Part 3

Tohtori Spiller, joka tapasi hänet 1826, sanoo, että hänen kasvojenilmeensä oli tullut iloiseksi ja hyväntahtoiseksi. Samana vuonna, jolloin Grillparzer puhuu hänen kanssaan viimeistä kertaa, on se Beethoven, joka antaa masentuneelle runoilijalle hänen tarmonsa takaisin. "Oi", sanoo tämä, "jospa minulla olisi edes tuhannesosa teidän voimastanne ja kyvystänne!" Aika on kova; monarkinen taantumus painostaa henkisiä voimia. "Sensuuri on minut tappanut", huokaa Grillparzer. "Täytyy matkustaa Pohjois-Amerikkaan, jos tahtoo puhua ja ajatella vapaasti." Mutta ei mikään voima voinut kahlehtia Beethovenin ajatusta. "Sanat ovat kahlehditut, mutta sävelet ovat kaikeksi onneksi vielä vapaat", kirjoittaa hänelle runoilija Kuffner. Beethoven on ajan suuri, vapaa ääni, kenties ainoa saksalaisen ajatuksen ääni tähän aikaan. Hän oli siitä tietoinen. Usein puhuu hän siitä velvollisuudesta, joka oli hänen osakseen tullut, velvollisuudesta taiteensa avulla vaikuttaa "kurjan ihmiskunnan" ja "tulevan ihmiskunnan" (der künftigen Menschheit) hyväksi, auttaa sitä, antaa sille rohkeutta, herättää se unestaan, suomia sen pelkuruutta. "Meidän aikamme", kirjoittaa hän veljenpojalleen, "tarvitsee voimakkaita henkiä ruoskimaan näitä kerjäileviä, matalamielisiä ihmissieluja." Tohtori Müller sanoo v. 1827, että Beethoven aina lausui häikäilemättömästi mielipiteensä hallituksesta, järjestysvallasta ja ylimystöstä, vieläpä julkisestikin. Poliisi tiesi tämän, mutta sieti hänen arvostelujaan ja hänen satiirisia purkauksiaan, sillä se piti niitä vaarattomina haaveiluina; se jätti loistavan neron rauhaan.[79]

Niinpä ei mikään kyennyt taivuttamaan tätä kukistamatonta voimaa. Se näyttää nyt leikkivän tuskan kanssa. Siinä musiikissa, jota Beethoven kirjoitti viime vuosiensa aikana, on — huolimatta niistä surullisista olosuhteista, joiden vallitessa hän teki sävellystyötään [80] — usein aivan uusi, irooninen, sankarillisen ja ilomielisen halveksiva sävy. Neljä kuukautta ennen kuolemaansa kirjoitti hän viimeisen lopullisesti valmiin sävellyksensä, marraskuussa 1826, uuden _finalin Kvartettiin_ op. 130, ja se on hyvin iloinen. Tosin ei tämä iloisuus ole tavallisen ihmisen iloa. Milloin se on tuota katkeraa ja katkonaista naurua, josta Moscheles puhuu, milloin tuota liikuttavaa hymyilyä, joka on niin monien voitettujen kärsimysten tulos. Yhdentekevää, hän on voittaja. Hän ei usko kuolemaan.

Se saapui kuitenkin. Marraskuun lopulla 1826 sai hän keuhkopussintulehduksen; hän sairastui palatessaan Wieniin eräältä matkalta, jonka hän talvella teki turvatakseen veljenpoikansa tulevaisuuden [81]. Hänen ystävänsä olivat kaukana. Hän antoi veljenpojalleen toimeksi hankkia lääkärin. Tuo heittiö unohti hänelle annetun tehtävän, hän muisti sen vasta kaksi päivää myöhemmin. Lääkäri saapui liian myöhään ja hoiti huonosti Beethovenia. Kolme kuukautta kamppaili hänen voimakas ruumiinsa sairautta vastaan. Tammikuun 3 p:nä 1827 hän määräsi rakkaan veljenpoikansa ainoaksi perijäkseen. Hän muisteli rakkaita ystäviään Reinin rannoilta, hän kirjoitti vielä Wegelerille: "... Kuinka kernaasti tahtoisinkaan puhua kanssasi! Mutta olen liian heikko. En voi enää muuta kuin sydämeni sisimmässä syleillä sinua ja Lorcheniasi." Todellinen puute olisi, ilman muutamien jalomielisten englantilaisten ystävien apua, synkentänyt hänen viimeiset hetkensä. Hän oli nyt tullut hyvin hempeäksi ja kärsivälliseksi. Kuolinvuoteellaan kirjoitti hän helmikuun 17 p:nä, kolmannen leikkauksen jälkeen ja odottaessaan neljättä [82], aivan rauhallisena: "Minä pysyn kärsivällisenä ja ajattelen: Ei mitään pahaa, ettei siinä olisi jotain hyvääkin."

Tuo "hyvä" oli lähestyvä vapautuksen hetki, "komedian loppu", kuten hän kuolevana sanoi; — me sanomme: hänen elämänsä murhenäytelmän loppu.

Hän kuoli rajuilman raivotessa, lumimyrskyn vinkuessa ja ukkosen jyristessä. Vieras käsi sulki hänen silmänsä [83] (maaliskuun 26 p:nä 1827).

* * * * *

Rakas Beethoven! Monet muut ovat ylistäneet hänen taiteensa suuruutta. Mutta hän on paljon enemmän kuin ensimäinen kaikista säveltäjistä. Hän on uusaikaisen taiteen valtavin voima. Hän on jokaisen kärsivän ja taistelevan suurin ja parhain ystävä. Kun meitä maailman kurjuus katkeroittaa, saapuu hän luoksemme, niinkuin hän kerran istui pianon ääreen erään surevan äidin luona ja lausumatta sanaakaan lohdutti alistuvan valituksensa sävelillä itkevää. Ja kun väsymys meidät yllättää siinä alituisessa toivottomassa taistelussa, jota käymme paheiden ja hyveiden arkipäiväisyyttä vastaan, tuntuu sanomattoman onnelliselta saada vilvoittaa itseänsä tuossa tahdon ja uskon valtameressä. Hänestä virtaa sytyttävää tarmoa, joka tarttuu, taistelun onnea [84], tietoisuuden hurmiota, tietoisuuden, joka tuntee itseensä sisältyvän jumalan. Näyttää siltä kuin hän jokahetkisen seurustelunsa kautta luonnon kanssa [85] lopulta oli sulattanut itseensä sen syvimmät voimat. Grillparzer, joka ihaili Beethovenia jonkunmoisilla pelon sekaisilla tunteilla, sanoo hänestä: "Hän loittoni musiikissaan aina tuohon hirvittävään rajaan saakka, jossa taide sulaa yhteen kesyttömien ja oikullisten luonnonvoimain kanssa." Schumann kirjoittaa samasta asiasta, _C-molli-sinfoniasta_ puhuessaan: "Joka kerran kun sitä kuuntelemme vaikuttaa se meihin yhtä järkyttävän valtavasti kuin luonnonilmiöt, jotka, niin usein kuin ne tarjoutuvat katseltavaksemme, aina täyttävät meidät pelolla ja ihmettelyllä." Ja Schindler, hänen uskottu ystävänsä: "Hän oli valloittanut itselleen luonnon sielun". — Se on totta: Beethoven on luonnonvoima, ja tuo taistelu alkuvoimaisen tarmon ja muun luonnon välillä on näytelmä täynnä homerolaista suuruutta.

Koko hänen elämänsä on kuin rajuilma-päivä. — Aluksi kuulakka varhais-aamu. Vain muutama kaihon tuulahdus. Mutta jo nyt tuntuu liikkumattomassa ilmassa salaperäistä uhkaa, painostavaa aavistelua. Äkkiä vaeltavat synkät varjot ohitse, _Sankari- ja C-molli-sinfonian_ traagillinen jyminä kuuluu, vuorottain kaamean hiljaisuuden hetket ja raivoisat myrskyn vihurit. Kuitenkaan ei päivän kirkkaus vielä ole himmentynyt. Ilo pysyy ilona, suruun on aina kätkettynä toivoa. Mutta vuoden 1810 jälkeen särkyy sielun tasapaino. Päivänvalo käy kummalliseksi. Mitä kirkkaimpien ajatusten keskeltä näemme ikäänkuin sumujen kohoavan; ne hajaantuvat, ne keräytyvät jälleen, ne synkentävät sydämen kaihomielisellä ja oikullisella levottomuudellaan; usein näyttää musikaalinen ajatus kokonaan katoavan, hukkuvan, kerran tai pari sukellettuaan esille sumujen seasta; se näyttäytyy jälleen sävellyksen lopussa, mutta rajun tuulenpuuskan kiidättämänä. Itse ilomielisyyskin on tullut sävyltään kirpeäksi ja hurjaksi. Kuume, myrkky sekoittuu kaikkiin tunteisiin [86]. Rajuilma kiihtyy, kuta lähemmäs yö saapuu. Ja katso, _Yhdeksännen sinfonian_ alusta lähtien, synkät ukkospilvet syöksyvät esiin leimuavien salamain seuraamina, yön tummentamina, myrskyjen taajentamina! — Aavistamatta, keskellä raivoisinta myrskyn mylvinää, pimeys katoaa, yö on paennut taivaalta ja ihmisen tahdonvoima on saanut jälleen heleän päivän paistamaan.

Mikä valloitus on tämän arvoinen, mikä Bonaparten sotaretki, mikä Austerlitzin aurinko voi kilpailla tämän yli-inhimillisen, loistavan voimannäytteen, tämän voiton kanssa, suurimman, minkä ihmishenki koskaan on saavuttanut: onneton, köyhä, sairaloinen, yksinäinen mies, ruumiillistunut tuska, mies, jolta maailma kieltää ilon, luopi Ilon itse lahjoittaakseen sen maailmalle. Hän takoo sen omasta onnettomuudestaan, niinkuin hän itse sanoo ylpeässä lauseessaan, johon koko hänen elämänsä sisältyy ja joka on jokaisen sankarisielun tunnuslause:

"Kärsimyksen kautta iloon." _Durch Leiden Freude_.

(Kreivitär Erdödylle, 19 p, lokak. 1815 )

LIITTEITÄ

_Adagio_.

Allein, allein, allein.

(Lichnowskylle, 21 p. syysk. 1814.)

Heiligenstadt-testamentti. [87]

Veljilleni Karl ja (Johann) [88] Beethovenille.

Oi te ihmiset, jotka pidätte minua vihamielisenä ja hulluna tai sanotte minua ihmisvihaajaksi, kuinka väärin minua tuomitsettekaan! Te ette tunne salaista syytä siihen, mikä aiheuttaa teidän mielipiteenne. Minun sydämessäni ja sielussani ovat aina lapsuudesta saakka ainoastaan hyvyyden suloiset tunteet viihtyneet. Myöskin on minulla ollut taipumusta suorittamaan suuria tekoja. Mutta ajatelkaa vain kuinka hirveä on jo kuuden vuoden kuluessa ollut tilani, jota taitamattomat lääkärit ovat pahentaneet; vuosi vuoden jälkeen ovat toiveet parantumisestani minut pettäneet ja lopuksi olen ollut pakoitettu kärsimään _pitkällistä sairautta_, jonka parantaminen kenties vaatii vuosia, ellei se ole parantumaton. Vaikkakin olen syntynyt luonteeltani tuliseksi ja vilkkaaksi ja vaikkakin olen vastaanottavainen seuraelämän huvituksille, täytyi minun aikaiseen eristäytyä ihmisistä, viettää elämäni yksinäisyydessä. Jos tahdoin joskus asettua kaiken tämän yläpuolelle, oi kuinka kalliisti sainkaan sen maksaa, kuinka tuskallisesti sain jälleen tuntea onnettoman sairauteni. Ja kuitenkin, minun oli mahdotonta sanoa ihmisille: "Puhukaa kovempaa, huutakaa, sillä minä olen kuuro!" Oi, kuinka voisin myöntää itselläni _sen aistin_ heikkenevän, joka minulla pitäisi olla täydellisempänä kuin muilla ja joka minulla kerran oli mitä täydellisimpänä, niin täydellisenä kuin ani harvoilla on ollut minun toimialallani! — Ei, en voi sitä tehdä! — Sentähden antakaa minulle anteeksi, kun näette minun vetäytyvän syrjään, vaikka minä niin mielelläni haluaisin yhtyä seuraanne. Onnettomuuteni on minulle kaksin verroin tuskallinen, sillä siitä johtuu että tulen väärin ymmärretyksi. Minulle ei ole suotu mitään mielenvirkistystä ihmisten seurassa, henkevissä keskusteluissa, molemminpuolisessa avomielisyydessä. Olen yksin, aivan yksin; vain sen verran kuin kipein välttämättömyys vaatii, uskallan antautua puheisiin ihmisten kanssa. Minun täytyy elää kuin kirottuna. Jos lähestyn jotain seuraa, valtaa minut ahdistava levottomuus, pelätessäni, että minun tilani mahdollisesti tulisi huomatuksi.

Niin oli myöskin niiden kuuden kuukauden aikana, jotka vietin maalla. Oppinut lääkärini kehoitti minua niin paljon kuin mahdollista säästämään kuuloani; sama oli myös minunkin toivomukseni. Ja kuitenkin annoin usein, kun vastustamaton haluni seuraelämään minut valtasi, vietellä itseni ottamaan siihen osaa. Mutta mikä nöyryytys tulikaan osakseni, kun joku seisoi vieressäni ja kuuli huilunsoiton etäältä _enkä minä kuullut mitään_, tai kun _joku kuuli paimenen laulavan_ enkä minä taaskaan kuullut mitään! [89] Tällaiset kokemukset saattoivat minut epätoivon partaalle, ja läheltä piti, etten omin käsin tehnyt loppua elämästäni. — Taide, taide ainoastaan, pidätti minua siitä. Oi, minusta tuntui mahdottomalta jättää tämä maailma, ennenkuin olin toteuttanut kaiken sen, jota varten tunsin itseni kutsutuksi. Ja siten jatkoin tätä kurjaa elämää, — todella kurjaa: niin herkkä ruumis, että pieninkin muutos saattoi kääntää parhaimmankin terveydentilani mitä huonoimmaksi. _Kärsivällisyys_ — siinä keino, joka minun nyt täytyy valita seuralaisekseni. Sen olen tehnyt. — Järkähtämätön, toivon niin, on oleva päätökseni kestää, kunnes heltymättömät kohtalottaret näkevät hyväksi katkaista elämänlankani. Kenties kääntyvät asiat parempaan päin, kenties eivät — minä olen valmis. — Ei ole helppoa tulla jo kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäisenä pakoitetuksi olemaan filosofi, ja taiteilijalle on se vaikeampaa kuin kenellekään muulle.

Jumala, sinä katsot korkeudesta sisimpääni, sinä tunnet sen, sinä tiedät, että ihmisrakkaus ja halu tehdä hyvää asuvat siellä. Oi ihmiset, jos te kerran luette tämän, ajatelkaa silloin, että olette olleet epäoikeudenmukaisia minua kohtaan; ja onneton lohduttakoon itseänsä löytäessään minussa toisen kaltaisensa, joka huolimatta kaikista luonnon esteistä on kuitenkin tehnyt kaiken voitavansa tullakseen luetuksi kunnioitettavien taiteilijoiden ja ihmisten joukkoon.

Te, minun veljeni Karl ja (Johann)! Niin pian kuin olen kuollut ja jos professori Schmidt vielä elää, pyytäkää häntä minun nimessäni selostamaan tautini laatu ja liittäkää sairauteni historiaan tämä selostus, jotta maailma, siinä määrin kuin on mahdollista, ainakin kuolemani jälkeen rakentaisi sovinnon kanssani.

— Samalla kertaa tunnustan teidät molemmat perillisiksi pieneen omaisuuteeni — jos sitä siksi voi kutsua. Jakakaa se veljellisesti, olkaa yksimielisiä ja auttakaa toinen toistanne. Sen pahan, mitä olette minulle tehneet, olen — sen tiedätte — jo kauan sitten antanut anteeksi. Sinua, veljeni Karl, kiitän erikoisesti siitä alttiista ystävyydestä, jota viime aikoina olet osoittanut minua kohtaan. Minun toivomukseni on, että teidän elämänne tulisi onnellisemmaksi ja suruttomammaksi kuin omani on olijat. Kasvattakaa lapsianne _hyveessä_; vain se voi tehdä meidät onnellisiksi, ei raha. Minä puhun kokemuksesta. Hyve se oli, joka auttoi minua kurjuudessani; sitä ja sen ohella taidettani on minun kiittäminen siitä, että en ole lopettanut elämääni itsemurhalla. — Hyvästi, ja rakastakaa toisianne! — Kiitän kaikkia ystäviäni, erityisesti _ruhtinas Lichnowskya ja professori Schmidtiä_. — Minä toivon, että ne soittimet, jotka ruhtinas L. on minulle lahjoittanut, säilytettäisiin jomman kumman teidän luonanne. Kuitenkaan älköön tästä asiasta mitään riitaa syntykö välillenne. Jos ne voivat jollain tavoin olla teille suuremmaksi hyödyksi, niin myykää ne viipymättä. Kuinka iloinen olisinkaan jos vielä haudassa maatessani voisin palvella teitä!

Jos niin käy, riennän iloisin mielin kuolemaa kohti. — Jos se saapuu, ennen kuin olen ennättänyt kypsyttää kaikki taiteelliset lahjani, niin saapuu se, huolimatta kovasta kohtalostani, liian aikaisin minulle, ja toivoisin voivani sitä viivyttää. — Kuitenkin, tässäkin tapauksessa olen tyytyväinen. Vapauttaahan se minut loputtomasta kärsimyksestä! — Tule, milloin tahdot; rohkeasti käyn vastaasi. — Hyvästi, ja älkää aivan kokonaan minua unhottako kuolemassa; olen ansainnut sen, että ajattelette minua, sillä minä olen elämäni kuluessa usein ajatellut teitä tehdäkseni teidät onnellisiksi. Olkaa sitä!

Ludwig van Beethoven.

Heiligenstadt 6 p. lokak. 1802.

Veljilleni Karl'ille ja (Johann'ille).

Luettavaksi ja toimeenpantavaksi kuolemani jälkeen.

Heiligenstadt, 10 p. lokak. 1802.

Siis otan nyt jäähyväiset sinulta — ja teen sen murheellisena. — Niin, tuosta rakkaasta toivosta — joka minulla oli tänne tullessani: saada edes jossakin määrin terveyteni takaisin — täytyy minun nyt kokonaan luopua. — Niinkuin syksyn lehdet putoavat ja kellastuvat, samoin — samoin on myöskin se minulta kuihtunut. Melkein samanlaisena kuin tänne tulin — lähden täältä. — Tuo rohkea tarmokin — joka minulle usein antoi voimaa kauniina kesäpäivinä — on kadonnut. — Oi Sallimus, anna minulle vielä kerran kirkkaan _ilon_ päivän koittaa! — Siitä on jo niin kauan, kun todellisen ilon syvät soinnut tuntuivat minulle läheisiltä! — Milloin, milloin, oi Jumala, voin ne jälleen kuulla luonnon ja ihmiskunnan temppelissä? — En koskaan? — Ei! — Oi, se olisi liian julmaa!

KIRJEITÄ

Pastori Amendalle Kuurinmaalle. [90]

Minun rakas, minun hyvä Amendani, ylin ystäväni, syvällä liikutuksella, tuskan ja ilon sekaisilla tunteilla olen vastaanottanut ja lukenut viimeisen kirjeesi. Mihinkä voisinkaan verrata sinun uskollisuuttasi minua kohtaan! Ah, kuinka on suloista, että aina olet pysynyt minulle niin ystävällisenä. Niin, olen pannut sinun ystävällisyytesi koetukselle, ja minä tiedän tehdä eroituksen sinun ja kaikkien muiden välillä. Sinä et ole Wienin ystävä, et, sinä kuulut niihin, jotka minun synnyinseutuni maa on kasvattanut. Kuinka usein toivonkaan, että olisit lähelläni, sillä sinun Beethovenisi on syvästi onneton. Tiedä, että jaloin osa olemustani, kuuloni, on suuresti heikentynyt. Jo niihin aikoihin, kun olit luonani, huomasin oireita siihen, mutta salasin ne; sen jälkeen on vika vain yhä pahentunut. Voiko se milloinkaan täysin parantua, sen saa ajan pitkään nähdä; sen pitäisi johtua vatsani sairaloisuudesta. Mitä viimemainittuun tulee, olen nyt melkein täysin terve, mutta tokkohan kuuloni milloinkaan tulee hyväksi? Tosin toivon sitä, mutta hyvin luultavasti turhaan, sillä sellaiset sairaudet ovat useimmissa tapauksissa parantumattomia. Kuinka surullinen elämäni onkaan! Minun täytyy välttää kaikkea sitä, joka on minulle rakasta — ja lisäksi tehdä sitä tässä niin kurjassa, itsekkäässä maailmassa!... — Kesken kaikkea voin sinulle sanoa, että Lichnowsky on minun mitä vilpittömin ystäväni. Sitte viime vuoden on hän minulle lahjoittanut 600 florinia: tämä seikka sekä teosteni hyvä menekki on sallinut minun elää tarvitsematta huolehtia jokapäiväisestä leivästä. Kaiken, mitä nyt sävellän, voin myydä heti viisi kertaa, ja minulle maksetaan hyvästi. — Olen kirjoittanut sangen paljon viimeaikoina; ja kun olen kuullut että olet tilannut pianoja... liikkeestä, lähetän sinulle muutamia teoksiani samassa lähetyksessä jonkun pianon mukana, jotta se tulisi sinulle halvemmaksi.

Minun lohdutuksekseni on tänne nyt saapunut eräs henkilö, jonka parissa voin nauttia tuttavallisesta seurustelusta ja epäitsekkäästä ystävyydestä: hän on yksi nuoruuteni ystävistä [91]. Olen hänen kanssaan usein puhunut sinusta ja sanonut hänelle, että — jätettyäni synnyinseutuni olet sinä yksi niistä, jotka sydämeni on valinnut. — Hän ei myöskään pidä tuosta ...sta [92]. Hän on liian heikko minun ystäväkseni ja pysyy sellaisena. Minä pidän häntä ja vain kuin soittimina, joita soitan, milloin minua miellyttää; mutta he eivät voi koskaan tulla minun toimintani jaloiksi todistajiksi, yhtä vähän kuin he toden perästä voivat ottaa osaa elämääni; minä pidän heitä arvossa ainoastaan niiden palvelusten mukaan, joita he tekevät minulle. Oi kuinka onnellinen olisin, jos minulla olisi kuuloni täysin jäljellä! Silloin rientäisin sinun luoksesi. Minun täytyy olla eristettynä kaikesta; parhaat vuoteni kuluvat, ilman että olen voinut toteuttaa kaikkea sitä, minkä lahjani ja voimani ovat minulle antaneet suoritettavaksi. — Surullinen alistuvaisuus, jonka turviin minun täytyy paeta! Tosin olen päättänyt asettua kaikkien näiden kärsimysten yläpuolelle, mutta kuinka se käy minulle mahdolliseksi? Niin, Amenda, jollei minun vikani ole parantunut kuuden kuukauden kuluttua, vaadin sinulta, että, jätät kaikki ja tulet luokseni. Teen silloin matkoja (soittoni ja sävellystoimintani eivät toistaiseksi kärsi paljon sairaudestani; se tulee selvimmin näkyviin vain seuraelämässä), ja sinä tulet matkatoverikseni. Olen vakuutettu siitä, että onni tulee olemaan mukanani; mikäpä kävisi minulle nyt yli voimain! Senjälkeen kuin lähdit, olen kirjoitellut kaikenlaista, vieläpä oopperoitakin ja kirkollista musiikkia. Niin, ethän hylkää pyyntöäni, autathan ystävääsi kantamaan huolensa ja kärsimyksensä. Olen myöskin paljon kehittänyt pianonsoittotaitoani ja minä toivon, että tämä matka on sinullekin tuottava huvia. Sen jälkeen jäät ikuisiksi ajoiksi luokseni. — Olen säännöllisesti saanut kaikki kirjeesi; kuinka harvoin lienenkin vastannut, olet kuitenkin aina ollut ajatuksissani, ja minun sydämeni sykkii aina yhtä lämpimästi sinulle. — Sen, mitä olen sinulle maininnut kuulostani, pyydän sinua säilyttämään suurena salaisuutena ja toivon, ettet ilmaise sitä kenellekään, olkoon se kuka tahansa. — — Kirjoita minulle oikein usein. Sinun kirjeesi, jos kohta ne ovatkin niin lyhyitä, lohduttavat minua ja tekevät minulle hyvää. Odotan jälleen pian kirjettä sinulta, rakas ystäväni. — En ole sinulle lähettänyt takaisin kvartettiasi [93], koska olen sen kokonaan uudelleen muovaillut, sitten kun vasta nyt olen alkanut osata todella säveltää kvartetteja: tulet sen näkemään, kun ne saat. — Nyt, hyvästi, rakas ystävä! Jos luulet että minä täällä voin tehdä jotain, joka olisi sinulle mieluista, on itsestään selvää, että ilmoitat siitä uskolliselle

L. v. Beethovenillesi

joka vilpittömästi rakastaa sinua.

Tohtori Frans Gerhard Wegelerille.

Wien, 29 p. kesäk. (1801).

Hyvä, rakas Wegelerini, kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että muistit minua! Olen niin vähän ansainnut sitä, niin vähän pyrkinyt sitä ansaitsemaan; ja kuitenkin olet niin hyvä etkä minkään anna itseäsi närkästyttää, et edes minun anteeksiantamattoman laiminlyöntinikään; pysyt aina uskollisena, hyvänä, vilpittömänä ystävänä. — Minäkö voisin sinut unohtaa, unohtaa teidät, jotka olette olleet minulle niin rakkaita ja kalliita, ei, älä usko sitä! On hetkiä, jolloin hartaasti kaipaan teitä, jolloin haluaisin viettää jonkun ajan parissanne. — Minun isänmaani, tuo kaunis seutu, jossa ensi kerran näin päivän valon, pysyy aina yhtä kauniina ja kirkkaana silmissäni kuin se oli silloin, kun teidät jätin. Se hetki, jona voin jälleen nähdä teidät ja tervehtiä Rein-isäämme, on oleva elämäni onnellisimpia. — Milloin se voi tapahtua, siitä en voi vielä varmaa sanoa. — Niin paljon tahdon kuitenkin teille sanoa, että saatte nähdä minut todella suurena, en tarkoita ainoastaan taiteilijana, vaan myöskin ihmisenä: te tulette huomaamaan minut paremmaksi, täydellisemmäksi; ja jos hyvinvointi ei ole lainkaan lisääntynyt meidän isänmaassamme, on minun taiteeni pyhittävä voimansa köyhien kohtalon lievittämiseksi...

Sinä tahdot tietää jotain olosuhteistani: no niin, ne eivät ole huonot Sitten viime vuoden on Liehnowsky, joka (niin uskomattomalta kuin se sinusta voi tuntuakin, vaikkapa minäkin sen sinulle sanon) on aina ollut lämpimin ystäväni — (tosin on välillämme silloin tällöin ollut pieniä erimielisyyksiä, mutta ne ovat vain lujittaneet ystävyyttämme) — määrännyt minulle 600 florinin suuruisen vuotuisen avustuksen, jota minä saan nauttia niin kauan kuin en ole itselleni löytänyt mitään sopivaa tointa. Sävellykseni tuottavat minulle paljon, ja voin sanoa, että minulla on enemmän tilauksia kuin voin niitä ottaa tehtäväkseni. Jokaista teosta varten on minulla kuusi tai seitsemän kustantajaa, ja vielä useampiakin, jos vain tahtoisin vaivata itseäni. Minun kanssani ei tingitä: minä määrään hinnan ja se maksetaan. Sinä ymmärrät, että se on ihanaa. Esimerkiksi, minä näen jonkun ystävän kärsivän puutetta, ja jollei kukkaroni salli minun heti tulla hänen avukseen, ei minun tarvitse muuta kuin istua työpöytäni ääreen ja ennen pitkää olen pelastanut hänet pulasta. — Minä olen myöskin käytännöllisempi nyt kuin ennen...

Onnetonta kyllä on kateellinen demooni, huono terveyteni, asettunut poikkiteloin tielleni. Kolmen vuoden kuluessa on minun kuuloni yhä heikontunut. Tämän lienee aiheuttanut vatsani sairaus, josta, kuten tiedät, jo ennenkin kärsin, mutta joka on nyt paljon pahentunut; minua vaivaa nimittäin alinomainen diarré ja siitä johtuva ylenmääräinen heikkous. Frank tahtoi vahvistaa minua kovettavilla lääkkeillä ja määräsi manteliöljyä kuuloni parantamiseksi. Mutta — prosit! Siitä ei ollut mitään apua: kuuloni tuli yhä huonommaksi ja vatsani pysyi samassa kunnossa. Tätä kesti aina viime syksyyn asti, jolloin olin usein epätoivoissani. Eräs lääkäri, aasi miehekseen, neuvoi minulle kylmiä kylpyjä, toinen, viisaampi, haaleita Tonava-kylpyjä: tämä teki ihmeitä, vatsani tuli paremmaksi, mutta kuuloni pysyi entisellään, ellei tullut sitäkin heikommaksi. Talvella oli tilani todellakin surkuteltava: kärsin hirvittäviä koliikintuskia ja tautini uusiutui täydellisesti. Yhtä kurjassa kunnossa pysyin sitten viime kuuhun asti, jolloin menin Veringin puheille; ajattelin nimittäin että tautini lähinnä vaatisi kirurgin käsittelyä, ja sitäpaitsi olen aina tuntenut häntä kohtaan luottamusta. Hänen onnistui melkein täydellisesti parantaa tuo vaikea diarré; hän määräsi minulle haaleita Tonava-kylpyjä, joihin minun täytyi kaataa pieni pullollinen vahvistavia nesteitä; mitään muuta lääkettä ei hän minulle antanut, kunnes neljä päivää sitten sain pillereitä vatsaa ja eräänlaatuista teetä korvia varten. Tunnen siitä itseni terveemmäksi ja voimakkaammaksi, mutta korvani suhisevat ja kohisevat (sausen und brausen) yötä päivää. Voin sanoa, että vietän kurjaa elämää. Jo melkein kahden vuoden kuluessa vältän kaikkea seuraa, sillä en voi sanoa ihmisille: "Minä olen kuuro". Jos minulla olisi joku muu ammatti, kävisi se vielä päinsä, mutta minun toimialallani on se hirveä tilanne. Mitä sanoisivatkaan siitä vihamieheni, joiden lukumäärä ei ole pieni.

Antaakseni sinulle jonkinlaisen kuvan tästä ihmeellisestä kuuroudesta, mainitsen, että minun teatterissa täytyy asettua aivan orkesterin lähelle voidakseni kuulla näyttelijöitä. En kuule soittimien ja ihmisäänien korkeita säveleitä, jos istun hiukan kauempana. On ihmeellistä, että on ihmisiä, jotka keskustellessaan kanssani eivät lainkaan ole huomanneet sitä. Kun olen hyvin hajamielinen, pannaan kenties kaikki sen syyksi. Kun puhutaan hiljaa, kuulen tuskin mitään; niin, kuulen tosin äänet, mutta en sanoja, ja jos taas huudetaan, en voi sitä tietää. Mitä tästä kaikesta tulee, sen tietää taivas. Vering sanoo, että vika varmasti vähenee, ellei se kokonaan parannu. — Hyvin usein olen kironnut olemassaoloani ja Luojaa [94]. Plutarkos on minulle opettanut alistuvaisuutta. Minä tahdon, jos se suinkin on mahdollista, minä tahdon uhmata kohtaloani; mutta elämässäni on hetkiä, jolloin olen kurjin Jumalan luomista olennoista. — Pyydän ettet kenellekään puhu mitään minun tilastani, et edes Lorchenille [95]; minä uskon sen sinulle suurena salaisuutena. Minua ilahduttaisi, jos tästä asiasta kirjoittaisit Veringille. Jos tilani pysyy samanlaisena, tulen ensi keväänä luoksesi; sinä saat vuokrata minulle jossakin kauniissa seudussa maatalon, ja niin tulee minusta maalainen kuudeksi kuukaudeksi. Kenties se tekisi minulle hyvää. Alistuvaisuus, mikä surullinen turvapaikka! Ja kuitenkin on se ainoa, mikä minulla on jäljellä. — Annathan minulle anteeksi, että kaikkien omien ikävyyksiesi lisäksi vaivaan ystävänä sinua vielä näillä huolillani.

Stephan Breuning on nyt täällä ja me olemme melkein joka päivä yhdessä. Tekee minulle niin hyvää kutsua esiin menneitä tunnelmia! Hänestä on tullut todellakin hyvä ja kelpo nuori mies, joka tietää jotain ja jolla (niinkuin meillä kaikilla enemmän tai vähemmän) on sydän oikealla paikalla...

Tahdon kirjoittaa myöskin hyvälle Lorchenille. En koskaan ole unhottanut ketään teistä, rakkaat ystävät, vaikka en olekaan antanut mitään elonmerkkiä itsestäni; mutta kirjoittaminen, sen tiedät, ei koskaan ole ollut vahvoja puoliani; parhaimmat ystäväni eivät vuosikausiin ole saaneet yhtään kirjettä minulta. Minä elän vain nuoteissani; tuskin on joku teos valmistunut, kun toinen on jo alulla. Sillä tavoin kuin nyt työskentelen, on minulla usein kolme tai neljä sävellystä yhtaikaa valmistettavana — Kirjoita minulle useammin; tahdon koettaa saada aikaa vastatakseni sinulle. Tervehdä kaikkia minun puolestani...

Hyvästi, hyvä, uskollinen Wegeler! Ole vakuutettu alttiudestani ja ystävyydestäni.

Sinun

Beethoven.

Wegelerille,

Wien, 16 p marrask. 1801.

Hyvä Wegelerini, kiitän sinua siitä, että jälleen muistit minua, sitä enemmän, kun minä niin vähän ansaitsen sitä. — Sinä tahdot tietää kuinka voin ja mitä tarvitsen. Niin vähän mieluista kuin minulle onkin kosketella tätä asiaa, teen sen kuitenkin kernaimmin sinun kanssasi.

Vering on monien kuukausien kuluessa antanut minun lakkaamatta käyttää vetolääkkeitä molempiin käsivarsiini... Tämä hoitotapa on minulle hyvin epämieluinen; puhumattakaan tuskista, en koskaan pariin päivään kykene sen jälkeen käyttämään käsiäni... Minun täytyy myöntää, että suhina ja kohina korvissani on nyt vähäisempi kuin ennen, varsinkin vasemmassa korvassa, jossa kuurouteni juuri alkoi; mutta kuuloni ei tähän saakka mitenkään ole parantunut; en uskalla ratkaista, onko se tullut vielä entisestäkin huonommaksi. — Vatsani on parempi; varsinkin kun muutamien päivien kuluessa käytän haaleita kylpyjä, voin seuraavina kahdeksana, kymmenenä päivänä sangen hyvin. Silloin tällöin nautin jotain vatsaa vahvistavaa lääkettä; alan myöskin, sinun neuvojesi mukaan, käyttää yrttejä vatsalla. — Vering ei halua kuulla puhuttavankaan suihkukylvyistä. Muuten, en ole häneen erittäin tyytyväinen. Hän ei todellakaan kohdista tarpeeksi suurta huomiota ja huolenpitoa tällaiseen sairauteen kuin minun on; jollen kävisi hänen luonansa — ja se on minulle hyvin vaikeaa —, en varmaankaan näkisi häntä koskaan. — Mitä ajattelisit Schmidtistä? En vaihda kernaasti lääkäriä, mutta minusta tuntuu, että Vering on liiaksi käytännön ihminen hankkiakseen opiskelun tietä itselleen enemmän uusia menettelytapoja. — Schmidt tuntuu minusta tässä suhteessa olevan aivan toisenlainen, ja hän ei kenties olisi niin huolimaton. — Puhutaan galvanismin ihmeitätekevästä vaikutuksesta; mitä arvelet siitä? Eräs lääkäri kertoi minulle nähneensä kuuromykän lapsen, joka oli saanut kuulonsa jälleen, sekä miehen, joka oli ollut kuurona seitsemän vuotta, mutta niinikään parantunut. — Olen juuri saanut kuulla, että Schmidt tekee samantapaisia kokeita.