Part 2

Tämä syvä rauha ei tullut kestämään kauan, mutta rakkauden hyväätekevä vaikutus jatkui vuoteen 1810 saakka. Rakkauttaan on Beethovenin epäilemättä kiittäminen siitä itsensä hillitsemisestä, joka salli hänen neronsa tähän aikaan kantaa täydellisimmät hedelmänsä: _C-molli-sinfonian_, tuon klassillisen tragedian ja _Pastorale-sinfonian_ (1808), tuon jumalallisen suvipäivä-unelman [31]. — Shakespearen _Myrskyn_[32] haltioittama _Appassionata_, jota hän itse piti sonaateistaan valtavimpana, ilmestyi 1807 ja on omistettu Theresen veljelle. Thereselle itselleen omisti hän unelmoivan ja fantastisen sonaatin op. 78 (1809). Eräs kirje, jossa ei ole päivämäärää [33] ja joka on osoitettu _Kuolemattomalle rakastetulle_, uhkuu yhtä vakuuttavasti kuin _Appassionatakin_ hänen rakkautensa hehkuvaa voimaa:

"Enkelini, kaikkeni, oma minäni... sydämeni on täysi pakahtuakseen kaikkea sitä, mitä minulla on sinulle sanottavana. Ah, missä lienenkin, siellä olet sinä kerallani... Minä itken, kun ajattelen, että et luultavasti ennen sunnuntaita saa minusta kuulla. — Rakastan sinua, kuten sinä rakastat minua, mutta paljoa voimakkaammin... Oi, Jumala! — Mikä elämä! Ilman sinua! — Niin lähellä, niin kaukana. — Ajatukseni kiirehtävät luoksesi, kuolematon rakastettuni (meine unsterbliche Geliebte), milloin iloisina, milloin taas suruisina, kääntyen kysyvinä kohtalon puoleen, pyytäen sitä kuulemaan rukouksemme. — En voi elää muutoin kuin sinun kanssasi, muutoin en elä lainkaan... Sydäntäni ei koskaan tule saamaan kukaan muu. Ei koskaan! — Ei koskaan! — Oi, Jumala, minkätähden täytyy olla kaukana toisistaan, kun rakastaa toinen toistaan? Ja kuitenkin on elämäni, sellaisena kuin nyt sitä vietän, täynnä tuskaa. Sinun rakkautesi on tehnyt minut samalla onnellisimmaksi ja onnettomimmaksi kaikista kuolevaisista. — ... Ole rauhallinen... ole rauhallinen — rakasta minua! — Tänään, — eilen, — mikä polttava kaipuu, mikä kyynelten tulva sinun puoleesi — sinun — sinun — sinä minun elämäni — kaikkeni! — Hyvästi! — Oi, rakasta minua aina. — Älä epäile koskaan rakastamasi Ludwigin sydäntä. — Ikuisesti sinun — ikuisesti minun — ikuisesti toinen toistemme". [34]

Mikä oli se salaperäinen voima, joka asetti paulansa molempien rakastavien onnen tielle? — Kenties varojen puute, heidän erilainen yhteiskunnallinen asemansa. Kenties nousi Beethoven sitä pitkää odotusaikaa vastaan, joka häneltä vaadittiin, tai kenties tuntui hänestä liian nöyryyttävältä loppumattomiin saakka pitää rakkauttaan salassa.

Kenties hän myöskin, kiivasluontoinen, sairas ja ihmisarka kun oli, tahtomattaan aiheutti rakastetulleen suruja ja kärsimyksiä, ja oli itse siitä epätoivoinen. — Suhde särkyi, mutta kuitenkaan ei kumpikaan näy koskaan unhottaneen rakkauttaan. Viimeiseen elinpäiväänsä saakka (hän kuoli vasta 1861) rakasti Therese von Brunswick Beethovenia.

Ja Beethoven sanoi, v. 1816: "Häntä ajatellessani lyö sydämeni vielä yhtä kiivaasti kuin sinä päivänä, jolloin näin hänet ensi kerran". Samalta vuodelta ovat syntyisin kuusi laulua _kaukaiselle rakastetulle (an die ferne Geliebte)_, op. 98, joiden sävy on niin liikuttava ja syvä. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Sydämeni on tulvillaan katsellessani tätä ihmeellistä luontoa, ja kuitenkin — Hän ei ole täällä, minun lähelläni!" — Therese oli antanut kuvansa Beethovenille, siinä oli omistus: "Harvinaiselle nerolle, suurelle taiteilijalle, hyvälle ihmiselle. T.B. [35]" Beethovenin elämän viime vuosina yllätti eräs ystävä hänet, kun hän yksin, itkien suuteli tätä kuvaa ja tapansa mukaan puheli itsekseen kovaa: "Olit niin kaunis, niin jalo, enkelien lainen!" Ystävä vetäytyi pois, palasi myöhemmin takaisin, löysi hänet pianon äärestä ja sanoi: "Tänään, vanha ystäväni, ei sinun kasvoissasi näy jälkeäkään paholaisesta". Beethoven vastasi: "Sen vuoksi, että hyvä enkelini on käynyt luonani". — Haava oli syvä. "Beethoven-parka", sanoi hän itselleen, "sinua varten ei ole mitään onnea tässä maailmassa. Ainoastaan ihanteiden avaruuksissa löydät sinä ystäviä." [36]

Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Alistu, alistu täydellisesti kohtaloosi: sinä et voi enää olla olemassa itseäsi, vaan ainoastaan toisia varten; sinulle ei enää löydy onnea muualla kuin omassa taiteessasi. Oi, Jumala, anna minulle voimaa voittamaan itseni!"

* * * * *

Niin on hän siis rakkauden hylkäämä. V. 1810 on hän yksinään; mutta maine on tullut, ja oman voiman tunto. Hän on parhaimmassa miehuutensa ijässä. Hän antautuu kiivaan ja rajun luontonsa johdettavaksi, välittämättä enää mistään, huolimatta ihmisistä, sovinnaisuuden vaatimuksista, toisten mielipiteistä. Mitä on hänellä peljättävää tai suojeltavaa? Ei rakkautta, ei kunnianhimoa enää. Hänen voimansa, se on hänellä vielä jäljellä, siitä johtuva ilon tunne ja tarve käyttää sitä, melkeinpä käyttää sitä väärinkin. "Voima, siinä on niiden ihmisten moraali, jotka sulkevat itsensä pois laumoista." Hän on jälleen huolimaton pukeutumisessaan ja hänen käytöstapansa vapaus on tullut huomattavasti entistä rohkeammaksi. Hän tietää että hänellä on oikeus lausua julki kaikki, vieläpä korkeimmassa arvossa oleville henkilöillekin. "En tunnusta muuta ylemmyyden merkkiä kuin hyvyyden", kirjoittaa hän 17 p. heinäk. 1812 [37]. Bettina Brentano, joka näki hänet tähän aikaan, sanoo ettei "kenelläkään keisarilla, kenelläkään kuninkaalla ole sellaista tietoisuutta oman voimansa suuruudesta". Hänet hurmasi Beethovenin valtava henki. "Kun ensi kerran näin hänet", kirjoittaa hän Goethelle, "katosi koko maailma silmistäni. Beethoven sai minut unohtamaan ihmiset ja myöskin sinut, oi Goethe... En luule että erehdyn, kun vakuutan, että tämä mies on paljon nykyaikaista sivistystä edempänä." Goethe etsi Beethovenin tuttavuutta. He tapasivat toisensa eräässä Böömin kylpypaikassa, Teplitzissä, v. 1812, mutta tulivat huonosti toimeen keskenänsä. Beethoven ihaili kiihkeästi Goethen neroa [38], mutta hänen luonteensa oli aivan liian vapaa ja hillitön Goethen luonteeseen soveltuakseen ja voidakseen olla tätä loukkaamatta. Hän on itse kertonut eräästä kävelymatkasta, jonka he tekivät yhdessä ja jonka kestäessä hän, ylpeä tasavaltalainen, opetti arvokkuuden vaatimuksia Weimarin suurherttuan salaneuvokselle, joka ei koskaan sitä antanut hänelle anteeksi:

"Kuninkaat ja ruhtinaat voivat tosin tehdä professoreita ja salaneuvoksia; he voivat kuormittaa nämä arvonimillä ja ritarimerkeillä; mutta he eivät voi tehdä suuria ihmisiä, henkiä, jotka kohoavat maailman saastan yläpuolelle...; ja kun kaksi sellaista miestä kuin Goethe ja minä olemme yhdessä, saavat nämä herrat tunnustaa meidän suuruutemme. — Eilen tapasimme kotimatkalla koko keisarillisen perheen. Näimme sen lähestyvän kaukaa. Goethe päästi minun käteni, voidakseen asettua asentoon tiensyrjään. Kaikista puheistani ja pyynnöistäni huolimatta en saanut häntä ottamaan askeltakaan eteenpäin. Painoin silloin hatun syvälle päähäni, napitin takin kiinni ja tunkeusin kädet selän takana keskelle tiheintä joukkoa. — Ruhtinaat ja hovimiehet muodostivat piirin; herttua Rudolf paljasti päänsä edessäni, keisarinna tervehti ensimäiseksi minua. — Korkeat henkilöt tuntevat minut. — Hauskuudekseni näin kulkueen vaeltavan Goethen ohitse. Hän seisoi yhä tiepuolessa, syvään kumartuneena, hattu kädessä. Läksytin häntä sitten aikalailla, en suinkaan säästänyt häntä..."[39] Goethe puolestaan muisti tämän solvauksen aina. [40]

Näiltä ajoilta ovat _Seitsemäs_ ja _Kahdeksas sinfonia_, jotka ovat sävelletyt muutamien kuukausien kuluessa Teplitzissä v. 1812: rytmin orgia ja humoristinen sinfonia, teokset, joissa hän kenties esiintyy enimmän luonnollisena ja, kuten hän sanoi, enimmän "napit auki" (aufgeknöpft), noine ilon ja hurjuuden puuskineen, aavistamattomine vastakohtineen, rajuine ja suuremmoisine päähänpistoineen, noine jättimäisine tulivuoren purkauksineen, jotka saattoivat Goethen ja Zelterin kauhun valtaan [41] ja saivat sanomalehti "Norddeutschlandin" kirjoittamaan A-duuri-sinfoniasta, että se oli humalaisen tekemä. Humalaisen työtä tosiaankin, mutta miehen, joka oli päihtynyt voimasta ja neroudesta. "Minä olen", on hän itse sanonut, "Bacchus, joka valmistaa suloista nektaria ihmiskunnalle. Minä juuri lahjoitan ihmisille hengen jumalaista hulluutta." En tiedä, onko hän, kuten Wagner on kirjoittanut, tahtonut tämän sinfonian finalissa kuvata Dionysos-juhlaa [42]. Minä näen ennen kaikkea tässä tulisessa "kermessissä" todistuksen hänen flaamilaisesta syntyperästään, samalla kertaa kuin tunnen sen hänen puheensa ja tapojensa rohkeudessa ja vapaudessa, joka niin räikeästi loukkaa korvaa kurin ja tottelevaisuuden maassa. Ei missään ole riippumattomuus ja kahleita kammova voima siinä määrin vallitsevana kuin _A-duuri-sinfoniassa_. Se on hullua yli-inhimillisen tarmon tuhlausta, jolla ei ole päämäärää, vaan ilo itsessään, ilo, joka virran lailla tulvehtii yli äyräittensä ja hukuttaa kaikki. _Kahdeksannessa sinfoniassa_ on tämä voima vähemmän suuremmoista, mutta vielä ihmeteltävämpää ja tekijälleen luonteenomaisempaa, kun se sekoittaa murhenäytelmän farssiin ja herkuleellisen väkevyyden lapsen leikkeihin ja oikkuihin. [43]

Vuosi 1814 merkitsee huippukohtaa Beethovenin ulkonaisessa menestyksessä. Wienin kongressissa kohdeltiin häntä kuin eurooppalaista suuruutta. Juhlallisuuksiin otti hän toimivana henkilönä osaa. Ruhtinaat osoittivat hänelle kunnioitustaan ja hän antoi ylpeänä heidän kosiskella itseään, kuten hän kehaisi Schindlerille.

Vapautussota oli saanut hänen innostuksensa liekehtimään [44]. V. 1813 hän kirjoitti sinfonian _Wellingtonin voitto_ ja alussa vuotta 1814 sotakuoron: _Saksan jälleensyntyminen (Germanias Wiedergeburt)_. 29 p:nä marrask. 1814 hän johti kuningas yleisölle isänmaallisen kantaattinsa: _Kunniakas hetki (Der glorreiche Augenblick)_ ja v. 1815, Parisin valloituksen johdosta, kuoron: _Se on täytetty! (Es ist vollbracht!)_ Nämä tilapäissävellykset tekivät hänen maineensa hyväksi enemmän kuin kaikki hänen muu sävellystuotantonsa. Blasius Haefelin ranskalaisen Letronnen piirustuksen mukaan tekemä vaskipiirros sekä rehevä naamio, jonka Franz Klein hänen kasvoistaan otti 1812, antavat elävän kuvan Beethovenista Wienin kongressin ajoilta. Hallitsevana ilmeenä tässä leijonahahmossa, yhteenpuserrettuine leukoineen, vihan ja tuskan vaoittamine piirteineen, on tahto — napoleonilainen tahto. Tunnemme miehen, joka sanoi Napoleonista Jenan taistelun jälkeen: "Mikä onnettomuus, että en ymmärrä sotataitoa yhtä hyvin kuin sävellystä! Minä hänet voittaisin!" — Mutta hänen valtakuntansa ei ollut tästä maailmasta. "Minun valtakuntani on ilmassa", kuten hän kirjoitti Franz von Brunswickille (Mein Reich ist in der Luft.)[45]

* * * * *

Tätä kunniakasta aikaa seuraa surullisin ja onnettomin kausi Beethovenin elämässä.

Wien ei ollut koskaan miellyttänyt Beethovenia. Hänen ylpeä ja vapaa neronsa ei voinut viihtyä tässä keinotekoisessa, hengeltään pintapuolisessa ja keskinkertaisessa kaupungissa, johon Wagner niin säälimättömästi on polttanut halveksintansa leiman [46]. Hän ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta poistuakseen sieltä ja noin v. 1808 hän vakavasti aikoi jättää Itävallan lähteäkseen Jérôme Bonaparten, Westfalin kuninkaan hoviin [47]. Mutta Wienissä oli musiikin alalla runsaasti mahdollisuuksia, ja täytyy oikeuden mukaisesti tunnustaa, että siellä aina oli jaloja musiikinystäviä, jotka tunnustivat Beethovenin suuruuden ja säästivät synnyinmaaltaan häpeän kadottaa hänet. V. 1809 oli kolme Wienin rikkainta aatelismiestä, arkkiherttua Rudolf, Beethovenin oppilas, ruhtinas Lobkowitz ja ruhtinas Kinsky, sitoutunut vuosittain hänelle suorittamaan 4,000 florinin eläkkeen sillä ainoalla ehdolla, että hän jäisi Itävaltaan. "Koska on osoittautunut", lausuivat he, "että ihminen ei kokonaan voi antautua taiteelleen joutumatta aineellisten huolien rasittamaksi ja että hän vasta niiden poistuttua voi luoda yleviä teoksia, jotka ovat taiteelle kunniaksi, ovat allekirjoittaneet päättäneet turvata Ludwig van Beethovenin taloudelliselta ahdingolta ja siten poistaa ne esteet, jotka saattaisivat ehkäistä — hänen neronsa lentoa."

Onnetonta kyllä eivät nämä lupaukset näyttäytyneet paikkaansapitäviksi. Avustusta ei koskaan säntillisesti suoritettu, ja pian lakkasi se kokonaan. Sitäpaitsi oli Wien muuttanut tapojaan vuoden 1814 kongressin jälkeen. Seurapiirit unohtivat taiteen politiikan vuoksi, italialainen vaikutus tärveli musikaalista makua, ja muotimielipide, joka kokonaan kulki Rossinin merkeissä, piti Beethovenia kuivakiskoisena. [48]

Beethovenin ystävät ja suosijat joko muuttivat pois tai kuolivat: ruhtinas Kinsky 1812, Lichnowsky 1814, Lobkowitz 1816. Rasumowsky, jolle hän on säveltänyt ihailtavat kvartettinsa op. 59, antoi viimeisen konserttinsa helmikuussa 1815. Samana vuonna rikkoo Beethoven välinsä Stephan von Breuningin, lapsuudenystävänsä, Eleonoren veljen kanssa [49]. Tämän jälkeen on hän yksin [50]. "Minulla ei ole ketään ystävää", kirjoittaa hän päiväkirjaansa 1816.

Kuurous oli nyt tullut täydelliseksi [51]. Syksystä 1815 voi hän ainoastaan kirjallisesti keskustella ihmisten kanssa. Vanhin keskusteluvihko on vuodelta 1816 [52]. Schindlerin surullinen kertomus _Fidelio-esityksestä_ v. 1822 on yleisesti tunnettu. "Beethoven halusi johtaa kenraaliharjoitusta... Jo ensimäisen näytöksen duetossa kävi selville, ettei hän kuullut mitään siitä, mitä tapahtui näyttämöllä. Hän hidastutti tempoa huomattavasti, ja sillä välin kun orkesteri seurasi hänen tahtipuikkoaan, kiiruhtivat laulajat puolestaan tempoa. Yleinen hämminki syntyi. Orkesterin varsinainen johtaja, Umlauf, määräsi harjoituksen hetkeksi keskeytettäväksi, ilmoittamatta syytä siihen, ja kun hän oli vaihtanut muutamia sanoja laulajien kanssa, aloitettiin uudelleen. Sama sekasorto syntyi jälleen. Täytyi määrätä uusi väliaika. Oli selvää, että esityksen jatkaminen Beethovenin johdolla oli mahdotonta, mutta kuinka tehdä hänelle tämä ymmärrettäväksi? Ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle: 'Mene tiehesi, mies parka, sinä et voi johtaa'. Beethoven, levottomana, kiihtyneenä, käännähteli oikealle ja vasemmalle, koetti lukea eri kasvojenilmeitä ja käsittää, mistä keskeytys johtui — kaikkialla sama hiljaisuus. Äkkiä kutsui hän minua luokseen käskevällä äänenpainolla. Kun olin tullut hänen lähelleen, ojensi hän minulle keskusteluvihkonsa ja teki merkin, että kirjoittaisin. Kirjoitin siihen nämä sanat: 'Pyydän, ettet jatka enää; kotona sanon sinulle minkätähden.' Yhdellä hyppäyksellä oli hän permannolla ja huusi minulle: 'Mennään heti!' Hän juoksi yhtä mittaa kotiin; astuttuaan huoneeseensa heittäytyi hän voimattomana sohvalle, kätkien kasvonsa käsiinsä. Siten makasi hän päivälliseen saakka. Pöydässä oli mahdotonta saada hänestä yhtään sanaa irti; koko ajan pysyi hänen kasvoillaan masentunut ja syvästi tuskaisa ilme. Kun minä päivällisen jälkeen tahdoin poistua, pyysi hän minua jäämään, sanoen, ettei hän haluaisi olla yksin. Kun meidän piti erota, pyysi hän, että seuraisin häntä hänen lääkärinsä luokse, jolla oli suuri maine korvatautien taitavana käsittelijänä... Koko Beethovenin ja minun välisen suhteeni aikana ei myöhemmin ollut yhtään päivää, jota olisi voinut verrata tähän kohtalokkaaseen marraskuunpäivään... Hän oli järkytetty sisimpään olemukseensa saakka, ja aina hänen kuolemaansa asti säilyi tämä hirveä kohtaus hänen muistossaan".[53]

Kahta vuotta myöhemmin, 7 p. toukok. 1824, johtaessaan _Kuorosinfonian_ esitystä (tai oikeammin, kuten ohjelmassa mainitaan, "ottaessaan osaa konsertin johtamiseen"), ei hän kuullut lainkaan salintäyteisen kuulijakunnan myrskyisiä suosionosoituksia; hän ei aavistanut mitään ennenkuin eräs laulajattarista otti häntä kädestä ja käänsi hänet yleisöön päin, jolloin hän äkkiä näki kuulijoiden seisovan, heiluttaen hattujaan ja käsiään taputtaen. — Eräs englantilainen matkustaja, Russel, joka noin v. 1825 kuuli hänen soittavan, mainitsee, että kun hän tahtoi soittaa hyvin hiljaa, eivät koskettimet antaneet mitään ääntä, ja että oli järkyttävää tämän hiljaisuuden vallitessa tarkata sitä voimakasta mielenliikutusta, joka hänet valtasi, hänen kasvojensa ilmeessä ja hänen suonikkaissa sormissaan.

Itseensä sulkeutuneena,[54] erillään muista ihmisistä, hän löysi ainoan lohdutuksensa luonnosta. "Se oli hänen ainoa uskottunsa", sanoo Therese von Brunswick. Sen helmaan hän pakeni. Charles Neate, joka tutustui häneen 1815, sanoo, ettei hän koskaan ole nähnyt ketään, joka niin rajattomasti rakastaisi kukkia, pilviä, koko luontoa [55]: hän näytti imevän siitä itseensä ravintoa. — "Ei kukaan koko maan päällä voi rakastaa maaseutua niin kuin minä", kirjoittaa Beethoven... — Kun hän oli Wienissä, teki hän joka päivä kävelyretken ympäri linnoitusten muurien. Maalla vaelsi hän yksinään auringonnoususta pimeän tuloon saakka, ilman hattua, satoipa sitten tai paistoi. "Kaikkivaltias! — Metsässä olen onnellinen — onnellinen metsässä, missä jokainen puu puhuu sinusta. — Jumala, mikä ihanuus! — Metsissä, kummuilla, siellä vallitsee hiljaisuus, hiljaisuus sinua palvellakseni."

Hänen sielullinen levottomuutensa vaimentui luonnossa muutamiksi hetkiksi.[56] Häntä kiusasivat rahahuolet. V. 1818 kirjoittaa hän: "Olen köyhä kuin kerjäläinen ja kuitenkin täytyy minun pitää huolta siitä, ettei luultaisi minun kärsivän mitään puutetta." Ja toisessa paikassa: "_Sonaatti op. 106_ on sävelletty tukalissa olosuhteissa. On raskasta tehdä työtä saadakseen leipää." Spohr sanoo, että hän useinkaan ei voinut mennä ulos rikkinäisten jalkineittensa vuoksi. Hän oli velkaa suuria summia kustantajilleen, ja hänen teoksensa eivät tuottaneet hänelle mitään. _D-duurimessu_, joka tarjottiin ennakolta tilattavaksi, sai seitsemän tilaajaa (niiden joukossa ei ollut yhtään säveltaiteilijaa) [57]. Hän sai tuskin kolmea- tai neljääkymmentä tukaattia ihmeteltävistä sonaateistaan, joihin jokaiseen hän oli uhrannut kolmen kuukauden työn. Ruhtinas Galitzin tilasi häneltä kvartetit op. 127, 130 ja 132, hänen kenties syvämielisimmät sävellyksensä, jotka — siltä tuntuu — ovat hänen sydänverellään kirjoitetut; hän ei maksanut niitä koskaan. Beethovenia tuskastuttivat taloudelliset huolet ja loputtomat oikeudenkäynnit, joita hän kävi saadakseen itselleen maksetuiksi hänelle tulevat vuotuiset avustukset tai säilyttääkseen itsellään veljenpoikansa holhoojatoimen, pojan, jonka isä, hänen veljensä Karl, oli 1815 kuollut keuhkotautiin.

Hän oli tähän lapseen kiintynyt kaiken sen hellyyden siteillä, jota hänen sydämensä oli tulvillaan. Mutta tässä sai hän kannettavakseen yhä lisää katkeria kärsimyksiä. Näyttää siltä kuin olisi joku korkeampi voima pitänyt huolta siitä, että hänen onnettomuutensa lakkaamatta uudistuisivat ja lisääntyisivät ja että hanen neronsa aina tulisi saamaan kyllältä ravintoa. — Aluksi täytyi hänen taistella pikku Karl'in omistamisesta hänen arvottoman äitinsä kanssa, joka tahtoi hänet riistää häneltä:

"Oi, Jumalani", kirjoittaa hän, "minun kilpeni, minun suojani, minun ainoa turvani! Sinä luet sieluni sisimpään ja näet sen tuskan, jota tunnen, kun minun täytyy tuottaa kärsimyksiä niille, jotka tahtovat minulta riistää oikeuteni Karl'iini, aarteeseeni [58]. Kuule minua, Olento, jonka nimeä en tunne, kuule onnettomimman luomasi palava rukous!"

"Oi, Jumala, auta minua! Sinä näet kuinka koko ihmiskunta on minut hyljännyt, koska en tahdo alistua vääryydelle. Kuule tämä rukoukseni, jonka kohotan puoleesi saadakseni ainakin tulevaisuudessa elää yhdessä Karl'ini kanssa!... Oi julmaa osaani, lepyttämätöntä kohtaloani! Ei, ei, onnettomuudelleni ei tule koskaan loppua!"

Tämä veljenpoika, jota hän niin intohimoisesti rakasti, ei myöhemmin osoittautunut setänsä luottamuksen arvoiseksi. Kirjeenvaihdossa Beethovenin ja hänen välillään on tuskan ja harmin leima, aivan kuin Michelangelon kirjeenvaihdossa veljiensä kanssa, mutta tässä se on naivimpaa ja liikuttavampaa:

"Saanko vielä kerran palkakseni vain häpeällisintä kiittämättömyyttä? No hyvä, jos siteen meidän välillämme täytyy särkyä, käyköön niin! Kaikki puolueettomat ihmiset, jotka saavat sen tietää, tulevat sinua vihaamaan... Jos se suhde, joka yhdistää meitä, sinua rasittaa, niin Jumalan nimessä — tapahtukoon hänen tahtonsa mukaan! — Hylkään sinut Kohtalon kouriin; olen tehnyt kaikki, mitä olen voinut; minä voin astua Korkeimman Tuomarin kasvojen eteen..." [59]

"Hemmoiteltu kun olet, ei olisi sinulle vahingoksi vihdoinkin koettaa olla luonnollinen ja tosi; sydämeni on kärsinyt liian paljon rehentelevästä käytöksestäsi minua kohtaan ja minun on vaikea unohtaa... Jumala on todistajani, että ainoa toivoni on saada pysyä sinusta tuhannen peninkulman päässä, sinusta, sinun surkuteltavasta veljestäsi ja inhoittavasta perheestäsi... En voi enää osoittaa luottamusta sinulle." Ja allekirjoitus kuuluu: "Isäsi, onnetonta kyllä — tai pikemminkin, ei sinun isäsi". [60]

Mutta anteeksianto seuraa pian:

"Rakas poikani! — Ei sanaakaan enää, — tule syliini, sinun ei tarvitse enää kuulla ainoatakaan kovaa sanaa... Otan sinut vastaan samoin rakkaudentuntein kuin ennenkin. Kaikessa ystävyydessä keskustelemme siitä, mitä olisi tehtävä tulevaisuutesi hyväksi. — Kunniasanallani, ei mitään soimauksia! Niistä ei enää ole mitään hyötyä. Sinulla on minun puoleltani odotettavana vain mitä rakkainta huolenpitoa ja apua. Riennä — riennä uskollisen isäsi rinnoille! — Beethoven. — Niinpian kuin olet saanut tämän kirjeen, kiiruhda kotiin!" (Kirjeen kuoreen oli ranskaksi kirjoitettu: "_Si vous ne viendrez pas, vous me tuerez sǔrement_".) [61]

"Älä valehtele", rukoilee hän. "Pysy aina minun rakkaana poikanani! Mikä kauhea epäsointu, jos saisin palkakseni sinulta viekastelevaa imartelua, niinkuin minulle tahdotaan uskotella!... Hyvästi! Se henkilö, joka ei tosin ole antanut sinulle elämää, mutta joka aivan varmaan on sitä ylläpitänyt ja joka on omistanut sinun siveelliselle kasvatuksellesi kaiken mahdollisen huolenpitonsa enemmän kuin isällisellä alttiudella, hän pyytää syvimmästä sydämestään sinua kulkemaan hyvän ja oikean ainoaa varmaa tietä. Uskollinen, hellä isäsi." [62]

Tuuditeltuaan itsensä kaikenlaisiin unelmiin veljenpoikansa tulevaisuudesta, pojan, jolta ei puuttunut älyä ja jonka hän tahtoi kouluuttaa tiedemieheksi, täytyi Beethovenin lopuksi myöntyä siihen, että pojasta tulisi kauppamies. Mutta Karl kävi pelipaikoissa ja teki velkoja.

Sedän moraalinen suuruus, sen sijaan että se olisi ollut veljenpojalle hyödyksi, vaikutti häneen päinvastoin vahingollisesti — surullinen ilmiö, joka on tavallisempi kuin yleensä luullaankaan —, se ärsytti häntä, teki hänet kapinoivaksi, niinkuin hän itse sanoi tuossa hirveässä lausunnossaan, jossa hänen sielunsa alhaisuus selvästi paljastuu: "Minä olen tullut huonoksi ihmiseksi sen vuoksi, että setäni tahtoi minusta tehdä parempaa". Hän luisui niin alas, että hän kesällä 1826 ampui pistoolin luodin päähänsä. Hän ei kuollut; mutta Beethoven sen sijaan oli vähällä kuolla tästä iskusta; hän ei koskaan toipunut tämän tapauksen tuottamasta mielenjärkytyksestä [63]. Karl parantui: hän eli ja tuotti viime hetkeen saakka katkeroita kärsimyksiä sedälleen, jonka kuolemaan hän ei ole aivan syytön ja jonka luona hän kuoleman saapuessa ei ollut. — "Jumala ei ole minua koskaan hyljännyt", oli Beethoven muutamia vuosia sitä ennen kirjoittanut veljenpojallensa. "Kyllä aina löytyy joku, joka sulkee silmäni." — Se ei tullut olemaan hän, jota Beethoven kutsui "pojakseen". [64]

* * * * *

Tämän surujen kuilun syvyyksistä kohosi Beethoven laulamaan Ilon ylistystä.

Sitä oli hän mielikuvituksessaan suunnitellut läpi koko elämänsä. Jo v. 1793 hän sitä ajatteli Bonnissa ollessaan [65]. Kautta koko elämänsä tahtoi hän laulaa Ilon kunniaa ja seppelöidä sillä jonkun suurista teoksistaan. Koko elämänsä oli hän epätietoinen tämän hymnin varmasta muodosta ja siitä teoksesta, johon hän sen voisi sijoittaa. Eipä edes _Yhdeksättä sinfoniaa_ luodessaan hän ollut tästä asiasta selvillä. Viimeiseen hetkeen saakka oli hän aikeissa käyttää _Odia Ilolle_ kymmenennessä tai yhdennessätoista sinfoniassaan. On tarkoin huomattava, että _Yhdeksännellä_ ei, kuten tavallisesti sanotaan, ole otsikkoa _Sinfonia kuoroineen_, vaan _Sinfonia ynnä loppukuoro Odiin Ilolle_. Sinfonia olisi voinut, ja oli lähelläkin, saada toisellaisen loppuosaston. Vielä heinäkuussa 1823 aikoi Beethoven kirjoittaa siihen soitin-finalin, saman, jota hän sitten käytti kvartetissa op. 132. Czerny ja Sonnleithner vakuuttavat vieläpä sitäkin, että sinfonian esityksen jälkeenkään (toukok. 1824) Beethoven ei ollut luopunut tästä ajatuksesta.

Kuoron liittäminen sinfoniaan tarjosi suuria teknillisiä vaikeuksia, niinkuin näkyy Beethovenin luonnosvihoista ja hänen monista kokeistaan antaa lauluäänien esiintyä toisella tavalla ja toisissa paikoissa teoksessa. _Adagion_ [66] jälkimäisen melodian luonnossuunnitelmaan on hän kirjoittanut: "Kenties kuoro luontevammin soveltuisi tähän". Mutta hän ei voinut olla päättäväinen, kun hänen olisi ollut luovuttava rakkaasta orkesteristaan. "Kun saan jonkun musikaalisen ajatuksen", sanoi hän, "kuulen sen aina jossakin soittimessa, en koskaan lauluäänessä." Niinpä hän lykkääkin niin kauan kuin mahdollista tuonnemmaksi sitä hetkeä, jolloin lauluäänet tulisivat käytettäviksi, ja hän menee niin pitkälle, että hän aluksi uskoo soittimille ei ainoastaan _finalin_ [67] resitatiivin, vaan myöskin itse Ilon teeman.

Mutta täytyy mennä vielä pitemmälle selittääkseen tätä epäröimistä, tätä viivyttelyä: syyt siihen ovat syvemmällä. Tämä onneton mies, alati murheen ympäröimä, kaipasi aina saada ylistää Ilon ihanuutta, ja vuosi vuodelta lykkäsi hän sen toteuttamisen tuonnemmaksi, lakkaamatta intohimojensa pyörteiden heittelemänä ja kaihomielen raskauttamana. Vasta viime hetkessä saavutti hän päämääränsä. Ja kuinka suuremmoisella tavalla!

Siinä hetkessä, jolloin Ilon teema esiintyy ensimäistä kertaa, orkesteri pysähtyy aavistamatta; syntyy äkillinen hiljaisuus: tämä antaa laululle salaperäisen ja jumalallisen leiman. Ja totta on, että tämä teema itse asiassa on jumala. Ilo laskeutuu alas taivaasta, yliluonnollisen hiljaisuuden verhoamana: kevyellä henkäyksellään lievittää hän kärsimyksiä, ja ensimäinen vaikutelma, jonka hän aikaansaa toipuvassa sydämessä, on niin hellä, että — niinkuin Beethovenin edellämainittu ystävä lausuu — "tuntee halua itkeä nähdessään hänen lempeät silmänsä". Kun lauluäänet sitten ottavat teeman käsitelläkseen, esiintyy se ensiksi bassossa jonkun verran vakavan ja painostetun sävyisenä. Mutta vähitellen Ilo valtaa koko olemuksen. Se on taistelua, voittoisaa taistelua tuskaa vastaan. Ja nyt seuraavat marssirytmit, samoavat armeijat, tenoriäänen tulinen ja läähättävä melodia, koko tuo tärisyttävä musiikki, jossa luulee tuntevansa tuulahduksen Beethovenista itsestään, hänen hengityksensä ja hänen haltioituneitten huutojensa rytmin, kun hän harhailee ketoja pitkin, säveltäen teostaan, demoonisen raivon valtaamana, kuten vanha kuningas Lear keskellä rajuilmaa. Taistelun riemua seuraa uskonnollinen hurmio, sitten pyhä orgia, rakkauden hourekuvat. Koko värisevä ihmiskunta ojentaa käsiään taivasta kohti, kohottaa valtavia huutoja, syöksyy Ilon puoleen ja painaa hänet sydämelleen.

Jättiläisen teos voitti yleisen nolon keskinkertaisuuden. Wienin pintapuolisuus järkkyi hetkeksi; se oli kokonaan antautunut Rossinin ja italialaisten oopperojen kuljetettavaksi. Nöyryytettynä ja surullisena aikoi Beethoven asettua asumaan Lontooseen ja hän suunnitteli _Yhdeksännen sinfonian_ esittämistä siellä. Vielä kerran, aivan kuin v. 1809, pyysivät muutamat hänen jalot ystävänsä, että hän ei jättäisi isänmaata. "Me tiedämme", sanoivat he, "että olette kirjoittaneet uuden hengellisen sävelteoksen [68], jossa olette antaneet ilmaisumuodon niille tunteille, jotka _teidän syvä uskonne_ on esiinkutsunut. Se _yliluonnollinen kirkkaus_, joka täyttää teidän suuren sielunne, levittää valonsa tämän teoksen yli. Me tiedämme toiseksi, että teidän suurten sinfoniojenne seppeleeseen on puhjennut uusi kuolematon kukka... Teidän vaitiolonne viimeisinä vuosina murehdutti kaikkia niitä, joiden katseet olivat kiintyneet teihin [69]. Kaikki ajattelivat surumielellä sitä, että nerokas mies, joka seisoi niin paljon korkeammaila aikaansa, pysyi vaiti, sillä välin kuin eräänlaatuinen ulkomainen musiikki koetti juurtua meidän maaperäämme ja painaa saksalaisen taiteemme unohduksiin... Teiltä, yksinomaan teiltä odottaa kansakunta uutta elämää, uusia laakereita, uutta toden ja kauniin aikakautta, huolimatta nykypäivien vallitsevasta muodista... Antakaa meidän uskoa, että näkisimme toivomuksemme pian täyttyvän... Ja kantakoon saapuva kevät, teidän lahjojenne rikastuttamana, yhä uusia kukkia meidän ja koko maailman siunaukseksi!" [70] Tämä ylevä lausunto osoittaa, kuinka suuri oli se valta, sekä taiteellinen että myöskin moraalinen, joka Beethovenilla oli Saksan parhaimmiston yli. Ensimäinen sana, joka johtuu hänen ihailijoittensa mieleen, kun he tahtovat osoittaa kunnioitusta hänen nerolleen, ei ole tiede, ei taide; se on sana: _usko_. [71]

Beethoven tuli syvästi liikutetuksi näistä sanoista. Hän jäi. Toukokuun 7 p:nä 1824 esitettiin Wienissä ensimäisen kerran _D-duuri-messu_ ja _Yhdeksäs sinfonia_. Menestys oli loistava ja luonteeltaan melkein metelöivä. Kun Beethoven astui esiin, vastaanotti yleisö hänet viisikertaisella kättentaputustervehdyksellä; tapana tässä etiketin maassa oli taputtaa käsiään ainoastaan kolme kertaa keisarillisen perheenkin ilmestyessä. Poliisin täytyi tehdä loppu mielenosoituksista. Sinfonia herätti hurjan innostuksen myrskyn. Monet itkivät. Beethoven pyörtyi konsertin jälkeen mielenliikutuksesta. Hänet vietiin Schindlerin kotiin; siellä makasi hän koko yön ja seuraavan aamun horroksissa, vaatteet päällään ja ilman mitään ruokaa tai juomaa. Triumfi oli ohimenevää laatua, ja taloudellisessa suhteessa ei konsertti Beethovenille tuottanut mitään. Rahallinen ahdinko pysyi entisellään. Hän oli yhä köyhä, sairas [72], yksinäinen — mutta voittaja³, ihmisten arkipäiväisyyden voittaja [73], oman kohtalonsa, oman kärsimyksensä voittaja.

"Uhraa, uhraa kaikki elämän typerät pikkuseikat taiteellesi! Jumala ylinnä kaikkea!" (O Gott über alles!)

* * * * *

Niin on hän siis saavuttanut elämänsä päämaalin. Hän on vanginnut saaliikseen Ilon. — Voiko hän pysyä näissä sielun korkeuksissa, jotka myrskyjä hallitsevat? — Tosin täytyi hänen monina hetkinä painua jälleen entisiin tuskan syvyyksiin. Tosin ovat hänen viimeiset kvartettinsa täynnä ihmeellisiä varjoja. Kuitenkin näyttää siltä kuin olisi _Yhdeksännen sinfonian_ voitto lyönyt häneen ainaiseksi säteilevän leimansa. Hänen tulevaisuudensuunnitelmansa: [74] _Kymmenes sinfonia_,[75] _Alkusoitto nimestä Bach_, musiikki Grillparzerin _Melusinaan_, [76] Körnerin _Odysseukseen_ ja Goethen _Faustiin_, [77] raamatullinen oratorio _Saul ja David_ osoittavat kuinka hänen henkensä pyrkii kohti vanhojen saksalaisten mestarien valtavaa kirkkautta: Bachiin ja Händeliin, — ja vielä enemmän kohti Etelän valoa, eteläistä Ranskaa tai Italiaa, jossa hän unelmoi saavansa vielä joskus matkustella. [78]