Part 5

Ellida af Ehne katseli kotiljonkiruusuja, joita hän vuosien kuluessa oli tanssissa vastaanottanut Jaakon kädestä, suuteli niitä ja itki. Hän palautti niin ikään palauttamistaan mieleensä elämänsä ihmeellisintä hetkeä, sitä, jolloin Jaakko kuutamossa metsästyslinnalla oli suudellut häntä kaulalle. Hän ei milloinkaan ollut voinut kuumenematta ajatella tuota hetkeä. Eikö suudelma ollut samaa kuin: minä rakastan sinua — ole omani! Hän päätti uskollisesti odottaa. Kerran Jaakon täytyi tulla!

Alakartanon tytöt kulkivat haikeina yksitellen joen rannalla ja silmäilivät polkuja ja kenttiä, joita Jaakko oli astunut: tuossa hän oli nauranut, ottanut Sigridiä vyötäisistä ja juoksuttanut häntä ympäri pihaa; tuossa hän oli hypännyt yli aidan; tuossa hän oli ottanut isän selkäänsä ja vienyt hänet sänkyyn — eikä isä ollut ensinkään suuttunut, vaikka hän kaikkia muita olisi antanut korville, jos he olisivat uskaltaneet koskea häneen, kun hän oli humalassa. Tytöt kantoivat molemmat tuskansa povessaan eivätkä puhuneet siitä, ja jos he sattuivat yhteen lähteen rannalla, missä kasvoi lemmenkukkia, niin he väittivät tulleensa joelle pesemään esiliinaansa, tai keksivät jonkin muun valheen.

Yölinnun tytöt, Jaakko-herran sisaret, käyttivät valkeita tai haaleanvärisiä vaatteita ja tekivät arveluja sinne tänne veljensä katoamisesta. Mitä osaa näytteli siinä Siironmaan tytär? He tunsivat ilmassa, ettei sitä sopinut kysyä äidiltä. Anna urkki vihdoin asiaa palvelijoilta ja sai tietää, mitä ajateltiin. Vanhemmat sisaret surivat Jaakkoa, pyyhkivät omin käsin tomut hänen huoneessaan ja katsoivat, että maljakoissa oli tuoreita kukkia. He eivät koskaan olleet tehneet sitä Jaakon ollessa kotona, äiti ja palvelijat olivat saaneet pitää kunnossa Jaakon huoneen. Mutta nyt käski tyttöjen vaisto heitä hoitamaan huonetta, niin että Jaakko minä hetkenä hyvänsä olisi voinut tulla kotiin ja nähdä, että häntä oli kaivattu.

Mutta mikä oli tullut Zaida Sederholmille, postineidille? Kruununvoudin kirjeitä tuli Yölintuun ja Yölinnun kirjeitä saattoi matkata ties minne. Eversti sai useampaan kertaan vaatia kuittia sisäänkirjoitetusta lähetyksestä, ennen kuin se tuli. Kauniston herralle oli sattunut niin monta säännöttömyyttä postin jakelussa, että hänen vihdoin itsensä täytyi lähteä nuhtelemaan postineitiä. Kauniston herra oli tulinen, iloinen mies ja hän aikoi antaa epätäsmälliselle virkailijalle aika nuhdesaarnan, mutta hän kävi ensi hetkessä aivan sanattomaksi, kun tapasi Zaida-neidin istumassa talon päätyikkunan alla puupenkillä, joka hiljan oli veistetty uusista laudoista. Postineiti oli siinä taivaansinisessä puvussa, jossa hänet viime vuosien aikana oli nähty kaikissa pitäjän tanssiaisissa. Hän ontui, onnellisesti hymyillen, tulijaa vastaan ja hänen poskensa hehkuivat, kun hän tervehti.

— Äiti tulee iloiseksi, jos saa tarjota teetä, sanoi hän ja kiinnitti kimpun kukkia vyöhönsä.

— Kiitoksia. Minä en ole tullut teetä juomaan, piru vie. Minä olen tullut kysymään, minne te kyyditsette minun lähetyksiäni. Tässä tulee tiedustelu Helsingistä, missä viipyvät rahat, jotka minä, kuten omasta kuitistanne näkyy, olen pannut postiin kymmenen päivää sitten. Tiedättekö te, mitä se merkitsee? Tuhat tulimmaista, se merkitsee teidän virkaeroanne, jos minä tästä ilmoitan postihallitukseen. Minua ei ole koskaan saatu syyttää epätäsmällisyydestä, piru vie minä...

Suuri, lihava herra pauhasi niin, että pieni, käpertynyt rouva Sederholm pelästyneenä tuli ikkunaan katsomaan, mitä pensaan juurella rakennuksen päädyllä tapahtui. Hänen tyttärensä sen sijaan piti lapsellisia silmiään loistavina ja avonaisina Kauniston herran kasvoja vastaan ja nuhdesaarna jyristi hänen korviensa ohitse kuin kaukainen ukkosilma. Kun patruuna oli aikansa torunut, pyyhki hän hien otsaltaan ja asteli edestakaisin tiellä penkin edessä. Vihdoin hän pysähtyi ja jäi katselemaan neiti Sederholmiin. Hän oli odottanut, että postineiti sanoisi: nyt ei ole postinaika — tehkää niin hyvin ja tulkaa huomenna kymmenen ja yhdentoista välillä. Sellaisia vapauksia postineidin oli tapana suoda itselleen. Hän ei yleensä koskaan jäänyt vastausta vaille. Mutta tänään...

— Oletteko te kipeä? sanoi Kauniston herra.

— Minä? sanoi Zaida-neiti.

— Niin te, piru vie — kukas muu?

— Näytänkö minä kipeältä?

— Mikä teihin on mennyt? Te olette kymmenen vuotta nuorempi kuin kymmenen päivää sitten.

Postineiti punastui kaulaa myöten ja vei hätääntyneenä käden rinnalleen, ikään kuin jotakin salaisuutta suojellakseen.

— Patruuna imartelee.

Silmät painuivat maahan.

— En, piru vie. Saako ehkä onnitella?

Silmät avautuivat.

— Miksi?

— No, miksi nyt nuorta... tai keski-ikäistä naista onnitellaan? Siksi ehkä että hän on saanut valmiiksi papan tohvelit, joita hän on hypistellyt puoli vuotta? Ei, vaan siksi, että hänen sydämensä on tullut orjaksi.

Zaida Sederholm kävi viisaan näköiseksi ja hänen päänsä meni veitikkamaisesti kallelleen.

— Onko orjuus sitten niin onnellista?

Kun on ruusuiset kahleet, ruusuiset kahleet, piru vie...

Patruuna nauroi ja yritti taputtaa postineitiä olalle. Eivätpä nuo hartiat olleetkaan niin kuivettuneet kuin miltä hänestä oli näyttänyt. Mutta saippuan ja yrttiheinien haju oli auttamattomasti istuutunut kiinni neitiin, jopa niin lujasti, että sitä usein ehti tarttua kirjeisiinkin ja sanomalehtiin sinä lyhyenä aikana, jolloin niitä käsiteltiin postikonttorissa.

— »On okaat ruusuilla, mato jäytää lehtiä...»

Kauniston herra kuunteli pää kallellaan kuin kukko. Koko pitäjä tiesi, että postineiti runoili. Ompeluseuroissa köyhien lasten hyväksi Zaida-neiti joskus oli lukenut runojaan, mutta miesten korviin ei hän koskaan ennen ollut päästänyt yhtään säettä.

— Se on kaunista, piru vie, sanoi patruuna. — Antaa tulla enemmän vain...

Postineiti nauroi ja hänet valtasi halu ääneen lausua, mitä hän viime päivinä oli pannut paperille. Hänen silmänsä räpyttivät toiminnanhaluisesti ja hän kääntyi jo lähteäkseen sisään noutamaan vihkoaan.

— Tahdotteko todella kuulla...?

— Tahdon helkkarissa... Jollei se ole liian pitkää...

— Ei se ole pitkää... tai se voi olla pitkää tai lyhyttä, aivan sen mukaan kuinka tahtoo kuunnella. Siinähän se juuri on runojen viehätys...

— Noo, tuokaa nyt sitten sitä viehätystä, vaikka minä tulinkin nuhtelemaan teitä huolimattomuudesta, piru vie. Älkää unohtako sitä.

Postineiti irroitti kukat vyöstään ja paiskasi ne kohti hymyilevän patruunan nyrkiksi puserrettua kouraa.

Kyttyräselkäinen vanha rouva Sederholm tuli ikuisesti mustissa, silliltä ja saippualta hajuavissa vaatteissaan uudelle istuinpenkille rakennuksen päädyllä.

— Vai itse Kauniston patruuna, sanoi hän ruostuneella äänellä. — Ja minä kuulin, että taasen oli kysymys joistakin uhkauksista...

— Oikea hämähäkki, piru vie! ajatteli patruuna ja mietti, millä tekosyyllä hän pääsisi kuulemasta tyttären runoja ja juomasta äidin teevettä.

— Me olemme jo neiti Sederholmin kanssa sopineet, sanoi hän pidätetysti kumartaen ja vilkuili syrjästä vanhan rouvan vaatteisiin, jotka olivat niin lahot, että olisi luullut niiden hajoavan kuin satavuotisten kääriliinojen.

— Vai niin, vai niin, kähisi vanha rouva epäluuloisesti. — Minun tyttäreni ei laiminlyö mitään. Hän on sillä lailla kasvatettu. Joka hänen vaelluksestaan tapaa yhdenkään rypyn, se saa ilmaiseksi isoisäni majuri Silfverstjernan taotun hopeavadin, jonka patruuna af Ehne hyvin tuntee.

— Tunnen kyllä, sanoi patruuna hymyillen ja sormellaan nuhdellen. — Kun ette myynyt sitä minulle, rouva Sederholm. Minä tarjosin siitä satumaista hintaa, piru vie... hitto vie! sen vuoksi että olisin lahjoittanut sen henkilölle, joka pani siihen suurta arvoa.

Katkeruus vanhan rouvan äänessä oli kuin tiivistettyä sappea, kun hän joka sanaa korostaen vastasi:

— Eikö patruuna af Enne luule, että sille muut osaavat antaa arvoa?

— Kyllä, kyllä, kyllä, helkkarissa, hyvä rouva! Mutta sellaista hintaa en enää panisi toista kertaa.

— On asioita, joita ei arvioida rahassa, patruuna af Ehne.

— Niin, niin, tietysti, helkkarissa.

— Malja on sotasaalis kolmikymmenvuotisesta sodasta. Siitä tulee tyttäreni ainoat myötäjäiset, jos hän kerran menee naimisiin.

— Hän menee nyt, sanoi patruuna salaperäisesti.

Vanha rouva iski häneen silmät, jotka terävinä kuin naskalinnenät tuijottivat rypistyneistä kasvoista.

— Menee? Pyydän patruuna af Ehneä selvemmin lausumaan...

— Mitä perhanaa — enkö ole puhunut selvästi? Kuunnellaan nyt, jahka neiti Sederholm itse puhuu...

Vanhan rouvan pahat, kylmät katseet iskivät tyttäreen, joka ontuen asteli hiekkatietä taivaansinisessä puvussaan, kankeasta paperista ommeltu vihkonen käsissään.

— Mitä sinä aiot? kysyi äiti.

Tytär meni hämilleen ja puna hänen poskillaan tuli polttavaksi.

— Patruuna vain halusi kuulla jotakin, kun on näin kaunis ilta.

— Niin, sanoi patruuna — olisihan se...

Pitäjällä tiedettiin yleisesti, että vanha rouva Sederholm suuttuessaan oli hyvin julma tyttärelleen. Tänä iltana katsellessaan rouvaa uskoi Kauniston herra todeksi senkin huhun, että hän oli lyönyt lapsensa rammaksi.

— No, lue nyt, että mammakin kuulee, sanoi äiti pirullisen makeasti.

Tytär tunsi lähtevänsä pettävälle jäälle, mutta hänellä ei ollut muutakaan neuvoa kuin lukea, koska äiti jo oli nähnyt vihon hänen kädessään.

— Minä luulen, että tee tulee heti, yritti hän.

— Odotetaan sitten, että tee tulee.

Äiti ei päästänyt tytärtä silmäteriensä otteesta. Tytär istui katse maahan luotuna ja puheli iltaruskosta, ja myöskin piparkakuista, joita hän oli aamulla leiponut. Hän puheli kuin hengen hädässä. Kauniston herran kävi häntä sääli ja hän otti puheeksi postihevosen, joka oli niin huono, että postin väkisinkin täytyi myöhästyä. Postinkuljettaja taisi hänkin liiaksi juopotella matkalla — ties missä postisäkit milloinkin viruivat, vaikka olisi ollut postinkuljettajan syy, etteivät lähetykset tulleet aikoinaan perille, vaikka syytettiin neiti Sederholmia. Pieni kitukasvuinen tyttö, joka oli puettu herrasväkensä loppuunkulutettuihin vaatteisiin, raahasi penkin eteen pöydän, joka hänen kannettavakseen oli kaksi kertaa liian painava. Sitten hän toi teetarjottimen, joka hänen voimiinsa nähden oli samassa suhteessa. Tee oli köyhintä lajia ja konjakki kuin koiruohosakkaa. Patruuna valmisti kuitenkin rohkeasti sekoituksen ja nieli sen yhtä rohkeasti. Puhuttiin taas talon kalleudesta, hopeavadista, jonka alkuperäisestä tarkoituksesta oltiin eri mieltä. Toiset luulivat sitä kastemaljaksi, toiset astiaksi, jota oli käytetty ehtoollistoimituksessa.

— Sen sinä saat, kun menet naimisiin, sanoi äiti.

Tytär kalpeni ja loi äitiin pelästyneen katseen. Hän muisti silläkin hetkellä, kuten nykyään lakkaamatta, yön, jolloin Jaakko oli heittänyt hiekkaa hänen ruutuunsa ja tullut hänen huoneeseensa ja sallinut hänen auttaa itseään. Jaakko ei ollut mennyt rikkaiden eikä aatelisten neitojen luo — hänen, köyhän tytön, ikkunapäädylle hän oli tullut ja uljaana ja kaikista hänen vastaansanomisistaan huolimatta kiivennyt hänen luokseen. Hänelle hän oli uskonut kallisarvoisen sormuksensa. Siitä onnesta kannatti maksaa. Ja varmaan hän siitä saisikin maksaa. Hän pelkäsi, että ulospäin näkyisi, mitä hänen mielessään liikkui. Kaikki tyynni oli ehkä jo näkynyt. Kuinka hullu hän olikaan ollut, kun vapaaehtoisesti oli ehdottanut runojensa lukemista. Mutta sille ei enää voinut mitään. Hän oli tehnyt tyhmyyden, mutta peräytymisen mahdollisuutta ei enää ollut ja hän alkoi arasti:

»Kun nuolikotelonsa Amor se tyhjentää, niin vuotaa sydän verta ja silmä kyyneltää. Vaan rinnass' asuu autuus ain, jonk' antaa lempi vain... »

Kauniston herra oli tuskin kuullut ensimmäisiä säkeitä. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, mitä postineiti luki — joka tapauksessa hänelle oli selvää, että hänen täytyi kehua, kun säkeet olisivat lopussa. Sen sijaan hän heltiämättä katseli vanhaa hämähäkkiä, joka vainusi saalista. Kalpeat kasvot, jotka muistuttivat rypistynyttä lehmäntattia, sulivat kuitenkin sulamistaan, ja kun tytär laski vihon kädestään, nousi äiti, syleili häntä ja kääntyi selin, kaivaakseen alushameensa taskusta esiin nenäliinansa. Koko liikutuskohtaus tapahtui selin Kauniston herraan ja Zaida-neitiin. Kauniston herra täytti hetken kiitoslauseilla, joihin hän vanhan rouvan vuoksi koetti päästää niin vähän kiroussanoja kuin suinkin. Aurinko oli jo laskemaisillaan. Rauhallisella mielellä ja loukkaamatta saattoi patruuna jättää äidin ja tyttären kahden. Hän kiitti ja läksi. Mutta päästyään näkyvistä sylkäisi hän tiepuoleen suuren syljen, ikään kuin yhdellä haavaa päästäkseen eroon kaikesta, mitä postiherrasväellä oli nauttinut.

Seuraavana aamuna tulivat tytöt Ellida af Ehne, Amalia Karolina, Fredrika Lovisa ja Anna von Toll vieraisiin postikonttoriin. He kysyivät pitsimalleja, mutta heidän tarkoituksensa oli päästä selvyyteen siitä, minkä tähden Zaida Sederholm kävi taivaansinisissä, kun muut pitäjän tytöt kävivät mustissa. He huomasivat heti uuden penkkilaudan päätyikkunan alla, niin ikään he myöskin näkivät oudon valoisan ilmeen postineidin kasvoilla, eikä heiltä jäänyt panematta merkille sekään, että vanha rouva oli vähemmän myrkyllinen kuin tavallisesti.

Ei istuttu ulkona, koska auringon helle hautoi joka taholla. Oltiin siinä suuressa salissa, joka punaisella villikankaalla oli jaettu neljään osaan: eteiseksi, keittiöksi, saliksi ja makuuhuoneeksi. Verhomaiset seinät olivat likaantuneet, ikkunat olivat vanhan rouvan raihnauden vuoksi vuosikausia olleet liimattuina kiinni, matala rautakamiina, jolla perhe sekä keitti että lämmitti, oli savuttanut seinät ja katot pysyväisesti. Tässä köyhässä ympäristössä seisoi kaapin korvalla outo kalleus: hopeinen vati, joka kuninkaallisellakin pöydällä tai kirkon pyhäkössä olisi voinut olla kaunistus.

Kuin salaliittolaiset tarkkasivat Kauniston ja Yölinnun nuoret neidit jokaista talon tyttären liikettä ja kun hän käänsi selkänsä, kuiskailivat he keskenään. Keskustelu matasi laiskasti eteenpäin ja katkesi tuon tuostakin kokonaan. Tyttöjen silmät ainoastaan elivät kaiken aikaa. Äkkiä otti Yölinnun nuorin tytär Anna uhkaavan asennon sohvankulmassa, totesi vieläkin, ettei vanha rouva ollut huoneessa ja sanoi:

— Minkä tähden te olette niin onnellisen näköinen, neiti Post?

Seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Jännittyneet kasvot olivat suunnatut neiti Sederholmiin. Puna hänen kasvoillaan oli hetkeksi vaihtunut sineksi ja vähitellen hän kalpeni valkoiseksi.

— Olenko minä onnellisen näköinen? sanoi hän hämillään, mutta uhkamielisyys kasvoi yhdessä kalpeuden kanssa. — Minulla on kai siihen syyni, jos on. Jos ei, niin olen onnellinen huvikseni. Se ei kai kuulu kehenkään. Se on kai »neiti Postin» asia.

— Entä jos ei kokonaan, huudahti Anna ja katsoi, ettei vanha rouva vielä ollut palannut. — Entä jos te tiedätte jotakin meidän veljestämme? Entä jos hän on kirjoittanut. Tunnustakaa pois.

Zaida Sederholm nousi tuolistaan, ontui punaisen keittiönpuoleisen verhon luo ja hänen silmänsä iskivät kipunoita. Hän oli niin kalpea, ettei hän enää olisi voinut kalveta.

— Vai sen tähden, että minä olen köyhä, luulette te saavanne tulla minun kotiini urkkimaan, miksi minä hymyilen tai itken. Minä en ole velvollinen tekemään kenellekään selkoa siitä, mistä minä saan kirjeitä. Minä pelkään: on parasta, että herrasväki lähtee, ennen kuin minun äitini tulee.

Tytöt huomasivat sen itsekin. Zaida Sederholmin huulet olivat sinettyneen valkoiset.

— Hyvästi, neiti Post, sanoi Anna von Toll, ojentamatta kättään jäähyväisiksi.

Hänen molemmat sisarensa sen sijaan koettivat sovittaen lähestyä loukkaantunutta neitiä, mutta hän työnsi ylpeästi syrjään käryttyneen seinäverhon ja katosi sanaa sanomatta keittiöön.

Vanha rouva syötti kahta kanaansa pihamaalla, kun tytöt noloina niiasivat hänelle. Päästyään talon piiristä purskahtivat he tehtyyn nauruun. Hetkisen perästä sanoi Ellida:

— Hän on saanut kirjeen!

Ja Ellida af Enne itki.

* * * * *

Muutamia päiviä oli Zaida Sederholm kulkenut kuin onnen unessa. Nyt oli uni lopussa. Hänen uneensa oli koskettu kovin käsin.

Nyt hän myöskin muisti, että postikonttorin tarkastus voi tapahtua äkkiarvaamatta, ja silloin —!

Hänet valtasi hätä. Äiti kulki siinä onnellisessa luulossa, että hänen kihlauksensa tapahtuisi minä päivänä tahansa. Luultavasti hän odotti naapurikartanon pojan, joka oli käynyt kuusi luokkaa lyseota ja jota katsottiin kuuluvaksi säätyläisiin, tulevan kosimaan. Mitä tapahtuisikaan, jos totuus tulisi ilmi?

Hänen täytyi saada kassa kuntoon, maksoi mitä maksoi. Monta sataa markkaa — mistä hän ne saisi?

Kun Kauniston herra, viimein käydessään heillä, mainitsi korkeaa summaa, jota hän kerran oli tarjonnut talon aarteesta, hopeavadista, oli Zaida-neiti hätkähtänyt, sillä hän oli muistanut kohtalokasta tekoaan ja koko sitä yötä, jolloin se tehtiin. Ottaessaan rahat kirstusta oli hän kaukaisesti muistanut, että heillä oli jotakin kallisarvoista, joka vastaisi summaa, jonka hän otti. Olihan hänellä sormus, jonka hän oli saanut. Mutta sitä ei hän ikinä myisi. Siitä hän olisi saanut monta vertaa enemmän rahaa kuin sen, mitä kassasta puuttui. Mutta ei mistään maailman aarteista hän antaisi sitä pois. Se lepäsi päivin hänen rinnallaan ja merkitsi hänelle enemmän kuin hänen oma sydämensä, öisin hän valvoi kesähämärässä ihmetellen timanttien loistoa. Nukkuessa piteli käsi nauhaa, jossa sormus riippui. Mitä hyvänsä hän oli valmis kärsimään aarteensa tähden. Ei mikään kärsimys kykenisi ottamaan häneltä sitä onnea, jonka sormus hänelle tuotti.

Hänen täytyy myydä malja. Muuta neuvoa ei ollut. Hänen täytyy kainalossaan kantaa se Kauniston herralle ja saada siitä rahat. Patruuna ei enää tarvinnut sitä — mutta hänen täytyisi se ostaa, vaikkapa vähemmälläkin, kunhan rahat vain peittäisivät sen, mitä kassasta puuttui. Mitä äiti sanoisi hänelle, kun teko tulisi ilmi, sitä ei hän uskaltanut ajatellakaan. Ykskaikki — hän oli valmis kärsimään, kunhan kassa vain tulisi täyteen ja sormus jäisi hänelle.

Hän siirsi asian ratkaisua päivästä päivään, punnitsi sataan kertaan, mikä vuorokauden aika olisi paras ryöstön täytäntöönpanemiseksi, ajatteli valmiiksi jokaisen yksityisseikan, hylkäsi jo hyväksytyn suunnitelman ja teki toisen, kunnes hän vihdoin kuuli, että tarkastaja jo liikkui lähipitäjissä.

Silloin hän eräänä päivänä, kun äiti ruokki kanoja pihamaalla, otti tuolin, nousi sille ja nosti alas raskaan astian. Kiire teki hänet päättäväksi ja tarmokkaaksi. Hän peitti ryöstösaaliin suuren huivin alle, joka oli hänen hartioillaan, ontui alas portaita ja pysähtyi vähän matkan päähän äidistä. Sydän löi, niin että hän pelkäsi lyöntien kuuluvan, mutta hänen suunsa hymyili ja laski leikkiä ja tekaisi ovelan valheen kävelystä metsään. Äiti arveli, että hän ehkä kohtaisi sulhasen, jota äiti niin hartaasti odotti, ja antoi hänen mennä.

Kun hän palasi, oli koko hänen ruumiinsa ponnistuksesta ja mielenliikutuksesta kylmässä hiessä. Mutta jännitys piti häntä kuitenkin yhä pystyssä. Kunhan rahat vain olisivat arkussa — tuli sitten mitä tuli! Hän tarkkasi, hermot äärimmilleen herkistyneinä, kuuluisiko äitiä, ja hänen kipeässä jalassaan pisteli. Hänellä oli rahat povella taivaansinisen puvun alla ja kädessä postikonttorihuoneen ulospäin vievä avain. Armahda, Jumala, tämän, tämän ainoan kerran! Pitele äitiä jossakin... ettei hän tule. Jokohan hän on huomannut ryöstön? On varmaan: hän on tottunut tuntemaan vanhan hopean hajun huoneessa ja kaipaa sitä paikalla, kun se puuttuu. Armahda tämän kerran! Hänen ruumiinsa oli niin kevyt, ettei sitä olisi tuntenut olevankaan, jolleivät epätasaiset askeleet olisi tömistäneet olkapäihin ja jollei kipeää jalkaa olisi vihlonut. Hän pääsi pihan poikki ja juoksi ylös portaita, pisti hiljaa avaimen reikään ja painoi kädellään poveaan, jossa sekä rahat että sormus olivat. Hän sieppasi avaimen pois ovesta ja seisoi yksinään postikonttorihuoneessa.

Jumala armahti häntä yhtä kaikki: hän otti laatikosta postikirstun avaimen, kiersi, avasi kannen. Sai käteensä rahapinkan, laski setelit, pani ne kirstuun ja päästi kannen kiinni.

Jumalan kiitos — nyt ei häntä enää saataisi syyttää varkaaksi ja nyt oli sormus hänen — kunnes Jaakko itse tulisi ja ottaisi sen.

Hän ei tietänyt, miten pitkä aika häneltä oli kulunut permannolla kirstun edessä. Se oli onnellinen levon aika. Kun hän nousi, tiesi hän menevänsä äitinsä vihaa kohti.

Vanha rouva oli saiturin vaistolla todella heti vainunnut, että kallis astia puuttui. Hän oli ensin karannut tyttösen kimppuun, joka ikkunattomassa keittiökulmassa suurta salia istui alituisessa puolihämärässä. Hän oli pusertanut pelästyneen lapsen käsivarret sinelmille ja syyttänyt häntä. Sitten hän oli karannut pihamaalle ja paiskannut kanojaan pärekopalla. Kun ei mitään muuta elävää olentoa ollut lähettyvillä, oli hän hetkisen odottanut Zaidaa ja sitten palannut itkevän tytön luokse torumaan häntä. Vaikka hän kaiken aikaa vartioi tyttärensä tuloa, pääsi tämä tulemaan hänen huomaamattaan. Moneen kertaan käytyään ikkunassa tähyilemässä löi äiti vihdoin nyrkkinsä postikonttorihuoneen oveen ja kuuli sisäpuolelta äänen.

Onnellisesti hymyillen tytär avasi. Äidin ryppyiset kasvot naskalinterävine silmineen ennustivat pahaa.

— Miksi sinä salpaat itsesi tänne?

— Tulin juuri kävelemästä.

— Sinäkö olet vienyt hopea-astian? Sinäkö? Vastaa äidillesi!

— Mamma... mamma, antakaa anteeksi... minun täytyi... Olihan mamma luvannut sen minulle...

— Minne sinä olet sen pannut? Mene heti paikalla tuomaan se kotiin... tai minä lyön vialliseksi toisenkin jalkasi. Sittenpähän ovat tasaiset ja minä pääsen näkemästä tätä linkuttamista... Heti paikalla... lähdetkö!

— Mamma...!

— Heti paikalla...

— Minä en voi...

— Mitä sinä et voi?

— Tuoda sitä.

— Et voi... ja mikset? Oletko sinä heittänyt sen jokeen? Oletko sinä sulattanut sen sepällä? No, sanotko... Vai luulet sinä, ettei äitisi osaa kurittaa sinua, tai että sinä lakkaat olemasta lapseni, kun olet tullut vanhaksipiiaksi eikä kukaan enää sinusta huoli... No, missä on malja?

Äidin kädessä oli hiilihanko. Tytär oli käynyt aivan tyyneksi.

— Minä olen myynyt sen.

Hiljaisuus seurasi tyttären sanoja.

— Myynyt — mitä sinä sanot? Myynyt?

Ei voinut tietää itkikö äiti vai nauroi. Tytär yritti jättää huoneen. Silloin karkasi äiti oven eteen ja huusi kuin hullu.

Hetken perästä ei huoneesta kuulunut muuta kuin askelten töminää, lyöntejä ja hätähuutoja.

BELLEVUE

Seitsemän pitäjän lääni oli kuohuksissa Jaakko von Tollin teon johdosta. Vanhat hyvät välit ihmisten kesken menivät rikki hänestä väitellessä. Hänellä oli näet puolustajia, vaikka hänen tekonsa oli niin musta. Syntyi suorastaan puolueita, kun hänestä riideltiin. Jaakko-herran puolustajat syytivät syyn hänen vanhempiensa ja huonon kasvatuksensa laskuun, ja Jaakon sisarten maine naitavina nuorina tyttöinä suorastaan kärsi.

Sellaisetkin ystävykset kuin Kauniston patruuna ja Yölinnun eversti, joutuivat riitaan. Ellidalla oli käynyt suuria sulhasia ja Ellida oli antanut rukkaset: hän rakasti Jaakkoa ja odotti häntä. Silloin lauloi isä tyttärelleen ilmoille, kuka Jaakko oli. Se ei auttanut. Silloin läksi isä Yölintuun, esitti everstille asian ja kehoitti vanhempia päästämään tytön lupauksesta, jota ei hän koskaan sanoin ollut Jaakolle antanut, koskei Jaakko milloinkaan ollut sitä pyytänyt. Ellida oli vain sydämellään ja silmillään vannonut Jaakolle rakkautta, ja sellaiset valat menivät tietenkin rikki samana hetkenä, jolloin mies häpeällisten tekojensa vuoksi häpeällisesti pakeni. Keskustelu vanhojen ystävysten välillä päättyi siten, että Yölinnun eversti käski Kauniston herraa poistumaan talosta.

Sellaista ei Kauniston patruunalle vielä ikinä ollut tapahtunut. Mutta sellaisia kirousten panoksia, jollaisia Kauniston herra tilaisuudessa päästi ilmoille, ei liioin Yölinnussa milloinkaan liene laukaistu.

Kauniston herran viha lauhtui kuitenkin nopeasti, ja hän olisi ollut valmis taasen seurustelemaan Yölinnussa ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta eversti ei unohtanut yhtä pian. Niin alkoi Kanniston herra takanapäin — ja edessäpäinhän ei hänellä enää ollut tilaisuutta puhua, koska kaikki kanssakäyminen oli lakkautettu ja tielläkin vastaan sattuessa herrat astuivat toistensa ohitse vieraampina kuin ventovieraat — niin alkoi Kauniston herra takanapäin hammastella ja naureskella entistä ystäväänsä, ja eräänä päivänä hän sai ovelan päähänpiston.

Hän ajoi herrojen kapakkaan sillankorvassa, Bellevuehyn, ja hän oli niin mielissään, että hän naureskeli itsekseen laskettaessaan Yölinnun kartanon ohitse.

— No, Svanberg, sanoi hän, ja hänen oli vaikea pysyä vakavana, — voitteko illaksi valmistaa hyvät kemut — piru vie, tiedättehän te, kellarimestari, kuinka minä ne tahdon: voileipäpöydässä kaalipiirakkaa, mateenmätiä, piru vie, olenko minä mikä keittäjätär, että minä ne kaikki tietäisin — kyllähän Svanberg tietää! Sitten kalaa — nythän mateet menevät ansaan kuin jos piru itse niitä sinne seipäällä ajaisi. Ja antakaa teurastaa vasikka tai lammas ja laittakaa paistia ja kyljyksiä ja piru ties mitä niistä voi laittaa. Mutta niin, ettei kukaan saa sanoa — minä tarkoitan, ettei kukaan pääse sanomaan, ettei saanut kupuaan täyteen. Svanberg ymmärtää. Ja sitten tietysti parhaat »Ukot» kellarista esiin!

Kauniston herra näpäytteli sormiaan ja hänen kasvojensa oli mahdoton enää teeskennellä, kun hän ajatteli »Ukkoja» Bellevuen kellarissa. Hänen kasvonsa hymyilivät ja loistivat. Svanbergin varaston ei olisi tarvinnut hävetä minkään ruhtinaallisen viinikellarin rinnalla. Herrat olivat alun pitäen päättäneet, kun Bellevuen rakensivat, että velkoja kellarimestarille on pidettävä kunniavelkoina, ja Svanberg olikin saanut omansa, vaikka kartanoista monesti täytyi myydä paras lehmä Bellevuessä vietetyn illan vuoksi. Erikoisasema, mihin herrat itse olivat asettaneet ruotsinmaalaisen kellarimestarin saamamiehenä, teki, että Svanberg aina oli valmis ja palvelunhaluinen.

Nytkin hän paikalla, Kauniston herran puhuessa, järjesti ruokalistan. Täytyi heti lähettää sana sisarelle kirkonkylään, Kerstinille.

— Viime kerralla oli lammasta, sanoi kellarimestari, — nyt pitäsi olla vasikkaa. Tässä naapurissa juo kyllä paraikaa yksi, mutta en usko, että se vielä on täysi...

— Piruko sitä muistaa, että viimein oli lammasta, sanoi Kauniston herra. — Jollei se saakelin vasikka ole syötävässä kunnossa, niin otetaan lammas.

Svanberg rupesi nauramaan.

— Kyllä kruununvouti muistaa, mitä viime kerralla oli, sanoi hän. — Kun minulla kaksi kertaa perätysten oli porsashyytelöä, tuli hän sanomaan minulle: »Porsashyytelö on erinomaista, Svanberg on mestari porsashyytelön alalla, mutta missä on fantasia — Svanberghan on taiteilija! kun porsashyytelö ei enää jaksa kävellä pois Bellevuen juhlapöydästä!» Minä kumarsin kohteliaasti ja uskalsin sanoa, että porsashyytelö edellisellä kerralla oli saavuttanut niin suuren suosion, että se oli loppunut kesken ja että sen tähden tahdoin koettaa tyydyttää niitä, jotka ehkä jäivät ilman. Kruununvouti taputti minua olalle ja meni oikopäätä ja otti aika annoksen samaista hyytelöä...

— No niin, Svanberg, sanoi Kauniston patruuna, — ykskaikki, porsasta tai lammasta tai vasikkaa, kunhan Svanberg vain laittaa pöytään oikein saakelinmoisen aterian. Svanberg ei vielä lainkaan tiedä, mistä on kysymys. Kas täällä vietetään muistojuhlat: se piru, se Yölintu, joka täällä poltti puolen pitäjää, on nyt joutunut helvettiin... Niin, niin...

Svanberg oli käynyt kauhusta sanattomaksi ja päivitteli päivittelemistään, päästäen suustaan epämääräisiä ääniä ja häälytellen käsiään.

— Jaakko-herra, sai hän vihdoin sanotuksi, — minun kaikkein paras ystäväni. Onko hän... onko todella...? Monet hauskat pidettiin. Hän oli niin nöyrä ja ystävällinen. Monet lasit juotiin yhdessä. Onko hän kuollut? Ei patruuna sano — ei hän ole joutunut helvettiin, kyllä hän on päässyt lampaiden puolelle, hän oli niin hyvä... Onko hän kuollut — onko tullut kirje?

— On, sanoi Kauniston herra vakavana.

Hän oli ajatellut, että herrat yhdessä pystyttäisivät Jaakon muistoksi patsaan jonnekin, — vaikkapa Bellevuen edustalle — koska eivät he voineet pystyttää hautakiveäkään, sillä kukapa Yölinnun hautaa tiesi siellä kaukana vieraalla maalla. Tosin kaikki syystä olivat suuttuneet Jaakolle, mutta hänen kanssaan oli kuitenkin vietetty monta hauskaa hetkeä — ja täytyihän ihmiselle antaa anteeksi hänen kuolemansa jälkeen. Patruuna af Enne oli ajatellut, että rahat muistopatsaaseen koottaisiin illalla. Vieraina olisi ainoastaan tuttu seura: kruununvouti, nimismies ja hänen poikansa, niinsanottu Hongankolistaja, rovasti naapuripitäjästä, jota sanottiin »meidän Herramme kavaljeeriksi», Kaskisten herra, Palkolan herra poikineen ja Alakartanon herra — Yläkartanon ei.

— Laitetaan lista, keksi kellarimestari innostuneena ja meni hakemaan paperia.

Ja hänen päässään oli jo selvillä, että varmaan naapurin vasikka kuitenkin jo kelpaa. Tällaisessa tilaisuudessa täytyy olla vasikkaa. Jaakko-herra sitä paitsi oli elonsa päivinä enemmän pitänyt vasikasta kuin lampaasta. Oikeastaan olisi pitänyt olla hirveä. Jos ajoissa olisi tietänyt tämäntapaisen juhlan olevan tulossa, niin olisi hankkinut hirveä vaikkapa pilvistä.

Kauniston herra kirjoitti muistopatsaslistaan tarvittavan selityksen ja kellarimestari merkitsi siihen kaikkein ensinnä kaksisataa markkaa. Kauniston herra puri huulensa kokoon, ettei näyttäisi iloisuuttaan.