Part 6

Illalla saapuivat kutsutut puettuina valkoisiin paidanedustoihin ja frakkeihin. Heitä oli kutsun ohella kehoitettu saapumaan juhlapuvuissa ja he tulivat Bellevuehyn ylen uteliaina. Kauniston herran jäykkä hahmo oli omiaan lisäämään uteliaisuutta, hän kun muuten aina nauroi ja kiroili. Juhlapöytä oli sekin omiaan herättämään hämmästystä: vadit olivat koristetut valkeilla paperileikkauksilla ja »Ukkojen», so. pullojen kauloissa oli mustat nauharuusut.

Kun oli istuuduttu pöytään — kruununvouti toisessa päässä, Kauniston herra toisessa, oikealla puolellaan rovasti — niin esitti Kauniston herra yhdessäolon tarkoituksen. Se oli muistojuhla ystävävainajan kunniaksi, iloisen ystävän, joka nuoruutensa kukoistuksessa, liian varhain oli paennut heidän piiristään ja joka nyt oman käden kautta oli poistunut elämästä.

Uutinen herätti tavattoman hämmästyksen. Kruununvouti nyökäytti äänetönnä päätään ikään kuin sanoakseen! arvasinhan minä! Nimismies vaihtoi katseita hänen kanssaan ja oli täydelleen samaa mieltä, hänen poikansa, Hongankolistaja, tuijotti puhujaan ikään kuin hän olisi kuullut julistettavan omaa kuolemaansa, rovasti pani kätensä ristiin ja näytti ääntelevän rukousta, Ottokar-herra katseli isäänsä epäluuloisena ja vastaansanomisen haluisena, Kaskisten herra silmäili juhlaisäntään ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt hänen puhettaan ja Palkolan herra rupesi uteliaana tekemään kysymyksiä. Hänen äänensä ei kuitenkaan pian kuulunut missään, sillä Filip von Toll nosti melun.

— Jaakko kuollut, surmannut itsensä — valehtelet! Ei Jaakko kuole. Ei Jaakko pelkää vaaroja, eivätkä vaarat pysty häneen! Ei Jaakko läkähdy ylellisyyteen eikä hän kuole nälkään. Jaakko osaa asettaa suun säkkiä myöten, sellainen on Jaakko. Tule, sinä vanha roisto, sanomaan minulle, että Jaakko on kuollut! Mene hiiteen uskottelemaan, että Jaakko on kuollut — ei hänen vanhalle sedälleen.

— Yölinnussa ei tiedetty tästä mitään! huudahti Ottokar Ehne kiivaasti. — Poikkesin juuri siellä... Mathilda-rouva ei tietänyt mistään.

— Saavat tietää, saavat tietää, sanoi Kauniston herra tyyneydellä, joka hämmästytti hänen vieraansa. — Sinulla, Ottokar, ei enää ole mitään tekemistä Yölinnussa, muista se.

Mistä tulikaan Kauniston herraan tämä tyyneys? Kuolinsanoma sen nähtävästi antoi. Ja hänen puhetapansakin oli kaunista kuin papin. Äkkiä purskahti nuori Ottokar af Ehne itkuun, nousi pöydästä ja meni ulos. Nyt alkoi Alakartanon herrakin uskoa asiaa todeksi. Hän huusi ja huitoi käsillään.

— Hän oli ainoa ihminen maailmassa, ainoa todellinen ihminen... jonka kanssa saattoi olla... jolla oli sydän. Mutta jos sinä... sinä senkin... proprietääri valehtelet, niin... niin sinun käy pahasti! Sen saat uskoa. Minä Flip von Toll omassa persoonassani panen ruutia Kauniston nurkan alle... ja... ja... Hän oli ainoa ihminen, sanon minä...

Vähitellen saatiin seura rauhoittumaan, niin että taasen voitiin asettua pöytään, ja nyt esitti Kauniston herra muistopatsasasian. Se vastaanotettiin innostuksella. Mielenliikutus, jonka odottamaton sanoma oli tuottanut, löysi muistopatsaan kautta ikään kuin ulospääsyn, ja jokainen kyseli vain listaa saadakseen merkitä osansa. Kellarimestari Svanberg toi juhlallisena sisään paperin, hänen sisarensa, puettuna mustaan, päässä valkea pitsimyssy, täytti lasit vanhimmalla »Ukolla», ja niin kierteli lista. Kellarimestarin merkitsemä rahaerä jonkin verran oudostutti herroja suuruudellaan, heistä tuntui halventavalta panna muistopatsaaseen vähemmän kuin hän, mutta useimmat kestivät nöyryytyksen ajatellen, että Svanberg saikin panna, hän oli kyllä rikastunut heidän kaikkien kustannuksella.

— No, ei ainakaan Filip von Toll ole huonompi kuin kellarimestari Svanberg! huusi Filip-herra, kun lista kiertoretkellään tuli hänen luokseen.

Kaikki tiesivät, ettei Alakartanon Lippi ikinä maksaisi merkitsemäänsä erää ja hymähtelivät itsekseen. Yleiseksi hämmästykseksi veti Lippi lompakon taskustaan ja löi setelit pöytään. Muutkin huomasivat viisaaksi heti luovuttaa rahat, mikäli niitä sattui olemaan varattuna mukaan, ja Kauniston herra valittiin kassanhoitajaksi. Hän laski juhlallisesti kaikkien kuullen setelipinkan. Summa likenteli tuhatta markkaa! Keskusteltiin muistopatsaan paikasta. Toiset ehdottivat terassia Bellevuen luona, toiset Yölinnun puutarhaa. Alakartanon herra väitti, että vapaassa metsässä pitää muistopatsaan seisoa, siellä missä pyssynpauke vinkuu sen ympärillä ja hirvet voivat käydä sitä nuuskiskelemassa. Kun Kauniston herran piti panna setelipinkka taskuunsa, kävi hänen poikansa kiinni hänen ranteeseensa.

— Pappa antaisi minun säilyttää rahat, sanoi Ottokar.

— Mitä pirua sinä tarkoitat, poika? vastasi isä ja tuijotti poikaansa.

Hän oli jo juonut ja hänen silmänsä verestivät.

— Pappa saa ne jo huomenna. Minä vain sentähden, että... jos on epämukavaa näin seurassa... kun on juhlat.

— Kyllä minä sinut, nallikka, arvaan. Sinä pelkäät, että isäsi... hävittää rahat, ehkäpä varastaa ne. Piru vie, tämä on liikaa...

Kauniston herra saatiin rauhoittumaan. Hän pisti rahat taskuunsa ja krouvin Kerstin tuli pyyhkimään kastiketta, jota oli pudonnut hänen kuluneen hännystakkansa käänteille. Palvelustyttö oli ollut kömpelö tarjotessaan paistia — tiesihän nämä kömpelöt suomalaiset piiat, ja Kerstinin liverrellessä ja laverrellessa lauhtui patruuna af Ehne. Kun Kerstin oli poistunut, huomasi herra äkkiä, että hänen rinnallaan äsken oli ollut mukava, pyöreä ihminen, ja käski kellarimestarin toimittaa hänet takaisin. Kerstin ei olisi ehtinyt kokonaan heittää keittiötä, mutta Kauniston herra tahtoi kuin tahtoikin häntä pöytään ja hän tuli.

Keskellä juhlaa kuului äkkiä kova koputus oveen. Herrat hätkähtivät ikään kuin se olisi ollut muistutus siitä maailmasta, jonne Jaakko oli mennyt. Mutta se olikin vain Juurikk'oja, entinen Siironmaa, joka tahtoi tulla seuraan. Hän oli humalassa ja lateli ikkunan takana koko ruotsalaisen sanavarastonsa. Svanberg selitti hänelle, ettei hänen humalaisena sopinut tulla herrojen seuraan, Kauniston herra lähetti hänelle puolillaan olevan »Ukon» surunauhoineen päivineen, ja isäntä kiljahti niin iloisesti ikkunan alla, että herrat salissa rämähtivät nauramaan.

Laulettiin. Kukaan ei enää muistanut Jaakkoa. Filip-herra huusi joskus haikeasti Jaakon nimeä, ikään kuin tämä olisi ollut siinä keväisessä yössä, joka valkeni yli joen ja petäjikön. Mutta hän lausui nimen ilman sisältöä, siksi vain, että hän illan kuluessa oli tottunut sitä lausumaan. Kerstin valmisti väsyneille herroille tiloja sohville ja permannolle. Hän kävi taputtelemassa heitä vuoronperään ja antoi heille hoidon, minkä he tarvitsivat. Lippi ja Kauniston herra voittivat sitkeydessä kaikki muut. Kauan he tanssivat ja lauloivat, vuoroin suuttuen ja sopien. Äkkiä nousi Lippi pöydälle, keskelle surupukuisten »Ukkojen» joukkoa ja rupesi pitämään puhetta.

— Hän oli mies, ainoa mies seitsemässä pitäjässä — mitä te muut olette hänen rinnallaan! Ainoastaan hirvet vetävät vertoja hänelle. Hänen pitää saada seisoa hirvien keskellä... hirvien kunniavahti aina ympärillään... Pronssinen Yölintu... Juvelan kattilan partaalla... keskellä mustia kantoja Siironmaan sydänmaalla... Ainoa mies!

Lipiltä loppui ääni ja hän rupesi itkemään. Hän yritti alas pöydältä. Krouvin Kerstin tuli häntä auttamaan. Hän veti perässään pöytäliinan ja pulloja ja tuli nelinryömin permannolle. Aurinko nousi.

Hetkisen perästä seisoivat Lippi ja Kauniston herra kaulatusten Bellevuen portailla ja tuijottivat metsään, joka kirpeän punertavana erottautui taivaanrannan loistosta.

— Mistä sinä sait tietää, että minun rakas Jaakkoni on kuollut? kangersi Alakartanon herra.

— Mistä minä sen olisin saanut tietää, kangersi Kauniston herra takaisin. — En mistään, piru vie. Omasta päästäni.

— Mitä?

— Ei mitään, piru vie.

— Eikö Jaakko sitten saakaan muistopatsasta?

— Mitäs hän muistopatsaalla, kun hän elää. Emmekö ole juoneet hänen kunniakseen!

Lippi paljasti kaljun päänsä, jonka niskassa törrötti seppel harmahtavaa punatukkaa. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. Hän oli pakahtua hartauteensa.

— Jaakko elää, minun Jaakkoni, minun Jaakkoni! Kerstin... Kerstin, pois surunauhat Ukkojen kauloista. Jaakko elää!

Hän hoippui saliin, lyyhistyi lattialle keskelle auringonpaistetta ja rupesi tyhjien pullojen ympäriltä hypistelemään irti mustia nauharuusuja.

PUNATUKKAISET

Kun eversti ja everstinna von Toll olivat tulleet terveiksi, läksivät he kuomireellä ja kahdella hevosella, Pekka ajamassa, vierailulle naapuripitäjiin. Paluumatkalla yllätti heidät lumituisku.

Suurissa turkeissaan istuivat he ääneti puolipimeässä kuomissa. Kuomipeite oli laskettu alas ja tuisku ajoi pienet lasiaukot heidän silmiensä kohdalla lakkaamatta täyteen lunta. Hevoset vetivät yhä raskaammin. Everstinna ja eversti istuivat ääneti. Aviopuolisoilla oli viime aikoina ollut yhä vähemmän puhuttavaa toisilleen. Eversti oli tullut sairaaksi ja äreäksi, everstinna laihtunut ja saanut ajatuksia. Joka päivä toi mukanaan uusia ja kuitenkin aina samoja. Ne koskivat kaikki hänen ainoaa poikaansa, josta ei hän tietänyt mitään — jollei ottanut lukuun sairaan vaimon ilmestyksiä. Tälläkin matkalla oli tullut ajatuksia.

Everstinna oli ensi kerran eläissään pannut merkille, miten paljon punatukkaisia lapsia pitäjissä näillä seuduin oli. Eikä yksin lapsia, vaan nuortenkin joukossa oli punatukkaisia. Milloin oli hän nähnyt punatukkaisen tytön jonkin torpan kaivolla, milloin oli nuori mies, ajaessaan halkokuormaa, paljastanut pään, joka oli punatukkainen. Milloin oli jonkin asumuksen ovesta juossut lapsi, ohuissa risaisissa pukimissaan, kasvot oudon tuttuina ja hiukset samoin. Everstinna ei enää itkenyt niin helposti kuin ennen. Hänen sydämessään asui vakituinen kalvava suru. Kun he tulivat suuriin kartanoihin, hymyili hän ja eversti nauroi. Yleisessä keskustelussa tekivät he toisilleen kysymyksiä ja antoivat toisilleen vastauksia. Heidän välinsä oli silloin luonteva ja ystävällinen. Mutta niin pian kuin vierashuoneen ovet olivat suljetut ja vuoteet silkkipeitteineen, pitsilakanoineen heitä odottivat, kuolivat sanat heidän huuliltaan.

Kotimatkalla tapasi heidät, kuten sanottu, lumituisku. Kun he ensi kertaa juottivat hevosia peninkulman päässä kirkonkylästä, oli kuomipeite ylhäällä ja jo silloin vinkui ja vonkui reen ympärillä. Kuivana kuin lentohiekka tuli valkoinen nöyhtä pitkin kylän peltoja, hiljensi vauhtia aitojen kohdalla, pääsi yli lumiharjan, joka oli muodostunut aidanseipäiden väliin, ja kiersi pyörteissä aukeilla. Alaston koivumetsä ryski ja huojui. Reen jäljet tiellä, jota ei aurattu, menivät menemistään umpeen. Kiiltäviksi hioutuneet vaot paljastuivat hetkeksi ja vierivät samassa täyteen kuivaa lunta.

— Luuletko, että jää tulee olemaan kovin tukossa? sanoi eversti Pekalle hevosten juodessa.

Äänettömyyden perästä, joka oli hänelle ominainen, vastasi Pekka:

— Tohtii kyllä olla tukossa.

— Jos ajettaisiin maata myöten, ehdotti Mathilda-rouva.

Mutta molemmat miehet vastustivat maatietä, koska yleinen talvitie kulki järven selkää, oikaisten runsaan puolen peninkulman.

— Saaressahan taas annetaan hevosille leipää, sanoi Mathilda-rouva.

— Leipä on jäljellä kummallekin, vastasi Pekka.

Hän tarjosi hevosille lisää vettä, ja kun eivät ne huolineet, laski hän kipon pyöreäksi jäätyneelle kaivonkannelle, käänsi hevoset tielle, puhdisti sormillaan kuomipeitteen pienet lasiaukot ja laski peitteen alas. Tielle päästyä nousi hän kuskipukille ja käänsi yli peltojen jäälle. Rantaan oli ehtinyt kasaantua korkea nietos, jonka poikki hevoset kahlasivat polvia myöten lumessa. Kahden puolen seisoivat rannat yksinäisinä ja kuolleina ja edessä kävi viittatie, joka hukkui lumilakeuden kaukaisuuksiin. Reenjalasten jälkiä ei enää paljon erottanut. Tie kohosi vallina lumitasangosta. Viittapuut nousivat kallellaan lumesta ja narisivat myrskyssä. Valkea nöyhtä tuli tuhansin siivin tuulen alta, ikään kuin liikkeellä olisi ollut pakenevia joutsenia. Kun Yölinnun rouva nosti kuomipeitettä, näki hän vetohihnan, hevosen pitkät häntäjouhet, joita tuuli kuljetti sivullepäin, sihisevän lumenjuoksun pitkin valkoista lakeutta ja viittapuut, jotka säännöllisesti palasivat pienen matkan päässä. Hevoset vetivät yhä raskaammin.

Mathilda-rouva muisti, miten pitkältä tie yli järvenselän oli tuntunut, kun hän ensi kertaa teki tämän matkan, viisikolmatta vuotta sitten. Ja kuitenkin olisi hän silloin suonut sen vielä kestävän.

Hän ei silloin ollut tietänyt mitään surusta. Hänellä ei ollut aavistusta siitä, että pitäjällä voisi olla punatukkaisia lapsia. Hän ei kaikkina näinä vuosina ollut heitä huomannut. Miten hän oli ollutkin niin sokea? Hän muisti hämärästi, että niitä joskus oli ollut kirkonkylässä ja että ne olivat hävinneet. Hän ei ollut kysynyt, minne ne raukat olivat joutuneet ja kuka ne oli toimittanut pois. Hän oli elänyt onnessa. Vasta onnettomuus oli avannut hänen silmänsä.

— Älä availe peitettä, sanoi eversti. — Tiedäthän, että minulla on särkyä.

Mathilda-rouva pyysi anteeksi ja koetti korjailla vällyjä miehensä ympärille. Hän muisti, miten ensimmäisinä aikoina eversti oli tahtonut, että kuomipeite olisi ylhäällä, jotta hän saisi näyttää nuorelle vaimolleen seutuja. Siitä oli kauan.

He tulivat saaren rantaan ja kuomireki kallistui pahasti, kun ajettiin nietosten halki. Tie kulki ahtaana pajupensaiden läpi, jotka raapivat kuomin syrjiä. Kevät oli vielä kaukana, pajuissa ei näkynyt mitään elonmerkkejä. Pienellä aukealla, missä oli heinäsuova, astui Pekka alas, otti laatikosta istuimensa alta kaksi leipää ja antoi ne hevosille. Se oli tullut tavaksi. Hevoset seisahtuivat itsestään tällä saarella ja tällä aukealla.

Järvenselkä saaren toisella puolen oli niin lumen vallassa, että täytyi ajaa suurin osa matkaa käyden, ja kun mäentöyryn alla rannassa piti noustaman maihin, oli vastassa sellainen nietos, että hevoset upposivat kuin järveen. Oikeanpuoleinen hevonen huppuroi lumessa, ikään kuin hukkumaisillaan. Kun Pekka pääsi apuun, oli ehtinyt tulla vahinko. Eversti riuhtaisi auki kuomipeitteen ja torui. Pekka sai kuulla, että hän oli torkkunut, kuten aina, ettei hän ikinä oppisi mitään eikä kelpaisi mihinkään.

— Siinä oli oja, sanoi Pekka. — Kun eivät ole panneet viittoja. Tie on muina talvina käynyt ylempää.

Syytä sinä viittoja ja ojia. Sinä nukuit tietysti, niinkuin sinä aina teet. Koko tämä suomalainen kansa nukkuu. Laita vain, että päästään kulkuun.

— Aisa on poikki.

— Aisa on poikki! karjaisi eversti. — Sinä tarkoitat tietysti, että meidän pitää yöpyä tuohon tölliin tuossa!

Eversti kirosi. Pekka riisui hevosen siltä puolen, mistä aisa oli vikaantunut, ja kopeloi taskujaan. Niissä oli aina varasto nuoraa, nauloja ja muita tarpeita. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa tullut niillä toimeen. Everstin suuttumus ei parantanut asiaa. Täytyi lähteä noutamaan torpasta apua. Everstinna olisi mieluimmin jäänyt kuomiin istumaan korjaustoimituksen ajaksi. Hän pelkäsi jalkojensa kastuvan. Mutta kun eversti kehoitti häntä menemään torppaan, jossa joka tapauksessa olisi lämmin, totteli hän, nousi vaivalloisesti peittojen sisästä ja astui lumeen. Aukealla pellolla ei ollutkaan paha kävellä, tuisku oli nuollut kentän puhtaaksi. Yölinnun armo asteli raskaissa turkiksissaan, kädet suuressa puuhkassa, köyhän torpan peltoa, jonka tantereelta kohosi pari tunkiota. Lumimyrsky tuntui olevan tyyntymässä. Saattoi jo erottaa taivaanrannat. Ilman puhtaus oli niin tuntuva, että olisi saattanut ajatella joidenkin ihmeellisten lumikukkain puhjenneen hankiin tuoksumaan. Viimeiset tuulispäät tulivat rajuina ja yksitellen, ikään kuin suorittaakseen viimeisen silittelyn lumiharjanteilla, jotka tuisku oli muovaillut päivän aikana. Yölinnun armo pysähtyi nietoksen eteen harmaan asumuksen seinävierellä ja päätti siinä astellen odottaa rikkoutuneen aisan korjausta. Rakennus oli nostettu neljän kiven varaan. Sen alta näkyi rattaiden kori, vanha luudantynkä ja homeenkarvainen kenkä.

Ikkunasta oli pian huomattu, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Pää toisensa perästä tunkeutui pienen ruudun eteen katselemaan naista hangessa, jonka turkinpäällys välähteli silkiltä. Vihdoin tuli keski-ikäinen nainen ulos ja aukaisi puulapiolla tien lumeen. Yölinnun rouva ymmärsi, että hän pyysi häntä lämpimään odottamaan. Hänen jalkojaan oli ruvennut palelemaan ja hän meni.

Ovessa tuli vastaan nuori tyttö, köyttäen liinaa leukansa alle ja mennen ikään kuin pakoon. Lapset pysyttelivät hekin aluksi paossa uunin nurkassa, mutta tulivat vähitellen esiin, kun rohkein oli saanut kauniin rahan vieraalta. Kaikki lapset saivat rahan ja heidän äitinsä päivitteli ja siunaili rouvan hyvyyttä. Hän kertoi ja kyseli kaiken aikaa, mutta vieras vain ystävällisesti hymyili ja lausui joitakin käsittämättömiä sanoja. Lapsi kehdossa rupesi itkemään. Vaimo meni ja nosti sen ylös. Viihdyteltyään sitä toi hän sen vieraan nähtäväksi. Yölinnun rouva aikoi ensin etsiä kukkarostaan rahan tällekin lapselle, mutta muisti samassa, että se oli liian pieni ymmärtämään rahan arvoa ja ojensi etusormensa pientä kättä vastaan. Silloin lankesi ruudusta kituvan kasvin takaa valoa ja hän näki tutut, punaiset hiukset.

Kaikki hänessä pysähtyi ensin ja joutui sitten samassa liikkeelle. Hän hymyili, ojensi käsivartensa ja otti lapsen syliinsä. Hän ei nähnyt, miten huonoissa vaatteissa se oli ja miten hoitamaton. Hän puheli sille ikään kuin hänen sylinsä olisi ollut se paikka, missä se eilen istui ja toissapäivänä, ja huomenna istuisi ja aina. Hänen kätensä tunsivat onnellisina pienen ruumiin lämmön, kulkivat pitkin kylkiä, tarttuivat käsivarsiin, pusersivat jalkoja. Lapsikin jokelteli kuin hoitajalleen ikään, se tarttui turkin kaulukseen ja kiskoi bahytinnauhoista. Yölinnun rouva ei kuullut, että vaimo hänen vieressään puheli hänelle. Hän oli lapsen kanssa ikään kuin kahden maailmassa. Vasta kun ovi avautui, hän huomasi, että oli oudossa paikassa, outojen ihmisten luona, ettei lapsi ollut hänen, että se oli likainen ja surkea. Hän kuuli niin ikään vaimon puhuvan ja selittävän, että lapsi oli tytön, joka oli tullut sisään. Se oli hänen vanhin tyttärensä. Tyttö seisoi huivi päässä selin huoneeseen. Lapset tuijottivat nurkistaan vieraaseen ja seurasivat, mitä tapahtui.

Yölinnun armo kierteli lapsen laheita hiuksia sormiensa ympärille ja tunsi, että hänen pian täytyy ojentaa lapsi noille vieraille ihmisille, ettei hän enää koskaan saa sitä nähdä. Hetkeksi nousi koko hänen luontonsa vastarintaan. Hänestä tuntui ainoalta mahdolliselta, että hän ottaa lapsen, jollei hyvällä, niin pahalla, ja vie sen sylissään kotiinsa. Hänessä heräsi aavistamaton voima puolustaa omaansa. Mutta samassa hetkessä hän tunsi, että mielettömyys oli hänet vallannut. Ja käsien vielä hyväillessä lämmintä pientä ruumista ääntelivät huulet jäähyväissanoja ja sydän vapisi. Hän muisti miehensä, ojensi pois lapsen ja taivutti päänsä matalan ovenniskan alitse.

Ulkona oli tuuli jo lakannut. Lumikukat tuoksuivat. Hämärsi.

LIPPI

Oli jouluaatto ja Alakartanon naiset, äiti tyttärineen, häärivät iloisissa kiireissä. Edellisinä päivinä oli varattu valmiiksi makkarat, rullasyltyt, siansorkat, hapankaalit ja lipeäkalat. Tänään leivottiin ja paistettiin. Juostiin aittojen ja kellarien väliä. Keittiön pöydät notkuivat joulutorttuja, kinkkuja ja erinäisiä leivoksia. Talon ainoa koira pysytteli valuvin suupielin lattialla, väistyen tieltä, kun juostiin sitä kohti, ja loksauttaen auki kitansa, kun sille viskattiin rasvakimpale. Yläkartanon koirat yrittivät nekin saaliinjakoon. Alakartanon tyttäret heristivät ne menemään. Väli naapurusten ja sukulaisten kesken oli kireämpi kuin koskaan. Eversti oli rangaistuksen uhalla kieltänyt alakartanolaisia seurustelemasta koiriensakaan kanssa. Tyttäret olivat salaa silitelleet Jaakon lintukoiria, ja heihin koski, kun heidän ihmisten nähden täytyi olla niille kovia.

Perheen isä oli kaiken aamua ollut poissa kotoa ja se ei tietänyt hyvää. Varhain oli pari miestä käynyt noutamassa korjattavia kellojaan. Heiltä oli varmaan hellinnyt rahaa.

Eikä aikaakaan, kun Lippi-herra hoippuen ja laulaen suuntasi askeleensa Rantakrouvista kotiansa kohti. Hän oli tällä hetkellä niin väkevä, että hän potki kaikkea, mikä eteen sattui, ja nosti portinpylvään kuopastaan, viskaten sen keskelle tietä.

Naisille tuli hätä. He rupesivat korjaamaan keittiöstä säiliöihin vateja ja pannuja. Vanhempi tytär, jota isä humalapäissään paremmin sieti, varustautui menemään häntä vastaan. Isä paiskasi heti tytärtään luudalla, ainoalla minkä hän sai käsiinsä eteisestä. Tytär väistyi ja rupesi ystävällisesti selittämään, että heti pannaan pöytään ruokaa.

Älä sinä siinä... luuletko sinä, kakara, etten minä nähnyt, mitä te keittiössä olitte tekemässä. Se piti salattaman minulta. Te kannoitte pois herkkujanne, piiloon, ettei Lippi, teidän isänne, saisi. Hahhahhah! Mutta tiedättekö te, kenen varoilla te rehentelette? Lipin, teidän isänne. Ja jos hän tahtoo, niin hän sulkee teidät kanakoppiin Tai sikolättiin. Siellä te olette omianne. Ja ottaa kanat ja siat seurakseen tänne. Yhtä hyvä seura ne ovat kuin tekin.

‒ Niin, katsele töllistele sinä vain niillä suurilla silmilläsi. Isäsi tämä on — et ole taitanut ennen nähdä. Tämän näköinen se on. Ruma mies, vai mitä ajattelet! Niin, ei sillä tuollaisia kuhan silmiä ole kuin sinulla — mistä lienetkin ne saanut, et ainakaan minulta. Minulla on pienet silmät kuin sialla. Menekin siitä, tai minä noudan pyssyni. Älä oiokaan käsivarsiasi — minä lyön ne poikki. Etkös sinä luule, että Filip von Toll jaksaa? Vanhempi veli taivuttaa hevosenkengän, mutta nuorempi taittaa sen niinkuin näkinkengän kuoren. Mikäs sinä olet muu kuin näkinkengänkuori... Mihin sinä menet? Jos sinä liikahdat, niin tiedät, että siihen paikkaan minä sinut... Vai hiirenviinaa! Isäsi ei kärsi hiirenviinaa. Minä puhkaisen päästäsi nuo kalansilmät, jollet lakkaa. Kauniit ovat olevinaan, sinun silmäsi, mutta etpäs ole saanut miestä, tässä vain kuljet pää kallellaan isäsi elätettävänä. Olisit ollut pulskempi, niin olisit saanut Jaakon, ainoan oikean miehen maailmassa. Jaakko ei olisi koskaan mennyt ja jättänyt ystäväänsä ja setäänsä suruun ja murheeseen. Ei yhtä ainoata miestä missään! Mutta mitäs sinä, tuollainen lurikka! Kukas sinusta huolisi... No mihin sinä menet? Piditkös sinä siitä Jaakosta? Miksei hän sitten pitänyt sinusta? Sellaiset häät minä olisin teille pitänyt, että... että olisi juotu seitsemän päivää ja seitsemästä pitäjästä ollut vieraita. Ja sellaisissa morsiusvaunuissa minä olisin teidät kuljettanut, että olisi ollut silkkiä sisältä ja kultaa päältä ja von Tollin vaakuna ovessa ja edessä ja takana. Von Tollin vaakuna! Hää, sinä siinä...! Mutta nyt minä valjastan pukin risukopan eteen ja sinä saat ajaa siinä. Kanakoppiin! Hahhahhah. Ei sinusta kukaan huoli kuolinpäivääsi kalvat täällä isäsi leipää... Tule likemmä sanon minä... Muistatkos sinä isäsi saappaankorkoja — ne olivat nämä, joilla käveltiin, kun viimein oltiin Jaakon kanssa yhdessä. Ne ovatkin juhlasaappaat. Ei paremmista väliä. Jaakolla oli samanlaiset. Hän potkaisi Siironmaan tyttären aitanoveen. Koira haukkui. Se olikin toisenlainen tyttö kuin sinä. Mentiin saareen... Ainoa ihminen! Isäsi itkee ja kuolee ikävään.

Lippi suistui äkkiä suulleen salin lattialle. Tytär likeni häntä ja tahtoi nostaa hänet ylös.

— Pappa, mennään nukkumaan. Te olette väsyksissä... Muistatteko, kun Jaakkokin kantoi teidät.

Tytär oli tuhkanharmaa kasvoiltaan. Silmät verestivät. Äkkiä hypähti isä ylös ja rupesi nauramaan.

— Siinä se oli — annoitteko te minulle ruokaa? Kyllä kai se olisi teille mukavinta, että minä kuolisin. Ruokaa! Ruokaa! Kaikki herkut esille, ne ovat minun rahoillani ostetut...

Hän työnsi tyttärensä kumoon ja hyökkäsi koko voimallaan ruokasalin ovea kohti. Lyhyen epäröimisen jälkeen avattiin ovi. Ruokasalissa oli nuorempi tytär.

— Vai sinä punatukka...! Minä tapan sinut! Kettukin on punainen kuin sinä. Sinä olet synti, sinut pitää tappaa. Ei sinusta kuitenkaan kukaan mies huoli. Taisit sinäkin tavoitella Jaakkoa — että uskalsitkin, syntinen, punainen kettu! Kaikki Tollit ovat punaisia ja syntisiä. Koko pitäjä on täynnä syntiä ja punaista tukkaa. Seitsemän pitäjää! Minä tapan sinut. Seiso paikallasi, niin minä haen pyssyn...

Tyttöjen äiti oli hiljaa tullut huoneeseen ja kutsui ruualle.

— Sinä piika! huusi Lippi ja kohotti häntä kohti tuolin, jolla hän vasta oli uhannut tytärtään. — Saithan sinä minut vihdoinkin, kun taitavasti pyydystit. Tällainen minä nyt olen, katso nyt — oletko tyytyväinen, onko hauska ollaksesi? Minä olisin hieno herra ja minulla olisi kartano ja vaunut, jollen minä olisi nainut piikaa. Sinä, sinä... sinä olet kaiken pahan alku ja juuri — missä minun pyssyni on? Oletteko te sen ottaneet pois? Jumal'avita, jos te olette koskeneet siihen pyssyyn, niin ei teille kunnian kukko laula...

Humalainen juoksi pitkin huoneita. Äiti ja tyttäret pakenivat ulos.

Tyhjennettyään yltäkylläisimmän voimansa huonekaluihin, jotka sattuivat hänen tielleen, suuntasi Lippi askeleensa ruokasaliin. Hän ei huolinut syödä, vaikka näki lempiruokiaan kaikissa muodoissa pöydällä. Hän halusi löytää kätköt, joita salattiin häneltä. Olivat ottaneet pois avaimet ovista. Vai eivät he luulleet hänen pääsevän ilman avaimia. Vai eivät he muistaneet hänen taittaneen hevosenkenkiä. Potkaisemalla potkaisi hän puhki heidän ovensa, niin että ne jäivät riippumaan saranoiden varaan. Ja nyt oli kaikki tyynni hänen käsissään. Hei, hei! Hän nauroi ja ajatteli, että laitetaanpas juhla-ateria ja kutsutaan piika ja piian tyttäret juhliin. Sen tähden ei Jaakko huolinut hänen tyttäristään, että ne olivat piian tyttäriä. »Koreita lapsia, sanoi piru kissanpoikia.» Koreita olivat hänen tyttärensä, mutta piian lapsia.

Hän tarttui suureen vatiin, jolla oli vielä lämmin siankinkku, ja kantoi sen ruokasalin läpi salin lattialle. Ikään kuin hänellä olisi ollut kiireellinen urakka, palasi hän ja otti joulutorttupeltin. Hän huhtoi kuin paras maalaiskokki hääpöytää kattaessa, ja ennen pitkää olivat kaikki jouluruuat salin permannolla nurinkaatuneiden tuolien joukossa. Lippi asteli kädet vyötäisillä vatien yli, lauloi ja nauroi.

— Voisi luulla, että Filip von Toll on tullut hulluksi, mutta ei hän ole hullu, puheli hän itsekseen. — Hän suree ystäväänsä Jaakkoa, niin ettei hän tiedä mitä hän tekee... Hän on Yölinnun syntisiä punatukkaisia — mitä hän sitten tekisi, jollei surisi ja joisi...

Yhtäkkiä hän karkasi ulos, asettui hajareisin portaille ja huusi:

— Jalosukuista rouva Fina von Tollia, jalosukuisia neitejä Sigrid ja Karin von Toll kutsutaan juhla-aterialle Yölinnun Alakartanon saliin. Ja ilmoitetaan vielä, että he voivat levollisesti saapua veren ja hengen puolesta.

Jaakon lintukoirat, joita tappamisen uhalla oli kielletty seurustelemasta Alakartanossa, tulivat häntää heilutellen Lipin luo. Humalainen ihastui.

— Tervetuloa, tervetuloa, sanoi hän ja kumartui ikään kuin olisi tervehtinyt kreivejä, jotka astuivat alas vaunuista. — Olen erinomaisen onnellinen... Suuri kunnia tapahtuu Filip von Toliin huoneelle. Mutta miksi koirat ovat vain kahden — emmekö voisi saada vähän useampia juhliimme? On katettu sadalle hengelle... koiralle, tarkoitan. Filip von Toll on saanut kylläkseen ihmisistä. Tehkää hyvin, tehkää hyvin... Mutta älkää haljetko... se vaara voi olla tarjolla. Tehkää hyvin vain, minäkin istun heti aterialle. Jokin viisas vanha kansa, Israelin kansa luulen minä, söi makaavassa asennossa. Minun täytyy vain ensin noutaa vasara ja nauloja, jotta saan lyödä seinille ne aateliset sukukilvet, jotka ovat yhtä huonetta von Tollien kanssa... Koirat suovat anteeksi...

Hän kumarsi hymyillen, nouti keittiöstä vasaran ja nauloja ja rupesi naulaamaan salin seinälle joulutorttuja, tortun tortun viereen, yhtä pitkän välimatkan päähän toisistaan. Hän oli tässä työssään etevä ja ikään kuin tottunut.

Kun hän oli päättänyt työnsä ja kääntyi huoneeseen päin, olivat kaikki Yläkartanon koirat ja hänen oma koiransa jouluruokien kimpussa.

Hihkaisten hyppäsi hän alas tuolilta, jolla oli seisonut naulatessaan, kävi kaksin käsin kiinni joulukinkkuun ja rupesi ahmimaan kilpaa koirien kanssa.

MORSIUSVAUNUT

Oli ikävä. Satoi lunta. Satoi vettä. Tuli kauniita, ikäviä kesiä. Tuli rumia, ikäviä talvia. Ei ollut mitään tekemistä. Ei ketään tullut taloon eikä talonväellä ollut minne mennä. Päivät kuluivat toistensa kaltaisina. Oli ikävä.

Yölinnun nuoret neidit nukkuivat viisitoista tuntia vuorokaudessa ja kävivät lihaviksi ja pyöreiksi. Heidän oli ikävä. Isä oli kieltänyt seurustelun kaikkien pitäjän säätyläisten kanssa. He olivat kaikki loukanneet isää. Olihan oikein, että heitä rangaistiin, mutta ikävää se oli. Sovintosunnuntaitkin kuluivat ilman että saatiin aikaan sovintoa. Vanhasta rovastista tuntui jo kammottavalta ojentaa pyhää sakramenttia ihmisille, jotka polvistuivat itse alttarin ääreen, sydämessään viha veljeä vastaan.

Joka aamu, täsmälleen samalla kellonlyönnillä, astui kamarineiti Yölinnun kartanon tyttärien huoneeseen, tarjottimella suuri kannullinen vastalypsettyä maitoa. Kun neidit olivat juoneet niin paljon kuin jaksoivat, panivat he uudelleen pitkäkseen ja valmistautuivat sitten vähitellen palvelijattaren avulla aamiaispöytään. Aamiaisen jälkeen he nukkuivat. Sitten puki kamarineiti heidät ja he läksivät kävelylle. Jos he näkivät serkkunsa, Alakartanon tytöt, aidan takaa, niin eivät he saaneet huomata heitä. Jos he tapasivat Kanniston nuoria tiellä, niin eivät he saaneet tuntea näitä. Päivällisen jälkeen nukuttiin ja ommeltiin. Sitten pantiin yöksi nukkumaan. Se oli kaikista hauskinta. Ja ikävää sekin oli.

Mamma oli sairas ja lempeä. Pappa oli sairas ja ärtynyt. Satoi lunta. Satoi vettä. Oli ikävä.