Part 7

Nuorin sisarista, Anna, haki itselleen huveja kaiken uhalla, vaikkapa luvattomia teitä. Hän meni varkain talliin, navettaan, piikojen ja renkien huoneisiin ja palasi suurella uholla kertomaan, että se tai se lehmä oli poikinut, että pirtissä oli laukkuryssä eli »rättimies» tai saviastioiden kauppaaja, että piika oli saanut lapsen. Ja lapsi oli niin herttainen ja huusi niin että kasvot olivat rypyssä — hän oli pitänyt sitä sylissään...! Palvelijoilta saivat Yölinnun neidit tietää, mitä pitäjän säätyläiskodeissa tapahtui. Eräänä päivänä tuli Anna kertomaan, että Ottokar oli kihloissa, niin, niin, Ottokar af Ehne, Kauniston nuori herra, jonka piti naida Amalia Karolina von Toll. Helsingistä oli morsian, kaunis kuului olevan ja hyvin rikas... Anna kertoi armottomasti, vaikka Amalia Karolina vuoroin kalpeni, vuoroin punastui hänen sanojaan kuunnellessaan. Sinä yönä tapahtui, että Amalia Karolina ensi kertaa eläessään vietti unettoman yön. Seuraavana yönä hän jo taas nukkui. Mutta jonkin aikaa myöhemmin kertoi Anna, että uutinen morsiamen rikkaudesta oli tuulesta temmattu. Hän kuului olevan köyhä tyttö, eikä aateliakaan, mutta kyllä kaunis. Ellida af Ehne ei hänkään kauan pysynyt uskollisena Jaakolle. Tai isä kuului pakottaneen hänet kihloihin huonojen asioidensa vuoksi. Ellidan sulhanen varmasti oli rikas. Annaa toruttiin joka taholta näiden uutisten takia ja entistä ankarammin häntä kiellettiin menemästä palvelijoiden pariin. Mutta hänen varkain saadut juorunsa vaikuttivat kuitenkin virkistävästi päivien ikävyydessä.

Oli ikävä. Kun Annalta kiellettiin huvittelu kartanolla, täytyi hänen keksiä keinoja päärakennuksen sisäpuolella. Kerrankin hän loistavalla tuulella juoksi sisarten luo juuri kun he nukkuivat aamiaisuntaan ja kuiskasi, että heidän piti seurata häntä. He tottelivat unisina ja vastahakoisina ja luulivat, kun noustiin vintinportaita, että Anna aikoi saada käsiinsä isoisän memoaarit. Mutta se ei ensinkään ollut Annan tarkoitus.

— Me pukeudumme mamman ja papan vaatteisiin ja esitämme heidän nuoruuttaan, sanoi Anna, kun oli päästy vinttiin. — Minä olen pappa, Amalia Karolina saa olla mamma ja Fredrika Lovisa vaikkapa joku täti. Eihän mamman sovi olla kahdenkesken papan kanssa, kun he eivät vielä ole kihloissakaan. Me voimme esittää itse kihlausta.

Unisuus oli kerrassaan varissut pois vanhempien sisarten silmistä. Seikkailunhaluisina ja vilkkaina astelivat ne yli vintin permannon siihen kulmaan, missä everstinnan vanhoja pukuja säilytettiin. Silkki kahisi salaperäisesti lakanoiden sisässä ja sisaruksille tuli riita siitä, kuka saisi ylleen sen kauneimman kukallisen krinoliinihameen, joka aina oli ollut heidän ihastuksensa. Tietysti puvun täytyi olla sen yllä, joka esitti äitiä! Tädistä ei ollut väliä. Tytöt olivat niin innoissaan, että yrittivät ruveta pukeutumaan kylmässä vintissä. Se olisi kuitenkin voinut olla hengenvaarallista ja niin he päättivät viedä saaliin omaan huoneeseensa. Ei ollut vaaraa, että heitä yllätettäisiin. Äiti istui aina nojatuolissaan ruokasalissa ja isä virui vuoteessaan, tai jos hän kulki salin läpi kirjoitushuoneeseen, niin kuului kepin kopina kauas. Isä ei enää liikkunut ilman keppiä.

Anna veti ylleen Jaakon rippikouluvaatteet ja pani päähänsä everstin korkean hatun. Amalia Karolina puristi turhaan ruumistaan äitinsä ihastuttavaan ruusunpunaiseen silkkipukuun. Kuinka äiti oli saattanutkin olla niin hoikka! Täytyi silkkihuivilla ja pitsiröyhelöllä peittää auki jäänyt kiila. Hiukset hajoitettin hienohipiäisille olkapäille ja suortuvat kiinnitettiin haaltuneilla tekoruusuilla. Amalia Karolina katseli täynnä ihailua omaa kuvaansa peilissä.

Tädistä ei ollut väliä, mutta kaunis oli hänkin sinisessä harsohameessaan, jota koristivat kullalla kirjaillut mustat pitsit.

Tytöt liikkuivat varpaisillaan ja katsoen, että kaikki ovet olisivat kiinni. Sitten sulkeutuivat he punaiseen peräkamariin, missä isoisän kuva riippui, ja ilveily alkoi.

Henkilöt istuivat kukin nojatuolissaan ja silmäilivät salavihkaa suureen peiliin. Kapteeni von Toll kierteli viiksiään.

— Tänään on erinomaisen kaunis ilma, lausui hän hymyillen neiti Mathilda Gyldenhjelmille.

— Niin on, vastasi Mathilda-neiti ja katsoi alas.

— Eilen satoi, lausui neiti Anna Gyldenhjelm, Mathildan täti.

— Tanssiiko neiti Gyldenhjelm mielellään? kysyi kapteeni.

— Kyllä, herra kapteeni.

— Ehkä te sallitte pari kierrosta.

— Kiitoksia.

— Ehkä minä saan soittaa, koska musiikki juuri lakkasi.

Täti laski viuhkansa sohvapöydälle ja poistui pienen marmoripöydän ääreen, alkaen rummuttaa sitä ja hiljaa laulaa.

Kapteeni teki mitä kohteliaimman kumarruksen neiti Mathilda Gyldenhjelmille ja vei hänet tanssiin.

— Kuinka täällä on ahdasta, sanoi kapteeni.

— Ja kuuma! kuiskasi Mathilda-neiti.

— Te tanssitte ihanasti!

— Ei kukaan osaa viedä niinkuin te!

— Mathilda... minä...

— Hiljaa, hiljaa...

— Mathilda, pyörryttääkö teitä? Olenko minä vienyt teitä liian lujaa? Nojatkaa minuun. Minä vien teidät hetkeksi tänne ikkunaan, että saatte raitista ilmaa. Kuinka ihanasti kuu loistaa. Mathilda, minä rakastan teitä...

Kapteeni sulki syliinsä neidon, mutta ei vielä ollut ehtinyt painaa ensi suudelmaa hänen huulilleen, kun soitto lakkasi ja täti nousi.

— Mitä, mitä tämä on? sanoi hän ankarana ja likeni ikkunaa. — Vai niin te palkitsette minun luottamukseni.

— Armollinen neiti...

— En tahdo kuulla, menkää, menkää, herra kapteeni...

— Armollinen neiti... minä...

— Täti-kulta...

— Mene huoneeseesi, Mathilda. Odota siellä rangaistusta, jonka olet niin hyvin ansainnut...

— Mutta armollinen neiti, rukoili nuori kapteeni, — minä riennän kreivin ja kreivittären luo pyytämään neiti Mathildan kättä.

— Ei, ei mitään armoa! Te olette mitä rumimmalla tavalla väärinkäyttänyt...

Siinä ei Fredrika Lovisa enää voinut pidättää itseään, vaan purskahti nauruun. He nauroivat kaikki. Eikä Yölinnun saleissa ollut kuulunut sellaista naurua sitten kun Jaakko läksi.

Tällaisia leikkejä täytyi ikävässä keksiä.

Kartanon vaunuliiterin äärimmäisessä päässä säilytettiin hyvin suuria katettuja vaunuja, joissa oli tapana kuljettaa suvun morsiamia. Vaunuja ei ollut liikutettu sitten kuin Mathilda-rouva oli tuotu taloon. Ne olivat silloin saaneet uuden silkkisen sisustuksen, lumivalkean, ja vaakunoiden maalia oli tuorennettu. Kielletyillä retkillään Anna usein hiipi liiteriin ja tarkasti näitä vanhoja vaunuja, jotka olivat kuin kokonainen huone. Pahasti oli silkki jo lahonnut, vaunut olisi perin pohjin korjattava siksi, kunnes häntä, Annaa, niissä vietäisiin.

— Minä en jää naimattomaksi, sanoi hän sisarilleen. ‒ Minä tahdon miehen ja lapsia.

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa punastuivat.

— Kuinka sinä puhut!

— Niin, jääkää te vain, jos tahdotte, sanoi Anna, — minä haen itselleni miehen vaikka mistä.

— Ajattele, jos mamma ja pappa kuulisivat! sanoi Amalia Karolina.

— Ja entä sitten! Minä sanon sen heille itsellensä, en minä tahdo sitä heiltä salata. Miksi meitä ei naida... miksi ei kukaan tule? Pian me olemme niinkuin nuo morsiusvaunut, pölyttyneet ja... lahot... ja homehtuneet. Eivätkö ne nyt seisokin tuolla nurkassa niinkuin vanha sokea jättiläispöllö! Kaikki nämä muut rattaat saavat liikkua ja nähdä maailmaa, mutta morsiusvaunut eivät pääse minnekään. Tämä on kauheaa!

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa suuttuivat.

— Sinä häpäiset koko suvun, sanoi vanhin sisar. — Sinä puhut niinkuin... niinkuin kuka tahansa. Tule heti paikalla alas. Kuka luulisi, että sinä olet viidenkolmatta vanha.

Anna laskeutui peitetyn, korkean pyörän päälle ja hyppäsi alas kuskipukilta. Vanhat vaunut jäivät jatkamaan pölyttymistään. Liiterin ovi suljettiin ja Yölinnun tyttäret astuivat rinnan ja arvokkaina päärakennusta kohti.

He kulkivat ääneti, kukin mietteissään.

SOVINTOSUNNUNTAI

Kerran vuodessa oli pitäjän puukirkon edustalla vaunuja ja kaksivaljakkoja, kuskeja kiiltonappisissa puvuissa ja herraskoiria, jotka rähisivät omistajiensa ajopelien ympärillä. Sinä sunnuntaina oli ruotsinkielinen jumalanpalvelus ja rippi.

Se pidettiin syyskesällä, keskellä päivää, suomalaisen jumalanpalveluksen päätyttyä, ja osa talonpoikia jäi lehterille tai kirkon peräpenkeille katsomaan toimitusta. Rippiväki istui kartanoittain penkeissään, samoilla paikoilla sitten vuosikymmenien. Aatelittomat ja aatelisten vanhat palvelijat, jotka pitivät ruotsia kielenään, asettuivat kauemmaksi alttarista. Kirkossa oli yllin kyllin tilaa ja rivit harvenivat joka vuosi. Vanha rovasti näki tämän sunnuntain saarnasta paljon vaivaa, sillä vaikka hänen kotikielenään olikin ruotsi, oli hän tottunut saarnaamaan suomeksi. Hän katsoi myöskin velvollisuudekseen tänä ainoana sunnuntaina vuodessa, jolloin pitäjän säätyläiset olivat saapuvilla, antaa heille opetuksia kristillisessä vaelluksessa ja varoittaa heitä jumalattomasta menosta, johon he, sen pahempi, tekivät itsensä syypäiksi. Mutta tämän täytyi tapahtua sopivassa muodossa, jotteivät asianomaiset loukkaantuisi ja paaduttaisi mieltään. Työ ei ollut helppo. Yölinnun everstinna ennen muita oli tukenut rovastia näissä pyrkimyksissä, keskustellut hänen kanssaan, antanut hänelle neuvoja, jopa suorastaan arvostellutkin hänen saarnojaan, sanoen, oliko hän mennyt liian pitkälle vai oliko sanan rieska jäänyt liian suolattomaksi. Everstinna oli hurskas ja jumalaapelkääväinen nainen, ja rovasti oli hänelle kiitollinen hänen myötätuntoisuudestaan kirkon asioissa.

Everstinnan ansio oli kokonaan, että pitäjän herrat yleensä olivat tottuneet sopimaan riitansa, joita heille metsästysretkillä ja muutenkin alituisesti sattui, ennen kuin astuivat alttarin eteen. Mutta sitten Siironmaan suuren metsäpalon oli everstinna ollut voimaton sovittamaan riitaisia välejä pitäjässä. Vanhat, leppymättömät vihat mielessä olivat yhä harvenevat vallasperheet astuneet ehtoollispöytään. Turhaan oli vanha rovasti puhunut sydämille, turhaan oli hän saarnannut järjille, turhaan hän oli, pantuaan likoon koko puhelahjansa ja hartautensa, odottanut, että paatuneet omaiset viime hetkellä, kirkon käytävällä, ojentaisivat toisilleen sovinnon käden. Hän oli tullut kotiin hiki päässä ja suru sydämessä. Mitä piti hänen tekemän seurakunnalleen, joka näin pani Herran pitkämielisyyden koetukselle! Hän mietti ja mietti.

Ja kun seuraava ehtoollissunnuntai lähestyi, asettui hän vanhoihin kääseihinsä ja ajoi kartanoihin puhuakseen asiasta, joka kauan oli painanut ei yksin hänen mieltään sielunpaimenena, vaan kaikkien vakavasti ajattelevien seurakunnan jäsenten tuntoja. Askel ei ollut hänelle helppo. Naisten puolelta hänelle kyllä osoitettiin huomaavaisuutta, kohteliaisuutta ja taipuvaisuutta — naiset olivat itsekin kärsineet luonnottomista väleistä naapurien ja entisten ystävien kesken. Kauniston rouva sanoi suorastaan itkeneensä, kun ei hän enää Yölinnun everstinnan kanssa saanut sopia edes joulukynttilöistä, joita he parikymmentä vuotta olivat yhteisesti toimittaneet kirkonkuoriin juhliksi. Herrat olivat vaikeammat taivuttaa. Kauniston patruuna syytti Yölinnun herraa huonoista raha-asioistaan. Jos tästä talo vielä menisi vararikkoon, niin olisi se Yölinnun herran syy — Tollit olivat yllyttäneet patruunan ainoaa tytärtä odottamaan Jaakkoa, mokomaa hullua ja roistoa, tyttö oli jaellut rukkasia rikkaillekin kosijoille ja niin olivat asiat päässeet hunningolle. Saattoiko sellaista unohtaa? Kauniston rouva puolestaan vakuutti, että Ellida oli kuunnellut ainoastaan omaa sydäntään tahtoessaan pysyä uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Ja olihan Ellida taipunut, olihan hän kihloissa, ja sulhanen oli varakas. Saattoi siis sopia naapurien ja vanhojen ystävien kanssa.

— Kihlaus tuli, piru vie, liian myöhään, selitti patruuna. — Ja sulhanen on oikea pakana, kitsas ja saita, ei tunnu olevan mitään takeita siitä, auttaako hän uusia sukulaisiaan. Ja häät tulevat maksamaan.

Kauniston rouva lupasi rovastille käyttää kaiken voimansa taivuttaakseen patruunaa sovinnolliseen mieleen. Rovasti läksi yhtä kaikki masentuneena talosta.

Yölinnussa tapasi sielunpaimen kovettuneen sydämen. Aluksi ei eversti tahtonut päästää rovastia puhumaankaan asiasta. Hän suuttui ja selitti sielunsa asioiden olevan yksin hänen ja Jumalan välisiä. Taitavana ja tyynenä sai rovasti kuitenkin aikaan keskustelun ja siinä ilmeni, ettei eversti yleensä halunnut sovintoa naapuriensa kanssa. Hän ei heitä kaivannut. Hänen oli viime vuonna ollut paljoa rauhallisempi olla, kun ei ollut yhteisiä syöminkejä ja juominkeja. Hän ei tunnustanut ketään veljekseen. Kun hän astui ehtoollispöytään, astui hän Jumalan eteen eivätkä ihmiset kuuluneet häneen. Ja tässä puheessaan eversti pysyi, eivätkä rovastin todistukset pystyneet mihinkään.

Alakartanossa tapasi rovasti Filip-herran ankarassa työssä. Hän korjasi pihanpuoleisen ikkunan ääressä kelloja ja oli äreä ja viisastelevainen. Piti saada kellot valmiiksi pyhäaamuun, silloin heltiäisi myöskin rahaa. Olikin tässä saanut kuivatella ytimiään kaiken viikkoa, kun naiset olivat vieneet rahat — niillä oli tarpeita, naisilla, vaikkei niitä itseään tarvittu. Filip-herran mainitessa sunnuntaita sai rovasti aihetta huomauttaa, että olisi kaunista, jos pitäjän sivistyneiden ainoasta ehtoollissunnuntaista muodostuisi sovintosunnuntai. Siitä olisi ilo jokaisessa mielessä pitäjällä ja Jumalan enkeleillä taivaassa.

— Mitä minuun kuuluu pitäjäläisten mielet ja enkelien ilot, sanoi Filip-herra, nenä kiinni taskukellon pienessä osassa, jota hän piteli pihdeillä. — Kuka kysyy minun ilojani ja minun mieltäni? Minulla on säveä ja rauhallinen mielenlaatu, minä en hae riitaa kenenkään kanssa, kunhan vain saan pysyä terveenä. Mutta kun paikkoja kolottaa ja naiset ryöstävät rahat röyhelöihinsä ja hetaleihinsa, niin minä ärisen ja murisen. Antakaa tekin, laupias samarialainen siinä, lääkepisara kurkkuuni niin teen sovinnon koko maailman kanssa ja pakotan everstin, laihan, punatukkaisen veljeni, sovintoon vaikkapa viime tingassa kirkon pääkäytävällä.

Filip-herralle tuli sillä hetkellä tuuma. Mikä tuuma? Hän päätti rangaista Jaakon isää sillä, että hän tarjoaisi sovintoa kirkossa, juuri ennen kuin polvistuttaisiin ehtoollispöytään. Siinä olisi everstin mahdoton olla antamatta sovinnon kättä. Mikä kepponen everstille! Siinä nyt nähtiin: vanhempi veli oli taivuttanut hevosenkengän käsissään, mutta nuorempi oli sen taittanut.

Vanha rovasti näki viekkaan ilmeen kaljupään herran kasvoilla, mutta sanat, jotka vuotivat hänen suustaan, olivat sulaa sovintoa. Vähitellen vanha Lippi puhuessaan kuitenkin itsekin rupesi uskomaan sovinnolliseen mielenlaatuunsa ja unohti, että hänen tarkoituksensa oli ollut nujertaa veljensä. Viekas ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän ainoastaan valitteli kipujaan.

‒ Naisilla on takanaan, kuiskasi hän, — niillä on aina, ne juovat itse. Mutta minulle ei anneta. Saisitte, rovasti-kulta, osoittaa heille, kuinka suuri synti on salata sairaalta lääkettä.

‒Missä naiset sitten ovat? kysyi rovasti. — Tahtoisin muutenkin mielelläni nähdä heitä. Ovathan Sigrid ja Fina minun rippilapsiani.

Filip-herra yskähti.

— Fina ei ole minun tyttäreni — tarkoitatte Karinia. Fina on se piika, josta minä tein rouva von Toliin. Mutta ykskaikki...

— Mutta sitten neiti Karinin toinen nimi on Fina, Adolfina, riensi rovasti korjaamaan.

— Taitaa olla, taitaa olla — siunatkoon heidän nimiään, niinhän heille piti annettaman niinkuin kuninkaallisille... Kuka niitä muistaa...

— Taitaa ehkä minunkin muistini heiketä, otti rovasti osaltaan niskoilleen syytä.

Talon naiset löydettiin keittiöstä. He eivät olisi mitenkään tahtoneet tulla näkyviin. Ensin heidän kumminkin täytyi saada pukeutua. Ampumisen uhalla ajoi perheenisä heidät saliin, missä rovasti odotti. Hän oli odottaessaan pannut merkille, että kaikki huonekalut olivat rikki: tuoleista poissa jalkoja, sohvista ja pöydistä kulmia ja nurkkauksia. Talon naiset astuivat esiin harmaina, likaisina ja risaisina. Vaikea oli uskoa, että he ryöstivät rahoja pukuihinsa.

— Kyllä heillä on vaatteita, sanoi Lippi, arvaten mitä rovasti ajatteli, — mutta vieraille näytetään rääsyt etteivät he tietäisi...! Ne ovat viekkaita nuo piiat ja piikojen tyttäret. No, menkää nyt ja tulkaa paremmissa vaatteissa ja tuokaa kunnollista kestitystä.

Lippi laski oikein: tuli sisään valtava teetarjotin ja konjakkipullo. Lippi tuli siitä niin hyvälle mielelle, että hän tanssitti tyttöjä, halasi vaimoaan ja selitti rovastille, että näin hän heitä pitää, kunhan he vain ovat hyvät hänelle. Ja sovintoa hän tahtoo koko maailman kanssa. Ja hän sovittaa veljensä ja koko pitäjän, ennen kuin sovintosunnuntai koittaakaan.

Toivo sydämessä läksi rovasti Alakartanosta.

* * * * *

Sunnuntai tuli. Kun talonpojat olivat jättäneet kirkon, pani suntio auki ovet, että herrasväille ehtisi tuulettua ja lakaisi sylkeä pois penkkien edestä. Läpi kypsyvien viljojen ajoivat sitten vaunut toistensa perästä kirkolle. Aurinko paistoi ja tomu kohosi tieltä. Naisia vanhanaikaisiksi käyneissä hameissa ja hatuissa ja herroja haaltuneissa frakkipuvuissa astui alas ajopeleistä. He pudistelivat pölyä vaatteistaan ja tulivat kiviaidan sisäpuolelle. Pitkämatkalaisemmat menivät haudoilleen, kirkonkyläläiset astuivat suoraan temppeliin. Vuodet hävisivät omituisesti mielestä, kun taasen istuttiin tutussa ympäristössä. Muuttumattomat olivat paljaat, ruskeat penkit, muuttumaton alttari valkoisine liinoineen ja kynttiläjalkoineen. Ja aurinko paistoi kuvaan, joka esitti Kristuksen taivaaseenastumista ja apostoleja. Joka kerta, kun täällä odotti jumalanpalveluksen alkamista, tuli miettineeksi, mikä opetuslapsista tarkoitti mitäkin. Pietarin ja Johanneksen tunsi helposti, mutta muista oli vaikeampi saada selkoa.

Etupenkkiin oikealle tulivat von Tollit Yölinnusta. Eversti ja everstinna astelivat ensin, sitten tulivat tyttäret. Vanhemmat olivat laihtuneet sitten viime vuoden, tyttäret lihonneet. Naiset ottivat esiin virsikirjansa ja lukivat, katsomatta oikeaan tai vasempaan. He tunsivat kuitenkin selvästi, koska Kauniston herrasväki tuli pääkäytävää myöten. Patruunan askeleet olivat samat hätäiset kuin ennen ja kuiskeesta, jonka hän lausui rouvalleen, saattoi hiljaisessa kirkossa selvästi kuulla tutun kirouksen. Yölinnun tyttäret painuivat syvemmä penkkiinsä ja veri valahti heidän kasvoilleen, kun hameiden kahina ehti heidän kohdalleen. Ottokar ei ollut mukana, hän oli naimisissa ja muilla mailla. Ellidalla tuntui kahinasta päättäen olevan uusi, kallisarvoinen puku. Patruuna asteli edellä, naiset rinnan perässä. Patruuna päästi heidät edellään penkkiin ja jäi päähän. Hän rupesi paikalla katselemaan ympärilleen ja katseli kauan ja kainostelematta, ikään kuin tunkeakseen jokaisen luihin ja ytimiin asti. Yölinnun tyttäret eivät voineet tuijottaa kirjoihinsa niin hartaasti, etteivät he olisi tunteneet patruunan pienten, kierojen silmien katsetta vasemmalla puolella kasvojaan ja hartioitaan. Heidän taakseen tulivat Tollit Alakartanosta. Lippi-setä yski ja sylki. Tytöt ja rouva hajusivat saippualta. Outo tärkeys oli Lipin levottomassa liikehtimisessä. Tuntui siltä kuin toimituksen koko meno olisi levännyt hänen hartioillaan. Yhtäkkiä hän pudotti lattialle kovan, korkean hattunsa ja rupesi syyttämään tyttöjä siitä, että se putosi. Yläkartanon tyttöjä rupesi naurattamaan ja he iskivät kaikella voimallaan katseensa alttaritauluun. Päähenkilö, joka leijaili pilviä kohti, oli heleissä sinisissä ja punaisissa vaatteissa. Apostolit olivat hekin iloisesti puetut. Nyt putosi taemmassa penkissä virsikirja, ja taasen torui Lippi... Joku koira tuli sisään ja kulki nuuskien penkistä penkkiin. Kauniston penkissä syntyi keskustelua siitä, mihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin. Onneksi ei koira ollut Yölinnusta. Mutta Yölinnun koiria saattoi vielä tulla. Omituinen jännitys tuntui ilmassa köyhien puuparrujen alla. Ainoa etupenkeissä, joka ei tuntunut tietävän siitä mitään, oli Yölinnun armo, joka painuneena penkkipöytää vastaan viipyi rukouksessa, kasvojaan nostamatta. Kellot soivat.

Pitkä virsi alkoi jumalanpalveluksen. Jotkut nuoret naisäänet lauloivat kainosti lukkarin kanssa, mutta vaikenivat pian, ja niin liversivät kahden lukkari tuolissaan ja peräpuolella kirkkoa joku vanha matami, joka veisasi suuret silmälasit nenällä ja edessään vanha suuri kirja. Ennen pitkää yhtyi veisuuseen myöskin Krouvin Kerstin ja hänen veljensä Svanberg. Tuntui turvalliselta niin kauan kuin istuttiin, mutta kun alttarijumalanpalveluksen aikana noustiin seisomaan, kävivät kaikki, harvoja kuin heitä penkeissä istui, ikään kuin suojattomiksi. Herrat seisoivat tottumattomina toimitukseen eivätkä tietäneet, minne olisivat panneet kätensä. Saarna oli pitkä ja muuten niin kalpea rovasti huusi sen kasvoiltaan tulipunaisena alas kirkkoon. Hän nähtävästi kärsi siitä, mikä oli hänen edessään, kun varsinainen tekstinselitys alkoi. Ja sitten tuli seurakunnalle opetus sovinnosta ja rakkaudesta, mikä kuului kristikansalle, jollei se mielinyt paaduttaa sydäntänsä ja joutua niinkuin kuivettunut oksa putoamaan elämän viinapuusta. Naisten päät painuivat syvemmä penkkeihin, herrat oikaisivat selkänsä entistä suoremmiksi ja katselivat alttaritaulua. Lippi pudotti taasen kovan hattunsa ja tiuskahti.

Saarna päättyi. Jännitys ilmassa kasvoi. Tuskin kukaan seurasi virttä, jota lukkari ja matami veisasivat. Naiset järjestivät pukujaan. Heidän poskensa hehkuivat. Toiset heistä näyttivät hartaasti rukoilevan. Heillä olikin syytä rukoilla, eikä yksin omasta puolestaan, vaan että kaikki yleensä kävisi hyvin. Rovastin käynnit kartanoissa ennen ehtoollissunnuntaita olivat kaikkien tiedossa. Mitä seuraisikaan? Suuri yhteinen katuminen ja anteeksipyyntö — varmaan.

Suloiset sanat »Oo Jumalan karitsa, joka poisotat maailman synnit» vierivät lukkarin käheästä kurkusta kirkkoon. Harras sävel viritti katumukseen ja anteeksiannon tarpeeseen. Yölinnun rouva nousi, laski hartioiltaan suuren huivin ja ojensi itkien kätensä peräpenkkiin alakartanolaisille. Kun hän tuli käytävälle, lankesi hän Kauniston rouvan kaulaan. Molemmat itkivät. Papit katselivat juhlallisina alttarilta liikutusta seurakunnassa. Lippi tunsi hetken tulleen. Tärkeänä, lyhyin askelin ja yskähdellen työnsi hän tieltään pari naista, kiiruhti alttarin eteen, missä hänen veljensä eversti oli asettumassa vanhalle paikalleen, ja ojensi hänelle kätensä. Silmänräpäyksen ajan katselivat veljekset toisiinsa, toinen kalpeana kuin kuollut, toinen punaisena kuin humalainen Sitten lankesi vanhempi veli polvilleen alttarin ääreen ja nuorempi pudotti kätensä ikään kuin se olisi ollut eloton esine. Eversti ei ollut tarttunut sovinnon käteen.

Soo-oh! sanoi Lippi ja ravisti päätään. — Soo-oh!

Hänen naisensa olivat jo polvillaan alttarin vasemmanpuoleisessa päässä. Hänen paikkansa jäi tyhjäksi. Hän astui kolisten kirkon läpi, kuuli Kerstinin tutun äänen vetelevän suloista virttä, pujotteli kiroillen kaikkien ajopelien lomitse ja alkoi kävellä kotia kohti.

Tällaista häpeää ei hän ikinä ollut kokenut, tällaista jumalatonta häpeää. Kyllä hän nyt tiesi, ettei Tolleja voinut sovittaa Jumalan edessä. Eläkööt ja kuolkoot synneissään.

Hän meni Krouviin, löi nyrkkinsä pöytään ja komensi esiin »Ukot».

PUNAISET LIPUT

Syyskesästä meni kaksi pitäjän suurta herraskartanoa vasaran alle. Muualta tulleet talonpojat huusivat ne ja ennen pitkää oli entisten asukasten tehtävä tilaa tuleville.

Pitäjän herrasväet katselivat tätä tosiasiaa silmiin, niinkuin he olisivat katselleet aasialaista ruttoa, jos olisivat kuulleet, että se oli alkanut tuhotyönsä heidän kotinurkissaan. He hakivat nyt entistä enemmän tukea toisistaan ja lohtua yhdessäolosta. Unohdusta oli vaikeampi löytää. Bellevue oli aikoinaan antanut iloa kukkuramitoin. Nyt katselivat herrat nurjin mielin yksin Svanbergia ja hänen sisartaankin. He olivat syypäät heidän köyhtymiseensä, juuri he! Herrat suorastaan vihasivat sisaruksia kotoa käsin ajatellessaan heitä. Toista oli kun he joutuivat Bellevuen ystävällisen isännän seuraan. Silloin lauhtui heidän mielensä ja he tunsivat, että Bellevue oli heidän kohtalonsa, Bellevue lumosi, vangitsi heidät, kuten nainen voi vangita miehen. Vakituista kaunaa kantoivat he Yölinnun everstiä kohtaan siitä, että hän murjotti kotonaan eikä ottanut osaa heidän iloihinsa. Hän suojeli rikkauksiaan — siitä ei ollut pelkoa, että Yölintu joutuisi vasaran alle! Varmaan hän sieltä pesästään pilkkasi heidän köyhtymistään. He vihasivat häntä eivätkä saaneet tilaisuutta lauhtua, kun eivät enää koskaan tavanneet entistä ystäväänsä.

Kun ensimmäiset kellastuneet lehdet ilmestyivät puihin, tapahtuivat herrojen suuret hirvenajot pitäjän takamailla. Tänä vuonna, jos koskaan, vaati masentunut mieli iloista menoa. Lisäksi tuli hirvenajojen muodostua jäähyväisjuhlaksi niille kahdelle kartanonomistajalle, joiden tilat olivat menneet ja joiden pian ikipäiviksi piti poistua kotoisilta metsästysmailta. Itse kierroksen teko ja hirvien ajo oli ammoin uskottu kokeneiden miesten käsiin. Svanbergin tuli pitää huolta ruokapuolesta. Edellisenä iltana saapuivat herrat ja asettuivat yöksi metsätorppaan. Unesta ei tullut paljon mitään, sillä Svanbergin herkut ja vanhat muistot houkuttelivat valvomaan. Kuitenkaan ei mieliala päässyt kohoamaan koko siihen kylläisyyteen, mihin se pahnoilla pystyvalkean ääressä saattoi kohota. Mukaan oli päässyt outo aines, joka ei ottanut sulautuakseen. Se oli Kauniston herran nuori vävypoika. Hän tahtoi, että nukuttaisiin ja lausui varoituksen sanoja ylensyömistä ja juomista vastaan. Lisäksi kehui hän koiraansa, niin että Lippi jo aikoi potkaista kuoliaaksi pystykuonon buldoggin, joka rähisi koirien joukossa, kuten sen isäntä ihmisten. Uutta pyssyänsä tulokas niinikään tahtoi korottaa pitäjän vanhojen maineikkaiden kiväärien tasalle. Hän vakuutti luotinsa menevän kolmen paksun puuseinän lävitse. Kauniston herra kirosi ja ehdotti, että heti paikalla suoritettaisiin koe. Vanhaa patruunaa vaivasi vävypojan läsnäolo ja riippuvainen suhde, jossa hän tähän oli. Hän oli vakuutettu, että vävypojan kuula pysähtyisi ensimmäiseen seinään. Hän olisi tahtonut sen nähdä ja nauraa. Ammuskeleminen hiljaisessa yössä olisi tietenkin ollut samaa kuin hirvien karkottaminen. Kauniston herra oli kuitenkin niin ärtynyt, että hän olisi uhrannut hirvet, kunhan olisi voinut perin pohjin masentaa tyttärensä miehen. Lippi täytti täyttämistään vanhan ystävänsä lasia ja kierteli ärsyttävästi, pää kallellaan, naapuripitäjän suurta perijää.

— Hirvet on yksi asia, sanoi hän. — Ilman hirviä ei ole metsää. Ajatella nyt viidakkoa, jonka läpi eivät kaksitoistahaaraiset koskaan ole rähmineet! Hirvet ovat siis yksi asia. Toinen asia ovat miehet. He hikoilevat leipää... ja tottelevat... ja käyvät kirkossa. Miehet ovat siis myöskin yksi asia. Kolmas asia ovat herrat. He eivät tee työtä eivätkä kehrää. Laulavat ja metsästävät. He ovat siis hekin asia, ja tärkeä asia. Mutta mikä on se limainen olio, joka ei ole hirvi eikä mies eikä herra? Se on epäsikiö, se on... etana?

Kauniston herra pani riemuissaan käsivartensa Lipin kaulaan ja he tepastelivat nauraen pahnoissa vävypojan edessä.

— Hirven esikuvaksi, jatkoi Lippi pysähtyen, — kelpaa se vanha härkä, jota Juvela kattilassaan pitää kotieläimenään sen jälkeen kun hänen kissansa katosi. Sillä on silmät kuin nahkamunat. Ja kun se nostaa päätänsä, niin puut panevat polvilleen — jumal'avita, minä olen sen itse nähnyt!

— Lippi! huudettiin ympäriltä, — halaile »Ukkoja» äläkä saarnaa.

— Hänen pitää saarnata, piru vie, sanoi Kauniston patruuna. — Minä tahdon tietää ne muut esikuvat, ainakin sen limaisen etanan...

— Lyhyesti sitten, Lippi!

— No niin, lyhyesti sitten, sanoi Lippi. — Herran esikuva on Jaakko, minun kadonnut, ikuisesti kaivattu ystäväni... Tuhat kertaa hänen maljansa. Mitä te luulette, että hän olisi tehnyt, jos etana olisi tullut hänen tielleen — luuletteko, että hän olisi sen tallannut? Hyi — sen voi tehdä mies, hän joka tottelee ja käy kirkossa — ei herra. Jaakko olisi nostanut hattua ja tehnyt kierroksen, jotta etana saisi kulkea... Herra ei koskaan polje etanaa — kengät tulevat likaisiksi. Herra...

— Riittää jo, Lippi...

— Tuhat tulimmaista, hänen pitää esittää etanan esikuva! vaati Kauniston patruuna.

— Ensin miehen esikuva, sanoi Lippi. — Se menee lyhyesti. Se on yksi Yöjärven herran orjista, yksi niinsanotuista »nälkävuoden lapsista», nimeltänsä Pekka. Se on oikea suomalainen jäärä... Se jaksaa se, sillä on hartiat kuin myllynkivet...

— Mutta etana! huusi Kauniston herra.

Lippi kierteli hämärää huonetta, jonka seinillä varjot tanssivat.

— Voiko minusta, Filip von Tollista erehtyä? Minä olen täysverinen herra! Minä olen Jaakon lihallinen setä — minä teen niinkuin Jaakko tekisi: en likaa saappaitani, nostan hattua ja — annan etanan kulkea.

Kumarrus, jonka hän teki Kauniston herran vävypojan edessä, nauratti suuresti herroja, mutta eiväthän he voineet suututtaa rikasta naapuripitäjäläistä. He vaikenivat siis, huulta purren. Vävypoika nousi, selitti kiukkuisesti, ettei huomenna ammuttaisi yhtä hirveä ja lupasi vaikkapa lyödä vetoa siitä asiasta. Yleinen vastamurina kohosi silloin pahnoissa permannolla. Kauniston patruunaa huvitti niin, että hänen täytyi mennä ulos nauramaan. Hän veti Lipin mukaansa. Yö oli tähtikirkas, ilmassa tuntui lakastuvien yrttien ja sydänmaan lemu. Yksinäisyys oli niin suuri, ettei herroja pitkältikään naurattanut. Ääneti tähyilivät he eteensä. Muuan vanha metsänkävijä, joka astui esiin puiden pimennosta, toi hyviä tietoja: ainakin seitsemän hirveä oli saarroksessa. Uusi virkeys heräsi tämän tiedon tullen pirtissä pystyvalkean ääressä. Herrat rupesivat rauhoittelemaan koiria ja tarkastamaan pyssyjään.