Part 1

language: Finnish

MÄNNYN KÄPYJÄ

Saloiltamme poimittuja

Kirj.

J. VIKTOR LEIMAN

Helsingissä, K. E. Holm'in kustannuksella. 1888.

SISÄLLYS:

Valoa kansalle Tukkipojan palaus Viinan uhrit Kilpa-ajot Elämä on taistelua

Monenlaisia tauluja aukenee eteen tätä elon polkua tallatessa. Lähes joka askeleella kohtaa erilaisia näkö-aloja. Elämä on sarja kuvia, tauluja, näköaloja ja tapauksia. Lukemattoman erilaisia ja värisiä ne ovat. Ei kahta yhdenlaista.- Jokainen tapaus on sentähden kappale elämää. Semmoisia pieniä elämän murusia ovat nämä salomännyistä poimitut kuivuneet "Männyn kävyt" ja semmoisina pyydän niitä pitämään.

Valoa kansalle!

Kello oli viisi aamulla. Anttila oli juuri avannut silmänsä unesta ja astunut portaille säätä tarkastelemaan. Sateiselta ja synkältä näytti. Kaakosta nousi synkkä sadekuuro. Sentähden hän päätti käskeä väkensä täksi päivää pellavalion tekoon ja itse lähteä kunnankokoukseen kirkonkylään, jossa muun muassa on kansakoulu-asia ratkaistavana.

"Eihän tuosta taida ohran leikkuustakaan olla näin sateisella ilmalla", mietti hän ja asteli poikki pihan väen tupaan, antamaan väelle ohjeita ja määräyksiä työn toimittamisessa. Sitte hän palasi jälleen kamariinsa.

Kansakoulu-asia oli jo kaksi kertaa "tapettu"; nyt se vielä kolmannen kerran koulun vastustajain kauhuksi ja hirmuksi muutamain asiaa harrastavain ahkerain ponnistusten kautta tulla törötteli kunnankokoukseen. Koulun kiivaimpia vastustajia oli Anttila. Semmoisia kouluja! Hän päätti lähteä antamaan viisi niskaan semmoisille puuhille. Ja avatessaan kaapin ovea missä oli lattea nelikulmainen pullo ja sen vieressä kumossa jalaton pikari, - mutisi hän: "Semmoisia herrakouluja pitäjään! Kaikkia tässä nyt vielä! Kuka ne herrat ja röökinät sitte kaikki ruokkii? Kun ma sanonkin, herrat ja röökinät..." Sitte kaatoi hän pullosta viinaa jalattomaan pikariin ja ryyppäsi oikein tuiman ryypyn. Eikä tuo annos taitanut olla juuri huonoimpaa laatuaan, sillä Anttilan suu vääristyi hirveän rumaan asentoon, kasvonsa rypistyivät, silmänsä kävivät vesikaljamalle ja siristyivät melkein kiinni, ja koko kohtauksen lopuksi kuului käheä "ääääh"-ääni. Sitte huiskasi hän pikarin pohjaan jääneen tipan lattiaan, laski pikarin jälleen kumoon pullon viereen ja sulki kaapin. Kilkahtivat sitte avaimet housun taskuun ja hän pyyhkäsi suunsa joutuisasti takkinsa hihalla, sillä porstuasta kuului joutuisia ja reippaita askelia. Emäntä astui huoneesen.

"Ajettiinko karja Hirvikorpeen?" sanoi isäntä.

"Sinnehän se ajettiin", vastasi emäntä.

"Katsokaahan vaan kauramaata".

"Liisa jää paimeneksi".

Sitte pyörähti isäntä ulos, toinen käsi taskussa, jossa avaimet kilisivät. Ovea kiinni painaessaan hän vielä mutisi: "Semmoisia herrakouluja! Kaikkia nyt vielä!" Sitte asteli hän tukevasti yli pihan rantaportille, avasi sen ja jatkoi matkaansa pitkin rantatietä alas rantaan, välitse keltaisten ohrapeltojen, joitten tähkäpäillä yölliset sadepisarat himmeästi kiiluivat harmaata taivasta vastaan. Mennessään puhui hän: "Leikatkoot jos ilma ylenee. Minä menen kokoukseen ja annan niille vietävän koulumiehille vasten naamaa. Semmoisia herrakouluja! Kuka ne kaikki herrat ruokkii? Kun ma sanonkin, herrat ja röökinät". Kädet pistettyinä housun taskuihin, missä avaimet kilahtelivat, asteli hän rantaan, jossa miehet jo olivat täydessä työssä, ja ryhtyi itsekin työhön oikein rivakkaasti. Joutaahan sitä vielä hetkiseksi työhönkin. Kymmeneltähän se vasta kokous alkaa.

Oikein ripeästi siinä heiluttiin. Hikeä tipahteli ukon otsalta. Rengit eivät suinkaan laiskoiksi joutaneet, kun oli ukko Anttila kintereillä. Ja sitä vartenpa juuri ukko usein työssä olikin.

"Renki lurjukset eivät muuta tee kun torkkuvat ja laiskehtivat, ellei itse ole seurassa". — Noin kyynärän syvälle veteen lyötiin seipäitä pystyyn toinen toisensa viereen ja muodostettiin niistä suuri nelikulmainen karsina. Siihen sitte ladottiin pellavapivot somaan pinoon. Kun sitte kaikki oli pinottu, pantiin pinon päälle muutamia lautoja, joille kannettiin suuria kiviä ja iso tiinu, joka ammennettiin vettä täyteen. Vesi oli lämmintä ja lahdelma melkein tyyni. Joskus vaan tuulen henki vienosti leuhahti, joka pani rannan ruovot kahisten heilumaan ja heikot aallot muutaman sylen päässä rannasta etenivät kauas pitkälle ja kapealle Helmilahdelle. Ristiin rastiin näkyi tyveniä sylen levyisiä teitä lahdelman pinnalla, ja voimattomat vihuripuuskat eivät voineet niitä aalloittaa. Niiden sanotaan sadetta ennustavan. Joskus tyventyi lahti kotonaan, kunnes taas joku voimaton vihurin liehaus sen lepoa häiritsi.

Suuruskello juuri soi, kun ensimmäinen pellavaliko saatiin valmiiksi. Pilvet kaakon taivaalla olivat jo ohentuneet. Ilma alkoi kirkastua ja pilviverhon lävitse alkoi aurinkokin kumottaa. Olipa jo ukko kahdella päällä, mennäkö kokoukseen vai ei, sillä ilma näytti ylenevän. Saattaahan tulla kelpo leikkuupäiväkin. Hän pysyi sentään päätöksessään, kolisti piippunsa tyhjäksi vasten kirveen lapetta ja asteli väkensä etunenässä ylös rantatietä kotoa kohden.

* * * * *

"Hyvää huomenta, Wälimaa!" huusi Anttila naapurilleen, astellessaan pyhävaatteisin puettuna alas rantatietä. "Tottahan tulet kokoukseen?"

"Huomenta, huomenta, naapuri! Enpä taida lähteä. Mitäpäs siellä olisi tekoa. Hukkaan vaan menisi hyvä leikkuupäivä".

"Tänään ei pitäisi kenenkään, jolla vaan suu on, olla poissa kokouksesta. Tänäänhän siellä taas tyrkytetään kansakoulua pitäjään".

"Vai jo taas koulua puuhataan. On mar ne vaan kummallisia. No kaikkia vielä".

"Käy siis mukaan; siellä tarvitaan miehiä".

"En taida lähteä. Vastaa minunkin puolestani, että saavat itse maksaa koulunsa. No aikoihin sitä on eletty! Moisia laitoksia pitäjän rasitukseksi. Mikä hitto ne kaikki kustantaa?"

"Niin, sanoppas sitä, mikä ne kaikki kustantaa".

"Ja kuka riivattu niitä kaikkia ajattelee?"

"Kukapa muut kuin herrat, jotka nylkevät nahan selästämme, ellemme pidä puoliamme. Jotakinhan sitä päivän pitkään ajattelee istuessaan keinutuolissa pitkä piippu hampaissa. Kalliolan herra sen täälläkin alkoi ja kirkkoherra kävi siihen kiinni kuin takkiainen tervaan".

"Havumetsän taakse koko Kalliolainen!"

"Vaan minä aion tänään sanoa heille selvän totuuden vasten silmiä. Täällä osataan kyllä kyntää ilman semmoisia koulujakin".

"Osataan kyllä, hyvin osataankin. — Jokos olet kylvänyt?"

"Aivan joka kaistaleen, eilen viimeiset. Hyväähän onkin nyt maa muokkaella".

"Hyvää tosiaankin. Kelpaahan siinä siemenen itää ja orastua".

"Kyllä vaan siinä pehmeässä ja lämpimässä maassa sopii orastua. Jumalan haltuun, naapuri! Minun täytyy rientää kirkolle. Luulenpa että kello käy jo kymmenettä".

"Haltuun, haltuun! Pidä puolesi. Älä laske semmoisia herrapajoja pitäjään".

"Ei siellä tänään kansakoulua perusteta. Kyllä minä sanon asiat halki että kajahtaa".

Anttila kiiruhti rantaan ja löi melan tyvellä veneen tapin lujasti kiinni, jotta kaiku kiiri kauas tyvenessä ilmassa, leveten ja monistuen. Sitte hän sysäsi veneen vesille, astui toisen jalkansa siihen ja toisella jalallaan potkaisi telapuusta, jotta vene yhdessä vauhdissa kiiti kahahtaen läpi ruo'iston väljälle vedelle ja vielä hiljaa kulki siinä. Sitte riisui hän takkinsa, käänsi sen sievään palloon, niin että vuori tuli ulospäin ja laski veneen laitaa vasten tuhdolle. Istui sitte itse samalle tuhdolle ja kääri ylös verkahousunsa lahkeet. Sill'aikaa oli veneen vauhti yhä väsynyt melkein näkymättömäksi. Sitte hän asetti airot hankoihin, potkaisi korkonsa lujasti veneen kaarta vasten ja alkoi verkkaisin mutta voimakkain ottein soutaa, ja huimaa vauhtia liiti keveä vene tyvenellä järvellä kohden kirkonkylää.

Oli jo kokoontunut joukko miehiä kunnantuvalle kun Anttila sinne saapui ja istuivat ryhmissä korkeilla rappusilla haastellen ja tupakoiden. Anttila lausui hyvän päivän, tervehti muutamia kädestäkin, nipistäen etusormella ja peukalolla lakkinsa kiiltävätä lippua ja istuutui rappusille. Siinä ukot juuri tuumivat kansakoulu-asiaa. Paljon oli vastustajia, puoltajia tuskin nimeksikään. Kaikkein mielestä tuo koulu näytti olevan ihan joutava laitos.

"No, mitäs tuumitte, Anttila, kansakoulu-asiasta?" kysyi eräs.

"Myttyyn vaan kuin Tolosen talokauppa! Mitäs niillä joutavilla herrapesillä pitäjässä", kuului vastaus.

"Sitähän minäkin! Miehissä siis vastaan! Kyllä me puolemme pidämme. Laittakoot, Kalliolainen ja kirkkoherra, jos haluttaa, mutta me emme siihen suostu".

"Me emme suostu", sanoi eräs.

"Vastaan yksimielisesti!" sanoi toinen.

"Hiiteen kansakoulu!" huusi kolmas.

Pitkällä penkillä kokoushuoneen ovensuisen akkunan edessä istuu kolme miestä. Hekin haastelevat ahkeraan ja näyttävät syvästi miettiväisiltä. Usein siinä haastekin ja miettelyn aikana nysä sammuu ja toivoton, vakava katse tahtoo väkisten painua permantoon.

"Taisipa olla kokouksen pitäminen tästä asiasta liian aikaista. Se on melkein luultavaa, että koulupuuha nyt saa yhtäläiset sarvet otsaansa kuin viime kerrallakin. Asia olisi tarvinnut enemmän hautomista", sanoi yksi.

"Kalliola oli liian innokas ja hätäinen. Kyllähän siitä jo saamme olla varmat, että koulupuuhamme viskataan kolmannen kerran pöydän alle, sillä ukot ovat oikein miehissä saapuneet koulua vastustamaan. Enemmän olisi pitänyt rautaa kuumentaa", virkkoi toinen.

"Mutta saatammehan sentään toivoa", puhui kolmas. "Kirkkoherra on luvannut pitää asiaa valaisevan puheen, ehkä sekin jotakin vaikuttaa. Maisteri Kalliola on luvannut opettaa ensimmäisen lukukauden ihan ilmaiseksi, penniäkään pyytämättä. Eiköhän sekin jotakin vaikuta. Ja pysythän sinä sanassasi, Toivola?"

"Sanassani pysyn. Huoneet annan koulun käytettäväksi ihan maksutta kolmeksi ensimmäiseksi vuodeksi".

Silloin kuului kärryjen ratinaa pihalta. Seurakunnan kirkkoherra ja kunnan esimies Kalliola saapuivat kokoukseen. Kumpainenkin olivat jo iäkkäitä ukkoja, sillä melkein lumivalkeat jo olivat kummankin hiukset. Sukkelasti avasi palvelijapoika nahkapeitteen napin, ja arvokkaasti astui kirkkoherra kääseistä alas pihalle kokousmiesten joukkoon ystävällisellä kädenlyönnillä tervehtien miehiä. Ja syvällä kumarruksella, päin lakittomin, vastasivat sanankuulijat iäkkään seurakunnan paimenen tervehdyksiin. Sangen ystävällisesti ja lämpimästi myöskin Kalliola tervehti jokaista pihalla olijaa. Sitte astuivat he halki miesjoukon ylös korkeita rappusia porstuaan, missä kunnanhuoneen siivoojatar heille avasi ovea. Tätäkin kirkkoherra ja Kalliola ystävällisesti tervehtivät ja astuivat sitte huoneesen. Sisällä olijoita samoin tervehdittiin syvällä arvoisuudella, täynnä ystävyyttä. Alettiin siinä sitte puhua asioita, etupäässä oli tietysti kansakoulukysymys haastekin aineena ja miehissä päätettiin sen hyväksi voimat tänään uhrata.

Pian alkoikin kokous. Oli siinä ensin asioita kaikenmoisia, jotka koskivat pitäjän lainamakasiinia ja vaivaishoitoa, y.m. ja jotka kaikki hyvässä yksimielisyydessä — pieniä sanakiistoja lukuun ottamatta — ratkaistiin. Tuli sitte viimein esille kansakoulukysymys.

Esimies esitti kysymyksen innokkaalla ja lämpimällä puheella ja lopetti sen sillä hartaalla toivolla, että kansakoulu-asia nyt jo vihdoinkin monien mutkien ja vaikeuksien perästä olisi täyteen kypsyyteensä ehtinyt, ja että niitten monien ponnistusten hedelmänä, joita sen hyväksi turhaan on tehty, nyt viimeinkin yksimielisesti päätettäisiin perustaa ja, jos mahdollista, jo tänä syksynä toimeen panna pitäjään ylhäisempi kansakoulu, yhteinen pojille ja tytöille.

Sen jälkeen nousi kirkkoherra istuimeltansa ja alkoi selittää kansakoulun suurta hyötyä ja siunausta. Hän puhui kuin mies, lämpimästi ja innokkaasti, ja nuorukaisen innostus paloi hänen vanhuudesta rypistyneissä kasvoissaan. Hän puhui menneistä pimeistä ajoista, jolloin kaikki tieto oli "herrain" salaisuutena. Kansa ei saanut tietoa eikä valoa, sillä ei ollut kouluja kansaa varten. Ja sentähden kärsi kansa suurta vääryyttä. Mutta onnellisempi, valoisampi aika koitti. Tuolta Kallaveden aaltoja pitkin kajahteli voimakas huuto, kajahteli halki koko maamme: valoa kansalle, sivistystä kansalle! Sivistys on sen ainoa pelastus! Snellman oli tuo huutaja. Ja kansa havahtui. Kuten lapsi unesta herättyään kaipaa ravintoa, niinpä nyt kansakin tunsi pistävän nälän syvällä elinjuurissaan, herättyään vuosisatojen pimeästä unesta. Se oli valon ja vapauden nälkä. Kansan sivistystä harrastava esivalta alkoi nyt perustaa oppilaitoksia kansaa varten. Ne oppilaitokset ovat kansakouluja. Sellaista oppilaitosta olemme mekin esittäneet perustettavaksi keskuuteemme, j.n.e. Hän puhui uskonnolliselta kannalta. Pakanuuden pimeydessä vaelsivat esi-isämme, raakalaisina, ilman Jumalaa ja Hänen pyhää sanaansa. Meillä on tieto Jumalasta, meillä on Hänen kallis sanansa, me tiedämme, mitä Jumala meiltä vaatii. Sen vuoksi tulee meidän niin paljon kuin voimme tehdä lapsemme osallisiksi tästä sanan siunatusta valosta, meidän tulee pienoisillemme kirkastaa Jumala ja Hänen työnsä. Ja sitähän lapsemme saavat oppia koulussa. Ihmisen tulee kehittyä ja jalostua, hänen tulee kirkastua ja täydellisentyä, hänen tulee käyttää kaikkia niitä lahjoja ja keinoja, joita Herra on hänelle suonut, Luojansa kunniaksi, sielunsa onneksi ja isänmaansa hyväksi. Semmoinen on oikea kansalainen. Millä tavalla sellaiseksi tullaan, sitä juuri koulussa opetetaan, j.n.e. Vielä puhui hän mitä käytännöllistä hyötyä kansakoulusta on, esim. kirjoittamisen ja laskennon taidosta, historiasta, maantieteestä, y.m. Ylevästi ja lämpimästi hän puhui, ja toivoi hänkin lopuksi, että jo tänä syksynä voitaisiin avata seurakunnassa kansakoulu.

Ovensuusta kuului jupinaa. Miehet olivat kiihkeän levottomuuden vallassa. Muutamat nousivat seisoalle ja vuoroon toista ja toista saapaskärkeä napsauttelivat permantoon. Toiset istuivat paikallaan ja pyörittelivät lakkiaan tai soristelivat piippuaan (täällä, näette, oli se hyvä tapa voimassa, että kokoushuoneessakin tupakoitiin). Muutamat istuivat liikahtamatta katsellen maahan. Kirkkoherra oli jälleen istuutunut ja pyyhki silmälasiansa. Esimies katseli papereitaan ja pyöritteli kynää sormiensa välissä. Nurinaa ja mutinaa kuului miesjoukosta. Alkoi viimein esimies:

"Kosk'ei kukaan vastusta kansakoulun perustamista, niin saamme siis pitää sen olevan päätettynä".

Nytpäs hälinä syntyi.

Jokainen olisi tahtonut puhua ensiksi. Mutta puhevuoron melkein riisti Anttila, ja hän lausui:

"Me emme tarvitse semmoisia herrakouluja. Me tahdomme pysyä talonpoikina, emmekä tahdo herroja lapsistamme."

Nyt selitti kirkkoherra, ettei kansakoulu olekaan aiottu herroiksi tekemään, vaan kehittämään ja kasvattamaan sivistyneitä kansalaisia. Tieto ei tee herraksi. Jumalan edessä olemme kaikki samanlaisia, joskin toisen ihmisen asema ihmiskunnassa on korkeammalla kuin toisen. Ja kansakoulun tietomäärä on tuskin pisara tieteitten suuressa meressä. Se ei ketään herraksi tee, j.n.e.

"Mutta esi-isämme kyllä tulivat ilman kouluja toimeen", -puhui eräs. "Rukkiaan kehrätessä iltapuhteilla opettivat äidit lapsiansa lukemaan. Yksikin ilta siinä tihistiin, usein saivaristoakin jauhettiin, mutta hyvälukijoita tuli ja oli niitä yhtä paljon kuin nytkin.

"Entiseen aikaan ei ollut mitään kouluja", puhui toinen. "Esi-isämme tekivät työnsä kuin miehet, lukivat pipliaansa ja nukkuivat viimein lujassa uskossa kuolemaan, eivätkä ensinkään tarvinneet kouluja. Kunpa me vaan seuraisimme heidän jälkiänsä."

"Osaamme me kyntää, kylvää ja ojaa kaivaa ilman semmoisia koulujakin", kuului eräs ääni.

"Ja mistä ne rahat kaikkiin saadaan?"

"Kukapa ne kaikki kustantaa?"

"Paras kun annamme olla sillänsä semmoiset puuhat."

"Kaikkea muuta vielä! Vai herrakouluja tässä nyt laitettaisiin."

"Ja kuka ne sitte kaikki ruokkii ne herrat ja röökinät... kun ma sanonkin... herrat ja röökinät?" sanoi Anttila.

Syntyi nyt yleinen vastaansanominen, solina ja hämminki. Mikä sanoi mitäkin. Muutamat löivät lakin päähänsä ja lähtivät ulos, mutisten joitakin puolisuuttuneita sanoja mennessään. Esimies nyppi nenäänsä. Kirkkoherra haistoi nuuskaa, syvästi katsellen permantoon. Nuot kolme miestä oviakkunan luona istuivat liikahtamatta, äänettöminä lattiaan katsellen. Yksi heistä pyöritteli lakkiansa polviensa välissä. Tämä vihdoin keskeytti kohinan ja lausui:

"Minun sydämellisin toivoni on, että jo tänä syksynä perustaisimme kansakoulun."

"Perusta sinä mitä tahdot; sinusta koulut vähän tietävät", sanoi Anttila.

"Minä en puhunut Anttilalle".

"Parempi kun laittaisit kärryt itsellesi, ettei niitä aina tarvitsisi meiltä lainata".

"Minä puolestani annan huoneet ilman maksutta kolmeksi ensimmäiseksi vuodeksi", sanoi Toivola.

"Sinä... sinä huoneet herrapesälle! Kanalja!... Maksa ensin velkasi... kun ma sanonkin... maksa velkasi! Korotkin jo ovat kolmatta vuotta maksamatta..."

"Pysytään asiassa", huomautti esimies".

"Vai sinä huoneet annat... Moisia rätysköitä kehtaat tarjotakin... Laita uudet... sinne Lyymäelle talosi taakse... laita sinne..."

"Pysytään asiassa, Anttila. Älkää puhuko tyhmyyksiä".

"Vai sinä huoneet..."

"Poikani on luvannut hoitaa opetusta ilmaiseksi ensimmäisen lukukauden", sanoi esimies.

Nyt ei Anttila enää voinut hillitä suuttumustaan, vaan alkoi todellakin sanoa "asiat halki". Rähinää kuului ovensuusta. Muutamat miehistä paiskasivat lakin päähänsä ja lähtivät ulos.

"Vai siitä maisteri tehdään. Te olettekin kaikki yhdessä juonessa. Senhän olen aikaa sanonut, että ne ovat herrain konsteja kaikki... Syötte ja nyljette talonpoikia ja kiskotte viimeisetkin äyrit... Mutta nyt te ette meitä nylje. Minä sanon asiat halki ja pidän puoleni kanssa..."

"Tietäkää mitä puhutte, Anttila!"

"Kyllä minä huutoni vastaan... Ja mitä te sitte oikeastaan olette?... Paljaita nylkyreitä ja kiskureita kaikki, jotka nyljette talonpoikia... paitsi kirkkoherra... (tässä hän syvään kumarsi kirkkoherralle)... Te peijaatte ja petätte missä vaan saatte ja laitatte mokomia maksuja seurakuntaan... Ottaisittepa silmät päästämme, jos saisitte... Mutta sen sanon, että itse saatte maksaa koulunne. En äyriäkään maksa minä... en! Ja kenen tointa tämä kaikki on? Ei kenenkään muitten kuin Kalliolaisen... Tahtoisi kaikkia ihmisiä nylkeä niinkuin torppareitansakin nylkee..."

"Varsinhan te sopimattomia löpisette, Anttila".

"Jos näkee, että lehmämulli on torpparilla, niin kohta taas veroa lisää..."

"Mitä kummaa torpparit ja lehmämullit kansakoulu-asiaan kuuluvat? Ja mitä tuo kaikki teihin koskee? Paras on, että pidätte suunne kiinni".

"Niin kyllä. Suu kiinni! Jos talonpoika sanankin sanoo, niin suu kiinni kohta. Mutta minä en aiokaan pelätä Kalliolaista kirjapinkkoinensa".

"Olkaa vaiti, Anttila!"

"Ei tarvitse!"

"Te häiritsette kokousta".

"Ei tarvitse tukkia suuta. On tässä nyt suun vuoroa muillakin, ei yksin kopealla Kalliolaisella".

"Onko kellään vastaan kansakoulun perustamista?" huusi esimies, siten koettaen saada loppua tekemisistään Anttilan kanssa.

"Eipä taida olla muilla paitsi Anttilalla", sanoi Toivola.

"Semmoisia kouluja ei tarvita!" huusi Anttila. "Maksakoon Kalliolainen ensin riihtensä muurien tekopaikan Hanell'ille ja sitte vasta perustakoon herrakoulun".

"Suunne kiinni!"

"Ei tarvitse!"

"Puhukaa säädyllisesti, muuten heitämme teidät ulos ovesta".

"Huuti ma sanonkin! Vai ulos ovesta. Tämä on kunnan huone..."

"Mutta täällä pitää olla siivolla".

"Huuti ma sanonkin! Vai ulos".

"Olkaa siivolla!"

"Vai ulos! Mitähän te sitte oikeastaan luulette olevanne, nylkijät ja laskurit! Yksin minä semmoiset koulut kustannan. Ne semmoiset ovat minulle kuin jos nappi nutusta putoisi. Vai luuletteko ettei minulla ole yhtä paljon rahaa kuin teilläkin... Vai ulos!"

"Heittäkää ulos tuo mies! Häneltä on mahdoton jatkaa kokousta", sanoi vihdoin esimies tuskaantuneena.

Kinan aikana oli joukko koulun vastustajia lähtenyt pois kokoushuoneesta. He istuivat portailla ja virittivät piippujaan.

"Kyllä siellä on Anttila kovana miehenä", sanoi eräs.

"Taisipa mennä liian pitkälle", sanoi toinen.

Sisällä olijat katselivat lattiaan. Kirkkoherra kierteli nenäliinaa sormiensa ympärille. Toivola pyöritteli lakkiansa polviensa välissä.

"Kyllä minä tästä pääsen käskemättäkin... Vai ulos täältä ajetaankin". Näin sanoen nousi Anttila ylös ja parilla tuimalla harppauksella astui ovelle ja tarttui vetimeen. Mutta ennenkuin avasi oven, kääntyi hän vielä takaisin päin ja, toinen käsi vetimessä, toisessa lakki, lausui:

"Ettehän te jaksa koulua perustaa, kun minä pois menen. Ja yhdenkö koulun sitä sitte perustaisitte? Yhdenkö vaan? Kymmenen — viisikymmentä niitä pitää tulla — joka kylään, joka taloon yksi... Mutta minä en maksa, en vaikka nääntyisi. Ja suokoon Jumala, että minä jo silloin kauan olisin maannut maan mullassa, kun tuo oppinut herrasmainen suku kasvaa... Niin no... Minä menen ulos, koska käsketään. Täytyyhän talonpojan totella, kun herrat käskevät... Saadaanpa nähdä, eikö herrat nylje vielä kerjäläiskeppiä käteemme. Sitte vasta on Kalliolaisella oikein velkaa ja Toivolan nenä paljoa pitempi kuin nyt..."

Sitte potkaisi hän polvellaan oven auki ja astui ulos, kimmauttaen sen perässään kiinni, jotta tomun sirpaleita katosta sirahti permannolle. Sitte kuului hänen äänensä portailla, kun hän mennessään puhui siellä istuville miehille:

"Mitä te täällä teette? Menkää koulua perustamaan, kosk'ette uskalla vastaan sanoa, jänishousut! Pistäkää kätenne kyynärpäitä myöten Kalliolaisen soppaan. Juoskaa päänne seinään, kun Kalliolakien käskee. Ja yhtäkö kansakoulua sitä sitte perustaisitte. Tehkää kymmenen! Jos ei teillä ole rahaa, niin tulkaa minulta lainaamaan... Anttilalla on rahaa!..." Näin puhuen hän meni miesjoukon keskitse alas rappusia. Asteli sitte rantaan, kenellekään jäähyväisiä sanomatta, sysäsi suuttuneen tuimuudella veneen vesille, potkaisi sen kaikesta voimasta ulos rannasta. Istuutui sitte tuhdolle melkein heittäymällä, jotta rusahti vene ja oli kaatua, asetti airot hankoihin ja sousi kiukkuisin ottein pois, jotta korkealle purskui vesi veneen kokasta.

Syvä hiljaisuus jäi kotvaksi aikaa kokoushuoneesen Anttilan mentyä. Hänen jälkeensä astui vielä muitakin koulun vastustajia ulos. Jälelle jääneet katselivat toisiinsa ja purskahtivat viimein nauruun. Kokousta jälleen jatkettiin.

"Onko kellään vastaan kansakoulua?" sanoi esimies.

"Eipä taida enää olla", sanoi kirkkoherra.

"Jätetään toistaiseksi", sanoi eräs.

"Perustetaan heti!" huusi toinen.

"Mitäpä sillä tehdään?" sanoi kolmas.

"Äänestetään!" huusi neljäs.

Syntyi nyt pitempi väittely, joka kuitenkin loppui siihen, että päätettiin äänestää.

"Ne, jotka vastustavat koulua, nousevat ylös, jotka eivät, jäävät istumaan", komensi esimies.

Humaus ja kolinaa. Seisomassa olivat koulun vastustajat. Äänet laskettiin, ja — näyttipä Onnetar tänään luoneen lempeän silmänsä syntymäisillään olevaan kouluun — kumpaisellakin puolella oli juuri yhtä monta ääntä! Koulun onni oli se, että suuri joukko vastustajia oli juuri loppukohtauksen ajaksi vetäytynyt pois.

Niin, yhtä monta ääntä kumpaisellakin puolella. Neulan kärjessä näyttää kansakoulu kiikkuvan. Asiaa ei enää ratkaise muu kuin arpa.

Esimies leikkasi paperista kaksi lappua. Toiseen kirjoitettiin "Kansakoulu", toinen jätettiin tyhjäksi. Yksimielisesti suostuttiin, että kirkkoherra nostaisi arvan. Esimies hiersi laput kääryyn, otti hattunsa ja heitti ne sinne. Moneen moniseen kertaan pohti hän laput hatussaan, sitte hän sen tarjosi kirkkoherralle. Vanhus näytti miettiväiseltä. Hänen kätensä näytti vavahtaneen, kun hän sen pisti hattuun. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Tuskin kukaan hengittikään kirkkoherran avatessa nostamaansa lappua. Ja katso! Koulun vastustajain suureksi harmiksi ja sen puoltajain iloksi ja riemuksi luki kirkkoherra siitä sanan "Kansakoulu". Esimies napsautti vasarallaan pöytään, ja koulu oli päätetty. Ilon huudahdus voittajain puolelta tervehti tätä onnellista nostoa. Mutta useat vastustajista painoivat lakin päähänsä ja lähtivät pois.

Semmoisella puuhalla ja enemmän onnellisen sattuman avulla kuin yksimielisellä päätöksellä saatiin ensimmäinen kansakoulu X:n seurakuntaan. Niinhän se sattuma väliin tekee ihan paljasta narria. Anttila lähti kerrassaan kumoamaan koulupuuhaa, mutta se syrjähtikin asialle menestykseksi. Sillä varma on, että joll'ei Anttila olisi kokoukseen mennyt ja asioita "halki sanonut", niin tuskin vieläkään olisivat koulun ystäväin toiveet toteutuneet.

* * * * *

Tämä kaikki tapahtui noin 15 vuotta sitte. X:n pitäjässä on jo kolme kansakoulua. Vanha kirkkoherra on jo käynyt levolle siunauksekkaan päivätyönsä vaivoista, ja hänen sijassaan on nykyään Otto Kalliola, pitäjän ensimmäinen kansakoulunopettaja, koulujen johtokunnan esimies ja innokas koulujen ystävä. Kunnan esimiehen istuimella istuu vielä vanha ukko Kalliola kunnioitettuna ja rakastettuna. Ja koulujen varojen hoitajana on Pekka Anttila, Antti Anttila-vainajan poika.

18 8/2 88

Tukkipojan palaus.

Tyyni ja hiljainen oli ilta.

Aurinko jo läheni lännen metsän reunaa. Puolen tunnin matka taisi sillä vielä olla puitten latvoihin. Päiväntakaisissa laaksoissa alkoi jo leuhahdella illan viileät henkäykset. Taivas oli puhdas ja vaalean hiilakka. Pieninkään tuulen henki ei puistellut puitten lehtiä.

Yhtä tyynenä kuin luonto muukin lepäsi Rauhalahti korkeain, jylhäin kallioseinäin sylissä, jotka, varsinkin pohjoisella sivulla lahtea, kohosivat valtaisiksi vuoriksi. Pitkältä ei lahdelmaa sopinut nähdäkään, sillä noin virstan päässä Rauhajoen suusta teki se äkkinäisen käänteen oikealle ja katosi kallioitten ja metsäin syliin. Niin alhaiselta ja hautamaiselta näytti lahti. Ja kun sousit sen varjoisaa pintaa Rauhajoen suuhun, jota myöten lahdelman tummanvälkkyvät aallot kuohuten ja pärskyen hyppelevät alas W—veteen, niin luulitpa soutavasi jotakin erämaahan eksynyttä lampea. Syvä juhlallisuus täyttää mielesi katsellessasi noita korkeain metsäin ja kallioitten luomia varjoja, niin tummia ja surullisia, kirkkailla aalloilla, ja tuntuupa sinusta kuin jos kulkisit syvyyden pohjukoilla, vaikka Rauhalahti on melkoisen paljoa korkeammalla W—vettä.

Siihen aikaan milloin metsänhaaskaus maassamme oli kunniansa kukkuloilla ja jokainen ken taisi nimensä piirtää "tukkiherra", oli tämä suurten tukki-summien kulkutienä kohden rahamarkkinoita. Kymmentuhansittain kesässä silloin vankkoja satavuotiaita mänty- ja kuusivanhuksia hyppeli alas Rauhajoen vaahtopäitä kuohuja. Oli silloin miehiä Rauhajoen äyräillä — tukkipoikia, uljaita ja reippaita. Silloin oli myös syrjäinen Rauhalahti- ja koski tavallaan liikkeen varrella.

Aivan kosken niskassa, korkealla ja päiväsuisella kallion kielulla, oli jotakuinkin uhkea sydänmaan torppa. Rauhalahti oli sen nimi, sen asuja ja isäntä torppari mahtavan Koivuniemen alueella, Taavi Heikinpoika, joka ihan korvesta on raivannut ja rakentanut tämän torpan ja alhaalla joen äyräällä olevat peltotilkut.

Kosken niskassa, lähellä sitä paikkaa, mistä koski alkaa pyörteinä alas kieriellä, on pieni laituri. Nuori tyttönen siinä pyykkiä huuhtelee ja "tappumoitsee". Pyrynä hän pyörittää vedessä vaatetta, heittää sen sitte pyykkituolille "tappumoittavaksi", jonka jälkeen hän taas huljuttaa sitä vedessä, ja kauas etenevät tyvenessä vedessä somana piirinä laineet tytön molskinasta. Ja ylös töllille kiipeävä ruispellon aita on jo puolitiehen saakka täynnä puhtaaksi pestyjä vaatteita. Viehättävä on tuo impinen, luonnon somistamana sellaiseksi kuin hän on. Eikä luonto olekaan ollut niukka antimissaan häntä kohtaan. Ruskeat tuliset silmät leimuavat tummien ripsi-kaarien alla. Tukka, tumma kuin Pohjolan kesä-yö, riippuu kahtena somana palmikkona hartioilla. Posket verevät ja täyteläiset, kasvot paremmin pyöreät, vartalo pitkä ja solakka. Hänen ruunin sarssiläninkinsä hihat ovat käännetyt ylös lähelle olkapäitä, ja kauniit valkoiset ja pullakat käsivarret ovat ihan paljaat. Onpa hänellä helkkyvä äänikin; kun hän joskus lauluun hyrähtää ja kaiku sitä tuolla vuorella lahdelman toisella puolen monistelee, matkien laulun monet mutkat ja liverrykset, niin kuuluu se oikein kauniilta. Joskus hän silmää, käsi otsalla suojelemassa silmiä auringon säteiltä, lahdelle päin, joka ylt'yleensä tyynenä kuin peili välkkyy. Ja kahta kauniimmalta silloin näyttävät käden varjostamina hehkuvat posket. Ja silloin hän laulaa:

"Aallot ne loikki lahden poikki, vaikk'ei aivan kovaa; Onhan tytöllä kultakin, vaikk'ei viel' iki oma".

Arvaatte kai jo, että tuo sulokuva kesäisen luonnon keskellä on Taavi Rauhalahden tytär. Hänen nimensä on Roosa.

Juuri kun auringon alareuna oli metsän syrjään pääsemässä, alkoi kallioseinäin välistä pistää esiin tukkilautta. Lautalla oli tuli, josta savu nousi melkein pystysuoraan kohden puhdasta korkeutta. Etusyrjällä sitä oli lava, jossa hevonen kiersi muutaman sylen suuruista rataansa, ja keskemmällä laudoista naulattu maja, joka laskevan auringon punassa loisti keltaiselta ja komealta. Hiljaa kulki tuo matkue, mutta varmasti ja voimakkaasti. Eikä päivä ollut vielä kauan maillaan ollut, kun lautta jo oli niin lähellä rantaa, että tyttö selvästi saattoi eroittaa miesten ruskettuneet kasvot.

Roosasta tuntui kuin hämärä tuttavuus olisi välähtänyt eräistä kasvoista. Hän laski tappumen pyykkituolille ja katseli lautalle.

Johtuipa hänelle nyt mieleen eräs ilta, eräs liepeä ja herttainen kesä-ilta, takaperin vuosia kaksi. Tyyni oli silloin metsä ja lahti, tyyni kuin yllä korkeuden sinilaki. Ja viulun ihanasti ja raikkaasti helkkyessä tanssittiin huimaa katrillia sileällä nurmella tuolla putouksen alapuolella. Tuntuupa aivan kuin unelmalta, lystiltä ja kauniilta, jossa aatokset mielellään pysäävät ja viipyvät. Ja tuo solakka, uljas tukkipoika, jonka kanssa hän tanssi katrillia... Eipä hän tullutkaan viime kesänä, vaikka niin lupasi... Oikeinpa Roosa odotteli häntä... Taikka ei juuri odotellutkaan, tuntuihan vaan niin omituiselta... Olisi Roosa kumminkin suonut, että hän olisi tullut... Kentiesi tuo on hän... ainakin on hyvin hänen näköisensä...

Roosa ryhtyi jälleen työhönsä.

Nytpä jo lautta on ihan rannassa. Muutamia miehiä tuli veneellä lautalta rantaan kiinnittämään köyttä rannalla olevaan suureen koivuun.

"Pane touvi lujasta kiinni sinne koivuun, Kosti", kuului, päällikön ääni lautalta, "virran henki lenkää pitkältä. Jos lautta pääsee irti, niin sen virta vie. Sitte taas rahkaa niinkuin Tirrosen lautta viime kesänä. Sitoivat lauttansa huonosti kiinni ja virta kiskoi sen alas koskeen. Taivas sitä rahkaa! Ei millään voimalla tahdottu saada sitä napitetuksi. Ihan henkensä kaupoilla sitä sitte miehet päästelivät. Pane kovasti kiinni, Kosti; kierrä touvi moneen kertaan koivun ympärille ja sitte vasta vedä solmuun!"

Kosti teki työtä käskettyä. Toiselle puolen joen suuta vietiin myöskin touvi ja kiinnitettiin lujaan jykevään kantoon. Ja seisahtipa lautta ihan paikalla. Eipä kosken hiljainen veto voinut sille mitään.

Sitte miehet astuivat lautalle ja alkoivat tehdä kukin askareitaan. Toiset päästivät hevosta valjaista ja kaatoivat kauroja säkistä pönttöön, toiset pistivät piippuunsa ja tikkusilla sohivat tulta nuotiosta, päällikkö selaili kirjojaan lautamajassa, mutta Kostin silmä oli kiintynyt laiturille. Hän meni lautan toiselle syrjälle, ja istuutui tyhjälle nelikolle ja askaroitsi nysänsä kanssa, joskus silmäillen laiturille. Tyttö tuntui hänestä niin tuttavalta...