Part 3

Vähän ajan kuluttua palasi Rantala jälleen kamariin, vasemmassa kädessä pikareita, somasti asetettuina jalan pienestä kohdasta sormien väliin, oikeassa musta noin kannun vetoinen pullo. Sitte laski hän pikarit pöydälle, avasi pullon korkin ja täytti pikarit heleänpunaisella rommilla.

"Sua, kanalja, koko eilen illan vartosimme Samulilla. Tämä vaan kotona rauhassa istuu ja vaimoväelle lupauksia latelee. Aika mies!" puhui Tavela.

"Akka mies!" toisti nimismies.

"Täytyyhän sitä väliin noutaa niittenkin mieltä. Paljonhan sitä on niilläkin tekemistä ja sanomista talon töissä ja toimissa. Ja jollei meillä vaimoja olisi, niin missäpä me miesraukat väliin olisimme. Ihan huutavassa hukassa. — No, veljet, maistetaanpas!"

"Saapa nähdä, uskaltaako Rantala ryypätä", sanoi nimismies.

"Ohoo. Ketä pelkään?"

"Vaimoasi".

"En mar. No, ryypätään".

"Älä ryyppää, Rantala!"

"Ketä pelkään?"

"Kantelen vaimollesi".

"Älähän pilaa liian paljon. Kiepauta naukku naamaasi ja ole hyvällä tuulella. Skool!"

Laseja kilistettiin ja sitte "kiepautettiin naukku naamaan".

Alettiin nyt puhella varsin ahkeraan. Nimismiehenkin kieli näytti selkenevän, kun sai rasvaa kantimiinsa. Hyvin ahkeraan myös otettiin kelpo naukkuja, jotka yhä lisäsivät uutta vauhtia keskusteluihin. Yrittipä siinä jo nimismies pistää lauluksikin, kämmenellään läiskyttäen tahtia keinutuolin käsipuuhun, mutta se kuitenkin onnistui varsin huonosti. Puhuttiin viimein hevosista, niitten "jalostuttamisesta" ja juoksusta.

"Etpäs usko, veli Rantala, kummoinen peijakas tuo nimismiehen ori on juoksemaan. No sille nyt ei maassa vertaa. Ihan lentämällähän se kanalja pyyhkielee tätä matoista maata. Eipä uskoisi", puheli eräs miehistä.

"On se poika, joka pyyhkäisee. Ajanpa sillä ensi talvena Hämeenlinnassa ensimmäisen oripalkinnon".

"Mitä hittoja sinun hevosestasi", puhui Rantala, jonka kieli jo alkoi sammaltaa ja luonto oli parhaaksi karaistunut. "Mihin sinun hevosellasi päästään. Mutta jos minä tulen oriillani ajamaan, niin se on jotakin toista".

"Sinä oriillasi. Mutta jospa ei vaimosi laske sinua kilpa-ajoon".

"Vaimoni? Jassoo! Veli luulee siis, että minä olenkin akkojen vallan alla. Se on väärä luulo. Tämä mies ei ole kenenkään vallan alla, vaikka sitä yksi ja toinen vähän niinkuin luulee".

"Eihän vaimosi sua kilpa-ajoihin laske. Ja mitäpä semmoisella hevosella sitte kuin sinulla on. Kärpäsiä semmoinen saa kuunnella silloin kun oikein hevonen juoksee".

"Ohoo! On se hevonen, joka pääsee".

"Eihän se mihinkään kykene. Mitä lampaasta".

"Kykenee vaankin se aina sinun hevosesi kanssa".

"Lähde koettamaan, niin jäät kuin nalle kalliolle

"Aina minä sinun kanssasi kykenen".

"Lähde koettamaan, jos uskallat".

"Ketä pelkään?"

"Vaimoasi!"

"Ohoo! Veli nimismies! Etpä vaan irvistelisi niin paljon, jos tietäisit miten syvältä se minua pistää. Lopeta siis tuo ilkeä irvisteleminen ja virnisteleminen. Sen tiedät, että minä ja minun hevoseni aina täyttä vastaavat".

"Lähde koettamaan!"

"Lähde koettamaan, Rantala, ja näytä, että on muillakin hevosia"; sanoi Tavela.

"Tuossa menköön!"

"Mitä vetoon?"

"Hevonen ja hevonen!" huusi nimismies. "Hevonen ja hevonen!" toisti Rantala. "Tuohon käteen! Eroita, Tavela, kädet!"

"Minne mennään koettamaan?" sanoi Tavela.

"Honkilan kankaalle", huusi nimismies.

"Aivan niin!" sanoi Rantala.

"Lähdetään paikalla!"

"Lähdetään, lähdetään!"

"Jospa sua, Rantala, ei lasketakaan", pilkkasi nimismies.

"Niin muako lasketa? Kuka estäisi?"

"Vaimosi!"

"Älä irvistele!"

Ritarit nousivat. Tavela auttoi nimismiehen seisoalle ja puki turkit hänen yllensä. Rantala kaatoi viimeisen pisaran pullosta laseihin ja jokseenkin häpeltelevällä kielellä pyysi veljiä piiskaryyppyä ottamaan. Kahta käskyä ei tarvittu, sillä vieraat eivät olleet turhan kursailijoita. Sitte sitä hankittiin lähtöä koettelemaan hevosten "käpäliä" — tai paremmin piiskoja. Ensin kuitenkin pyysi Rantala odottamaan, kunnes hän on saanut "koninsa puihin".

Hän meni talliin, seisattui keskelle permantoa, pyörähti ylpeästi korollaan ympäri ja vihelsi. Renki Kaapo, joka juuri sattui tulemaan tallin ovelle, kääntyi pois ja alkoi tallustella halkoliiteriä kohden, minkä edustalla toiset miehet olivat halkojen hakkuussa, mutisten mennessään: "Jo nyt on taas tulppa kurkusta kirponut. Sokeristapa se olikin. Oleppas nyt yksin siellä tallissa, en sinne haukuttavaksesi ja nääsättäväksesi tulla viitsi. Saa sitä taas ori kylmän löylyn ensin ja lämpimän perässä, sen takaan. Kyllä se on sentään mies tuo meidän isäntä. Aina vaan juo ja reuhaa. Voi voi sentään!"

Mutta isäntä pyörähti tallin lattialla vielä toisenkin kerran ympäri, vihelsi ja lipsautti sormillaan. Hevoset hyyristivät pilttuidensa nurkkaan, nostivat päänsä ylös ja korvat niuhassa melkein vapisten "telläilivät" ja polkivat lattiaa vuoroon joka jalalla. Nähtävästi eläinraukat odottivat jotakin. Pian tulikin "jotakin". Isäntä sivalsi käteensä rautaisen silppuhangon, joka riippui naulassa pilttuun tolpassa. Nytkös hevoset vasta oikein pelkäsivät. Pieni varsakin ovinurkassa vetääntyi karsinansa viimeiseen solukkaan... Pian kuuluikin tallista vinha viuhkina ja läikinä hirveän kolinan ja jytinän seasta, jota vielä säesti hangon yläpäässä olevan rautarenkaan kimeä kilinä. Tuo melu kuului halkoliiteriin saakka. Rengit seisattuivat sitä kuuntelemaan.

"Enkös sitä arvannut. Ensin kylmä sauna ja sitten lämmin kylpy päälle. Oikeinhan se hirvittää, kun noin hakkaa eläin raukkaa", sanoi Kaapo.

"Olisi ottaa tuo hanko ja sillä tomistella ukon omasta säestä liiat tomut", sanoi eräs rengeistä.

"Jos uskaltaisi. Lempo nyt varmaan kuoliaaksi suolaa hevosraukan".

"Omapa se on hevosensa".

"Hirttää moinen hirviö. Lihahan se on toki luontokappaleellakin".

Mutta nytpä jo isännän käsi väsyi. Hän pani hangon jälleen naulaan ja hirveän julmilla silmillä katseli vapisevaa hevosraukkaa. Meni sitte tyhjään pilttuusen, joka oli oriin pilttuun vieressä ja tapasi taputtaa hevosta säkeen, mutta pelästyneenä hyyristyi se ihan toiselle puolen pilttuuta. Tuostapa taas vihainen isäntä tuimistui, sieppasi hangon uudelleen ja antoi oriille uuden saunan ja yhteen purtujen hampaittensa välistä ärisi:

"Sievistä hiton koni sorkkasi, muuten nahan nyljen selästäsi!"

Tuohon meluun tuli emäntäkin tallin ovelle.

"Älä, Heikki kulta, hevosraukkaa! Olethan järjiltäsi. Tuota nyt myötänsä hakkaa. Miksikä se siitä tulee".

"Pidä sinä suus kiinni ja mene navettaasi. Kun lyön, niin lyön", sanoi isäntä kärtyisesti.

"Mutta kuuluuhan se kauhealta tuommoinen elämä. Oikein säälini tulee oritta".

"Sääli sinä sitä, sääli sinä tätä. Kyllä minä tiedän mitä teen. Mitä sinä huolit siitä. Tämän pojan ei tarvitsekaan akoilta kysyä saako lyödä hevostaan".

"Voi Heikki kulta! Olethan taas humalassa!... Siinäkö päätöksesi!" sanoi emäntä surullisesti.

"Hiiteen semmoiset päätökset! Iloinen ja reipas on nuoren pojan elämä.

"Poika oli Pohjan Torniosta Ja tyttö Lapualta...

"Mitähän te akat aina suotta nääsäätte ja nakutatte? Kyllähän sen tiedätte, että valta meillä miehillä aina pysyy".

"Voi onnetonta!"

"Ole vaiti, niin on parasta!"

"Aiotko nyt taas lähteä kylään?"

"Olisihan se vähän niinkuin meiningissä. Menen tästä vähän nimismiehen kanssa kilpaa ajamaan. Olemme lyöneet vetoa hevosen ja hevosen. Hän se kelläsi aivan piloille meidän hevoset. Mutta minä tahdon näyttää, ettei Rantalankaan tallissa ole puuhevosia".

"Yhtäkaikki mitä hän sanoi. Paras kun annat olla hevosen tallissa ja pysyt itse kotona".

"Ole vaiti! Et sinä semmoisia asioita ymmärrä. Ole aivan vaiti ja mene toimillesi. Minä tässä talossa isäntä olen, tiedä se".

"Onhan se vanha asia".

"Niin se on. Mene nyt matkoihisi täältä äläkä käytä itseäsi mitenkään sopimattomasti vierasten aikana. Mene tiehesi ja jätä minut rauhaan!"

"Ole lähtemättä nimismiehen seuraan".

"Kyllä minä tiedän".

Emäntä kääntyi pois tallin ovelta. Hänen laihtuneet, ryppyiset ja kalpeat kasvonsa näyttivät niin surullisilta ja kärsiviltä. Sumeasti ja murheellisesti hänen silmänsä kiiluivat kuin jos oisi niissä kuvastanut kyynelkylpyjä ja pettyneitä toiveita. Alakuloisena, pää rinnoille painuneena asteli hän navettaa kohden. Mutta isäntä mutisi tallissa emännän mentyä: "Tuossa hän myötänsä haukkuu ja nääsää. Mutta sen täytyy loppua. Sitte mua pilkkaavat ja peijaavat. Ja syystä kyllä. Miksi annan vaimon hillitä itseäni kuin poika nulikkaa pahaista. Ei se käy laatuun. Ja onko minulla sitte vaimo. Tuolla hän vaan könöttelee navetassa ja maitokamarissa, eikä tule vieraita kuulemaan kurkistamaan".

Sitte laski hän hangon naulaan ja tuli tallin ovelle, huutaen:

"Tänne, Kaapo!"

Kaapo kyllä kuuli tuon, mutta ei könnähtänyt. Mutisi vaan jotakin itsekseen.

"Kuuletkos, suden ruoka!" huusi isäntä toisen kerran. "Joutuisaan tänne! Älä siellä kahnustele!"

Kaapo löi kirveensä rangan kylkeen ja alkoi verkalleen astella tallia kohden.

"Astu vilkkaammin, ruotijulli! En minä joudu sinua tässä koko päivän odottamaan", tohisi isäntä tallin ovella.

Kaapo ei puhunut mitään. Nurahtihan vaan jotakin.

"Laita tuliseen ori valjaisin pikku reen eteen!"

"Saamanne pitää. Vaan jos ei ruotijulli saa niin tuliseen hevosta valjaisin, niin parasta että..."

"Mitä? Häh?"

"Niin parasta että valjastatte..."

"Jassoo, sinä soutelet sanojani?"

"En soutele enkä melo. Mitäpäs ruotijulli..."

"Suus kiinni ja toimeen!"

Isäntä meni kiroillen huoneesen ja Kaapo rupesi valjastamaan hevosta.

Kun Kaapo sai hevosen valjaisin, ajoi hän sen rappusien eteen, sitoi ohjaksista kiinni kuistin tolppaan ja meni jälleen työhönsä.

Muutaman minuutin perästä tulivat ritarit ulos. Tavela hallitsi käsipuolesta nimismiestä ja talutti hänet alas portaita reelle. Melkein kaatumalla hän istui rekeen, jotta pohjalaudat rouskahtivat.

"Nyt, Rantala, varusta itsesi perään. Mennään kuin itse paholainen lennättäisi. Mutta aika konnia ovat sinun renkisi, kun tuohon vaan heittävät hevosen. Kyllä sinulla, veli Rantala, on kelpo piikoja ja renkejä. Olisipas minun renkini, niin..."

Portaissa tuli emäntä Rantalaa vastaan.

"Parempi kun jätät tuon reisun tekemättä", sanoi hän.

"Ole sinä vaiti, kyllä minä tiedän", vastasi isäntä.

"Nyt Honkilan kankaalle. Siellä on kenttä sileä ja tasainen kuin Päijänne. Rekeen joka mies! Halloo!" huusi Tavela.

"Tuossa on poika, joka kykenee!" huusi nimismies tempoen ohjaksista, jotta hevonen rauhattomana riuhtoi edestakaisin ja hyppeli kahdelle jalalle.

"Tuossa on kalu, joka käy ja hyrrää kuin pappilan mamsselin rukki. Halloo!" huusi Rantala.

Silloin sitä lähdettiin. Nimismies ajoi edellä, toiset "veljet" jälessä. Emäntä jäi portaille seisomaan kuni järven rannalle. Hän vetäytyi kamariin ja kyynel hiljaa hiipi hänen sumeaan silmäänsä. Ei hän mitään puhunut; huokasi vaan sangen raskaasti. Mutta Kaapo, joka halkoliiterin edustalla katseli "veljesten" lähtöä, lausui toisille miehille:

"Armahtakoon ori raukkaa! Tänään on kuuma leikki. Ja milloinkahan sieltä taas palataan?"

Honkilan kankaalle sitä tulista kyytiä ajettiin. Kilpailu-matkaksi määrättiin koko viiden virstan pituinen kangas. Ken ennen kankaan toisessa päässä, se voittaja. Se oli ainoa sääntö koko kilvan-ajossa. Paitsi sitä, että hevosten tulee juosta rinnan, toisen toista tiepuolta, toisen toista.

Asetettiin sitte kankaan päässä hevoset rinnan. Kaksi "veljeä" lähtivät ajamaan kankaan toiseen päähän ja yksi jäi kilpailun alkupaikalle katsomaan, että kilpailu alkaa rehellisesti.

"Sen tiedät, että tässä on poika, joka pyyhkii", soperteli nimismies.

"Ei miestä jolla ei vertaa", sanoi Rantala tarkastellen oliko piiskan nauha lujasti kiinni varressa.

"Halloo, Putte! Siristäppäs sääriäsi. Loiskis! sanoi merimies kun laiva kaatui. Tuosta saat vähän saltpietaria. Tuossa torkut korvat lopsassa..." puheli nimismies kimautellen piiskalla hevostaan. "Joko sitä lähdetään?"

"Joko ne lie toisessa päässä?"

"Kun eivät lie, niin olkoot missä tahansa. Yhtaikaa tapahtukoon lähtö. Juuri rinnan hevoset. Sinä, Tavela, luet kolmeen. Kun kolmas lyömä on paukahtanut, niin silloin lähdemme. Kummankin on sitte oma asia, miten pian tästä luunsa korjaa. Eikö niin, Rantala?"

"Juuri niin, veli".

"Siis minä alan. — Yksi!"

"Lempo! Älähän hätäile! Taitaapa lähteä piiskani nauha irti. Varrohan kun tarkastan. No, taitaapa se kestää", puhui Rantala yhä piiskaansa tarkastellen.

"Kaksi!"

Ajajat sijoittelivat itseään istumaan mukavaan asentoon ja varustelivat ohjaksia nyrkkiensä ympärille.

"Kolme!"

"Halloo! Nyt sitä mennään vielä huikeammin kuin paholainen ennen Ryssä-Matin akkaa kiidätteli. Holoi, Putte!" huusi nimismies.

"Heleijaa! Nyt pojat!" huusi Rantala.

Silloin alkoi kilpailu. Ritarit tempasivat ohjaksista ja kimauttivat piiskalla, ja tuliseen lentoon heti hyppäsivät vauhkoontuneet hevoset. Pyrynä tuoksusi lumi, sillä kumpaisenkin oli ajaminen osaksi tien viertä. Oli siinä väliin reet mennä nurin, tuossa huikeassa menossa. Nimismies kiroili, Rantala luihkasi. Kauan aikaa kulkivat kilpailijat ihan rinnan. Voitto näytti epävarmalta.

"Na, na... Vetele vaan käpäliäsi sievemmin", sanoi nimismies.

"Hoi, ruuna!" huikkasi Rantala.

Ja huikeata kyytiä sitä mentiin.

Puolimatkaan asti voitto löi leikkiä. Väliin se kierteli toisella puolen, väliin toisella. Sillä toisen kerran pääsi toinen hieman edelle, toisen kerran toinen. Huimaa kyytiä laukkasivat hevoset minkä kavioista lähti. Ja kauas kuului ritarien huuto ja melu.

Noin puolitiessä tuli ajajien vastaan metsämies hakokuormineen. Kuultuaan jo kaukaa melun, siirtäysi hän kuormineen tiepuoleen, luullen itse paholaisen häntä vastaan täryyttävän. Kaukaa huusi nimismies: "pois tieltä!" — sillä tulija oli siirtynyt sille tiepuolelle, jota nimismies ajoi. Mutta mihinkäpäs siitä meni hakokuorma lumikinoksesta.

"Minä olen vallesmanni!" huusi nimismies täyttä suuta. Tuo näytti ajajaa hiukan pelästyttäneen. Hän alkoi kääntää hevostansa kokonaan pois tieltä. Mutta hevonen vajosikin maantien ojaan ja rypöi siellä. Hakokuorma tuli siten aivan poikittaisin tiepuolelle ja sulki nimismieheltä tien.

"Pois konisi tieltä, sinä nahjus"! huusi nimismies.

Siellä hevonen vaan rypöi ojassa. Eikä kuorma liikahtanutkaan.

Kerran pyyhkäisten vaan ajoi nyt Rantala ohitse. Nimismiehen täytyi kääntää Rantalan jälestä samalle tiepuolelle. Ajaessaan kuorman sivu huimasi hän piiskallaan, tavottaen kuormiin vieressä seisovaa miestä, lausuen:

"Kyllä minä sinut, tollo, opetan ajamaan hevosesi juuri eteeni!"

Rantala oli sill'aikaa ehtinyt hyvän matkaa edelle. Voitto näytti kallistuneen hänen puolellensa. Noin sitä nyt peräkkäin kuljettiin lähelle kankaan loppua. Nimismies kiroili, Rantala luihkasi.

Mutta nyt tuli toinen hakokuorma vastaan. Mies istui huoletonna kuorman nokalla, eikä ollenkaan näyttänyt hankkivan väistämään. Ajoi vaan keskeltä tietä ja soristeli tuhkaa nysästään.

"Etkö sinä saakeli väistä!" huusi Rantala.

"Pääseepä siitä ohitse".

"En minä joudu tässä väistelemään. Pois tieltä!"

"Minnekäs sitä sitte niin kiirut?"

"Tuki suusi, hirtehinen, ja korjaa hamppuloukkusi pois tieltä!"

"Pääseepä siitä sivu".

"Sinä hävytön!"

Tuossa sai nimismies, joka oli hieman jäänyt jälkeen, kiinni Rantalan. Kerran kahahtaen ajoi tämä hakokuorman ohitse. Nimismies jälessä. Huimasti sitä taasen peräkkäin mentiin.

Oltiin juuri perille pääsemässä kun Rantalalle tapahtui onnettomuus. Aistin haka reen toisesta jalaksesta kimmahti irti eräässä alamäessä. Hevosta ei voinut enää seisattaa, sillä reki, jota enää ohjasi vaan yksi aisa, hakkasi sen kinttuja, kulki syrjittäin mäkeä alas ja kaatui viimein, viskaten Rantalan keskelle tietä tallukkaat taivasta kohden. Rantala piti vaan lujasti kiinni ohjaksista ja hevonen laahasi häntä pitkänään alas mäkeä. Mutta ohjakset katkesivat ja Rantala jäi pitkälleen mäkeen. Täyttä lentoa kiiti hevonen alas. Reki laahasi miten milloinkin päin: kumossa, kyljellään, joskus oikein päin. Viimein meni se sirpaleiksi mäen alla olevan sillan käsipuuta vastaan. Pillastunut hevonen kääntyi sitte eräälle metsätielle. Hurraten ajoi nimismies Rantalan sivu ja yhtämittaa matkan päähän asti, palaamatta katsomaan miten Rantalalle kävi.

"Tässä on poika, joka kykenee. Eihän siihen tarvitse joka miehen tulla", puhui nimismies, päästyään määrän päähän.

"No mihinkäs Rantala jäi?" kysyivät toiset.

"Rantala? Katsokoon kukin vanttuunsa ja värkkinsä. Mitä minä niistä huolin".

"Onko Rantalalle onnettomuus tapahtunut?"

"Mitä se tänne kuuluu? Joka lähtee kilpailuun, niin tietäköön kykenevänsä. Nurin se tuolla ahteessa ajoi, poika parka. Taisipa sattuakin. Tielle jäi ukko pokalleen ja hevonen etsi turvaansa metsästä".

"Taivaan tähden! Onpa taitanut käydä Rantalalle pahoin. Kentiesi ovat kädet tai jalat taittuneet. Saattaapa olla henki kultakin luiskahtanut pois tästä pahasta maailmasta!"

"Niin, pahahan se on tämä maailma, saakelin paha. Lähtään etsimään Rantalaa".

"Lähtään!"

"Veljet" lähtivät paikalla etsimään tielle tipahtanutta Rantalaa. Nimismies jäi vielä matkan päähän kääntämään vaahtoavaa hevostaan ympäri.

Sillalla, mihin reki särkyi, kohtasivat he Rantalan. Hän astua jölkötteli lakita päin heitä vastaan.

"Rantala, sinä olet hengissä vielä!" huusivat hakijat yhdestä suusta.

"Niin, hengissä kuin pääseekin".

"Kuinka jaksat nyt?"

"Oojah. Meneehän se mukaan".

"Tapahtuiko kaatuessasi mitään onnettomuutta?"

"Eipä, kiitos Herran, tapahtunut. Olihan se vaan pieni keikaus. Kaikki muuten hyvin, paitsi lakkiani en löytänyt".

"Entäs hevosesi?"

"Siitä en myöskään tiedä".

"Nimismies sanoi sen juosseen metsään".

"Senkin hirtehinen. Vai metsään. — Mutta kumpi meistä nyt vedon voitti?"

"Onpa sitä vaikea tuomita".

"Halloo!" huusi nimismies, joka samassa ajoi paikalle. "Tuossahan on Rantala terveenä ja eheänä. Tänne hevonen! Minä olen sen laillisesti voittanut".

"Etpähän niinkään laillisesti".

"Totta kaiketi. Minähän ensin kankaan päänsä olin. Tottahan hevonen silloin on minun".

"Mitäpä siitä, vaikka ennen ehdit. Minähän poloinen kaaduin ja siihen jäi kilpailuni".

"Käski sun kaatua. Katso roppeesi niin että ne seisovat. Mitä se mulle kuuluu vaikka olisit viidesti kaatunut, kun minä vaan ennen sinua olin määrän päässä".

"Kuuluupa vaankin".

"Vai etkö luule, etten minä tiedä lakia ja asetuksia?"

"Taidat tietää".

"Kyllä minä tiedän".

"Se on hyvä se".

"Tuossa nyt riitelette kadonneesta hevosesta kuin Paavolan ämmät kaatuneesta kahvista. Lähdetään sitä edes etsimään", sanoi toinen "veljistä".

"Minun on hevonen", sanoi nimismies.

"Eipä vaankaan sinun", intti Rantala.

Lähdettiin sitte etsimään kadonnutta hevosta. Se löydettiinkin metsästä, missä se oli tunkeutunut kahden puun väliin, niin ettei päässyt eteen eikä taakse. Reki oli säpäleinä. Aisat vaan roikkuivat rankeissa.

"Kirottu koni!" kiroili Rantala.

"Älä kiroo minun hevostani", sanoi nimismies.

"Sinun hevostasi?!"

"Eikä se hevosen syy ollut", sanoi toinen miehistä.

Alkoi nyt ritareille kova kiistely hevosesta. Kentiesi olisi siinä tapeltukin, elleivät "veljet" olisi ryhtyneet eroittamaan. Tavelakin jo saapui paikalle. Yksistä neuvoin nyt vierasmiehet langettivat tuomionsa: Ellei hakokuorma olisi nimismiehen kilpailua häirinnyt, niin hän epäilemättä olisi voittanut, ja ellei Rantala olisi kaatunut, niin olisi hän voittanut, mutta nyt ei voittanut kumpainenkaan. Siihen nimismieskin viimein tyytyi. Ja koko kapelu päättyi siihen, että kun Rantala laittaa "pöydän kauniiksi", niin pääsee sillä koko asiasta.

Kaikin sitä nyt lähdettiin kotiin taistelokentältä. Kotiin — kuinka ma sanoinkaan — kotiin ei kukaan mennyt — Kalliomäen Samulille nyt miehissä ajettiin ja vietettiin siellä oikein "ilvesten iloa" koko yö aina seuraavaan päivään asti.

* * * * *

Iltahämärässä seuraavana päivänä palasi Rantala kilparetkeltään. Jokseenkin nolon näköisenä hän asteli, hevostaan suitsista taluttaen ja kainalossaan kantaen aisoja; muut hevoskalut olivat sidotut hevosen selkään.

Ilma oli suojainen. Räystäät tippuivat ja leuto tuuli humisi nurkissa liepeästi. Taivas oli ohuessa pilvessä, paikoin pisti sininen laki esiin harmaitten harsojen välistä. Eteläinen taivaanranta punersi ja kauas laelle asti liekehtivät heikkeät rusovyöhyet ja hukkuivat viimein keskitaivaalla hattaroitten sekaan.

Nölkkeänä asteli Rantala pihan poikki tallin luokse; yhtä nölkkeänä asteli hevonen hänen jälessään. Niin näytti isäntä surkealta kuin olisi aventoon pudonnut. Surkealta näytti hevonenkin, sillä eipä se ollut saanut sitte eilisen ruuan kiventä. Päälle päätteeksi oli Rantalalta kadonnut juhlallinen karvalakkinsa ja oli hänellä sen sijassa vanha leveäpohjainen vannelakki. Rengit, jotka halkovajan edustalla hakkasivat halkoja, nauraa kikattivat oikein makeasti, nähdessään tuon matkueen saapuvan tallin eteen.

"Kaapo!" huusi isäntä jokseenkin karkealla äänellä.

Kaapo laski kirveensä liiterin seinän rakoon ja lähti astumaan tallia kohden.

"Talliin tuo hevonen!"

"No mihinkäs isäntä nyt reen on pannut?" kysyi Kaapo hieman ivallisesti.

"Mitäs se sinuun kuuluu? Vie vaan hevonen talliin ja pane ruokaa eteen".

"Onpa se raukka hoikka kuin muurahainen. Onko saanutkaan ruokaa sitte kuin eilen?"

"Mitäs se sinuun kuuluu, mokomaan Jörö-Jussiin?"

"Eipä tuo niin juuri minuun kuulukaan. Säälini vaan hevosta".

"Sääli sinä sitä, sääli sinä tätä".

Kaapo vei hevosen talliin. Isäntä asteli halkomiesten luokse ja seisattui vajan edustalle. Siinä hän sitte kädet taskuissa hetkisen aikaa seisoi, silmät sirollaan katsellen miesten hakkuuta.

"Vähänpä se rankaläjä onkin tänään kulunut", virkahti hän viimein hyvin jörösti.

"Senhän se on kulunut, minkä on kulunut", sanoi eräs rengeistä.

"Minä sanoin, että se on vähän kulunut".

"Ja minä sanoin, että se on sen kulunut, minkä se yhdessä päivässä on kulunut".

"Jassoo, mies! Sinulla on meininki viisastella".

"Eipä niinkään viisastella".

"Mitä taas olette tämänkin päivän tehneet, lurjukset, unikeot?!"

”Emme ainakaan maanneet".

"Suus kiinni ja käyttele kirvestäsi vilkkaammin!"

"Käypä se".

Isäntä muuttihe rankaläjän toiseen päähän, missä hakkasi toinen renki ja renkipoika.

"Etkö sinä, kanalja, vielä osaa halkoja hakata? Tuommoisia hakokalikoita nyt mies hakkaa. Pitempiä ne pitää olla".

"Niitäkin pitää tuleman", sanoi renki.

Sitte kääntyi isäntä navettaan päin. Seisoi sitte tuokion navetan edessä töllistellen joka ilmansuunnalle.

"Kylläpä on taas, vetelys, juonut itsensä piloille asti. Keppiä tarvitsis, kun vaan olisi antajaa. Yöt kylissä myötänsä juo ja reuhaa ja tulee sitte kotiin kiukuttelemaan. On sitä emäntäkin taas päivissä", puhui renki toiselle.

Samassa tuli piika heinäladosta heinäsylystä kantaen ja aikoi mennä isännän sivu navettaan. Olipa hänellä aika sylys, jottei paljon kantajasta muuta näkynyt kuin punaiset hameen liepeet taakan alta ja kyljestä vaaleanpunainen naama.

"Niinkö te hälläkät vaan kantamuksittain kannatte heiniä elukoille?" saarnasi isäntä. "Mistä ne heinät tulee sillälailla kanniskella... Rantala on huono heinätalo ja sitä paitse viime vuosi oli huono heinävuosi. Ettepä taida, läärät, tietää mitä tänä talvena heinäleiviskä maksaa. Kantaa niitä minkä jaksaa lehmäin eteen, sen te tiedätte, hälläkät! Ja vielä tiputtelet puolet sylyksestäsi siihen pihaan!"

"Kyllä vaan minä tästä vähemmäksikin saan", sanoi piika, pyörähti taakkoineen ympäri, meni takaisin latoon, heitti sylyksensä lattialle, kahmasi siitä syliinsä vaan noin puolet ja lähti taas navettaa kohden.

"No mitä tuommoisesta tukkosesta karja syö?" ärjäsi isäntä. "Joko nuot syöt itse taikka annat lehmille... Vai meinaatko nälkään tappaa ne elukat siellä navetassa?"

"Kukapa tässä kohtuuden osaa. Mokistaan jos vie paljon, mokistaan jos vie vähän. Paras että näytätte miten paljo heiniä saapi kerralla viedä..."

"Ole möyhyämättä ja vie heinät navettaan".

Isäntä asteli taas halkomiesten luokse. Kaapokin oli jo sinne saapunut ja käytteli kirvestänsä oikein vilkkaasti. Äskeisen rengin luo meni isäntä. Renki oli jo ruvennut hakkaamaan pitempiä halkoja.

"Missä saakelissa sinä tuommoisia halkoja olet nähnyt? Ovathan ne sun pituisiasi, kanalja... Keskeltä poikki, sitte tulee hieman sinnepäin", ärjäsi isäntä.

"Äsken nääsättiin jotta liian lyhkäisiä on halot, nyt ne taas ovat liian pitkiä. Paras että isäntä itse ottaisi kirveen käteensä ja..."

"Mitä sinä mökötät?"

"... ja näyttäisi kummoisia halot pitää olla, eikä..."

"Mitä puhut?"

"... eikä myötänsä kulkisi kylissä ja..."

"Mitä saakelia sinä puhut?"

"Niin puhuinkin".

"Mitä sinä puhuit, riivattu? Sanoppas toinen kerta!"

"Ma sanoin, että saatte jättää meidät rauhaan ja mennä tästä..."

"Oletko sinä käskijä?"

"Enhän minä sitä..."

"Oletko sinä riivattu käskijä?!"

"Vähän sitäkin, jos tässä isäntä rupee niinkuin... niinkuin... kopeilemaan..."

"Etkö sinä tiedä kuka meillä on käskijä?"

"Luulenpa tietäväni".

"Sinä sika!"

"Sikapa sitä sanookin".

"Mitä luulet, jos annan sinulle tuosta ranganlatvasta, jotta soivat kinttusi?"

Näin sanoen otti isäntä ranganlatvan pihasta käteensä.

"Sopiipa koettaa", sanoi renki ja sieppasi halkoläjästä sievänlännän halon käteensä.

"Hävytön! Olen minä väkeen joutunut. Jos sanansa sanoo, niin heti sinkoo kymmenen vastaan. Semmoista se on tämän aikainen väki. Ei sanaa uskalla hiiskua isäntäraukka, vaikka maaten renki päiviään viettelisi. Oikeita rakkikoiria tämänaikaiset palkolliset".

Isäntä heitti ranganlatvan kädestään ja kääntyi pois. Asteli sitte kartanolle ja kurkisteli kohden kaikkia ilmansuuntia kädet taskuissa ja vannelakki painettuna alas takaraivalle. Istui sitte viimein kaivon kannelle, katsellen ulos portista maantielle.

Tuli jo pimeä. Rengit herkesivät hakkuusta ja tulivat pirttiin puhdetöille. Mutta siinä vaan isäntä yhä istui. Ei puhunut mitään piioille ja rengeille, jotka siitä ehtimiseen ohitse kulkivat, vähän vaan kieroilla silmillä katsoa nuljautti.

Pilvet poistuivat taivaalta ja puhtaana pian hillui sininen laki. Lukemattomat tähdet yksi toistaan kirkkaampina helottivat määrättömässä avaruudessa. Vaaleana kajosti linnunrata, kulkien halki taivaan kumun. Tuuli oli tyyntynyt, hiljaa se vaan kohisi kuusikossa tuolla talon takana. Ilma oli kylmennyt. Vaaleana ja kirkkaana liehkui pohjainen taivas, ennustaen pakkasta.

Siinä vaan isäntä istui kädet palttoon taskuissa, vannelakki syvään painettuna päähän, ulos maantielle tuijotellen.

Tulipa viimein emäntä katsomaan mikä miestä vaivaa.

"Mitä sinä täällä istut?"

"Kun istun, niin istun".

"Tule hyvä ihminen huoneesen. Johan täällä nyt jäädytkin. Mitä kummaa täällä rupesitkaan istumaan".

"Kylläpähän sitä tässäkin istuu".

"Tule sisälle".

"Kun tulen, niin tulen".

Emäntä otti häntä kädestä ja talutti hänet pirtinperä-kamariin.

"Ja missähän sitä taas olet ollut?"

"Niin, missäpä olen ollut. Käskeehän sitä kysyä. Kylässä vaan. Olihan sitä jo taas sielläkin".

"Nimismiehen ja niitten toisten kanssa?"

"Olihan nekin siellä".

"Voi voi sentään! Miksikä menit niitten seuraan? Siinä nyt oli päätöksesi. Rikottu muutamassa päivässä!"

"Kun rikoin, niin rikoin".

"Koko yön ja päivän olet taas ollut juomassa. Ajatteleppas, olisinhan minä saattanut täällä kotona kuolla ikävään".

"Mitä vielä! Etpähän kuollut".

"Voi voi! Älä niin sano".

"Mikäpä sinun täällä 'hätänä".

"Missä te olitte?"

"Samulilla vaan. Missäpä sitä muualla olisi oltu".

"Ja joitte rommia?"

"Niin, aluksi sitäkin. Lopulta joimme jo puhdasta viinaa. Mistäpä meille täällä maalla sen paremmat juomat tulisi".

"Ja missähän ihmeessä rekesikin särjit?"

"Kaaduin, että humahti. Kilpiojan sillan käsipuuhun se säpäleiksi romahti".

"Voi taivas! Kun ei mennyt pää tai muut jäsenet kappaleiksi".

"Eihän ne, Herran kiitos, sentään menneet".

"Voi voi sua Heikki! Lakkaa hyvä ihminen juomasta ja pysy kotona. Onhan kasvosikin rikki ja turpuneet. Silmäkulma ihan verisenä".

"Mitäs tuossa turhia voikottelet ja haikottelet. Tässähän olen taas kotona tervennä, eikä minua ole, Herran kiitos, mikään vaara kohdannut. — Laitappas ruokaa, minulla on niin saakelin kova nälkä".

Rupesi nyt emäntä toimittamaan iltaruokaa kotiin saapuneelle miehellensä. Ensin hän pyyhkäsi pöydän, puhtaaksi, asetti sitte pöydälle leipäkorin, kalakupin, voilautasen ja piimähaarikan. Toi vielä pirtistä juuri kiehumasta nostettuja kokonaisia perunoita. Sitte hän poistui toimillensa, ja ahnaasti rupesi nyt isäntä syömään ja saivat varsinkin kalat kyytinsä.

Syötyään hän riisui vaatteensa, laski ne tuolin karmille ja kallistui maata. Pian hän nukkui. Kun emäntä palasi huoneesen, oli hän jo syvässä unessa.

Emäntä istui sängyn laidalle ja katseli surullisesti mieheen, joka tuhanvärisenä ja pöhöttyneenä kasvoiltaan tuossa koornasti unta. Peitteenkin oli hän työntänyt päältänsä. Emäntä veti sen jälleen nukkujan kaulaan asti ja poistui sitte taas toimillensa.

Rantala teki vielä monta raittiuspäätöstä, mutta yhtä pian hän ne aina rikkoi. Monta kertaa hän vielä ajoi kilpaakin nimismiehen kanssa, menettäen hevosia ja "koreita pöytiä". Mutta ei hän niistä viisaammaksi tullut. Monta yötä hän myös joi toveriensa kanssa Samulilla, tuli kotiin kohmeloisena ja äreänä ja lupasi rengeille ranganlatvaa. Emäntä aina nurisi noista juomaretkistä, Kaapo tuumaili, että "selkään tarvitsisi, kun olis antajaa", mutta ihmiset sanoivat: "Joutaahan sitä rikkauttaan johonkin panna, kun ei ole lapsia eikä mitään, joille tavaraansa säästelisi".

18 27/3 88.

Elämä on taistelua.

(Pieni matka-havainto).