Part 4

Tuulinen ja kolkko syyspäivä oli jo ehtoolle ehtinyt. Pimeys oli peittänyt koko luodun luonnon mustaan huntuunsa. Yksi toisensa jälkeen ilmestyivät tähdet pilvettömälle taivaalle. Oli hyvin kylmä. Tuima tuuli ravisteli alastomia lehtipuita ja kovin kohisi havumetsäkin tien vieressä. Juuri kun oli tullut pimeä se mikä perästäkin, pääsin päähän pitkän Töyryn kankaan. Suuri aava nyt aukeni eteeni, josta kumminkaan en pimeässä juuri paljoa eroittanut, paitsi etäältä taloista vilkkuvat valkeat. Paikkakunta oli minulle jokseenkin outo, ainoastaan kerran, jo vuosia sitte, olin tästä matkustanut. Hevoseni oli kokopäiväisestä ajosta hyvin väsynyt, minä päivän istumisesta rattailla kylmässä ja tuulisessa syys-ilmassa hyvin ränsistynyt ja vilustunut. Poikkesin siis ensimmäiseen taloon mikä vastaani sattui ja pyysin yösijaa, sillä lepo oli meille kumpaisellekin jo hyvään tarpeesen. Talossa kohtasinkin varsin ystävällistä väkeä. Isäntä käski rengin viedä hevoseni talliin ja itse vei hän minut talon vierashuoneesen. Tämä kyllä ei ollut oikein lämmin, mutta heti laittoi piikatyttö uuniin valkean ja minä aloin, kun valkea oli siksi virinnyt, loisteessa lämmitellä. Siihen toimeeni jätti isäntä minut yksin huoneesen ja poistui toimillensa. Viereisestä huoneesta, jonne väli-ovi oli raollaan, kuului kahvikuppien kalinaa ja lusikkain kilinää, joka saattoi minun, viluisen ja väsyneen matkamiehen, varsin hyvälle hatulle. Tuokion kuluttua astuikin emäntä huoneesen, tuoden höyryävää kahvikultaa, jota minä varsin hyvällä mielellä hörppäilin.

"Siellä on niin kylmä ilma. Meidänkin miehet olivat vallan jäätyä nuotalla. Olivat tullessaan hykkyröissään kuin variksen pojat. Eihän siellä tarvitsisi näin myöhään syksyllä enää lonia, mutta kun on ollut niin huono kalansaalis tänä vuonna, että oikein, niin täytyy koettaa. Sanotaan: 'kun maa antaa, niin ei anna meri, ja kun meri antaa, niin ei anna maa'. Huononpuoleinen vuosihan se tuli tänä vuonna, mutta eipä niitä tule kaloja sentään. Mikä siinä sitte oikein ollee", puheli emäntä minun juodessani.

Makeaan suuhun join emännän kahvitilkan, ja paremmalta ei se ole milloinkaan maistunut. Vielä toisen kupin kimautin hyväntahtoisen emännän tönöstä. Eukko puheli minulle aivan kuin vanhalle tuttavalle.

"Kyllähän sitä paljon rahaa tarvittaisiin tänä vuonna, tuleepa se sitte vedestä tai maasta. Paljonpa menee veroja ja on vielä kirkon rakennuskin parhaallaan. Se paljon painaa, varsinkin tämmöisille pienille taloille. Sitä herrat ja isot rikkaat rusthollarit tahtoivat liian uljasta. Kyllähän sitä olisi puukirkollakin toimeen tultu. Monta taloa on jo aivan köyhtymässä".

"Teillä siis rakennetaan kivikirkkoa?"

"Niin, tiilistähän sitä rakennetaan ja on se jo lähes valmiskin. Kynttelinä pitäisi vihittämän. Kyllähän se jo kestikin se rakennuspuuha. Ensin käytiin hovirätit ja sinaatit, mutta rakentaa piti vaan, ei mikään auttanut".

"Mistä syystä siinä riideltiin?"

"Tuo Mahla-ojan patruuna se olisi tahtonut sinne heidän vainiomäelle sitä rakennettavaksi, ja siitä se riita ensin nousikin. Mitä siitä sitte lopulta lie riideltykään, en oikein tiedä; mutta entiselle paikalle kirkko vaan rakennettiin. Hukkaan ne menivät Mahla-ojan patruunan riitelemiset".

"Varmaan se on uljas kirkko?"

"Kyllähän se näyttää komealta. Kyllä sen huomenna näettekin. Tulette ajamaan ihan kirkon ohitse. Se näkyy jo tänne kahden virstan päähän, Matkus-ahteelle. Kyllähän se korea ja komea on, mutta kylläpä maksaakin".

"Tuleeko kirkko kalliiksikin?"

"Sanotaan nousevan kahteen sataan tuhanteen markkaan. Köyhä pitäjä tahtoo sen tähden joutua vallan 'pankrottiin'. Vaikka pannaanhan sitä rahoja hullumpaankin, kuin Jumalan huoneen rakentamiseen. — Tottahan syötte illallista? Minä panen perunoita kiehumaan ja meillä on nuorta lihaakin".

"Sitä juuri aioinkin teiltä pyytää".

Puhelias emäntä meni kyökkiin, jättäen oven jälestään puoleksi auki. Nyt sain tilaisuuden, valkean uunissa leimutessa, katsastaa huoneen sisustusta. Papereita ei ollut seinillä; nuot mustuneet hirret, joitten välistä sammalet risaisina riippuivat, antoivat kolkon näön huoneelle. Peräseinässä oli pieni akkuna, sen alla maalaamaton pöytä, jossa oli muutamia vanhoja "Hämäläisiä" ynnä muita kirjoja. Vasemmalla sivuseinällä oli vanha sohva, sen kohdalla seinällä kuvapapereita, joista erään päällä riippui virkatulla ymmyrkäisellä, mustan ja punaisen kirjavalla tyynyllä suuri taskukello. Seinällä muurin ja sohvan välillä riippui suuri hopeahelainen piippu. Muuri oli silittämätön ja kivien syrjät vaan epätasaisesti pistelivät esiin muurin kyljestä. (Pohjois-Hämeessä, jossa kertomus liikkuu, käytetään paljon kivistä tehtyjä muureja). Toisessa seinässä oli väliovi kyökkiin, peränurkassa suuri piironki, joka vanhanaikaisuuteensa katsoen jo aikaa olisi saanut olla kunniasijalla muinaismuisto-yhdistyksen kokoelmassa. Ovinurkassa oli ihka uusi maalaamaton vaatekaappi. Olin siis yksinkertaisessa, mutta varsin ystävällisessä talonpoikaistalossa.

Tuokion kuluttua kuului kyökin ovi käyvän ja minä, ollen siirtänyt tuolini keskelle permantoa lieskan kuumottamisen tähden, saatoin avonaisesta väliovesta nähdä pitkävartaloisen hoikan naisen astuvan kyökkiin. Hänen yllänsä oli harmaa lyhyt palttoo, kirjava omatekoinen huivi oli lujasti leuan alta solmittu ja sen syrjä oli käännetty otsalle. Hän lausui hyvän illan, mutta ei sitte enää puhunut kotvaan aikaan mitään. Seisoi vaan äänettömänä hellan ääressä.

"No, kuinkas teille nyt kuuluu?" sanoi viimein emäntä.

"Aina yhtäläistä vaan. Kiitoksia kysymästä, emäntä hyvä!"

"Ainako Heikki on vaan yhtäläinen".

"Samanlainen vaan. On se viime aikoina sentään toki ollut hiemasen parempi. Joskus öisin nukkuukin".

"Kuinkas teillä nyt on ollut elämistä näinä aikoina?"

"Eipä liiaksi, emäntä hyvä!"

"Oletteko saaneet edes särvintä piisaamaan asti?"

"Mistäpä se meille tulisi. En voi yksinäni kaikkia ansaita. Leivässäkin on jo kylliksi tekemistä. Siitä myöten kuin lehmä myytiin, on maitokin ollut kaikki ihan ostettavana. Mutta mistäpä sitä rahaa kaikkiin saa. Nyt olen toki sentään voinut vähän ansaitakin. Olen ollut Laurilassa suota kuokkimassa ja ojia kaivamassa. Vaan tuli taas niin kylmä, ettei tarkene sielläkään olla. Kuokkia ei enää voi, sillä maa on jäässä. Ojaa voisi vielä kaivaa, mutta en tarkene. Ojaan laskee vettä ja jalkineeni ovat kuin seulat; mistäpä ne hyvät tulisi. Kävin viime viikolla kipeäksi, kun monta päivää tallustelin melkein jäisessä vedessä. — Jospa teillä, emäntä kulta, olisi vähän maitoa Heikille..."

"Ehtyneetpä ovat meidänkin lehmät, jotta tuskin on maitoa omiksi tarpeiksikaan", sanoi emäntä ajaen perunoita kiulusta pataan.

"Mutta jos teiltä sentään vähän liikenisi, että vaan hiukkasen Heikille..."

"Ja meillä on täällä yövieraskin, sekin tarvitsee maitoa", jatkoi emäntä.

Vaimo ei puhunut enää mitään. Hän nojasi päänsä matalaa hella-uunin otsaa vastaan ja sumeilla, surullisilla silmillä katseli kun emäntä loiri kiulusta viimeisiä perunoita pataan. Minä saatoin kaiken tuon nähdä avonaisesta ovesta.

"Ei minulla nyt olisi rahaakaan", virkkoi vaimo hetken kuluttua hiljaa ja verkalleen. "Sitte vasta maksaisin kuin suon-ojista saan... ehkä viikon päästä..."

Minun huomioni kiintyi tuohon naiseen, enkä tiedä oikein miksi. Hän näytti niin kärsivältä ja surulliselta, mutta samalla vakaalta ja tyytyväiseltä. Muutamissa ihmisissä huomaa jo ensi silmäyksellä jotakin puoleensa vetävää, jotakin sointoisuutta itsensä kanssa, tai ikäänkuin vanhaa hämärää tuttavuutta. Minä astuin kyökkiin. Emäntä katsoi minuun pitkään, mutta käski sitte istumaan pöydän päässä olevalle tuolille. Vaimokin katsahti minuun, käänsi sitte päänsä pois ja katseli perunapataan, miten se vähitellen laidoilta alkoi vaahdota ja kiehua. Sitte emäntä poistui ja vaimo ja minä jäimme kahden huoneesen.

"Olettekos te tämän talon väkeä?" kysyin puheen aluksi, enkä ollut tietävinänikään, että jo olin kuullut hänen keskusteluansa emännän kanssa.

Vaimo näytti ensin kuin jos ei hän olisi kuullut kysymystäni. Hän katseli jonkun silmänräpäyksen syvästi pataan, käänsi sitte päänsä minuun päin ja vastasi:

"En minä ole tästä talosta enkä tästä kylästäkään. Tuolla metsän syrjässä (hän viittasi kädellään) on meidän huone. Se on Mahla-ojan maata, joka kuuluu Tapalan kylään".

"Vai niin. Luulin kuulleeni tuosta oven raosta, että miehenne on kipeä?"

"Kipeähän se on ollut, kovin kipeä".

"Onko hän jo kauankin sairastanut?"

"Kauanhan se on jo kipeänä ollut. Laurin päivänä tuli yksitoista vuotta".

"Taivaan nimessä!" huudahdin minä". Mitä tautia hänessä on?"

"Eihän sitä tautia oikein tiedä, tiennevätkö tohtoritkaan. Sisuksia niin kovin aina polttaa".

"Onko hän jalkeella, vaiko vallan sängyssä".

"Aivan vuoteen omana".

"Maannut koko yksitoista vuotta?!"

"Kyllähän hän ensi alusta koki pystyssäkin vähän pysyä, mutta ei nyt enää kaukaan aikaan ole vuoteelta liikkunut. Heikki raukka! Hän kärsii niin paljon!..."

"Onko teillä lapsia?"

"On kolme, kaksi poikaa ja tyttö".

"No kukas perhettä elättää, kun mies kipeänä on?"

"Minähän sitä olen kokenut elättää. Tukalaahan se on, kun olen itsekin niin kivulloinen. Mutta minkäs sille tekee. Täytyy koettaa minkä voipi. Menisihän se muuten sentään, mutta Heikki raukka on yhä niin kovin kipeä ja saa kärsiä niin paljon kipua ja puutetta".

Samassa astui emäntä sisään lypsinkiulu kädessä, jossa oli maitoa.

"On tässä pisarainen maitoa Heikille. Kaada tuosta pullosi täyteen", sanoi hän.

"Kiitoksia paljon, emäntä hyvä! Jumala teille palkitkoon hyvyytenne! Kyllä minä tuon makson jahka saan suon-ojista".

"Ei se tarvitse maksaa!"

"Herra maksakoon hyvyytenne!" Kiitollisuuden kyynel kiilsi vaimon silmäripseissä.

"Jahka Nyyrikki poikii, niin saat enemmänkin", lausui emäntä.

"Jumala siunatkoon teitä, emäntä hyvä! Ilman teitä olisimme jo aikaa olleet hukassa".

Hän otti liinaan kiedotun pullonsa, jonka tullessaan oli laskenut ovenpielessä olevalle tuolille, avasi liinan ja kaatoi emännän kiulusta pullonsa täyteen. Sitte kietoi hän sen jälleen liinaan.

"Kiitoksia paljon, emäntä hyvä! Hyvästi vaan! Minä menen taas sinne kotiinkin katsomaan".

Hän kumarsi syvään ja meni.

"Kyllä se on surkeata se niittenkin elämä. Vallan kummia se sairaus tekee köyhässä perheessä", sanoi emäntä korjaten puuta hellan alle.

"Paljonpa taitaa olla vaimoraukalla puuhaa yksin perheen kanssa".

"On kyllä. Kaikki kovalla leivästä alkaen. Anni raukka! Kyllä hän on paljon kärsinyt elämässään. Mutta niinhän sitä Herran käsi meitä usein luoksensa etsii tautien ja koettelemusten kautta. Kovaa on kokenut Anni parka, ei muuten saata sanoa".

"Ovatko he muuten siivoja ihmisiä?"

"Ihan siivoja ja hyviä ihmisiä. Ei ole Heikkikään aikoinaan ollut juomari tai muu irstailija. Anni on taas ihmisten parhaita. Kuinka se kova onni on sitte heitä niin etsinyt. Muutamat luulevat, että se on isän kirous, joka näin raskaana Annia painaa".

"Vai niin. Mitäs hän on sitte niin raskaasti rikkonut isäänsä vastaan?"

"Niin, rikoshan se kai oli Annin yksipäisyys. Sanottiin isän kironneen Annia, ettei onnea elämässä hänellä pitänyt oleman. Kuinkahan sitte oikein ollee".

Oikeinpa minussa heräsi uteliaisuus tietämään tuon perheen historiaa, joka näytti niin oikulliselta ja salaperäiseltä. En kuitenkaan siitä emännälle mitään virkkanut. Olin mielestäni liian vähän tuttu talossa sitä tekemään, jos kohtakin minulle osoitettiin harvinaista avosydämisyyttä ja ystävyyttä. Astuin jälleen toiseen huoneesen, kaivoin päällystakkini taskusta esille erään kirjan ja istuin tuolille uunin loisteesen, joka jo alkoikin olla hiilillä, sitä lukemaan. Kirja oli tunnetun kirjailijamme Samuli S:n "Novelleja". Aloin lukea sen viimeistä, erittäin mehukasta ja sievää kappaletta: "Halla-yönä". Vaan kummallista se oli: ajatukseni eivät ensinkään tahtoneet seurata lukuani. Keskellä "Torisevan" usmaisia kallioita pyöri tuo äskeinen vaimo vaan silmissäni. Tuo hänen katseensa, miten rukoileva se oli, ja hänen äänensä se oli niin surullinen ja nöyrä. "Heikki raukka! Hän kärsii niin paljon". Niinhän hän sanoi. Eipä hän ollenkaan sanonut, mitä hän itse kärsii, rypöessään päivät päätään suon-ojalla jäisessä vedessä, ansaitaksensa elatusta lapsilleen ja sairaalle miehellensä. Niin, eipä hän siitä puhunut mitään. Ja mitä muuta hän vielä kärsii... Tuo kaikki tuntui niin omituiselta.

Minä sukelsin taas "Halla-yöhön" ja koetin pysytellä aineessani. Kotvan aikaa luinkin tuota raitista kertomusta oikein nautinnolla. Mutta älähän silpaise! Aatteeni taas hajosivat, pyörivät siellä täällä hajanaisina ja viimein jälleen pysähtyivät tuohon vaimoon... "Se on isän kirous, joka näin raskaana Annia painaa"... "Isä kirosi, ettei onnea elämässä hänellä pitänyt oleman..." Käteni, missä kirja oli, vaipui polvelleni. Päänikin painui käteni nojaan ja minä mietin. Kumma historia!

Emäntä astui sisään tuoden ruokia ja herätti minut. Aloin taas lukea. Kertomus olikin jo aivan lopulla. Uunikin oli jo vallan hiilillä, jotta sen loisteessa tuskin näki lukea. Emäntä kävi edestakaisin, kantaen ruokia pöydälle. Viimeksi toi hän paksun keltaisen kynttilän, pisti sen lakkiseen kynttiläjalkaan, joka oli akkunalla, ja sytytti siihen valkean, nosti tuolin pöydän viereen ja käski minun ruveta illalliselle. Sitte alkoi hän laittaa vuodetta. Minä istuin syömään, — ja kelpasipa minulle tuore liha ja perunat. Hetkinen oltiin ihan vaiti. Minä syödä hulmusin kuin nälkäinen matkamies ainakin ja emäntä teki vuodetta.

"Varmaankin olette nähnyt ja kuullut tuon kova-onnisen perheen historian alusta alkaen?" sanoin minä viimein.

"Olen kyllä ma sen kaikki tyyni kuullut ja nähnyt".

"Olisinpa utelias tietämään sitä. Se näyttää niin salaperäiseltä. Ettehän pitäne matkustajaa liian rohkeana, jos pyytäisin teitä kertomaan, miten tuo kaikki on tapahtunut?"

"Kyllähän ma saan sen puhuakin. Eihän se heidänkään elämäkertansa ole juuri tavallinen. Korkealta se on Anni laskenut köyhyyteensä. Useat sitä sitte pilkkaavatkin, että Anni on kaiken ikänsä 'laskiaista' viettänyt ja alamäkeä luikunut, vaikk'ei se ole mikään pilkan asia".

Emäntä levitti nyt peiton vuoteelle, korjasi vielä pari kertaa tyynyä, joka oli hänen mielestään muka huonossa asennossa, seisattui sitte väli-oven kynnykselle ja, nojaten olkapäänsä oven pieltä vasten, kertoi seuraavalla tavalla:

"Annin koto oli kovin uljas ja loistava. Maan kuuluisa oli Paltamon rustholli naapuripitäjäässä rikkautensa, mahtavuutensa ja jos jonkin tähden. Kaksi tyttöä oli talossa, kauniita ja vereviä neitosia kuin ruusun kukkaset, eikä muita lapsia ollenkaan. Anni oli nuorempi. Kyllä ma hyvin vielä muistan sen ajan, kun uljailla hevosilla ja keinuvilla kääseillä ajoivat kirkon mäelle Paltamolaiset kuin Jumalan ilma, jotta pölysi santainen tie, ja syrjään saivat silloin huonommat väistyä. Ja katselipa sitte Paltamolaisia kirkon mäellä. Isäntä oli niin verassa, että läikkyi, ja ettäkö tervehtänyt olisi naapuria. Muutamille paremmille vaan ylenkatseellisesti nyykäytti kylmän tervehdyksen. Kirkkoon ukko vaan halki kirkkokansan astui ja yhtäpäätä sakastiin. Entäs emäntä. Sehän oli silkissä ja vihtoriinissa kuin itse pappilan rouva. Tuonne hän aina meni kirkkopihaan pruustinna-vainajan haudalle. Siellä sitte itkeä tihisi ystäväänsä pruustinnaa. Jospa sitte joku huonompi ihminen olisi hänen kanssansa puhetta tehnyt, niin tämä kohta sanoi: 'ei edes ystäviänsä saa rauhassa surra'. Niinkuin muka olisi kaikki surusta ollut tuo itku. Mitähän lie ollut. Ja kyllähän ne tytötkin ylpeitä olivat. Eipä ne paljon muiden tyttöjen kanssa sananvaihtoon kirkon mäellä taipuneet. Vanhemman tytöistä sitte nai Olkkolan rusthollin poika T—n pitäjäästä, ja hän joutuikin hyviin naimisiin. Nuoremmallakin kyllä kävi sulhasia, mutta eipä se niistä kenestäkään tykännyt. Sattuihan sitte eräänä vuonna rengiksi Paltamoon Mäkelän Heikki täältä meidän kylästä, naapurin torpan poika, kaunis ja pulska mies kuin kevät-päivä. Annipas rupesikin nyt pitämään Heikistä. Eihän sitä Heikki ensin rohjennut puhua Annille koskaan paljo mitään, loihan vaan silmänsä alas Annin edessä ja punehtui kuin pieni lapsi. Kyllähän se piti Heikkikin Annista, vaikk'ei rohjennut sitä mitenkään käytöksellään osoittaa. Mutta kun Anni antoi oikein selviä viittauksia, niin alkoihan se Heikkikin vähitellen tulla vähän rohkeammaksi. Ja sitte kerran kun isäntä pani Heikin soutamaan Annia kotiin heinäniityltä, ratkesikin nuorten sydämet pitkällisistä hauteistaan, lupasivat sydämensä toisilleen ja tekivät liiton keskenään vallan valmiiksi. Pari vuotta sitte kului, joll’aikaa Heikki ja Anni olivat kovin onnellisia. He saivat olla toistensa parissa ihan vapaasti, sillä ei kukaan osannut edes aavistaa tämmöistä. Tuli sitte Annia kosimaan tuolta kaukaa Jyväskylän takaa erään rikkaan talon poika. Annin vanhemmat tahtoivat Annia ottamaan sitä miestä. Mutta eihän Anni mistään huolinut. 'Koettivat sitte väkinäisyydellä saada tyttöä taipumaan. Vaan silloinpa sanoikin Anni kaikkein kuullen, kenen oma sydämensä on jo kauan aikaa ollut. Tuostakos vasta Paltamo suuttui, koetti oikein isän kovuudella tyttöä Heikistä luopumaan, — vaan kaikki turhaan. Suuttuneena sitte isäntä ajoi Heikin pois ja väkisten koetti saada Annia häntä unohtamaan. Mutta eihän siitä mitään tullut. Tyttö alkoi vaan itkeä päiväkaudet ja kuihtua hiljalleen kuin kesän vieno kukkanen, jonka juuria mato kalvaa. Vielä kerran koetti isä kovuudella tytön mieltä muuttumaan, vaan yhtä turhaan kuin ennenkin. Silloin avasi ukko kamarin oven, otti tyttöä kädestä ja talutti hänet ulos, sanoen: 'mene niin pitkältä kuin kestää santaista sarkaa, äläkä koskaan enää tule silmieni eteen!' Sitte hän vielä sanoi, ettei penniäkään saa Anni Paltamosta periä, ja kirosi, ettei onnea pidä hänellä elämässä oleman. Kyllähän se oli hyvin julmasti tehty, sillä olihan Anni sentään hänen oma lapsensa. Mutta Paltamo on sitä yksipäistä ja itsepintaista sukujuurta, joka on vallan hullu ylpeydestä. Tehtiin sitte testamentti Olkkolaiselle — ja niin Anni raukka ei saanut perinnöksi muuta kuin ne vaatteet, jotka hänen yllänsä olivat. Nyt ei Annia muu auttanut, vaan piti ruveta piiaksi. Hän tuli tänne meidän pitäjääsen ja rupesi palvelukseen erääsen taloon tuolla kirkonkylässä. Heikki oli ruvennut, sitte heti sen jälkeen kuin hän Paltamosta pois joutui, torppariksi tänne Mahla-ojaan. Hän osti säästämillään rahoilla vanhan tuvan ja teki siitä kaksi sievää kamaria ja kuokki peltotilkkuja ahoon kamariensa viereen. Muutaman kuukauden perästä viettivät he häänsä. He olivat niin onnellisia ja tulivat varsin hyvin toimeen. Anni oli tuolla matalassa majassa niin iloinen ja onnellinen kuin missä hyvään kartanossa. Ja niinhän se Anni sanoikin, ettei onni asu yksin loistavissa kodeissa, tyytyy se matalaankin majaan. Muutaman vuoden kesti tuota onnellisuutta. Silloinpa kerran tuli onnettomuus Heikille. Puu kaatui metsässä hänen päällensä ja mursi molemmat jalat ja kolme kylkiluuta poikki. Monta viikkoa makasi Heikki vuoteen omana, mutta parantui vihdoin kuitenkin. Mutta seuraavana syksynä sairastui hän uudelleen kovaan ruumiin polttoon, joka sitte talvella heitti hänet kokonaan vuoteen omaksi. Siitä asti Heikki ei ole tervettä päivää nähnyt. Väliin on pystyssä, väliin makuulla. Toisinaan särkee jäseniä, toisinaan polttaa sisuksia. Tohtorin tykönäkin on käyty monta monituista kertaa, mutta eipä ne lääkkeet ole mitään auttaneet. Heikki kituu vaan. Alkoi nyt puutteet vähitellen lähetä heidän kotiaan, kun perheen tuki hervahtui. Heillä oli silloin jo kaksi lasta, aivan piskuisia raukkoja, joten Annikaan ei juuri paljon voinut ansaita perheen pystyssä pitämiseksi. Eipä nyt muu auttanut kuin kalu toisensa perään myydä Annin ansioitten lisäksi. Tuli sitte lapsetkin paremmiksi, ja hän alkoi jo päästä työn-ansioille. Ja vanhemman lapsista korjasi nyt taivaan Isä rikkaasen kotiinsa, joten lapsista ei juuri enää ollut haittaa. Mutta kipeäksi nyt kääntyi Annikin ja sairasti pitkän ja kovan taudin. Toipui hän siitä sentään viimein, mutta hoippui kauan, ennenkuin pääsi entisiin voimiinsa. Heikki yhä sairasti, väliin vuoteen omana, väliin vähän jalkeella. Alkoi se elämä taas hiljalleen mennä. Heikkikin eräänä syksynä toipui niin paljon, että jo vähän kävi töissäkin. Mutta talven tultua hän uudelleen joutui taudin koviin kouriin, joka nyt runteli hänet kerrassaan vuoteen omaksi. Anni siis jälleen yksin jäi perheen tueksi. Seuraavana kesänä lisääntyi perhe kahdella jäsenellä: heille syntyi kaksoiset. Nyt ei Anni enää päässyt ansioille, täytyi taas myydä heidän ilmankin pienestä kalustostansa yhtä ja toista. Meni se viimein niin pitkälle, että heidän ainoa lehmänsäkin, joka suurimmaksi osaksi pitikin perhettä pystyssä, tuli myymiseen. Se oli loppu kaikelle. Kun lehmän hinta loppui, niin sitte astui puute oikein hirveässä muodossa heidän majaansa. Kaikin voimin koetti Anni pitää perheen elämää vireellä. Mutta hänkin taas kääntyi sairaaloiseksi, sillä hän oli tuossa alituisessa taistelossa menettänyt terveytensä. Pyysi nyt Anni apua sukulaisiltansa —: hänen isänsä oli jo aikoja kuollut — mutta sukulaiset käänsivät hänelle selkänsä. Monta kirjettä lähetti Anni, mutta niihin ei edes vastattu. Monta vuotta siellä jo on eletty tuommoista kituvaa elämää. Väliin sairastavat molemmat, väliin koko perhe; mutta Anni siitä aina vähän toipuu. Surkuni tulee Annia ja koko perhettä. Mutta ei Anni koskaan valita, siitä hän on ihmeellinen ihminen. Ei hän myös koskaan sano harkkaa sanaa Heikillekään. Luulisihan tuota ihmisen joskus tuskaantuvankin, vaikk'ei se siitäkään parane. Mutta niinhän se kai on, että kenelle Herra kuormaa antaa, sille Hän myös antaa kärsimystä sitä kantamaan".

Näin kertoi emäntä ja poistui sitte kyökkiin. Minä nousin ravittuna pöydästä ja istuin tuolille muurin luokse miettimään tuota kummallista historiaa. Pian emäntä palasi takaisin ja kantoi pois ruoat pöydältä ja käski minun ruveta levolle. Sitte hän poistui ja sulki väli-oven. Minä jäin yksin.

En koko iltana saanut tuota emännän kertomusta pois mielestäni. Vielä vuoteellakin se kulki kuin panoraama ajatusteni editse. Minä sammutin kynttilän ja koetin nukkua, vaan se ei tahtonut onnistua. Kuu paistoi akkunasta ihan vuoteelle. Oli niin valoisa, jotta kaikki saattoi huoneessa eroittaa. Olipa kuin olisin taas kuullut tuon vaimon surullisen ja rukoilevan äänen: "Heikki raukka! Hän kärsii niin paljon..." Ja jokaisessa hämäräisessä nurkassa näin hänen surulliset silmänsä ja ryppyiset ja kalpeat kasvonsa. Mutta matkasta kun olin väsynyt ja päivän kulkenut kylmässä tuulessa ja sitte päässyt lämpimään, läheni minua uni sentään pian. Väsymys oli kuvitustani voimakkaampi; minä nukuin pian makeasti ja näin unia Heikin ja Annin synkistä kohtaloista.

* * * * *

Kun kelmeä syys-aurinko seuraavana aamuna nosti reunaansa metsän syrjästä, jätin ystävällisen talon ja lähdin taas taipaleelle. Kylmä ja raukea oli syyspäivä. Tuuli oli levolla, paksu sumu peitti maata ja aurinko vaan hiukan sen lävitse pilkisteli. Maa oli jäässä, sillä yöllä oli ollut pakkanen. Paksu härmä kimalteli kellastuneella ruoholla.

Hiljalleen sitä ajaa könöttelin ihan paljasta kävelyä; Minä painuin aatteisin, ohjat saivat noin ikään levätä kärryjen särmillä. Näytti kuin jos hevonenkin olisi vaipunut aatteisin; se asteli verkkaiseen tahtiin, jota kärryjen ratina täydensi ykstoikkoiseksi jonotukseksi.

Äkkiä havahduin ja katsoin edelleni tietä pitkin. Siellähän mennä vippasi nainen... Pitkä solakka vartalo, harmaa palttoo yllä, valkoisen ja sinisen ristirantuinen liina päässä... Rivakasti ja reippaasti hän asteli. Vasemmassa kädessä oli valkoinen nyytti, oikea heilui notkeasti sivulla... Tuossahan hän nyt on sama nainen... Minä nykäisin hevosta ohjaksista, joka pyrähti juoksuun, ja olin pian vaimon kohdalla.

"Hyvää huomenta!" minä huusin ja pidätin hevosen kävelyyn.

"Jumal' antakoon!" vastasi vaimo, kääntäen päätänsä ja katsahtaen minuun.

"No minnekäs nyt matka pitää?"

"Tuonnehan minä olen menossa Ristilän kylään".

"Vai niin. Onkos tästä sinne pitkäkin?"

"Ruotsin virsta, ei enempää".

"Vai niin. No käykää sitte rattaille leväyttämään jalkojanne".

"Kiitoksia paljon! Sepä onkin varsin hyvä, — pääsen pikemminkin".

Hän nousi rattaille. Nyyttinsä hän laski kärryjen istukkaan alle. Musta pullon kylki pisti esiin nyytistä.

"No kuinkas teillä nyt voidaan?" kysyin minä tuttavasti.

"Eihän se voiminen hyvää ole. Kovin kipeä Heikki taas on ollut. Sisuksia on koko yön kovin polttanut. Rintaakin ahdistaa ja sanoi päätänsä särkevän. Voi voi! Heikki raukka kärsii niin paljon! Menen täältä kylästä hakemaan vähän särvintä, ei saa lähempää muualta paitsi Paavolasta (se oli yöpaikkani nimi); mutta eihän aina voi sieltäkään pyytää. Ja he ovat olleet niin hyviä minua kohtaan".

"Vai niin teillä vaan yhä kipeys vierailee. Onhan se sangen ikävää".

"Voi voi, vieras kulta! Kyllähän se ikävää on. Taitaapa jo olla Heikillä kuolema lähellä. Taitaapa jo tulla taivaan Herra tekemään lopun hänen vaivoistaan. Koko viime yön se raukka käiverteli itseään kuin mato ja oli vähän sekaisinkin. Luulin hänen kuolevan siihen paikkaan. Aamulla vasta hiukan nukahti. Sitte herättyänsä sanoi hän olevan nälän ja pyysi tippaa maitoa. Mutta ei minulla ollut sitä antaa. Se tilkkanen, minkä Paavolasta sain, meni jo eilis-iltana. Oikein kouristeli sydäntäni, kun mulla ei ollut muuta tarjottavaa kuin kuivaa leipää, suolaa, perunoita ja vettä. Mutta ne rupeavat aina sisuksia polttamaan. Hän ei voi muuta syödä kuin hiukan maitoa, sillä muut ruoat rupeavat polttamaan. Mutta maitoakaan ei tahdo aina saada".

"Eikös teille käy elämänne joskus liian tuskalloiseksi?"

Minä tein ihan ehdollani tämän kysymyksen. Tahdoin kuulla rupeisiko hän kysymykseni johdosta nurkumaan kovaa onneansa.

"Minkäpäs sille voipi, vieras kulta? Paljonhan sitä on puuhaa, paljon. Mutta kun Herra antaa taakkaa, niin Hän antaa myöskin kärsimystä sitä kantamaan. Menisihän tuo sentään muuten, mutta Heikki raukka, hän on aina niin kovin kipeä, jotta minun tulee häntä niin säälini!" Näin hän lausui ja pari suurta kyyneltä herahti hänen kuihtuneille poskillensa. Hänen äänensä oli surullinen, mutta ei hän valittanut eikä nurkunut, eikä sadatellut kovaa onneaan.

Vaimo raukka! ajattelin minä. Melkeinpä kadehdin sinun tyytyväisyyttäsi. Mistäpä on sinulla tuo suuri voimien paljous, jolla kaiken kuormasi kannat? Mistäpä on sinulla rakkautta tuo kuihtumaton lähde, joka vaan yhtä kirkkaasti pulppuaa kärsimysten ja koetusten syksyssä, kuin onnesi kirkkaassa keväässäkin? Paljonhan olet saanut uhrata ja kärsiä sen tähden, että olet kerran rakastanut!

Puhuttiin siinä sitte yhtä ja toista muuta hevosen hiljalleen juostessa.

"Tuossa on nyt Ristilän tienhaara. Kiitoksia paljon, vieras hyvä, kyydistä!"

Näin sanoen otti hän nyyttinsä ja hyppäsi alas rattailta ja ojensi kätensä jäähyväisiksi. Minä otin esille rahakukkaroni ja pistin hänen käteensä markan.

"Jumala teitä siunatkoon, vieras kulta!" sanoi hän vesissä silmin. Lausui sitte jäähyväiset ja katosi pian synkän männistön helmoihin. Mutta minä katselin vielä muutaman minuutin hänen jälkeensä, ravistin sitte ohjaksista ja jatkoin matkaani.

* * * * *

Vuotta jälkeenpäin satuin matkustamaan samaa tietä. En malttanut olla poikkeamatta vanhaan yöpaikkaani, jossa minut vanhana tuttavana otettiin sangen ystävällisesti vastaan.

"No kuinkas nyt on Annin ja Heikin laita?" kysyin minä yhtä ja toista puheltuamme.

"Heikin — niin Rauniston Heikin ja Annin", vastasi emäntä. "Herrajes! Ettekö siitä vielä tiedä? Maan povessa jo makaavat kumpanenkin!"

"Kuolleet siis molemmat?"

"Niin, — jo aikoja sitte. Pyhäinmiesten aikaan jo Anni kuoli. Oli Laurilassa suon-ojaa kaivamassa ja molski siellä melkein jäisessä vedessä rikkinäisillä jalkineilla. Kun sitte eräänä iltana kotiin pääsi, niin heti joutui sängyn omaksi, eikä siitä enää noussut. Vähän toista viikkoa sairasti ja sitte kuoli. Kaksi viikkoa sen jälkeen kuoli Heikki".

"Vai niin, vai jo maan mustassa mullassa lepäävät Heikki ja Anni. — Missäs nuot lapset nyt ovat?"

"Vanhin on meillä lapsenpiikana ja nuoremmat ovat huudolla. Surkeatahan se oli senkin perheen loppu. Mahtoivatko he sitte olla syntisempiä kuin muut ihmiset, koska Herra heitä niin kovin kuritti? Vai oliko se sitte isän kirous, joka niin raskaasti heitä painoi? Kukapa sen tietää?"

Hyväntahtoinen emäntä pyyhki kertoessansa kyyneliä poskiltaan.

18 24/2 88.