Part 2

Kosti oli syvissä mietteissä. Hänen aatteensa liitelivät erään kesän — kaksi vuotta sitte — herttaisiin iltoihin, jolloin niinikään laskettiin Rauhakoskesta tukkeja alas. Kaksi vuotta jo siitäkin mennyt. Missähän se aika on kulunut... Viime vuoden voutina pulskassa Hämeen pappilassa, tänä vuonna tukkimiehenä taas... Niinhän se aika kuluu. Ikävä se oli viime vuosi. Eikä nytkään ole lautalla ollut niin hauska kuin ennen. Olihan sitä toissa kesänä paljoa hauskempi... Silloinhan oli lautalla tuo kuuluisa viulunsoittaja Wälinen. Hän se pelaili ja liverteli kaiket illat, ja se kuului niin verrattoman kauniilta tyvenellä järvellä, että sitä oikein mielihyvillään kuunteli. Ja useinhan sitä tuli rannalle parvi naisiakin kuulemaan Wälisen verratonta soittoa. Silloinpa vasta peijakkaan lysti oli... Toisinaan sitä rantanurmella tanssiksikin pistettiin... tallattiin väliin heinäniittyäkin, ja usein alkoi aurinko ensi säteitään pilkistellä kun maata käytiin... Olihan se hauskaa aikaa... Ja pysähtyivät nyt Kostin aatteet erääsen kesä-iltaan, tai paremmin yöhön, jolloin tuolla kosken alapuolella tasaisella nurmella "laskiaisia" iloisesti tanssittiin. Olihan se lauha kesä-yö, ja tummana seisoi metsä järven rannalla ja heikosti hilluvia tähtiä näkyi taivaan kannella... Ja Kostiin katseli hämärässä kesä-yössä tummain ripsien alta kaksi ruskeata, lempeätä tähteä, joita hän ei ole koko kahtena pitkänä vuonna voinut unhottaa...

Kosti katseli laiturille... Tummat ripset ja suuret ruskeat silmät... solakka vartalo ja hehkuvat posket... Hän se on... juuri hän... Kosti tunsi levottomuutta ja tuommoista pientä kirvelyä rinnan alla... taikka ei se sentään juuri kirveltänyt... olihan vaan niin omituista...

Hän sytytti piippunsa, joka oli sammunut. Kaikkialla oli niin hiljaista. Tuolta alhaalta vaan kuului kosken pauhu, joka tyvenessä illassa tuntui niin jylhältä ja valtaisen mahtavalta. Majasta kaikui toverien nauru ja melu ikäänkuin he väittelisivät. Tuo tuntui niin "raa'alta ja ilkeältä keskellä hänen suloisia muistojaan. Se oikein häiritsi häntä. Hän päätti tehdä puhetta tytön kanssa. Vieläköhän tuo edes tuntee... Entäpä jos tuntisi!... Niin, mitäpä sitte?... Mutta tuskinpa tunteekaan. Tuskinpa enää muistaa nimeäkään...

"Heisaa, tyttö! Heretkäähän läiskimästä ja neuvokaa mistä tukkipojat voita ja piimää saavat", huusi hän iloisesti puheen aluksi.

"Saahan sitä tuolta kallion kolosta". Tyttö viittasi tappumellansa tölliä kohti.

"He vai kallion kolosta? Tokkos tänä kesänä on summassa kulkenut tukkijullia alas koskea?"

"Onhan noita kulkenut".

"Onko paljonkin kulkenut?"

"En ole lukenut"..

"Vai niin, vai ette ole lukenut. Ovatko edes tanssiaisia pitäneet?"

"Eipä yhtään kertaa".

"Eikö koko kesänä?"

"Ei koko pitkänä kesänä".

"Tokkohan tuota soittoniekkaakaan on ollut?"

"Ei ole ollut sitäkään".

"Ohoh! Vai niin on huonoa ollut. Vai niin. Hm!... Eihän olekaan tukkipojissa enää soittajaa. Tuonnehan se hukkui Lohikosken suuhun Wälinen toissa syksynä. Monta iltaa hän soittaa helskytteli... Verrattoman hauska mies, ja paljon häntä ensimmältä ikävöin. Tottahan muistatte vielä, Roosa, erään illan, jolloin tuolla putouksen alapuolella tanssittiin ja tuohisista viiniä ryypättiin... leskeä juostiin ja rinkitanssia pyörittiin. Muistatteko vielä sitä iltaa?"

"Aivan hyvin. Olihan se hauska ilta."

"Oletteko koskaan näinä kahtena vuotena muistellut sitä iltaa?"

"Kentiesi joskus... Mutta mitä se vieraasen koskee?"

"No, no, ei saa olla niin tuittupäinen. Onhan toki lupa kysyä, vaikkei varaa ostaa. Eikä se minuun niin mitään kuulukaan. Kysyin ilman aikojani, ihan suottani vaan... Mutta jos tuon illan muistatte, Roosa, niin varmaan myöskin muistatte erään hurjan pojan maailman markkinoilta, jonka kanssa silloin katrillia tanssitte ja joka on näitten kahden vuoden kuluessa yötä päivää muistellut teitä... Tokkohan Kosti Tiihosta enää muistatte?"

Heleä puna levisi Roosan kasvoille.

"Niin, ehkäpä joskus häntäkin..." vastasi hän verkalleen.

Tämän edemmäksi ei keskustelu ehtinyt, kun toisten tukkipoikain melu majan edessä paisui niin valtavaksi, jottei muuta mitään kuulunutkaan. Siellä oli syntynyt ankara väittely.

"Se on valhe!" huutaa eräs.

"Se on puhdas tosi!" sanoo toinen.

"Kyllähän Kosti sen pian näyttääkin", sanoi päällikkö.

"Kosti Tiihonen ei ole se mies, siihen lyön vetoa taivas-osanikin".

"No hyvät ihmiset! Minähän olen kahdella silmällä sen nähnyt."

"Kannu viinaa vetoon!"

"Tuossa menköön!"

Pari kastelijaa juoksi kelluvia tukkeja myöten Kostin luokse lautan toiselle syrjälle. Tämä katseli tulijoita puoleksi suuttuneella silmäyksellä, aivan kuin olisi sanonut: enpä teistä nyt olisi välittänyt!

"Lähde koettamaan, Kosti! Löin vetoa Mattssonin kanssa: hän sanoo, ettet sinä ole mies laskemaan alas ensimmäisestä putouksesta tukin selässä. Sen teit toissa kesänä, sen näin omin silmin", sanoi toinen tulleista.

"Sen olen niinkin tehnyt."

"Kannu viinaa on vetona. Puolen siitä saat, jos lähdet koetukseen."

"Niin, koetukseen. Saisihan sitä lähteä. Kunhan sidon saapasremmini".

Näitä puhui Kosti vaan huulistaan. Sydämessään ajatteli hän: Roosa muistaa vielä! Roosa ei ole minua unohtanut!...

Kosti nousi. Toverinsa menivät takaisin majalle. Roosa katseli lautalle ja hymyili. Kosti huomasi sen... Alas ensimmäisestä putouksesta tukin selässä... Sen hän teki toissa kesänä. Se on urostyö, johon harva tukkipoika kykenee... tuskin yksi sadasta... Se on huimaa menoa kiitää keskellä kuohuja... Mutta sydän on nyt kuin irti... se on niin keveä... kiitää ja lentää se tahtoisi aaltojen hurjassa tyrskyssä... Ja Roosa katselee miten tukki luikuu kuohujen välitse ja miten taitavasti se estetään kiviin käymästä... Tällaisia liikkui Kostin mielessä sitoessaan "saapasremmiään" majan edessä ja toveriensa yhä väitellessä kokeen onnistumisesta.

"Ota tukki mikä haluat", sanoi Mattsson.

"Otan tuon pitkän, se paremmin kannattaa. Puetelkaahan se puomien alitse".

Painettiin sitte tukin pää puomin alle miehissä ja sysättiin sen alitse väljälle vedelle. Kosti hyppäsi puomilta tukille, jonka selässä hän näytti olevan kuin kotonaan. Ensin hän toveriensa nauruksi teki kaikenmoisia lystillisiä liikkeitä ja käänsi sitte tukin pään kosken suuta kohden. Virran veto jo alkoi kuljettaa matkuetta putousta kohden. Kosti vilkaisi laiturille. Roosan silmät seurasivat häntä...

Jo alkoi virta verkalleen vetää rohkeata retkeilijää... Vauhti koveni kovenemistaan. Pian oli hän virran suussa, missä ensimmäiset pyörteet alkavat vajota alamäkeä, — jo menee ensimmäisissä kuohuissa... nyt jo kiitää tulisessa tyrskyssä... Jäykkänä ja vakavana, hiukan eteenpäin kumarruksissa seisoo sankari tukilla ja takin liepeet liihoittavat ilmassa... Se on huikeata menoa... Aivan kohti kiveähän se nyt meneekin... korkeat kuohut kohoavat kahden puolen tukkia... jo nyt on murskana tuossa kivessä kaikki... Mutta älähän vielä! Taitavasti kimmautti Kostin keksi tukin pään syrjään... ja ohi kiven kiiti huimaa vauhtia tukki. Jo taasen kohden kiveä se huikeasti lentää... nyt menee armotta siihen... ja sitte rohkea koskenlaskija on kuohuissa... Mutta silloin taas Kostin taitava keksi varsin sukkelaan sysää kivestä, jotta tukin pää ei satukaan siihen, vaan huikkaa ohitse... Muutaman sylen matka enää, pari kuohuvaa pyörrettä vielä, ja rohkea retki on onnellisesti päättynyt. Mutta silloin tapahtui seikka, joka teki ihan pilkaksi Kostin mainion koskenlaskijataidon — kuori liukeni pois vettyneen tukin ympäriltä... Kostin jalat pettivät... hän putosi poikitse tukille ja koetti pidellä siitä kiinni... Kaatuessaan pudotti hän keksinsä kuohuihin.... Nyt oli tukki kadottanut johtajansa... se menee minne laineet vievät... Kohden kiveä se kiitää... nyt... jo nyt lensi vasten sitä kovalla jyräyksellä... Kostin kädet heltisivät... ja hän putosi kuohuvain aaltojen sekaan... ne syöksivät hänen päällensä ja peittivät hänet... Tukki kääntyi poikki puolin virtaa ja meni alas väljälle vedelle ja vielä siinäkin kulki tuimaa kyytiä... Mutta Kosti jäi kuohuihin... Miehet lautalla siunasivat. Roosan huulilta pääsi heikko huudahdus. Tämä kaikki tapahtui lähes muutamassa silmänräpäyksessä.

Vene sysättiin lautalta vesille ja toiset alkoivat sillä laskea alas koskesta. Toiset juoksivat rantaa myöten putouksen alapuolelle. Ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Aallot vaan kuohuellen ja pärskyen kulkivat ylitse paikan, mihin Kosti vaipui. Tukki tuolla tyynellä hiljaa kulki kohden toista putousta. Ei missään Kostia näkynyt...

* * * * *

Vasta seuraavana päivänä, ahkeran naaraamisen perästä, löydettiin Kostin ruumis. Hänen päänsä oli pahoin runneltu. Aallot olivat paiskanneet hänet vasten kiveä. Viinakannusta ei nyt enää puhuttu mitään, eikä koskaan tämän jälkeenkään. Surullisen näköisinä seisoivat miehet toverinsa ruumiin ääressä rannan ruoholla.

"Niinhän sen piti onnettomasti käymän", puhui päällikkö. "Niin äkkiä ja odottamatta täytyi Kostin lähteä elämästä. Aina meidän täällä murheen laaksossa pitäisi valvoa ja olla valmiina, sillä emme tiedä milloin täältä pois kutsutaan".

"Niinhän se on, aivan niin", sanoi eräs.

"Niin meni Kosti, ikävällä häntä kaipaan", sanoi Mattsson.

"Hän oli niitä miehiä, joita voipi sanoa kelpo miehiksi".

"Suora ja rehellinen kaikissa asioissa".

"Ja siivo ja hiljainen. Syvästi kaipaan miestä semmoista. Vietämmehän, veikot, Kostille pienet peijaiset? Olihan hän kunnon mies". Näin puhui päällikkö, pyyhkäisten nahkatakkinsa kankealla hihalla poskeltaan pienen kyynelen.

Toverit kantoivat pois Kostin. Mutta päällikkö sieppasi tupestaan paksun nelikulmaisen lyijykynänsä ja piirsi rannan koivuun, sille kohtaa mihin Kosti hukkui, seuraavat muistosanat:

"Täsä hukui yks Tukin uitaja KOSTI TIIHONEN _se 17 päi kesä kuusa 1875_."

Päällikkö ei ollut juuri taitava oikokirjoituksessa. Mutta kertoja ei ole tahtonut hänen sanojaan muutella, vaan on ottanut ne semmoisenaan.

Muutaman päivän perästä nähtiin tuoreista puolukanvarsista sidottu köynnös riippuvan nimen ympärillä. Kuka sen siihen laittoi, ei kenkään tietänyt. Varsin usein kesäisin nähtiin sen jälkeenkin köynnös nimen ympärillä, mutta sen tekijä on yhä vielä salassa. Nimikin jo on niin kulunut, että siitä tuskin saapi selkoa. Syvät uurteet kynän piirteistä enää tuntuvat.

18 14/2 88.

Viinan uhrit.

Metsien ja vuorten taakse jo oli syksyn kelmeä aurinko painunut. Lännen taivas vielä vaaleana samersi. Tuuli alkoi yön levolle tyventyä. Viihtyivät L-veden vaahtopäät aallot, hiljainen maininki siellä vaan enää souteli. Hiljaa lehti liehui saaren koivikossa, missä lintukin lauloi surullista iltasäveltään, lauloi kadonnutta kesää muistellen, ja siksi sen laulu niin murheelliselta kuului. Kotiin riensi työmies väsyneenä ja jymähteli tie painavasta astunnasta. Karjain kellot kalahtelivat karjapihoissa.

Niin hiljaiselta ja rauhalliselta tuntui elämä Suomäen Teemun pienessä mökissä ja sen ympäristöllä. Viipperäkin aitan katolla oli jo päivän pyörinnästä väsähtänyt. Kuusikko töllin takana hiljaa huokaili. Tiina, töllin emäntä, oli jo lehmän lypsänyt, sulkenut tarhan kapuveräjän ja vienyt maidon "konttooriin", joka oli pirtin porstuan perässä, ja sitä siellä parhaallaan siivilöi. Kävi sitte iltasen toimeen, kulki huoneesta huoneesen, hyöri ja pyöri ja korjasi milloin mitäkin paikkaa, kalua ja kapinetta järjestykseen.

Tuolla jo Teemukin painavin ja reippain askelin astui kotiin tervanpoltosta. Oli hän musta kasvoiltaan kuin nokitonttu, eikä mekkokaan juuri voinut puhtaudestaan kerskailla. Kun lapset, Olli ja Aina, huomasivat isän tulevan, juoksivat he kilpaa isää vastaan alas peltotietä laidunveräjälle asti. Ja hyvillään Teemu hiljaa nipisti kumpaakin poskeen, otti sitte Ainan, joka oli nuorempi, syliinsä, pyyhkäsi pois silmille valahtaneen hiussuortuvan ja suuteli häntä otsalle. Olli sai nyt kannettavaksensa isän metsän tuomiset — kaksi lusikkapuuta ja kauhan teelmän, jota hän oli tervahaudalla veistellyt. Olipa niissä Ollille taakkaa tarpeeksi. Tuskinpa jaksoi kantaa. Jos vähän enemmän vielä olisivat painaneet, niin ei olisi jaksanut. Ja Aina naureskeli isän olan ylitse Ollille, joka jälessä käydä talsi taakkoinensa.

Portaille sitte isä laski Ainan sylistään, otti kalupuut Ollilta, vei ne tupaan ja laski uunin korvalle. Riisui sitte pois mustan mekkonsa ja pani sen ovipieleen naulaan ja istuihen penkille levähtämään. Tiina puuhaili illallista. Otti katossa riippuvasta vartaasta leipiä, laski ne pöydälle, joka oli ihan juuri pesty. Nosti niitten viereen nurkkahyllyltä kalakupin, otti sieltä vielä puisen kupin, ajoi sen padasta, jonka oli säön hiipuneille hiilille lämpimänä pysymistä varten nostanut, ihan kukkuroilleen kokonaisena keitettyjä perunoita. Vielä toi hän "konttoorista" taajavanteisen haarikallisen piimää.

"Rupea illalliselle, Teemu. Taidatpa olla väsynytkin".

"Jopa se väsyttää. Koko päivän olen reuhtonut kuin 'Laakeri Koljossa'. Ei tahdo terva juosta".

Teemu sipasi lakin päästänsä, heitti sen pohjallensa akkunalle ja istui syömään. Vakaasti löi hän mustat kätensä ristiin pöydän kulmalle, nyökkäsi syvästi päällänsä ja siunasi hartaasti ateriansa. Kävi sitte käsiksi leipään, taittoi sen palasiksi polveansa vasten ja alkoi syödä. Mutta puuhiin emäntäisen vielä Tiina ryhtyi. Maahan tuolla peränurkassa taikinasaavi hyllytä alkoi. Sitä sekoitteli ja jauhoja vakkasesta sekaan kaatoi. Laski sitten kannen saavin peitteeksi ja kannelle jauhovakan. Korjasi sitte liinan, joka aivan oli takaraivalle valahtanut, paremmin päähänsä, sitoi lujaan leuan alta ja istui lavitsalle syömään. Isän polvella jo Aina istui ja söi suurta perunaa, jonka isä oli kuorinut. Ja Olli istui penkillä isän vieressä ja leipäpalasta kalvoi. Äänettömänä ja hiljaisen rauhan vallitessa nautitsi Suomäen perhekunta yksinkertaista illallistansa. Kaikkien silmistä loisti hiljainen onnellisuus ja tyytyväisyys.

Kun iltaruoka oli syöty, korjasi Tiina ruoat pois — kalakupin ja leivät nurkkahyllylle, piimähaarikan ja perunakupin "konttooriin", ja pyyhki pöydän. Teemu paiskasi lakin päähänsä, istui akkunan pieleen penkille ja otti esille piippunsa ja tupakkikukkaronsa akkunan pielestä. Soristi luisella kukkaroneulallaan pois vanhat porot piipusta, imasi pari kertaa, koettaen onko kalu kunnossa. Pisti sitte piipun täyteen "rehua", löi tuluksista valkean ja veteli savuja. Uni jo saavutti lapset. Kilpaa torkkua nyökkyivät isän vieressä penkillä. Torkkuivat ja nyökkyivät, kunnes Tiina tuli toimiltaan ja kantoi lapset peräsänkyyn nukkumaan. Loppuun jo paloi Teemun piippu. Hän kopisti porot pois piipusta saappaansa kärkeä vasten ja laski piipun takaisin akkunan pieleen. Nousi, käveli pari kertaa yli lattian ja seisattui sitte peräakkunan eteen ja katseli ulos tyvenelle, hämäräiselle lahdelmalle. Juhlallinen hämärä siellä ulapalla häämöitti. Kaukana siinsi pieni tuuhea saari ja sen kupehella alaston kallion nyppylä, johon oli laivanmerkkipatsas pystytetty. Ja koko luontokin oli niin tummaa ja samettihienoa. Lahdelman toisella puolen häämöitti metsiä ja korkea Kaukovuoren kukkula, jonka takaa kuu verkalleen nousta jantusi, ja komeana ja juhlivana sen kuva väikkyi lahden kirkkaassa peilissä. Aatoksiin näytti Teemu painuneen katsellessaan tuota kaunista taulua, joka oli hänen edessänsä, niin liikkumattomana hän tuossa akkunan edessä seisoi. Sill’aikaa Tiina taas sekoitti taikinaa, joka jo oli melkein kanteen saakka kohonnut, kaatoi jauhoja vakkasesta sekaan. Pani sitte kannen kiinni ja kannelle jauhovakan. Lapset jo jyräsivät syvässä unessa.

Mutta äkkiä kääntyi Teemu pois akkunan luota, otti sivuakkunan pielestä naulasta harmaan sarkanuttunsa ja pisti sen yllensä. Pisti sitte "rehua" piippuun ja sytytti sen.

"Mihinkä nyt aiot, Teemu, lähteä?"

"Käyn tästä hieman Korpelassa".

Tiinan katse muuttui surulliseksi.

"Mitäs sinne nyt enää näin myöhään?"

"Käskin Korpelan Kallen tuoda Pertun markkinoilta kannun viinaa. Käyn sen sieltä pois hakemassa".

"Paras, että olet poissa. Kylläpä siellä kelpo elämää kuulutaan pidettävän Korpelassa. Myötänsä juodaan ja tapellaan. Eihän sitä Jussila suotta pois maaltansa riitele semmoista torpparia. Mitäpä tuonne menet? Sekaannut siellä sinäkin juomiseen ja tappeluun. Makaa yösi rauhassa, kun olet vielä väsyksissäkin".

Teemu seisattui keskelle lattiata, katseli eteensä ja mietti. Kotvan hän tuossa äänetönnä seisoi. Astui sitte ulos ovesta, silmäili pihasta alas lahdelle ja laaksoon, joka peltojen takana aleni ja josta kosken hiljaista lirinää kuului. Taas hän kauas ulapalle silmäili. Nuottamiesten melua sieltä kuului ja nuotan kohojen kolahtelemista veneen laitaa vasten. Yhtenä tummana hämäränä jo kaikki häämöitti. Tähdet kiiluivat heikosti sinivaalealla taivaanlaella. Ääretönnä levisi syys-yön tähtitaivas yllä tumman, hämäräisen luonnon.

Teemu näytti miettivän. Siinä hän käsivarret ristissä rinnalla seisoi ja kauas järvelle katseli. Imasi sitte muutamia oikein paksuja savuja, jotka hajoomatta pilvenlaisina jynkäleinä kauan leijailivat tyvenessä ilmassa. Alkoi sitte astella pitkin pellon rannetta alas laidunveräjälle. Tiina oli tullut portaille ja huusi Teemun jälkeen:

"Mutta älä vaan viivy kauan!"

Siellä Teemu jo meni veräjällä. Vilkaisi kerran taaksensa ja katosi hämärään yöhön. Tiina seisoi vielä kauan portailla katsellen Teemun jälkeen.

* * * * *

On yö. Järvi uinuu, metsä uinuu, uinuu koko luotu luonto. Kaikkialla on niin hiljaista ja rauhallista. Vaan kuule! Kuule mikä melu ja melske kuuluu töllistä tuolla korkean vaaran rinteellä. Temmellys, huuto ja kiroukset kohoavat tummaan avaruuteen... Korpela se on tuo tölli. Siellä humalassa reuhataan ja tapellaan. Yö ja tähdet ja kuu yksin näkevät, miten vimmastuneet ihmiset raatelevat toisiansa kuin villipedot.

Teemu oli tullut Korpelaan ja asiansa ajanut ja viinansa saanut. Käski sitte Kalle, Korpelan isäntä, häntä kamariinsa tupakalle. Oli sinne juuri tullut muitakin miehiä, jotka olivat vähän humalassa. Ryypyt oli ensin Kalle tarjonnut. Oli siinä sitte yhtä toista haasteltu. Kalle ja Jyrkän Manu olivat haastelleet kellokauppaa. Oli sitte Manu tarjonnut toiset ryypyt. Silloin oli Teemu aikonut lähteä, mutta toiset miehet olivat sanoneet: "minnekäs sinulla nyt semmoinen kiiru? Onhan yötä ja päreitä". Ja niin seurustelua jatkettiin. Oli sitte Teemukin avannut kannun vetoisen putinansa ja tarjonnut siitä ryypyt miehille. Nytpä jo maisteleminen alkoi kajahtaa miesten päähän. Manu oli esitellyt voiman koetuksiin tai väkikapulan vetoon ryhtymistä. Teemu ei ollut suostunut, sanoen olevansa väsyksissä. Oli sitte Kalle ottanut kortit esille. Ensin siinä vaan leikillä "turakkaa" läiskittiin, mutta pian se alkoi tyhjältä tuntua. Ruvettiin viinaa pelaamaan. Ensin pelattiin vaan ryypyttäisin, mutta lopulta pantiin jo puolituopittain. Miehet olivat jo vallan hulluna päissään. Ruvettiin vihdoin pelaamaan rahaa. Teemulla ei rahaa mukanaan ollut, mutta hän lainasi sitä Kallelta. Teemu hävisi kuin mies, hävisi häviämistään. Ei koskaan voittanut. Yhä vaan hävisi. Rupesi viimein epäilemään tokko pelaavatkaan toverinsa rehellisesti. Huomasi viimein Kallen hihastaan vetelevän kulloinkin tarvittavia kortteja ja Manun olevan siinä hänellä apuna. Kiivaasti rupesi Teemu näitä syyttämään vääryyden teosta. Silmittömäksi nyt suuttuivat Kalle ja Manu moisesta syytöksestä. Teemu heitti kortit käsistään sanoen ei enää pelaavansa, eikä maksavansa, mitä oli hävinnyt. Kun siinä sitte oli tuokio sanailtu, kävivät Kalle ja Manu Teemun niskaan ja kurkkuihin ja kiivas rynnistys alkoi. Ulos ovesta viimein Teemu riensi. Manu ja Kalle perässä. Kiivas tappelu nyt alkoi pihassa. Ensin siinä lyötiin nyrkeillä, mutta lopulta jo taiteltiin seipäitä tarhanaidasta. Pakoon pötki viimein Teemu. Kohden kotoa hän töytäsi. Takaa ajamaan nyt lähtivät Kalle ja Manu. Kalle sieppasi käteensä suuren kangen, joka oli pystyssä tallin seinää vasten.

Metsän hämäräisellä tiellä he saavuttivat pakolaisen. Päin kääntyi Teemu, aikoen tehdä kiivasta vastarintaa. Kumartui ottamaan seivästä tienvierestä. Mutta silloinpa pudottikin Kalle suuren kankensa Teemun päähän — ja maahan painui mies, painui kuin luodin kohtaamana. Vielä toisen kerran kohotti Kalle kankensa ja mätkäytti sillä kaatunutta miestä rintaan. Sitte he juosten jalkaa kiiruhtivat jälleen Korpelaan. Kaiken tuon näkivät metsä, tähdet, kuu ja öinen taivas...

* * * * *

Aamu valkenee, sumuinen syys-aamu. Aurinko nousee. Vilvas aamutuuli herää ja ravistelee yön kyyneleet puitten lehdiltä ja kuihtuneitten kukkasten poskusilta. Aallot alkavat soudella lahdella. Tuuli humisee, metsä kohisee, lehdet havisee. Pian on sumu poistunut ja raukea syyspäivä valjennut täyteen valoonsa. Pääsky livertää jäähyväislauluansa ja riekuen kurkiparvi kulkee lumiauran tapaisessa ryhmässä kohden lämmintä maata. Sangen varhain herättiin Suomäessä tänään. Tiinaa ei koko aamupuoleen yötä enään unettanut. Outo levottomuus häntä vaivasi. Lapsetkin heräsivät varhain ja kysyivät isää. Mutta isää ei ollut kotona vielä. Isä on vielä nytkin yöllisellä matkallaan. Outo vainu kalvaa Tiinan rinnassa. Hän odotteli ja odotteli. Vaan kun ei mitään kuulunut, lähti hän viimein kohden Korpelaa.

Hän tuli jo metsätielle. Kylmän huurteessa vielä oli ruoho metsäpolulla. Metsä humisi, lintu oksalla vaikeroi surullisesti. Mitähän se niin murheellisesti lauloi?

Mutta ei Tiina sitä paljon joutanut huomaamaan. Kaukana polulla näki hän jotakin... Ihminen todellakin... Juovuksissa, tai... Mutta onkohan se vaan... Ei, ei se voi olla mahdollista, ei... Hän tuli lähemmäksi. Harmaa takki... Taivaan Jumala! Teemuhan se on... Humalassa tuossa!... Hän meni miehen luo ja otti häntä kädestä. "Teemu! Nouse pois! aurinko jo korkealla on!" Huu, kuinka kylmä on käsi, kylmä ja hervoton... Suu rumasti vääntynyt ja kasvot siintyneet... Ruoholla pään alla hyytynyttä verta. Hyvä Jumala!... Hän tiesi jo kaikki... Hän horjui... ja pyörtyneenä kaatui poikkipuolin miehensä ruumiille...

Kun ihmisiä joutui paikalle, kannettiin Tiina pyörryksissä kotiinsa ja Teemu leikkuuhuoneesen lääkärin tarkastettavaksi. Tiina jäi koko iäkseen hiukan pöppöpäiseksi.

Seuraavissa talvikäräjissä tuomitsi kihlakunnan oikeus Kallen syylliseksi Teemun murhaan. Siis yksi lautoihin, toinen rautoihin, kolmas hullujenhuoneesen. Sopisi kysyä: mikä tuohon kaikkeen oli syynä? Ja muuta vastausta ei voi antaa kuin: viina, viina! Kallen Tampereelta tuoma Pertunmarkkina-viina!

* * * * *

Eräänä sunnuntai-aamuna pari viikkoa tämän jälkeen seisoi vanha, kuihtunut ja varsin kokoonpainunut vaimo puoleksi peitetyn haudan partaalla pohjoispuolella kirkkoa. Hänen harmaa tukkansa valui silmillä. Hän painoi liinaansa vasten kasvojaan ja itki.

"Voi raukka poikani! Viina sen teki, ettet edes hautaasi muitten ihmisten joukossa saanut. Milloinka tuo kirouksen neste loppuu? Voi raukka poikani! Jumala armahtakoon sieluasi!"

Ja viljavat vedet juoksivat alas hänen ryppyisiä poskiaan.

18 13/4 88.

Kilpa-ajot.

Kolme kuormaa miehiä ajoi Rantalan pihalle uljailla hevosilla, kauniilla reillä, kelloissa ja kilistimissä. Rantalan isäntä näki tämän pirtin akkunasta ja sanoi emännälle:

"Herrainen aika! Se on vallesmanni! Keitä lienevätkään toiset? Tavelan hevonen tuo perimmäinen on. Siivoa vähän syrjemmälle noita kaluja. Minä käyn vieraita vastaan."

Rupesi emäntä korjaamaan tuoleja, rukkeja ja muita kaluja keskeltä lattiaa nurkkaan päin. Isäntä juoksi suin päin pirtin perässä olevaan kamariin, heitti pois rikkinäisen arkinuttunsa ja sipasi naulasta yllensä uuden sarkanutun. Meni sitte piirongin luo, kurkisti peilistä naamaansa, kaappasi muutaman kerran kammalla pörröistä tukkaansa, kurkisteli sitte nurkkia, piirongin päällystää ja vaatenauloja, mutisten: "missä lie taas se parempi lakkini?" Palttoon alta naulasta se viimein löytyi. Sitte riensi hän läpi pirtin vieraita vastaan.

Sill'aikaa olivat vieraat jo kömpineet ylös reistään. Toiset seisoivat pihassa, toiset sitoivat hevosia ratashuoneen seinään kiinni. Nimismies seisoi keskellä pihaa pudistellen lunta turkistaan ja lakistaan.

"Onko isäntä kotona?" kysyi hän piialta, joka kaivolla, mikä oli melkein keskellä pihaa, ammensi vettä ämpäreihin.

"Kotonahan se on näkynyt olevan", vastasi piika huolettomasti ja jatkoi työtään.

"Annappas, tyttö, vettä oriilleni", sanoi Tavela, ajaen vaahtoovan ja höyryävän hevosensa kaivolle. "Annahan vähän jäähdytystä Pollen kuumaan sisustaan".

"Saaman pitää. Onpa se janoissaan, jotta on juoda minutkin".

"Onko teidän isäntä kipeä?" kysyi taasen nimismies, joka oli myöskin tallustellut kaivolle.

"Tervepä tuo on näkynyt olevan. Mikäpä tuota vaivaisi. Kohmelo väliin".

"Vai kohmelo väliin. Mistä sinä, heiskale, sen tiedät, että isäntä kohmeloa sairastaa?"

Nimismies puhui jotenkin sammaltavalla kielellä. Hänen silmänsä olivat harmaan haljakat, kasvonsa punottivat ja jalat olivat täydessä työssä kannattaessaan velttoa ruumista.

"Siitä kun on illalla humalassa ja sitte toisena päivänä venyy vuoteellaan, ähkää ja puhkaa ja voikottaa ja tekee päätöksiä, ettei enää milloinkaan juo", puhui tyttö nauraa kikattaen ja hinaten ylös kaivosta täysinäistä vesiämpäriä.

"Sinä mustalaislunttu!" huusi nimismies. "Mene sanomaan isännälle että hän antaa sinulle keppiä ja tulee vieraita vastaanottamaan. Vaan tuollahan isäntä jo onkin portailla. Hyvää ikäpuolta, Rantala! Missä hitossa sinä olet ollut, kun sinua ei enää näekään? Olemme jo pari iltaa sinua varronneet. Täytyi viimein tulla katsomaan oletko kipeä ja joko kohta pappia tarvitset".

Hän astui pari askelta portaita kohden. Tiellä oli täysinäinen vesiämpäri. Hän yritti astumaan sen ylitse, nosti niin korkealle suuren talvisaappaansa kuin veltto ruumis salli; — eipä se mennytkään ämpärin ylitse, vaan molskahtikin keskelle ämpäriä, jotta vesi purskui yli laitojen. Ja kun nyt ukko koetti nostaa jalkaansa ämpäristä, tarttuikin sanka jalkapöydän koukkuun ja saattoi matkaan sen, että nimismies kaatua romahti ämpärin kanssa hangelle.

"Herra jesta poo!" huudahti piika.

Rantala hyppäsi alas portaita nimismiehelle apuun.

"Herran tähden! Kuinkas nyt veljelle kävi. Taisipa taittua jalka tai käsi tai kylkiluu tai joku muu luu. Nouse ylös, veli!"

"Eihän tässä hätää... Älähän tuossa suotta hätäile ja hupsukoitse. Eihän tässä mitään hätää. No taittuisi ne nyt tuommoisesta keikauksesta miehen luut. Annahan kun nousen".

Toiset miehet olivat jo saaneet hevoset kiinni ja tulivat nyt tapaturmapaikalle. Miehissä nostettiin nimismies seisaalle.

"Kas niin", sanoi Rantala. "Nythän olet jo pystyssä jälleen".

"Pystyssä kun pääseekin. Saakeli semmoista piikaa, joka panee vesiastiat keskelle tietä, jotta ihmiset lankeevat".

"Käydään sisälle, veljet!"

"Mutta kyllä sinulla on itse saakeli piikana. Olispahan minun piikani, niin..."

Nyt mentiin sisälle. Mentiin pirtin perässä olevaan kamariin. Rantala talutti edellä nimismiestä ja aukoi ovet "veljille".

"Mikä lempo sinulle on tullut, kun et enää ollenkaan tule veliseuraan? Olemme sinua odottaneet aikalailla. Viimein tulimme katsomaan", puhui nimismies.

"Sanoinhan sinulle, mikä Rantalaa vaivaa", sanoi eräs vieraista, jonka häyryllään olevista silmistä ja turvottaneesta naamasta saattoi huomata, ettei hän ole suinkaan laimiinlyönyt saapua veliseuraan.

"Se on aika valhe!" sanoi nimismies. "Ei Rantala anna housujansa akoille. Kyllä veli Rantala itse on isäntä talossaan... Saakeli kuinka hävytön piika sinulla on. Olisipas se minun piikani... Mutta, veli, onko sinulla jotakin semmoista... Tuolla reessä niin helisteli ja kolisteli, jotta oikein kipeälle sisukset tuntuu... Pieni tipspilleri, veli, ymmärräthän".

"Istukaa, ystävät, tehkää hyvin! Kylläpä vaan olen taitanut muutaman kerran jäädä pois veliseurasta. Vaimoni se tuossa vähän kielteli ja narisi kylässä kulustani. Pyysipä oikein kauniisti ja viimein sai mun vietellyksi jäämään kotiin".

"Mitä pitää mun kuulemani!" huusi nimismies. "Emme ota sinua enää veliseuraan, ellet laita kannua rommia".

"Johan sen sanoin. Rantalaa viedään kauniisti nenästä", sanoi Tavela.

"Ja talutetaan vaikka hornan holoon", sanoi eräs miehistä.

"Kukas uskoisi. Rantala raukka!"

"Hän on menettänyt housunsa!"

"Rantala vetelys!"

"No, no, veljet! Ei niin paljon 'voi'-huutoja ylitseni. Kyllä minä aina isäntä talossani olen. Mutta pitäähän sitä joskus vaimoväenkin mieltä noutaa. Ja kyllä se sentään on koiramaista päivät päätään kulkea kylästä kylään ja juoda lillitellä".

"Missä teidän vaatekaappi on?" kysyi nimismies ivallisesti nauraen.

"Vaatekaappi? Mitä sinä sillä teet?"

"Haen sinun yllesi hameen".

"Hameen? Mitä varten?"

"Akat pitävät hameita".

Rantala riisui turkin nimismiehen yltä ja pani sen kauniisti naulaan. Sitte istui nimismies keinutuoliin, joka oli keskellä lattiata; toiset miehet istuutuivat tuoleille, joita oli ympäri huonetta.

"Kannu rommia, veli Rantala, jos tahdot pysyä mies-seurassa", sanoi Tavela.

"Kannu rommia, muutoin emme sinua ota veliseuraan", sanoi nimismies.

Hänen silmänsä olivat punaiset, raukeat ja himmisti kiiluvaiset. Kaikki jäsenensä näyttivät hermottomilta ja hän enemmän makasi kuin istui, pää riipuksissa ja kädet levitettyinä roikkumaan alas keinutuolin kummallekin sivulle.

"Ei se käy päinsä myötänsä kulkea kylissä juomaretkillä. Olenpa jo vähän arvellut antaa eropassin moiselle elämälle ja lakata koko veliseuroista".

"Lähdetään!" huusi nimismies ja yritti nousemaan, mutta se ei onnistunut.

"Istu nyt rauhassa, veli; mihin semmoinen kiire?"

"Minä en viitsi plätistä akkain kanssa".

"Mutta, hyvä veli..."

"Mennään pois! Mitä akoista! Tänne turkkini, Tavela!"

Taas yritti nimismies nousemaan. Mutta eipä se tahtonut onnistua. Töin ja tuskin hän viimein suurten ponnistusten perästä pääsi seisoalle.

"No, ei niin kiirettä, veli nimismies. Vartoohan nyt hieman. Minä katson josko täällä piirongin lahvissa löytyisi pisarainen suun avausta. Istu nyt rauhassa, veli".

Näin sanoen poistui Rantala toiseen pirtinperäkamariin. Nimismies heittäysi jälleen istumaan vetelästi ja hermottomasti, jotta rusahti keinutuoli ja oli vähällä keikahtaa selällensä.