Part 1

language: Finnish

SUVUN KUNNIA JA MUITA KERTOMUKSIA HAWAII-SAARILTA

Kirj.

Jack London

Suomentanut

Vilho Oksanen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

SISÄLLYS:

Suvun kunnia. Koonan sheriffi. Koolau pitaalinen. Chun Ah Chun.

Suvun kunnia.

Percival Ford kummeksui tuloaan. Eihän hän tanssinut. Eikä välittänyt paljoakaan sotilashenkilöistä. Kuitenkin hän tunsi heidät kaikki — nuo Meripaviljongin _lanaissa_ pyörähdellen liukuvat ihmiset, upseerit vastapuhdistetuissa valkoisissa univormuissa, herrat valkeassa ja mustassa, naiset paljain käsivarsin ja hartioin. Kaksi vuotta Honolulussa oltuaan oli kahdeskymmenes rykmentti lähdössä uudelle asemalleen Alaskaan, ja Percival Ford yhtenä saaren mahtavimmista miehistä ei voinut auttaa sitä, että oli tullut tuntemaan upseerit ja heidän naisensa.

Mutta tuttavuuden ja suvaitsemisen välillä oli suuri juopa. Armeijan naiset peloittivat häntä hieman. Ne olivat niin tyyten erilaisia kuin ne naiset, joista hän piti parhaiten — vanhanpuoleiset naiset, vanhatpiiat ja kuivahkot neitoset sekä hyvin vakavat kaikenikäiset naiset, joita hän tapasi kirkossa, kirjastossa ja lastentarhatoimikunnissa, jotka nöyrinä tulivat häneltä raha-avustuksia ja neuvoja hakemaan. Niitä naisia hän hallitsi henkisellä etevämmyydellään, suurella rikkaudellaan ja ylhäisellä asemallaan Hawaiin kauppa-aatelin keskuudessa. Ja niitä hän ei pelännyt yhtään. Sukupuolisuus ei niiden seurassa muistunut mieleen. Siinä se syy oli. Niissä naisissa oli jotain muuta enemmän kuin tuoretta elämänhalua. Hän oli liian arka, hän tunnusti sen itselleen, ja armeijan naisten paljaat käsivarret ja alastomat hartiat, heidän suoraankatsovat silmänsä sekä elämänhaluinen ja kiihoittava naisellisuutensa ärsyttivät hänen arkatuntoisuuttaan.

Parempaan tulokseen hän ei tullut armeijan miestenkään suhteen, jotka ottivat elämänsä liian keveästi, joivat, tupakoivat ja kiroilivat kautta elämänsä, pitäen pääasiana lihan haluja yhtä häpeämättömästi kuin heidän naisensakin. Hän oli aina kiusaantunut armeijan miesten seurassa. Nämä näyttivät myös kiusaantuneilta. Ja hän tiesi, että he nauroivat hänelle selän takana taikka säälivät häntä ja kärsivät hänen seurastaan. Sitä paitsi he näyttivät jo pelkällä läheisyydellään alleviivaavan hänen puutteitaan, ikäänkuin kehoittaen tarkkaamaan heissä sitä, mitä hän ei osannut ja mistä osaamattomuudestaan hän kiitti Jumalaa. Niini Samanlaisia he olivat kuin naisensakin! Todellakin, Percival Ford ei ollut enempää naisten mies kuin miestenkään mies. Silmäys häneen todisti sen. Hänellä oli hyvä ruumiinrakenne, eikä hän ollut koskaan sairastanut, ei edes lievää pahoinvointiakaan, mutta häneltä puuttui elinvoimaisuutta. Hänellä oli negatiivinen elimistö. Hänen veressään ei ollut sitä kuohuttavaa käyteainetta, joka olisi sen nostattanut noihin pitkiin ja kapeihin kasvoihin, ohuihin huuliin, laihoihin poskiin ja pieniin, teräviin silmiin. Tomunvärinen, suora ja harva olkikattotukka ilmaisi saiturin sielua, ja ohut, erikoismuotoinen nenä teki pikemmin linnunnokan vaikutuksen. Heikko veri kielsi häneltä paljon elämännautintoja, sallien hänen mennä äärimmäisyyksiin vain yhdessä asiassa, nimittäin vanhurskaudessa. Oikeaa, sovinnaista käyttäytymistä hän noudatti tuskallisen tarkoin, sillä se oli hänen luonteelleen yhtä välttämätöntä, kuin rakastaminen ja rakastettuna oleminen on välttämätöntä tavalliselle ihmissuvulle.

Hän istui algaroba-puitten alla _lanain_ ja rannan välillä. Hänen katseensa osui tuokioksi tanssijoihin, sitten hän käänsi päänsä pois ja katseli merelle, hiljaa loiskuvien laineitten yli taivaanrannalla loistavaa Etelän Ristiä kohti. Häntä ärsyttivät naisten paljaat käsivarret ja hartiat. Jos hänellä olisi tytär, ei hän koskaan sallisi hänen niin esiintyä, ei koskaan. Mutta hänen ajatuksensa olivat vain tyhjää kuvittelua. Ajatusta ei elävöittänyt minkään tyttären mielikuva. Hän ei nähnyt tytärtä, jolla oli käsivarret ja hartiat. Sen sijaan hän hymyili kaukaiselle avioliittomahdollisuudelle. Hän oli jo kolmenkymmenenviiden ikäinen ja ollen vailla persoonallista rakkauskokemusta hän ei nähnyt rakkaudessa salaperäisyyden tenhoa, vaan eläimellisyyttä. Jokainenhan voi naida. Japanilaiset ja kiinalaiset kulit, jotka raatoivat sokeriviljelyksillä ja riisipelloilla, hekin naivat. Poikkeuksetta he naivat ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Se johtui siitä, että he olivat niin alhaisella elämän asteella. Eikäpä heillä ollut muutakaan tekemistä. He olivat niinkuin armeijankin miehet ja naiset. Mutta häntä odottivat toiset, korkeammat tehtävät. Hän oli erilainen kuin he — he kaikki. Hän oli ylpeä siitä, mikä sattui olemaan. Hänpä ei ollut syntynyt mitättömästä rakkaudenkipunasta. Hän oli syntynyt korkean velvollisuudentunteen ja aatteelle antautumisen vaikutuksesta. Hänen isänsä ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta. Rakkauden hulluus ei ollut koskaan häirinnyt Isaac Fordia. Noudattaessaan kutsumustaan mennä pakanoita käännyttämään hän ei ollut ajatellut eikä halunnut mennä naimisiin. Tässä suhteessa Percival Ford ja hänen isänsä olivat samanlaisia. Mutta lähetysseuran johtokunta oli taloudellinen. Uus-englantilaisten tarkkuus arvioi ja päätteli, että naineet lähetyssaarnaajat tulivat vähemmän maksamaan päätä kohti ja tuottivat enemmän. Niin johtokunta pani Isaac Fordin menemään naimisiin. Toimittipa se hänelle vaimonkin, toisen innokkaan sielun, joka ei myöskään ajatellut naimista, vaan jonka ainoana tarkoitusperänä oli pakanoiden keskuudessa työskenteleminen Herran viinamäessä. He näkivät toisensa ensi kerran Bostonissa. Lähetysseuran johtokunta liitti heidät yhteen, järjestäen kaikki toimitukset, ja viikon lopulla he jo olivat naimisissa ja läksivät pitkälle merimatkalle Kap Hornin ympäri.

Percival Ford oli ylpeä, että oli syntynyt sellaisesta avioliitosta. Hän oli syntynyt ylhäällä ja oli itse mielestään henkinen ylimys. Ja hän oli ylpeä isästään. Se oli hänen intohimonsa. Isaac Fordin ankara, suora ryhti oli syöpynyt hänen mieleensä ja oli hänen ylpeytenään. Tuon Herran sotilaan pienoiskuva oli hänen pöydällään. Ja hänen makuuhuoneensa seinällä riippui Isaac Fordin muotokuva, maalattu sinä aikana, jolloin hän oli ollut monarkian palveluksessa pääministerinä. Ei niin, että Isaac Ford olisi tavoitellut ylhäistä asemaa ja maallista rikkautta, mutta hän oli pääministerinä ja sittemmin pankkiirina ollut suuremmaksi hyödyksi lähetystoimelle. Saksalainen ryhmä ja englantilainen ryhmä sekä koko saaren kauppiaskunta oli ivannut Isaac Fordia kauppasieluiseksi sielujenpelastajaksi; mutta hän, tämän poika, tiesi asiat paremmin. Kun alkuasukkaat irtaantuivat äkillisesti feodaalisesta taloudestaan eikä heillä ollut käsitystä maaomaisuuden hoidosta ja merkityksestä ja he niin ollen laskivat sormiensa läpi laajat maa-alueet, niin Isaac Ford astui kauppiaskunnan ja saaliin väliin ja otti siten haltuunsa suuren omaisuuden. Mutta hän ei pitänyt suunnatonta omaisuuttaan omanaan. Hän piti itseään Jumalan taloudenhoitajana. Maatiloista saamillaan tuloilla hän oli rakennuttanut kouluja, sairaaloita ja kirkkoja. Ja syytön hän oli siihen, että sokeri oli laskujen mukaan tuottanut neljäkymmentä prosenttia, että hänen perustamansa pankin rautatiehommat menestyivät, ja että muiden seikkain ohella viisikymmentä tuhatta acrea Oahun laidunmaata, minkä hän oli ostanut dollarilla acren, kasvoi yhdeksän tonnia sokeria acrella joka kahdeksassatoista kuukaudessa. Eikö kaiken totuuden nimessä Isaac Ford sopinut — niin Percival Ford ajatteli itsekseen — sankarihahmossa seisomaan Kamehameha I:n patsaan vieressä Oikeustalon edustalla? Isaac Ford oli kuollut, mutta Percival, hänen poikansa, jatkoi hänen työtänsä yhtä lujasti, jos kohta ei niin taitavasti.

Hän käänsi katseensa jälleen _lanaihin_. Mitä oikeastaan oli eroa, hän kysyi itseltään, ruohopukuisen, säädyttömän _hula_-tanssin ja hänen oman rotunsa naisten avokaula-tanssin välillä? Oliko sillä oleellista eroa? Vai oliko kysymys vain eri asteista?

Hänen juuri harkitessaan tätä kysymystä laskeutui käsi hänen olalleen.

"Hohoi, Ford, mitä te täällä teette? Eivätkö juhlat teitä hituistakaan huvita?"

"Koetan ottaa niihin osaa katsellen, tohtori Kennedy", vastasi Percival Ford vakavana. "Ettekö istahda?"

Tohtori Kennedy istahti ja taputti käsiään. Valkopukuinen japanilainen palvelija saapui nopeasti paikalle.

Kennedy tilasi whiskyä ja soodavettä; sitten hän kääntyi Fordin puoleen sanoen:

"En kysynyt teiltä tietenkään."

"Mutta jospa otan jotakin", sanoi Ford painavasti. Tohtori näytti hämmästyvän, ja palvelija odotti. "Poika, sitruunavettä, ole hyvä."

Tohtori naurahti sydämellisesti, kuin asia olisi koskenut häntä, ja vilkaisi soittajiin _hau_-puitten alle.

"Mitä, sehän on Aloha-orkesteri", sanoi hän. "Luulin sen koittavan Hawaiin Hotellissa tiistai-illoin. Vähänpä siellä lie elämää nyt, luulemma."

Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi erääseen soittajaan, joka soitti kitaraa ja lauloi hawaiilaisia lauluja kaikkien soittimien säestämänä. Vakaviksi kävivät hänen kasvonsa ja ne pysyivät vakavina hänen kääntyessään toverinsa puoleen.

"Katsokaahan, Ford, eikö teidän ole jo aika jättää Joe Garland rauhaan? Mikäli tiedän, te vastustitte Edistystoimikunnassa hänen lähettämistään Valtioihin, ja siitä haluan nyt puhua kanssanne. Luulisin puolestani teille olevan hauskaa saada hänet maasta pois. Silloinhan voisitte mukavasti lakata vainoamasta häntä."

"Vainoamasta?" Percival Fordin kulmakarvat kohosivat kysyvästi.

"Sanokaa sitä miksi tahdotte", jatkoi Kennedy. "Olettehan ahdistellut tuota miesparkaa jo vuosikausia. Se ei ole hänen syynsä. Joskus tulette sen myöntämään."

"Eikö hänen syynsä?" Percival Fordin ohuet huulet vetäytyivät tiukasti yhteen hetkeksi. "Joe Garland on laiska ja irstas. Hän on aina ollut heittiö, hylkiö."

"Mutta eihän se anna teille oikeutta vainota häntä. Olen seurannut menettelyänne alusta asti. Ensiksi opistosta tultuanne, kun tapasitte hänet viljelyksellä työssä, te poltitte hänet kuin vieraan _lunan_ — te miljooninenne ja hän kuudenkymmenen dollarin kuupalkkoineen."

"Ei ensiksi." Percival Ford puhui virallisella äänenpainolla, jolla hän oli tottunut puhumaan komitean kokouksissa. "Annoin hänelle ensiksi varoituksen Isännöitsijä sanoi hänen olevan pystyvän _lunan_. Sitä vastaan minulla ei olekaan mitään sanottavaa. Mutta sitä vastaan kyllä, kuinka hän kulutti joutohetkensä. Hän repi hajalle nopeammin kuin minä ehdin rakentaa. Mitä hyötyä oli sunnuntaikouluista, iltakouluista ja ompeluosastoista, kun Joe Garland oli siellä joka ilta helvetillisine ja iankaikkisine tum-tumming-kitaroineen ja _ukulele_-lauluineen, vahvoine ryyppyineen ja _hula_-tansseineen. Sen jälkeen kuin olin varoittanut häntä, tapasin hänet — en voi unohttaa sitä — alhaalla asunnoilla. Kuulin _hula_-laulut jo ennen kuin näin näyttämön. Ja nähdessäni sen oli siellä kolme tyttöä häpeämättöminä kuutamossa tanssimassa — tyttöjä joille minä olin opettanut puhtaita elämäntapoja ja, siivoa käyttäytymistä. Ja sitten siellä oli kolme tyttöä, jotka muistaakseni olivat juuri päässeet lähetyskoulusta. Tietysti erotin Joe Garlandin työstä. Samanlaisen tiesin hänen olleen Hilossakin. Ihmiset sanoivat minun menneen yli valtuuksieni, kun kehoitin Masonia ja Fitchiä erottamaan hänet. Mutta lähetyssaarnaajat kehoittivat minua niin menettelemään. Hänhän oli heidän työlleen pahennukseksi."

"Sen jälkeen kuin hän oli päässyt työhön teidän rautatiellenne, hänet erotettiin ilman syytä", ilmoitti Kennedy.

"Eipä", oli nopea vastaus. "Kutsuin hänet yksityistoimistooni ja keskustelin hänen kanssaan puolisen tuntia."

"Te erotitte hänet saamattomuuden perusteella?"

"Siveettömän elämän takia, jos suvaitsette."

Tohtori Kennedy naurahti ilkeästi. "Kuka hitto teille on antanut luvan esiintyä tuomarina ja lautakuntana? Tilanomistusko teille antoi oikeuden noitten kuolemattomien sielujen valvontaan? Minä olen ollut lääkärinänne. Voinko ehkä huomispäivänä odottaa määräystänne, että minun on luovuttava skottilaisesta whiskystä taikka menetän teidät hoidokkinani? Joutavia! Ford, te otatte elämän liian vakavasti. Sitä paitsi, kun Joe joutui kiikkiin salakuljetuksesta (hän ei ollut teidän työssänne silloin) ja lähetti teille sanan, pyytäen teitä maksamaan hänen sakkonsa, niin te jätitte hänet kuuden kuukauden raskaaseen pakkotyöhön rantasärkille. Älkää unohtako, että jätitte Joe Garlandin silloin pulaan. Te syöksitte hänet tylysti alas. Mutta muistanpa vielä sen päivän, jolloin tulitte kouluun — me asuimme siellä, mutta te kävitte vain päiväoppilaana — ja kun teidät otettiin sakkiin. Kolmasti veden alle uima-altaassa, muistattehan, oli tapa, jolla uusi tulokas aina vastaanotettiin. Mutta te panitte vastaan. Sanoitte, ettette osaa uida. Olitte säikähtynyt, hermostunut —"

"Kyllä, kyllä muistan", sanoi Percival Ford hitaasti. "Olin todellakin säikähtynyt. Ja minä valehtelin, sillä osasin uida... Mutta olin peloissani."

"Ja muistatteko kuka piti puolianne? Kuka valehteli paremmin kuin te voitte valehdella ja vannoi tietävänsä, ettette osannut uida? Kuka hyppäsi altaaseen ja veti teidät ylös ensimmäisen kerran jälkeen ja oli joutua itse hukuttamisen vaaraan, kun toiset pojat tiesivät, että te _osasitte_ uida?"

"Tietysti muistan", vastasi toinen kylmästi. "Mutta pojan jalomielinen teko ei oikeuta elämänikäistä väärää elämää."

"Mutta Joe ei ole koskaan tehnyt vääryyttä teille — mieskohtaista ja suoranaista tarkoitan."

"Ei", oli Percival Fordin vastaus. "Mutta sepä se juuri tekeekin minun menettelyni moitteettomaksi. Mieskohtaista vihaa minulla ei olekaan häntä vastaan. Hän on huono ihminen, siinä kaikki. Hänen elämänsä on huonoa —"

"Toisin sanoen, hän ei ole teidän kanssanne samaa mieltä, miten elämä on elettävä", keskeytti tohtori.

"Sanottakoon vaikka niinkin. Se ei muuta asiaa. Hän on laiskuri —"

"Eipä ihme", keskeytti toinen taas, "kun muistamme, kuinka monesta paikasta olette hänet ajanut pois".

"Hän on siveetön —"

"Oh, olkaa nyt, Ford. Älkää intoilko. Te olette puhdasverinen uus-englantilainen. Joe Garland taas puoleksi _kanakki_ [valkoihoisten käyttämä nimitys Hawaii-saarten alkuasukkaista]. Teidän verenne on heikkoa. Hänen kuohuvaa. Elämä on teille toista, hänelle toista. Hän nauraa ja laulaa ja tanssii koko ikänsä iloisena, epäitsekkäänä, kaikkien ystävänä kuin lapsi. Te vaellatte elämänne läpi kuin kiertävä rukouspyörä, eikä teillä ole muita ystäviä kuin vanhurskaat, ja niitä ovat mielestänne vain ne, jotka ovat kanssanne yhtä mieltä siitä, mikä on oikein. Mutta loppujen lopuksi, kuka sen voi sanoa? Te elätte kuin erakko. Joe Garland elää kuin rehti mies. Kumpi on saanut elämältä enemmän? Mehän olemme elämän palkoissa, kuten tiedätte. Kun palkka on liian pieni, heitämme toimemme hiiteen, joka, uskokaa minua, on jokaisen järkevän itsemurha. Joe Garland nääntyisi nälkään sillä palkalla, minkä te saatte elämältä. Katsokaa, hän on luotu erilaiseksi. Te taas nääntyisitte hänen palkallaan, joka on laulua ja rakkautta —"

"Himoa, jos suvaitsette", kuului vastaus.

Tohtori Kennedy hymyili.

"Rakkaus on teille seitsenkirjaiminen sana, jonka merkityksen tunnette vain sanakirjasta. Mutta todellinen rakkaus, uhrautuva, sykkivä, hellä, sitä te ette tunne laisinkaan. Jos Jumala loi teidät ja minut, miehet ja naiset, niin uskokaa minua, hän loi myöskin rakkauden. Mutta palatkaamme asiaan. On jo aika teidän jättää Joe Garland rauhaan. Se ei ole arvokasta. Se on raukkamaista. Teidän on ojennettava hänelle auttava käsi."

"Miksikä minun enemmän kuin teidänkään", tiedusti toinen. "Miksi ette itse ojenna hänelle kättä?"

"Minä olen ojentanut. Tarjoan hänelle kättä nytkin. Koetanhan saada teitä luopumaan Edistystoimikunnan hommasta hänen poislähettämisekseen. Minä olen hommannut hänelle paikan Mason & Fitchillä. Olen hommannut hänelle viisi-kuusi paikkaa, mutta joka paikasta te olette toimittanut hänet pois. Mutta älkäähän huoliko. Älkää unohtako yhtä seikkaa — vähäinen suorasukaisuuteni ei tehne teille pahaa — ei ole kaunista peliä työntää toisen syntejä Joe Garlandin niskoille. Ja tiedättehän, te kaikkein vähimmin olette sopiva sitä tekemään. Se todellakaan, mies, ei osoita hyvää aistia. Tämä on joka tapauksessa sopimatonta."

"Nyt en ymmärrä puhettanne", vastasi Percival Ford. "Te ajatte takaa joitakin epämääräisiä perinnöllisyys- ja vastuuttomuusteorioja. Mutta kuinka mikään teoria voi pitää Joe Garlandia syyttömänä hänen vääriin tekoihinsa ja samalla pitää minua mieskohtaisesti vastuunalaisena niistä — vastuunalaisempana kuin ketään muuta, itse Joe Garlandkin mukaan luettuna — sitä en voi käsittää."

"Joko häveliäisyys, luullakseni, estää teitä minua käsittämästä, tai se on makuasia", kivahti tohtori Kennedy. "Seurapiirin takia voi kyllä ummistaa silmänsä muutamille seikoille, mutta teidän käytöksenne menee pitemmälle."

"Missä asiassa, pyytäisin tietää?"

Tohtori Kennedy suuttui. Syvempi puna kuin oikean skottilaisen whiskyn nostattama leimahti hänen kasvoilleen, kun hän vastasi:

"Teidän isänne poika!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Piru vieköön, mies, pitääkö minun puhua teille vieläkin selvempää kieltä. Mutta jos kerran tahdotte, olkoon menneeksi — Isaac Fordin poika — Joe Garland — teidän veljenne!"

Percival Ford istui tyynenä, mutta loukkaantunut ja hämmentynyt ilme kasvoilla. Kennedy katsoi häneen uteliaana, mutta minuuttien hiljaa vieriessä hänet valtasi ällistys ja säikähdys.

"Hyvä jumala!" hän vihdoin huudahti. "Enhän vain sanonut teille sellaista, mitä ette vielä tiedäkään."

Vastaukseksi kävivät Percival Fordin posket harmaiksi.

"Tämä on ilkeää pilaa", sanoi hän, "hirveätä leikinlaskua".

Tohtori oli saavuttanut mielenmalttinsa. "Jokainen sen tietää", sanoi hän. "Luulin siis teidänkin tietävän. Ja jollette ennen sitä ole tiennyt, niin olipa jo aika teidän saada tietää, ja minä olen iloinen voidessani sanoa sen teille suoraan. Joe Garland ja te olette veljeksiä — velipuolia."

"Se on vale!" huusi Ford. "Ette tarkoita täyttä totta. Joe Garlandin äiti oli Eliza Kunilio." (Kennedy nyökkäsi.) "Muistan hänet hyvin, hänellähän oli ankkalammikko ja _taro_-tarha. Hänen isänsä oli Joseph Garland, rantajätkä." (Tohtori Kennedy pudisti päätään.) "Vasta pari tai kolme vuotta sitten hän kuolikin. Hän oli tavallisesti päissään. Se on syynä Joe Garlandin irstaisuuteen. Siinä teille perinnöllisyyttä."

"Eikö kukaan ole kertonut sitä teille?" virkkoi Kennedy ihmetellen hetken kuluttua.

"Tohtori Kennedy, te olette sanonut minulle hirveän asian, enkä minä voi jättää sitä silleen. Teidän täytyy joko todistaa se taikka... taikka..."

"Todistakaa se itse. Kääntykää ympäri ja katsokaa häntä. Näette hänen profiilinsa. Katsokaa hänen nenäänsä. Sehän on Isaac Fordin nenä. Teidän nenänne on vain ohut jäljennös siitä. Tuo on alkuperäinen. Katsokaa. Piirteet ovat täysinäisemmät, mutta ne ovat kaikki siinä."

Percival Ford katsoi tuota kanakkia, puolirotuista, joka soitti – _hau_-puun alla, ja hänen kasvojensa ilme oli sellainen, kuin hän olisi tuijottanut omaa haamuaan. Jokainen kasvojenpiirre ilmaisi hänelle epäilemätöntä yhdennäköisyyttä. Taikka oikeastaan, hänhän se oli tuon toisen, täysilihaksisen ja vankkatekoisen miehen haamu. Ja hänen sekä tuon toisen kasvojenpiirteet muistuttivat täydelleen Isaac Fordin piirteitä. Eikä kukaan? ollut sanonut sitä hänelle. Joka ainoan piirteen Isaac Fordin kasvoissa hän tunsi. Isänsä pienoiskuvia, muoto- ja valokuvia, kulki hänen sielunsa silmien editse, ja yhä hän löysi niistä sekä noista hänen edessään olevista kasvoista yhdennäköisyyksiä ja toisiaan muistuttavia piirteitä. Oli kuin paholaisen taika olisi jäljentänyt Isaac Fordin ankarat piirteet noihin aistillisiin ja irstaisiin kasvoihin, jotka olivat hänen edessään. Mies sattui kääntämään kasvonsa, ja väläykseltä oli Percival Ford näkevinään isävainajansa tuijottavan vastaansa Joe Garlandin kasvoista.

"Mutta eihän se mitään merkitse", kuuli hän heikosti tohtori Kennedyn sanovan. "Sekaisia olivat suhteet entispäivinä. Tiedättehän sen. Olettehan sellaista nähnyt koko elämänne ajan. Merimiehet naivat kuningattaria ja siittivät prinsessoja ja niin edelleen. Se oli tavallista näillä saarilla."

"Mutta ei minun isäni ollut sellaisissa mukana", keskeytti Ford.

"Siinä sitä ollaan." Kennedy kohautti olkapäitään. "Maailman mahla ja elämän savu. Vanha Isaac Ford oli kylliksi ankara ynnä muuta, eikä näitä asioita voi selittää, ei edes itselleen. Hän ei ymmärtänyt sitä enempää kuin tekään. Elämän savua, siinä kaikki. Älkääkä unohtako yhtä seikkaa, Ford. Isaac Fordin veressä oli hieman hillittömyyttäkin, ja Joe Garland peri sen — kaiken sen maailman mahlan ja elämän savun; te taas peritte kaiken Isaac Fordin askeettisen veren. Ja se seikka, että teidän verenne on kylmää, säädyllistä ja kurinalaista, ei oikeuta teitä rypistämään kulmianne Joe Garlandille. Kun Joe Garland repii mitä te rakennatte, niin muistakaa, että siinä on vain vanhan Isaac Fordin molemmat puolet; hän repii toisella kädellään alas, minkä hän toisella rakentaa. Te olette Isaac Fordin oikea käsi, sanokaamme, Joe Garland taas hänen vasen kätensä."

Percival Ford ei vastannut, ja äänettömyyden vallitessa Kennedy tyhjensi unohtuneen whiskysoodansa. Taempaa kuului automobiilin käskevä törähdys.

"Siellä tulee kone", sanoi tohtori Kennedy nousten. "Minun on jouduttava. Ikävä kyllä, että olen järkyttänyt teidän rauhaanne, mutta samalla olen iloinen. Ja tietäkää yksi asia. Isaac Fordin veren hillitsemätön osa oli tavattoman vähäinen, mutta Joe Garland peri sen kaiken. Ja toinen asia. Jos isänne vasen käsi loukkaa teitä, älkää hakatko sitä poikki. Sitä paitsi ei Joessa ole mitään vikaa. Suoraan sanoen, jos saisin valita, kummanko teistä ottaisin autiolle saarelle kanssani asumaan, niin valitsisin Joen."

Pieniä, paljasjalkaisia lapsia juoksi hänen ohitseen ruohikossa leikkien, mutta Percival Ford ei nähnyt heitä. Hän tuijotti vain herkeämättä _hau_-puun alla laulavaan mieheen. Muuttipa hän välillä paikkaansakin lähemmäksi. Meripaviljongin konttoristi meni ohitse, ontuen vanhuuttaan ja vastahakoisia jalkojaan laahaten. Hän oli ollut neljäkymmentä vuotta saarilla. Percival Ford viittasi hänet luokseen, ja toinen totteli kunnioittavasti, ihmetellen, että Percival Ford hänet huomasi.

"John", sanoi Ford, "minä haluan teiltä muutamia tietoja. Ettekö istuisi?"

Konttoristi istuutui kömpelösti, odottamattomasta kunniasta huumaantuneena. Hän räpytteli silmiään ja supatti: "Kyllä, sir, kiitän nöyrimmästi."

"John, kuka on Joe Garland?"

Konttoristi tuijotti häneen, räpytti silmiään, kakisteli kurkkuaan eikä vastannut mitään.

"Antaa tulla vaan", kehoitti Percival Ford. "Kuka hän on?"

"Te pilkkaatte minua, sir", sai toinen änkytetyksi.

"Minä puhun teille vakavasti."

Konttoristi ponnahti taapäin.

"Ettehän tarkoittane sanoa, ettette tiedä sitä?" kysyi hän, joten hänen kysymyksensä sisälsi samalla vastauksenkin.

"Minä tahdon tietää."

"Niin, tuota, hän on —" John jätti lauseensa kesken ja katsoi toiseen avuttomasti. "Eikö hra Ford kysyisi joltakin toiselta? Kaikki luulevat teidän tietävän. Me luulimme aina..."

"Hyvä on, jatkakaa."

"Me luulimme aina, että... että... se oli syynä, miksi te häntä vainositte."

Isaac Fordin pienois- ja valokuvat kiitivät hänen poikansa aivojen läpi, ja Isaac Fordin haamu näkyi hänelle ilmassa. "Toivotan teille hyvää yötä, sir", kuuli hän konttoristin sanovan ja näki hänen alkavan ontua pois.

"John!" huusi hän äkkiä.

John tuli takaisin ja seisahtui hänen lähelleen, vilkuttaen silmiään ja hermostuneesti huuliaan liikutellen.

"Ettehän ole vielä sanonut minulle mitä tiedätte."

"Oh, Joe Garlandistako?"

"Niin, Joe Garlandista. Kuka hän on?"

"Hän on teidän veljenne, sir, jos sanon mitä ei pitäisi."

"Kiitoksia, John. Hyvää yötä."

"Ettekö tiennyt sitä?" uteli vanha mies halukkaana jäämään seuraan nyt, kun vaikea paikka oli mennyt ohitse.

"Kiitoksia, John. Hyvää yötä", kuului toistamiseen.

"Niin, sir. Kiitoksia, hra Ford. Taitaapa tulla sade. Hyvää yötä, sir."

Kirkkaalta taivaalta, tähtien ja kuutamon täyttämältä, vihmoi sade niin hienona ja ohuena kuin höyryn vihma. Kukaan ei välittänyt siitä; lapset leikkivät edelleen, juoksivat paljain jaloin ruohikossa ja hyppäsivät hiekkaan, ja muutamassa minuutissa sade lakkasi. Kaakossa kuvastui Timanttivuoren huippu mustana varjona kraaterimuodostumineen terävästi tähtitaivasta vasten. Uneliaan tovin takaa syöksähti mainingin kuohu vaahtoisana hiekan yli ruohikkoon, ja kaukana ulompana voi erottaa muutamia uimareita mustina pilkkuina kuutamossa. Valssia laulavain äänet häipyivät, ja hiljaisuuden keskeytti jostakin puitten alta kajahtava naisen nauru, joka samalla helkkyi rakkautta. Se pani Percival Fordin sävähtämään ja muistutti hänelle tohtori Kennedyn sanoja. Alhaalta rannan hiekalle vedettyjen kanoottien luona hän näki kanakki-miehiä ja -naisia raukeina nojailevan kuin lootuksen-syöjät, naisilla yllään valkea _holokus_; ja yhtä "holokusta" vasten hän näki kanootin perämiehen tumman pään nojaavan naisen olkapäähän. Kauempana alhaalla, missä hiekkasärkät levisivät laguunin aukon vierellä, hän näki miehen ja naisen kävelevän käsikkäin. Kun he ehtivät _lanain_ valojen luo, hän huomasi naisen käden siirtyvän vyötäisille ja päästävän irti sille kierretyn käsivarren.

Ja kun he menivät hänen ohitseen, Percival Ford tunsi heidät ja nyökkäsi kapteenille ja majurin tyttärelle. Elämän savua, mietti hän itsekseen. Ja jälleen kaikui pimeästä _algaroba_-puun alta rakkautta helkkyvä naisen nauru, ja hänen tuolinsa taitse vei japanilainen lapsentyttö makuulle muuatta paljasjalkaista poikaa. Laulajain äänet sulivat hiljaa ja pehmeästi hawaiilaiseen rakkauslauluun, ja upseerit naisineen, käsivarret toistensa ympäri kiedottuina, liukuivat ja pyörivät _lanaissa_; ja taas nauroi nainen _algaroba_-puitten alla.

Mutta Percival Ford tunsi vain inhoa tuota kaikkea kohtaan. Häntä kiusasi naisen rakkausnauru, perämiehen nojaava pää valkeata _holokusta_ vasten, rannalla kävelevä pari, tanssivat upseerit naisineen, rakkauslauluja laulavain äänet ja hänen veljensä, joka lauloi toisten mukana _hau_-puun alla. Varsinkin tuo naisen nauru erityisesti kiusasi häntä. Outo ajatussarja heräsi hänen mielessään. Hän oli Isaac Fordin poika, ja mitä kerran oli Isaac Fordille sattunut, voisi sattua hänellekin. Tämä ajatus sai heikon sydämen syöksemään hänen poskilleen häpeän punan. Hän pelkäsi sitä, mitä saattoi piillä hänen veressään. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi saanut äkkiä tietää, että hänen isänsä oli ollut pitaalinen ja hänen oma verensä sisälsi tuon hirveän taudin ituja. Isaac Ford, ankara Herran sotilas — ulkokullattu mies! Mitä eroa olikaan hänen ja minkä rannan maleksijan välillä tahansa? Suvun kunnia, se kunnian talo, jota Percival Ford oli rakentanut, tuntui jo luhistuvan raunioksi.

Tunnit kuluivat, armeijalaiset nauroivat ja tanssivat, alkuasukas-orkesteri soitteli, ja Percival Ford yhä ponnisteli etsien ratkaisua äkilliseen ja masentavaan ongelmaan, joka oli vyörynyt hänen päälleen. Hän rukoili hiljaa, kyynärpää pöydällä, pää käden varassa, väsyneen katselijan näköisenä. Tanssien välillä armeijalaiset ja siviilimiehet naisineen pyrähtivät hänen luokseen ja lörpöttelivät tavanmukaisia lörpötyksiään, ja heidän palattuaan _lanaihin_ hän jatkoi kesken jäänyttä ponnisteluaan siitä, mihin se oli katkennut.

Hän alkoi sovitella yhteen Isaac Fordin särkynyttä ihannekuvaa, ja liiteaineena hän käytti taitavaa ja ovelaa logiikkaa. Ja se oli sitä lajia, joka on valmistettu itsekkäitten ihmisten aivo-laboratorioissa, ja se tepsi. Kieltämättä hänen isänsä oli ollut hienompaa savea kuin nuo ihmiset hänen ympärillään; mutta kuitenkin oli vanha Isaac ollut vasta muodostusasteellaan, jotavastoin hän, Percival Ford, oli jo valmis tuote. Se todistelu asetti isän jälleen arvoonsa ja samalla nosti hänen omaa arvoansa ylemmä. Hänen vähäpätöinen minänsä kasvoi jättiläissuureksi. Hän oli kyllin suuri antamaan anteeksi. Se ajatus ihan hehkui hänessä. Isaac Ford oli ollut suuri, mutta hän oli suurempi, sillä hän voi antaa Isaac Fordille anteeksi, vieläpä asettaa hänet uudelleen pyhälle paikalleen muistissaan, vaikkapa se paikka ei ollutkaan enää aivan niin puhdas kuin ennen. Hän hyväksyi senkin, ettei Isaac Ford ollut välittänyt ainoasta harha-askeleensa hedelmästä. Hyvä, hän ei myöskään välitä siitä.

Tanssiaiset taukosivat vihdoin. Orkesteri soitti lopuksi "Aloha Oen" ja valmistui lähtemään kotia. Percival Ford kutsui käsiään yhteen lyömällä japanilaisen palvelijan.

"Sano tuolle miehelle, että minä tahdon tavata häntä", sanoi hän Joe Garlandia osoittaen. "Käske hänen tulla tänne heti."

Joe Garland lähestyi pysähtyen kunnioittavasti muutaman askeleen päähän hänestä, hermostuneesti hypistellen kitaraa, joka yhä riippui hihnasta hänen olkapäällään. Toinen ei pyytänyt häntä istumaan.

"Te olette minun veljeni", sanoi Percival Ford.

"Niin, senhän tietää jokainen", oli vastaus, kummastuneella äänensävyllä lausuttu.

"Niinpä luulen, tietää niinkin", virkkoi Percival Ford kuivasti. "Mutta minä en ole tiennyt sitä ennen kuin tänä iltana."

Velipuoli odotti, ja häntä vaivasi äänettömyys, joka syntyi Percival Fordin miettiessä puheen jatkoa.

"Muistatteko ensimmäisen päivän kouluun tultuani, kun pojat sukelluttivat minua?" kysyi hän. "Miksi te piditte minun puoltani?" Velipuoli hymyili ujosti. "Senkö takia, että tiesitte?"

"Niin, sen takia."

"Mutta minä en tiennyt silloin", sanoi Percival Ford kuivakiskoisesti.

"Niinkö", vastasi toinen. Taas tuli äänettömyys.

Palvelijat alkoivat sammutella valoja _lanaissa_.

"Te tiedätte... nyt", virkkoi velipuoli yksinkertaisesti.

Percival Ford rypisti kulmiaan. Sitten hän katsoi toiseen tutkivin silmin.

"Paljonko vaaditte, jos lähdette saarilta ettekä palaa koskaan takaisin?" tiedusti hän.

"Eikö koskaan palata?" änkytti Joe Garland. "Saaret ovat ainoa maa, minkä tunnen. Toiset maat ovat kylmiä. En tunne muita maita. Minulla on paljon tuttavia täällä. Muissa maissa en kuulisi yhdenkään äänen lausuvan: '_Aloha_, Joe-poikani!'"

"Minä sanoin: ei koskaan palata", kertasi Percival Ford. "'Alameda' lähtee huomenna San Fransiskoon."

Joe Garland oli hämmentynyt. "Mutta miksikä?" kysyi hän. "Te tiedätte nyt, että me olemme veljeksiä."

"Juuri sen takia", oli vastaus. "Kuten itse äsken sanoitte, tietävät sen kaikki. Minä maksan runsaasti."

Kaikki epäröinti ja hämminki katosi Joe Garlandista.

Muodostumaisillaan ollut silta heidän välillään katkesi.

"Te siis tahdotte, että lähden", kysyi hän.

"Tahdon, että lähdette ettekä koskaan palaa", vastasi Percival Ford.

Ja sinä silmänräpäyksenä, ohikiitävässä leimauksessa hän näki veljensä kohoavan yläpuolelleen kuin vuoren ja tunsi itse kutistuvansa ja painuvansa mikroskoopilliseen mitättömyyteen. Mutta ei ole hyvä kenenkään nähdä itseänsä todellisena, eikä kukaan voi katsella minäänsä oikeassa valossa kauan ja jäädä elämään; ja vain tuokion välähdyksessä Percival Ford näki itsensä ja veljensä oikealta näkökulmalta. Seuraavassa tuokiossa häntä hallitsi taas mitätön ja vaativa itsekkyys..