Part 3

"Te aiotte mennä Shanghaihin. Tapaatte Lyte Gregoryn siellä. Hän työskentelee eräässä saksalaisessa liikkeessä. Ottakaa hänet päivälliselle. Tarjotkaa hänelle viiniä ja antakaa hänelle kaikkea parasta, mutta älkää antako hänen maksaa mitään. Lähettäkää lasku minulle. Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat Honolulussa, ja hän tarvitsee rahansa heille. Suurimman osan palkastaan hän lähettääkin heille ja elää itse erakkoelämää. Ja kertokaa hänelle Koonasta. Täällä hänen sydämensä on. Kertokaa hänelle kaikki mitä tiedätte Koonasta."

Koolau pitaalinen.

"Koska olimme sairaita, he riistivät meidän vapautemme. Me olemme totelleet lakia. Emmekä ole tehneet mitään pahaa. Ja kuitenkin he panisivat meidät vankeuteen. Molokai on vankila. Senhän tiedätte. Niulin sisar lähetettiin Molokaille seitsemän vuotta sitten. Hän ei nähnyt sisartaan sen koommin. Eikä hän saakaan häntä milloinkaan nähdä. Tytön täytyy olla siellä kuolemaansa saakka. Tämä ei ole hänen tahtonsa eikä se ole Niulinkaan tahto. Se on valkoisten miesten tahto, jotka maata hallitsevat. Ja keitä ovat nämä valkoiset miehet? Kyllä tunnemme. Isämme ja isoisämme jo heidät tunsivat. He saapuivat kuin lampaat ja puhuivat lempeästi. Hyvin he osasivatkin puhua lempeästi, sillä me olimme voimakkaita ja meitä oli paljon, ja kaikki saaret olivat meidän. Niinkuin sanoin, he puhuivat lempeästi. Heitä oli kahta lajia. Toinen laji pyysi meidän lupaamme saarnatakseen meille jumalansanaa, ja toinen taas kysyi lupaa saadakseen käydä kauppaa kanssamme. Sellainen oli alku. Nyt ovat kaikki saaret heidän, kaikki maa, kaikki karja — kaikki on heidän. Ne, jotka saarnasivat meille jumalansanaa, ja ne, jotka saarnasivat rommin sanaa, ovat menestyneet ja tulleet suuriksi päälliköiksi. He asuvat kuin kuninkaat monihuoneisissa taloissa, ja suurilukuinen palvelijajoukko hoitelee heitä. Ja vaikka heillä ei mitään ollut, niin he omistavat nyt kaiken, ja jos minä tai joku kanakki nälkäänsä valittaa, he vain irvistävät ja sanovat: 'Miks'ette tee työtä? Sitä on kyllä viljelyksillä.’"

Koolau pysähtyi. Hän kohotti kätensä ja muodottomiksi koukistuneilla sormillaan otti päästään loistavan hibiscus-kiehkuran, joka seppelöi hänen mustia hiuksiaan. Kuu hopeoi näkyä säteillään. Oli rauhallinen yö, vaikka ne, jotka istuivat hänen luonaan ja kuuntelivat, olivat taistelussa olleitten näköisiä. Heidän kasvonsa muistuttivat leijonan kuonoa. Millä töllötti tyhjä sija sillä paikalla, missä nenän piti olla, millä taas käsivarren tynkä näytti paikkaa, mistä se oli mädännyt pois. Siinä oli miehiä ja naisia kolmisenkymmentä, jotka olivat pedon merkillä leimatut.

He istuivat seppelöityinä kukkien tuoksussa ja tähtiyön kirkkaassa valossa. Heidän huulensa liikkuivat kummallisesti, ja heidän kurkkunsa kähisivät hyväksyvästi Koolaun puheelle. Nämä ihmiset olivat olentoja, jotka kerran olivat olleet miehiä ja naisia. Mutta nyt he eivät olleet enää pitkään aikaan olleet kumpiakaan. He olivat epäsikiöitä — kauhistus ja kaiken ihmisyyden luonnoton irvikuva. Hirveästi runneltuja rampoja, olentoja, jotka näyttivät siltä, kuin heitä olisi vuosituhansia kidutettu helvetissä. Heidän kätensä, mikäli niitä oli jäljellä, olivat kuin harpyian linnunjalat. Heidän kasvonsa olivat muodottomat ja hirveät kuin jonkun hullun jumalan ruhjomat elämän koneistossa. Siellä ja täällä oli kasvoja, joista se hullu jumala oli riiponut puolet pois, ja eräs nainen vuodatti kuumia kyyneleitä kahdesta hirveästä kuopasta, joissa hänen silmänsä olivat kerran olleet. Jotkut kärsivät kauheita tuskia, ja voihke kohoili heidän rinnastaan. Toiset rykivät äänellä, joka vihloi kuin silkkikangasta olisi repäisty. Kaksi tylsämielistä, jotka muistuttivat enemmän suuren apinan sikiöitä kuin ihmisiä, liikkui ja soperteli kuutamossa kultaisten kukkien keskellä. Eräs, jonka korvalehdet roikkuivat kuin läpät hänen olkapäillään, otti loistavan tulipunaisen oranssinkukan ja koristi sillä hirveän korvansa, joka lepsutti hänen liikkeittensä mukaan.

Koolau oli näitten olioitten kuningas. Ja tämä oli hänen kuningaskuntansa — kukkiin peittyvä syvänne esiinpistävine vuorineen ja kukkuloineen, joilla villivuohet kiipeilivät. Kolmella sivulla kohosivat jylhät kallioseinämät troopillisen kasvullisuuden kukkaköynnösten ihmeellisessä verhossa, jotka tunkivat luolien suihin — rajoittivat Koolaun alamaisten kalliosyvännettä. Neljännellä sivulla maa päättyi kammottavaan kuiluun, ja kaukana alhaalla voi nähdä kukkuloiden huippuja ja kuiluja, joiden juurella vaahtosivat ja kohisivat Tyynenmeren aallot. Kauniilla ilmalla alukset pääsivät maihin kallioiselle rannalle, joka johti Kalalaun laaksoon, mutta vain hyvin kauniilla ilmalla. Ja rohkeapäiset vuoristolaiset ainoastaan voivat kiivetä rannikolta Kalalaun laakson korkeimmalle kohdalle, siihen vuorenrinteiden väliseen kouruun, missä Koolau hallitsi. Mutta niitten vuoristolaisten täytyi olla hyvin kylmäpäisiä ja heidän tuli tuntea villivuohien polut hyvin tarkoin. Oli ihmeellistä, kuinka tuo ihmismassa raajarikkoja oli kyennyt laahaamaan avuttoman kurjuutensa vuohenpolkuja pitkin tälle luoksepääsemättömälle paikalle.

"Veljet", alkoi Koolau.

Mutta eräs noista apinamaisista irvikuvista päästi äkkiä villin, mielettömän kirkunan, ja Koolau odotti niin kauan kuin kimakka ääni kaikui edestakaisin kallioseinämien väliä ja loittoni vähitellen hiljaiseen yöhön.

"Veljet, eikö tämä ole omituista? Maa oli meidän, ja sittenkään se ei ole meidän. Mitä nämä jumalan ja rommin saarnaajat antoivat meille maastamme? Oletteko saaneet siitä yhtä dollaria, niin, yhtä dollaria? Kuka teistä on saanut? Kuitenkin on maa heidän, ja vastaukseksi kysymyksiimme he sanovat meille, että me voimme mennä työhön maalle, heidän maalleen, ja se mitä tuotamme työllämme, tulee heidän hyväkseen. Mutta entispäivinä meidän ei tarvinnut tehdä työtä. Ja koska olemme sairaita, he vielä riistävät vapautemme."

"Kuka toi tämän taudin, Koolau?" tiedusti Kiloliana, laiha ja jänteikäs mies kuin metsänpeikko, jolla olisi odottanut näkevänsä halkikaviot jaloissa. Ja halkeamat niissä jaloissa olikin, totta kyllä, mutta ne olivat suuria mätähaavoja ja visvaisia paiseita. Kuitenkin tämä Kiloliana oli rohkein kiipijä heistä kaikista, mies, joka tunsi jokaisen vuohenpolun ja joka oli opastanut Koolaun ja hänen surkeat seuralaisensa Kalalaun syvänteen turviin.

"Jaa-a, hyvin kysytty", vastasi Koolau. "Koska me emme tahtoneet käydä työhön peninkulmaisilla sokerikentillä, missä kerran meidän hevosemme kävivät laitumella, he toivat kiinalaisia kuleja meren takaa. Ja heidän muassaan tulivat kiinalaiset taudit — tämäkin, josta me kärsimme ja jonka tähden he tahtovat viedä meidät Molokain vankeuteen. Me olemme syntyneet Kauaissa. Olemme olleet muillakin saarilla, joku siellä, toinen täällä, Oahussa, Mauissa, Hawaiilla ja Honolulussa. Aina me kuitenkin palasimme Kauaihin. Miksi tulimme tänne takaisin? Siihen täytyy olla syynsä. Sen tähden, että rakastamme Kauaita. Täällä olemme syntyneet. Täällä olemme eläneet. Ja täällä me kuolemmekin — jos — jos heikkosydämisiä ei ole joukossamme. He joutavat Molokaille, ja jos sellaisia on, älkööt he viivytelkö täällä. Heikkoluontoiset menkööt alas ja heidät lähetettäköön Molokaille. Mutta me pysymme paikoillamme ja taistelemme. Emme halua kuolla. Meillähän on luodikoita. Te tunnette kapean polun, jolla miesten täytyy ryömiä peräkkäin. Minä yksin, minä Koolau, joka kerran olin cowboyna Niihaussa, voin puolustaa polkua tuhattakin miestä vastaan. Tässä on Kapalei, joka joskus on ollut tuomari ja kunnian mies, mutta joka nyt on ajettu rotta kuten me kaikki. Kuulkaa häntä, hän on viisas mies."

Kapalei nousi. Kerran hän oli ollut tuomari. Hän oli käynyt Punahoun opiston. Hän oli istunut herrojen ja päälliköitten ja korkeitten edustajain joukossa, jotka suojelivat kauppiaita ja lähetyssaarnaajia. Sellainen mies oli Kapalei ollut. Mutta nyt, kuten Koolau sanoi, hän oli takaa-ajettu rotta, lain ulkopuolella oleva luontokappale, joka oli vajonnut niin syvälle kauhistuttavaan liejuun, että oli lain yläpuolella yhtä hyvin kuin sen alapuolellakin. Hänen kasvonsa olivat piirteitä vailla ja täynnä kummallisia rakoilevia halkeamia, ja luomettomat silmät paloivat kulmakarvattomissa kuopissa.

"Emme tahdo aikaansaada rettelöitä", alkoi hän. "Me haluamme olla rauhassa, mutta jos he eivät jätä meitä rauhaan, silloin rettelön alku on heidän syynsä ja samaten sen rangaistus. Minun sormeni ovat mennyttä, niinkuin näette." Hän nosti kädentynkiään, jotta kaikki voisivat nähdä. "Vielä minulla on sentään yksi peukalo jäljellä, ja sillä voin painaa liipasinta yhtä lujasti kuin sen poistippuneilla naapureilla ennen vanhaan. Me rakastamme Kauaita. Eläkäämme täällä tai kuolkaamme täällä, mutta älkäämme lähtekö Molokain vankilaan. Tauti ei ole meidän syntiämme. Miehet, jotka saarnasivat jumalan sanaa ja rommin sanaa, tuottivat taudin niitten orjakulien muassa, jotka tekevät työtä meiltä ryövätyillä mailla. Minä olen ollut tuomari. Minä tunnen lain ja oikeuden ja sanon teille, että on väärin ryöstää mieheltä maa, sairastuttaa hänet kiinalaiseen tautiin ja sitten panna hänet loppuiäkseen vankilaan."

"Elämä on lyhyt ja päivät ovat kärsimystä", sanoi Koolau. "Juokaamme ja tanssikaamme ja olkaamme niin onnellisia kuin voimme."

Eräältä kallioiselta rinteeltä tuotiin kurpitsaleilejä ja annettiin niiden kiertää ympäri. Niissä oli ti-kasvin juuresta valmistettua, kiihoittavaa juomaa. Kun tämä tulinen neste virtasi heidän ruumiinsa läpi ja kohosi heidän aivoihinsa, unohtivat he nykyisen kurjuutensa ja olivat miehiä ja naisia taas. Nainen, joka vuodatti kuumia kyyneliä tyhjistä silmäkuopistaan, oli jälleen elämänhaluinen nainen, kun hän kaiutteli _ukulele_-säveliä ja koroitti äänensä villiin rakkaushuutoon, sellaiseen kiljuntaan, joka voi olla peräisin ainoastaan alkuperäisen maailman metsien pimennoista. Ilma värisi hänen huudostaan, joka oli pehmeän käskevä ja houkutteleva. Kiloliana tanssi matolla naisen laulun rytmikkäässä tahdissa, jota oli mahdoton väärin ymmärtää. Rakkaus karkeloi kaikissa hänen liikkeissään, ja hetken kuluttua tanssi hänen vieressään matolla nainen, jonka vahvat lantiot ja voimakkaat rinnat muodostivat taudinsyömien kasvojen kanssa ristiriidassa olevan kuvan. Se oli elävältä kuolleen tanssia, sillä heidän runnelluissa ruumiissaan elämä vielä kaipasi ja lempi. Taas nainen, jonka sokeista silmistä juoksivat kuumat kyyneleet, lauloi rakkauslaulua, ja taas tanssivat lemmentanssijat lämpimänä yönä, ja taas kiersivät leilit, kunnes heidän aivoissaan kihisi ja kuohui eivätkä he muistaneet matojen ryömimistä ja väsymystä. Ja naisen kera matolla tanssi solakka tyttö, jolla oli kauniit ja neitseelliset kasvot, mutta jonka koukistuneet käsivarret nousivat ja laskivat osoittaen taudin tuhoa. Ja ne kaksi tylsämielistä nenäänsä honottaen tanssivat sivussa eriskummaista, outoa ja lystikästä tanssiaan, esittäen lemmen irvi-ilveilyä, samoinkuin he itsekin olivat elämän hirtehishuvikseen muovailemia.

Mutta naisen laulu särkyi puolitiessä ja tanssijat taukosivat, kun kaikkien katseet kääntyivät kuiluun päin merelle, jossa raketti nousi ilmaan kuin kummitus kuutamoisen ilman läpi.

"Ne ovat sotilaita", selitti Koolau. "Huomenna tulee taistelu. On hyvä nukkua ja valmistua."

Pitaaliset tottelivat kavuten vuorenonkaloihinsa. Koolau jäi yksin liikkumattomana kuutamoon ja istui luodikko polvillaan, katsellen alhaalla olevia aluksia, jotka laskivat maihin rannikolle.

Kaukaisen Kalalaun laakson ylänne oli hyvin valittu turvapaikka. Kilolianaa lukuunottamatta, joka tunsi takapolut ylhäällä äkkijyrkillä vuorenseinämillä, ei ihminen voisi päästä syvänteeseen muuten kuin hinautumalla erästä veitsenterävää harjannetta myöten. Tämä taipale oli sadan jaardin pituinen ja tuskin kahdentoista tuuman levyinen. Kummallakin sivulla ammotti syvyys. Pienikin harha-askel oikealle tai vasemmalle, ja mies syöksyy surman suuhun. Mutta kerran yli päästyään hän olisi maallisessa paratiisissa. Kasvullisuuden rehevä meri peitti seudun, vihreät aaltomaiset köynnökset ulottuivat seinämältä seinämälle, vuorenkielekkeeltä riippui alas viiniköynnöksiä, ja sanajalkoja pujotteli lukemattomissa halkeamissa. Koolau oli hallituksensa monien kuukausien aikana saanut tovereineen taistella tätä kasvullisuuden merta vastaan. Tiheä viidakko oli raivattu edemmäksi banaani-, appelsiini- ja mangopuiden ympäriltä, jotka kasvoivat villinä. Pienillä aukeamilla kasvoi villejä nuolenjuuria; kalliopengermillä, joille oli kokoiltu multaa, oli meloneja ja _taro_-tilkkuja; ja jokaisella avoimella paikalla, minne auringonsäteet voivat tunkeutua, oli _papala_-puita, raskaina kultaisten hedelmien painosta.

Koolau oli vetäytynyt tähän turvapaikkaan alempaa rannikkolaaksosta. Ja jos täältä oli peräydyttävä, niin hän tunsi syvänteiden kätkössä piilopaikkoja, joihin hän voi johtaa alamaisensa turvaan. Ja nyt hän makasi luodikko vierellään, tähystellen tiheän pensaikon läpi rannalla olevia sotilaita. Hän huomasi, että heillä oli mukanaan suuria tykkejä, joista valo heijastui kuin peilistä. Terävä harjanne oli juuri hänen edessään. Hän voi nähdä miesten ryömivän ylöspäin sitä kohti pieninä pilkkuina. Hän huomasi samalla, etteivät ne olleet sotilaita, vaan poliiseja. Jos nämä epäonnistuvat, sitten sotilaat tulevat.

Hän pyyhkäisi hyväillen luodikkonsa piippua ja tutki varmuuden vuoksi, että se tekisi tehtävänsä. Hän oli oppinut ampumaan ajaessaan villiä karjaa Niihaussa, jolla saarella hänen taitonsa tarkka-ampujana oli unohtumaton. Ryömivien miespilkkujen kasvaessa suuremmiksi ja lähetessä hän arvioi välimatkaa, tutki tuulen suuntaa ja laski tarkoin, ettei ampuisi yli tähtäyspilkkojen, jotka olivat niin kaukana hänen alapuolellaan. Mutta hän ei ampunut. Eikä ilmaissut itseään, ennenkuin he ehtivät harjanteen päähän. Sittenkään hän ei näyttäytynyt, vaan puhui viidakosta.

"Mitä te tahdotte?" tiedusti hän.

"Me tahdomme Koolau pitaalisen", oli vastaus. Mies, joka johti alkuasukaspoliiseja, oli itse sinisilmäinen amerikkalainen.

"Teidän täytyy palata takaisin", sanoi Koolau.

Hän tunsi miehen, erään apulais-sheriffin niiltä ajoilta, jolloin hänet oli karkoitettu Niihausta Kauain poikki ulos laakson rotkoihin.

"Kuka olet?" kysyi sheriffi.

"Minä olen Koolau, pitaalinen", kuului vastaus.

"Sitten tule ulos. Me haemme sinua. Kuolleena taikka elävänä maksetaan päästäsi tuhannen dollaria. Et voi paeta."

Koolau nauroi ääneen viidakossa.

"Tule ulos!" komensi sheriffi, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän neuvotteli poliisien kanssa, ja Koolau näki, että he valmistuivat hyökkäämään hänen kimppuunsa.

"Koolau!" huusi sheriffi. "Koolau, minä tulen luoksesi."

"Sitten katso ensin tarkasti aurinkoa, merta ja taivasta, sillä viimeisen kerran näet ne elämässäsi."

"Kuulehan nyt, Koolau", sanoi sheriffi levollisesti. "Minä tunnen sinut kuoleman ampujaksi. Mutta et voi ampua minua. Minä en ole koskaan tehnyt sinulle mitään vääryyttä."

Koolau mörähti viidakossa.

"Minä sanon, etten koskaan ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä, vai olenko?"

"Teethän minulle vääryyttä, kun yrität viedä minut vankilaan", oli vastaus. "Ja teet minulle vääryyttä, kun koetat ansaita tuhannen dollaria päästäni. Jos tahdot elää, niin pysy siinä, missä olet."

"Minun on tultava luoksesi. Ikävä kyllä, mutta se on velvollisuuteni."

"Kuolet, ennenkuin pääset tänne."

Sheriffi ei ollut pelkuri. Kuitenkin hän epäröi. Hän katsoi kummallakin puolellaan ammottavaan kuiluun, silmäsi pitkin harjannetta, jota hänen täytyi kulkea, mutta rohkaisi sitten luontonsa.

"Koolau!" huusi hän.

Mutta viidakko pysyi äänettömänä.

"Koolau, älä ammu. Minä tulen."

Sheriffi kääntyi, antoi muutamia käskyjä poliiseille ja aloitti sitten vaarallisen kulkunsa. Hän eteni hitaasti. Se oli kuin köydellä kävelyä. Hänellä ei ollut muuta tukea kuin pelkkä ilma. Laavakallio murtui hänen jalkainsa alla, ja irtaantuneet kappaleet kierivät syvyyteen. Aurinko paahtoi hänen niskaansa, ja hänen kasvonsa olivat hiestä märkinä. Kuitenkin hän eteni, kunnes pääsi puolitiehen.

"Seis!" komensi Koolau viidakosta. "Askel vielä ja minä ammun."

Sheriffi pysähtyi, koettaen pysytellä tasapainossa tyhjyyden yllä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta silmät olivat päättävät. Hän nuolaisi kuivia huuliaan, ennenkuin puhui.

"Koolau, ethän ammu minua, tiedän, ettet tahdo ampua."

Hän astui vielä askeleen. Luoti pysäytti hänet puolikäännökseen. Hänen kasvoilleen tuli kysyvän hämmästynyt ilme, kun hän kallistui ollen putoamaisillaan. Hän yritti pelastautua heittäytymällä poikkipuolin harjanteelle, mutta samassa hän tunsi kuolevansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli terävä harjanne tyhjä. Sitten hyökkäsi viisi poliisimiestä yhdessä jonossa harjanteelle, ja samassa toiset alkoivat ampua. Se oli kamalaa. Viisi kertaa veti Koolau liipasinta niin nopeasti, että laukaukset läksivät yhtenä rätinänä. Muuttaen asemaansa ja painautuen syvemmälle suojaan kuulilta, jotka viuhuen leikkasivat ilmaa, hän kurkisti ulos. Neljä poliisia oli seurannut sheriffiä. Viides retkotti poikkipuolin harjanteen selällä vielä hengissä. Vähän matkan päässä, enää ampumatta, olivat jäljelläolevat poliisit. Suojattomalla kalliolla he olivat toivottomasti alttiina tulelle. Ennenkuin he ehtisivät hiipiä alas, voisi Koolau nokkia heidät viimeiseen mieheen. Mutta hän ei ampunut, ja heidän neuvoteltuaan otti yksi heistä valkoisen aluspaitansa ja heilutti sitä lippuna. Toisen seuraamana läksi hän yrittämään harjanteelle haavoittuneen toverinsa luokse. Koolau ei antanut mitään merkkiä itsestään, mutta seurasi heidän toimiaan, kun he peräytyivät alas laaksoon.

Kahta tuntia myöhemmin Koolau tarkkasi toisesta viidakosta poliisien yritystä nousta laakson vastakkaiselta sivulta. Hän näki villivuohien pakenevan heidän edellään, kun he kiipesivät korkeammalle ja korkeammalle. Vihdoin hän epäili arvioimiskykyään ja kutsutti Kilolianan, joka ryömi hänen sivullaan.

"Ei, siellä ei ole tietä", sanoi Kiloliana.

"Vuohet?" kysyi Koolau.

"Ne tulevat yli seuraavasta laaksosta, mutta eivät voi päästä tänne. Siinä ei ole tietä. Nuo miehet eivät ole viisaampia kuin vuohet. He saisivat surmansa pudotessaan. Vahtikaamme."

"Ne ovat urhoollisia miehiä", sanoi Koolau. "Vahtikaamme."

Kylki kyljessä he makasivat kukkien joukossa; keltaisia _hau_-kukkia putoili ylhäältä heidän päällensä heidän seuratessaan mieshiukkasten nousua ylöspäin, kunnes kolme heistä luiskahti, kieri ja syöksyi vuoren reunan yli ja putosi puolen tuhannen jalan syvyiseen rotkoon. Kiloliana nauraa hihitti.

"Niistä ei ole haittaa meille enää", sanoi hän. "Heillä on tykkejä", virkkoi Koolau vastaukseksi. "Sotilaat eivät ole vielä puhuneet."

Helteisenä iltapäivänä nukkuivat useimmat pitaaliset luolissaan kallioitten kouruissa. Koolau torkkui vastapuhdistettu luodikko polvillaan oman luolansa suulla. Vääräkätinen tyttö makasi alempana viidakossa ja vahti harjannepolkua. Äkkiä Koolau hypähti pystyyn, kun kova pamaus kuului rannikolta. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui, kuin taivaan kansi olisi revennyt. Hirmuinen ääni pelästytti hänet. Oli kuin kaikki jumalat olisivat tarttuneet taivaankanteen ja repäisseet sen halki käsissään, kuten nainen repäisee puuvillakankaan kaistaleiksi. Se oli hirveä revähdys, ja se läheni. Koolau vilkaisi varovasti ylöspäin nähdäkseen. Korkealla vuorenhuippua vasten pommi räjähti mustaa savua tupruttaen. Kallio särkyi ja kivet sinkoilivat jyrkänteen juurelle.

Koolau pyyhkäisi kädellään hikisiä kulmakarvojaan. Hän oli hirveästi järkytetty. Hänellä ei ollut kokemusta pommitulesta, ja tämä oli peloittavampaa kuin mitä hän oli kuvitellut.

"Yksi", sanoi Kapahei, äkkiä päättäen laskea laukaukset.

Toinen ja kolmas pommi lensivät vinkuen vuorenseinän yli ja räjähtivät silmänkantamissa. Kapahei piti järjestelmällisesti laskua. Pitaaliset ryömivät esiin luolistaan. Ensin he säikähtivät, mutta pommien jatkuvasti lentäessä heidän ylitseen he rauhoittuivat ja alkoivat ihmetellä näytelmää. Ja ne kaksi tylsämielistä kirkuivat ihastuksesta, tehden villejä hyppyjä joka kerta pommien lentäessä ohitse. Koolau sai takaisin rohkeutensa. Eihän pommitus ollut aikaansaanut vahinkoa. Nähtävästi he eivät voineet tähdätä sellaisilla suurilla heittoaseilla niin pitkän matkan päästä yhtä tarkasti kuin luodikoilla.

Mutta asema muuttui. Pommit alkoivat putoilla matalammalle. Yksi räjähti alhaalla viidakossa harjanteen päässä. Koolau muisti tytön, joka makasi siellä vahdissa, ja juoksi alas katsomaan. Savua nousi vielä pensaikosta hänen ryömiessään sinne. Hän oli hämmästynyt. Oksat olivat pirstaleina ja poikki. Missä tyttö oli maannut, siinä oli vain kuoppa jäljellä. Tyttö itse oli revennyt kappaleiksi. Pommi oli räjähtänyt juuri hänen kohdallaan.

Tähysteltyään ensin, etteivät sotilaat yrittäneet tulla harjanteen poikki, hän juoksi takaisin luolille. Koko ajan pommit vonkuivat ja laakso kajahteli räjähdyksistä. Kun hän tuli luolien luo, näki hän nuo kaksi tylsämielistä luolan edessä tarttuneina toisiinsa käsillään sormentynkineen. Vielä juostessaan Koolau näki mustan savun nousevan tylsämielisten paikalta. Heidän ruumiinsa olivat räjähdyksen voimasta lentäneet irti toisistaan. Toinen makasi liikkumattomana, mutta toinen veti itseään käsillään luolaa kohti. Hänen jalkansa raahautuivat avuttomina hänen perässään. Hän näytti ihan kylpevän veressä, jota juoksi hänen ruumiistaan, ja ryömiessään hän ulisi kuin pieni koira. Kapaheita lukuunottamatta pitaaliset olivat paenneet luoliin.

"Seitsemäntoista", laski Kapahei. "Kahdeksantoista", lisäsi hän.

Tämä viimeinen pommi sattui suoraan erääseen luolaan. Räjähdys tyhjensi luolat. Mutta siitä luolasta ei ilmaantunut ketään. Koolau ryömi pistävän katkeran savun läpi. Neljä ruumista makasi siellä hirvittävästi ruhjottuina. Yksi heistä oli sokea nainen, jonka kyyneleet eivät enää milloinkaan vuotaneet.

Ulkopuolella Koolau näki kansansa kauhuissaan jo alkavan kiivetä vuohenpolkua, joka vei syvänteestä pois, piiloutuakseen kukkuloiden väliin ja rotkoihin. Haavoittunut tylsämielinen veti itseään heikosti vaikeroiden eteenpäin, koettaen seurata toisia. Mutta ensimmäisellä kallionsyrjällä hänen voimansa pettivät ja hän putosi takaisin.

"Olisi kai parasta tappaa hänet", sanoi Koolau Kapaheille, joka yhä istui samalla paikalla.

"Kaksikymmentäkaksi", vastasi Kapahei. "Kyllä, parasta on tappaa hänet. Kaksikymmentäkolme — kaksikymmentäneljä."

Tylsämielinen vaikeroi surkeasti nähdessään luodikon piipun suunnattuna häntä kohti. Koolau epäröi, sitten hän laski pyssyn alas.

"Se on vaikea tehtävä", virkkoi hän.

"Olet hullu, kaksikymmentäviisi, kaksikymmentäkuusi", sanoi Kapahei. "Anna kun minä näytän."

Hän pyörähti ja raskas kivenlohkare käsissään lähestyi haavoittunutta olentoa. Kun hän oli juuri kohottanut kätensä iskuun, räjähti pommi yläpuolella, vapauttaen hänet siitä pakosta ja samalla pannen lopun hänen laskuilleen.

Koolau oli yksinään syvänteessä. Hän katseli raadollisen kansansa matelemista kukkulanharjalla ja näki sen katoavan kukkulan taa. Sitten hän kääntyi ja meni alas viidakkoon, missä tyttö oli saanut surmansa. Pommitus yhä jatkui, mutta hän viipyi. Kaukana alhaalla hän näki sotilaitten kiipeävän ylöspäin. Eräs pommi räjähti kahdenkymmenen jalan päässä. Painautuessaan maata vasten hän kuuli pomminsirpaleiden lentelevän läheltä ylitseen. _Haun_-kukkia satoi hänen päälleen. Hän kohotti päätään tähystääkseen alas polulle ja huokasi. Oli peloissaan. Kiväärinkuulat eivät peloittaneet häntä, mutta tämä pommituli oli kauhistuttavaa. Joka kerta pommin räjähtäessä hän vavahti, mutta joka kerta hän kuitenkin nosti päätään, jälleen tähystäen polulle.

Vihdoinkin pommitus lakkasi. Sen syyksi hän arvasi, että sotilaat olivat ehtineet lähelle. He ryömivätkin pitkin polkua peräkkäin, ja hän koetti laskea heidän lukumääräänsä. Heitä oli vähintään sata tai sinnepäin — kaikki tulivat hänen, Koolau pitaalisen takia. Hän tunsi ylpeyttä sellaisesta kunniasta. Tykeillä ja kivääreillä varustettuina tulivat poliisit ja sotilaat häntä vastaan, ja hän oli ainoastaan yksi mies tai oikeammin rampa miehen jäännös. Olivat tarjonneet tuhat dollaria hänestä, kuolleena tai elävänä. Koko elämässään hän ei ollut nähnyt niin paljon rahaa. Tuo ajatus oli katkera. Kapahei oli ollut oikeassa. Hän, Koolau, ei ollut tehnyt vääryyttä kellekään. Kun _haolit_ tarvitsivat työmiehiä anastamalleen maalle, he tuottivat kiinalaisia kuleja, ja niiden mukana oli tullut tämä tauti. Ja nyt, kun hän oli siihen sairastunut, oli hän tuhannen dollarin arvoinen — mutta ei omaksi hyödykseen. Vain hänen arvoton raatonsa, joko taudinsyömänä tai pommin repimänä, oli tuon rahasumman arvoinen.

Kun sotilaat ehtivät veitsenteräharjanteelle, oli hän valmiina varoittamaan heitä. Mutta hänen katseensa sattui surmatun tytön ruumiiseen, ja hän pysyi vaiti. Kun kuusi sotilasta oli uskaltautunut vaaralliselle harjanteelle, hän avasi tulen. Eikä lopettanut, ennenkuin harjanne oli puhdistettu. Hän tyhjensi makasiinin, latasi ja tyhjensi jälleen. Hän ampui keskeymättä. Kaikki hänen kärsimänsä vääryydet kuohuivat hänen aivoissaan, ja hän oli koston raivossa. Kaikki vuohenpolulla alhaalla olevat sotilaat ampuivat, ja vaikka he olivat pitkällään ja hakivat suojaa maanpinnan syvennyksistä, olivat he alttiina hänen tulelleen. Kuulat räiskivät ja vihelsivät hänen ympärillään. Eräs uursi mennessään vaon hänen päänahkaansa ja toinen pyyhkäisi ihoa rikkomatta hänen olkapäätään. Se oli verilöylyä, jossa yksi mies surmasi. Sotilaat alkoivat peräytyä, kuljettaen haavoittuneitaan edellään. Heitä ammuskellessaan Koolau tunsi palaneen lihan käryä. Hän vilkaisi ensin viereensä ja huomasi sitten, että se läksi hänen omasta kädestään. Kuumetessaan hänen pyssynsä oli sen synnyttänyt. Pitaalitauti oli syönyt enimmät hermot hänen käsistään, ja vaikka hänen lihansa paloi ja hän huomasi sen, ei hän tuntenut kipua siitä.

Hän makasi viidakossa hymyillen, kunnes muisti tykit. Epäilemättä he alkavat uudestaan pommittaa ja tällä kerralla suoraan viidakkoa, mistä hän oli tuottanut heille tuhoa. Tuskin oli hän ehtinyt siirtyä takanansa olevaan matalaan kouruun, johon pommit eivät voineet putoilla, kun pommitus alkoi jälleen. Hän laski laukaukset. Kuusikymmentä kertaa oli tullut, ennenkuin tykkituli taukosi. Pikkuinen ala oli räjähdyksen kuoppia täynnä, ja näytti aivan mahdottomalta, että mikään elävä olento olisi voinut säilyä. Niin sotilaat luulivat, kun he taas iltapäivän helteessä kiipesivät vuohenpolkua. Ja jälleen heidän terävälle harjanteelle ehdittyään taisteltiin, ja jälleen he peräytyivät rannikolle.

Kaksi päivää vielä piti Koolau tietä tukittuna, vaikka sotilaat koettivat edelleen saavuttaa hänet lentävillä pommeilla turvapaikastaan. Silloin saapui Paahau, muuan pitaalipoika, syvänteen takaa hänen luokseen ja huusi hänelle, että Kiloliana oli vuohia ajaessaan saanut pudotessaan surmansa ja että naiset säikäyksissään eivät tienneet mitä tehdä. Koolau kutsui pojan alas ja jätti hänelle luodikon, käskien vahtia polkua. Hän tapasi kansansa alakuloisena. Suurin osa heistä ei voinut hankkia ruokaa itselleen, ja kaikki olivat nälkään nääntymäisillään. Hän valitsi kaksi naista ja erään miehen, joiden sairaus ei ollut vielä pitkälle kehittynyt, ja lähetti heidät takaisin syvänteelle hakemaan ravintoa ja mattoja. Muita hän rohkaisi ja lohdutti, kunnes heikommatkin heistä ryhtyivät rakentamaan alkuperäisiä suojia itselleen.

Mutta ne, jotka hän oli lähettänyt ruokaa hakemaan, eivät palanneet, ja hän riensi syvänteelle. Kun hän kääntyi kallion kulman takaa, oli vastassa puoli tusinaa kiväärinlaukauksia. Eräs kuula repäisi lihaa hänen olkapäästään, ja kivensirpale repi hänen poskeaan luodin sattuessa kallionseinään. Siinä tuokiossa hän hypähti takaisin, mutta samalla hän huomasi, että syvänne oli sotilaita kirjavanaan. Hänen oma kansansa oli hänet pettänyt. Pommituli oli ollut liian hirveä, ja he pitivät Molokain vankilaa parempana.

Koolau laskeutui takaisin ja heitti pois painavan patruunavyönsä. Kallioiden rotkossa hän antoi vihollisen pään ja olkapäitten tulla esille, ennenkuin veti liipasinta. Kahdesti tämä tapahtui, ja sitten pienen viivytyksen jälkeen pään ja olkapäitten asemesta kohosi valkoinen lippu muurin reunalle.

"Mitä te tahdotte?" tiedusti Koolau. "Sinut, jos olet Koolau, pitaalinen", kuului vastaus.

Koolau unohti missä oli, unohti kaiken siinä maatessaan ja ihmetellessään näiden _haolien_ merkillistä itsepintaisuutta, jotka pitäisivät päänsä, vaikka taivas putoaisi alas. Niin, he pitivät päänsä kaikessa, vieläpä vaikka kuolivatkin päämääräänsä pyrkiessään. Eikä hän voinut olla ihailematta heitä, kuinka tuo tahto oli heissä voimakkaampi elämää ja taivutti kaikki heidän valtansa alle. Hän oli vakuutettu kamppailunsa toivottomuudesta. _Haolien_ hirveää tahtoa ei voinut vastustaa. Vaikka hän tappoi tuhannen miestä, vieläkin he nousivat kuin meren hiekka, ja heitä nousi aina enemmän ja enemmän. He eivät koskaan tunnusta tappiotaan. Siinä oli heidän heikkoutensa ja heidän voimansa. Siinä oli myös hänen kansansa onnettomuus. Hän näki nyt, kuinka kourallinen jumalan saarnaajia ja rommin saarnaajia oli valloittanut maan.

"Well, mitä sanot? Tahdotko tulla mukanamme?"

Se oli näkymättömän miehen ääni valkoisen lipun alla. Siellä hän oli kuten toisetkin _haolit_ pyrkimässä suoraan loppuratkaisua kohti.

"Keskustelkaamme", vastasi Koolau.

Miehen pää ja olkapäät tulivat näkyviin, sitten koko hänen ruumiinsa.

Hän oli sileänaamainen, sinisilmäinen, kaksikymmentäviisivuotias nuorukainen, hoikka ja kaunis kapteenin univormussaan. Hän läheni ja pysähtyi noin kahdentoista jalan päähän hänestä.

"Olet urhoollinen mies", sanoi Koolau ihmettelevästi. "Minähän voisin tappaa sinut kuin kärpäsen."

"Ei, et voisi", oli vastaus.

"Miksi en voisi?"

"Siitä syystä että olet mies, Koolau, vaikka tosin sairas mies. Tunnen tapasi, sinä tapat rehellisesti."

Koolau murahti, mutta oli salaisesti hyvillään.

"Mitä olette tehneet alamaisilleni?" kysyi hän. "Poika, kaksi naista ja mies?"

"He antautuivat, kuten nyt pyydän sinuakin antautumaan."

Koolau naurahti epäilevästi.

"Minä olen vapaa mies", ilmoitti hän. "En ole tehnyt pahaa. Kaikki mitä pyydän on saada jäädä yksinäni tänne. Olen elänyt vapaana, ja vapaana tulee minun saada kuoliakin. En tahdo koskaan antautua vangiksi."

"Sitten kansasi on sinua viisaampi", vastasi nuori kapteeni. "Katsohan — he tulevat tuossa."

Koolau kääntyi ja seurasi lähestyvää joukkonsa jäännöstä. Voihkien ja valittaen tuo aavekulkue laahasi surkeita raajojaan ohitse. Se antoi Koolaunkin maistaa syvemmin katkeruuttaan, sillä he kiroilivat ja solvasivat häntä ohikulkiessaan, ja läähättävä akka, joka kulki viimeisenä, pysähtyi ja ojensi laihat, nahkaiset petolinnun kyntensä häntä kohti ja syyti kirouksia. Toinen toisensa jälkeen he hävisivät kukkulan taa ja antautuivat piiloutuneille sotilaille.

"Voit mennä nyt", sanoi Koolau kapteenille. "Minä en koskaan antaudu. Se on viimeinen sanani, Hyvästi." Kapteeni liukui vuoren yli sotilaittensa luo. Seuraavassa tuokiossa ilman rauhan lippua hän nosti hattunsa huotrallaan ylös ja Koolaun kuula lensi sen läpi. Iltapäivällä he vielä pommittivat rannikolta häntä, ja kun hän peräytyi korkeaan, luoksepääsemättömään onkaloon, seurasivat sotilaat hänen jäljissään.