Part 2

"Kuten sanoin, minä maksan runsaasti. Teidän ei tarvitse kärsiä puutetta. Minä maksan hyvin."

"Olkoon menneeksi", sanoi Joe Garland. "Lähden."

Hän yritti poistua.

"Joe", kutsui toinen. "Tapaatte lakimieheni huomisaamuna. Viisisataa heti ja kaksisataa kuukaudessa niin kauan kuin pysytte poissa."

"Te olette hyvin ystävällinen", vastasi Joe Garland hiljaa. "Olette liian ystävällinen. Mutta olipa miten tahansa, luulen, etten tahdo teidän rahojanne. Lähden huomenna 'Alamedassa'."

Hän poistui, mutta ei sanonut hyvästiä.

Percival Ford löi käsiään yhteen.

"Poika", sanoi hän japanilaiselle, "sitruunavettä".

Ja lasinsa yli kumartuneena hän hymyili kauan ja itseensä tyytyväisenä.

Koonan sheriffi.

"Te ette voi olla mieltymättä saaren ilmastoon", sanoi Cudworth minun ylisteltyäni Koonan rannikon ihanuuksia. "Olin nuori mies, vasta opistosta päässyt, kun kahdeksantoista vuotta sitten tulin tänne. Enkä lähde täältä milloinkaan pois, paitsi tietysti käymäsiltään. Ja varoitanpa teitä, jos teillä on maan päällä joku rakas paikka, ettette viipyisi täällä liian kauan, muuten tulee tämä paikka rakkaammaksi."

Olimme juuri lopettaneet päivällisen, jota tarjottiin pohjoiseen päin viettävässä _lanaissa_, vaikka mitäpä merkitystä pohjoisella on niin miellyttävässä ilmastossa. Kynttilät oli sammutettu, ja hintelä, valkopukuinen japanilainen palvelija hiipi kuin kummitus hopeaisen kuutamon poikki, tarjottuaan meille sikareja, ja häipyi huvilan pimentoon. Katselin banaanipuiden ja guava-pensaiden lomitse peilityynelle merelle, joka oli tuhannen jalkaa alempana. Siitä asti kuin viikko sitten olin pienellä rannikkohöyrylaivalla tullut maihin ja oleskellut Cudworthin luona, ei tuuli ollut kertaakaan myllertänyt tämän rauhaisan meren pintaa. Tosin siellä kävi tuulen henkäyksiä, mutta ne olivat vienoimpia länsituulen viriä, mitä milloinkaan puhalteli suvisilla saarilla. Ne eivät olleet tuulia, vain henkäilyjä — pitkiä, kukkastuoksuisia henkäilyjä tässä rauhan sopukassa.

"Mikä onnen maa!" huudahdin minä.

"Missä jokainen päivä on toisensa kaltainen ja kaikki päivät ovat paratiisin päiviä", lisäsi Cudworth. "Ei mitään yllätyksiä satu koskaan. Ei ole liian kuuma eikä liian kylmä, vaan aina paras ilma. Oletteko huomannut, kuinka maa ja meri henkivät vuoroon tervehdyksiä toisilleen?"

Tosiaankin olin huomannut tuon miellyttävän, tahdikkaan henkäilyn. Joka aamu olin seurannut meren huountaa sen alkaessa hitaasti levitä, samalla leyhytellen maalle mitä lempeintä, pehmeintä otsonia. Se saattoi meren pinnan väreilemään, vain hiukan tummentaen sitä, ja jätti sinne tänne tyyniä täpliä, jotka väreillen ja päilyen vaihtelivat ollen alttiina tuulenhengen oikullisille hyväilyille. Ja joka ilta olin seurannut meren henkäysten haihtumista taivaalliseen lepoon ja kuullut maan huokausten vienosti humisevan kahvipensaissa ja apinanleipäpuissa.

"Tämähän on ikuisen tyvenen maa", sanoin. "Tuuleeko täällä milloinkaan — puhaltaako koskaan oikea tuuli? Ymmärrättehän mitä tarkoitan?"

Cudworth pudisti päätään ja viittasi itään päin.

"Kuinkapa se voi puhaltaa tuon sulun takaa, joka seisauttaa sen?"

Kaukana ylhäällä kohosivat Mauna Loan ja Mauna Kean valtavat huiput, jotka näyttivät tavoittelevan tähtirikasta taivasta. Kaksi ja puoli mailia meidän päittemme yläpuolelle ne kohottivat päänsä, valkeina lumesta, jota tropiikin aurinko ei voinut sulattaa.

"Kolmenkymmenen mailin päässä, voisin siitä lyödä vetoa, tulee neljänkymmenen mailin nopeudella tunnissa."

Minä hymyilin epäilevästi.

Cudworth astui _lanain_ puhelimeen. Hän puhui peräkkäin Waimeaan, Kohalaan ja Hamakuaan. Puhelun huudahdukset kertoivat minulle tuulen puhaltavan: "Vai tuulee siellä kovasti, häh?... Kuinka kauan?... Vain viikonko?... Haloo, Abeko siellä?... Jaha, jaha... Vai yritätte istuttaa kahvipensaita Hamakuan rannikolle... Hiiteen teidän tuulenhalkaisijanne! Näkisittepä minun puitani."

"Myrsky raivoaa", sanoi hän minulle pantuaan paikoilleen puhelintorven. "Minä teen aina pilaa Aben kahvista. Hänellä on viisisataa acrea, ja hän on tehnyt ihmeitä tuulenmurtajalla, mutta kuinka hän saa ne juurtumaan, on minusta käsittämätöntä. Tuuleeko? Ainahan se puhaltaa Hamakuan puolella. Kohala ilmoittaa kuunarin purjehtivan purjeet toisessa reivissä Hawaiin ja Mauin välisessä salmessa ja sittenkin olevan aika tiukalla."

"Vaikeata uskoa", vastasin epävarmana. "Eikö pienintäkään vihuria milloinkaan pääse tuolta ympäri tänne puhaltamaan?"

"Ei ainoatakaan. Meidän puolen maahenkäys on aivan erillään siitä ja alkaa Mauna Kean ja Mauna Loan tältä sivulta. Maa näet henkii lämpöä nopeammin kuin meri ja puhaltaa siten yöllä merellepäin. Päivällä maa lämpenee nopeammin kuin meri, ja meri henkäilee vuorostaan maallepäin... Kuunnelkaahan! Tuossapa tuleekin maahenkäys juuri, vuorituuli."

Kuulin sen todellakin tulevan hiljaa kahisten kahvi-, pensaissa, häilyttäen apinapalkoja ja humisten sokeriruovostossa. _Lanaissa_ oli kuitenkin vielä hiljaista. Sitten saapui ensimmäinen vuoristotuulen tuntu, suloisena, vienotuoksuisena, silkinpehmoisena, viininvilpoisena — kuten vain Koonan vuoristotuuli voi olla.

"Ihmettelettekö, että Koona vei sydämeni kahdeksantoista vuotta sitten?" kysyi Cudworth. "En milloinkaan voi sitä enää jättää. Se olisi kuolemani. Kauheata. Täällä oli toinenkin mies, joka rakasti Koonaa niin hartaasti kuin minäkin. Luulenpa hänen rakastaneen enemmänkin, sillä hän oli syntynyt täällä Koonan rannikolla. Hän oli suuri mies, paras ystäväni, joka oli minulle enemmän kuin veli. Mutta hän jätti sen kuitenkin eikä kuollut."

"Rakkausko syynä?" arvailin. "Nainenko?"

Cudworth pudisti päätään.

"Eikä milloinkaan palannut takaisin, vaikka hänen sydämensä aina ikävöi tänne kuolemaansa asti."

Hän pysähtyi ja katseli alas Kailuan rantatuliin. Minä tupakoin ääneti ja odotin.

"Hän oli jo rakastunut... vaimoonsa. Sen lisäksi oli hänellä kolme lasta, joita hän rakasti. He ovat Honolulussa nykyjään. Poika on opistossa."

"Jostakin pahanteostako?" kysäisin vähän ajan kuluttua uteliaana.

Hän pudisti päätään.

"Hän ei ollut syyllinen mihinkään rikokseen eikä syytettynä mistään muustakaan. Hän oli Koonan sheriffi."

"Te puhutte arvoituksia", sanoin.

"Siltä kai kuulostaa", myönsi hän, "ja helvetillinen se tarina onkin".

Cudworth katsoi minuun tutkivasti hetkisen ja palasi sitten äkkiä kertomukseensa.

"Hän oli pitaalinen. Ei syntymästään; kukaan ei ole sellainen syntymästään. Hän sairastui siihen. Tämä mies — mutta mitäpä se merkitsee! Lyte Gregory oli hänen nimensä. Kaikki _kamainat_ tuntevat jutun. Hän oli puhdasverinen amerikkalainen, mutta samaa voimakasta rakennetta kuin vanhat Hawaiin päälliköt. Mitalleen kuusi jalkaa ja kolme tuumaa. Hän painoi alastomana kaksisataakaksikymmentä naulaa, eikä hänessä ollut luotiakaan, joka ei olisi ollut puhdasta lihaa tai luuta. Hän oli voimakkain mies, mitä olen nähnyt. Voimailija ja jättiläinen. Hän oli ystäväni. Mies kuin jumala. Ja hänen sydämensä ja henkensä oli yhtä kaunis kuin hänen ruumiinsakin.

"Olisipa hauska tietää, mitä te tekisitte, jos näkisitte ystävänne, veljenne riippumassa jyrkänteen reunalla, putoamaisillaan, syöksymäisillään syvyyteen, ettekä kykenisi mitään tekemään. Tuo oli juuri samanlaista. Minä en voinut tehdä mitään. Näin onnettomuuden tulevan enkä voinut tehdä mitään. Jumal'auta, mies! Mitä minä voin tehdä? Onnettomuuden merkit olivat pahaenteisinä ja selvinä hänen kulmillaan. Ei kukaan muu sitä huomannut. Sen takia että hänestä pidin niin paljon, olin siinä uskossa, etteivät muut sitä huomanneet. En voinut luottaa järkeni todistukseen. Niin mahdotonta se oli kaikessa kauheudessaan. Kuitenkin turmion merkit olivat hänen kulmillaan ja korvissaan. Olinhan nähnyt ne — ohutta pöhöttymää korvalehdillä — oh, niin vienoa kuin mitä lievintä päivetyksen punerrusta. Pidin sitä silmällä kuukausia. Sitten vastoin toivoani tuo vieno tummennus levisi molempien silmäkulmien yläpuolelle ohuena punerruksena. Olisin voinut luulla sitä auringonpolttamaksi, mutta siinä oli kiilto niin näkymätön, kiilto kuin pieni kipuna, mikä näyttäytyy hetkisen ja sitten katoaa. Koetin luulla sitä auringon polttamaksi, mutta enhän voinut. Tiesin toisin. Ei kukaan huomannut sitä niin selvästi kuin minä, Stephen Kalunaa lukuunottamatta, enkä saanut sitäkään tietää ennen kuin perästäpäin. Minä näin turmion tulevan kaikessa kauheudessaan, mutta kieltäydyin ajattelemasta tulevaisuutta. Pelkäsin. En voinut muuta. Ja yöt itkin. Hän oli ystäväni. Me kalastelimme Niihaussa. Ajoimme villiä karjaa Mauna Kealla ja Mauna Loalla. Kesytimme hevosia ja merkitsimme polttimella härkiä Carte Ranchilla. Metsästimme vuohia pitkin Halaekalaa. Hän opetti minulle sukellustaitoa ja rannikkouintia, kunnes olin melkein yhtä taitava kuin hänkin, — hän oli taitavampi kuin tavallinen kanakki. Näin hänen sukeltavan viidentoista sylen syvyyteen ja voivan viipyä veden alla kaksi minuuttia. Hän oli merielävä ja vuoristolainen. Hän voi kavuta mihin hyvänsä vuohetkin uskalsivat kapuilla. Eikä pelännyt mitään. Kerran hän joutui haaksirikkoon 'Luga laivalla ja ui aallokossa kolmekymmentä mailia kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa. Hänellä oli voimia taistella ärjyviä hyökyjä vastaan, jotka teitä ja minua veisivät kuin hyytelöä mukanaan. Hän oli suuri, mainio mies. Me otimme yhdessä osaa vallankumoukseen. Olimme molemmat romanttisesti uskollisia kuningasmielisiä. Häntä ammuttiin kahdesti ja hänet tuomittiin kuolemaan. Mutta hän oli liian suuri mies tasavaltalaisten tapettavaksi. Hän nauroi heille. Myöhemmin he osoittivat hänelle kunniaa ja nimittivät hänet Koonan sheriffiksi. Hän oli yksinkertainen mies, poika, joka ei koskaan vanhentunut. Eikä hänellä ollut monimutkaista aivostoa. Hänen henkensä ilmauksissa ei ollut kieroutta eikä viisastelua. Hän kävi suoraan asiaan, ja hänen esiintymisensä oli aina yksinkertaista.

"Ja hän oli vilkas ja iloinen. En ole koskaan tuntenut niin luottavaa miestä, enkä miestä niin tyytyväistä ja onnellista. Hän ei vaatinut elämältä kaikkea mahdollista, eikä hänen elämässään ollut pettymyksiä. Hän oli saanut täyden maksun, kuitannut laskun jo edeltäkäsin. Mitä muuta hän olisi voinut kaivata, kun oli saanut tuon komean ruumiin ja rautaisen rakenteen, tuon vastustuskyvyn, joka torjui tavalliset taudit, ja tuon sielun terveyden? Ruumiillisesti hän oli täydellinen. Ei koskaan elämässään hän ollut sairastanut. Hän ei tiennyt mitä tavallinen päänsärkykään oli. Kun minä joskus tuskailin, katsoi hän minuun ihmeissään ja sai minut nauramaan kömpelöillä myötätunnon ilmauksillaan. Hän ei voinut ymmärtää sellaista asiaa kuin päänsärky. Sangviinikkoko? Eipä ihme. Kuinka hän olisi voinutkaan olla toisenlainen, kun hänellä oli niin hirveä elinvoima ja mahdottoman hyvä terveys!

"Näyttääkseni teille, mikä usko hänellä oli onnensa tähteen ja miksi hänellä oli tuo usko, kerron seuraavan jutun. Hän oli vielä nuorukainen — olin juuri tutustunut häneen — kun hän joutui kerran pokerinpelaajani sakkiin Wailukussa. Mukana oli eräs iso saksalainen, Schultz nimeltään, joka pelasi raa'asti ja omavaltaisesti. Miestä oli onnistanut hyvin ja hän oli aivan voittamaton, kun Lyte Gregory yhtyi peliin. Lyte lähti peliin, kuten toisetkin, mutta Schultz pelasi kaikki ulos pelistä — kaikki paitsi Lyten. Hän ei pitänyt saksalaisen pelitavasta ja haastoi tämän uudelleen mukaan. Schultz kohotti vuorostaan ja Lyte vuorostaan. Sillä tavoin peli sujui vuoroittaisin kohotuksin. Panokset olivat isoja. Ja tiedättekö mitä Lytellä oli kädessään? Kuningaspari ja kolme pikku ristiä. Se ei ole pokeria. Lyte ei pelannutkaan enää pokeria. Hän urheili. Hän ei tiennyt mitä Schultzilla oli, mutta hän kohotti ja kohotti, kunnes sai Schultzin kiljumaan, ja Schultzilla oli kolme ässää koko ajan. Ajatelkaa sitä! Mies kuningasparilla pakottaa ässä-kolmikon miehen varomaan!

"Well, Schultz osti kaksi korttia. Toinen saksalainen, Schultzin ystävä, jakoi. Lyte tiesi silloin olevansa kolmea vastassa. Mitä hän teki nyt? Mitä te olisitte tehnyt? Ostanut kolme korttia ja pitänyt kuninkaat tietysti. Niin ei tehnyt Lyte. Hän pelasi uhallaan. Hän heitti kuninkaat pois ja piti kolme pikku ristiä ja osti kaksi korttia. Hän ei kertaakaan katsonut niihin. Mutta hän katsoi Schultziin, ja Schultz kohotti — roimasti. Kun hänellä oli kolme ässää, niin hän tiesi Lyten olevan kynsissään, koska hänellä oli kolme varmaa korttia Lyten lehtiä vastaan ja tällä täytyi varmasti olla kolmea pienemmät. Schultz parka! Hän oli aivan oikeassa otaksumisineen. Hän erehtyi siinä, kun luuli Lyten pelaavan pokeria. He jatkoivat vuoroittaisia kohottamisiaan, kunnes Schultzin varmuus alkoi hävitä. Ja koko aikana ei Lyte katsonut kahta korttiaan, ja Schultz tiesi sen. Näin Schultzin ajattelevan, vilkastuvan ja taas kohottavan. Mutta jännitys oli liian suuri hänelle.

"'Hellittäkää jo, Gregory', sanoi hän vihdoin. 'Olen jo höyhentänyt teitä tarpeekseni. En halua enempää hävittää rahojanne. Olen saanut —'

"'Välipä sillä mitä olette saanut', keskeytti Lyte. 'Ettehän tiedä mitä minulla on. Mitähän jos katsoisin.'

"Hän katsoi ja kohotti sata dollaria. Sitten he alkoivat taas ja kohottivat vuoroin, kunnes Schultz helpotti ja laski taas kolme ässää pöytään. Lyte laski myös viisi korttiaan. Ne olivat kaikki mustia. Hän oli vetänyt kaksi ristiä lisää. Tiedättekö, sillä lailla hän mursi Schultzin sisun pokerinpelaajana. Tämä ei pelannut enää samalla rohkeudella. Hän menetti rohkeutensa ja hänen varmuutensa horjui.

"'Mutta kuinka voit niin tehdä?' kysyin Lyteltä perästäpäin. 'Tiesithän hänen olevan voitolla, kun hän veti kaksi korttia. Sitä paitsi et kertaakaan katsonut omia korttejasi.'

"'En tullut katsoneeksi', oli Lyten vastaus. 'Sillä tiesin niiden olevan kaksi ristiä. Ja niiden täytyi olla kaksi ristiä. Luulitko minun menneen peliin sitä varten, että se iso saksalainen löisi minut? Se oli mahdotonta. Ei minua niin vain voiteta. Minun täytyi voittaa. Olisinpa ollut maailman hämmästynein mies, elleivät ne kaikki olisi olleet ristejä.'

"Tuo oli Lyten tapaista, ja juttu auttanee teitä paremmin arvostamaan hänen suurenmoista rohkeuttaan. Kuten hän sanoi, hänen täytyi voittaa, onnistua ja menestyä. Ja tässä kuten kymmenessätuhannessa muussakin tapauksessa hän sen todisti. Ja todellakin häntä onnisti aina. Se selitti hänen pelottomuutensa. Ei mitään voinut sattua hänelle. Hän oli siitä vakuutettu, koska hänelle ei koskaan ollut mitään sattunut. Silloin kun 'Luga' hukkui ja hän sai uida kolmekymmentä mailia, joutui hän olemaan vedessä kaksi kokonaista yötä ja yhden päivän. Ja koko sinä kauheana aikana hän ei kadottanut toivoaan, ei kertaakaan epäröinyt pelastumistaan. Hän oli varma maihinpääsystään. Hän kertoi sen minulle itse, ja minä uskon sen olleen totta.

"Well, tuollainen mies ystäväni Lyte Gregory oli. Hän oli erilaista rotua kuin tavalliset kuolevaiset. Hän oli jumalaista alkuperää, tavallisten tautien ja onnettomuuksien tapaamaton. Mitä tahansa hän halusi, sen hän sai. Hän voitti vaimonsa, erään pienen kaunottaren, Caruther-sukua, kymmenkunnalta kilpailijalta. Ja tyttö suostui häneen, ja niin hän sai parhaan vaimon maailmassa. Hän tahtoi pojan. Hän sai. Sitten hän tahtoi tytön ja toisen pojan. Hän sai ne. Ja ne olivat oikeata laatua, puhtaita ja virheettömiä kaikin puolin, vankkarintaisia ja saivat periä hänen terveytensä ja voimansa.

"Ja sitten tuli turmio. Kauheat merkit ilmaantuivat häneen. Seurasin niitä vuoden. Se mursi minut. Mutta hän ei tiennyt siitä eikä kukaan toinenkaan ihminen osannut sellaista aavistaa, lukuunottamatta kirottua _hapa-haolea_, Stephen Kalunaa. Hän tiesi sen, mutta sitä en minä taas tiennyt. Ja — niin tohtori Strowbridge tiesi sen myös. Hän oli Yhdysvaltain lääkäreitä, ja hän tunsi pitaalin oireet. Nähkääs, hänen toimenaan oli epäiltyjen tutkiminen ja niiden määrääminen lähetettäväksi Honolulun tarkastusasemalle. Ja Stephen Kaluna oli myös tarkka tuntemaan pitaalin oireita. Tauti raivosi hänen suvussaan, ja neljä tai viisi hänen sukulaistaan oli jo lähetetty Molokaille.

"Turmion ilmitulo aiheutui Stephen Kalunan sisaren kautta. Kun tyttö joutui epäilyksenalaiseksi, ja ennenkuin tohtori Strowbridge ehti saada häntä käsiinsä, vei veli hänet piilopaikkaan. Lyte oli Koonan sheriffi, ja hänen oli haettava tyttö esille.

"Me olimme kaikki sinä iltana Ned Austinin kapakassa Hilossa. Stephen Kaluna oli myös siellä, kun astuimme sisälle, lasinsa ääressä ja riitaisalla päällä. Lyte nauroi jollekin pilapuheelle — tuollaista suurta ja hyväntahtoista jättiläisen naurua. Kaluna sylkäisi ylenkatseellisesti lattiaan. Lyte huomasi sen, kuten toisetkin, mutta ei tietääkseenkään. Kaluna haki riitaa. Hän otti loukkaantuakseen siitä, että Lyte oli tullut hakemaan hänen sisartaan. Monella tavoin hän osoitti närkästystään Lyten läsnäolosta, mutta Lyte ei välittänyt siitä. Luulenpa Lyten olleen hieman pahoillaan, sillä hänen vaikein velvollisuutensa oli pitaalisten pidättäminen. Ei ole hauskaa mennä ihmisten asuntoihin ja riistää perheestä isä, äiti, lapsi, joka ei ole tehnyt mitään pahaa, ja toimittaa hänet ikuiseen maanpakoon Molokaille. Tietysti tämä on välttämätöntä yhteiskunnalle, ja Lyte, uskon minä, olisi ollut valmis ensimmäisenä pidättämään oman isänsä, jos tämä olisi joutunut epäilyksenalaiseksi.

"Vihdoin Kaluna sanoa tokaisi: 'Kuulkaas, Gregory, te olette hakemassa Kalaniweoa, mutta häntä ette löydä.'

"Kalaniweo oli hänen sisarensa. Lyte vilkaisi häneen kuullessaan nimeään mainittavan, mutta ei vastannut. Kaluna oli raivoissaan. Kaiken aikaa hän puri hammastaan.

"'Sanonpa teille yhden asian', hän huudahti. 'Te joudutte itse Molokaille, ennenkuin saatte Kalaniweon sinne. Sanon teille mikä olette. Teillä ei ole oikeutta olla kunniallisten ihmisten seurassa. Te pidätte hirveää melua velvollisuudestanne, eikö niin? Te lähetätte monia Molokaille, vaikka tiedätte itse kuuluvanne sinne.'

"Olin nähnyt Lyten suuttuvan monta kertaa, mutta en koskaan ollut nähnyt häntä niin suuttuneena kuin sillä hetkellä. Pitaali, tiedättehän, ei ole leikin asia meidän keskuudessamme. Yhdellä loikkauksella hän hyppäsi yli lattian ja niskasta tarttuen veti Kalunan ylös tuoliltaan. Samalla hän ravisti miestä niin rajusti, että puolirotuisen hampaat kalisivat.

"'Mitä tarkoitat?' kysyi Lyte. 'Sylkäise ulos, mies, taikka minä kuristan sinut!'

"Tiedättehän Lännessä olevan puheenpartena, että miehen pitää hymyillä puhuessaan. Sama on meillä saarelaisillakin puheenpartena, mutta se ei koske pitaalia. Mikä liekin Kaluna ollut, ainakaan hän ei ollut pelkuri. Niin pian kuin Lyte hellitti otteensa, hän vastasi: 'Minä sanon teille mitä tarkoitan. Te olette pitaalinen itsekin.'

"Lyte lennätti puolirotuisen äkkiä tuolilleen, mutta jo sävyisämmin. Sitten hän purskahti nauruun, vilpittömään, sydämelliseen nauruun. Mutta hän nauroi yksinään, ja sen huomattuaan hän katsoi meitä kasvoihin. Minä menin hänen luokseen ja koetin saada hänet lähtemään pois, mutta hän ei ottanut pyyntöäni huomioonsa. Hän tuijotti vain Kalunaan, joka hypisteli hermostuneesti kaulaansa, kuin pyyhkiäkseen pois hänen sormiensa jäljet. Tuo liike oli aivan vaistomainen.

"Lyte katsoi meitä kasvoihin, siirtyen hitaasti toisesta toiseen.

"'Jumal'auta, miehet! Jumal'auta!' sanoi hän.

"Mutta se ei ollut puhetta enää. Se oli ennemmin käheää kauhun kuiskausta. Pelko tukkesi hänen kurkkunsa, ja luulenpa, ettei hän koskaan ennen elämässään ollut tuntenut pelkoa.

"Sitten hänen jättiläismäinen optimisminsa palasi ja hän naurahti jälleen.

"'Mainiota pilaa — kuka hyvänsä sen keksikään!' sanoi hän. 'Minä tarjoan ryypyt. Mutta, miehet, älkää tehkö sitä enää kellekään. Se on liian vakavaa. Sanon teille, että kuolin tuhannen kuolemaa tuossa tuokiossa. Ajattelin vaimoani ja lapsiani, ja...'

"Hänen äänensä murtui ja hän loi silmänsä puolirotuiseen, joka yhä piteli kurkkuaan. Hän oli hämillään ja huolissaan.

"'John', sanoi hän kääntyen minuun.

"Hänen iloinen, täyteläinen äänensä soi korvissani. Mutta minä en voinut vastata. Hengitin raskaasti sinä hetkenä ja tunsin, etteivät kasvoni näyttäneet oikeilta.

"'John!' huudahti hän uudelleen, astuen askeleen lähemmä.

"Hän huudahti nimeni pelokkaasti, ja kaikista painajaisista hirveintä oli kuulla pelokkuutta Lyte Gregoryn äänessä.

"'John, John, mitä tämä merkitsee?' jatkoi hän yhä pelokkaammin. 'Se on leikkiä, eikö olekin? John, tässä on käteni. Jos minä olisin pitaalinen, tarjoisinko kättäni? Olenko minä pitaalinen, John?'

"Hän ojensi kätensä, ja mitä minä välitin taivaasta tai helvetistä! Hän oli ystäväni! Tartuin hänen käteensä, vaikka vihloikin sydäntäni nähdessäni hänen kasvojensa kirkastuvan.

"'Se oli vain leikkiä, Lyte', sanoin minä. 'Olimme ajattelemattomia. Sinä olet oikeassa. Asia on liian vakava leikin aiheeksi. Emme tee sitä toiste.'

"Hän ei nauranut nyt. Hän hymyili kuin mies hymyilee herättyään pahasta unesta ja ollen vielä painajaisen vallassa.

"'Ali right, sitten', sanoi hän. 'Älkää tehkö sitä enää, Mutta sanonpa, miehet, että te saitte minut taannoin etelän helteeseen hetkiseksi. Katsokaahan, miten olen hiessä.'

"Hän huokasi ja pyyhki hikeä otsaltaan lähtiessään tarjoilutiskiä kohti.

"'Se ei ollut pilaa', sanoi Kaluna äkkiä.

"Minä katsoin häneen murhaavasti. Mutta en tohtinut puhua taikka lyödä. Sillä se olisi jouduttanut ratkaisua, jota vielä mielettömästi koetin torjua.

"'Se ei ole leikkiä', toisti Kaluna. 'Te olette pitaalinen, Lyte Gregory, ja teette väärin käydessänne käsiksi kunniallisten miesten lihaan — puhtaitten miesten lihaan.'

"Silloin Gregory leimahti.

"'Leikki on mennyt jo liian pitkälle! Jätä se! Jätä se, Kaluna, sanon, taikka pehmitän sinut!'

"'Menkää ensin bakteriologiseen tarkastukseen', vastasi Kaluna, 'ja pehmittäkää sitten minut, jos vielä haluatte. Katsokaa kuvastimeen. Siitähän sen näette itsekin. Jokainenhan tuon huomaa. Teillehän on kehittymässä leijonan kasvot. Katsokaa, tuossa on ihottuma levinnyt silmienne yläpuolelle.'

"Lyte tuijotti ja tuijotti, ja näin miten hänen kätensä vapisivat.

"'Minä en näe mitään', sanoi hän vihdoin, kääntyen _hapa-haoleen_. 'Sinulla on musta sydän, Kaluna. Enkä häpeä sanoa, että olet tuottanut minulle kauhun, jota ei ole sopiva toiselle tuottaa. Pidän kuitenkin kiinni puheestasi. Menen järjestämään tämän asian nyt. Lähden suoraan tohtori Strowbridgen luo. Ja kun palaan, varokin!'

"Katsomattakaan meihin hän astui ovelle.

"'Odota täällä, John', sanoi hän viitaten minulle, etten seuraisi häntä.

"Seisoimme siinä kuin kummitusjoukkue.

"'Se on totta', sanoi Kaluna minulle. 'Tekin voitte sen nähdä.'

"Toiset katsoivat minuun, ja minä nyökkäsin. Harry Burnley kohotti lasinsa huulilleen, mutta laski sen pois maistamatta. Hän läikytti siitä puolet tiskille. Hänen huulensa värähtivät kuin itkevän lapsen. Ned Austin kalisteli jäälaatikkoa. Hän ei kuitenkaan hakenut mitään. Kukaan ei puhunut. Harry Burnleyn huulet värisivät kovemmin kuin ennen. Äkkiä hän hirvittävä ilme kasvoissaan iski Kalunaa nyrkillään kasvoihin. Syntyi kahakka. Emme yrittäneet keskeyttää heitä. Emmekä olisi liikahtaneet, vaikka hän olisi tappanut tuon puolirotuisen. Se oli kamalaa kuritusta. Mutta me emme surkeilleet. En muistakaan, milloin Burnley lakkasi ja laski tuon raukan ryömimään tiehensä. Kaikki olimme niin kiihoittuneita.

"Tohtori Strowbridge kertoi kohtauksen minulle perästäpäin. Hän oli viipynyt myöhään työssään, kun Lyte saapui hänen vastaanottohuoneeseensa. Lyte oli jo saanut takaisin entisen rohkeutensa ja astui reippaasti sisään, Kalunalle hieman suutuksissaan, mutta muuten entisellään. 'Mitä saatoin tehdä?' kysyi tohtori minulta. 'Tiesin taudin hänessä olevan. Olin huomannut sen jo kuukausia. Sitä en voinut sanoa hänelle. En voinut sanoa: on. Kerronpa teille, että silloin itkin. Hän pyysi bakteriologista tarkastusta. 'Leikatkaa kappale ihoa, tohtori, ja toimittakaa koe', hän pyysi kiihkeästi. 'Leikatkaa kappale ihoa ja toimittakaa koe', hän yhä kertasi.

"Tohtori Strowbridgen itku sai Lyten vakuutetuksi. 'Claudine' oli lähdössä seuraavana aamuna Honoluluun. Tapasimme hänet, kun hän oli menossa jo laivaan. Nähkääs, hän oli päättänyt ilmoittautua terveyslautakunnalle. Emme osanneet tehdä mitään hänen hyväkseen. Hän oli lähettänyt liian monta Molokaille mennäkseen sinne itse. Siksi kehoitimme häntä lähtemään Japaniin. Mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. 'Minä otan lääkkeeni, toverit', oli kaikki mitä hän sai sanotuksi, ja hän sanoi sen uudestaan ja uudestaan. Se ajatus oli niin vallannut hänet.

"Kaikki asiansa hän järjesti Honolulun tarkastusasemalta käsin ja meni Molokain sairassiirtolaan. Mutta kovin lannistui hänen mielensä siellä. Sikäläinen lääkäri kirjoitti meille, että hän oli vain varjo entisestään. Suri niin vaimoaan ja lapsiaan. Hän tiesi, että me olimme ottaneet heidät huolenpitoomme, mutta silti heidän kohtalonsa vaivasi hänen mieltään. Kuuden kuukauden kuluttua lähdin Molokaille. Minä istuin lasiseinän toisella puolella ja hän istui toisella. Katselimme toisiamme lasin läpi ja keskustelimme puhetorven kautta. Mutta kaikki oli toivotonta. Hän oli päättänyt pysyä siellä. Neljä kuolettavaa tuntia todistelin hänelle ja lopulta uuvuin. Ja höyrylaivan vihellys lisäksi kiirehti minua lähtemään.

"Mutta sittenkään emme voineet jättää asiaa silleen. Kolme kuukautta myöhemmin vuokrasimme 'Halcyon'-kuunarin. Alus oli opiumin salakuljettaja ja purjehti kuin noiduttu. Sen omistaja teki rahaa mistä hyvänsä, ja me teimme hänen kanssaan sopimuksen Kiinan-matkasta. Hän purjehti San Fransiskosta, ja muutamia päiviä myöhemmin me läksimme Landhousen purrella risteilemään. Se oli vain viiden tonnin jahti, mutta me kiidimme sillä viisikymmentä mailia koillistuulen suuntaan. Meritautiko? En milloinkaan ole siitä niin kärsinyt. Maan kadottua näkyvistä tapasimme 'Halcyon'in, ja Burnley sekä minä menimme laivaan.

"Laskimme Molokaille yhdentoista tienoissa yöllä. Kuunari käännettiin lähtövalmiiksi, ja me sousimme maihin laivaveneellä Kalawaon kohdalle — paikalle, missä Isä Bamien kuoli, tiedättehän. Laivuri oli rohkea mies. Revolverit vyössä hän astui pelottomasti edellämme. Kolmisin oikaisimme Kalaupapan niemekkeen poikki, noin kahden mailin matkan. Kuvitelkaa mielessänne olevanne sysipimeässä yössä vainuamassa yhtä miestä tuhansien pitaalisten joukosta. Nähkääs, jos olisimme siirtolassa nostaneet hälyytyksen, niin se olisi vienyt yrityksemme hukkaan. Paikka oli outo ja pilkkopimeä. Pitaalisten koirat tulivat ulos ja haukkuivat meitä; harhailimme ympäri neuvottomina ja eksyneinä.

"Laivuri pelasti pulasta. Hän vei meidät ensimmäiseen yksinäiseen taloon. Suljimme oven perässämme ja otimme tulta. Sisällä oli kuusi pitaalista. Pudistimme ne hereille ja puhuimme heille maan kielellä. Minä pyysin tavata _kokuaa_. Kokua on terveyslautakunnan palkkaama apulainen, puhdas alkuasukas, joka hoitaa pitaalisia, sitoo niiden haavoja ja niin edespäin sekä asuu siirtolassa. Odotimme talossa ja pidimme silmällä asukkaita, sillä välin kuin laivuri läksi yhden kanssa kokuaa hakemaan. Tämä löytyikin pian, ja laivuri toi hänet tullessaan revolverilla uhaten. Laivurin jäätyä taloa vartioimaan Burnley ja minä läksimme kokuan opastamina Lyten taloon. Hän asuikin yksin.

"'Uskoin teidän tulevan, toverit', sanoi Lyte. 'Älä kajoa minuun, John. Kuinka Ned ja Charley voivat ja koko joukko? Olen valmis lähtemään nyt. Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta. Missä vene on?'

"Kiiruhdimme takaisin toiseen taloon laivuria hakemaan. Mutta hälyytys oli noussut jo. Valot vilkkuivat taloissa ja ovet paukkuivat. Olimme sopineet siitä, ettei ammuttaisi paitsi ehdottoman pakon tullen. Ja kun meidän täytyi pysähtyä mennessämme, iskimme nyrkeillä ja revolverin perillä. Minä jouduin otteluun erään ison miehen kanssa. En voinut saada häntä irti itsestäni, vaikka kahdesti survaisin häntä lujasti kasvoihin nyrkilläni. Hän tarrautui minuun kiinni, ja siinä rymäkässä kaaduimme kamppaillen ja kolhien toisiamme. Hän kiskoi minua mukanaan. Joku tuli lyhty kädessä. Silloin näin hänen kasvonsa. Kuinka voinkaan kuvailla, miten kauheat ne olivat! Ne eivät olleet kasvot — kasvojen jätteet tai kamala irvikuva kasvojen piirteistä, elävä raunio — nenätön, huuleton. Toinen korva oli turvonnut ja riippui muodottomana olkapäälle. Olin raivoissani. Hän likisti minua niin lujasti itseään vasten, niin että tuo korvalehti kosketti kasvojani. Silloin hullaannuin. Se oli kamalaa. Aloin kurikoida häntä revolverillani. Kuinka siinä kävikään, sitä en tiedä, mutta juuri kun olin pääsemäisilläni irti, hän tarttui minuun hampaineen. Puolet kädestäni oli hänen huulettomassa suussaan. Silloin iskin häntä revolverilla silmien väliin, ja hänen hampaansa heltisivät."

Cudworth näytti minulle kättään kuunvalossa, ja minä saatoin nähdä arvet. Ne näyttivät koiranpuremilta.

"Ettekö pelännyt tartuntaa?" kysäisin.

"Pelkäsin. Seitsemän vuotta odotin. Tiedättehän, tauti tarvitsee pitkän ajan kehittyäkseen. Täällä Koonassa odotin, vaan ei sitä tullut. Mutta sen seitsemän vuoden aikana ei koskaan mennyt päivää eikä yötä, etten aina tutkinut... etsinyt..." Hänen äänensä murtui, kun hän katseli kuutamossa välkkyvää merta lumipeitteisten vuorenhuippujen vierellä. "En mitenkään ollut kestää sitä ajatusta, että menettäisin Koonan enkä koskaan enää saisi olla Koonalla. Seitsemän vuotta! Olen pysynyt terveenä. Mutta siksi olen naimaton. Olin kihloissa. Mutta sairastumistani peläten en uskaltanut mennä naimisiin. Tyttö ei ymmärtänyt. Hän lähti valtioihin ja joutui naimisiin. Enkä koskaan sen jälkeen ole nähnyt häntä.

"Juuri kun olin päässyt irti pitaalisesta poliisimiehestä, kuului temmellystä ja kavioiden kapsetta aivan kuin ratsuväen hyökkäyksessä. Se oli laivuri. Hän oli aavistanut näin käyvän ja pannut nuo siunatut pitaaliset satuloimaan neljä hevosta. Mekin olimme jo valmiit. Lyte oli selviytynyt kolmesta kokuasta, ja me vapautimme Burnleyn useammista. Koko siirtola oli mylläkässä silloin, ja joku alkoi ampua meitä winchesterillä. Kunhan se vain olisi ollut itse Jack McVeigh, Molokain ylijohtaja.

"Sepä oli ratsastusta! Pitaaliset hevoset, pitaaliset satulat, pitaaliset suitset, pikimusta pimeys, viuhuvat kuulat ja tietä tuskin minkäänlaista. Ja laivurin hevosena oli muuli, eikä hän osannut kunnolleen ratsastaakaan. Mutta me pääsimme venheelle, ja kun työnsimme sitä ranta-aallokon läpi, kuulimme hevosten tulevan Kalaupapasta mäkeä alas.