Part 1

language: Finnish

ILOINEN HARBORI I

Kirj.

Kalle Potti

Duluth, Minn., Päivälehti Kustannusyhtiö, 1924.

ILOINEN HARBORI

Ollaksensa suojassa heinäkuun paahtavalta auringon paisteelta, on suomalaisen "kängin" paasi etsinyt itsellensä varjoisan paikan laivan komentosillan alla. Siellä hän nojaa isoa köysikasaa vasten. Mies on syviin mietteisiin vaipunut ja hänen kasvoistaan kuvastuu surullinen ilme. Näin hän oli hetken uinaillut, sivullisen mielestä vetelehtijän joutilasta raukeaa nuokkumista. Mutta ken tunsi Stenroosin, tiesi, että tämä mies ei kuluttanut aikaansa turhuuteen. Hiljaisina, yksinäisinä hetkinä hänellä oli aatokset sitä vilkkaammassa työssä. Mitä tuossa siimeksessä nyt mietti, sen hän itse vain tiesi. Mutta mitä meinaa miehet, kun työn kiireimmillään ollessa nousevat ylös laivan kannelle yksi toisensa perästä! Stenroos havahtuu uinailustaan ja hyökkää ensimäistä tulijaa vastaan ja hirmuisen uhkaavalla äänellä, silmät tulta iskien kysyy: "Mitä tämä merkitsee?"

"Mitäpä tämä muuta merkitsee, kuin, että joka mies Romulaan olutta juomaan!" ärjäsi Vähänkyrön Teemu ja jatkoi hyvin kiusoittavalla äänellä: "Kukahan viitsisi kaiken päivää juoda tuota ämpärillä kannettua lämmehtynyttä lerua!" päättäväisenä nousten joukon etumaisena laivan kaidepuulle.

Stenroosin hahmo muuttui, silmät sädehti tulta kun hän tämän nähtyään syöksähti laivan kaidepuulle yhtä päättäväisenä estää miesten aikeen. Myrskyä ennustavalla äänellä puhuen hän ensin veti Teemun tilille: "Minä olen sinua pitänyt miesten parhaana, Teemu", jyrisi Stenroosin ääni, "mutta sinä oletkin kelvotoin raukka. Lähdeppäs nyt keskellä kiireintä työaikaa kapakkaan ja yllytä koko joukko mukaasi!" Näin pauhasi Stenroos, ja hänen nyrkkinsä huitoi juuri uhkaavasti Teemun nenän, alla. "Etkö sinä muista, kun viime talvena pyysit minun kirjoittamaan vaimollesi, itse kun et osaa, että et enää tule koskaan juopottelemaan, et kapakoitsijoille rahojasi pänttäämään? Eikö vaimosi kirjoittanut sinulle, että hän oli viime talvena pakoitettu kulkemaan talollisten halonhakkuussa, kipristelemään viluissaan pakkasessa, ansaitaksensa edes leipää ja suolaa lastensa henkipitimiksi? Eikö hän surkeasti valittanut sitä, kun hänen oli pakko viedä pahanpäiväinen poikaressu kanssansa metsään auttamaan halkojen pinoamisessa, että olisi tullut enemmän näkyvää, ja eräänä pakkaspäivänä poikasen toinen jalka paleltui? Tahdotko sinä nyt tällä hurjalla, mielettömällä juomahimosi tyydyttämisellä saada sen aikaan, että lapsesi toinenkin jalka paleltuu ensi talvena lumikinoksissa rämpiessään, kun sinä itse, tunnotoin isä, kesäpäivänä istut kapakassa meluten ja hoilaten?" pauhasi Stenroos Teemulle ja kääntyen toisten junkkarien puoleen hän jatkoi ripitystänsä: "Jos te ette lopeta tätä kurjaa menoa, niin se ei tule päättymään hyvin. Kunnian kukko ei teille laula! Te saatatte suomalaisten maineen sellaiseen asemaan, että sitä ei ainakaan yhden sukupolven aikana voida nostaa siitä loasta mihin sitä miesvoimin yritätte polkea. Koko suomalainen kansallisuus joutuu teidän ja näissä satamissa työskentelevien meikäläisten tähden kärsimään. Uskonpa, että teidän raakalaisuutenne on antanut viranomaisille aihetta miettimään, että suomalaisilta olisi suljettava portit Amerikaan pääsylle kokonaan. Ettekö te, senkin hunsvotit, käytä järkeänne ensinkään, vai onko se kokonaan himmennyt tämän kesän juomingeissa! Katsokaas, tämä laiva on seisonut täällä jo kaksi viikkoa odottaen lastin purkamista. Eilen te keskeytitte työn samoin kuin nytkin. Tämä on hävytöntä!

"Meissä; kaikissa, lukuunottamatta tuota raumalaista, virtaa Vaasan veri ja me teemme mitä itse tahdomme, herroilta siihen lupaa kysymättä! Vai mitä pojat?" ärjäsi toinen vähäkyröläinen tönkäisten Teemua, joka Stenroosin ripityksestä oli vähän pehmennyt, kylkeen.

"Joo, kyllä meissä Vaasan veri kiehuu, mutta eikö sittekin olisi viisainta seurata Stenroosin neuvoa ja tyhjentää tämä laiva ensin Mikään ei meitä sitte voi estää menemästä Romulaan, ei pienet eikä suuret herrat eikä itse Stenroosikaan. Ei voi, sen minä sanon pojat!" esitti kantansa asiassa latvaheikkoolainen.

"Kuulitte mitä körttiläinen puhui. Hänessä on varmaankin tapahtunut uusi kääntyminen!" ivasi Lehmäjoen Piltto. "Ettekö tiedä, että latvaheikkoolainen viime lauantai-iltana putkasta päästyään vannoi kaikkien Ylistaron körttiläisten nimessä, että hän ei koskaan enää juopottele, eikä mene Ison Liisan yörauhaa rikkomaan", säesti vähäkyröläinen.

"Huolehdi omista asioistasi ja jätä minun asiani tonkimatta", ärjäsi latvaheikkoolainen närkästyneenä ja lisäksi letkautti: "Ei minun akkani tarvitse fyrrykaupalla kulkea Laihialla niinkuin kyröläisten akat tekevät."

"Sano vähäkyröläinen, ettei nuo muunpaikkaset luule, että Isossakyrössäkin on fyrrytehdas", oikaisi isokyröläinen.

"No, ei ole suurta eroa fyrrytehtaan ja luutatehtaan välillä. Luutataakka selässä niitä näkee Isohkyrönkin Amerikan leskiä tallustelevan pitkin Ylistaron kylien kujia", sutkasi Teemu voitonriemuisena.

"Mitä tässä turhaa kiistellään ja aikaa kulutetaan, mennään kapakkaan tai tyhjennetään laiva!" ärähteli laihialainen.

"Samaa sanon minä, joka mies Romulaan!" hihkasi raumalainen.

Miesjono ohjasi askeleensa kohti Romulan kapakkaa korviansa lotkauttamatta Stenroosin uhkauksille ja pelottelulle. Kapakkaan painui joka mies.

Stenroos jäätyään yksin laivalle, sääli miehiään heidän onnettoman juomapaheensa tähden. "He ovat kaikin puolin miesten parhaita työssä", puheli hän itsekseen vähän lauhduttuaan vihasta, "mutta heikkoja taistelemaan paheita vastaan. Mikä meidät nyt perii kun työ taas keskeytettiin! Miehet mellastavat kapakassa kiireimmän työn aikana! Ovat nämä kauniita poikia, nämät minun suomalaiseni! Millähän keinolla nyt voin puolustaa heitä jouduttuani tilille tästä kolttosesta, minkä taas tekivät? Olen niin usein käyttänyt valttinani suomalaisen työkuntoa, jonka herrat itsekin tietävät. Mutta voiko sitä aina käyttää? Ei ainakaan silloin, kuin työ jätetään keskeneräiseksi ja mennään mässäämään. Mitenkähän tästä vaan selvitään." Tällaiset mietteet ja kysymykset liikkui Stenroosin ajatuksissa kävellessään kiihkeästi laivan kannella yksin jäätyään, miestensä melutessa Romulassa.

Romula oli Suomen ruotsalainen ja tunnettiin hänet samalla nimellä kuin kapakkansakin, jonka ylistarolainen körttiläinen oli ristinyt erään kerran kohmelon jälkeen parannusta tehdessään. Kapakoitsija osasi riittävästi suomeakin tullakseen toimeen suomalaisten kuntiensa kanssa. Vaimonsa oli myös Suomen ruotsalainen, eikä osannut suomea enempää kuin miehensäkään, paitsi että hän oli etevämpi ruokottomien sanojen käyttämisessä rivojen ja juopuneitten tokkamiesten kanssa. Niinpä usein kuului naurun hörötystä kapakasta, kun Romulan emäntä pani parastansa laulamalla murheellisesti suomalaisia renkutuslauluja höystellen niitä runsaasti rivoilla sanoilla. Silloin yksi ja toinen suomalaisista kilvan "pani pystyyn koko rauntin." Sellaiset päivät olivat rahallisia päiviä Romulan kapakassa.

Harborissa oli jo silloin kaksikin suomalaista kapakkaa. Niissä tavallisesti käytiin ottamassa ensimäiset ryypyt, mutta sitte kun päästiin "toiselle kymmenelle", niin sitte mentiin aina Romulaan. Romulassa tuntui olevan vapaampi rallattaa. Romulan emäntä, Anna, osasi päihtyneitä niin miellyttää, että missään ei ollut niin miellyttävää paikkaa aikaansa ja rahojansa tuhlata kuin Romulassa. Romulassa ne juhlittiin juhlat, tapeltiin tappelut ja siellä ne juotiin rahatkin. Täällä sitä näemme "Iloisen Harborin" suomalaiset tokkamiehet helteisinä kesäpäivinä istumassa, lyömässä korttia ja latkimassa olutta muutamien remutessa lattialla tanssin touhussa. Tämä on ajassa noin neljäkymmentä vuotta sitte, silloin, kun ensimäiset suomalaiset saapuivat Ohion satama-alueille.

Laivan kapteeni kun huomasi, että miehiä ei ala tulemaan takaisin kapakasta, meni tokan superintendentin luokse ilmoittamaan, että jos ei puolen tuimin kuluttua aleta hänen laivaansa tyhjentämään, niin hän vie laivan toiseen satamaan tyhjennettäväksi ja jättää tehdyn työn maksamatta.

Tokan superintendentti kiiruhti Stenroosin luo neuvottelemaan mitä olisi tehtävä. He lähtivät yhdessä Romulaan puhuttelemaan miehiä.

"Täälläkö te vaan juopottelette ja pelaatte korttia kun laiva odottaa tyhjentämistä?" ärjäsi Stenroos huomattuaan, että miehet kahdessa eri pöydässä pelasivat korttia ja kummankin pöydän vieressä oli suuri oluttynnyri lattialla. "Se on nyt miehet sillä tavalla, että jos te ette heti lähde työhön, niin laiva lähtee toiseen satamaan ja me jäämme ilman palkkaa. Kapteeni äsken oli jo hyvin äkäinen, ja minä uskon, että hän panee uhkauksensa täytäntöön", jatkoi Stenroos.

Tokan supitentti pyysi myös hyvin kauniisti, että miehet lähtisivät työhön.

Raumalainen, joka merimiehenä ollessaan oli oppinut englanninkieltä, lausui hyvin röyhkeästi: "Weit, till ve finis tis keim, ant ämpti tät piir käk!"

"Minä tykkä meehet, että kyllä se on paremp panna yks mees vakti tämä laiva, ettei se on saada mennä ja jättä kaikki mees ilma, raha. Minä anta täme Romuse pyssy, että se on saada ampu kun joku otta se köysi irti", ehdotti Romusen emäntä ja tarjosi pyssyä latvaheikkoolaiselle.

"En minä ota teidän pyssyjänne enkä myös mene laivaa vahtimaan, mutta antaa sen tuolle Tuhkalan Iiskalle. Sehän se aina ylpeilee kuinka hänen isänsä on kaatunut Napuen taistelussa, ja tottapa poika on tullut isäänsä, että uskaltaa pyssyä käsitellä, jos tarve vaatii. Vaikka muuten minä olen hänen isänsä suhteen siinä varmassa luulossa, että hän oli yksi niistä kolmesta raadosta, jotka pari vuotta tappelun jälkeen löydettiin erään talon navetta prunnista, jonne pelkurimaisuus oli heidät ajanut piiloon. Kävikin heille niin hullusti etteivät päässeetkään pois, vaan täytyi kuolla sinne. Urhoollisuutta siinäkin tarvittiin!" ivaili latvaheikkoolainen.

"Körttiläinen taas haaveilee", pisteli Tuhkalan Iiska ja jatkoi: "Etkös tiedä, ettei minun isäni ollut körttiläinen, vaan sotilaan pukua kantava suomalainen soturi? Niillä kolmella miehellä, jotka sieltä puinnista löydettiin, oli jokaisella körttipuku päällä! Minä olen vieläkin ylpeä, että isäni kuoli kunnialla taistellessaan maansa puolesta. Mitä tulee itseeni, niin en vähääkään pelkäisi ottaa pyssyä käteeni, jos pitäisi taistelemaan lähteä eestä Suomen maan. Mutta muutaman päiväpalkan takia en ota ampuma-asetta käteeni."

"No nyt, ne riivatut irroittavat jo köysiä laivasta! Menkää joutuun ottamaan kiinni ettei pääse lähtemään!" huusi joku joukosta nähdessään auki olevasta ovesta, kun yksi laivamiehistä irroitti köyttä laiturilla olevasta paalusta. Pöydät ja tuolit lensivät nurin miesten äkkinäisen lähdön johdosta, ja jos he eivät niin kiireisesti olisi lähteneet, niin laiva epäilemättä olisi mennyt, sillä seilari oli juuri ottamassa viimeistä köyttä irti kun Tuhkalan liska tarttui häntä kauluksesta kiinni ja antoi pari suomalaista korvapuustia "kuka käskisi".

Kun kaikki miehet olivat taasen saapuneet laivaan ja alottaneet työn, kutsuttiin Stenroos tokan konttoriin. Stenroos arvasi heti, mistä on kysymys ja pahaa aavistaen noudatti kutsua.

"Se on nyt sillä tavalla Mr. Stenroos", alotti tokan supitentti, "että koska te ette saa miehiänne tottelemaan, niin että he tyhjentäisivät laivan yhtämittaa silloin kun se saapuu satamaan, niin meidän on pakosta hankittava uudet miehet suomalaisten tilalle, niin ikävältä kuin se tuntuukin. Saamme ilmoittaa teille, että meille on jo tulossa irlantilaisia ja joitakin ruotsalaisia, joten voitte ilmoittaa siitä miehillenne."

Stenroosia tahtoi naurattaa tällainen puhe, mutta hän pidättäytyi sanomasta mitä oli mielessään, kuunteli vaan.

Erien tokalla, josta suomalaiset Harboriin tuotiin, oli jo ollut kaikkia kansallisuuksia koittamassa mihin miehet pystyy, irlantilaisia kaksikin eri kertaa, mutta "oorin" käsittely oli niin raskasta, että siihen ei pystynyt muut kuin suomalaiset. Stenroos tiesi sen, että ilman suomalaisia ei tulla Harborissakaan toimeen. Hän kumminkin lupasi tehdä parhaansa, että miehet tästäedes säännöllisesti tekisivät työtä, mutta samalla hän kumminkin aivan kuin hienona uhkauksena miestensä puolesta huomautti, että kyllä suomalaiset ovat valmiit poistumaan vaikka heti, jos niin vaaditaan, käyttäen tätä keinoa valttinaan tällä kertaa. Stenroos rakasti miehiään sentään ja oli aina valmis pian unohtamaan heidän virheensä.

Joitakin päiviä myöhemmin saapuikin irlantilaisia noin nelisenkymmentä miestä ja kymmenen ruotsalaista heidän mukanaan Harboriin. Tämä oli suomalaisille yllätys ja samoin Stenroosille. Stenroosikin oli ollut siinä uskossa, että yhtiön päällystö vaan peloitteli häntä. Irlantilaisia tosiaan oli jo Harborissa entuudestaan, mutta he olivat rautatien töissä ja muissa kaupungin töissä, mutta ei tokka hommissa. Saman päivän iltana, kun nämä irlantilaiset saapuivat Harboriin, olivat ennen tulleet irlantilaiset järjestäneet kapakkatanssit uusien tulokkaitten vastaanotoksi. Suomalaiset eivät koskaan menneet irlantilaisten toimeenpanemiin juhliin enempää kuin he kävivät irlantilaisissa kapakoissakaan. Mutta nyt, kun Romulassa oli päästy juhlatuulelle ja tokkakomppanian huomautus tuottaa irlantilaisia, suomalaisten tilalle kirveli heidän mieliä, niin he päättivät mennä katsomaan minkä näköisiä nuo uudet tulokkaat, jotka heidän tilansa työpaikalla uhkaavat ottaa, oikeastaan ovat. Astuttuaan kapakkaan kävelivät he suoraan tiskin luokse ja Tuhkalan Iiska tilasi joka miehelle viinaryypyn ja olutlasin. Kapakoitsija huomasi, että miehet ovat jo kovin päissään ja peläten tappelua, kieltäytyi antamasta heille juotavia, sekä kehoitti sensijaan menemään heitä kotiinsa. Iiska uudisti tilauksensa, mutta kun kapakoitsija ei nytkään ottanut sitä huomioonsa, niin hän tarttui kiinni tiskin päällä makaavan kissan takajalkoihin ja heitti sen auki olevasta ovesta tanssihuoneeseen sillä seurauksella, että se siellä osui erään punatukkaisen naisen päähän. Muuta ei tarvittu. Useampia miehiä syöksyi heti tanssihuoneesta kapakan puolelle. Takit riuhtaistiin päältä ja niin alkoi nyrkit salamoida joka puolelta. Suomalaiset, jotka eivät osanneet nyrkkeilemisen taitoa eivät voineet pitää puoliaan, vaan kasvot verissä ja silmät pullollaan ja mustina olivat pakoitetut perääntymään ulos. Siihen ei tappelun temmellys kumminkaan loppunut. Suomalaiset menivät takaisin Romulaan, jossa oli vielä useampia suomalaisia ja täällä varustauduttiin oikeilla tappeluaseilla ja niin mentiin uudestaan mittelemään voimia irlantilaisten kanssa. Irlantilaiset olivat aavistaneet, että suomalaiset tulevat uudestaan ja ehkä suuremmalla voimalla ja siinä pelossa he olivat lukinneet ovet.

"Ikkunasta sisään!" huusi ilmajokelainen ja samalla työnsi tyhjällä oluttynnyrillä ikkunan puitteineen sisälle.

"Aukee se ovikin!" riemuitsi laihialainen, ja samoin tyhjällä oluttynnyrillä läimäytti oven säpäleiksi.

Sisältä alettiin ampua seurauksella, että panos sattui latvaheikkoolaisen käteen, murskaten etusormen. Mutta viis hän siitä välitti, sisälle päästä piti! Katossa oleva öljylamppu lyötiin rikki ja pian huoneessa vallitsi pimeys.

Kutka tappelussa olivat pitäneet puolensa, siitä ei oltu varmoja. Se vaan tiedettiin, että seuraavana päivänä oli lievemmin ja ankarammin kolhittuja kummallakin puolen joukkueessa, toisia hyvin vaarallisestikin runneltuja.

Tämä oli alku suomalaisten ja irlantilaisten vihollisuuksiin, jota kesti vuosi sen jälkeen; harva se päivä ettei kuultu pienemmästä tai suuremmasta käsirysystä suomalaisten ja irlantilaisten välillä, joissa suomalaiset käyttivät melkein aina puukkojaan. Juhliksi aina valmistettiin joukkorysy. Suomalaiset iskivät aina kansallisella aseellansa "härmäläisellä", jota irlantilaiset kauhulla pelkäsivät.

Suomalaiset näkivät turvallisuutensa vuoksi parhaaksi asettua asumaan kaikki samaan taloon voidakseen hyökkäyksen sattuessa yhteisvoimin puolustautua. Talo, johon he asettuivat, sijaitsi Joseph-kadun päässä Siltakadulla. Tälle talolle irlantilaiset antoivat nimeksi "Castle Cart". Usein he tekivät tuimia hyökkäyksiä taloa vastaan, mutta verissäpäin he aina palasivat takaisin. Ikkunat he kyllä rikkoivat Mäntykadun puolelta usein, varsinkin öisin, mutta sen pahempaa eivät he voineet saada aikaan. Irlantilaiset tulivat kumminkin niin paljon ylivoimaisemmaksi suomalaisia, että suomalaiset päättivät linnoittaa Castle Cartin Mäntykadun puolelta. Korkea lauta-aita rakennettiin melkein ympäri talon ja aidan päälle vielä asetettiin piikkilanka, joka esti aidan yli kiipeämästä. Yön aikana oli aina yksi vahti porttikäytävällä pitämässä huolta ettei kukaan vaarallisen näköinen henkilö päässyt sisään.

Stenroosiin tämä elämä koski masentavasti. Hän ei niin paljon kärsinyt itsensä tähden, mutta kun hänen tarkoituksenaan aina oli ollut perustaa Harboriin pysyvä suomalainen kylä, ja nyt kun hän näki, miten suomalaisten maine oli mennyt, että heitä kohdellaankin kuin koiria, niin tämä saattoi hänet murheelliseksi. Stenroos oli hyvin uskonnollinen mies ja luotti Korkeimman johtoon. Monta kertaa hän oli polvistunut vuoteensa vieressä rukoilemaan, että Jumala avaisi kansalaistensa silmät näkemään ja sydämet ymmärtämään sen surkean tilan, johon he ovat juoppouden tähden joutuneet. Hän mietti kaikkia keinoja, joilla voisi saada maanmiehensä luopumaan hurjasta ja synnillisestä elämästään ja herätetyksi heissä harrastuksia hyveisiin. Hän oli vakuutettu, että jos suomalaiset kerran saadaan luopumaan kapakkaelämästä, niin silloin on helppo saada parempaa tilalle. Suomalainen tahtoo toimia, ja on toimiessaan uuttera. Paheissakin on hän ylinnä.

Stenroos tunsi mielessään, että hänen velvollisuutensa oli pelastaa kansalaisensa siitä vaarasta, jota kohden he olivat kulkemassa. Mutta millä tavalla? Siinä oli kysymys, joka tuotti hänelle päänvaivaa. Stenroos oli juuri lukemassa Raamattuaan, joka olikin ehkä ainoa suomalainen kirja Harborissa, kun hänelle selveni tästä pyhästä kirjasta aivan kuin kehoituksena, että hänen tulisi ryhtyä perustamaan raittiusseuraa paikkakunnalle. Hänelle selvisi asia pian, ja hän päätti ryhtyä hommaan. Oli saatava miehet koolle asiasta neuvottelemaan, jonkatähden hän kirjoitti kokousilmoituksen, jossa teki selkoa kokouksen tarkoituksesta. Ilmoituksen sisältö oli: "Suomalaiset kokoontukoot tähän huoneeseen keskustelemaan asiasta, joka koskee olemassaoloamme Harborissa." Ilmoituksen hän naulasi Castle Cartin kokoushuoneen seinälle. "Vielä kerran irlantilaiset, samoin kuin muutkin kansallisuudet, tulevat näkemään, että suomalaisten sivistys Harborissa on yhtä korkealla, jos ei korkeammallakin, kuin toistenkin kansallisuuksien, vaikka se nyt onkin surullisen alhainen", puheli hän itsekseen, kun oli saanut naulatuksi ilmoituksen seinälle.

"Mikäs se niin tärkeä asia on, joka koskee oikein olemassaoloamme?" tiedustelivat ilmoitusta tarkastelemaan kokoontuneet miehet. Mutta Stenroos ei ryhtynyt pitempiin selityksiin tällä kertaa.

Kun määrätty päivä tuli ja ilmoitetun kokouksen piti alkaman, niin jokainen paikkakunnalla asuva suomalainen oli saapunut tilaisuuteen; neliin, jotka olivat väkijuomilta liikutettuja eivät malttaneet olla poissa, lukuunottamatta puolta tusinaa, jotka edellisenä yönä olivat joutuneet poliisin satimeen.

Tarkkaavaisina kuunneltiin kun Stenroos alkoi puheen sanoen: "Arvoisat heimoveljet! Teistä ei kukaan voi väittää, että me eläisimme sellaista elämää kuin ihmiseltä vaaditaan tänä valistuksen aikakautena. Teidän jokaisen täytyy myöntää sekin, että ei eläin alentuisi rypemään kanssanne tuolla kapakoissa, jossa te vietätte kaiken joutoaikanne ja vieläpä olette niissä silloinkin kun pitäisi olla työssä. Me kourallinen suomalaisia irlantilaisten ja muitten kansallisuuksien kanssa, olemme saattaneet tämän Harborin sellaiseen huonoon huutoon, että tätä muilla paikkakunnilla kutsutaan Amerikan helvetiksi, ja meitä suomalaisia, jotka meistä jotain tietävät, itse pääruhtinaan kynsistä karanneiksi pikku-paholaisiksi. Tämän lisäksi on tokkakomppania päättänyt meidät karkoittaa työmailtansa, ellemme aivan heti lopeta juontiamme ja kurjaa elämäämme ja ala tekemään säännöllisesti työtä. Armotta saamme lähteä katselemaan muualta työpaikkoja, ja sattuu, niin saamme lähteä koko maasta tiehemme."

"Mutta", jatkoi Stenroos, "meillä on yksi varma keino, jonka kautta pelastumme ja vielä voimme pelastaa irlantilaisetkin, ja me onnistumme, jos meiltä vaan ei puutu tahtoa. Se keino on, että perustamme raittiusseuran tänne Harboriin. Me tahdomme täten näyttää ruotsalaisille ja muillekin kansallisuuksille, että suomalaiset omaavat hyviäkin aatteita ja ihanteita. Me tulemme heille, pilkkaajillemme, näyttämään ja todistamaan, että suomalaiset eivät ole syntyneet juomareiksi, eivätkä ole tulleet tähän maahan kapakoissa lojumaan ja rähmästelemään."

Stenroos oli tuskin kerinnyt lopettamaan puheensa, kun useammasta suusta yht'aikaa kuului: "Ei mitään raittiusseuraa! Kyllä sitä on meille muuallakin tilaa, jos Harborista pois ajetaan."

"So so, pojat! Ei sitä nyt niin jyrkästi saa kieltää, puhutaan järkevästi!" huomautti Mäki-Töyli.

"Samaa sanon minäkin. Puhutaan järkevästi, eikä kaikki yht'aikaa", lisäsi Piltti.

"Jokaisen, joka haluaa käyttää puhevuoroa, on sitä pyydettävä ja esitettävä mielipiteensä nousemalla seisomaan", esitti raumalainen.

Laihian mies käytti ensimäiseksi puhevuoron lausumalla: "Minä ainakin kannatan raittiusseuran perustamista. Mutta vaikka se nyt jo perustettaisiinkin, niin minä toivoisin, että huomenna ainakin vielä saisi juoda ja antaa noille irlantilaisille oikein kunnon selkäsaunan, ikäänkuin lopettajaisiksi vaan."

"En minäkään vastaan ole raittiusseuran perustamista, mutta minä ainakin toivoisin, että joka sunnuntai aamu saisi ottaa edes pari hyvää naukkua viinaa ja jonkun lasillisen olutta", liittyi Tuhkalan Iiska kannattamaan laihialaisen mielipidettä.

"Olen samaa mielipidettä kuin Iiskakin, että sunnuntaisin pitää saada ottaa joitakin ryyppyjä. Minä olen palvellut Ylistaron pappilassa toistakymmentä vuotta ja niin kova raittiusmies kun se pastori olikin, niin joka sunnuntaiaamu hän antoi väelle ryypyn viinaa, ja toisinaan, kun ukko oli hyvällä tuulella sai kaksikin ryyppyä", selitti ylistarolainen perin merkitsevästi.

"Jos kerran raittiusseura perustetaan, niin kyllä se niin pitää perustaa, että ei yhtään tippaa saa jäsenet maistaa perustamisen jälkeen. Mutta muuten minä olen sitä mielipidettä, että se ei ole Jumalan sanan mukaista perustella sellaisia seuroja. Jos me olemme todellakin kristittyjä, niin me olemme itsestään raittiita, näin sanotaan sanassa", vakuutti latvaheikkoolainen.

"Eikö körttiläisillä olekin toisellainen sana, kuin muilla ristityillä?" letkautti Tuhkalan Iiska.

"No, jos nyt tänä iltana perustettaisiin raittiusseura, niin mihinkä nuo viinat ja oluet tuolta potrista pantaisiin? Ei suinkaan unta ainakaan ojaan kaadettaisi! Sentähden minä toivoisin, että jätetään nyt ainakin vielä koko seuran perustamishomma toiseen aikaan ja juodaan ostetut viinat ensin pois", ehdotti kuurtanelainen.

"Voisihan jälelläolevat viinat lähettää vaikka sinne Ylistaron pappilaan aamuryypyiksi!" letkautti Iiska taas iskien silmää laihialaiselle.

"Pois nyt turhat väittelyt ja ivapuheet, että voidaan keskustella asiasta rehellisesti", pyysi Stenroos, sekä jatkoi: "Täältä on nyt jo lähes puolet miehistä mennyt tiehensä, arvattavasti kapakkaan, mutta voimmehan me silti päättää seuran perustamisesta. Minä toivon, että kaikki, jotka tahtovat yhtyä raittiusseuraan, tulevat ja kirjoittavat tähän kirjaan nimensä." Samalla Stenroos asetti sitä varten varaamansa kirjan pöydälle.

Ilmajoen mies oli ensimäinen, joka kirjoitti nimensä tähän jäsenkirjaan, johon oli valmiiksi laadittu raittiuslupauksen kaavakin.

"Nyt on sinun vuorosi", kehoitti Stenroos ylistarolaista.

"En minä osaa kirjoittaa", vastasi tämä.

"Joka ei osaa kirjoittaa nimeään, niin hän voi tehdä puumerkkinsä. Onhan jokaiselle vielä ainakin puumerkki jälellä, jos kaikki muu omaisuus olisikin jo juotu", selitti Stenroos. "Tosiaan, ei minulla muuta perintöä ole ollutkaan, ja jos senkin olisi saanut kaupaksi, niin kyllä se olisi jo aikoja sitten mennyt. Mutta kuinkas se nyt tehtiinkään se merkki? Jaa, nyt muistan, tuollainenhan se vain oli", puheli ylistarolainen ja töhersi merkkinsä kirjaan.

"Latvaheikkoolainen, meneppäs tekemään yhdentoista merkki! Eikös se ole kaikkien körttiläisten yhteinen puumerkki?" irvisteli Tuhkalan Iiska.

Latvaheikkoolainen sylkäsi suustaan purutupakan käteensä ja iski sen Tuhkalan Iiskan naamaan tiuskaten: "Tuossa on Tuhkalan puumerkki!"

Iiska, puhdistettuaan naamansa, hapuili kenkää pöydän alta ja aikoi viskata sillä latvaheikkoolaista päähän, mutta samalla astui Mikkoska sisälle ja Iiska luopui aikeestaan.

"Kas, Mikkoska! Olipa hyvä, kun tulitte juuri parhaaseen aikaan", iloitsi Stenroos, ja meni kädestäpitäen tervehtimään häntä.

"No, mitäs nyt on sitten tapahtunut, kun minunkin läsnäoloani kaivataan?" kysyi Mikkoska.

"Ei sen kummempaa, kuin että me olemme päättäneet perustaa tänne Harboriin raittiusseuran ja alkaa elämään uutta elämää. Minä toivon, että Mikkoska yhtyy myös seuraan", selitti Stenroos.

"Kerrassaan jalo tarkoitus ja tavallaan historiallinen teko! Mitä minä tiedän, niin tämä olisi ensimäinen suomalainen raittiusseura Amerikassa", vastasi Mikkoska.

"Koska Mikkoska on kerran myöntävällä kannalla, niin minä toivon, että te myöskin tulette ja kirjoitatte tänne kirjaan nimenne. Ehkä nämä miehetkin sitten saavat enempi innostusta asiaan", kehoitti Stenroos.

"Ja pitäähän puurossa aina olla silmä", lisäsi Tuhkalan Iiska.

"Minä en välitä Iiskan ivapuheista", tiuskasi Mikkoska, vihaisesti vilkaisten Iiskaan, "mutta tarkoituksenne on niin jalo, että olisi rikos ellen yhtyisi seuraanne", myönteli Mikkoska Stenroosille ja kirjoitti nimensä seuran kirjaan.

"Minä kiitän Mikkoskaa hänen periaatteittensa puolesta ja toivon, että Mikkoska tuo ensikokoukseen myös sen Liisa-parin. Meillä ei ole täällä Harborissa vielä kuin kolme suomalaista naista: Iso-Liisa, Pikku-Liisa ja Mikkoska, ja nämä naiset toki on saatava mukaan", lausui Stenroos, ollen hyvin mielissään kun oli saanut Mikkoskan nimen jäsenkirjaan.

"Ei ole, mutta karstulaisten puheitten mukaa pitäisi olla matkalla toistakymmentä", selitti kuurtanelainen.

"Ja kaikki rokonarpisia", yhtyi Iiska taas ilkamoimaan.

"Nyt, on jo toistakymmentä nimeä tässä kirjassa, niin me lopetamme tämän kokouksen ja jatkamme huomen-iltana", selitti Stenroos, sekä jatkoi: "Tällä välillä jokainen voi ajatella mikä annetaan nimeksi tälle seuralle, sillä nimi sillä täytyy olla. Myöskin seuran virkailijat valitaan huomen-iltana. Siis jokainen saapukoon tähän samaan paikkaan kello kahdeksan huomen-iltana", ilmoitti Stenroos lopetettuaan seuran perustavan kokouksen.

Uutinen, että suomalaiset ovat perustaneet raittiusseuran, levisi nopeasti ympäri kaupunkia. Kapakoitsijat pitivät jo samana yönä kokouksen Daliinin johdolla Romulan kapakan yläkerrassa tapahtuman johdosta. Mikkoska, joka oli Romulan emännän hyvä tuttava, oli kutsuttu kokoukseen antamaan tietoja seuran perustamisesta. Mikkoska aluksi selitti, miten raittiusseura suomalaisten keskuudessa on välttämätön ja täysin tarpeen.

Daliini, joka välitti kaikki väkijuomat kapakoitsijoille, keskeytti hänen puheensa ja selitti pahaa ennustaen, mitkä seuraukset voisi koitua, jos suomalaiset lopettaisivat juomisen. "Te saatte suurimmat tulonne suomalaisilta, sillä he juovat kaikki ansionsa, viimeiseen senttiin asti tuovat teidän kapakoihin", puhui Daliini huolestuneena asiakkaillensa, ja jatkoi: "Jos nyt suomalaiset saavat rauhassa perustaa seuransa, niin se villitys tarttuu toisiinkin kansallisuuksiin, ja silloin se on teidän liikkeenne loppu."

"Ihan varmasti se on meidän tuomio, myönsi Romunen.

"Kuules nyt Mikkoska, mitä esitän sinulle. Minä luulen, että toisetkin saapuvilla olevat hyväksyvät ehdotukseni. Me maksamme sinulle viisisataa dollaria, jos voit estää suomalaiset perustamasta raittiusseuran, taikka jos et voi tehdä tyhjäksi heidän aijettaan, niin kumminkin voit meille aina kertoa, mitä heidän kokouksissaan kulloinkin keskustellaan ja päätetään, että me tiedämme varustautua taisteluun heitä vastaan. Lupaathan tämän, hyvä Mikkoska? Olethan aina ollut niin hyvä", pyyteli Romusen vaimo ja kietoi kätensä Mikkoskan kaulaan.

"Viisisataa dollaria on pieni raha sellaisesta palveluksesta, josta kerran, kuten sanoitte, riippuu teidän liikkeenne olemassaolo ja oma elämänne. Enemmän täytyy saada, sillä en minä viitsi omaatuntoani niin vähällä himmentää. Ottakaa huomioon, että melkein jokaisella suomalaisella miehellä, joka tähän vastaperustettuun raittiusseuraan on yhtynyt, on perhe Suomessa. Arvaattehan minkälaista, puutetta ne unohdetut perheet siellä kärsivät kun isät tuhlaavat kaiken ansionsa täällä teidän kapakoihin. Te kehtaattekin tarjota minulle Juudaksen penningeitä häpeän työstä! Mutta kun rahaa _täytyy_ saada Amerikassa, niin olkoon menneeksi kunnia, jos tuhannen dollaria maksatte, ettekä ilmaise kenellekään että olen kansalaisiani pettänyt ja heidän luottamuksen väärin käyttänyt, niin minä toimin että seuran perustamisesta ei tule mitään" ehdotti Mikkoska ahneuden ilme kasvoilla.

Riemastuneena Mikkoskan lupauksesta, lausui Daliini: "Me maksamme tuhannen dollaria ja vielä lisäksi saa Mikkonen vapaasti parhaat juotavat ja vaikka kuinka paljon!"

"Niin, ja Mikkoskakin saa vapaasti viinit ja punssit ainakin meiltä!" lisäsi Romunen mielihyvin kämmeniään hieroen.

"Huomen-iltana minä kumoan koko heidän yrityksensä, ja se on tosi!" suostui Mikkoska.

"Voi, kun sinä Mikkoska olet meille hyvä!" imarteli Romusen Anna.

Kuka Mikkoska oikeastaan oli, siitä ei kukaan oikein ollut selvillä se vaan tiedettiin, että hänen pitäisi oleman Oulusta erään nimismiehen rouva, joka oli jättänyt miehensä sinne ja lähtenyt Amerikaan erään konttoristin kanssa, joka täällä käytti Mikkonen nimeä. Mutta tämä arvattavasti oli keksitty nimi. Vaikkapa Mikkoska olisikin ollut karkureisulla, niin kaikesta päättäen hän oli sivistynyt nainen. Kierä ja väärä hän oli, sen suomalaiset olivat jo tulleet huomaamaan.

Mikkonen ei toiminut mitään. Hänellä ei ollut mitään vakituista ammattia, ja herrasmies kun oli, niin kova työkään ei sopinut hänen hienoille käsilleen. Tämänkin takia oli Mikkoska halukas ansaitsemaan dollareita millä keinoilla tahansa.

"Kuuleppas kultaseni!" puheli Mikkoska miehelleen tultuaan kotiin, "nyt meillä ei ole mitään hätää taasen pitkään aikaan, sillä minä saan parin päivän kuluttua tuhannen dollaria aivan kuin ilmaiseksi."

"Kuinka se on mahdollista, rakkaani?" tiedusteli Mikkonen uteliaana, "mistä näin helposti rahoja saat?"

"Näetkös", selitti vaimo, "suomalaiset ovat aikeissa perustaa tänne Harboriin raittiusseuran. Minäkin jo kirjoitin nimeni seuran jäsenkirjaan. Mutta nyt kun Daliini ja toiset kapakoitsijat ovat sen saaneet tietää, niin he kutsuivat minut Romuselle ja lupasivat minulle tuhannen dollaria, jos saan estetyksi ettei seuraa perusteta. Sehän on helppo asia minulle!"

"Mutta kuinka sinä, kultaseni voit sen estää?" kysyi Mikkonen.

"Se on helppo tehtävä. Näetkös, huomenna on vasta se kokous, jossa lasketaan oikea perustus, annetaan seuralle nimi ja valitaan virkakunta. Heti kun kokous avataan, niin minä selitän kauhean unen, jonka muka olen nähnyt. Tiedät hyvin, että suomalaiset ovat kovin taikauskoisia. Epäilemättä he uskovat uneni ja niin seura jää perustamatta. Silloin tuhannen dollaria on minun!"

"Ja minun!" lisäsi Mikkonen, ja suuteli naistansa poskelle.

* * * * *