Part 1

language: Finnish

BUDDHAN ELÄMÄNTARINA

Kirj.

S. Takajama

Japanin kielestä suomentanut

Alfred R. Wellroos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

SISÄLLYS:

Suomentajan alkulause. I. Johdanto. II. Buddhan syntymä III. Hovielämä IV. Kolme kärsimystä V. Buddhan päätös VI. Buddhan linnasta lähtö. VII. Tjanna ja Kantaka VIII. Buddha autuuden tietä oppimassa. IX. Araara-erakko X. Herääminen XI. Buddhan saarna XII. Buddha Udsjagrivassa XIII. Isän ja pojan kohtaaminen XIV. Neljästoista luku. Buddhan kuolema. XV. Loppulause

Suomentajan alkulause.

Mailma rupee nykyään käymään pieneksi. Hyvät kulkuneuvot lähentävät kaukaisetkin kansat toistensa naapureiksi. Maapallomme muodostuu yhä enemmän eläväksi, hermoilla varustetuksi ruumiiksi. Mitä yhdessä maassa tapahtuu, se sähkön avulla, langalla ja langatta, kohta kaikkialla tiedetään. Kiinan tuhatpenikulmainen muurikaan ei enää kykene sitä muista maista eristämään.

Nyt on mailmassa eläjien vaikea pysyä toisistaan tietämättä. Kaitselmus on havainnut hetken tulleen, jolloin heidät on johdettava toisiinsa tutustumaan ja kaikki Hänen antamansa lahjat yhteisiksi tekemään.

Seurauksena tästä on erinomainen vilkkaus sekä aatteen että aineen mailmassa. Markkinoillamme tapaamme idän ja lännen tuotteita toistensa rinnalla. Europalainen sivistys luo uusiksi kokonaisia valtakuntia, kuten Japanin, idässä. Monilukuinen lähetyssaarnaajaparvi levittää Jee suksen oppia kautta koko mailman. Mutta samalla ilmenee itämaisen pakanuuden vaikutus monella tavoin kristikunnassa. Muutamat viisausopin ja uskonnon oppisuunnat sitä selvästi osoittavat.

Mailman-lopun merkkejä tässä moni näkee. Varmaa ainakin on, että jotakin uutta on syntymässä, sillä Jumalan voimat ovat liikkeellä. Mutta synnytystuskat ovat vaikeita. Epäilys valtaa monen mielen, ja sydämen rauha on usealta rikkunut. Mahtavat voimat tempovat sieluja ankaraan työhön ja toimintaan.

Laiska, veltto, buddhamaista uinailua rakastava mieli tätä oudoksuu ja tahtoisi väistyen olemattomaksi painua, päiviänsä päivittelee ja taivasta soimaa. Mutta ristinkoulussa karaistu mieli odottaa taistelusta ruunua, kärsimisistä kirkkautta. Ei pääse elämän vaivoista väistymällä eikä työstä tekemättä. Ken väistyy, se tappiolle joutuu. Ken itsensä alttiiksi antaa, se ihanan voiton saavuttaa. Ei ole meidän paheksuttava, että meille on paljon ajattelemista, paljon työtä, paljon vaivaa annettu. Se on meidän onnemme ja kunniamme ja tuleva kirkkautemme.

Aikamme lähetyspyrintöinensä ja muine aatteellisine harrastuksinensa vaatii meitä muodostamaan käsityksemme myöskin idän suuresta uskonnosta, buddhalaisuudesta. Olen sentähden kääntänyt kielellemme tämän japanilaisen kirjasen, joka kotimaassansa on paljon huomiota herättänyt niinkuin sen seuralaisena julkaistu, puolueettomasti, puoleksi uskoen kirjoitettu Kristuksen elämäkertakin.

Kirjaa lukiessa huomaa idän ja lännen keskinäisestä kosketuksesta ja tutustumisesta aiheutunutta tasaantumista ja vapautumista. Buddhaan kohdistuva harhausko on tästäkin päättäen Japanista melkoisesti hälvenemässä.

Siitä huolimatta tarjonnee se monellekin paljon ihmeteltävää. Sillä tavallisesti kuvitellaan kaikkien pakanoiden ijäisyyttä koskevat ajatusrakennukset hyvinkin hataroiksi ja helposti puretuiksi. Tätä kirjasta lukiessa taas kukin havaitsee, että Buddhan-usko on hyvinkin syvällistä. Siinä on jotakin vakaavaa, liikuttavaa, herättävää. Ei ole ihmeteltävä, että se on entisaikoina niin monta sataa miljoonaa tunnustajaa saavuttanut, eikä sitäkään, että vielä nykyään monet, jotka ovat parhaansa panneet kristinuskosta vapautuakseen, uutuuden viehättäminä hetkeksi huomaavat siinä jotakin mieltäkiinnittävää ja kunnioitettavaa.

Senpätähden ei se myöskään niin helposti, kuin toivoisi, väisty kristinuskon tieltä, ei Japanistakaan, joka kuitenkin on niin sivistynyt maa. Buddhan-opin rinnalla on kristin-oppi monesta japanilaisesta ylen yksinkertaista, epäfilosoofista, niin että he mieluimmin loisivat sen sijaan jonkin ihan uuden uskonnon.

Siitä huolimatta on kristillisen sivistyksen välittämä kristin-opin salainen vaikutus Japanissa kaikilla aloilla silminnähtävä. Japani ei enää elä eikä ajattele buddhan-opin mukaan. Buddhanoppi kiroo nimittäin kaiken elämän halun, opettaa jättämään kaikki elämän toiminnat, lamauttaa niin kaiken edistyksen ja täysin toteutettuna lopettaa kaiken elämän ja luopi mailmasta suuren hautakammion. Toisin elää nykyinen Japani. Siellä tahdotaan elää, pysyä olemassa ja edistyä kaikissa elinkeinoissa; haudan hiljaisuuden sijasta kohtaa meitä vilkas, tykyttävä elämä. Japani on noussut buddhan-opin haudasta uuteen elämään. Tämä uusi elämä on kristillisyyden vaikutusta, kristillisyyden, joka opettaa ijäistä elämää, viepi rakkauden toimintaan, elämän helpoittamiseksi yhä uusia keinoja keksimään, edistymään, Jumalan mailmassa itsensä vapaaksi tuntemaan, maan päälle taivaanvaltakunnan muodostamaan ja hautaa uuden elämän porttina pitämään.

Ei ole tätä ennen kirjallisuudessamme suomennoksia japanilaisista teoksista. Buddhan-elämäntarina sopiikin hyvin ensimäiseksi. Mutta sekä japaninkielen että buddhalaisuuden outouden vuoksi on kirjan suomalaiseen asuun pukeminen monasti ollut vaikeata. Kirjan luonteesen katsoen on suomentaja tässä kuitenkin tuntenut nauttivansa melkoista vapautta, kun ei ole tarvinnut tieteellistä tarkkuutta tavoitella, mutta samalla häpeilee sitä enemmän käyttämänsä suomenkielen kehnoutta, jota kehittämään ei ole vierasten kielten opinnoilta saanut kylläksi aikaa eikä tilaisuutta.

Nimien kirjoittamisen on riittävien apuneuvojen puutteessa täytynyt tapahtua japanilaisesti, äänteen mukaisesti. Mutta siten on moni lukijalle ehkä entuudestaan tuttukin nimi tullut tuntemattomaksi, sillä japaninkieli on l:ää vailla ja sen sijaan pehmeistä r:istä rikas, jotapaitsi se muukalaisissa nimissä onnistumatta koettaa matkia englantilaista ääntämistapaa.

Lopussa oleva runo on kiinankielinen, mutta kun japanilaisen on myös puhtaasti kiinalaista kirjoitusta ymmärtäminen, olen senkin kääntänyt säilyttäen alkuperäisen viisitavuisen runomitan.

Tenholassa lokak. 10 p. 1903. Alfr. R. Vellroos.

ENSIMÄINEN LUKU.

Johdanto.

Kolmen tuhannen penikulman päässä tiet eroavat, kolmetuhatta vuotta sitten oli toiset ajat. Rjoodsjuvuorella on tosin kuu vieläkin aina kirkas, Gangesvirran vesi juoksee nyt kuin muinoinkin. Mutta elon ja kuolon kujilla harhailee ihminen, eikä mailma pääse kukoistuksen ja kuihdunnan vaihtelusta. Niinpä on Gionsjoodsjan kukiltakin väri virttynyt, Budagajan tornin kiville kasvanut sammal. Matkailijat kyllä nykyään synkän bodaipuun varjohon pysähtyen kumarassa kiertelevät, mutta ei kukaan kykene osoittamaan suuren, pyhän Sjakan ihmejälkiä. (Japanilainen muodostus Buddhan perhenimestä Sakja. Suom.)

Mutta vaikka mies kuoli, jäi oppinsa jälelle. Kun opinvirta itähän suuntautui, niin kohta aaltoili neljäsataa maata kuin laiho tuulessa, kolmetoista uskonlahkoa kukkaansa puhkesi, ja kun se sitten Kolmen Kanin (Korean) maan läväisten Päivännousun (Japanin) maahan tuli, niin Denkjoo Kooboo sen puolesta seisoi, Hoonen Doogen sen nojalla nousi, Sinran Nitjiren sen palveluksessa puuhi, torneja ja temppeleitä ilmestyi kaikkialle, ajeltuja päitä kaupungit ja maaseutu täyteen. Eikö se ole loistavaa! Nykyään sanotaan buddhalaisiksi kutsuttuja olevan mailmassa noin kuusisataa miljoonaa. Mutta mielipiteet ja harrastukset kun ovat aikoja myöten muuttuneet, niin lienee sydämeltään buddhan-opista vieraantuneita paljaan nimen kantajoita näiden joukossa sangen monta. Siitä huolimatta on buddhan-oppi vieläkin majesteetillisena yksi maailman suuria sivistysvoimia. Millainen siis lienee ollut se mies, joka viisikymmen-vuotisella saarnallansa aikaansai tämän suuren uskonnon kolmetuhatta vuotta kestäneen jatkuvan julistuksen ― uskon-isä Buddha?

Ei mailmassa ole mitään vaikeampaa kuin uskonnonperustajaksi sanottujen miesten elämäkertojen tutkiminen. Sillä jälkimailman uskovaiset ylenmäärin heidän oppejaan ihaillessaan ovat aivan huomaamattansa lisänneet ihmeellisiä, luonnottomia tarinoita heidän elämäntapahtumiinsa mikäli mahdollista saadaksensa oppi-isänsä jumalaiseksi, tavattomaksi ihmeolennoksi muodostumaan. Buddhan elämäkertaa varsinkin on sellaisena pidettävä. Nykyaikana ei kukaan enää tutkimallakaan voi päästä hänen elämänsä tositapahtumia tietämään. Riittänee siis kun vanhoilta perittyyn tarinaan nojaten tietää, mitenkä Indian buddhalaiset ajattelivat uskontonsa perustajasta. Ei ole vain Buddhan näin käynyt; on Muhametin ja on Kristuksenkin. Kukapa voisi heidän elämästänsä kertoa ihmeitä ja ennustuksia mainitsematta. Niitä kutsutaan ihmeiksi ja ennustuksiksi, mutta moni niistä varmaankin on vertauksen ja varjopuheen muodossa todellisuuden perustalla alkunsa saanut. Kun siis muodon siksensä jättää ja sisällön ottaa, niin saaneehan käteensä johtolangan kysymyksessä olevan henkilön mielenlaadun ja tekojen tietämiseen. Lukija muistakoon, että indialaiset, joiden keskuudessa Buddha oppiaan levitti, ovat mielikuvituksista harvinaisen rikasta ihmisrotua. Heidän jumalaistarunsa ovat vilkkaita ja ihmerikkaita, viisausoppinsa hämärän salaperäistä runollisuutta täynnä. He ovat runon kuvarikkaalla kielellä Buddhaa ylistelleet, eivätkä ole mitään varsinaista elämäkertaa kyhänneet. On kyllä olemassa kolmekymmentä Buddhan elämäkertaa. Mutta ne ovat sitä laatua, että jos niiden kertomukset täytenä totena pitäisi, niin tavattomasti erehtyisi. Vaikka tässä kirjasessa perintötarua seuraammekin, niin älykäs lukija kyllä itse saattaa kertomuksen osasista suuren, pyhän Sjakan tosi elämäkerran kerätä.

Mutta ennenkuin Buddhan elämäntarinaa kertomaan käymme, sanomme sanasen hänen aikakautensa luonteesta.

Noin kuusi vuosisataa ennen Jeesuksen syntymää löytyi Indian koilliskulmassa lumivuorten (Himalajan) eteläpuolia, Gangesvirran varrella, rinnakkain useita kuningaskuntia. Vallassaolijat näissä kaikissa olivat arjalaista kansanrotua. Arjalaiset olivat sitä ennen keski-Aasiasta Indiaan siirtyneet ja Sindvirran yli käytyänsä suunnanneet kulkunsa itää kohti, kaikkialla, mihin tulivat, panneet alkuasukkaat valtansa alle ja ottaneet Gangesvyöhykkeen lihavan maan asumasijakseen. Täällä vasta he paimentolaiselämänsä hyljäten rupesivat paikoillaan pysyväksi kansaksi. Siitä alkaen, vuosien vieriessä, vuorten voimasta, veden väestä he tapojensa ja harrastustensa puolesta toisistaan vieraantuivat ja vihdoin muodostui useita, itsenäisiä kuningaskuntia. Voittajien arjalaisten ja voitettujen alkuasujanten välillä pysyi joka maassa jyrkkä ero. Sitäpaitsi olivat kaikki alamaiset varsinkin hallinnollisessa, mutta sen ohessa myös uskonnollisessa ja yhteiskunnallisessakin suhteessa eri arvoluokkiin jaetut. Tarkemmin sanoen, vanhoista ajoista asti oli Indiassa voimassansa tuo heikomman ja väkevämmän suhteesta syntynyt niin sanottu neljän kastin eroitus. Ylintä kastia eli luokkaa kutsuttiin brahmanaksi, sitä seurasi ksjatra, sen jälkeen vaisja, ja alinta nimitettiin sudraksi. Indian vanhassa maanlaissa, n. s. Manun lakikirjassa säädettiin, että jos sudra ruohonkorrella edes brahmanin ruumiisen koski, niin oli hän mestattava. Tämä riittää kuvaamaan, kuinka ankara oli eroitus ylemmän ja alemman luokan välillä.

Kun arjalaiset kotiseudultaan keski-Aasiasta lähdettyään yksin voimin Indian valloittivat, olivat he yhtenäinen kokonaisuus, yksi heimo, rauhan siteillä yhteen sitoutunut. Mutta kun he eri seuduille asettuessaan erilaisiin olosuhteisin joutuivat, niin kateuttakin rupesi syntymään, eikä keihäitten kalinalla ollut lomaa. Sitä paitsi oli Gangesvirran seutu mailman kuulu runsaasta hedelmällisyydestään. Työtä tekemättäkin ei ollut vaatteista eikä ravinnosta huolta. Ilmasto oli lämmin. Joka vuoden-ajalla oli riemun aineksia kyllä. Sentähden lankesivat ihmiset yleensä laiskuuteen, niin että mässääminen ja kesteissä kulku tuli vallitsevaksi tavaksi kuninkaasta rahvaasen asti. Ennen aikaan Sindvirran varrella kukoistanut veeda-oppi kärsi nyt kovasti uskon innon laimenemisesta, ja lopuksi kilpailtiin vain juhlamenojen komeudessa. Papit langenneina eivät pelastuksen tiestä tietäneet, vaan maallikkojen kanssa päivät päästään mailman himonpyyteissä juoksivat. Ah, entiset yksinkertaiset, hurskaat tavat laahasivat ränstyneinä maata.

Kyllä siihen aikaan veeda-opin seuraajana monenmoista viisaus-oppia esitettiin, mutta turhan-aikaista ajatuksen kaukaisuutta tavoitellessa ei päästy ihmis-elämän nykyisyyden ja tulevaisuuden kysymyksistä selville; etsittiin rauhaa ja pelastusta vain hämärissä viisasteluissa ja hirmuisessa itsensä kiduttamisessa. Tutkijat perustivat lahkoja, suuntia eroittelivat ja niiden nimien merkityksen paremmuudesta riitelivät voimatta auttaa aikalaisiansa omantunnon ja elämän valtatielle.

Yhteen arjalaisten rodun haaraan kuului Sjakan heimo. Se perusti itselleen valtion kolmenkymmenen penikulman päähän lumivuorista etelään päin, tulvaisan Gangesvirran syrjähaaran varrelle. Valtion pääkaupungin nimi oli Kapilavastu. Kuninkaan nimi oli Suttodana. (Myöskin muoto Suddodoodana on tavattavissa japanilaisessa kirjallisuudessa. Suom.) Idässä oli rajana Magadhan valtakunta. Maa oli rikas, kansa voimissaan. Tämä oli buddhalaisuuden kolmen tuhannen vuoden päähän ulottuvan opinvirran alkulähteen, suuren, pyhän Buddhan syntymämaa. Sen aikuisen yhteiskunnan tila, mädännyt uskonto ja turmeltunut siveys, kaikki yhdessä kaipasivat suuren mailmanvapahtajan ilmestymistä. Tähän nähden sopinee sanoa, että Buddhakin oli aikansa lapsi.

Millainen mies oli siis Buddha, mitä hän sai toimeen, mitenkä oppinsa keksi ja mitenkä hän sitä saarnasi?

TOINEN LUKU.

Buddhan syntymä.

Kapilan kuningas Suttodana, tämän sekä älystä että urheudesta, onnesta ja hyveistä yhtä rikkaan ihmeaikansa kuulu valtijas, piti kansansa kurissa ja maansa hyvässä rauhassa. Kuningattaren nimi oli Maaja. Hänen kauneutensa kukkia häpäisi, sydämensä oli ulpukkaakin puhtaampi. Taivaan armon ja maan suosion vallitessa kuningas ja kuningatar kansan ylistysvirsien keskellä onnen päiviä viettivät.

Tapahtuipa sitten yhtenä vuonna huhtikuun seutuvilla, kun kevät juuri teki lähtöänsä, että kuningatar istui yksinänsä hovintakaisen puutarhan suruttoman puun alla.

Kun hän siinä heleän päivän paisteessa kylpien kevään menoa surkutteli, niin — uni se ei ollut, ei näkykään — kaunoinen valkonorsu majautui hänen kohtuunsa. Kun hän sen huomasi, niin tuntui kuin olisi äkkiä unesta herännyt, ruumis taikalähteessä peseytynyt; ilon hurmaus oli tavaton. Tästä kuningatar tuli raskaaksi.

Nytpä alkoi Kapilassa ihmeinen onnen aika. Koko maassa ei tapaturmaa kuulunut. Ja kerrotaan, että taivaasta kuului suloinen soitto, palatsissa silkkiverhot leyhähtelivät. Tulipa näin seuraavan vuoden helmikuu, jolloin kuningatar tunsi synnytys-aikansa lähenevän. Indian tavan mukaan sai hän palata vanhempainsa kotiin. Mutta kun hän kulki Lumbinin puutarhan ohi, tuli äkkiarvaamatta synnytyshetki. Kiireesti laitti hän rimpaipuun alle itselleen sijan. Suuri kirkkaus loisti taivaan ja maan välillä. Ihana rummunsoitto kaikui kautta avaruuden. Ja helmen kaltainen poikanen putkahti esiin kuningattaren kohdun oikealta puolelta. Tämäpä oli kaikkien aikakausien opettaja, mailman vapahtaja, suuri, pyhä Buddha.

Taivas suvaitsi kaikenlaisilla enteillä tapahtuman tärkeyttä ilmaista. Lotuskukkia putoili siroittelihe maahan. Kun ihminen niihin koski, niin sulohurmaus läpi ruumiin sävähti. Aurinko ja kuu tapansa mukaan kulkivat, mutta niiden loiste oli entistä kirkkaampi. Kaikki valot ja tulet sytykkeittä ja öljyttäkin yhä vain kirkkaammin paloivat. Puhtolähteet itsestään maasta pulpahtelivat. Lumbinin puutarhan päälle taivaan soittajajoukko pilven tavoin kerääntyi. Puut äkkiä kaikki kukkaan puhkesivat. Väärintekijäkin laupean mielen sai. Sairauttaan kituvat olennot lääkitsemättä itsestään paranivat. Petoeläimet ja -linnut kesyinä raa’at äänensä vaiensivat. Tuhannet virrat juoksemasta herkesivät. Likavedet tykkänään selkenivät. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattariakaan. Rummunsoitto ilmassa jymisi, sulosointu mailman täytti ja ylisti vapahtajan syntymistä. Himojen mailman suuri paholaiskuningas yksinään mielipahoillaan nurisi.

Ah, mitä nämä merkit osoittivat? Olikohan koko Kapilassa silloin ketään, joka sen tiesi! Yrmeä kuningaskin tuli nämä ennen kuulumattomat ihmeet nähdessään kovin levottomaksi, milloin iloitsi, milloin pelkäsi, huolehti itseksensä poikasen tulevaisuutta ja kuningaskuntansa kohtaloa.

Mutta Maajarouva vasta kovin rauhaton oli. Ensiksi oli poikanen tavattomaan tapaan syntynyt, ja nyt sai hän vielä nähdä nämä taivaan ja maan merkilliset enteet silmäinsä edessä. Vaikea oli kohta ymmärtää, mitä enteet tarkoittivat, hyvää vai pahaako. Siksi hän kumarsi taivasta, jumalia rukoili, vain poikansa tulevaisuutta murehti. Iäkkäät hovirouvatkin kilvan jumalia rukoillen pienokaiselle onnea toivottivat.

Asuipa siihen aikaan metsän keskellä tietäjä-brahmani. Muotonsa oli arvokas, älynsä maine maan kuulu. Kasvojen luonnosta hän hyvin osasi kolmen mailman onnet ja onnettomuudet lukea, ja paikalle osasi aina.

Sattuipa hän kerran prinssin näkemään, jolloin sydämestään suuresti iloitsi, niin ettei voinut olla hypähtelemättä. Ja kun sitten sai kuninkaan hämmästyksestä ja pelosta kuulla, niin tuli hän kuninkaan puheille ja totuuden sanoen lausui: “Suuri kuningas! Jätä pelko ja hämmästys prinssin suhteen! Mailmaan synnyttyänsä ei ihmisellä ole suurempaa iloa kuin poikansa etevyys. Ja nyt lupaa pyhä kohtalo paljasta hyvää. Miksikä suotta sydäntäsi vaivaat! Kun prinssiä tarkastaa, niin huomaa, kuinka hänellä on ihmeelliset kasvot, oivat piirteet. Todella näkyy hänessä asuvan mailmassa harvinaiset hyveet. Jos hän vartuttuaan maansa hallitukseen tarttuu, niin tulee hänestä tenrin (pyörän kierittäjä)-kuningas ja koko mailman valtijas. Jos hän taas autuuden tietä etsiäksensä kotoa lähtee, niin pääsee hän verrattomaan herätyksen valoon, jonka kautta kaikki elävät pelastuvat. Oi, sitä kunnioitettavaa, suurta, erinomaista muotoa todella. Vaikka hän rahvaan seurassa eläisi, niin osoittaisi muotonsa kuitenkin, että hän on kuningas kuin Sjumisen vuorten keskellä. Mikä aarteista on kultaa kalliimpi; mikä virroista meren vertainen! Tähdistä pidetään kuuta paraana, valoista aurinkoa. Mutta prinssin muotoa on vaikea mihinkään verrata. Kuningas! Oi, ollos iloinen! Tämä poikanen tulee vielä mailman kaikkien aikojen opettajaksi!”

Kun kuningas tämän kuuli, niin tuli hän äärettömän iloiseksi. Hän ajatteli itseksensä näin: “Olen nyt saanut merkillisen pojan. Odotan, kunnes hän on kyllin varttunut, ja asetan hänet sitten heti Kapilan valtaistuimelle. Olen jo itse vanhentunut; toivoakseni pääsen sitten erämaan yksinäisyydessä erakkona hurskautta harjoittamaan. Täytyy vain varoa, ettei poika rupee mailmaa vieromaan ja metsiin kaihoamaan”. Näin ajatteli kuningas, sillä hän pelkäsi, että tietäjän sanat: “Jos hän kotoa lähtee, niin pääsee hän verrattomaan herätyksen valoon”, vast'edes toteen kävisivät.

Asui siihen aikaan Kapilan linnan lähellä metsässä myöskin itseään kiduttava erakko Asida nimeltään. Kun kuningas kuuli, että tämä ennusti ihmisten kohtaloita kuin jumala, niin kutsutti hän hänet koetteeksi hoviin. Asida noudatti kutsua ja tuli. Kauvan prinssiä tarkasteltuaan vuodatti hän lopulta virtanaan kyyneleitä ja huudahtaen kumartui prinssin jalkoihin itkemään. Nähdessään Asidan surumielen, nousi kuningas istuimeltaan, kumarsi päänsä lattiaan hänen edessänsä ja lausui: “Oi, erakko! Onko tällä pojalla onnettomuutta ennustava muoto? Miksi itket? Kun kerran ennen tätä poikaa tietäjälle näytettiin, niin sanoi tietäjä, että pojalla on erittäin ylevät kasvon piirteet. Jos hän hallitukseen ryhtyy, niin tulee hänestä mailman valtijas; jos hän taas kotinsa jättää ja erakoksi rupee, niin saapi hän mailman opettajaksi. Miksikä, erakko, sinä nyt itket suruissasi? Tuleeko poika lyhytikäiseksi? Taikka jos kauan elääkin, niin onko hän perheelleen ja valtakunnalleen vahingoksi? Minulla ei ole enää paljokaan elonpäiviä jälellä. Onneni tai onnettomuuteni riippuu vain tästä pojasta. Ah, kuinka tämän Kapilan lopulta käynee?”

Asida korotti molemmat kätensä ja keskeytti kuninkaan valituksen. Kunnioituksen ilme kasvoillaan hän lausui: “Suuri kuningas, lakkaa valittamasta! Tällä pojalla on mailman kolmessa kerrassa vertaansa löytämätön, täyteläinen onnen muoto. Hänen silmistään loistaa mailmaa valaisevan rakkauden hohde. Se on aivan kuin täysi kuu, joka ei milloinkaan vähenisi. Hänen kasvoillaan on taivaan ja maan, idän ja lännen, pohjan ja etelän täydelliset herruuden merkit. Suuri kuningas, mikset mailman kaikkien elävien kanssa tätä ilolla tervehtisi? — Mutta ei hän kauvankaan kuninkaana ollen mailman hallintoa pidä. Ennenkuin hän vielä kahdenkymmenenkään ikään ennättää, lähtee hän jo kotoansa ja menee korvessa hurskautta harjoittamaan. Mutta niinpä hän myös pääsee verrattomaan heräämiseen ja osoittaa koko mailman kaikille kansoille pelastuksen ja elämän suuren tien. Himojen pauloihin takertuneet, ijäisyyden riemuista tietämättömät, vaivojen korpeen eksyneet, tielle osaamattomat, erehdysten pimeydessä hapuilevat, viisauden valoa saavuttamattomat, kolmen mailman kaikki elävät olennot kuninkaan pojan ohjauksesta elämän kiertokulun vaivat välttävät. Ah, kunnioitettava, ikävöitävä on prinssin tulevaisuus! Mutta itseäni kun aattelen, niin elonvuoteni syyshämärään ehtineenä en enää kauvan eläne, vaan ikäväkseni lähtenen tästä mailmasta näkemättä kuninkaan pojan löytämää verratonta tietä. Tämän tähden huomaamattani tulin kyyneleitä vuodattaneeksi”.

Kun kuningas ja kuningatar Asidan sanat kuulivat, niin tuli lapsi heille arvoltansa entistä vielä kalliimmaksi. Hellimisessä ja hoidossa parasta koitettiin. Ensiksi he nimen antaen kutsuivat häntä Siddhaartaksi. Siddhaarta merkitsee täydellistä ihmistä. Samalla julistettiin kautta koko valtakunnan yleinen anteeksiantamus, ja vangit päästettiin irti. Laajalti lahjoitettiin hurskaille lahjoja, jotta kuninkaan pojalle siunausta rukoilisivat. Valtakunnan köyhien ravitsemiseksi myönnettiin rahavaroja. Ja sukulaisten ja virkailijoiden joukosta ei lahjaa saamatta jäänyt yksikään. Hyvä tähti, onnen päivä valittiin; vietiin prinssi päähoviin ja julistettiin perintöruhtinaaksi. Seuraavana päivänä ajeli Maajarouva perintöruhtinas sylissään isäkuninkaan kanssa helmivaunuissa ja kulki mukanansa suuri seuralaisten joukko valkoisine norsuineen ja kauniine hevoisineen taivaan jumalille palvelusta tekemässä. Siinä oli hovinaisien parvi kuin kirjava silkki, virkamieslauma kuin pilvi. Kaupunkilaiset myös suurin joukoin kulkuetta seurasivat. Koko Kapilan kaupunki riemun äänistä koskena kuohui.

Mutta Maajarouva lähti tästä maailmasta seitsemäntenä päivänä prinssin syntymästä keskeltä riemun hälinää. Kuinka lienee niin käynyt, sitä ei tiedetä. Viimeiseksi sanoi hän nuoremmallensa kuningattarista Bradsjapaatjille: “Sisareni! Kun minä nyt kuolen, niin hoida sinä perintöruhtinasta niinkuin minä itse. Buddhan synnyttäjä ei saa kauvan tässä mailmassa viipyä. Se on taivaan tahto”. Bradsjapaatji painoi kuningattaren sanat syvästi mieleensä ja hoiti Siddhaartaa. Ja hänen hoidossaan poika vuosi vuodelta yhä selkeämmin ilmaisi laupiaan luonnonlaatunsa, aivan kuin kuu ilta illalta aina pyöreämpänä heloittaa.

KOLMAS LUKU.

Hovielämä.

Perintöruhtinaan syntymän jälkeen yhä vielä jatkui taivaan loistoisia onnen merkkejä. Kerrotaan, että siihen aikaan raju norsulauma kutsumatta luokse tuli ja pakoittamatta palvelukseen taipui. Hovin puutarhassa lähteet itsestään vettä suihkuttivat, ja kuivuneet puut yhtäkkiä lehteen ja kukkaan puhkesivat. Luonnoltaan vilpillisenkin ihmisen tunto pehmeni. Sodat ja taudit kokonaan lakkasivat. Sade ja tuuli saapuivat aikoinaan. Ukkonen ei käynyt eikä salamaa lyönyt. Tuli ja vesi pysyivät rajoissaan. Vilja ei malttanut kypsymisaikaansa odottaa, mutta sato oli kahdenkertainen. Vaimot pysyivät synnyttäessänsä terveinä kuin ainakin. Lukemattomat ovat kaikki ne onnen ihmemerkit, joista kerrotaan.

Perintöruhtinas varttui ja hyötyi päivä päivältä. Liittomaat ja naapurivaltiot kaikki perintöruhtinaan syntymistä onnitellen kilvassa harvinaisuuksia lahjoittivat, ja hänen sydäntänsä ilahuttaa kokivat, niin että laidun tuli härkiä, hirviä, lampaita ja hevosia täyteen, puutarhassa oli harvinaisia yrttejä ja kauneita kukkia pitkät penkereet, temppeleissä kasoittain raha-aarteita, kalleita helmiä ja kiviä.

Vaikka perintöruhtinas oli siinä ijässä, jolloin tavallisesti ankarankin opettajan ohjattavana ollen leikissä humutaan, ei hän, luonteeltaan raskasmielisyyteen uponnut kun oli, ulkomailman viehätyksestä ollut millänsäkään. Hän oleskeli aina ajatuksissaan avaruuden äärettömyyksissä. Mailman kunniasta ja huvituksista ei hän mitään huolinut. Hänen mielitekonansa olivat tieto ja taito. Kun kuningas hänen harvinaisen selvän ymmärryksensä ja terävän älynsä huomasi, toimitti hän hänelle hyvän kasvatuksen ja kutsutti kuuluisia opettajia läheltä ja kaukaa. Tiedon ja asetaidon erilajeista ei opettamatta jäänyt yksikään. Kun perintöruhtinas yhtä kuuli, niin hän kymmenen ymmärsi. Opettajat saivat tuon tuostakin paikkaa vaihtaa. Lopulta ei koko Indian oppineissa ollut hänen rinnallensa kykenevää.

Niin tuli perintöruhtinas seitsemäntoista ikään. “Entä jos toimittaisin hänelle puolison!” ajatteli kuningas. Mutta sukulaisista ja naapuriruhtinaista ei kukaan vielä oikein perintöruhtinasta tuntenut. Sentähden ajattelivat he: “Perintöruhtinas on vielä nuori, ja ruumiinsa heikko. Kuuluu sitäpaitsi, että hän aina hovin perällä uinailee ja on mailman menolle vieras. Mutta ellei nykymailman aikana ole yhtä etevä asetaidossa kuin tiedossakin, ei mitenkään voi maataan hallita eikä kuningatartaan suojella! Meidän tyttäremme eivät vielä sovi perintöruhtinaan puolisoksi”. Syystä sopi näin hänestä ajatellakin. Sillä aina hän kartti kestejä ja huviseuroja ja mieluimmin vetäytyi hovintakaisen puutarhan yksinäiseen sopukkaan, siellä synkän embupuun vihervarjossa ihmiselämän kysymyksiin syventyen uinaillakseen.

Kun kuningas kuuli, etteivät sukulaiset, kuninkaat eivätkä ruhtinaat huolineet antaa tyttäriänsä hänen pojalleen puolisoksi, tuli hän murhemieliseksi, sillä hän pelkäsi, että kun poikansa oli unelmoiva ja synkkämielinen, hänen mieleensä tulisi mailmanpakenemisen ajatus. Sitä juuri hän halusi aikanaan estää toimittamalla hänelle hyvän elämän kumppanin. Indian vanhan-ajan brahmanasuvuilla oli nimittäin elämänsä juoksuun nähden eräänlainen tapa. Jokaisen brahmanasukuisen henkilön oli asetettava erakkoelämä elämänsä päätarkoitukseksi, mutta sitä ennen oli hänen viettäminen opintojen ja talouden kaksi aikaa. Opintoaikana harjoiteltiin vanhojen kirjoitusten lukemista ja muita tiedon ja taidon aineita. Talous-aikana mentiin naimisiin ja huonetta hallittiin. Aluksi oli tämä tapa kyllä rajoittunut brahmanasukuihin. Mutta sittemmin Sjakan aikoina näyttää se vallinneen muittenkin kansanluokkain keskuudessa. Kun kuningas sanoi, että hän jättää valtaistuimen pojallensa ja rupee erakoksi, niin hän siinä lienee totuttuun tapaan mukaantunut. Ja kun hän poikansa mailmanpakenemista peljäten aikasin koki hänelle puolisoa toimittaa, niin saattaa olla, että hän pelkäsi hänen opintoja talous-aikaa viettämättä heti erakkoelämään vetäytyvän.

Kun perintöruhtinas näki, että kuningas kulki kovin murheissansa, niin sanoi hän kerran kuninkaalle: “Isäni, sukumme ja naapuriruhtinaat ovat epäilleet minun kykyäni. Toivon, että kutsut heidät kokoon, niin minä heidän kanssaan kilpaillen näytän, mihinkä minä kykenen”. Isä tähän ilolla suostui.

Nytpä kokoontuivat kuninkaan suku ja naapuriruhtinaat sekä Kapilan valtakunnan kuulut miehet katsomaan perintöruhtinaan tiedon ja taidon näytteitä. Perintöruhtinas kutsui ensin vieraansa embupuun alaiseen suureen opintorakennukseen ja antoi oppineiden asettaa vastattavaksensa kaikenlaisia arvoituksia. Mutta oppineiden kysymyksistä ei yksikään voinut häntä pulaan saattaa. Hän päinvastoin koetteli oppineita monenmoisilla vaikeilla kysymyksillä, joihin kokoontuneista valituimmatkaan eivät vastata tietäneet. Sitten vei hän vieraansa etupihan kisakentälle. Siellä hän mainioitten aseniekkojen kera koetteli monenlaisia asetemppuja. Mutta ei tässäkään ilmestynyt perintöruhtinaan verraksi kykenevää henkilöä. Hän siis yksinään hevosen selässä istuen näytteli ratsastus- ja ampumataitoaan mielensä mukaan karahutellen, käännellen ja pysähytellen, jota kaikki ihmeissään, ilosta hurmaantuneina katselivat. Muun muassa hän sadan askeleen päästä yhdellä nuolella lävisti seitsemän rautarumpua, mikä todella ei näyttänyt ihmisen teolta.

Suku ja ruhtinaat pitivät nyt perintöruhtinasta jumalan kaltaisena. Millainen lienee ollutkaan isäkuninkaan ilo, kun nimensä loiston omilla silmillään nähdä sai! Siihen aikaan oli Indiassa valtakuntia toinen toisensa rinnalla kuin puita metsässä. Väkisinkin oli aseita heiluttaen taitavasti puolensa pitäminen. Kuningas, jolla tämmöiseen aikaan sattuen oli Siddhaartan kaltainen samalla sekä älykäs että urhea perintöruhtinas, arvattavasti suuria hänestä toivoi. Kukapa ellei Siddbaarta tulisi siksi mailman valloittajaksi, miljoonien kumartamaksi Indian sankarivaltijaaksi, josta tietäjä puhunut oli! Sepä varmaankin lienee vanhan isäkuninkaan mielessä alati olevaksi, unessakin unohtumattomaksi ilon ja toivon aineeksi tullut.

Nytpä suku ja ruhtinaat kilvan toivoivat saavansa uhrata tyttärensä perintöruhtinaalle, ja hän otti serkkunsa Jasudaran puolisoksensa. Jasudara oli aikasin älynsä ja siveytensä vuoksi aikakautensa ainokaiseksi ylistetty. Hänellä oli kevätkukan vartalo, syksyn kuun hipiä, jonka rinnalla kolmelta tuhannelta hovinaiselta kasvojen väri katosi. Niinpä oli perintöruhtinaan rakkauskin tavaton, ja lemmenleikki heidän keskensä näyttää olleen vilkas. Pian tuli Jasudara perintöruhtinatar raskaaksi ja synnytti helmenkaunoisen pojan, jonka nimeksi pantiin Ragora. Kuninkaan ilo oli nyt verraton. Hän ajatteli: “Kun hän jo on vaimon ottanut ja pojan synnyttänyt, niin kyllä nyt on hänestä mailmanpakenemisen ajatus jäljettömiin hävinnyt. Sillä poikani tietysti rakastaa Ragoraa, kuten minä häntä. Ja niin pysyy Kapilan kuningaskunnan kohtalo taattuna, Sjakaperheen valtakunta myös minun jälkeläisten! hallussa”.

Kuningas tahtoi erittäin innostuttaa poikansa mailman kunniasta ja loistosta riemuitsemaan. Hän valitsi luonnonkauniin seudun, rakensi sinne hovin, ja antoi sen hänen perheensä asunnoksi. Rakennusten suuruus ja somuus oli verraton. Korkeat tornit kohosivat avaruuteen kuin syyspilvet taivaalle. Käytäviä kierteli maassa kuin kevätsumua tuulen kuljettamana. Lentosillat äkkiarvaamatta sateen kaaria muodostivat. Puistikot kesät talvet tuoksua tuulahuttelivat. Avaruutta oli muutama kymmen penikulmaa. Ilmasto oli joka vuoden aikaan soveltuva, niin että aina sai sopivan asunnon valita. Hovinaisia oli kuinka monta sataa, tuhatta. Ylä ja alakerrassa kaikui herkeämättä suloinen soitanto. Kevättuulet ja syyssateetkin näin ollen huomaamatta ohi menivät. Väri ja ääni kaikkialla sydäntä riemastutti. Puhtoinen hovi, sinnehän koko ihmismailman ilo ja riemu kerääntyy! Siddhaarta suloisen puolisonsa ja rakkaan poikansa seurassa oleskeli tämmöisessä ympäristössä. Millainen käsitys hänellä siis lie ollut ihmiselämästä?

NELJÄS LUKU.

Kolme kärsimystä.

Näin kasvoi perintöruhtinas hovin piirissä mieheksi. Ei hän vielä tietänyt, miltä oikea mailma näyttää. Kuningas puolestansa pelkäsi hänen mailmaan kyllästyvän ja runsaasti tarjolla piti mailman riemuja, niin ettei hänellä vielä ollut aikaa huomata ihmiselämän kurjuutta.

Mutta vaikka perintöruhtinaalla oli runsaasti aistillista nautintoa tarjolla, oli sydämessään kuitenkin yhä rauhattomampi olo. Hiljaisuudessa ihmiselämän tarkoitusta miettien hän monasti yönsä puolille kulutti. Iltamyöhään, kun ihmishyörinä lakkasi ja hovi äänettömänä oli, hän kuun valossa puutarhan perälle vetäytyen yksinään hartaasen uinailuun vaipui: “Ah, tämmöistäkö ihmiselämä on? Kuu kasvaa ja vähenee, vuoden ajat vaihtelevat. Liekö ihmiselämä yksin paljasta keväimen hurmaavaa riemua? Olen kuninkaaksi syntynyt ja hovissa kasvanut. Semmoistako mailma yleensä lienee, ja semmoisiako ihmiset? Huolettomana täällä leikin, mutta mikä lienee matkan päämäärä? Nykyisessä mailmassa jo on paljon ihmisiä ja heidän välillään monet arvon eroitukset. Mutta kun toiseen mailmaan siirrytään ja yhä toistamiseen synnytään, niin tokkohan näin milloinkaan loppuun päästänee? Eiköhän ihmisellä tässä asemassansa ole mitään tehtävää?”