Part 2

Syvissä ajatuksissansa sattui perintöruhtinas näin koskettamaan elämän pääkysymystä, ja samalla heräsi hänessä kiihkeä halu päästä hovista tosi mailmaa näkemään. Kun kuningas tästä kuuli, niin käski hän virkamiehensä laittamaan helmivaunut kuntoon, loistavan seurueen valitsemaan, linnan päätien tasottamaan, lian poistamaan, häätämään tieltä vanhukset, sairaat tai muuten kurjan näköiset ihmiset, jotka voisivat hänen hellätunteisen poikansa sääliä herättää, ja tien viereiset asunnot koristamaan. Kun kaikki oli valmista lähti perintöruhtinaan komea nelivaljakko loistavine seurueinensa linnan itäisestä portista. Hänen seuralaisensa olivat kaikki nuoria, rusoposkisia miehiä ja naisia, loistavissa puvuissansa kimelteleviä kuin tähdet ja kauniita kuin kukkaset. Tien vierustan verhosivat kallisarvoiset kankaat, jotka liehuivat kevättuulessa. Katselijoita oli tiepuolet täynnä. Tervehdys- ja ilohuudot koskena kuohuivat. Kaukaistenkin kaupunkien ja kylien asujamet, jotka ihailivat mainehikasta perintöruhtinastansa, läheisistä puhumattakaan, tulivat nyt retkestä huhun kuultuaan myöskin kilvassa tien varrelle käsi otsallansa tätä harvinaista loistokulkuetta tervehtimään.

Mutta äkkiä ilmestyi tien ääreen yksi vanhus. Perintöruhtinas kysyi ihmeissään ajuriltansa: “Mikä ihminen tuo tuollainen on? Pää hänellä on valkoinen, silmät himmeät, selkä kumarassa, ruumiinsa vapisee, sauvansa nojalla vaivoin kulkemaan pääsee. Onko hän taivaan tahdosta tuollaiseksi syntynyt?’ Kun ajuri tämän kysymyksen kuuli, oli hän tuokion kahden vaiheilla, mutta vastasi vihdoin: "Ukko on ikäloppu, elämän ja kuoleman vaiheilla. Hänkin oli varmaan nuorena punaposkinen ja sorea mies ja vietti elonsa keväimen aistillisia himoja tyydytellen, mutta nyt on ikänsä loppumaisillaan, elonsa vaivalloinen ja iloton”. Ajurin sanat kuultuaan huokasi Siddhaarta pitkään ja kysyi vielä: “Hän yksinkö on noin vanhennut, vai vanhenemmeko me muutkin?” Ajuri vastasi: “Ah, kuinka hän yksin vanhennut olisi! ‘ Se on kaikkien ihmisten kohtalo". Nyt Siddhaarta liikutuksesta värisi ja pää kumarassa näytti syvästi jotakin ajattelevan. “Elon päivä kiirehtää iltaansa. Vanhuuden raihnaus on pian käsillä. Ei ole aikaa mailman riemuihin! Omin silmin olen sen nyt nähdä saanut, ja sydämeni on kuin unesta herännyt”! Näin hän ajatteli ja käski ajurinsa heti paluumatkalle kääntymään sanoen: “Vanhuuden raihnainen aika on kumminkin kohta tulossa; mitä iloa niin ollen kaduista ja puistikoista olisi!” Nähdessään perintöruhtinaan surumielisiin ajatuksiin vaipuneena, tulivat virkamiehet levottomiksi, ja ajuri käskyn saatuaan ajoi taas nelivaljakon linnan portista sisään. Mutta perintöruhtinas nuorella iällänsä mietti vanhuuden surkeutta. Hänen sydämensä valtasi tykkänään ihmiselämän kurjuuden tunne. Verrattoman muhkea ja kaunis Kapilan linnakin oli hänestä muuttuvinaan tyhjäksi hautakammioksi.

Kun kuningas kuuli, että perintöruhtinaan ilahuttamiseksi aijottu huviretki päinvastoin oli häntä murehduttanut, niin suunnitteli hän toisen retken linnan lännenpuoleisesta portista. Seurueen komeus oli entistäkin uhkeampi. Mutta äkkiarvaamatta kohdattiin sairas ihminen. Tämäpä oli surkean näköinen. Hänen ruumiinsa oli laiha, vatsansa vain pullistunut; hengitti vaikeasti, ja jaloilleen kykenemättä mateli maassa ihmisiltä almuja anellen. Hänet nähdessään kysyi perintöruhtinas ajuriltaan: “Mikä tuo tuollainen ihminen on? Vai onko muitakin sellaisia?” Ajuri vastasi: “Hän on sairas. Hänen ruumiinsa on epäkunnossa, hänen kurjuutensa sietämätön. Kelle tahansa näin käydä voipi, olkoon sitten ylhäinen tai alhainen, köyhä tai rikas. Ja kumminkin sanotaan tätä tämmöistä mailmaa taivaan pojaksi!” Siddhaarta tuli kovin liikutetuksi. Ihmiselon katoavaisuuden tunne valtasi hänet. “Oi, tyhmiä ihmisolentoja! Sairauden päivät saattavat äkkiarvaamatta heidät kohdata. Tänään ehkä tuoksuavassa kammiossaan lepäävät, huomenna jossakin kuivana luuna venyvät. Siitä huolimatta he vielä mailman loistoa tavoittelevat, huvituksissa päivänsä kuluttavat! Kummoinen ajattelemattomuus!” Heti palautti hän vaunut ja ajoi murhemielin hoviin takaisin. Näytti siltä kuin olisi hän aimo iskun saanut. 36 Kun kuningas kuuli, että poikansa iloitsematta palasi, nuhteli hän ankarasti palvelijoita ja tienvartijoita, parahat kaunotar-aarteensa kokosi, ne hänelle seuraksi antoi, kaikin mokomin kokien haihduttaa hänen surumieltänsä. Mutta kun Siddhaarta näki rusoposket, muisti hän harmaita hiuksia. Kiemailua nähdessään, ajatteli hän sairautta. Ei kauniit kasvot häntä miellyttäneet, ei leikkipuheet naurattaneet. Herkut eivät hänestä miltään maistuneet. Ei mikään kyennyt hänen mieltänsä ilahuttamaan. Kuningas tahtoi sentähden, että poikansa uuden huvimatkan tekisi, ja koska edellisillä kerroilla, idän ja lännen porteista lähdettäissä, oli ikävyyksiä sattunut, niin käski hän nyt eteläistä porttia koettamaan. Hän parannutti tien, laitatti rakennukset, ja entistä ankarammin käski tieltä poistamaan kaiken, mikä vain rumaa ja likaista oli. Mutta ihme kuitenkin, äkkiä tuli perintöruhtinaan näkyville neljä miestä paaria kantaen! Siddhaarta kysyi ajuriltaan: “Mitkä paarit nuo ovat? Liput ja kukat ovat kyllä somia, mutta saattajat murheellisen näköisiä. Muutamat hiukset hajallaan kulkiessaan vaikertelevat”. Ajuri vastasi: “Paarilla on ruumis. Siitä on jo elämä loppunut, henki kauaksi erkaantunut ja paljas ruumis vain jälelle jäänyt. Sukulaiset ja tuttavat ne kovassa kaipauksessaan noin murehtivat ja itkevät”. Siddhaarta vapisi, heittäytyi vaunun permannolle ja sanoi syvästi huoaten: “Ah, kuinka ajattelemattomia ihmiset ovat! Kaikkienhan on kuoleminen. Ei kukaan sitä välttää voi. Miksi siis kuolemaan valmistautuminen niin huolimatta jätetään? Oi, kauheata! Lyhyt-aikainen on ihmis-elämä, ukontulen, kiven kipinän kaltainen! Mitä minä huvimatkoista!” Hän komensi palaamaan. Mutta seuralaiset pelkäsivät kuninkaan vihaa eivätkä kohta sitä käskyä totelleet, vaan kiireesti hevosia karauttaen kotvan kuluttua saapuivat puistoon, joka oli matkan pääksi määrätty.

Puisto oli Kapilavastun muurien ulkopuolella. Sinne oli kuningas rakennuttanut huvilan, kauniita puita ja tuoksuvia kukkia istuttanut, merkillisiä lintuja ja ihmeellisiä eläimiä koonnut. Puiston läpi juoksi puro, kirkas ja viileä. Lintujen laulu ja tuulen suhina tarjosivat luontaista soitantoa. Hyvä tuoksu nenähän tunki, loistava luonto viehätti silmiä. Tokko lienee muinais-ajan Tennandan mainio puutarha sellainen ollut!

Kun perintöruhtinaan vaunut puistoon saapuivat, tuli, kuten suunniteltu oli, loistava pukuinen, usean sadan lukuinen hovinaisparvi häntä vastaan. Perintöruhtinasta ilahuttaaksensa nämä kilvassa viehätyskykyänsä koettivat, lemmensilmäyksiä heittelivät, somia vartaloitaan näyttelivät. Tätä ennen oli nimittäin eräs bramanasukuinen, Udai niminen mies, jota kuningas käytti puheniekkanansa, kerran kuninkaan käskystä hovinaisille puhunut: “Te olette kaikki verrattomia kaunottaria; yksi silmän-iskunne tai hymynne jo miehen sydämen valloittaa. Miksi ette perintöruhtinasta viehättämään kykene? Vaikka hän onkin laajaoppinen, korkeatietoinen ja aina vaipuneena syviin aatoksiin, niin mies on hänkin. Miksei siis voisi teidän soma vartalonne ja miellyttävä olentonne hänenkin tunteitansa liikuttaa? Ennen muinoin hurmasi Sondari prinsessa hurskaan erakon rakkauden poluille lankeemaan. Bidsibabon erakon kymmenen tuhattavuotinen hurskauden harjoitus myöskin taivaan-immen takia yhtenä päivänä hukkaan meni. Tästä näkyy, kuinka valtava on kauneuden mahti. Vaikka nyt perintöruhtinas olisi kuinka vakaa, ja hyveensä kuinka puhtoinen, niin mitenkä voisi hän vastustaa naisen valtakuntia keikahuttavaa hymyä!” Kun naisparvi nämä Udain sanat kuuli, niin kaikki ilosta hyppivät ja odottivat aikaa, jolloin heidän sopisi voimaansa koettaa. Nyt perintöruhtinaan huvimatkalla he siis parahansa panivat ja yrittivät vieroittaa häntä hurskaista ajatuksistansa. Mutta perintöruhtinas oli horjumaton kuin kallio; näytti siltä kuin olisi hän keskellä lohikäärmeitten ja norsujen laumaakin tyyneenä istunut. Naiset hänen ympärillään parveilivat, hänelle itseään koristelivat, hänen nähtensä käsiään ja jalkojaan pesivät, tanssivat, nauroivat, pakisivat, silmäkulmiaan nostelivat, hampaitaan näyttelivät, helosilmin silmäilivät, korvaan kuiskuttelivat, rahvaan leikkejä osoittelivat, lemmenkaskuja kertoilivat, outoja liikkeitä tekivät, kaikin keinoin perintöruhtinasta viehättääkseen ponnistelivat.

Mutta se oli turhaa vaivaa. Perintöruhtinas katseli äänetönnä hiljakseen naisten elämöimistä ja huokasi raskaasti: "Oi, kauheata kiusaamista! Pitkältäkö kevään vihreyttä kestää! Minne luulette nuoret päätyvänne mielettömässä nautinnonhimossanne, helminauhoinenne, komeine pukuinenne, värituoksuinenne ja kilpikonnanluisine koristeinenne? Voi kuitenkin ihmistä! Kevään kukoistuksessa ollen ei hän muista, että syksyllä kaikki kuihtuu! Kun vanhuus, sairaus ja kuolema hänet äkkiä saavuttavat, mikä silloin neuvoksi tulee?"

Silloin tuli Udaikin seurueesen. Hän näki, etteivät naisetkaan kyenneet miellyttävyydellään perintöruhtinasta viehättämään, ja kun hän ennakolta oli kuninkaalta sellaisen käskyn saanut, astui hän nyt esiin ja puhui Siddhaartalle: “Lyhyt on ihmisen kukoistusaika! Milloinka riemuitsisimme, ellemme nuorna ollessamme? On suorastaan paheksuttavaa, ellei niin älykäs ja kaunis mies kuin sinäkin, perintöruhtinas, voi nauttia äänen suloudesta eikä värin kauneudesta. Suloinen ääni ja kaunis väri ihan luonnollisesti ihmistä miellyttää. Taisjaku, Kudon ja Barada, nuo suuret erakotkaan eivät kauneuden viehätystä välttää voineet. Miksikä vain sinä, perintöruhtinas, muista eroisit? Mikset heitä alakuloisuuttasi ja iloitse kuin muutkin? Voisiko pikkuinen ruumiin nautinto silloin tällöin olla suuren miehen autuuden käsitykselle esteeksi”. Perintöruhtinas kuuli Udain älykkäät sanat ja sanoi hänelle hymyillen: “Olen iloinen, että minua niin hellästi rakastat. Mutta toden totta sanon sinulle: Kaikki mailman ilo on katoavaista. Ellei olisi vanhuuden, kivun ja kuoleman kolmea kärsimystä, elleivät rusoposket koskaan kalpenisi eikä kevätkukat milloinkaan lakastuisi, niin minäkin toisten kanssa riemuitsisin. Jos saataisiin naisten väri alati tuoreena säilymään, en minäkään vaikeroiden suotta vitkastelisi. Mutta ihmiselämää haittaavat vanhuus, kipu ja kuolema. Turhanaikaisiin aistillisiin nautintoihin takertuen elämme huolettomina aamulla iltaa ajattelematta. Äkkiarvaamatta kohtaavat sitten meitä nuo kolme kärsimystä, ja me jäämme neuvottomiksi. Sinun luettelemasi erakot ovat langenneita mailman ihmisiä. En tunne syytä, miksi heitä arvossa pitäisin. Voi, mailma on vain suurten vaivojen keräelmä: miksi kehoitat minua niiden valtoihin lankeamaan? Kauheita ovat vanhuuden, kivun ja kuoleman vaivat! Ne eivät minulle yön lepoakaan salli. Mistä saisin aikaa aistillisiin himoihin hurmaantua ja hetken nautintoja tavoitella?” Sanansa olivat vihlovat, sydämen lävistävät. Ei Udaikaan kyennyt vastaamaan, vaan poistui hämillään. Hovinaiset myöskin häpeillen soittoja tanssitamineinensa linnaan palasivat Oli iltahämärä, linnut laulamasta lakkasivat, ja iltatuuli surumielisesti puiden oksissa suhisi. Äskeinen tanssikenttä oli nyt autio. Hautuumaan hiljaisuus vallitsi siellä. Arvaamme, että perintöruhtinaan tunnelma oli nyt entistäkin alakuloisempi.

Kuningas kuuli, ettei poikansa vieläkään ollut surumielisyydestään päässyt, ja kovin sitä murehti. Neuvonantajansa keräten hän parannuskeinoa kysyi. Mutta kaikki neuvoivat aistillisilla nautinnoilla häntä viihdyttämään kuten ennenkin. Viisas Udaikin oli nyt neuvotonna.

VIIDES LUKU.

Buddhan päätös.

Kauniin puolison toimittaminen, soman hovin rakentaminen, tuhatlukuisella hovinaisten parvella piirittäminen; kaikki kuninkaan varokeinot, joilla hän oli tahtonut estää, ettei riemulta jäisi aikaa minkäänlaisille muille ajatuksille, olivat hukkaan menneet. Perintöruhtinas vaipui päivä päivältä yhä syvempiin ajatuksiin ja rupesi vähitellen huomaamaan suuren pelastustehtävänsä. Hänen luonteen omainen, ääretön herkkätuntoisuutensa ulkomailman kosketuksesta yhä lisääntyi. Kuningas valitsi silloin satakunnan kaunista aatelisnuorukaista pojallensa seuraksi, että yöt päivät rattoisa puhe ja nauru häntä viihdyttäisi, sillä hän koki kaikin mokomin estää häntä hiljaisiin ajatuksiin vaipumasta. Mutta niinkuin valtameren syvyys myrskyn raivotessakin tyvenenä pysyy, niin pysyi perintöruhtinaan sydänkin läikkymättömän hiljaisena.

Eräänä päivänä oli kuningas poikansa seurassa, muurien ulkopuolella, peltojen keskellä, huvikävelyllä. Kaunis päivä ja rauhaisa tuuli viettelivät heidät siellä kauvan viipymään. Tiellä näki perintöruhtinas kyntäjän. Missä auran kärki maahan pistihe, siinä lukemattomat hyönteiset surmansa saivat Siddhaarta oli sääliin sulamaisillaan. Kyntäjällä oli hiukset hajallaan, kasvonsa hikiset, ryvöttyneet, poskiluut ulkonevat, päällänsä repaleiset rääsyt josta voipi päättää, kuinka vaivalloinen hänen elämänsä oli. Kyntöhärkä myöskin oli väsynyt ja tuskissaan. Se hengitti läähättäen, kieli lerpallaan kuolaa vuotaen. Tämän nähtyään Siddhaarta huokaili kauvan. “Ah, ääretön on elävien joukko! Eikä ihminen ole millänsäkään, vaikka hänen kyntönsä vuoksi elävien hyönteisten kuolla pitää! Kuinka säälimätöntä! Ja tuolla läähättävällä härällä on varmaankin samallainen elämä ja yhtäläinen tunto kuin ihmiselläkin. Mutta ihminen ei huoli vaikka hän omaa työtänsä vähentääkseen sitä käyttäessään julmasti menettelee.

Kuinka tunnotonta! Paljon on ihmisiäkin mailmassa; miksi siis maanviljelijän yksin noin vaivaa nähdä pitää? Lyhyt on ihmiselämä. Monet ja pitkät ovat sen murheet. Äkkiarvaamatta kolme vaivaa hänet ennättävät. Elämä ja kuolema kiertelevät herkeämättä. Kuinka tyhmästi menettelevät ihmiset, kun näin ollen ijäisyydestä huolettomina hetken hyötyä tavoittelevat!“

Ajatuksiinsa vaipuneena ja murhemielin palasi perintöruhtinas kävelyltänsä. Hänen päätöksensä yhä varmistui. Kun Jasudara näki puolisonsa murheesen vaipuneen, kysyi hän vaikertaen ja itkien sen syytä. Perintöruhtinas vastasi lausuen: “Olen havainnut, että kaikki mailmassa on katoavaista. Sitä minä suren. Täällä vanhuus, kipu ja kuolema meitä rasittavat Mitä iloa olisi siis ihmiselämästä?

Kun Perintöruhtinas oli 19 vuotias ajatteli hän: “Olen jo nainut ja perillisen synnyttänyt Ei olisi enää liian aikaista, vaikka kohta erakoksi lähtisinkin. Elämän aamuna ei ensinkään tiedä, milloin ilta tulee. Autuuden etsimisessä ei ole päivääkään viivytettävä.”

Eräänä päivänä meni hän kuninkaan puheille ja kunnioittavasti ilmaisi toiveensa lausuen: “Kaikki elävät kerran kuolevat, yhtyvät taas erkanevat. Isäni, päästä minut erakkona autuuden tietä etsimään. Mailma on vaivojen maa. Mutta ihmiset tähän katoavaan elämään tyytyen eivät ijäistä onneansa huolehdi. Se on minusta sietämätöntä. Rakkauden ja keskinäisen suosion vallitessakin on täällä tuskaa. Siitä tuskasta haluan minä kaikki elävät vapahtaa. Isäni, suostu tähän toivomukseeni!” Vaikka kuningas tämän jo edeltä arvannut oli, niin valtasi hänet kumminkin murhe ja tuska. Ruumiinsa vapisi ja puheensa sammalsi, niin ettei hän tahtonut saada sanaa suustansa. Nousten istualta tarttui hän poikansa käteen, kyyneleet virtana valuen ja nyyhkyttäen sai hän vaivoin sanotuksi: “Poikani, heitä semmoiset ajatukset! Minä olen arvannut, että sinä näin tekisit, enkä ole vuosikausiin murheissani unta saanut. Näethän itse partani monet harmaat karvat. Laupea mielesi on kyllä ylistettävä, mutta olet siihen vielä liian nuori. Ei luonteesi ole vielä vakaantunut. Vastedes vanhemmaksi tultuasi voinet erakkoelämää ajatella. Ei se sittenkään liian myöhäistä ole. Sinun tulee minun sijassani ryhtyä maan hallitukseen ja antaa minun ensiksi erakoksi ruveta. Olisiko oikein jättää isänsä ja luopua isien perinnöstä päästäksensä vain omaa autuuttansa etsimään? Vaikka nyt onkin hetkinen rauhan aikaa, niin kuitenkin väkevät keskenään miekkoja mittelevät ja tilaisuutta vaanivat. Jos sinä nyt maasta lähdet, niin tulee Kapilan kohtalo arveluttavaksi. Minun ikäni on jo korkea eikä elinpäiviäni ole monta. Sinun poikasi on pieni ja hänen äitinsä nuori; kenenkä kanssa minä tätä maata hallitsisin ja kenelle sen jättäisin? Toivon, ettet vastedes enää puhu erakoksi lähtemisestä.” Perintöruhtinas arvasi isänsä huolet eikä voinut pyyntöänsä toistamalla häntä ahdistaa, vaan palasi itkien katkerasti hoviinsa.

Mutta tätä oli hän ennakolta aavistanutkin. Mitenkä olisi isän kielto siis hänen päätöstänsä muuttaa voinut?

Yön hiljaisuudessa, ihmishyörinän herettyä, tuulten tyynnyttyä, kun taivas ja maa olivat kuin kuolleina, istui perintöruhtinas yksinään hovin takaisessa puutarhassa ja vaipui hämäriin ajatuksiinsa. Kun hän siinä isänsä rakkautta muisteli, tuli sydämensä murheesta rauhattomaksi. Oi, maailma peittyi synkeään pimeyteen! Mistä tulisi pelastuksen valon loiste?

Perintöruhtinas nousi ylös ja siirtyi embupuun alle istumaan. Silmänsä sulkien hän vaipui ikävänsekaiseen uinailuun. Silloin kuului ääni jostakin häntä kutsuvan. Kun hän päänsä nosti, oli puun alle ilmestynyt ihmisen haamu, ja näytti siltä kuin olisi se tahtonut hänen kanssaan puhua. Hän kysyi: “Mistä sinä olet?” Haamun kaltainen ihminen vastasi: “Minä olen erakko ja tulin luoksesi vahvistamaan sinua päätöksesi teossa, sinua, jolla on mailman pelastamisen suuri tehtävä”. Perintöruhtinas kysyi: “Sanoppa siis millainen ihminen erakko oikeastaan on?” Erakko vastasi: “Minä pidän mailmaa piinan paikkana. Vanhuuden, sairauden ja kuoleman vallasta päästäkseni, vapautumisen tielle tullakseni olen kotoani lähtenyt. Alituisen vaihtelun keskellä on vaihtelemattomana totuus yksinään. Tämän totuuden omistuksessa loputonta autuutta ja ijäistä elämää nauttiakseni minä olen kaikki mailman siteet katkaissut ja autioon korpeen väistynyt”. Perintöruhtinas kysyi vieläkin: “Olen minäkin nautintojen turhuuden ymmärtänyt. Ei ole koko mailman loistossa mitään, joka ei minulle tuskaa tuottaisi. Mutta mitenkä käy vapautuminen tästä tuskien mailmasta? Vai liekö semmoisen vapauttavan totuuden käsittämiseen herääminen ensinkään mahdollista?”

Erakko vastasi: “Hyvin olet ymmärtänyt! Ja juuri sinun kauttasi ollaan nyt aimo edistysaskel ottamaisillaan, joten sinä tulet suuren pelastustehtäväsi toimittamaan. Epäiletkö autuuden tien löytymistä? Tarkasteleppa suurta guren-kukkaa! Liejusta se kasvaa, mutta muodostuu helmeäkin puhtoisemmaksi. Samoin autuuden tien käsittävä ihminen saavuttaa suuren autuuden keskellä tätä kurjaa tuskien mailmaa. Älä epäile, vaan etsi innokkaasti, väsymättä, Nirvanan suurta henkien järveä. Siinä ei ole syntymää eikä kuolemaa, vaan tuskien kahleista vapautuneena alutonta ja loputonta autuutta nautitaan. Vaikka et vielä järveä näekkään, älä silti luule, ettei sitä ole. Tielle pääsemättömyys on pääsemättömän syy, tien syy se ei ole. Siitä tuskitteleminen on aivan samaa, kuin pahoissa töissään vaivattuna taivasta soimaaminen.”

Perintöruhtinaan sieluun tunki kirkas valo haamun sanoja kuunnellessaan: “Sinäpä annoit minulle kalliin opetuksen! Sinun sanoistasi olen ymmärtänyt, että toiveeni varmaan toteutuu. Isävanhus vaan on minulle sanonut, että olen vielä liian nuori erakoksi rupeamaan ja etten voi olla vielä vakaantunut päätöksessäni. Mitenkä sen asian laita lienee?” Erakko pudisti päätänsä sanoen: “Älä harhaile, perintöruhtinas! Mikä aika, nuoruus vaiko vanhuus, on autuuden etsimiseksi määrätty? Milloin sydämessä halu syntyy, silloin on parahin aika käsillä.”

Nyt Siddhaarta hypähti ilosta. — “Tien etsimisen aika on todella tullut! Yhdeksäntoista vuoden harhailusta vapautumisen, totuuden tielle käymisen aika on tullut! Nytpä minä kaiken mailman loiston hyljäten vetäydyn korven hiljaisuuteen ja siellä toteutan elämäni suuren tehtävän!”

Nähdessään hänen päätöksensä tehneen erakko ylistäen lausui: “Oi, suuri perintöruhtinas! Sinä olet autuas, sinä olet buddha! Kukapa olisi kaikkien elävien opettaja, kuka mailman valtijas, ellet sinä! Kallis perintöruhtinas, pimeä mailma saa sinulta valkeuden! Totuuden puun hedelmä putoo sinun käsistäsi harhailevien pään päälle. Käy eteenpäin autuuden tiellä, älä harhaile, älä peräydy! Vaikka sata salamaa eteesi iskisi, älä säikähdä! Vaikka tuhannet pahat henget korvaasi kuiskuttelisivat, älä niitä kuuntele! Kuin aurinko ja kuu ratansa pitävät ja säännöllisesti vuoden-aikojen vaihtelun vaikuttavat, niin sinäkin totuuden raiteita polkien ällös harhaile! Totuus on aina sen ystävä, joka uskossa lujana, rehellisesti, innolla taistelee sitä löytääksensä. Koko mailman kaikki hyvät jumalat tietäsi varjelevat. Ettet tieltä hairahtuisi, on jumalan viisaus rintaasi majautuva. Aurinkoa ja kuuta kirkkaampi valo on aina sydämessäsi loistava. Niinpä siis, hyvästi, sinä Buddha!'

Haamun kaltainen erakko hävisi niinkuin hän ilmestynytkin oli. Hetkisen perintöruhtinas ajatuksissansa katseli hänen menoansa. Sitten hän päättäväisesti nousi seisaalle: “Minä tulen varmaan Buddhaksi! Niin totta kuin kivi maahan putoaa ja syntynyt kuolee, eivät myöskään taivaisen bosatsun sanat ole minua pettävät! Ah, minä tulen varmasti buddhaksi!'

KUUDES LUKU.

Buddhan linnasta lähtö.

Näin perintöruhtinas varmistui päätöksessänsä lähteä erakoksi. Ja kun hän ei ollut puusta eikä kivestä, niin kävi hän hiljaa makuuhuoneesensa rakkaalle vaimolleen ja pojalleen, vaikka heidän tietämättänsäkin, jäähyväiset sanomaan. Tuoksuheinälamppu valaisi hämärästi huonetta. Yö oli jo myöhä. Jasudara parka unen helmoissa leväten ei tiennyt mitään synkästä kohtalosta, joka häntä odotti. Poikaista syleillen hän rauhallisesti nukkui. Oi, mitä lienee hän uneksinut tulevaisuudestansa, jonka onni kuitenkin oli katoava kuin kimeltelevän hämähäkin siiman kultaus auringon laskettua! Perintöruhtinas katseli lempeästi nukkuvan puolisonsa kasvoja. Ketähän varten lie hän järjestänyt mustat suortuvansa! Kenellehän kilpikonnan kuorinen kampansa ja helmikoristeensa noin kimeltelivät! Tarkemmin katsoessa huomasi, että hän oli poskillensa hiukan väriäkin tuoksuttanut. Hymyilevän taivaan immen kasvot! Mistä riemusta lie uneksunut! Ja nyt oli myrskytuuli kevätkukalta sen somat terälehdet raasien siroitteleva! Perintöruhtinas seisoi sanatonna vuodeverhon ääressä.

Oi Jasudara! Koko mailman aarteita kalliimmalla, lumivuorten huippuja korkeammalla, Gangesvirran vettä syvemmällä lemmelläsi minua hellinyt armas vaimoni! Nyt Siddhaarta ottaa sinusta ainaisen eron! Mutta milloinkaan en lakkaa rakkauttasi muistamasta. Äärettömät tuskat, jotka kaikkia mailman eläviä olentoja rasittavat, kutsuvat minut sinun luotasi. En lähde siksi että niin vähän sinua rakastaisin. Lähden sentähden että niin syvästi rakastan mailman kaikkia eläviä olentoja. Jos minua tunteettomaksi soimaisit, niin tekisit sen siitä syystä, ettet vielä minun suurta rakkauttani tiedä.

Oi Jasudara! Rakkahin vaimoni! Olen syntynyt tätä mailmaa pelastamaan. Yhdeksäntoista vuoden ajan on sydämeni sentähden levotonna ollut ja säälistä vaivaantunut. Isäni aina minulle sanoo: “ Hallitse tätä maata”, mutta se ei ole minun elämäntehtäväni. En ole ruunua kantaakseni, keihästä heiluttaakseni ja heikkoa sortaakseni tähän mailmaan syntynyt. Ei tee minun mieleni miljoonien kuivien luiden avulla päästä yhden tappelun voittajaksi. Olen, syntynyt yksinäisissä vuorimetsiköissä valvomaan ja nukkumaan, ruoan kerjuuta paitsi, kaikki ajatukset lakkauttamaan ja autuaasen uinailuun vaipumaan. Tässä on minun suuri elämäntehtäväni. Kun isäni rakkautta ajattelen, on sydämeni pakahtua. Mutta pidän koko mailman vapahtamista yhden Kapilan valtakunnan loistoa tärkeämpänä.

Oi, rakkahin Jasudarani! Hoida sinä minun sijassani isätöntä Ragoraa ja lohduta niin isäni sydän. Ällös vastedes minusta huolehdi. En ole enää kuninkaan poika, en perintöruhtinas. Olen yksinäinen, alakuloinen erakko. Mutta ällös surkuttele minun köyhyyttäni ja alhaisuuttani! Minä olen koko mailman pelastava. Tulee kerran se aika jolloin minua mailman vapahtajana kumarretaan. Oi, Jasudara! Mailman aarteita kalliimmalla, lumivuorten huippuja korkeammalla, Gangesvirran vettä syvemmällä lemmelläsi minua hellinyt vaimoni, nytpä Siddhaarta ottaa sinulta ainaiset jäähyväiset! Niinpä siis — hyvästi!

Näin perintöruhtinas sanoi heidän tietämättänsä makeassa unessa nukkuvalle vaimolleen ja pojalleen hyvästi. Nähdessään viattoman poikasensa mistään tietämättä äitinsä povella nukkuvan, valtasi hänet ikävän tunne, ja hän vuodatti huomaamattansa kyyneleitä. Mutta mitäpä enää vaikeroisin, ajatteli hän, karkasi mielensä, katkaisi tunteensa paulat ja päättäväisesti läksi ulos.

Mennessään hovin lävitse, näki hän nuo tuhannet hovinaiset unessa makaavan. Samat olennot, jotka päiväs-aikaan värituoksulla itseään juhlamuotoon somistivat, olivat nyt nukkumatin mailmassa leikkiessään kuin nahkasäkit tai luuripustimet. Muutamat makasivat ruumis väärässä, puku epäkunnossa, muutamat rinnat paljaina, muutamat liepeet ylhäällä; muutamat käsi leuvalla, muutamat molemmin käsin rumpua syleillen, muutamat silmät viirussa, muutamat silmäterät selvästi näkyvissä, muutamat seljällään, kädet ja jalat pitkänään, suu auki, muutamat tietämättään käsillään huitoen, jalkojaan sätkytellen, muutamat pää peitossa kuorsaten, muutamat rähmällään niska kymärässä, muutamat kirs, kirs hampaitaan kiristellen, muutamat töryn keskellä, ryvettyneinä; kaikki koruttomina kuin kivet kedolla, rumina kuin hautuumaan luurangot. Tämän nähdessään hän säälien ajatteli: “Naisten kauneus ei todella ole tuon parempi. Vaikka poskillensa väriä tuoksuttavat, päällensä pukuja ripustelevat, muotonsa miellyttäväksi teeskentelevät, helmikoristeittensa loistolla ihmissilmät sokaisevat, niin on heidän ruumiinsa oikeastaan noin ruma. Surkutella täytyy todella niitä, jotka aistillisten himojensa pauloissa mielin määrin petettäviksi joutuvat. Olen nyt omin silmin nähnyt, kuinka kurjalta todellisuus näyttää”. Taas nousi rohkeus mahtavasti hänessä. Riemuiten hypähdellen päätti hän pyrkiä eteenpäin aloittamaansa suuntaan. Sitenhän sopisi hänen avuttomia auttaa, turvattomia turvata, kodittomille koti valmistaa!

Niin astui perintöruhtinas ulos hovista. Sydämestään kaikkia jumalia rukoillen katseli hän hartaasti ylös taivaasen. Oli juuri talven alkuaika. Sadeajan kuumuus oli väistynyt. Gangesvirralla puhalteleva syystuuli oli vähitellen heikennyt. Lumivuorten jää ja lumi pohjan puolelta teki tuloansa vuorostaan ihmisiä ahdistaaksensa. Taivas oli selkeä, ilma kirkas. Tähdet kirkkaasti kimaltelivat. Perintöruhtinas herätti ajurinsa Tjannan ja käski tuomaan lempiratsunsa Kantakan sanoen: “Sydämeni kovasti janoaa. Tekee mieleni mennä makeasta kastelähteestä juomaan”. Tjanna ymmärsi, että perintöruhtinas aikoi kotinsa jättää, ja ajatteli: “Kuningas on aina käskenyt minua pitämään silmällä, milloin perintöruhtinas linnasta lähtee tai palaa. Jos nyt perintöruhtinasta tottelen, kapinoin kuningasta vastaan. Jos tottelen kuningasta, teen perintöruhtinasta vastaan. En pääse tästä edes, en takaisin”. Kun perintöruhtinas taivuttaaksensa häntä puhui mailman pelastamisen tärkeydestä, totteli Tjanna itkien hänen käskyänsä ja toi Kantakan hänelle.

Kantaka oli oiva ratsu. Sen valjaat olivat kaiteilla helmillä koristetut. Sen selkä oli kuin lohikäärmeen. Perintöruhtinas taputteli hevosen kaulaa ja sanoi: “Kantaka, jos sinulla sielu on, niin kuule sanojani! Monasti on isäni sinulla ratsastaen vihollisen leiriin hyökännyt ja aina voitolla palannut. Minä nyt matkustan lumivuorten kupeille. Vaikkei minua sotajoukko seuraakkaan, niin ratsastan minäkin ankaraan taisteluin kaikkien elävien puolesta voittaakseni. Juokseppa siis rivakasti pitkä matkasi, äläkä väsy!” Kantaka oli korvat heristettynä kuuntelevan näköinen. Perintöruhtinas nousi vitkaan ratsun selkään, tarttui ohjiin ja läimäytti niillä kerran. Tjanna tarttui päitsimiin ja kävi edellä. Ihmeellistä! Hevonen pidätti henkeään eikä hirnahtanut ja astuskeli varovaisin, äänettömin askelin. Linnan portti, luja — aamuin avatessa, illoin sulkiessa neljänkymmenen penikulman päähän narahtava, raskas rautaportti — sekin äänettömästi itsestään avautui. Siitä Tjanna, Kantaka ja perintöruhtinas lähtivät yön selkään Kapilan linnasta.

Ah, näin hylkäsi Siddhaarta mailman loiston ja jätti maansa ruunun perillisen aseman, katkaisi kaikki siteet ja rupesi kuljeskelevaksi, toimettomaksi vain hartauden ajatuksiin vaipuneeksi erakoksi! Yö oli pimeä, tuuli hiljainen, taivas pukeutununna tähtivaippaansa. Valko palvelijan ja herransa kanssa lentotähden tavoin pimeätä halkoen kiisi tiehensä. Oli silloin joulukuun seitsemäs päivä.

SEITSEMÄS LUKU.

Tjanna ja Kantaka.

Kun Tjanna, Kantaka ja perintöruhtinas olivat kulkeneet noin kaksikymmentä penikulmaa tulivat he päivän nousun aikana lounaassa sijaitsevan Minikan kylän kautta metsään, jossa Bakkaba-erakko asui. Metsä oli avara, puut puhtoisia, linnut ja eläimet kesyttyneitä. Tämän perintöruhtinas itsekseen iloiten otti hyväksi merkiksi ja ajatteli: “Tuo erakko on varmaan oleva hyödyksi minulle autuuden tien käsittämisessä”. Hän astui alas hevosen selästä ja kädellään sen päätä sivellen hellästi puheli: “Nyt on sinun suuri tehtäväsi suoritettu. Palaa nyt linnaan ja päätä taivaan säätämä vuosiesi määrä! Minä taas rupean erakon tärkeään tehtävään. Että olet minun tähteni tämän pitkän matkan juossut, sen minä ijäti olen ansioksesi lukeva. Kantaka! Älä sure! Älä vaikeroi! Älä itke! Kun isäntäsi, jota kannoit, kerran työstänsä hedelmän niittää ja tulee koko mailman herraksi, niin antaa hän sinulle makeata kastetta juodaksesi“. Valko pää kumarassa kuunteli rauhallisena perintöruhtinaan sanoja.

Sitten hän puhui Tjannalle sanoen: “Uskollinen palvelijani! Nyt on sinun toimesi tehty. Mitenkä sinun rakkautesi ja uutteruutesi palkitsisin! Nyt minä jätän mailman loiston ja antaudun autuuden tietä oppimaan. Kun kotia palaat ja tästä isälleni ja sukulaisilleni ilmoitat, niin sano, että minulla on semmoinen aikomus ja etteivät he minun tähteni huolehdi. Puolisoni on jo pojan synnyttänyt. Hän tulkoon minun sijassani perilliseksi. Kunnioittakaa te kuningasta ja hänen virkamiehiänsä, olkaa uutterat maan hallinnossa! Ei minulla nyt ole paljon sanottavaa. Palaa sinä kiireesti hevoisinesi sanaa viemään!” Näin sanoessaan riisui hän jalokivillä koristetut vaatteensa ja ruununsa ja pukeutui sen sijaan halpa-arvoiseen, yksinkertaiseen, mustaan pukuun, leikkasi hiuksensa, miekkansa irroitti, paljasti kätensä ja jalkansa ja käski Tjannan viemään pukunsa, ruununsa, hiuksensa ja miekkansa takaisin sanoen: “Tästä alkaen olen minä vain toimeton erakkojen oppilas. Mitä siis ruunulla ja komealla puvulla tekisin? Tjanna! Älä itke sitä, että muotoni halventunut on! Sillä koko mailma on vielä minun omakseni tuleva”. Ah, eilen komea perintöruhtinas, nyt turvaton erakko parka! Kuinka suuri, säälittävä muutos!