Part 4

Toinen koskee vaivojen syytä. Vaivojen syynä ovat himot. Haju ja maku meitä viettelevät, ääni ja väri viehättävät, voiton perässä juoksemme, kuuluisuutta hourailemme ja tähän vaahtoisaan, hämärään mailman nautintoon kiintyneinä vaellamme niin, heräämästä kuolemaan asti. Sentähden on tarpeellista, että se, joka tätä mailmaa vaivojen maana pitää, myöskin huomaa, että vaivojen syynä ovat himot.

Kolmas koskee vaivan lakkauttamista. Ken tahtoo himoista vapautua, hän kieltäköön itsensä. Kaikki pyyteet ja himot johtuvat itsekkäisyydestä. Itsekkäisyys on himojen paise, tuskien lähde. Kun itsekkäisyydestä vain luovumme, niin kaikki vaivat paikalla lakkaavat, sillä ei ole olemassa varjoa ilman esinettä.

Neljäs koskee vaivan lakkauttamisen kahdeksaa keinoa. Mitkä ovat nämä vaivan lakkauttamisen kahdeksan keinoa? Ensiksi oikein katsominen, joka tarkoittaa asian vaatimaa katsantotapaa. Toiseksi oikein tahtominen, joka tarkoittaa asian vaatimaa päättäväisyyttä. Kolmanneksi oikein puhuminen, joka tarkoittaa asian mukaista puhetapaa. Neljänneksi oikein toimiminen, joka tarkoittaa asian mukaista menettelytapaa. Viidenneksi oikein eläminen, joka tarkoittaa asian vaatimaa elämäntapaa. Kuudenneksi oikein eteneminen, joka tarkoittaa asian vaatimaa ahkeroimista. Seitsemänneksi oikein ajatteleminen, joka tarkoittaa asian mukaista ajatustapaa. Kahdeksanneksi oikea sydän, joka tarkoittaa asian mukaista sydämen rauhan ja elämän voiman perustaa. Nämä ovat vaivan lakkauttamisen kahdeksan keinoa. Ken autuuden tietä oppia ja pelastusta tavoitella haluaa, hänen tulee ensin noudattaa näitä neljää pyhää opinsääntöä.

Neljän pyhän opinsäännön totuuden hartailijoille osoitettuansa selitti Buddha yhdyskuntien ja temppelien tarpeellisuutta sanoen: “Jos autuuden tiellä matkailevat yksinänsä kulkevat, niin saattavat he kiusausten vuoksi takaisin kääntyä. Sentähden tulee sellaisten ihmisten yhtyen muodostaa yhdyskuntia. Heidän on toisiansa tukeminen, neuvominen ja kehoittaminen. Siten totisen opin seuraajat voivat rakentaa tähän mailmaan vanhurskauden valtakunnan”.

Hartailijoiden joukossa oli eräs Koondsjinjaksi kutsuttu. Hän oli ensimäinen oppilas, joka suostui buddhan-oppiin. Toisten neljän kanssa hän lupautui noudattamaan kolmea liittymiskäskyä: ensiksi liittyä Buddhaan, toiseksi pitäytyä lakiin, kolmanneksi liittyä munkkeihin. Buddhaan liittyminen tarkoittaa, että heidän piti pitämän Buddhaa mailman jumaloitavana opettajana, autuuden tielle heräämisen aatekuvana. Lakiin pitäytyminen merkitsee, että heidän piti opetteleman Buddhan esittämää pelastuksen sääntöä ja sitä noudattaman. Luvatessaan munkkeihin liittyä, lupasivat he yhtyä yhdyskunnaksi yhdessä vanhurskasta elämää viettämään. Näitä buddhan munkkien kolmea lupausta ovat jälkimailman ihmiset kolmeksi aarteeksi nimittäneet.

Ensin Koondsjinjan ja neljä muuta kerjäläishartailijaa puolellensa voitettuaan, Buddhan evankeliumi yhä leveni, ja kerääntyi hänen luokseen läheltä ja kaukaa tuulen tuomaa huhua seuraten joka päivä yhä useampia oppilaita. Näiden oppilastansa joukosta valitsi Buddha muutamia, jotka todella olivat opin käsittäneet ja kykenivät sitä toisillekin opettamaan, ja lähetti heitä joka taholle uutta oppiansa julistamaan. Buddha sanoi heille: “Kerjäläismunkit! Minun oppini ei tarkoita saattaa kutakin vain itsestään huolta pitämään, vaan toimimaan niin, että kaiken mailman elävät olennot saman hyödyn saisivat. Pankaa hyvin mieleenne tämä toisen hyötyä tarkoittava suuri rakkaus! Teidän tulee osoittaa avuttomille olennoille elon ja kuolon valtamerta välttämisen tie. Mihinkä minun oppini leviää, siellä tietysti olen minä itse läsnä. Pikkumaiset ihmiset oppiani kuullessaan nauranevat ja pilkannevat, mutta älkää heille suuttuko; säälikää heidän pimeyttänsä!” Nyt buddhan-oppi tuulen puuskana, sadepilvenä leveni kaikkialle Indian valtakuntiin.

Buddha lähetti oppilaitansa joka taholle. Kun päivä oli kirkas, vuodenaika sopiva, käski hän heidät ulos riissikuppi kädessä kerjuulla kulkemaan ja suvella sadeaikana palaamaan levätäksensä ja totuuden tietä opiskellaksensa. Sillä Indiassa sataa suvella niin ankarasti, ettei käy ulkona kuljeskeleminen. Tämä on myöhempien buddhalaisten niin kutsuma kesälevon sääntö.

Nyt kertonemme Buddhan kesälevon aikaisesta toiminnasta. Buddha jakoi päivän viiteen osaan. Ensiksi Buddha varhain aamulla noustuansa peseytyi ja meni hartaushuoneesen. Kun hartaushetki oli päättynyt, pukeutui hän mantteliinsa ja läksi kaupungille riissikuppi kädessä ruokaa kerjäämään. Toiseksi kerjuulta palattuansa pesi Buddha jalkansa ja nousi oppisaliin, jonne hän keräsi oppilaansa ja selitti heille lakia. Saarnan loputtua oppilaat joko keskustelivat tai äänetönnä istuen miettivät Buddhan opetusta. Tällä aikaa Buddha aterioi ja saarnasi jälkeen puolenpäivän kaikkialta tuleville pyhiinvaeltajille. Kolmanneksi kun Buddha oli rahvaalle pitämänsä saarnan päättänyt, kylpi hän ja meni puutarhaan kävelylle. Palattuansa vastasi hän oppilastensa tekemiin kysymyksiin. Neljänneksi päivän laskun jälkeen piti Buddha saarnan taivaitten hyville jumalille. Niin kului aika puoleen yöhön. Viidenneksi kun saarna taivaitten hyville jumalille oli loppunut, rupesi Buddha levolle. Tällainen oli Buddhan kesälevon aikainen päiväjärjestys.

KAHDESTOISTA LUKU.

Buddha Udsjagrivassa.

Siihen aikaan asui Magadhan pääkaupungin Udsjagrivan ulkopuolia, Gadsja-nimisellä vuorella kolme kiduttajaveljestä. Vanhinta kutsuttiin Urvirvara Kaadsjaabaksi, keskimäistä Nadee Kaadsjaabaksi ja nuorinta Gajaa Kaadsjaabaksi. Kukin heistä oli laajatietoinen ja hurskas. Valtakunnan asujamet jumaloitsivat heitä aikansa opettajina. Sangen paljon tuli heidän luokseen kansaa oppia saamaan. Heidän oppinsa tarkoitti jumalaisen tulen palvelemista. Siinä oli kohtia, jotka muistuttivat lännessä sijaitsevan Persian tulenpalvelusoppia. Buddha päätti matkailunsa aluksi mennä näitä veljeksiä pelastamaan. Hän nousi yksin vuorelle ja pyysi vanhimmalta Kaadsjaabalta yösijaa. Kaadsjaaba vastasi: “Minulla on vain yksi tuliluola, ja sekin on pahan lohikäärmeen asuntona. Ei ole sinulle majaksi sopivaa paikkaa”. Mutta Buddha ei laannut pyytämästä. Hän meni omalla ehdollansa tuliluolaan yöksi. Kun yö tuli, näki lohikäärme Buddhan ja vihoissaan puuski myrkyn savua. Koko luola joutui tulen valtaan. Mutta se ei hiukkaakaan Buddhan ruumiisen koskenut. Itsestänsä se lopulta sammui. Buddha istui suorana täydessä tajussa, tavallisen näköisenä. Lohikäärme lie nyt taipunut ja masentunut Buddhan hyveen voimasta, tuli ja kumarsi häntä. Kun Kaadsjaaba näki, että luolassa yöllä tuli syttyi, sääli hän, että Buddha arvaamattansa oli lohikäärmeen tuleen kuollut. Kun hän aamulla oppilastensa kanssa tuli katsomaan, oli Buddha jo lohikäärmeen masentaen riissikuppiinsa asettanut. Nyt Kaadsjaaba ihmetteli Buddhan ääretöntä voimaa, tunsi syvää kunnioitusta ja pyysi saada häneltä opetusta. Buddha siis osoitti tulenpalvelemisen arvottomuuden ja hiljalleen selitti neljää opinkappalettansa ja kahdeksaa tietänsä, jota kuunnellessa kolme Kaadsjaabaa ja viisisataa henkeä heidän joukkokuntaansa ilonkyyneleihin sulivat ja saivat luvan liittyä häneen. He heittivät kaikki tulenpalvelus- ja kidutustamineensa veteen, ottivat kukin sauvan ja ruoka-astian käteensä, seurasivat Buddhaa ja yhdessä jonossa laskeutuivat vuorelta alas.

Sitten Buddha, Kaadsjaabat ja heidän joukkonsa seurassansa lähti Udsjagrivaan. Asujamet olivat kyllä jo ennenkin kuulleet Siddhaartan selkeästä älystä ja vapautumisesta. Mutta kuinka he olisivat voineet ajatellakaan, että hän olisi ollut Magadhan miljoonien asujanten kunnioituksen saavuttaneita Kaadsjaabaita etevämpi! Sanoma, että Buddha Kaadsjaabat oppilainansa tulee Udsjagrivaan, sai koko kaupungin hälinään. Useat eivät äkkiä tätä sanomaa uskoneet. Vaikka omin silmin näkivät Buddhan kaupunkiin tullessa Kaadsjaabain kunnioittavasti hänen jätissään seuraavan, oli vielä monta, jotka pysyivät kahden vaiheilla siitä, seuraako Buddha Kaadsjaabaita, vaiko Kaadsjaabat Buddhaa. Buddha kun arvasi kansan ajatukset, kysyi äkkiä Kaadsjaabailta: “Kaadsjaabat! Miksi olette te tulenpalvelus-oppinne hyljäten minua seuraamaan ruvenneet?” Kaadsjaabat Buddhan käskyn kuullessaan laskeutuivat polvilleen ja kätensä yhteen liittäen suuren ihmisjoukon kuullen tunnustivat: “Syynä siihen, että hylkäsimme tuIenpalveluksen on se, että se kiihoittaa himoja, lisää tuskia ja pitentää elämässä kiertelemisen vaivat. Häpeämme syvästi, että olemme tätä väärää oppia ainoana oikeana pitäneet, monta vuotta itseämme vaivanneet ja ihmisiä eksyttäneet. Mutta nyt olemme taivaan sallimuksesta Buddhan kirkkauden nähdä saaneet ja äkkiä ymmärtäneet eilisen tyhmyytemme. Itsensä kiduttaminen, tulen palveleminen ja uhraaminen on hulluutta. Tästä lähin tahdomme Buddhan tuoksuvissa askeleissa seuraten pyrkiä verrattomaan Nirvanaan”.

Ihmiset kuuntelivat hämmästyneinä Kaadsjaabain sanoja ja keskenään puhellen ja kuiskutellen sanoivat: “Millainen ihminen lieneekään siis Buddha, joka on saanut meidän jumalina kunnioittamamme Kaadsjaabat jalkainsa juureen kumartumaan?” Ja koko kaupunki suostui myöntymystään huudellen Buddhan oppiin.

Magadhan kuningas Pinpisaara kuuli, että Buddha oppinsa muodostaneena nyt palasi ja meni virkamies-joukon seuraamana häntä vastaan kaupungin ulkopuolelle, kumartui Buddhan jalkoihin ja onnitteli hänen terveenä palaamistansa, hylkäsi heti vanhan brahmaopin ja rupesi Buddhan oppilaaksi. Silloin oli kuningas vasta kahden kymmenen vuotias. Siitä lähtien oli hän koko mailmassa oloaikansa, muutaman kymmenen vuotta, alati harras kolmen aarteen seuraaja, suojeli Buddhaa ja hänen oppilaitansa ja paljon toimi hänen oppinsa levittämiseksi. Siihen aikaan oli Magadha Indian mahtavin valtakunta ja sivistyksessä toisia etevämpi. On siis pidettävä erinomaisena onnena, että buddhan-oppi sai tämän valtijaan suojelusta nauttia. Tältä kannalta katsoen ei Pinpisaaran ansio buddhan-oppiin nähden suinkaan ole vähempi kuin jälkimailman Asjoka ja Kanisika kuninkaittenkaan.

Näin Buddha Pinpisaaran suojeluksen saavutettuaan, sen ajan sivistyksen pesäpaikka, Magadhan valtakunta, pääasemanansa levitti oppiaan joka taholle. Siihen aikaan lahjoitti eräs Karandaka niminen oppilas Buddhalle Enwaanan tilan, johon Pinpisaara rakennutti suuren temppelin, kutsuen Buddhan siihen asumaan. Buddha otti sen toisena tai kolmantena vuotena heräämisestänsä kesäleponsa aikaiseksi opinsijaksi. Jälkimailman buddhalaisten bambustotemppeliksi kutsuma paikka on juuri tämä.

Tähän aikaan oli Magadhassa vielä kaksi brahmaopin lahkokuntaa. Toinen jumaloitu opettaja oli nimeltään Sjariputra, toinen Maaudogaraputra. Molemmilla oli päälle parin sadan oppilaan. Kumpikin rakennuttamassaan temppelissään opettaen nautti yleistä kunnioitusta. Mutta kun he kerran menivät bambustoon Buddhaa tapaamaan ja siellä saivat kuulla hänen opetustansa, niin molemmat hänen sulo-oppiinsa kääntyivät ja sittemmin tulivat Buddhan etevimmiksi oppilaiksi. Myöskin tässä valtakunnassa elelevä, äveriäs Mahaa Kaadsjaaba, joka nuoruudestansa asti oli opintoja harrastanut, hyvin pyhät kirjoitukset tunsi, oli hyveiltään täydellinen ja tarkkaälyinen, kääntyi buddhan-oppiin ja tuli eteväksi oppilaaksi. Buddha kohteli häntä erityisesti etevinnä kaikista. Eikä hän väärin arvostellut. Sillä se, joka Buddhan kuoltua tuli suuren yleis-osaston päämieheksi ja täydensi “kolmen kokoelman” keräämisen, oli juuri Mahaa Kaadsjaaba. Kun sitäpaitsi aikakauden kuulut miehet yleensä buddhan-oppiin kääntyivät, niin ei sen julistustoimi enää työvoimien puutetta kärsinyt.

Kun Magadhan nuoriso kilvan Buddhaa seuraten antautui uskonnon harjoitukseen, niin ei moni voinut suuttumustansa pidättää. He ajattelivat: "Jos tätä menoa jatkuu, niin lopulta kaikki virkamiehet jättävät hallitsijansa, lapset isänsä, vaimot miehensä!” Sentähden parjasivat he tiellä ruokaa kerjääviä munkkeja sanoen: “Te ja teidän johtajanne Buddha olette meidän toimeentuloamme estääksenne tähän maahan tulleet; mutta kuka tunnokas ihminen sellaista oppia seuraisi!" Kun Buddha tämän kuulla sai, sanoi hän munkeillensa: "Tuommoista rauhattomuutta saattaa vähän aikaa jatkua. Mutta kun toiste teitä siten parjataan, niin vastatkaa: 'Buddha on tullut totuuden tietä opettamaan, että ihmiset sydämensä puhdistaisivat, itsensä voittaisivat, vanhurskautta harjottaisivat. Kukapa Nirvanan valoa paeten pimeyteen pyrkisi!'" Vähän päästä jo maan asujamet hänen hyveensä valtikan alle alistuivat eivätkä enää häntä eikä hänen munkkejansa parjanneet.

Tähän aikaan oli Magadhan naapurivaltiossa Bradsjeenadsjittossa äveriäs mies nimeltä Anta Pindika. Etäältä huhua Buddhasta kuultuansa, tuli hän Magadhaan. Siellä nautti hän Buddhan opetusta. Mutta hän pyysi, että Buddha itse tulisi hänen kotimaahansa kiertämään ja opetusta jakamaan. Lausuen: “Maani pääkaupunki on Siraavasti. Maa on hedelmällistä, kansa nauttii hyvää hallitusta; paheksun vaan, ettei siellä ole sinun kallista oppiasi eläviä olentoja pelastamassa. Pyydän, salli minun lahjoittaa kaunis seutu ja rakentaa siihen temppeli sinulle ja oppilaillesi opinjulistuksen alttaripaikaksi! Buddha, suostu pyyntööni!” Liikutettuna Anta Pindikan lämpimästä rakkaudesta veljiään kohtaan, suostui Buddha hänen pyyntöönsä ja lähetti ensin oppilaansa Sjariputran Anta Pindikan seurassa katsomaan paikkaa mihin Bradsjeenadsjittossa temppeli rakennettaisiin.

Siihen aikaan sattui Buddhan elämässä muistettava tapahtuma: Hän kohtasi Suttodanan ja Jasudaran.

KOLMASTOISTA LUKU.

Isän ja pojan kohtaaminen.

Kaksikymmentäkaksi vuotta oli jo siitä kulunut, kun Buddha sydänyöllä Tjannan seurassa Kantakalla ratsastaen Kapilasta lähti. Hän oli hartaasti eteenpäin samonnut suuren toiveensa täyttämiseksi, metsissä elänyt, vuorilla kiivennyt, monta kovaa kokenut, vihdoin bodaipuun alla herännyt, sitten viisi kerjäläishartailijaa pelastanut, kolme Kaadsjaabaa seuraansa voittanut, Magadhan koko valtakunnan, kansan ja ruhtinaan puoleensa vetänyt ja joka taholle saarnaten uljaasti oppinsa lopullisen voiton tiellä rientänyt. Buddhan suuri mailmanpelastustehtävä oli tähän aikaan niin sanoaksemme lähimmäkseen suoritettu. Helppo on arvata, kuinka tyytyväinen Buddha oli.

Mutta kuinka lienevät Kapilan hoviin jääneet kuningasvanhus ja Jasudara-ruhtinatar nämä monet vuodet viettäneet? Kuinka monta kertaa lienevät aamun tuulessa, illan kuunvalossa Buddhaa ajatelleet ja unettomina yönsä kuluttaneet? Nyt kahdenkymmenenkahden vuoden päästä vihdoin saapui Siddhaartan nimi, kaikkien huhuamana, Buddhan kunnianimeen liitettynä, taas heidän kuultavillensa, Siddhaartan, josta he eivät tietäneet, elikö hän, vai oliko jo kuollut! Kuinka liekään hämmästys ja ilo heidän rintaansa jyskyttänyt! Kuinka usein ja kiihkeästi lienevätkään nyt häntä kaivanneet ja rakkaudella muistelleet! Kuningas oli jo ijäkäs, jälellä oleva elämänsä tietämätön kuin tuulen puhaltaman kynttilän palaminen. Kuinka lieneekään ruhtinatar Ragoraa hellien aamuin illoin tätä turvatonta miehensä jättämää muistoa katsellessaan itkenyt! Kapilan hovin huokaukset tulivat Buddhan heräämisen ja saarnatoimeen ryhtymisen jälkeen vielä entistäkin raskaammiksi.

Sentähden valitsi Suttodana virkamiestensä joukosta yhdeksän taitavinta ratsastajaa ja lähetti heidät Udsjagrivaan kehoittamaan häntä isänsä mielen nouteeksi synnyinmaahansa palaamaan. Kun lähettiläät saapuivat bambustotemppeliin, saarnasi Buddha pareillaan kerääntyneelle kansanjoukolle sulo-oppiansa. Kuullessaan äkkiarvaamatta Buddhan täydellistä, verratonta opetusta, tulivat he kuin juovuksiin, unohtivat toimensa, buddhan-opin suloutta vain nauttivat ja sille paikalleen jääden, eivät enää palanneet. Kun ei lähettiläitä pitkään aikaan takaisin kuulunut, tuli kuningas yhä murheellisemmaksi. Hän lähetti vielä Buddhan linnassa olon aikaisen, vanhan ystävän, Udain, ja peljäten, ettei hänkään palaisi, hyvästiksi yhä toisteli: “Tule takaisin, tule takaisin!” Udai juoksutti hevoista, matkusti yöt ja päivät ja saapui bambustotemppeliin. Buddhan kohdatessaan antoi hän hänelle isän kirjeen. Kun Buddha sen avasi, huomasi hän, kuinka hellä isän rakkaus oli. Oli kuin olisi se syyttänyt, nurissut, vaikerrellut, suuttunut. Isä huokaili, kuinka vanhuuden murheita on paljon, partansa kuuran kaltaisena. Buddhan palaamista epäröivä tunne ilmeni kirjeessä sydäntä särkevänä. Tyyneenä sen luettuansa ilmoitti Buddha, että hän pyyntöä totellen tulee kotimaassaan käymään. Ilosta hyppien palasi Udai tätä sanomaa viemään.

Udain sanoman saatuaan iloitsi Suttodana-kuningas suuresti, laitatti helmivaunut kuntoon ja lähti loistava seurue ja virkamiesjoukko seurassaan häntä vastaan. Kapilan asujamet myös kun kuulivat, että Siddhaarta perintöruhtinas monta vuotta ahkeroittuansa oli autuuden tien käsittänyt, toiveensa toteuttanut, oppilaita laumottain saavuttanut, mailman kuuluksi tullut ja nyt palaa synnyinmaahansa, niin he hulluina ilosta teitä korjailivat, huoneita koristelivat, tielle hyvää tuoksua siroittelivat, kaunottaria molemmin puolin rivittivät ja niin odottivat hänen seurueensa tuloa. Läheiset ja kaukaiset kylät ja kaupungit niinikään huhun kuultuansa kerääntyivät sankoissa joukoissa katsomaan, kuinka komea Buddhan kulkue olisi.

Mutta he näkivät vain yhden munkin halvassa kaapussaan, sauva oikeassa ja ruoka-astia vasemmassa kädessänsä, paljain käsin ja jaloin tulevan. Kuinka nyt! Oliko tämä se entinen Siddhaarta-perintöruhtinas, nykyinen Buddha? Koko kaupungin väki hämmästyi tätä aavistamatonta näkyä! Erittäinkin kuningas, nähdessään, että hänen aikakautensa jumaloiduksi opettajaksi kunnioitettu poikansa oli kerjäläisen kaltainen, ei voinut mielipahan tunnetta hillitä, vaan kasvot punaisina meni hänen eteensä juuri jotakin sanomaisillaan. Mutta Buddhan täyteläinen, ylevä kasvoin muoto häikäisi hänen silmänsä kuin auringon tai kuun valo. Hengen mahdin masentamana ei kuningas äkkiä saanut sanaa suustansa. Huomaamattansa laskeutui hän vaunuista ales ja tarttui kunnioittavasti hänen käteensä lausuen: “Ah, oletko sinä Siddhaarta? En ole moneen vuoteen sinua nähnyt. Mikä taivaan armo todella, että olen tähän päivään ennättänyt!” Enemmän hän aikoi sanoa, mutta ei saanut sanotuksi, vuodatti tulvanaan kyyneleitä ja katseli häntä kauvan. Kaikkien katselijaakin hihat kostuivat.

Ah, millainen näky! Loistavien vaunuverhojen, helmipäähineihin ja komeisiin pukuihin puettujen ylimysten, kukanpunaisten, lehdenviheriöitten, tuoksuvien naisten keskellä kultaruunuinen, valkohapsinen kuningas, paljasjalkaisen, riissikuppi kädessä seisovan munkin kädestä kyyneleet silmissä kiinni pitämässä! Mikä erinomainen vastakkaisuus! Mutta kerjäläispukuisen Buddhan silmissä varmaankin kaikki nämä koreudet näyttivät vain erämaan hiekalta.

Niinpä Buddha sitten istui isäänsä vastapäätä. Kuninkaan sydämessä vaihtelivat ilon ja surun tunteet. Tuhatmäärin ne pilven tavoin esiin kuohuivat. “Ah, poikani Siddhaarta, lausu, että olet taas vanhan isäsi luo olemaan palannut! Kummoinen olisikaan silloin elämäni iltavuosien onni! Mutta sinusta autuuden tien löytäneestä, heränneestä, näyttänee tämä kuningaskuntani vain tomun hiukkaselta!” Näin tuskaillen Buddhan muotoa katsellessaan, huomasi hän, että se oli kaunis, ylevä, laupea, viisaudesta loistava, kunnian ja voitonhimon varjostakin vapaa. Näin ollen ei kuningas voinut lausua rintansa täyttä toivetta, vaan luopui yrityksestä. Buddha arvasi, mitä isän sydämessä liikkui, ajatellen tähän tapaan: “Tiedän, että olen, isäni, sydäntäsi rasittanut. Rakkautesi tunne on varmaan ollut sietämätön! Minun sydämeni on jo kauvas maailman loistosta eronnut. Paluutietä ei löydy. Pyydän, siinä rakkautesi minusta tähän kansaasi; sitä rakastaos!” Kun Buddha nyt lämpimästi esitti isälle oppiansa, kuunteli hän sitä itkien ja kiittäen lausui: “Nyt olen päässyt mailmasta erilleni! Mikä äsken vaivasi sydäntäni, on nyt hävinnyt kuin pyhäisty. Ellei sinua Siddhaarta ollut olisi, en pitkiin aikoihin olisi vapautunut ihmiselon vaivoista”. Sinä päivänä Buddha toisista eroten vietti yönsä yksinään kaupungin ulkopuolella olevassa metsässä.

Seuraavana päivänä tarttui Buddha sauvaansa ja riissikuppi kädessä lähti kaupungille ruokaa pyytämään. Kapilalaiset itkivät ja vaikertelivat, kun näkivät, että kuninkaan poika, joka entisinä vuosina nelivaljakkoa piiskaten, vaunuverhon suojaamana oli kaupungilla ajellut, nyt oli kerjäläisten joukkoon käynyt, talosta taloon kulki ja ovilla seisoskeli. Kun kuningas taas lähti häntä vastaan ja saattoi hänet hoviin, silloin virkailijat Buddhan ympäröivät, ja ilon ääni täytti koko linnan. Mutta Jasudara-ruhtinatarta vain ei näkynyt. Kun Buddha häntä kysyi, vastasi eräs hovinainen: “Ruhtinatar on huoneesensa sulkeutunut ja huokauksissa aikansa viettää. Kun perintöruhtinaan tulosta hänelle ilmoitin, niin vastasi hän: "Jos minussa on otettavaa, niin on perintöruhtinaan itsensä katsomaan tuleminen". Buddha kysyi siis ruhtinattaren huonetta.

Kun Jasudara näki Siddhaartan sisään tulevan, niin hän heti surunsa sortamana, kuin ääretön tuskansa yhtäkkiä olisi valloille päässyt, lattialla kierien tuli häntä kohden ja ääneensä itkien kumartui hänen jalkoihinsa. Jasudara-ruhtinattaren tunteet on helppo arvata. Miehensä kadottaneen Buddhan puolison monivuotiset aamut ja illat olivat olleet yhtä tuskallista laatua kuin Buddhan harjoitukset. Kun hän oli kuullut, että Buddha oli päänsä ajellut, niin oli ruhtinatarkin leikannut poikki pitkät, pilventuuheat suortuvansa eikä enää käyttänyt ihoväriä. Kuultuansa, että Buddha oli erakon pukuun pukeunut ja kävi paljain jaloin, niin oli hänkin pukeutunut liinavaatteesen eikä käsilläänkään koskenut minkäänmoisiin koristuksiin. Kun hän oli kuullut, että Buddha riissikuppi kädessä kerjää tien varrelta ruokansa, niin oli hänkin hyljännyt kaikki herkut ja nautti vain kasviksia ja huonoa riissiä. Kun joku säälien ruhtinattaren nuorena ollen yksinäistä elämää oli kehoittanut häntä menemään toisiin naimisiin, niin oli hän ylevästi vastannut, että hän on Siddhaartan puoliso. Näin oli hän kaksi kymmentä kaksi vuotta itkien viettänyt. Ja nyt tapahtui, että Siddhaarta Buddhan arvon saavuttaneena, autuuden tien käsittäneenä palasi kotiin! Tästäpä hänen sydämensä häiriöön joutui kuin sekainen lankavyhti. Syystä hän myös nyt Buddhalle äärettömät surunsa ja tuskansa ilmaisi. Buddha taputti hiljalleen ruhtinattaren selkää ja syyn ja seurauksen lain osoittamalla lohdutti häntä. Buddhan suloäänen kaiusta hälveni ruhtinattaren epäselvä tuska. Sittemmin hän poikansa Ragoran kanssa kääntyi buddhan-oppiin.

Seitsemän päivää Kapilassa viivyttyään sanoi Buddha jäähyväiset omaisillensa ja lähti Bradsjeenadsjittoa kohti. Tämä tapahtui Anta Pindikan lupauksen johdosta. Tätä ennen oli Anta Pindika palannut kotiinsa, valinnut paikan viheriöiden puiden keskelle, puhtaan, juoksevan veden ääreen, rakentanut siihen temppelin, jonka nimitti Dsjeedavnahurwateksi, ja odotti nyt Buddhan saapumista. Buddha teki tämän temppelin toimintansa keskustaksi ja vaelteli sieltä kautta koko keski-Indian. Sanotaan, että se oli tähän aikaan, kun hän jälkensä jätti etelässä Ceylonin saarelle, pohjassa Dametaroga-vuorelle. Kolmantena tai neljäntenätoista vuotena heräämisestänsä pelasti hän pohjoisessa, Himalayn rinteillä sijaitsevan Koosara-valtion. Viidentenätoista vuotena palasi hän toistamiseen Kapilaan. Silloin oli jo Suttodana-kuningas kuollut ja Makanama-nimellinen henkilö valtaistuimen perinyt. Kun tämä kuuli Buddhan tulosta, kääntyi hän kohta buddhan-oppiin.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Buddhan kuolema.

Kun eivät idän eikä lännen pyhät kirjat ja historiat kerro mitään Buddhan elämän viimeisten vuosien tapahtumista, ei niistä käy mitään varmaa sanominen. Luultavasti hän entiseen tapaansa kulki saarnamatkoilla ja väliajoilla vietti hiljaista elämää. Kerron nyt ylimalkaan Indian tilasta ennen Buddhan kuolemaa.

43 vuoden paikoilla Buddhan heräämisestä esiintyi Magadhassa Daibodatta-niminen harhaopettaja, joka uljuuteensa luottaen suunnitteli mullistuksia ja vietteli perintöruhtinas Adsjaatasjatorin isänsä, Pinpisaaran, murhaamaan, äitinsä vangitsemaan, Buddhaa vahingoittamaan ja hänen oppilaitaan ryöstämään. Kun Pinpisaara, kuten edellisessä luvussa jo kerrottu on, oli mahtavin buddhan-opin suojelija, niin oli hänen kuolemansa tämän opin leviämiseen nähden suuri vahinko. Mutta kun Adsjaatasjator huomasi, että kansan sydän oli lujasti buddhan-oppiin kiintynyt, niin ettei Daibodattan uutta oppia ensinkään voitu toimeen panna, niin kääntyi hän ennen pitkää toistamiseen buddhan-oppiin, joten se taas pääsi Magadhassa kukoistukseensa. Käyttäen hyväkseen isänsä hankkimaa mahtia, valloitti Adsjaatasjator naapurivaltiot, hävitti Buddhan kotimaan, Kapilan, voitti Siraavastin, jossa Gionsjoodsja sijaitsi, ja pääsi vihdoin keski-Indian liittoruhtinaaksi. Buddhan-oppiin nähden oli hän enemmän suojelijan asemassa. Buddhan kuoleman jälkeen hän paljon toimi “Kolmen kokoelman” keräämiseksi. Mutta siitä lähtien oli keski-India kauvan rauhattomuuden tilassa. Saarnaaminen oli sentähden vaikeata. Buddhan oppilaat hajaantuvat kaikkialle. Asuinpaikoillaan he vain tovereita hankkien oppiansa levittivät. Buddha myöskin huomasi ajanluonteen sopimattomuuden ja lakkasi saarnamatkoistansa. Gionsjoodsjan ja Rjoodsju-vuoren väliä kulkien hän saarnasi vain oppilailleen.

Kun näin syys ja kevät, kylmä ja kuuma aika vielä muutaman kerran olivat vaihdelleet, niin läheni Buddhan kuolon hetki. Nyt lepäsi kahdeksankymmenen vuoden iän paino hänen hartioillansa, ja ruumiinsa rupesi vähitellen sen raskautta huomaamaan. Nuorena oli hän linnasta lähtenyt, metsiin vetäytynyt ja kolme kymmentä tietä aiheutettuansa jo viisi kymmentä vuotta saarnamatkaelämää viettänyt eikä ollut päivääkään toimettomana kuluttanut. Nyt seurasi koko India hänen oppiansa. Hänen mailmanpelastustehtävänsä oli juuri täyttymäisillään. Sopinee siis sanoa, ettei ollut Buddhan häviämistä nuriseminen.

Kun Buddha tunsi loppunsa lähenevän, meni hän oppilainensa Piranijavaane-virran rannalle sjarasoo-puitten varjossa lepäämään ja käski Anandan valmistamaan itsellensä vuoteen, päänalainen pohjoista kohti. Ananda oli yksi Buddhan etevimmistä oppilaista. Tätä ennen olivat Sjaariputra ja kolme Kaadsjaabaa jo kuolleet.

Vuoteella leväten kutsui Buddha oppilaansa kokoon ja ilmoitti loppunsa lähenevän. Oppilaat kaikki itkien sanoivat: “Oi kenenkä nyt Buddhan sijaan opettajaksi saamme!” Buddha sanoi tähän: “Rakkaat oppilaani, lakatkaa itkemästä! Olen mailmaan tullut sen pelastaakseni totuuden julistamalla. Nyt on totuuden valtakunta rakennettu. Pelastustehtäväni on nyt täytetty. Vaikka nyt milloin hyvänsä lähtenenkin, ei kenelläkään ole surun syytä. Oppilaani, kaikki muodolliset oliot varmasti kerran katoavat, kaikki kerääntyvät kerran hajaantuvat, syntyvät taas kuolevat. Totuus yksin on mailmassa ijäti muuttumatta. Niin on Kapilan kuninkaan pojan, Siddhaartankin, kuoleminen, mutta Buddha ei ikänä häviä. Sillä Buddha on totuus. Kun te oppilaani, vaan oppini säilytätte, niin minä ijäti teidän kanssanne olen”.

“Oppilaani, oppini on minun elämäni. Vaikka ei sairas lääkäriä näekkään, niin hän lääkkeistä parantuu. Toistamiseen sanon teille: Se, joka oppiani noudattaa on minun rinnallani. Älkää luulko, että riittää se, että olette minut nähneet. Ken ei oppiani seuraa, mitä hyötyä hänellä siitä on, vaikka olisi alati seurassani ollut?”

"Oppilaani, jos teidän joukossanne on joku, joka minun kuolemani nähdessään sanoo: 'Herra on opettamasta lakannut”, niin ei hän ole minun seuruettani. Minä nyt ruumiistani eriten vältän mailman vaivat. Oppini hyväksi olen kaikki elämässä kiertelemisen toiminnat hävittänyt. Mutta, oppilaani, Buddha on ijäti olemassa! Minun viisikymmenvuotinen opetukseni ja yhdyskuntani säännöt olkoot nyt opettajananne!'"

“Sanon vielä teille: Kaikki kerääntyen muodostuva vihdoin häviää. Totuus yksin ijäti muuttumatta pysyy. Totuutta yksinään on teidän ylevin mielin, eteenpäin samoten etsiminen!”

Ah, tällainen oli Buddhan viimeinen saarna! Suuri mailman vapahtaja vaipui sjarasoo-puitten alla suureen Nirvanaan jättäen jälkeensä kahdeksankymmenenvuotiaan, vanhan ruumiinsa. Oppilaat kaikki itkien huusivat: “Oi, miksi oli Buddhan tuleminen niin myöhäinen, ja miksi lähtönsä niin pikainen! Oi, onko nyt mailman valo sammunut!” Silloin taivas jyrisi, maa tärisi, Piranijavaane-virralla puhalteleva syystuuli alakuloisesti sjarasoo-puitten oksissa suhisi.

Seuraavana päivänä polttivat Marran valtakunnan asujamet Buddhan oppilasten kanssa hänen ruumiinsa. Ruumissavu peitti auringon ja kuun valon. Piranijavaane-virran seutu hautautui taivaan kukkien — lumen alle.

VIIDESTOISTA LUKU.

Loppulause.

Tällainen on mailmankuulun, suuren, pyhän Sjakan elämäntarina. Hän piti mailmaa kotinansa, kaikkia eläviä veljinänsä ja kaikkien nykymailman eroitusten yli kohoten opetti hän yleisen tasa-arvon totuutta. Oppinsa jäi ihmismailman hyväksi, hyveensä seuraukset ulottuvat kaikille eläville. Mitäpä tähän enää lisäisin? Vuodet ovat vierineet, paikat muuttuneet. Hänen oppinsakaan ei enää ole eilisen kaltainen, mutta ijäti on se pysyvä suurena, välttämättömänä aineksena mailman historiassa. Täytyy vain paheksua, että tuolla kolmen tuhannen vuoden vanhalla Buddhan elämäntarinalla on niin vähän kerrottavaa. Jälkimailman buddhalainen on hänen toimintaansa ylistäen laulanut:

Buddha tullut on Opettajaksi Kaiken mailman.

Mahtajiensa Syyttä solvaamat Lapsinansa hän Otti hoitoonsa.

Surumielinen Hän oil syömmeltään, Piti voittoa Mielettömänä, Vähäpätöisnä Mailman kunniaa.

Nuorna, huhutaan, Riemut, tuskat myös, Tuli tuntemaan, Saastumatta vain Säilyi kaikista, Puhtoisena kuin Lammen ulpukka.

Taivahan ja maan Riemut luki hän Valeheksi vaan, Riennot maailman Tuhman leikiksi, Muodon saanehet Tyhjän tyhjiksi.

Kolmest’ pahasta Elo alkuns’ saa. Hänpä mursi auk' Portin tuskien, Pahat masensi, Hääti vankilaan, Vaelluksellaan Mailman pelasti, Asarinman näin Kytki köysihin, Meidät ohjasi Hyvään, totuuteen, Kolme aarrettaan Mailmall’ lahjoitti.

Ajan muinaisen Tenrin-kuninkaan Kaltaisena hän Kaikkialla ain' Kotonansa oil, Kielsi itsensä, Vältti kuolemaa, Syntymättömäks’ Pyrki tulemaan. Paljon toimi hän; Aate-linnassaan Kuninkaana oil, Tomun raatajat Vapauteen vei, Syntymättömäin Linnaan saapui näin.