Part 3

Tjanna raukka nyyhkytteli kauvan ja sanoi: “Voi, mitä olisi minun tehtävä? Eilen illalla unipäissä tänne juoksin, mutta nyt kun erota pitäisi, tuntuu mahdottomalta yksin palata. Perintöruhtinas, olet hovin sopukassa mieheksi varttunut! Ruumiisi on hento, luontosi heikko; mitenkä voisit kestää monenvuotista itsesi kidutusta tuulessa ja sateessa? Ja vaikka autuuden saavuttamiseksi itsesi uhraisitkin, mutta kun samalla vanha kuningas kadottaa poikansa, perintöruhtinatar puolisonsa, prinssi isänsä, Kapilan kansa viisaan kuninkaan! Ajattele toki, perintöruhtinas, paremmin asiata! Käyhän vielä pukeutuminen tähän komeaan pukuun ja jalokiviseen ruunuun! Miksi Tjanna herratonta hevoista taluttaen palaisi!” Sydämen pohjasta tuli jokainen hänen sanansa, ja kyynelten loputtua hän itki verta. Tyynnyttääkseen häntä selitti perintöruhtinas mailman kulkua ja osoitti, kuinka syntyminen ja kuoleminen, yhtyminen ja eroaminen ovat ainaisia tapahtumia. Vihdoin jäi Tjanna sanattomaksi, tukahutti kyyneleensä, nousi seisaalle ja koki käskyä totellaksensa tarttua Kantakan suitsiin. Mutta valko laskeutui polvilleen perintöruhtinaan eteen, ei noussut ylös, vaan nuoleskeli hänen jalkojaan ja näytti pitkään huoaten myöskin tahtovan suruansa ilmaista. Mutta perintöruhtinas nousi seisaalle, pudisti tomun vaatteistansa ja lähti menemään heittäen Tjannalle ja Kantakalle viimeiset jäähyväiset. Tjanna koki tarttua hänen vaatteesensa, mutta ei ylettynyt. Silmät täynnä kyyneliä katseli hän perintöruhtinaan menoa. Perintöruhtinas etääntyi ja vartalonsa yhä pieneni. Tjanna kohotti kätensä, nousi varpailleen ja huusi perintöruhtinasta, mutta metsän kaiku vain siihen vastasi. Etäälle puitten varjoon hämärtyi perintöruhtinaan vartalo. Valko myöskin tätä katsellessansa käänteli päätänsä ja hirnahteli. Suruun sortumaisillaan syleili Tjanna valkon kaulaa ja itki, mutta perintöruhtinas eteni vähitellen näkymättömiin. Kauvan Tjanna vielä kumartelihe ja kääntelihe häntä nähdäkseen.

Sitten hän kuin mielenhäiriössä, älynsä menettäneenä, viskautui maahan, nousi ylös ja taas viskautui, kunnes hän katuen ja vaikerrellen lähti paluumatkalle.

KAHDEKSAS LUKU.

Buddha autuuden tietä oppimassa.

Tjannasta ja Kantakasta erottuaan tunkeutui perintöruhtinas Bakkaba-erakkoa tavatakseen syvälle metsään. Tätä metsää kutsuttiin Raamaksi. Se oli kahdenkymmenen penikulman päässä Kapilavastusta lounaaseen. Pilviä tavoittelevat vanhat puut olivat niin tiheitä, että siellä sydänpäivälläkin oli hämärää. Ympäristö oli hiljaista, kaupungin pölyistä kaukana. Bakka-erakko oli kauvan tässä metsässä itsensä kidutusta harjoittanut, ja hänen luokseen oli tullut paljon oppilaita. Hänellä oli hyvä maine. Perintöruhtinas oli linnassa eläessään jo häntä ihaillut. Nyt hän opintonsa alkaakseen ensin lähti tätä erakkoa tapaamaan.

Bakka-erakon joukko oli vanhan brahmaopin lahkoa ja piti Indiassa tavallisten jukalahkolaisten tavoin päämääränänsä ruumiinsa kiduttamisella tulevaisen autuuden saavuttamista. Kun perintöruhtinas tapasi Bakka-erakon ja tarkasteli hänen oppilaittensa menettelyä, niin huomasi hän, että heillä kullakin oli oma opinkäsityksensä; erilaiset olivat myös heidän pukunsa ja ruokansa. Muutamat käyttivät ruohoja ja lehtiä pukiminaan, toiset pukeutuivat puunkuoriin. Muutamat poimivat yrtin juuria tai puun hedelmiä ruuaksensa, syöden vain kerran päivässä, toiset kaksi ja kolmekin kertaa. Muutamat pitivät lintujen tapaan herkeämättä toista jalkaansa koholla, toiset matojen tavoin maassa matelivat. Muutamat kastivat herkeämättä päätänsä veteen, toiset kalojen tapaan veteen sukelsivat. Muutamat makasivat orjantappuroiden päällä. Muutamat kantoivat yllään ruumisten päältä riisuttuja rääsyjä. Muutamat pitivät toista kättään ylhäällä. Muutamat seisoivat suorana milloinkaan asentoaan muuttamatta. Sanalla sanoen, he käyttivät kaikenlaisia tunnettuja kidutuskeinoja. Niinpä olivat myös ruumiiltaan äärettömän menehtyneitä, luunsa kuivuneet, verensä tyrehtynyt, näöltään varjoakin surkeammat.

Vaikka perintöruhtinas oli ennenkin saanut kuulla itseään kiduttavista erakoista, sai hän nyt vasta omin silmin nähdä sellaisia. Häntä arvelutti, tokko tämä lienee oikea pelastuskeino. Koettaakseen kysyi hän heiltä: “Teidän menettelynne on todella merkillinen. Pyydän, sanokaa minulle, mitä tuollaisella kidutuksellanne aijotte saavuttaa?” He vastasivat: “Aijomme tietysti pyhien kirjojen opetusta seuraten kidutuksellamme saavuttaa taivaan riemun”. Hän kysyi vielä: “Niin taivaan riemua kuin se lieneekin, niin loppunee se kuitenkin joskus? Silloin taas langennette vaivojen maille kiertelemään. Mitenkä tästä kovasta kohtalosta pelastua aijotte?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan, vaan sanoivat: “Me seuraamme vain pyhiä kirjoituksia”.

Tämän johdosta perintöruhtinas tarkoin ajatellen päätti: “Ken elämää pyytää, on elämän saavutettuaan taas kuoleva. Ken riemua tavoittelee, joutuu riemun saavutettuaan jälleen tuskien valtaan. Niin muodoin ei tuskan ja riemun vaihtelu milloinkaan lakkaisi. Korkeampi viisaus on tässä tarpeen. On hylättävä sekä tuska että riemu ja lakattava mitään pyytämästä. Vasta silloin on oikea autuus saavutettavissa”.

Perintöruhtinasta epäilytti Bakka-erakon kidutus-oppi. Yhden yön väittelyn jälkeen hän luopui erakon seurasta, lähti Raaman korvesta, ja kun hän kuuli, että etelässä sijaitsevan Magadhan valtion Miroo-vuoristossa asui Araara niminen, elämänsä puhtaudesta ja viisautensa syvyydestä kuulu opettaja, niin päätti hän mennä tältä autuuden tietä kysymään.

Tietä vaeltaessaan saapui hän juuri Kapilan etelärajalle, kun hän iltahämärässä, ankarassa syystuulessa, matkan päämäärän vielä kaukana ollessa, näki kolme ratsastajaa tomupilven ympäröimänä perässään kiitävän. Hän pysähtyi ja katsellessaan heidän lähenemistään tunsi joukosta sotaministerin, joka Kapilan linnasta käskyn saatuaan arvattavasti oli tullut häntä pidättämään.

Tätä ennen oli Tjanna perintöruhtinaasta erottuaan, sydän suruisena, mieli murheellisena linnaan palannut. Perintöruhtinaan seurassa oli hän öisen retkensä tehnyt, mutta palasi yksinään. Ilma tuntui hänestä raskaalta, päivä valottomalta, kaupunkikin näytti murheelliselta. Puutarhoilla, metsillä, lähteillä oli kyllä entinen muotonsa, mutta vesi ei näyttänyt kirkkaalta eivätkä puut viheriöiltä. Koko avara maa kaipasi eilistä, iloista muotoansa. Hovilaiset tietäen perintöruhtinaan yöllä linnasta lähteneen olivat neuvottomina. Kun näkivät Tjannan Kantakaa taluttaen palaavan, hämmästyivät he vielä sittenkin, ettei perintöruhtinasta ollut mukana ja riensivät kilvan kysymään, mikä siihen syynä oli. Kuningas ja perintöruhtinatar myöskin Kantakan hirnumisen kuultuaan kiireesti rappusille vastaan riensivät. Mutta siellä seisoi vain Tjanna alakuloisena valkon kanssa. Perintöruhtinas oli siis iäksi heidän paristaan poistunut. Koko hovi vaipui äänettömyyteen, vain nyyhkytyksiä kuului.

Kuninkaan suru oli sanomaton. Mutta Jasudaran itku ihan sivullisenkin sydäntä särki. Eilen illalla nukkui hän tuoksuvassa kammiossaan sorsaparin unta, tänään oli hän leski eikä saanut enää kumppaniaan nähdä. Oliko se unta vai näkyä; kuka sitä valveilla oloksi olisi uskonut? "Kuinka tahansa, tunnoton ihminen hän on", ajatteli Jasudara. "Kuinka minä naisena olisin voinut estää häntä kallista toivettansa toteuttamasta? Olisipa hän vain siitä rakkaasti minulle ilmoittanut ja antanut minun jäädä häntä rakkaudella kaipaamaan. Verrattoman Siddhaartan puolisona olemiseni ei ollut yhden yön unta pitempi. Ja vaikka ei hän minusta olisi mitään huolinutkaan, niin tämä pienokainen sitten —! Sehän on nyt ijäti orvoksi jäänyt! — Voi, Tjanna, mikset kieltäytynyt hänen käskyään tottelemasta! Kantaka, miksi et ollut askeleita ottamatta! Sinä neljänkymmenen penikulman päähän narahtava linnan portti, kun et hovia unesta herättänyt! Taivas, mikset lunta sadattaen hänen tietänsä tukkinut! Maa, mikset järisten hänen edestänsä tietä pudottanut!" Ruhtinatar menetteli kuin mielipuoli, itki ja vaikeroi, nuhteli Tjannaa, soimasi Kantakaa, mutta lopulta ei kuitenkaan auttanut mikään.

Nyt valitsi kuningas ministereistänsä kolme älykkäintä ja puhetaitoisinta ja käski heidän ratsuja piiskaten rientää perintöruhtinasta pidättämään. Ministerit tottelivat käskyä ja Tjannalta saamiensa tietojen nojalla ratsastivat heti matkavalmistuksiin aikaa tuhlaamatta nuolena kiitäen Raaman korpeen. Kun he Bakka-erakolta perintöruhtinasta kysyivät, vastasi tämä, että hän Magadhaan mennäksensä oli jo tästä maasta lähtenyt. Ministerit kääntyivät siis etelään ja iltahämärässä vaivoin perintöruhtinaan tavoittivat.

Niinpä siis ministerit perintöruhtinaan saavuttivat, katselivat hänen muuttunutta muotoaan ja kyyneleitä vuodattaen tunteitaan tulkitsivat, kertoivat hänen lähtönsä vaikuttamista tapahtumista Kapilassa, kuninkaan surusta, perintöruhtinattaren tuskasta, virkamiesten ja kansan pettymyksestä y.m., vetosivat järkeen ja tunteesen, kauniisti, lämpimästi, sadoin keinoin kehoittivat häntä vielä linnaan palaamaan.

Mutta perintöruhtinas kumosi ministerien taitavat puheet ja sai tästä vain vahvistusta päätöksellensä viettää elämänsä autuuden tien keksimiseksi. Lopuksi sanoi hän ministereille: “Sanokaa te kuninkaalle ja perintöruhtinattarelle, virkailijoille ja kansalle, että Siddhaarta ei ole sellainen mies, joka sopisi yhden valtakunnan hallitsijaksi. Minä en peräydy, ennenkuin olen voittanut koko mailman omakseni. Vaikka päivä ja kuu päälleni putoaisivat, Himalajan lumivuoret ylleni vierisivät, en suinkaan muuta tätä päätöstäni!” Sanansa tulena leimusivat, olentonsa ympäröi korkea majesteettisyys. Ministerit jäivät sanattomiksi, tunsivat syvää kunnioitusta ja hämillään poistuivat.

YHDEKSÄS LUKU.

Araara-erakko.

Ministerit palautettuansa kulki Siddhaarta kehno pukunsa tuulessa liehuen Gangesvirran yli Magadhan valtakuntaan. Viisaus lainaa omistajansa olennolle jotakin kirkkaudestansa. Hänen ylevä käytöksensä lakaisee ympäristön puhtaaksi, ja kunnioitettava muotonsa saa vastaantulijat silmänsä häneen kääntämään.

Magadhan valtakunta oli Kapilan eteläpuolella. Sen alue oli suuri, sotajoukko väkevä, kansa varakas. Silloisen kuninkaan nimi oli Pinpisaara. Hän oli rohkea ja suurituumainen. Jo aikaa oli hän kuullut puhuttavan Siddhaartasta. Nyt kerrottiin, että Siddhaarta kotinsa hyljänneenä kuljeskeli hänen maassansa. Hän ajatteli itsekseen: “Siddhaartalla on korkeat harrastukset ja verraton äly. Hänen tietonsa ja taitonsa maine on aikaisin maahani tulla jyrissyt. Koska hän nyt on kotoansa lähtenyt ja maastansa muuttanut, niin pelkään, että valtakuntansa on tuntunut hänestä liian pieneltä, tai lienee hän suuttunut, kun ei vielä ole hänelle valtaistuinta luovutettu. Hyvä, minäpä häntä käytän suuren tuumani toteuttamiseksi!”

Pinpisaara pukeutui kuninkaalliseen pukuunsa, asetti ruunun päähänsä ja meni tielle Siddhaartaa vastaan, tervehti häntä kunnioittavasti ja lausui: “Oi, erakko, opin tähden kuninkuuden kunnian hyljännyt oiva munkki! Kuinka sinä, jolla on lahjat hallita suurta valtakuntaa, olet kerjäläisen kupin käteesi ottanut ja ruvennut paljain jaloin vaeltamaan? Ei kenenkään ylevämielisen, suurituumaisen miehen sovi yksipuoliseksi ruveta. On kyllä säälittävä sitä, joka tosin on saavuttanut rikkautta, kunniaa ja valtaa, mutta ei ole totuuden tietä käsittänyt. Mutta ken omistaa samalla sekä rikkautta, mahtia että viisautta ja saavuttaa vallan yli toisten hengen ja vapauden, sitä minä pidän viisaana ruhtinaana. Totuuden tien etsiminen käy yhtä hyvin laatuun palatsissa kuin erämaassakin. Erakko, jos tahdot, niin annan sinulle puolen valtakuntaani lääniksesi. Ellei se vielä mielestäsi riitä, niin on minulla suuri armeija. Milloin vain lipun pystytät ja kutsun lähetät, niin voit sillä helposti koko ympäristösi valloittaa. Mitä arvelet, erakko; eikö tee mielesi ruveta valtakuntaani hallitsemaan?”

Siddhaarta vastasi lämpimästi: "Suuri kuningas! Kiitän sinua ystävyydestäsi. Mutta minun haluni esineenä ei ole vain yksi valtakunta eikä yksi linna, vaan koko mailman kaikki olennot. Neljän vaivan virta mailmassa yhä paisuu. Himojen tuli on maan polttanut. Voi kauheata! Lukemattomat elävät hukkuvat eivätkä tiedä mitään pelastuskeinoa. Minä olen syntynyt heille pelastuksen oikeata tietä osoittamaan. Se on elämäni tehtävä eikä mikään muu. Suuri kuningas! Ovatko rikkaus ja valta niin toivottavia? Vaikka koko mailman valtikkaa kädessäni pitäisin, en sillä kuitenkaan pääsisi pyhimyksen autuaalliseen heräämiseen. Minusta on mailman kunnia vain tyhjä varjo. Mitenkä siis tahtoisin varjoa takaa-ajaen kompastua? Suuri kuningas? Lakkaa minua säälimästä! Koko mailma on minun kotini. Kaikki elävät olennot ovat minun lapsiani.

"Mitäpä siis minulta puuttuisi? Älä minua surkuttele! Surkuttele ennemmin kuninkaan istuimella kärsiviä, rikkauden rasittamia olentoja! Ihmiset hellivät vaimojaan ja lapsiaan, rahaa rakastavat, valtaistuinta kunnioittavat, murehtivat, etteivät saisi sitä, jota vielä eivät ole saavuttaneet, ja pelkäävät kadottavansa sen, mitä jo ovat saaneet. Mutta ihmisen täytyy vihdoin kuolla. Käykö silloin meneminen vaimo, rahat ja valtaistuin muassansa; ellei, niin kuoleva kuningas ja kuoleva kerjäläinen ovat aivan yhtäläiset."

Hartaasti kuunnellut Pinpisaara kuningas nyökäytti nyt hämillään päätään.

Siddhaarta jatkoi vielä puhettansa lausuen: “Kenpä käärmettä vältettyänsä vielä tahtoisi tulla sen puremaksi? Kenpä soihdulla kätensä poltettuaan vielä rupeisi sitä maasta nostamaan, kun se on pudonnut? Kukapa siis himot hyljättyään, vielä niihin heittäytyisi? Minä olen vaimostani ja pojastani luopumalla saanut omakseni kaikki elävät olennot. Valtaistuimen hylkäämällä olen koko mailman voittanut. Tämän elämän jättämällä olen ijäisen elämän saavuttanut! Älä minusta ole milläsikään, vaan vanhurskauden tietä vaeltaen hallitse kauvan valtakuntaasi!”

Himojen liekin polttama Pinpisaaran rinta sai nyt tuntea vilpoista tuulen löyhkää. Hänestä tuntui siltä, kuin äkkiarvaamatta silmänsä olisivat auvenneet. Vanhastaan tapahtui Indian valtakunnissa valtaistuimen ja hallitusvallan luovutus tai vastaan-otto ani harvoin rauhassa; asevoimalla ryöstäminen oli tavallista, Magadhan kaltaisessa valtakunnassa erittäin. Senpä vuoksi ajatteli kuningas Siddhaartastakin aivan kuin itsestänsä ja odotti saavansa mielensä mukaisen vastauksen, mutta joutui päinvastoin tämän aavistamattoman nuhtelun alaiseksi. Paljon hän nyt jo itsekin ymmärsi, osoitti syvästi häpeävänsä ja tarttui kunnioittavasti Siddhaartan käteen lausuen: “Kunnioitettava erakko! Minun sydämeni on kovasti saastunut. Ei myöskään sovi minun sinua väkisin vaatia. Toivon vain, että kun sinä olet herännyt autuuden tien käsittämiseen ja toistamiseen maahani pysähdyt, niin otat minut oppilaaksesi”. Kalliin “kolmen aarteen” siemenet näin aluksi kuninkaan sydämen peltoon kylvettiin.

Pinpisaarasta erottuaan suuntasi Siddhaarta kulkunsa Magadhan pääkaupungin Udsjagriwan pohjoispuolia olevalle Miroo-vuorelle ja kävi tapaamaan Araara-erakkoa. Tämä oli maansa etevin opintietäjä. Viisautensa ja hyveensä olivat hänelle hankkineet aikalaistensa jumaloimisen. Udraraamatran, toisen yhtä mainion erakon kanssa hän asui Miroo-vuorella. Heidän luoksensa oli kerääntynyt paljon oppilaita, jotka heitä ihailivat ja asuivat siellä täällä vuorilla tai laaksoissa, puitten alla, kivien päällä, ja näkyivät hartaasti kidutusta harjoittavan. Araara näki, ettei Siddhaartan muoto ollut mailman tavallisia, iloitsi suuresti ja sanoi: “Oi, hyvä nuorukainen! Tiedän, että sinä voit varmasti autuuden käsittämiseen herätä. Ennen aikaan kyllä Mjoosjoo-kuningas jätti valtaistuimensa ja pyysi opetusta, mutta kovin oli hän ollut nuoruutensa päivinä horjuvainen uskossansa, harjoittanut himojansa mielin määrin ja ruumiinsa tärvellyt. Mutta sinä olet elosi keväimessä rikkauden ja kunnian viettelyksiltä säilynyt Se on oiva asia. Pyri eteenpäin puhtauden tiellä; älä suinkaan käänny takaisin!” Siddhaarta iloitsi itsekseen tästä tunnustuksesta ja kuunteli toisten oppilasten kanssa hänen opetustansa.

Mutta ei Araara-erakonkaan opetus riittänyt selvittämään Siddhaartan pääkysymystä: Mistä syntymän, vanhuuden, kivun ja kuoleman neljä vaivaa syntyvät ja mitenkä niitä käy välttäminen? Erakko johti kaikkien elävien neljä vaivaa “hämärästä alusta” ja piti ajattelemattomuutta eikä kuitenkaan ajattelemattomuutta lopullisena vapautumisena. Hänen oppinsa mukaan syntyy hämärästä alusta ensin itsekkäisyys, joka on himojen yhteinen juuri. Tästä ne yhä kasvaen suurentuvat ja aikaan saavat ahneuden, vihan y. m. kaikenlaiset intohimojen vaivat, jotka vihdoin muuttuvat syntymän, vanhuuden, kivun ja kuoleman tuskiksi. Näitä tuskia käy välttäminen vain siten, että jäykästi noudattaa vanhurskauden käskyjä, oleskelee yksinään itseään kiduttaen ja niin katkaisee kaikki himojen mailman siteet, hylkää kaikenlaiset turhat seka-ajatukset ja vaipuu ajattelemattomuuden eikä kuitenkaan ajattelemattomuuden tilaan. Mutta koska tämmöinen tila on vielä ihmisminän kahleissa oloa, kun ei sillä ole päästy täysin lopettamaan olemisen ja olemattomuuden eroitusta, niin päätti Siddhaarta, ettei se vielä ole lopullinen vapautuminen. Molemmat erakot ihmettelivät Siddhaartan harvinaista älyä ja arvaamattoman syvää viisautta.

Kun eivät Araara- ja Udraraamatra-erakotkaan saattaneet johtaa häntä täydellisen heräämisen kirkkauteen, lähti hän sieltä ja valitsi olinpaikakseen seudun Nirendsen virran itäisellä rannalla, jossa istui päiväkaudet itseksensä tarkasti lakia tutkien ja mailmasta eroa ajatellen. Näin muutaman kuukauden vietettyänsä päätti viisautta janoova erakkomme vielä mennä kallista opetusta saamaan ja lähti Urwirv-metsässä asuvaa viittä biksjua eli kerjäläishartailijaa tapaamaan.

KYMMENES LUKU.

Herääminen.

Siddhaarta tuli Urwirviin. Kun hän tarkasti näiden kerjäläishartailijoiden käytöstä, niin huomasi hän, että he hyvin tunteitaan hallitsivat ja himojaan hillitsivät, pitivät käskyt tarkasti ja hiljaisuudessa ja vaiti-olossa todella näyttivät heränneiltä hartailijoilta. Hän siis liittyi heidän seuraansa ja yhtyi heidän kanssaan uinailemaan. Hartailijat tiesivät, että Siddhaarta oli harras autuuden etsijä, ja uutterasti, kohteliaisuuksista välittämättä, opetustointaan harjoittivat. Siddhaarta jännitti kaikki henkensä voimat itseään hillitäksensä, unohti ruokansa ja juomansa, piti sydäntänsä puhtaana, noudatti pelastuskäskyjä ja vaipui hiljaisena uinailun hämärään. Vaikka nuo viisi kerjäläishartailijaa kaikki olivat itsensä kidutuksessa mainioita, ei heistä kukaan ollut Siddhaartan vertainen hartaudessa.

Tätä itsensä kidutusta viiden kerjäläishartailijan seurassa jatkoi Siddhaarta koko kuusi vuotta. Kevättuulet ja syyssateet vaihtelivat, mutta hänen sydämensä pysyi järkähtämätönnä kuin vuori. Itsensä kidutuksessa hän edistyi niin, että lopulta saattoi ylläpitää ruumiinsa syömällä yhden ainoan gomajyväsen päivässä. Hänen verensä ja lihansa kuivettuivat, vartalonsa oli kuin kuivunut puu. Mutta hän ei hetkeksikään luopunut päätöksestään kulkien yli elämän ja kuoleman valtameren saapua täydellisen heräämisen autuaalliselle rannalle. Huhu Siddhaartasta leveni kautta koko valtakunnan. Vallasnaisiakin tuli sankat joukot häntä katsomaan. Mutta Siddhaarta istui tyyneenä, äänetönnä, silmät unelmoivina. Vuorituuli puhalsi hänen vaatteensa ja hiuksensa hajalle, mutta hän pysyi liikahtamatta kuin kuollut.

Mutta ikävä kyllä! Siddhaartan sydämessä ei ollut vielä rauhaa! Sentähden päätti hän rohkeasti: “Tuhmaa on itseänsä kiduttamalla toivoa autuuden tien selkenemistä. Mitä kylvää, sitä niittää saapi. Itsensä on ihmisen siinä ajatuksinensa toimiminen. Sydämensä puhdistaminen ja tyynnyttäminen on kyllä paikallansa, mutta itseltään ruuan kieltäminen ja ruumiinsa tärveleminen ei mitenkään voi olla oikea pelastuskeino. Nyt olen kuusi vuotta itseäni kiduttanut, kuolemaa vain vielä puuttuu, mutta yhä on sydämeni rauhaton kuin ennenkin. Parempi on minun syödä ja juoda, vahvistaa ruumiini ja sitten uljaalla mielellä pyrkiä eteenpäin puhtauden ja autuuden tiellä. Nirvana on viisauden valolla etsittävä; mitä nälkää näkeminen auttaa!“

Tämän päätöksen tehtyänsä Siddhaarta ensin kylpi virrassa. Mutta monen vuoden paastosta oli ruumiinsa lopen riutunut, niin ettei hän jaksanut jaloillaan pysyä, vaan voimattomana hoiperteli sinne tänne ja vaivoin puunoksista kiinni pitäen pääsi rannalle nousemaan. Siihen hän kaatui kuin kuollut. Läheisessä metsässä asuvan paimenpäällikön Nanda-niminen tytär sattui juuri virran rantaa kulkemaan ja nähdessään Siddhaartan kaatuneena makaavan, kumartui kunnioittavasti hänen jalkoihinsa ja tarjosi hänelle hyvänhajuista juustoa syötäväksi. Kun Siddhaarta oli juustoa nauttinut, palasivat hänen voimansa äkkiä, ja jäsenensä näyttivät uuden loiston saaneilta. Kerjäläishartailijat kaukaa tätä katsellessansa ajattelivat: “Siddhaarta on virrassa peseytynyt ja ruokaa nauttinut; tämähän on lankeamista. Voi, meidän opettajamme, bosatsuna kunnioittamamme kumppanimme on kidutuksia kestämättä unohtanut korkean tarkoitusperänsä!” Ja Siddhaartasta luopuen he lähtivät tiehensä. Siddhaarta surkutteli, etteivät he vielä olleet erehdystänsä ymmärtäneet, lähti yksin metsästä ja asettui bodaipuun alle.

Bodaipuun siimes, jonne Siddhaarta oli väistynyt, oli todella mietiskelyyn sopiva paikka. Maa oli lakea ja kasvoi pehmeätä ruohoa. Alati viherjöivä lehdistö sitä varjosi. Pitkät keltaiset ja valkeat rungot ja oksat sitä ympäröivät. Sinne ei pöly lentämään päässyt. Linnut taivaalla kaareilivat. Kun Siddhaarta sinne askeleensa suuntasi, järähti maa, taivas välkkyi aivan kuin aamuauringon pilvet rikkoessa. Ruohoa puun alle levittäen valmisti hän itselleen heräämisensä istuimen, johon hän istahti jalat ristiin, kasvot itäänpäin ja vannoi: “Ellei tietä ilmesty, en enää paikaltani nouse!”

Siddhaartan suuren toiveen toteutumisen päivä oli vihdoin tullut. Elämän ja kuoleman arvoitus oli juuri verrattomaan heräämisen valoon selvenemäisillään. Taivas ja maa tämän johdosta hyviä enteitä osoittivat. Kolmenkymmenenkuuden taivaan kaikki hyvät jumalat yhdessä iloitsivat. Himojen mailman suuri paholaiskuningas yksin allapäin pahoilla mielin ei iloinnut. Bodaipuu kun oli kaikkien buddhaksi herääjien merkkipuu, niin piti estää Siddhaarta siihen istumasta. Paholaiskuningas sentähden ennätti ennen Siddhaartaa ja käski joukon pahoja henkiä se paikka valtaamaan. Mutta bodaipuuta varjelevien hyvien jumalien säikähyttämänä pakenivat ne tiehensä. Paholaiskuningas mietti uuden keinon ja rupesi Kapilan ritariksi, vaatteet ja hiukset hajalla osoitteli hän taistelusta paenneen ulkonäköä, lähestyi kiireesti Siddhaartaa ja sanoi: “Perintöruhtinas! Nouse, nouse, kapinalliset ovat jo valtaistuimen anastaneet, perintöruhtinattaren haltijattareksi asettaneet ja Suttodana kuninkaan vankilaan sitoneet!” Todisteeksi esitti hän sukulaisten kirjettä. Siddhaarta pysyi tyyneenä, liikkumatta. Muotonsa oli kuin kuvapatsaan. Paholaiskuningas muutti nyt menettelytapaa, käskien kolme neitoansa lemmellänsä Siddhaartaa horjahduttamaan. Sanomattomassa kauneudessaan ja somissa puvuissaan tulivat he bodaipuun alle ja kokivat kaikin tavoin herättää Siddhaartassa lemmen himoa. Tuuli tuoda löyhäytteli heidän hyvää tuoksuansa. Naurunsa oli suloinen kuin keväinen päivä. Laulullansa he lemmentunteita tulkitsivat, aistimien riemuja lauloivat. Heidän äänensä oli makea kuin hunaja, laulunsa sanomattoman kaunis. Mutta Siddhaarta oli kankeana, kuin ei olisi ketään lähellä ollut. Kuinka olisivatkaan naiset voineet häntä eksyttää!

Paholaiskuningas suuttui, kun ei tuumansa onnistunut ja lähetti koko joukkonsa, paholaiset, nälkäpirut, saatanat, aaveet, ihmissyöjät estämään Siddhaartan heräämistä. Kaikenmoisissa kummallisissa muodoissa kerääntyivät nämä bodaipuun alle, muodostivat taivaalle suuren mustan pilven, tuulta lennättivät, sadetta pirskottivat, salamaa välkähyttelivät, ukkoista jyrähyttelivät, rakeita sadattivat, kallion lohkareita sateena pudottelivat, taikka ruumiinsa joka karva ja aukko tulta ja savua tuiskivat. Muutamilla heistä oli yhdessä ruumiissa monta päätä, muutamilla vain yksi silmä, muutamat olivat silmiä täynnä, muutamat olivat paksumahaisia, pitkävartaloisia, muutamat laihoja, vatsaa vailla, muutamilla oli pitkät hampaat ja suuret kynnet, muutamilla pitkät koivet, paksut polvet, muutamilla suuri naama poikkipuolin päässä, muutamat olivat alastomia, toisilla oli tiikerin talja pukimena, toisilla käärmeen nahka, muutamilla oli kasvojen toinen puoli punainen, toinen valkoinen, muutamilla oli vyöllänsä suuri kulkunen, muutamilla oli apinan ruumis hevosen pää, toisilla oli leijonan, lohikäärmeen tai norsun pää. Väliin ne kilpaa juosten toisiinsa törmäsivät, väliin ilmassa liitelivät tai puitten välillä lentää hyppelivät, huusivat ja ulvoivat, niin että ruma ääni taivasta ja maata täristi, savu ilmaan kohosi, rajutuulet metsää kohistelivat.

Siddhaarta pysyi jäykkänä lihastakaan kasvoissaan värähyttämättä kuin kuningas leijona petojen keskellä. Tästä paholaiset yhä enemmän kiukustuivat, silmiään mulkoilivat, hampaitaan kiristelivät, lentää ja karata mellastivat. Siddhaarta katseli tätä ääneti kuin lasten leikkiä. Kivihin tarttuneet paholaiset eivät voineet niitä nostaa, nostaneet eivät voineet enää niitä maahan laskea. Lentävät peitset ilmaan jähmettyivät, niin etteivät voineet pudota. Ukkospilvi suuria rakeita viskeli, mutta ne muuttuivat korean värisiksi kukkasiksi. Lohikäärmeitten puhaltama myrkkysavu muuttui hyväksi hajutuoksuksi. Kun Siddhaarta hiljaa oikean kätensä ojentaen maata osoitti, välkkyi hänen kämmenessään auringon ja kuun kirkkaus, ja kullan suloinen väri täytti ilman. Kun hän kovalla äänellä paholaisjoukkoa nuhteli, tärähti maa ja taivas, ja paholaisparvi hajosi kuin pilvi, katosi kuin kaste jäljettömiin. Avaruus nyt selkeni, aurinko ja kuu loistivat, pimeys hälveni, koko mailman valaisi buddhan kirkkaus, taivas pudotteli kukkiansa ja hyvien jumalien riemun ääni täytti ilman.

Paholaisjoukon poistuttua Siddhaarta hiljaisena ajatuksensa keräten eteni heräämisen tiellä. Nyt oli sydämensä puhtoinen kuin vastasyntyneen lapsen. Ihmeellisen ponnahduspaikan saavuttaneena tunsi hän käsittävänsä mailman kaikkeuden, olevansa siinä vapaa ja kohonneensa elämän ja kuoleman kiertelyn yläpuolelle. Tunteensa vapautui kaikesta tuskasta. Järkensä käsitti mailman perussyyt. Ruumiinsa alkuaineiden kahleista vapautuneena täytti koko avaruuden. Kaikki entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden keskinäiset suhteet ja niistä riippuvat elämän muodot, sielunvaelluksen perussyyn, syntymisen, vanhuuden, kivun ja kuoleman synnyn, elolla ja tunnolla varustettuja olentojen tekojen koston ja palkinnon, kaikki hän selvästi tajusi; ihmiselämä tuskinensa ja riemuinensa leveni kirkkaassa loistossa hänen silmiensä eteen. Näin hän vapautui kaikesta epäselvyydestä. Kun idän taivaalle kirkkaat tähdet ilmestyivät, oli Siddhaartan elämän suuri toive täyttynyt, ja hän saavuttanut verrattoman, täydellisen heräämisen. Nyt tuli Kapilan perintöruhtinaasta Siddhaartasta hänen suuren mailmanvapahdustehtävänsä suorittamista varten Buddha.

“Ah, tuskien riimuun sidottuna olen, raukka, elon ja kuolon teillä kierrellen monta vuotta harhaillut! Nyt olen kiertelemisen kahleet katkonut ja takonut ne vapautuksen avaimiksi. Olen löytänyt valon, millä valaisen elon ja kuolon valtamerta sen pimeässä yössä. Tämän valon loisteessa paljastuu tuskien lähde. Olen vapaa, olen täydellinen; kuka voisi minut kahleisiinsa kytkeä! Minun kauttani saavat myös kaikki muut elävät pääsyn ymmärryksen tielle. Ymmärryksen tie on muuttumaton totuus, rikkumaton sydämen rauha, täydellinen autuus. Se on syntymättömyyden, kuolemattomuuden, häviämisen autuaallinen, suuri Nirvana”.

Kolmenkymmenenseitsemän päivän ajan oli Buddha tämän ymmärryksen valon keskellä.

YHDESTOISTA LUKU.

Buddhan saarna.

Siddhaarta oli nyt tullut Buddhaksi. Hänen taivaalta saamansa suuri pelastustehtävä oli tästä alkaen vähitellen suoriutuva. Ei Buddha ollut vain omaa autuuttansa saavuttaakseen totuutta etsimään ruvennut. Vaimonsa ja poikansa jättäminen, valtaistuimen hylkääminen ja monivuotinen herkeämätön ahkeroimisensa aiheutui hänen suuresta rakkaudestaan. Hän tahtoi avata kaikille eläville pelastuksen tien. Tämä hänen suuri rakkautensa käsitti kaikki aikakaudet ja armon taivaana peitti koko mailman. Sen suuruus oli ääretön, sen korkeus mittaamaton. Syynä siihen, että Buddha buddhaksi tuli ja että häntä kolmentuhannen vuoden päähän ulottuvan opinvirran alkulähteenä mailmojen jumaloiduksi opettajaksi kunnioitetaan, on pidettävä vain tätä hänen suurta rakkauttansa. Hänen oma heräämisensä oli hänen suureen tehtäväänsä nähden vain välikappale. Lopullinen tarkoitus oli kaikkien elävien pelastus. Ja nyt oli tullut se aika, jolloin hän rupesi kaikkia eläviä pelastaakseen opinpyöräänsä pyörittämään.

Kaikki pyhyyden ja viisauden opetus on suuren kellon kaltainen. Kuulijan mukaan on se joko korkeampaa tai yksinkertaisempaa, niinkuin kellon soittajasta riippuu äänen kovuus tai heikkous. Vanhoista ajoista alkaen jakaantuvat pyhien viisasten selitykset, mitä tarkkuuden määrään tulee, asian mukaisiin ja rahvaanomaisiin. Älykkäille, oppineille annetaan asian vaatima totuuden tarkka selitys; yksinkertaisille, oppimattomille annetaan rahvaanomaista, heidän käsityskantaansa mukaantuvaa opetusta. Sillä tämä lienee opin levittämiseksi välttämätön menettelytapa. Buddha myöskin näin menetteli. Bodaipuun alla tapahtuneessa heräämisessään käsittämänsä totuus on syvän syvä, hienon hieno, vaikea sanoa, vaikea käsittää. Jos hän sen paljaaltansa olisi rahvaalle kertonut, niin olisi se vain naurun ja pilkan aineeksi joutunut. Siksipä Buddhan aikanansa antama opetus, niinkuin Konfutsenkin oppilastensa kysymyksiin vastaaminen, aina mukaantuu kuulijoittensa käsityskykyyn. Myöhemmän ajan buddhalaiset ovat opetuksen laadun mukaan jakaneet hänen antamansa opetukset, milloin kahdeksi tieksi, milloin kahdeksi portiksi, milloin kahdeksi, kolmeksi, neljäksi, viideksi opiksi. Siitä huolimatta ei buddhan-oppia suinkaan ole kahta lajia, vaan esitys on opetettavien käsityskyvyn mukaan erilaista. Kun ei tämä kirjanen voi puuttua buddhan-opin yksityiskohtiin, sanomme tästä vain tämän verran.

Ennenkuin Buddha laajemmalta ryhtyi oppiansa levittämään, tahtoi hän ensin pelastaa Araara-erakot, kaksi vanhaa opettajaansa, mutta sai kuulla, että he olivat paikaltansa poistuneet. “Koska niin on, niin menen opettamaan noita viittä kerjäläishartailijaa, joista Urwirv-metsässä erosin”, ajatteli hän ja lähti Benaresiin, johon he olivat muuttaneet.

Tiedämme, kuinka kerjäläishartailijat olivat luulleet, että Buddha oli langennut mailmaan takaisin, koska hän oli virrassa uinut ja juustoa syönyt, ja lähtivät yhdessä kidutusmetsästä Benares-maan Murigadaviin pitkittämään siellä kidutustansa. Kun nyt näkivät Buddhan lähestyvän, niin puhelivat he keskenään: “Katsokaappa häntä, kuinka on lihava ja verevä! Mies on mailman tomuhun tahriintunut! Vaikka tuleekin, niin emme suinkaan häntä entiseen tapaan opettajanamme kohtele. Sillä hän on valansa rikkonut, kidutuksesta luopunut ja himojen maille palannut”. Mutta kun Buddha lähemmä tuli, niin herätti hänen majesteetillisen muotonsa kirkkaus kumminkin heissä entisen kunnioituksen tunteen.

Buddha selitti heille, että kidutuksen kautta on mahdoton vapautumista saavuttaa. Kun vaan erehdyksestänsä luopuu, niin vaikka sitten syökin lihaa ja pukeutuu kauniisen pukuun, jättää pyhät kirjoitukset lukematta, munkeille lahjoja antamatta, ja kylmässä ja kuumassa nälkää nähden kidutusta harjoittamatta, niin ei siitä vähääkään ole vapautumiselle haittaa. Mailman saastana ei ole lihan syöminen, vaan himot. Vaikka tunteensa hehkua ja himonsa paloa sammuttamatta kuinka surkeata elämää viettäisi, ei siitä hyötyä olisi. Kun ruumis heikontuu, niin häiriintyy samalla sielukin. Terveessä ruumiissa vasta täydellisen viisauden valon sytyttäminen laatuun käy. Tämä on se oikea keskitie, selitti hän.

Hartailijat tulivat Buddhan opetusta kuullessaan kovin liikutetuiksi ja häpesivät, että olivat turhaan niin monta vuotta itseään kiduttaneet. He pyysivät jalat ristissä kunnioituksesta maahan kumartuneina päästä Buddhan oppilaiksi. Buddha suostui heidän pyyntöönsä ja selitti heille vielä neljän pyhän opinkappaleen totuuden.

Mitkä ne neljä pyhää opinkappaletta ovat? Ne ovat tuskien lopettamisen, Nirvanaan pääsyn tie:

Ensimäinen koskee vaivaa. Sillä ihmiselämä alkaa vaivalla ja loppuu vaivalla. Syntyminen, vanheneminen, kipu ja kuolema ovat kaikki vaivaa. Vastenmielisiinkin henkilöihin täytyy meidän yhtyä, rakkaistakin erota. Kunnian loiste hälvenee, saatu menetetään. Kaikki täällä on vain ikävyyttä, vaivaa ja tuskaa. On siis ymmärtäminen, että tämä mailma on vaivojen maa. Se on viisauden alku.