Part 2

ROUVA AIROLA (alkaa hiljaa ja hitaasti, pitemmän vaitiolon jälkeen). Niihin aikoihin, jolloin Erkki Koljas, nuorena ja ylpeänä ajeli komealla mustalla oriillaan pitkin pitäjiä kosiskelemassa rikkaita perijättäriä, saapui hän matkoillaan myöskin tuonne Vesikansan puolelle. Siellä olikin rikkaita tyttöjä monessa talossa. Mutta Erkki Koljas pysähtyi kerran tuiskusääliä yöksi erääseen pieneen taloon, jossa isä nuoren tyttärensä kanssa hoiti taloutta. —

Vaikka tilukset olivat pienet, oli sentään ihmisijän ahkeruus ja säästäväisyys saaneet aikaan sen, että kylällä tiedettiin tuon pikkutalon tyttären saavan myötäjäisinä kymmenen tuhatta. Tämä summa arveltiin sentään aivan riittämättömäksi Erkki Koljaalle. —

Kuitenkin tapahtui se ihme, että Erkki Koljas ja tuo pikkutalon tyttö menivät kihloihin. — Silloin sanoivat kaikki ihmiset sen tapahtuneen puhtaasta rakkaudesta. Niinpä taisi ollakin. Ainakin tyttö rakasti Erkki Koljasta niinkuin nainen voi voimakasta miestä rakastaa — kaikella sydämensä hehkulla.

Kului se talvi ja seuraava kesä syksyyn, lähemmäs joulua — näihin aikoihin —. Erkki Koljaan kihlattu valmisteli miehelään muuttoa. —

Eräänä syystalven iltana istui morsian arkihuoneessa askaroimassa. Mielitiettyään hän ajattelee. Joka sormen sijaan jää ajatus hänestä. —

Silloin aukenee ovi ja sisään astuu mustiin turkkeihin puettu mies — rautapäinen piiska kädessä. — Tytölle tuli suuri riemu, kun tunsi tulijan Erkki Koljaaksi. Ilo kuitenkin haihtui pian. Erkki Koljas ei istunut, ei riisunut, tahtoi vain tavata tytön isää.

Isä tuli. Erkki Koljas ajoi keskilattialla seisten asiansa. Kihlattu morsian seisoi vapisevana uunin kulmalla, peljäten sydämensä jyskeen häiritsevän musta-turkkista miestä. Erkki Koljas vaati myötäjäissumman korottamista toisen verran. Isä selitti, ettei hänellä ollut penniäkään enempää. Silloin sanoi Erkki Koljas, että kihlauksen täytyi purkautua.

Tytär heittäytyi ylkänsä syliin. Mutta Erkki Koljas työnsi hänet kiivaasti luotansa. — Silloin tuimistui isä ja uhkasi pysyttää kihlauksen, vaikka piispan luo pitäisi matkata. Erkki Koljas kirosi. Kohotti rautapäisen piiskansa ja iski sillä tammisen pöydän keskeltä kahtia. — Vauhko tyttö uljistui. Ei enään peljännyt hän rautasydämistä miestä, vaan otti tyynesti kihlasormuksen sormestaan, astui ylpeänä sulhasensa luo ja antoi sen hänelle.

Silloin lähti Erkki Koljas.

Tyttö jäi kuuntelemaan hänen kulkusiensa ääntä, joka kaikui kauvan tyynessä illassa.

Jää ajatuksiinsa vaipuneena istumaan.

PENTTI (on vaipunut pää käden nojaan).

AINA (nousee hitaasti sohvasta).

ERKKI KOLJAS (tulee ulko-ovesta puettuna isoon, mustaan turkkiin, iso piiska kädessä).

AINA (huomaa Erkki Koljaan kääntyessään. Kirkasee peljästyksestä).

ROUVA AIROLA ja PENTTI (hypähtävät ylös). Mitä se?!

ERKKI KOLJAS. Hyvää iltaa! — Miksi säikähdyitte, neiti Airola? — Terveisiä Ylimaasta! — Kas vaan! Rouva pastorskakin on täällä. En heti huomannutkaan.

Tulee esille ja alkaa riisumaan.

ROUVA AIROLA. Tule Aina! Mennään me Eevin luo.

ERKKI KOLJAS. Älkää vielä menkö kotia, pastorska! Saatte kuulla uutisia Ylimaasta.

ROUVA AIROLA (menee Ainan kanssa). Menemme toimittamaan Ainalle vähän lääkettä. Hän on pikkuisen vilustunut.

ERKKI KOLJAS. Vai niin, vai niin!

PENTTI (on koko ajan tarkastellut isäänsä). Antakaapas tänne se piiska! Miksikä sellaista huoneeseen kuljetatte?

ERKKI KOLJAS. Sattui unohtumaan käteeni. Mitäpä se nyt teki!

PENTTI (ottaa piiskan ja vie peränurkkaan). Aina niin pahasti peljästyi.

ERKKI KOLJAS (naurahtaa). Niin näkyi peljästyneen. Sellaisiahan ne tämänaikaiset tytöt ovat. (Vie turkkinsa oviseinälle. Istuu nojatuoliin ja alkaa riisua päällyssaappaitaan). Kuuluukos mitään?

PENTTI. Ei mitään.

ERKKI KOLJAS. Hm! — (Vie päällyssaappaansa oven suuhun). Serkkusi, pastori Koljas lähetti terveisiä. Toivoi pian näkevänsä sinut. — Hän ei ollut terve. On jo pitemmän aikaa sairastellut. — Ja Niinisalo lähetti terveisiä.

PENTTI. Kiitos vaan!

ERKKI KOLJAS (tulee alas). Kyllä on komeaksi sen Niinisalon rustannut. — Uusi kivinavettakin — kolmelle sadalle lehmälle. Se on viisi syltä pitempi kuin meidän. (Istuu keinutuoliin). Liinaharjulta lähettivät myöskin terveisiä.

PENTTI (hermostuneesti). Vai — Liinaharjulta!

ERKKI KOLJAS. Ne naapurukset — ne vasta ovat taloja! Kumma kun ovat niin sattuneetkin vierekkäin — sellaiset jättiläiset.

PENTTI (pitkään). Minä olen odotellut isää —

ERKKI KOLJAS. Kuinka niin? Tänäänhän minun piti tullakin.

PENTTI. Niinpä niin. Mutta minulta kun jäi puhumatta, ennen isän matkaa, muuan asia.

ERKKI KOLJAS. No, mikä estää nyt? Anna tulla!

PENTTI (yhä hermostuneempana). Jos isä on ajatellut minun naimisiin menostani jotakin, niin —

ERKKI KOLJAS. No, sepä sattui. Tietysti olen ajatellut. Mainitsin äsken Liinaharjun. Tunnethan sinä Emman?

PENTTI. Kyllä, mutta —

ERKKI KOLJAS. Hän on saatavissa. Ajatteles! Kuusikymmentä tuhatta. — e oli juuri minun matkani salainen tarkotus. Eihän se Niinisalon tila katsomisesta parantunut. Tunsinhan minä sen. Se oli sinun vuoksesi kun olin liikkeellä ja —

PENTTI (kiivaasti). Minä en huoli Emmasta.

ERKKI KOLJAS (hämmästyy). Mitä? — (Nousee). Kuules poika! Minä olen sanan saanut ja omani antanut. Asia on päätetty. Ymmärrätkö?

PENTTI. Minä en voi. Minä rakastan toista.

ERKKI KOLJAS. Rakastat toista! Ketä toista?

PENTTI. Ainaa.

ERKKI KOLJAS. Ketä Ainaa?

PENTTI (hiljaa). Aina Airolaa.

ERKKI KOLJAS (ymmällä). Aina Airolaa? (Rupeaa nauramaan). No, sen minä sanon! — Et sinä Pentti ensi kertaa hulluttele.

PENTTI. Älkää naurako, isä! Asia on tosi. (Voimakkaammin). En minä Emma Liinaharjasta ikinä huoli.

ERKKI KOLJAS (polkee jalkaa). Vaiti sinä — nulikka! — Ensi sunnuntaina kuulutuksille — (menee Pentin eteen) ilman ainoatakaan vastaväitettä. (Hiljentää ääntänsä). Pidä se mielessäsi! — Ja nyt — ei sanaakaan enään!

Menee perälle vasemmalle.

PENTTI (jää liikkumattomaksi paikoilleen).

Esirippu.

Toinen näytös.

Sama huone. Aamu.

EEVI (tulee oikealta. Menee yli näyttämön ja ottaa avaimen avainkaapista. Palaa katsomaan ulos akkunasta). Pentti! (Menee Pentin ovelle). Hevonen on jo valjaissa.

PENTTI (huoneessaan). Tämä on myöskin valmis.

Tulee huoneestaan kirje kädessä.

EEVI. Mitä sinä kirjoitit?

PENTTI. Ilmotin vain lyhyesti, että Aina on sairastunut. Eikä sentähden luultavasti voi hoitaa huomisia päättäjäisiä. Ehdotan koko jutun supistamista siihen, että lapsille annetaan todistukset ilman mitään muuta.

EEVI. Se on hyvä.

PENTTI. Niin — voihan isä koulujohtokunnan jäsenenä hoitaa kaikki.

EEVI. Aivan niin. — No, oletko puhunut isän kanssa?

PENTTI. Tästäkö?

EEVI. Ainasta.

PENTTI. Hm! — Eilen illalla vähän alotin —

EEVI. Ja hän?

PENTTI (ei vastaa).

EEVI. Kielsi tietysti?

PENTTI. Niin teki. Mutta saadaanpas nähdä! (Aikoo mennä).

EEVI. Vielä yksi seikka!

PENTTI. Minulla on kiire!

EEVI. Silmänräpäys vain!

PENTTI. Nopeasti sitten!

EEVI. Mika se paperi oli, jonka sait Ainalta?

PENTTI. Mikä paperi?

EEVI. (tiukasti). Se, jonka sait?

PENTTI. Sinä —

EEVI. Se, jossa oli sinetti?

PENTTI. Sellainenko urkkija sinä olet?

EEVI. Onko se paperi tuossa kirjeessä?

PENTTI (kohauttaa olkapäitään ja aikoo lähteä).

EEVI (estää häntä). Kuule minua! Minä en ole mikään urkkija, enkä kulje isän asioilla. Usko se! — Vastaa vain minulle, onko sekin paperi tuossa kirjeessä?

PENTTI (katsoo Eeviä pitkään). Entä — jos olisi?

EEVI. Se oli Ainan valtakirja? Eikö niin? Kuulutusta varten?

PENTTI (ei vastaa).

EEVI. Sano — oliko?

PENTTI. Minun ei tarvitse tehdä sinulle tiliä töistäni.

EEVI. Se oli siis se!

PENTTI. No, olkoon sitten! — Mene nyt kertomaan niille!

EEVI. Kuule, Pentti! — Minä vakuutan sinulle vielä kerran — minä en sekaannu sinun asioihisi, enkä anna isälle minkäänlaisia ennenaikaisia tietoja. Mutta minä varotan sinua vakavasti! Ajattele, että isä saa kuitenkin jo huomenna tietää tämän. Ehkä jo tänään. Sinun pitää sitä ennen auttaa minua toimittamaan Aina pois meiltä — kotiansa.

PENTTI. Luuletko — että isä — voisi —

EEVI. En luule mitään! — Lupaatko tehdä sen?

PENTTI. Eevi! — Minä loukkasin sinua äsken. Anna se minulle anteeksi!

EEVI. Joutavia! — Muista vain toimia viisaasti! — Ja sitten — eikö olisi parasta kutsua lääkäri?

PENTTI. Niinkö luulet?

EEVI. Niin. — Kuume yhä lisääntyy mielestäni. Ja muutenkin. On niin vaikeata, kun ei tiedä mitä tekisi. Näithän äsken miten Aina on umpinainen ja suljettu. Ei valita, eikä puhu mitään.

PENTTI. Hm! — Sitten on parasta —

ERKKI KOLJAS (tulee vasemmalta). Miksi on valjastettu? — Ketä varten?

EEVI (menee vasemmalle).

PENTTI. Tätä kirjettä viemään rovastille.

ERKKI KOLJAS (tarkistuen). Kirjettä — rovastille?

PENTTI. Ja samalla lääkärin luo. Aina on sairas.

ERKKI KOLJAS (kulkiessaan Pentin ohi, ottaa kirjeen). Näytäs!

PENTTI (huudahtaa). Isä!

ERKKI KOLJAS. No? Mitä se on?

PENTTI (hämillään). Olisi kiire — saanko kirjeen!

ERKKI KOLJAS. Katsotaanpas, miten olet kirjoittanut. (Repäsee kirjeen auki).

PENTTI. Ettehän aikonekaan lukea toisen kirjettä!?

ERKKI KOLJAS (istuu keinutuoliin). Toisen? — Minä olen koulujohtokunnassa, etkä sinä. (Ottaa kirjeen kotelosta).

PENTTI (ärtyneesti). Kirjoittakaa sitten myöskin itse asianne!

ERKKI KOLJAS (katsoo Penttiä pitkään). Voinhan minä kustantaa itselleni eri kirjurin. — Sitten on vaan sinun — mentävä hakoja ajamaan.

Alkaa lukea.

PENTTI (seisoo hermostuneena Eevin pöydän luona).

ERKKI KOLJAS (kylmällä levollisuudella). Istuhan!

PENTTI. Voin seistäkin.

ERKKI KOLJAS (käskevästi). Istu!

PENTTI (istuu tahtomattaan).

ERKKI KOLJAS (repii rauhallisesti kirjeen palasiksi ja heittää uunin eteen). Tämä kirje on tarpeeton. Jos niin kävisi, että sinä menisit kuulutuksille tuollaisen — hm! — jonkun neiti Airolan kanssa, niin voit silloin mennä itse hoitamaan asian ja samalla — jäädä sille tielle. Sillä silloin ei mene naimisiin Koljaan poika, vaan — sinä. — Ymmärrätkö?

PENTTI. Kyllä! Te uhkaatte minua.

ERKKI KOLJAS. En uhkaa. Sanon vain, että Koljaan emäntä tuodaan Liinaharjulta — jos tuodaan.

PENTTI. Mutta minä rakastan Ainaa.

ERKKI KOLJAS. Onko se sinun ensimäinen rakkautesi?

PENTTI (liikahtaa hermostuneesti. Ei vastaa).

ERKKI KOLJAS. Näetkös nyt! Hetken mieliteko! Tyhjää ilmaa! — Mutta suvun kunnia! Vanhan sukutalon maine! Karttuva varallisuus —

PENTTI. Ovat yhtä hyvin mielitekoja. Tyhjää ilmaa!

ERKKI KOLJAS. Vai niin! Vai on suvun maine ja vanhan perintötalon varallisuus tyhjää! (Ivallisesti). Ja kuitenkin nautit sinä tyytyväisenä monen miespolven hankkimia etuja ja kutsut niitä tyhjäksi ilmaksi.

PENTTI. Vielä pahemmaksi voin kutsua niitä, jos ne riistävät minulta persoonallisen vapauteni.

ERKKI KOLJAS. Vapautesi! Sinulla oli vapaus etsiä itsellesi asemasi mukainen vaimo niin laajalta kuin Koljaan maine ulottuu. Ja sen rajan etäisyyden luulisin antavan tarpeeksi vapautta vaikka minkälaiselle viiripäälle. — Mutta se vapaus sinulle muka ei riittänyt, ja sinä aloit hyppiä aitojen yli.

PENTTI (katkerasti). Ne ovat juuri ne onnettomat aidat —

ERKKI KOLJAS. Aitaamatonta alaa ei ole missään! Ja ne, jotka hyppivät aitojen yli — ne pannaan liekaan. — Sinulla oli valta itse valita. Mutta koska jätit sen tekemättä, niin valitsen minä.

PENTTI. Isä! Se on anteeksi antamatonta vääryyttä.

ERKKI KOLJAS. Äh! — Tyhmille ihmisille on kaikki vääryyttä. Kaikki! Paitsi heidän omat tyhmyytensä. Siksi onkin heidät ohjattava oikealle tielle.

PENTTI. Millä?

ERKKI KOLJAS. Pakolla. Väkipakolla on sellaiset ihmiset pantava tuntemaan oma hyvänsä, oma etunsa. — Itse heissä ei kuitenkaan koskaan ole siihen miestä. Heti ensimäisessä käänteessä ovat he valmiit tekemään kuperkeikan. Ja sellaisia kuperkeikkoja sinäkin mielestäni olet tehnyt jo aivan tarpeeksi.

PENTTI. Jos minä olen tehnyt jotakin sellaista, jota te kutsutte kuperkeikaksi, on se tapahtunut juuri sentähden, että on käytetty pakkoa.

ERKKI KOLJAS. Et pakon tähden. Vaan sentähden, että on ollut liian vähän pakkoa. Sentähden olet sinä vain hutiloinut koko ikäsi. Kaikki on ollut pelkkää hutiloimista. — Vai oletko ehkä pitänyt vakavana toimintana sen, että olet ruokkinut syöttöoriita, ostellut kilpa-juoksijoita, ajellut maanviljelyskokouksissa, kansanhuveissa ja kilpa-ajoissa ja tuhlannut rahaa? — Tämän kaiken annoin tapahtua sentähden, että se sopi Koljaan pojalle, kun Koljaalla oli sellaista elämää varten tarpeeksi varoja. Ja sentähden, että luulin sinut kyllin arvokkaaksi sukusi jälkeläiseksi, joka etsii itselleen kyllin arvokasta emäntää. Mutta vuosi kului vuoden perästä ilman minkäänlaista muutosta. Nyt olet sinä lähemmäs kolmekymmentä vuotta ja istut tuossa vielä yhtä toimettomana, yhtä —

PENTTI. Niin voi käydä sille, joka ei saa laskea omaa tulevaisuuttaan omalle maaperälleen.

ERKKI KOLJAS. Mikä se sellainen olisi ollut?

PENTTI. Jos minä vielä tämän ikäisenä istun tässä toimettomana, niin johtuu se siitä, että minä en ole voinut täällä mihinkään ryhtyä. Ei vielä elämässäni ole missään tosi asiassa kysytty minun ajatustani. Korkeintaan olette käyttänyt minua juoksupoikana — oman tahtonne kätyrinä. Te olette aina sulkenut tai määrännyt minun tieni, aina suunnannut joka yritykseni — tai paloitellut sen pirstaleiksi. — Se on teidän joko näkyväinen tai näkymätön pakkonne, joka täällä kaikki järjestää ja määrää. Se ahdistaa meitä kaikkialla — se on ilmassa, jota me hengitämme. Sentähden minä en tunne itsessäni mitään kokonaista. Kaikki on pirstaleita. Minä en osaa mitään kokonaista, en taida mitään kunnolla.

ERKKI KOLJAS (hymyilee). Kun pahankurinen lapsi ei saa mitä tahtoo, niin tekeytyy hän sairaaksi. — Jos pääsisit naimisiin neiti Airolan kanssa, niin silloin kai olisi kaikki parannettu?

PENTTI. Silloin olisin ainakin tyytyväinen. Silloin yrittäisin luoda oman vaikutusalan ympärilleni ja —

ERKKI KOLJAS. Vaikka et osaa mitään kokonaista — et taida mitään kunnolla? Taas ilmaa! — Isäntänä Koljaalla voi olla millainen pirstale tahansa. Eikö niin? — Hm! — Kyllä voikin. Mutta sellainen isännyys maksaa. Ja siksi on hankittava taloon suuria myötäjäisiä.

PENTTI. Siksikö vain? — Eikö minun ole myöskin hankittava ne rahat, jotka te olette luvannut Eevin myötäjäisiksi?

ERKKI KOLJAS. On — ellei tehdä taloon velkaa.

PENTTI. Voihan myydä metsää.

ERKKI KOLJAS (nousee). Metsää! — Mies, mitä sinä ajattelet! Kyllä kai sinä senkin voisit tehdä! — Tyhmän oikkusi toteuttamiseksi voisit antaa kaataa kuuluisan Koljaan metsän! — (lähestyy Penttiä). Mutta minä sanon sinulle, että silloin voi meidän sukummekin kaatua kantojen juurille. (Kävelee). Jos Koljaan metsä minun eläessäni myydään, niin myydään se sentähden, että minun sukuni ei tule enään hallitsemaan Koljaan perintötaloa. Nyt senkin tiedät.

PENTTI. Ja sentähden on saatava Liinaharjusta meille emäntä.

ERKKI KOLJAS. Sentähden.

PENTTI (pienen äänettömyyden jälkeen). Miksi kohotitte Eevin myötäjäiset niin suuriksi?

ERKKI KOLJAS. Siksi, ettei vähempi riittänyt Koljaan tyttärelle.

PENTTI. Päästäkseen Niinisaloon?

ERKKI KOLJAS (pysähtyy. Vastaa hetken perästä). Niin.

PENTTI. Miksi juuri sinne?

ERKKI KOLJAS. Siksi — siksi, että niin täytyi käydä.

Kävelee.

PENTTI. Ja miksi meille pitää tuotaman emäntä juuri Liinaharjusta?

ERKKI KOLJAS. Myöskin siksi — että niin täytyy käydä.

PENTTI (nousee). Ja niin täytyy käydä siksi, että te niin tahdotte, että teillä siitä on jonkinlaisia etuja.

ERKKI KOLJAS (pysähtyy). Minulla?

PENTTI. Niin — teillä. — Te ostatte Eevin yhtäälle — myytte minut toisaalle ja teille jää vielä kaupasta kymmenen tuhatta. Eikö se ole etu?

ERKKI KOLJAS (levollisesti). Sisaresi joutuu arvokkaalla tavalla pois kotoaan ilman minkäänlaista rasitusta talolle. Sinä saat talon vastaan sellaisena kuin se on ja seisoo — ja vielä rahoja. Onhan se etu. — Mutta ymmärrätkö, (lähestyy) että sinä ne rahat saat, enkä minä? — Sellaisia houreita! Rahoja minulle! Mitä minä niillä tekisin! (Poistuu). — Minulla on kyllä tarpeeksi rahoja, itseäni varten.

PENTTI. Mutta sitä, mitä teillä ei ole tarpeeksi, hankitte te tällä kaksoiskaupalla.

ERKKI KOLJAS. Mitä se on?

PENTTI. Miksi kysytte minulta mitä ovat teidän omat suunnitelmanne? — Mutta näyttääkseni teille, että ne eivät ole mitään salaisuuksia, voin kertoa niistä. — Te tahdotte päästä edusmieheksi.

ERKKI KOLJAS. Millä!

PENTTI. Mutta teillä ei ole ollut tarpeeksi kannatusta. Sentähden hankitte sukulaisuussuhteita Ylimaassa. Sentähden meidät kaupitaan — myydään. Väitättekö vieläkin, että ne eivät ole teidän etunne, jotka tässä määräävät, vaan meidän? — Ja sellaisina astinlautoina, sellaisina välikappaleina te käytätte meitä! Meidän pitää uhrata itsemme, onnemme ja tulevaisuutemme sentähden, että te tahdotte päästä vaaleissa voitolle — päästä edusmieheksi! — Oh! Sellaista halpamaista kunnianhimoa! Sellaista —

ERKKI KOLJAS (ankarasti). Vaiti! — (Kylmästi ja tyynesti). Minä voisin sinuun suuttua, ellen minä sinua tuntisi. — (Lähestyy). Heti kun olet vihitty Emma Liinaharjun kanssa, saat talon haltuusi ja minä vetäydyn vaarin verolle. Se tulee olemaan minun edusmiespaikkani. Mutta se toinen — se tulee sinulle. Ennemmin tai myöhemmin.

PENTTI. Minulle? Niinkö olette suunnitellut?

ERKKI KOLJAS. Alussa en sitä niin ajatellut — Mutta koska sattuma näkyy viittaavan tietä, niin on sinun myöskin sitä tietä kuljettava. — (Poistuu). Minua on aina vastustanut ylimaalainen puolue. Nyt se puolue on meidän ja voitto on varma. Mutta minä en sitä voittoa tahdo käyttää, enkä enään siitä välitä. Sentähden olenkin sen hankkinut sinulle.

PENTTI. Minäkään en siitä välitä.. — Mitä minun siellä pitäisi edustaa? Tietysti teitä. Ainoastaan teitä. — Antakaa minun kulkea omaa tietäni!

ERKKI KOLJAS (ankarasti). Luuletko, että tässä voi tinkiä — tai, että minä rupean mihinkään sovitteluihin! Asia on peruuttamattomasti päätetty, ja siitä on panttina minun sanani tältä puolelta ja liinaharjulaisten sieltä. Sinulla on ainoastaan tämä oikea tie kuljettavana, ellet tahdo ruveta maankulkijana hulluttelemaan. Siis: joko — taikka! — Käytä nyt selvää järkeäsi — äläkä tähtää tyhjään ilmaan!

EEVI (on tullut viimmeisten sanojen aikana).

ERKKI KOLJAS. Nyt menen toimittamaan sanan rovastille. Ja lääkärille.

EEVI. Hyvä!

ERKKI KOLJAS (Menee oikealle).

PENTTI (istuu tuskallisena).

EEVI. Mahdotonta? Eikö niin?

PENTTI. Mahdotonta.

EEVI. Senhän sanoinkin. — Nyt on toimitettava Aina kotiansa ja rauhassa odotettava hänen parantumistaan.

PENTTI. Entäs sitten?

EEVI. Sitten vasta voi hänelle ilmottaa asiain tilan.

PENTTI (nousee). Ei, ei! Ei, ei!

EEVI. Mitä — ei?

PENTTI (kävelee kiivaasti). Ei mitään! — Oh! Sellaista häpeämätöntä, inhottavaa sydämettömyyttä! Sellaista omavaltaista menettelyä! — Mutta tällä kertaa isä pettyy laskuissaan. Hän luulee, että mailma loppuu Koljaan portin pieleen. — Saadaanpas nähdä!

EEVI. Kyllähän tämä mailma siihen loppuukin.

PENTTI. Loppukoon sitten! Loppukoon ikuisiksi ajoiksi! — Löytyypä muualla alaa sitä enemmän.

Istuu entiselle paikalleen.

EEVI. Et sitten aijo seurata isän tahtoa?

PENTTI. En.

EEVI. Mitä aijot tehdä?

PENTTI. Lähden pois kotoa.

EEVI. Minne?

PENTTI (ärtyisesti). Minne tahansa!

EEVI. Se on liian kauvas.

PENTTI (katsoo Eeviä) Liian kauvas?? — Niinkö luulet?

EEVI. Niin.

PENTTI (nousee). Sinä et usko, että minä voisin luopua tästä kaikesta?

EEVI. Helposti voi luopua. Mutta yhtä helposti ei voi hankkia toista sijalle.

PENTTI (menee yli). Pitää keksiä joku toimiala.

EEVI (menee istumaan). Esimerkiksi? — Mihin parhaiten luulisit pystyväsi?

PENTTI (mutisee). Siinäpä se on.

EEVI. Pitäisi olla hyvin tuottava toimi. Sinä olet tottunut menettämään niin paljon.

PENTTI. Siinäpä se on.

EEVI. Etkä mitenkään voi vetää Ainaa mukanasi puutteeseen ja kurjuuteen.

PENTTI (ottaa päästään kiinni ja istuu keinutuoliin). Siinäpä se on.

EEVI. Jos olisi edes pääomaa, jolla voisi alkaa jotakin! Mutta, kaksi paljasta kättä!

PENTTI (nojaten päätä käsiinsä). Mitä minä nyt teen! Mitä minä teen!

EEVI. Ensiksikin — pelasta Aina onnettomuudesta!

PENTTI. Mutta miten? Miten? Sehän se juuri on —?

EEVI. Siten, että vapautat hänet itsestäsi. — Ilmotat miten asiat ovat ja —

PENTTI. Herra jumala! Eihän se käy. Sepä se onkin, että se ei käy.

EEVI. Miksi ei?

PENTTI. Oh! — Sinä et tiedä —! Minä olen pakotettu syöksemään sekä itseni, että hänet vaikka minkälaiseen kurjuuteen. Olen pakotettu!

EEVI (äkkiä). Pakotettu?

PENTTI. Ainan kunnian tähden — (Nyyhkii).

EEVI (istuu silmänräpäyksen liikahtamatta. Hypähtää ylös). Pentti! (Syöksyy Pentin luo). Sinä —!! — (Hillitsee ääntänsä). Sinä kelvoton raukka! — Ja tuossa istut sinä nyt kyyristyneenä omaan saamattomuuteesi ja tyrskit kuin lapsi. — Hyi! (Kävelee kiivaasti ylöspäin. Katselee Penttiä ja tulee sitten alas). Lopeta edes tuo! — Teet itsesi yhä miehuuttomammaksi.

PENTTI (pakottaa itsensä tyyntymään). Anna anteeksi sisko! Mutta tätä minä en voinut estää. — Sinä et tiedä kuinka rakas Aina on minulle — tämä kaikki koski niin kipeästi.

EEVI. Kuule Pentti! Isän pitää saada tietää heti paikalla kaikki.

PENTTI. Luuletko, että siitä olisi apua?

EEVI. Sitä en tiedä. Mutta ei se ainakaan voi millään tavalla vahingoittaa.

PENTTI. Enpä välitä puhua mitään. (Nousee). Parasta, että rupean vaan valmistamaan lähtöäni.

EEVI. Ensin Aina! — Sitten vasta sinä! (Istuu ajatuksissaan). Odotahan —!

PENTTI. Onko täti Ainan luona?

EEVI. On.

PENTTI. Pitäisi mennä hänen luokseen. Mutta — mitä minä hänelle sanon? En voi valhetella — ja hän voisi heti aavistaa —

EEVI. Minä luulen, että sinä voit vaatia isältä osuutesi äitivainajan perinnöstä ja —

PENTTI. Äitivainajan?! Sanoitpa sanan! — Kiitos Eevi! Sen voinkin tehdä. — Hätäkös meidän sitten!

EEVI. Mutta isälle on sanottava kaikki.

PENTTI (raskaasti). Se ehkä on parasta.

EEVI. (nousee). Jos tahdot, niin minä puhun hänen kanssaan.

PENTTI. Tee se! Tee se, hyvä Eevi! Tee se heti!

EEVI. Ei heti. Sitten vasta, kun Aina on lähtenyt.

PENTTI. Ei, ei! Tämä pitää saada heti selväksi. Tahdon heti varmuutta kaikesta. Ei mitään tyhjänpäiväistä arkuutta enään! Se on juuri se, joka pilaa kaikki.

EEVI. Kun siitä vaan ei tulisi enemmän ikävyyksiä.

PENTTI. Joutavia! Mene nyt vaan!

EEVI. Mutta perintöasiasta saat itse puhua.

PENTTI. Tietysti!

EEVI. Jos jotakin toivot voittavasi, niin olekin sitten mies, kun isä tulee sisään.

PENTTI. Kyllä, kyllä! — Kovakin voi taipua, kun vaan pannaan tarpeeksi ahtaalle.

ROUVA AIROLA (tulee oikealta).

EEVI (mennessään). Täti hyvä! Mene kyökkiin valmistamaan se marjamehu Ainalle. Lähetin jo hakemaan sitä kellarista.

Menee.

ROUVA AIROLA. Kyllä, kyllä. — Lähetitkö sanan lääkärille?

PENTTI. Lähetin. — Miten Aina nyt voi?

ROUVA AIROLA (menee Eevin pöydän luo). Kuume yhä lisääntyy. — Miksi et mene Ainan luo? Luulen, että hän odottaa sinua.

PENTTI. Täti! Mikä sinua vaivaa? Kasvosi ovat niin jäykät ja silmäsi tuijottavat!

ROUVA AIROLA (katsoo vain Penttiä, mutta ei vastaa).

PENTTI (ottaa häntä kädestä). Täti! Mikä sinun on?

ROUVA AIROLA. Minä tiedän — kaikki.

PENTTI (putoaa polvilleen hänen eteensä ja peittää kasvonsa). Täti! Täti!

ROUVA AIROLA (vaipuu istumaan). Lapsi raukat! Lapsi raukat! — En sinua soimaa. Enkä häntä. Säälin teitä — ja soimaan itseäni. Itseäni vain soimaan. Minun olisi pitänyt kaikin voimin karttaa tätä taloa. Karttaa Koljaan sukua! Olisihan minulla ollut siihen kyllin syytä.

PENTTI. Ei minun tähteni, täti! Ei minun tähteni syytä! Ei ainakaan ennen. Nyt vasta — nyt voit soimata — nyt sinulla on syytä — minun tähteni —

ROUVA AIROLA. Olisi ollut syytä sen tähden, joka teki synkäksi minun nuoruuteni. Hänen tähtensä minun olisi pitänyt varoa teitä kaikkia.

PENTTI. Täti!

ROUVA AIROLA. Mutta enhän sitä ole voinut. En ole osannut vihata. En edes karttaa. Siksi kai näin on käynytkin. Ja siksi vain itseäni tästä syytänkin.

PENTTI. Sinä olet aina ollut herttainen ja hyvä meille kaikille. Älä siitä syytä itseäsi. Useimmista lapsuutemme hauskoista muistoista me saamme kiittää sinua. Sinä olet ollut meille parempi kuin oma äitimme. Pitäisikö sinun sentähden soimata itseäsi.

ROUVA AIROLA. Juuri siksi on turmio tullutkin, että olen ollut teille niin läheinen.

PENTTI. Mitään onnettomuutta ei ole vielä tapahtunut. Ja se mitä on — on minun syyni. Ja minun se on korjattava! Soimaa siitä minua yksin! Soimaa! Mutta älä sure!

ROUVA AIROLA. Sokeuteni syy tämä on. — Minä en ole totellut varotusta.

PENTTI. Mitä varotusta?

ROUVA AIROLA. Varottaja kävi minun luonani. Mutta minä en sitä ymmärtänyt. Siksi kohtasikin turmio minun pikku Ainaani. Minä en ymmärtänyt varotusta.

PENTTI. Mikä varottaja?

ROUVA AIROPA. Isäsi — silloin.

PENTTI (nousee). Oletko sinä — tyttö Vesikansan puolelta —?

ROUVA AIROLA (nousee). Olen.

PENTTI. Isäni — ja sinä! — Täti! Tässä on kaksi rikosta sovitettavana. Sekä isän että pojan. — Ja minun on sovitettava molemmat. — Usko minua! Kaikki tulee hyväksi vielä —

ROUVA AIROLA (hymyilee jäykästi). Kaikkiko — hyväksi! Hm! Sinähän teet velvollisuutesi? Eikö niin?

PENTTI Teen — teen! Ethän sitä epäilekään?

ROUVA AIROLA. En. Epäilen vain onnistumista, sillä — minä melkein uskon varottajaani enemmän kuin — mitään muuta.

Menee vasemmalle.

PENTTI (jää paikalleen, tuijottaen eteensä).

EEVI (tulee oikealta). Pentti! — Isä raivostui kauheasti. Oli sittenkin tyhmästi ryhtyä asiaan, kun Aina on vielä meillä.

PENTTI (mutisee). Varottaja —

EEVI. Mitä sanot?

PENTTI (erää ajatuksistaan). Eevi! Tunnetko sinä isän ja täti Airolan entisyyttä?

EEVI. Tunnen.

PENTTI (vähän hurjasti). Hm! — Sen rikoksensa saa isä nyt sovittaa! (Kävelee ylöspäin). Ahaa! (Menee ottamaan piiskan nurkasta). Näetkös tätä!

EEVI. Onko tuo juuri se sama, jolla isä —

PENTTI. Luultavasti. — Pitää kysyä isältä — varmuuden vuoksi.

EEVI. Älä, Pentti! Älä herran tähden! Isä on jo muutenkin niin suuttunut.

PENTTI. Jos hän on suuttunut, niin iskeköön tällä rautanuijalla —

EEVI. Vaiti, vaiti! — Isä tulee.

PENTTI (menee istumaan keinutuoliin ja heiluttaa piiskaa kädessään).

ERKKI KOLJAS (tulee). Eevi! Jätä meidät!

EEVI (menee vasemmalle).

ERKKI KOLJAS (kävelee kiihkeästi edestakaisin. Pysähtyy Pentin luo). Hm! Vai niin! Vai sillä tavalla sinä olet asettanut asiasi! Pilannut maineesi! Pilannut koko suvun maineen!

PENTTI. Jospa tässä ei olisi muuta, kun se!

ERKKI KOLJAS. Siinä onkin aivan tarpeeksi. Ja enemmän kuin sinä näyt ymmärtävän. — Sitten olet vienyt nuorelta tytöltä kunnian —

PENTTI. Se onkin paljon pahempi, se.

ERKKI KOLJAS. Mutta siitä en puhu mitään. Hän on luultavasti siten tahtonut tehdä itsensä oikeutetuksi pääsemään —

PENTTI (nousee). Ei sanaakaan enään sinnepäin!

ERKKI KOLJAS. Se onkin tarpeetonta. Pitäisi sinun ymmärtää se muutenkin.

PENTTI. Kyllä minä ymmärränkin. Mutta toisella tavalla kuin te.

ERKKI KOLJAS (keskeyttämättä ajatustaan). Ja sentähden syyttäköönkin itseään ja kärsiköön seuraukset.

PENTTI. Aina ei tule mistään seurauksista kärsimään.

ERKKI KOLJAS. Eikö?

PENTTI. Ei!

ERKKI KOLJAS. Mitä sillä tarkotat?

PENTTI (tarkotuksella). Minä en aijo ensin kosia tyttöä ja sitten jättää — sentähden, että hän ei ole tarpeeksi rikas.

ERKKI KOLJAS. Vai et aijo? — Onko se päätöksesi?

PENTTI. On.

ERKKI KOLJAS. Olet kuullut myöskin minun. Tuossa on ovi. Itse mahtanet parhaiten tietää aukeneeko sinulle sen takana kärsimys tai onni. Mutta vielä tänäpäivänä sulkeutuu se sinun jälkeesi ainaiseksi.

Menee avainkaapille ja ottaa sieltä ison avaimen.

PENTTI. Niin onkin parasta.

ERKKI KOLJAS (aikoo ulos oikealle).

PENTTI. Mutta ennen kun se sulkeutuu ainaiseksi, on teidän luovutettava minulle äitivainajan perintö.

ERKKI KOLJAS (pysähtyy). Perintö? Sinulle?

PENTTI. Sitten lähden kernaasti. Ja ilman kaipausta. Sen saatte uskoa.

ERKKI KOLJAS. Sitten — niin! — Tämäpä mainiota!

Tulee alas.

PENTTI. Siihen on minulla täysi oikeus. Ja sen minä vaadin. — Teiltä minä en pyydä penniäkään.

ERKKI KOLJAS. Vai et? Sepä on kauniisti tehty! — Äitivainajasi perintö! Tiedätkö sinä missä se on? Ainakin sinun pitäisi se tietää. Sillä juuri sinä olet sen ympäri mailman hajoitellut näinä monina vuosina. Ja vielä paljon enemmän! Vai äitisi perintö! Oli sekin keksintö! — Lähde kulkemaan kylästä kylään ja kerjäämään sitä takaisin! Olisi hauska nähdä, paljonko saat kokoon. (Tarkastaa Penttiä). — Sinussa mahtaa olla synnynnäinen taipumus aina tähtäämään tyhjään ilmaan.