Part 4

AINA. Sinun täytyy! Kuuletko! — Oh! Minä en jaksa vaatia niin voimakkaasti. Tiedäthän, etten jaksa. Armahda minua ja älä kiusaa! Jos minua rakastat, niin ole suora! Sinun pitää olla suora minulle!

PENTTI (nostaa päänsä). Täti tai Eevi kyllä sitten —

AINA. Ei, ei! Sinulta! Heti sinulta! Heti!

PENTTI. Sinun pitää olla aivan levollinen. Sinun pitää ensin rauhoittua.

AINA (pakottaa itsensä aivan liikkumattomaksi). Kyllä! Kyllä! — Näethän. — No?

PENTTI (pitkään ja matalasti). Minä voisin kertoa sinulle koko joukon kaikista niistä tuskista, kärsimyksistä ja pakotuksista —

AINA (ottaa päästään). Ei, ei! — Pääasia!

PENTTI. Kun minut oli pantu niin ahtaalle, etten enään kääntymään päässyt, niin pelastuakseni ensi pulasta näennäisellä myöntymisellä, suostuin isän vaatimuksiin sen Liinaharjun —

AINA (ottaa toisellakin kädellä päästään). Nopeasti!

PENTTI. Sitten tuli väliin kuolemantapaus, joka —

AINA (nousee puoliksi). Nopeammin! Heti! Muuten en jaksa. Heti!

PENTTI. Isä on antanut kuuluttaa minut — Emma Liinaharjun kanssa.

AINA. Pentti — sinä —! (Ottaa kiinni Pentistä ja tuijottaa häneen kauhun valtaamana. Ottaa sitten äkkiä päästään kiinni ja huudahtaa). Apua!

PENTTI (nousee). Aina!

AINA (nousee ylös uunin puolelta). Apua! Apua! — Murhaaja! Sinä julmuri olet murhannut Pentin!

PENTTI. Jumalan tähden, Aina!

AINA. Pois! Älä tule! (Pakenee ovelle päin). Sinä julma mies! Miksi tapoit Pentin?

PENTTI (vetäytyy kirjoituspöydän luo). Kauheata!

Rouva Airola, Erkki Koljas ja Eevi syöksyvät sisään.

ROUVA AIROLA. Herra varjelkoon! Aina ylhäällä!

ERKKI KOLJAS. Mitä on tapahtunut?

EEVI. Voi jumala! Pentti täällä!

AINA. Katsokaa! Tuo mies — Pentti istui tuossa — tuo mies tuli — murhasi Pentin —

ROUVA AIROLA. Jumala meitä armahtakoon! Aina!

AINA (menee sohvan luo, polvistuu ja syleilee tuolia). Minun rakas Penttini! Miksikä sinut sillä tavalla murhattiin!

Hyväilee tuolia.

ROUVA AIROLA (tulee Ainan viereen). Rakas Aina! Oma Ainani! Etkö tunne minua? Nouse ylös! Tule huoneeseesi!

AINA. Tässä hän on — mutta kuollut.

PENTTI. Minä onneton!

ROUVA AIROLA. Lapsi kulta — lapsi kulta!

AINA (nopeasti Erkki Koljaan luo). Te olette kerran antanut minulle siunauksenne. Iskekää piiskalla rautakuula tuon murhaajan päähän. Te voitte. Iskekää!

ROUVA AIROLA. Aina! Aina!

EEVI. Aina! Tule huoneeseesi! — Täti! Viekäämme hänet pois! Ehkä lepo on hänelle paras!

ROUVA AIROLA. Niin! Tule, Aina!

AINA. Pakoon! — Niin — mennään vaan pakoon!

Rouva Airola ja Eevi vievät Ainan pois.

PENTTI. Isä! Oletteko tyytyväinen?

ERKKI KOLJAS. Olen — jos tämä oli sinun viimeinen tyhmyytesi.

PENTTI (syöksähtää isänsä luo). Jumal'auta! — Voit varmasti uskoa, että tämä oli — viimeinen ja — ratkaiseva.

ERKKI KOLJAS. Näytä myöskin, että mies seisoo sanojen takana!

PENTTI (nauraa katkerasti). Juuri sitä aijonkin! (Raivostuneena). Ettekö usko, että minä tämän jälkeen pystyn johonkin — pystyn vaikka mihin!

ERKKI KOLJAS. Mitä tarkotat?

EEVI (tulee nopeasti). Pentti! Hevonen valjaisiin! Joutuin! Apua hakemaan!

PENTTI. Kyllä. (Mennessään isälleen). Tarkotin vaan että — huomenna lähdetään Ylimaahan — häitä viettämään!

Menee.

Esirippu.

Neljäs näytös.

Sama huone kuin ensimäisessä ja toisessa näytöksessä. Ilta. Kattolampussa ja uunissa tuli.

ERKKI KOLJAS (istuu keinutuolissa, nojaten leukaansa paksuun keppiin, jota aina käyttää tukenaan liikkuessaan, Kohoaa hitaasti. Katselee ympärilleen kärsimättömänä. Nousee raskaasti ja menee katsomaan kelloa). Hm!

Aikoo vasemmalle.

PALVELUSTYTTÖ (tuo lampun peräpöydälle).

ERKKI KOLJAS. Eikö Eevi ole vielä tullut?

PALVELUSTYTTÖ. Tuli juuri. — Tuossa hän on.

Eevi tulee vasemmalta. Palvelustyttö menee.

ERKKI KOLJAS. No?

EEVI. Täti tulee heti.

ERKKI KOLJAS (menee keinutuoliin). Sanoit kai, etten vielä voi liikkua ulkona. Muuten kyllä olisin mennyt hänen luokseen.

EEVI. Sanoin.

ERKKI KOLJAS (istuu). Ääh! — Hän oli kai tyytyväinen, että juuri Pentin häämatkalla minulle sattui tämä vaurio?

EEVI. Isä! — Kuinka voit tädistä sellaista ajatella?

Istuu oikealle.

ERKKI KOLJAS. No, no! Eipä ilmankaan! — Sitä kirottua tyhmyyttä, että silloin annoin ohjakset Pentin käteen, saan nyt katua lopun ikäni.

EEVI. Sitä minäkin pahoin pelkään.

ERKKI KOLJAS (katsoo Eeviä). Ettäkö —?

EEVI. Että hän kyllä ajaa kumoon kaikki tyynni.

ERKKI KOLJAS. Hm!

Äänettömyys.

EEVI. Minä sain äsken vastauksen Liinaharjusta.

ERKKI KOLJAS. No, lupaako Emma tulla kotia?

EEVI. Ei. — Hänen veljensä kirjoittaa, että niinä viikkoina, kun Emma oli täällä, tapasi hän miehensä vain pari kertaa. Toisen kerran kilpa-ajoissa ja toisen kerran eräänä sunnuntaina päivällispöydässä, jolloin Pentti oli päihtyneenä. Ja ettei Emma tule Koljaalle ennen kun Pentti itse menee noutamaan häntä.

ERKKI KOLJAS. Vai niin! No, olkoon Emma Liinaharjussa, siksi kun täällä saadaan rauha maahan. — Oliko pastorska taipuvainen?

EEVI. Täti kyllä mielellään muuttaa pois — nyt kun Aina on parantunut. Sanoi muuten, että Aina saa päättää.

ERKKI KOLJAS. Ja hän?

EEVI. Aina ei ollut kotona. Hän on tuolla opettajattaren luona. Sittenpä saadaan kuulla, kun täti tulee.

ERKKI KOLJAS. Juuri heidän tähtensä Pentti ei viihdy koko tässä kylässä.

EEVI. Niinkö luulette?

ERKKI KOLJAS. Minä uskon, että kaikki olisi nyt hyvin, jos vaan kauppa silloin olisi saatu valmiiksi. Siksipä pitääkin sen tapahtua nyt! Vielä tänä iltana. —

EEVI (nousee). Voihan sitäkin koettaa.

Menee peräpöydän luo. Ottaa lampun ja vie sen työpöydälleen. Alkaa ommella.

ERKKI KOLJAS. Pentin hurjasta ja tuhlaavasta elämästä kerrotaan kamalia juttuja. Jos ne ovat kaikki tosia, niin —

EEVI. Minä pahoin pelkään, että niin on laita.

ERKKI KOLJAS. Sinäkin? — Hm! — Jos ne ovat tosia, niin — sitten se ei olekaan enään pelkkää kevytmielisyyttä. — Hevi! Mitä sinä uskot?

EEVI. Minä uskon, että se on tahallista hurjuutta.

ERKKI KOLJAS. Mietittyäkö — arvelet? Tyhmyyttä se on! Sokeutta! Ainoastaan sokea voi laskea sellaisella huimuudella kohti turmiotansa.

EEVI. On kai siinä sitäkin jo. — Vauhti sokaisee.

ERKKI KOLJAS. Jo? — Etkö usko, että aluksi —?

EEVI. En.

ERKKI KOLJAS (katselee Eeviä pitkään. Nousee). Minä sanon sinulle jotakin. — Silloin — siellä pastorskan luona — kun se kohtaus sattui — sanoi Pentti minulle: "ettekö usko, että minä tämän jälkeen pystyn johonkin — pystyn vaikka mihin!" — Silloin luulin hänen tarkottavan aivan toista. Minä unohdin koko jutun. Mutta nyt, viime päivinä on se uudestaan tullut mieleeni, yhä useammin ja useammin. Se on alkanut vaivata minua. — Mitä sinä ajattelet siitä?

EEVI. Minä olen jo kauvan ollut varma, että hän on päättänyt —

ERKKI KOLJAS. Hävittää —?

EEVI. Kaiken tämän.

ERKKI KOLJAS. Varallisuutensa? Sukutalonsa? Perintötalonsa?

EEVI. Kaikki.

ERKKI KOLJAS (ankarasti). Sekö olisi muka kostoa minulle?

EEVI. Olisi kai sitäkin. — Ehkä enemmän itselleen.

ERKKI KOLJAS (tiukasti). Kuules, Eevi! (Ärtyisesti). Lopeta tuo ijankaikkinen nypelöiminen! Ylös siitä! Minä en kärsi sinun puolinaisia viittailujasi sinne ja tänne. Sinun pitää vastata suoraan! Kuuletko? Mitä hän kostaisi itselleen?

EEVI (nousee). Sen saamattoman raukkamaisuuden, joka on saattanut hänet kulkemaan teidän talutusnuorassanne niin pitkälle, että hän sillä on vienyt muita turmioon.

ERKKI KOLJAS. No! Ei niin tulisesti! — Sehän tuntui puolustukselta. Mutta jääköön se! — Onko Pentti puhunut sinulle ajatuksiaan.

EEVI. Ei!

ERKKI KOLJAS. Hm! Siis arveluita. — Miksi et ole minulle puhunut ennen näistä?

EEVI. Pyysin minä teitä jättämään Pentin rauhaan edes siksi, kun Aina olisi parantunut. Mutta se ei auttanut mitään.

ERKKI KOLJAS. Eikä mikään auta nytkään mitään. — Vai hävittää tämä talo maineen mantuineen! Ei vähemmän, eikä enemmän! No, koetetaanpas! Vielä on haka veräjässä. — Ensin on Airolalaisten poistuttava täältä. Siitä on alotettava. Ja sitten —

ROUVA AIROLA (koputtaa ovelle).

EEVI. Täti!

Menee avaamaan oven.

ROUVA AIROLA (tulee). Hyvää iltaa!

EEVI. Terve tultuasi, täti!

ERKKI KOLJAS (levottomana). Käykää istumaan, rouva pastorska!

EEVI (hiljaa). Etkö heitä päältäsi?

ROUVA AIROLA. Kiitos, kiitos!

Menee istumaan Eevin pöydän luo.

ERKKI KOLJAS. Asian tiedätte. Kysymys on siis —

ROUVA AIROLA. Minä sanon heti edeltäpäin, että Aina saa päättää. Ellei hän suostu, niin pakottamaan en häntä rupea.

ERKKI KOLJAS. Niinpä kyllä. Mutta asian voi ymmärtää niin monella eri tavalla, ja nyt kun tyttärenne on terve, niin voi hänelle selittämällä —

ROUVA AIROLA. Terve! — Hm! No niin! (Huokaa). Onhan hän. — Mutta siksi terve hän ei ole, että minä pienimmässäkään vastustaisin hänen tahtoaan.

ERKKI KOLJAS (tyytymättömänä). Hm! (menee perälle päin).

EEVI. Menenkö kutsumaan Ainan tänne?

ROUVA AIROLA. Mene vaan! Mutta jos huomaat, että hän ei kernaasti tule, niin sano, että minä tulen sinne, koulun loputtua.

EEVI. Kyllä.

Menee oikealle.

ERKKI KOLJAS (tulee alas).

ROUVA AIROLA. No, mitäpä nyt kuuluu Koljaalle?

ERKKI KOLJAS (äkkiä). Kuinka niin? — Hm! (Tekeytyy välinpitämättömäksi). Mitäs tässä —. (Menee keinutuoliin). Tämä jalka vaan vielä tekee vähän kiusaa.

ROUVA AIROLA. Niinpä näyttää. Sinusta on tullut ontuva mies.

ERKKI KOLJAS (murisee). Hm! Sattui pieni tapaturma häämatkalla.

ROUVA AIROLA. Niin! Siellähän se sattui. — Etkö aavistanut, että siitä se turma tulisi?

ERKKI KOLJAS. Mikä?

ROUVA AIROLA. Se, joka sinua nyt vaivaa.

ERKKI KOLJAS. Teidän vahingonilonne on —

ROUVA AIROLA. Vahingosta minä en iloitse! Mutta minä iloitsen siitä, että sinä jo alat peljätä seurauksia.

ERKKI KOLJAS (arasti). Seurauksia? Mitä ne olisivat?

ROUVA AIROLA. Kysy itseltäsi, mitä pelkäät! Ja kysy itseltäsi, miksi olet kadottanut entisen tasapainosi!

ERKKI KOLJAS. Saavuttanut minä sen olen.

ROUVA AIROLA. Mistä?

ERKKI KOLJAS (kiivaasti). Kaikesta! — Etupäässä siitä, että Pentin harha-askelta ei seurannut mikään onnettomuus.

ROUVA AIROLA. Eikö onnettomuus?!

ERKKI KOLJAS. Joka tyhmyydessään asettuu toisen tielle ja siitä jotakin kärsii — syyttäköön itseään!

ROUVA AIROLA. Toisen tielle?

ERKKI KOLJAS. Kuten tyttärenne.

ROUVA AIROLA. Kuka on asettunut tielle nyt ja ennen? Mekö, vai sinä ja sinun poikasi? — Minä luulin sinun Erkki Koljas jo saaneen sen verran silmäsi auki, että voisit nähdä, miten paljon syytä sinulla on kaikkeen tähän kurjuuteen.

ERKKI KOLJAS. Rouva Airola!

ROUVA AIROLA. Niin juuri! Sekä tähän että siihen vanhaan — meidän välillämme.

ERKKI KOLJAS (naurahtaa).

ROUVA AIROLA. Siihen myöskin! — Ja minä iloitsin sinun puolestasi. Mutta minä huomaan iloinneeni turhaan. Elämän ovi ei näy aukeavan enään uudelleen sille, joka sen itse on sulkenut. Sinä suljit sen silloin, kun elämä sinulle välähti kirkkaimpana. Ja sen jälkeen olet sinä ollut ja tulet aina pysymään vain — elävänä ruumiskirstuna.

ERKKI KOLJAS (ivalla). Teidän puheenne on —

ROUVA AIROLA. Totta! — Sinä taistelet kuolleitten kaavojen ja verettömien varjojen puolesta. — Juuri sellaisten puolesta sinä taistelet. Ja niille sinä uhraat. Mutta se, jota vastaan sinä olet taistellut, tulee vielä kerran sinun eteesi ja vaatii sinut tilille. Se tulee Erkki Koljas!

ERKKI KOLJAS. Mikä tulee? Mitä te tarkotatte?

ROUVA AIROLA. Minä tarkotan sitä, jota sinä et koskaan ole tuntenut. Minä tarkotan — oikeata elämää.

ERKKI KOLJAS. Minä en ymmärrä, mitä —

ROUVA AIROLA. Et. Sinä et sitä ymmärrä.

Ääniä kuuluu ulkoa.

ERKKI KOLJAS (nousee, Kuuntelee). Mitä se on? — Minä luulen, että —

EEVI (tulee nopeasti). Pentti on tullut. — Hänellä on mukanaan suuri joukko herroja — monella hevosella.

ROUVA AIROLA (nousee).

ERKKI KOLJAS. Ota toisen rakennuksen avain! Nopeasti! Ei tänne —!

EEVI (ottaa avaimen kaapista ja aikoo ovelle).

PENTTI (tulee, palttoo auki, hattu takaraivolla ja piiska kädessä. On synkän näköinen ja vähän päihtynyt). Eevi! Annapas avain vieraspuolelle!

EEVI. Tässä!

PENTTI (ottaa avaimen). Kiitos! — Sinä olet hyvä sisko. — Jos sinä jo olisit kotoa poissa — en minäkään enään tulisi tänne. (Huomaa Erkki Koljaan). Päivää — vaari!

EEVI. Mitä teet tuolla? Anna minä heitän sen pois!

PENTTI (kohottaa piiskaa). Tämänkö? E-ei! — Tämä on Koljaan isännän tunnusmerkki, tämä. Tietysti löysin sen äsken rekeni pohjalta. Tietysti! Se seuraa minua, katsoo Erkki Koljasta niinkuin "piru lautamiestä". (Nauraa, Kääntyy alaspäin ja huomaa Rouva Airolan). Täti? Täällä? (Ottaa hatun päästään ja menee tervehtimään). Minä kuulin viime viikolla tuonne — tuonne mailmalle, että — että Aina on parempaan päin. Onko?

ROUVA AIROLA. On.

PENTTI. Hm! — Mitä teet sinä täällä?

ROUVA AIROLA. Isäsi kanssa olen vähän asioissa.

PENTTI. Sinä ja — ei! — Mikä asia se on? Mikä?

ROUVA AIROLA. On kysymys asumuksemme myynnistä.

PENTTI. Vai niin! — Eikö Koljaan vaarilla ole enään tilaa näissä huoneissa? (Kiivaasti). Jos se myydään, niin sitä ei osta hän, vaan minä. Minä maksan kolme — neljä — viisi kertaa korkeamman summan. Minä maksan mitä tahansa! Mutta muut eivät sitä saa. Kaikkein vähimmän — hm! — Eevi! Ole hyvä ja lähetä avain! Käske päästämään herrat sisään! (Antaa Eeville avaimen).

ERKKI KOLJAS. Mitä herroja ne ovat?

PENTTI. Tukkiherroja. Metsän ostajia.

Menee huoneeseensa.

ROUVA AIROLA. Minä tulen mukanasi. (Menee Eevin kanssa). Tule!

EEVI menee vasemmalle.

ERKKI KOLJAS (menee istumaan keinutuoliin. Tuijottaa Pentin oveen).

PENTTI (tulee ilman palttoota, hattu kädessä. Pysähtyy nähdessään Erkki Koljaan. Panee voimakkaalla liikkeellä hatun päähänsä ja aikoo oikealle ulos).

ERKKI KOLJAS. Odotas! Älä mene!

PENTTI (pysähtyy). No? — Minulla on kiire.

ERKKI KOLJAS. Kiire juomaseuraan! Sen uskon! —

PENTTI (kohauttaa olkapäitään ja aikoo mennä). Hm!

ERKKI KOLJAS. Aijotko nyt asettua kotia?

PENTTI. En!

ERKKI KOLJAS. Etkö vieläkään aijo lopettaa tuota hurjistelua?

PENTTI. En vielä! (Aikoo taas mennä).

ERKKI KOLJAS (ankarasti). Sinun täytyy!

PENTTI (kääntyy vitkaan). Vai täytyy? — Miksi?

ERKKI KOLJAS. Siksi, että minä panen sinut holhouksen alle.

PENTTI (tulee hitaasti alas ja istuu Eevin pöydän kulmalle). Te ette pane minua enään mihinkään. Ja mihin te aijotte minut panna — on vallan saman tekevä.

Sytyttää papyrossin.

ERKKI KOLJAS. Tämän kauhean häpeän lisäksi, jota sinun tähtesi saamme kärsiä, tuhlaat sinä vielä hirmuisia summia. — Olet kai jo menettänyt ne kymmenen tuhatta, jotka sait ylijäämänä Liinaharjusta?

PENTTI. Hm! — Paljon enemmän.

ERKKI KOLJAS. Mies! Oletko sinä kadottanut järkesi! — Millä olet voinut enemmän tuhlata? Mistä olet saanut rahoja? Mistä?

PENTTI. Oliko teillä luoton puute isäntänä ollessanne?

ERKKI KOLJAS. Ja sinä olisit uskaltanut —? Uskaltanut tehdä sellaista?

PENTTI. Ketä olisin peljännyt?

ERKKI KOLJAS. Vaiti! Sinä käytät liian rohkeata suuta. — Oletko unohtanut, että minä olen sinun isäsi!

PENTTI (nousee hermostuneesti). Siinä se nyt tuli! Tuli taas kaikessa ankarassa voimassaan: "oletko unohtanut, että minä olen sinun isäsi?" Usein — hyvin usein olette tehnyt saman kysymyksen. Aina silloin, kun olette tahtonut pakottaa minuun sokeata kuuliaisuutta. Aina silloin on tuo mahtisana kaikunut. Mutta silloin, kun olette tehnyt minulle hyvin — jos sellaista joskus on sattunut — ette ole sanonut tekevänne sitä sentähden, että olette minun isäni, vaan sentähden, että minä olen teidän poikanne. Kaikessa olen minä ollut olemassa teitä varten. Te ette milloinkaan minua varten. Milloinkaan minä en ole saanut sanoa teille: oletteko unohtanut, että minä olen teidän poikanne — teidän velvollisuutenne minua kohtaan on niin ja niin. — Mitä vielä! Sellaisesta te ette ole välittänyt. Sentähden minäkään en välitä siitä, että olette minun isäni.

ERKKI KOLJAS (nousee). Katso eteesi ajoissa! Ellet sinä käytöstäsi lopeta hyvällä ja heti, niin saat nähdä, että minulla on kyllin keinoja pakottaakseni sinut taipumaan. —

PENTTI (hurjasti). Se on oikein! Se sopii teille! — Pakkoa pakon perästä! Ja yhä uudestaan pakkoa. Käyttäkää sitä! Käyttäkää heti! Pankaa koko voimanne liikkeelle! Sitä nopeammin sitten päästään tästä kaikesta. — (Syvästi). Totta puhuen — minuakin on jo alkanut väsyttää. — (Kiivaasti). Tehkää jotakin! Antakaa sysäys vielä! Antakaa minulle viimeinen päästö!

Liikkuu kiivaasti,

ERKKI KOLJAS. Jos todellakin olet väsynyt nykyiseen elämääsi, niin eikö sinussa ole sitten sen verran miestä, että voit päästä siitä?

PENTTI (naurahtaa katkerasti). Hm! — Eipä oikein.

ERKKI KOLJAS. Siitä on päästävä — jos hitukaan sinussa on enään tarmoa jälellä. — Jätä heti seuramiehesi ja matkusta vielä tänä iltana Ylimaahan!

PENTTI. Minne?

ERKKI KOLJAS. Ylimaahan noutamaan emäntääsi. Emma odottaa sinua.

PENTTI (naurahtaa). Vai odottaa! (Kiivaasti). Minun tieni ei ikinä enään käy sinne päin!

ERKKI KOLJAS (ankarasti). Sitten se ei käy enään muuannekaan! Sitten se saa loppua tähän! Tähän täytyy loppua sinun hullut aikeesi.

PENTTI. Aikeeni?

ERKKI KOLJAS. Aikeesi hajoittaa mailmalle omaisuutesi. Etkö sinä ymmärrä, että itseesi se kosto sattuu?

PENTTI. Silloin sattuu se oikeaan paikkaan. Ihan oikeaan.

ERKKI KOLJAS. Mutta se ulottuu myöskin muihin.

PENTTI. Muihin? — Teihin — tarkotatte.

ERKKI KOLJAS. Vielä enemmän omiin jälkeisiisi.

PENTTI. Minun jälkeisiini? (nauraa). Kuulkaas isä-vaari! (Pidätetyllä äänellä). Silloin kun minä sain tietää, että te olitte hävittänyt Koljaan tulevan perillisen, päätin minä — (kohottaa ääntään) hävittää Koljaan perinnön. Mitä tehdään nyt enään perinnöllä, kun ei ole perillistäkään. — Ja mitä taas meihin tulee, niin me molemmat, minun mielestäni, voimme nyt "kaatua kantojen juurille".

ERKKI KOLJAS. Mitä sinä sillä tarkotat?

PENTTI. Mutta sitä ennen voimme olla iloisia, lähdetään nyt juomaan harjäkaisia.

ERKKI KOLJAS. Harjakaisia?

PENTTI. Niin. Metsän ostajien kanssa.

ERKKI KOLJAS (peljästyy). Mitä? Metsän ostajat? Mitä niistä? Oletko —? Ovatko he?

PENTTI. Ovat.

ERKKI KOLJAS. Ostaneetko Koljaan metsän? — Mies! Sinä —! Ei, ei! — Pentti, sano että ymmärrän väärin. Eihän —? Sinä olet päihtynyt — ja puhut sekaisin.

PENTTI. Onko se teille noin murtava isku? Minä luulin teidän siitä ihastuvan. Olen tehnyt mielestäni aivan teidän tahtonne jälkeen.

ERKKI KOLJAS. Mitä sinä uskallat puhua!

PENTTI. Te sanoitte kerran: "jos Koljaan metsä minun eläessäni myydään, niin myydään se sentähden, että minun sukuni ei tule enään hallitsemaan Koljaan perintötaloa". — Juuri niin on nyt käynyt.

ERKKI KOLJAS (tuijottaa Penttiä). Myyty? Metsä myyty? Ooh! Sinä hylkiö! Roisto! — Sinä olet raivo-hullu! Minä panetan sinut köysiin — hullujen huoneeseen! Sellaista työtä ei ikinä ole voinut tehdä järki-ihminen. Sinä kirottu lurjus! Tiedätkö, mitä sinä olet tehnyt?

PENTTI. Tiedän — että olen osannut oikeaan.

Menee huoneeseensa,

ERKKI KOLJAS. Herra armahtakoon! Tämä on kauheata!

Menee vasemmalle.

PENTTI (tulee huoneestaan, palttoo kainalossa. Aikoo ulos oikealle).

AINA (tulee oikealta).

PENTTI (pysähtyy hämmästyneenä). Aina! (Heittää palttoonsa ja hattunsa pöydälle). Aina! (Menee ottamaan Ainaa kädestä). Sinä — täällä! (Vetää Ainan hellästi alanäyttämölle). Ja aivan terveeksi sinä olet tullut! Jumalan kiitos!

AINA. Luulin sinun olevan matkoilla.

PENTTI. Olen ollut. Tulin äsken. — Mikä onni, että sain nähdä sinut, Aina.

AINA. En olisi tullut — ellei —

PENTTI. Aina rakas! Sinä näytät väsyneeltä. Tulehan istumaan! Tänne uunin eteen! Tuohon, jossa olet niin monasti ennen istunut. Istu, hyvä Aina! Minä asetun tähän. Sinua vastaan.

AINA (katsoo ympärilleen). Äidin piti olla täällä.

PENTTI. On hän. Meni äsken tuonne Eevin kanssa. (Ottaa Ainaa molemmista käsistä). Siksi kun tulevat voimme istua tässä. Kas noin!

AINA (istuu keinutuoliin).

PENTTI (istuu tuolille uunin kolkalla). Näin olemme monet hetket — niin monet ihanat hetket viettäneet.

AINA. Etkö tahtoisi sanoa äidille, että minä olen täällä.

PENTTI. Etkö tahdo yhtä hetkeä olla enään minun seurassani? — Aina! Miksi katsot minua noin? Niin oudosti ja vieraasti! — Vihaatko minua? Vihaatko?

AINA. En.

PENTTI. Kyllä sinä vihaat. Sinun katseesi on niin kylmä. Ja onhan sinulla siihen syytä. Aivan täysi syy. Sekä vihaa että halveksumista minä ansaitsen. Tuomitse minua vaan hyvin ankarasti. Minä en puolusta itseäni. Eikä minua voi puolustaa. — Minä vaan rukoilen sinulta pikkuisen ystävällisyyttä. Yhtä ainoata ystävällistä sanaa! Aina!

AINA. En minä sinua vihaa.

PENTTI. Kiitos — Aina! — Nyt on parempi. Paljon parempi. — Minä, näetkös, aijon lähteä täältä kauvas pois. Luulen, että lähtö tulee nyt paljon kevyemmäksi.

AINA. Poisko aijot? Ja kauvas? Vieraisiin maihinko?

PENTTI. Hyvin kauvas — vieraisiin maihin. — Anna minulle kätesi, Aina! (Ottaa Ainan käden). Tämä on viimeinen kerta, kun minä saan pitää sinua kädestä, puhella kanssasi. Ja nyt kun sen vielä voin — sanon sinulle, että minä olen koko ajan rakastanut sinua yhtä paljon. Vielä enemmän nyt lähtiessäni! Jos mentyäni joskus minua ajattelet, niin suureksi syylliseksi saat minua ajatella. Mutta älä ajattele, että minä en sinua rakastaisi.

Suutelee Ainaa kädelle.

AINA (levottomana ja sanoakseen jotakin). Yksinkö lähdet?

PENTTI. Yksin.

AINA (nousee). Onnea — matkallesi!

PENTTI (nousee). Taikka —!

AINA. Minun täytyy nyt mennä.

PENTTI (kiihkeästi). Kuinka en sitä ennen älynnyt! Aina!

AINA (peräytyy). Mitä tarkotat?

PENTTI. Miksi emme lähtisi yhdessä — sinä ja minä!

AINA. Minä?

PENTTI. Niin — yhdessä minun kanssani, kauvas pois. Pois kaikesta, joka meitä ahdistaa ja vaivaa. Aina! Minulla on kaikki kunnossa matkaa varten. Sinun paperisi voimme saada rajalle — tai johonkin muuhun paikkaan. Ajattele, että meille alkaa uusi elämä — uusi onni, jonka voimme luoda sellaiseksi kuin itse tahdomme. (Ottaa Ainaa kädestä). Aina — lähdemmekö? Lähdemmekö heti?

AINA. Mitä sinä ajattelet! Päästä minut!

PENTTI. Sinä et usko minua? (ottaa povitaskustaan paperikäärön). Katsos tätä!

AINA. Mitä se on?

PENTTI (avaa). Koljaan metsän hinta —- sata tuhatta. Katsos! Ei ole mitään esteitä.

AINA. Kyllä on esteitä.

PENTTI. Mitä vielä! Ne me voitamme. Kaikki me voitamme. Sinä, täti ja minä!

AINA. On yksi voittamaton.

PENTTI. Mikä?

AINA. Vaietkaamme koko asia, niin pääsemme puhumasta siitäkin!

PENTTI. Ei, ei! Siitä juuri täytyy puhua. Sano, mikä se on! Minä näytän sinulle, että sekään ei voi estää.

AINA. Kyllä voi! Se estää varmaan.

PENTTI. Miksi et sano, mikä se on? Aina? Sinun täytyy sanoa se minulle! Ajattele, että siitä riippuu koko tulevaisuutemme! — Aina rakas! Minä en laske sinua, ennen kun sanot! (Ottaa Ainaa kädestä). Katso minua silmiin! Minä tahdon niistä itse lukea vastauksen. Minä rukoilen sinua — katso minua silmiin!

AINA (kohottaa hitaasti päänsä ja katsoo Penttiä).

PENTTI (katsoo syvästi Ainaa silmiin. Irroittaa Ainan käden, ottaa päästään kiinni ja astuu hitaasti askeleen taaksepäin). Niinkö? Sitäkö siis tarkotit? Sitäkö? — Sinä et minua enään rakasta?

AINA (kääntyy ja painaa päänsä alas).

PENTTI. Et. Minä näen sen. — Onko tää se voittamaton este? (Syöksyy Ainan luo). Taivaan nimessä! Sano yksi ainoa sana! Mutta sano aivan kuin jumalan tuomion edessä! Onko se voittamaton?

AINA (matalasti). On.

PENTTI (tuijottaa liikahtamattomana Ainaa pitkän ajan. Horjahtaa aivan kuin se, joka saa verensyöksyn päähänsä. Panee käden silmilleen ja kääntyy hitaasti päin parrasta, taivuttaen päänsä taaksepäin. Puhuu henkeänsä pidättäen). Eikö mitään — pelastusta? Oliko se — aivan kuin jumalan tuomion edessä?

AINA. Oli.

PENTTI (antaa kätensä luisua ylemmäksi pään päälle. Avaa silmänsä kuin unesta heräten). Siinä sain — päästösanan. Se katkaisi — kaikki.

Koko ruumis vavahtaa. Hän pusertaa käsiään ja huomaa silloin setelikäärön. Tekee inhoa osottavan liikkeen ja hyökkää nopeasti uunin luo, jonne heittää käärön.

AINA. Pentti! Mitä teet sinä!

Aikoo mennä apuun.

PENTTI (estää). Ei pelastamaan! Ei askeltakaan!

Ottaa lujasti kiinni Ainasta ja tuijottaa hetkisen häneen.

AINA. Apuun! Apuun! Tulkaa apuun!

PENTTI. Ei mitään pelastusta!

Syöksyy huoneeseensa.

AINA. Missä ovat kaikki ihmiset? Apuun!

ERKKI KOLJAS (tulee vasemmalta). Kuka huutaa? Mikä hätänä?

AINA (osottaa uunia). Tuolla — satatuhatta — Koljaan metsä palaa.

ERKKI KOLJAS (syöksyy uunin luo). Penttikö —? Oh! Minun metsäni! Metsäni!

Putoaa polvilleen uunin eteen.

ROUVA AIROLA ja EEVI (tulevat vasemmalta). Miksi täällä huudetaan? Mitä on tapahtunut?

ERKKI KOLJAS. Minun metsäni on hävitetty — poltettu!

Pistoolin laukaus kuuluu Pentin huoneesta.

AINA (kirkasee ja menee Pentin ovelle). Pentti! (pysähtyy kauhistuneena). Pentti! Minun oma Penttini!

Syöksyy sisään.

ERKKI KOLJAS (nousee). Mitä on —?

EEVI (menee Pentin ovelle). Veljeni! Rakas veljeni!

AINA (sisällä, sydäntä särkevästi). Kuollut — kuollut!

ROUVA AIROLA (vaipuu tuolille Eevin pöydän luona). Armahda meitä, taivas!

EEVI (ovella). Pentti — kuollut —

ERKKI KOLJAS (tuijottaa Pentin huoneeseen, puhuu matalasti). — kantojen juurille.

Koululasten laulu kuuluu oikealta:

Päivä paistaa korkealta, tuuli lämmin läikähtää, kaikki voittaa kevään valta, hanget haihtuu, murtuu jää. Lehdot helkkää, lehtii salo, nurmi, viita vihannoi. Terve vapaus ja valo! Kautta kaiken ilman soi. Terve vapaus ja valo! Kautta kaiken ilman soi.

Esirippu laskee hitaasti laulun aikana.