Part 1

language: Finnish

ELÄMÄN PYÖRTEISSÄ

Kirj.

Gudda Behrend

Suomentanut ("En synderinde") M. V.

Porissa, Gust. Romelius, 1907.

I

Jouluk. 1 p. 1892.

Hanna täti on kuollut ja minun täytyy muuttaa pois Hedegordista.

Hanna tätiä en saa enää milloinkaan nähdä ja tuskinpa enää Hedegordiakaan.

Uutta, tuntematonpa kohden alan nyt matkailla.

Usein pahotin Hanna tädin mielen kertoessani hänelle miten hartaasti halusin maailmalle. Ja nytkö en sinua enää koskaan saa tavata. Oletko sinäkin kuollut samoin kuin isä ja äitikin?

Nyt toteutuvat unelmani uusista oloista — suurkaupungista — ja ihmisjoukoista —.

Mutta iloinen en siltä ole.

Surrenko Hanna tätiä niin että se riistää minulta kaiken ilon? Tuskinpa.

En osaa tunteitani tulkita. Vaan siltä tuntuu kuin uuteen siirtymällä jättäisin koko lapsuuteni huolettomat ajat. Kuin muuttuisi kaikki niin vakavaksi. Tähän saakka on minua vaivannut yksinäisyyden tunne ja sitä olen vihannut, mutta kuka tietää enkö uusiin oloihin jouduttuani tule sitä kaipaamaan.

Hanna tädillä oli tapana sanoa, "Ajatuksiasi on mahdoton hallita." Nyt en todellakaan saa yhtään selvää ajatusta ajatelleeksi, ne hämmentyvät toinen toiseensa.

Jouluk. 8 p.

Vuosi takaperin kuoli isäni, talo myötiin ja me vuokrasimme Hanna tädin kanssa pienen punasen talon Hedegordin läheisyydestä. Siellä kertoi Hanna täti minulle suurmaailman elämästä.

Päätimme minun seminaari-ikään jouduttuani muuttaa kaupunkiin asumaan.

Täti rakenteli monenmoisia tuulentupia. Korkorahansa eivät riitä meille molemmille, mutta täti päätti hankkia lisää ottamalla vuokralaisia ja hankkimalla ompelutöitä, hän kun oli hyvin näppärä käsitöissä. Minulla ei ollut mitään tuloja, talosta saadut rahat kun tuskin riittivät velkojen maksuun.

Päätimme järjestää oikein kodikkaan pienen asunnon tädin vanhoilla, hauskoilla huonekaluilla. Ja täti sanoi että minun täytyi olla ahkeran ja kehittyä kunnolliseksi opettajattareksi.

Minun opettajattareksi, — se kai on hyvin ikävää, yksitoikkoista ja sidottua.

"Ei sinusta muutakaan tule", Hanna täti sanoi, "sillä sinä et pysty ompelemaan etkä pataa hämmentämään. Muistutat äitiäsi, nuorta, elämänhaluista, kaunista äitiäsi."

Mutta samalla kun hän mainitsi äitini säpsähti hän, ikäänkuin olisi pelännyt liikoja sanoneensa. Minusta taas oli mieluisinta kuulla kerrottavan äidistäni, vaikka en muistanutkaan häntä koskaan nähneeni. Isäni oli hiljainen, totinen ja synkkämielinen, tätini taas herttainen ja hyvä, mutta hiukan vanhanaikuinen ja yksitoikkoinen, ja äitini sitten! — Olen varma että hän oli säkenöitsevän iloinen ja nuori — nuoruuden, kukoistuksen ja terveyden sädekehä on häntä varmaankin ympäröinyt.

Olen kuullut että isä ennen oli avomielisempi, mutta että äiti oli saattanut hänelle surua jättäen hänet usein yksin, matkustaen pois hänen luotaan ja tällaisella matkallaan oli hän kuollut eräässä suurkaupungissa.

Siinä kaikki mitä äidistäni tiedän. Isääni en voinut kiintyä. Hän oli niin hiljainen ja harvapuheinen.

Äitini on minulle salaisuus — salaisuus, jota rakastan ja pelkään. Halusin niin hartaasti kysellä hänestä enemmän, mutta en uskaltanut.

Haluan muistuttaa äitiäni, mutta Hanna tätiä ajatellessani en sitä uskalla toivoa.

Jouluk. 18 p.

Tänään on holhoojani tullut minua noutamaan. Hän on kuiva, ikävä ja tyly mies.

Hän pitää toisen saarnan toisensa jälkeen ja minä en niistä ymmärrä hölyn pölyä.

Hän puhuu periaatteista. Tunnen ainoastaan Hanna tädin ja kirjojeni periaatteet ja näitä ei holhoojani puheet muistuta.

Hänestä on kaikki sopimatonta. Hän on tyytymätön kuultuaan että Hanna tädin kuoltua olen yksin asunut pienessä punaisessa talossa ja etten muuttanut Hedegordiin, johon isäntäväki minua ystävällisesti pyysi. Mutta minä vihaan armopaloja ja olen sitäpaitse ennättänyt jo kokonaan vieraantua Hedegordista. Aika kuluu nopeasti, en huomaa olevani yksin, minulla on niin paljon ajattelemista ja järjestämistä ennen lähtöäni.

Holhoojani ei pidä siitäkään että käyn avokaulapuvuissa, mutta minä pidän pukuni sellaisena kuin ovat — tiedän kyllä että musta kohottaa kaulan hipiän hienoutta. Pukuni eivät, jumala paratkoon, ole suinkaan liian hienot.

Huomisaamuna matkustan hänen kanssaan. Mielukkaimmin jättäisin hänet ja koko maailman. En tahdo jäädä tänne, mutta olen varma, ettei hänkään minua hauskuuteen saata.

Hän on aivan koin syömä. Jumalan kiitos, hänen luokseen en tarvitse mennä, mutta Herra ties mihin hän minut sijoittaa. Hän sanoo, nuorten tyttöjen kasvatuslaitokseen — huu-uu-uu! — Hanna täti sanoi, etten ollut nuori tyttö, vaan samalla kertaa sekä lapsi että täysikasvuinen nainen.

Miten olisin voinutkaan olla nuori tyttö, kun olin seurustellut ainoastaan Hanna tädin ja kirjojeni kanssa — kirjojeni, jotka olivat äitini kirjakaapista. Niiden joukossa oli useita jännittäviä, kevytmielisiä ranskalaisia romaaneja, ne olivat niin viehättävän kevytmielisiä.

Hanna täti ei niistä tiennyt, täti raukka, synti oli niitä häneltä salata, mutta hän oli niin herkkäuskoinen.

Kirjoissa jouduin useiden henkilöiden kanssa tekemiseen, jota vastoin todellisuudessa tunsin vaan jonkun ja nekin joita tunsin eivät olleet läheskään niin hienoja kuin kirjoista lukemani. Ei arvannut Hanna täti miten käytin sen ranskankielen taitoni, jonka hän vaivalla oli päähäni takonut, — intohimoisten ranskalaisten romaanien lukemiseen. Intohimoisuudessa on jotakin puoleensa vetävää, — rakastan sitä sanaa, vaikka en todellisuudessa tunnekaan mitään joka olisi intohimoista, aavistan vaan minkä tapaista se olisi. —

Pelkään matkustaa. Varmaan joudun pimeyteen enkä mihinkään ihanuudesta säteilevään tuntemattomuuteen, joka muistuttaisi äitiäni ja hänen elämätään — loistavia jalokiviä — ylellisyyttä — komeutta ja elämän kepeyttä. Voi miten tyhmä, oikullinen olento olen ja kuinka paljon mahdottomia ajatuksia risteilee päässäni.

Vähimmin sentään olen kuvitellut elämäni muodostuvan yhtämittaiseksi lukemiseksi ja joutuvani kasvatuslaitokseen, missä ihmiset näkevät sormenpäilläänkin, niinkuin holhoojani sanoi, — sellaiseksi en koskaan ollut elämätäni ajatellut. — Odottaako minua elämän ihanuus? Siinä tapauksessa otan salaiset kirjani mukaani voidakseni niitä oppaanani käyttää.

Tammik. 2 p. 1893

Olen suurkaupungissa — toiveitteni päämäärässä.

Täällä siis elän, työskentelen ja rakastan — niinhän romaaneissakin sanotaan!

Seudut eivät ole erityisempiä — täällä on yksitoikkoista ja jokapäiväistä. Kasvatuslaitosta inhosin jo ennen kun sinne tulinkaan eivätkä mielipiteeni tänne päästyäni suinkaan ole muuttuneet.

Rakas päiväkirjani, nyt saat tutustua laitokseen. Joukon johtajana on rouva Blomvits, jota nyt jo vihaan ja tunnen aina tulevani vihaamaan. Minulla on tapana käyttää voimakkaita sanoja, sen tiedän jo Hanna tädin ajoilta, se johtuu siitä, että tunteeni ovat voimakkaat. Voin vihata syvästi — ja ehkäpä myöskin rajusti rakastaa — olen ja tahdon olla äitini kaltainen.

Mutta rouva Blomvitsistahan minun piti puhua. Kutsun häntä vaan matami Blomvitsiksi, sillä rouva nimitys on hänelle liian hieno, aivan liian herkullinen sille matamille.

Luonteeltaan on hän musertava, tavoiltaan äitelä, hänen toimeentulonsa riippuu siitä, että nuoret tytöt pysyvät hänen kodissaan ja siksi täytyy hänen koetella olla heille ystävällinen. Kaikesta päättäen tuntee hän vanhempieni ja minun elämäkerrat ihan pienimpiin yksityiskohtiin saakka, ja entisyydessäni mahtaa olla jotakin, joka saattaa hänet aivan erityisesti pitämään minua silmällä, itse en — ikävä kyllä — ole tehnyt mitään, joka antaisi aihetta tuollaiseen vartioimiseen. Mutta vallattomuus on kai veressä, niinkuin rakas holhoojani jäähyväispuheessaan huomautti ja matami Blomvits nähtävästi jatkaa holhoojani puhetta vaikkakin toisessa muodossa. Hän puhuu kauniisti elämän vakavuudesta, orpojen kovasta kohtalosta ja niistä monista kiusauksista, jotka ihmistä elämässä väijyvät. Hän on myös uskonnollinen, niin uskonnollinen että ruokakin sunnuntaisin on erityisen huonoa. Uskonnollisuutensa on inhoittavaa, sen nojalla antaa hän meille huonoa ruokaa ja siivottomat huoneet ja vakuuttaa sitten vaan että "yksi on tarpeellinen."

Vuokralaisensa ovat jonkun verran häntä paremmat, mutta kyllästyttäviä hekin ovat. Heitä on viisi ja ovat he kaikki laihoja, kalpeita ja rasittuneita, kukaan ei ole erityisemmän miellyttävä. He supattelevat, tirskuvat ja vilkasevat minuun ja avokaulaani aivan kuin olisin jokin ulkomaan elukka. He näyttävät kaikki niin äärettömän siveellisiltä.

Helmik. 1 p.

Seminaarissa olo on sittenkin hauskinta. Luku ja koulun ahdasmielinen henki ikävystyttävät, mutta toverini ovat iloisia. En ole heihin erityisemmin kiintynyt, mutta minusta on kumminkin hauska kuunnella heidän puheitaan. He ovat kaikki nuoria, iloisia ja sukkelasanaisia.

Helmik. 20 p.

Ystäväksi en voi heidän kanssaan tulla. Heidän olennossaan ja puheessaan on jotakin, joka pysyttää minut loitolla, he ovat liian vilkkaita, eivät koskaan ole totisia, heillä ei ole ensinkään rauhaa, vaan ovat yhtäpäätä äänessä. Kaikki he ovat kihloissa ja yhtämittaa riittää "hänestä" ja "hänestä" juttuamista. Minä saan olla tuon kaiken ulkopuolella, sillä minulla ei ole kenestäkään "hänestä" kerrottavaa. Kenestäpä minulla olisikaan, enhän poloinen ole kunnolla tuntenut ainoatakaan nuorta miestä.

Kasvatuslaitoksessa ja seminaarissa pitivät toverit minua kovin yksinkertaisena. Ja sen pahempi, ovatkin he tavallaan oikeassa, sillä yksinkertainen olen, mutta en ensinkään siinä suhteessa kun he luulevat.

Maalisk. 28 p.

Lukeminen on ikävää. Kaikki kyllästyttää minua. Olen ollut täällä ainoastaan kolme kuukautta ja olen jo kerinnyt kaikkeen väsyä.

Elämä täällä on yhtä yksitoikkoista kuin Hedegordissakin eikä kumminkaan ole läheskään yhtä vapaata. Suurin osa päivästä kuluu lukemiseen ja öillä ahmin romaaneja, joita lainaan lainakirjastosta. Mielikuvituksissani elän lukemissani romaaneissa, tiedän että se on huonoa huvia, mutta minulla ei ole parempaa. Ne muutamat henkilöt, joiden kanssa seurustelen, ovat ikäviä ja laitoksen kävelyretkille ja sunnuntaihuvimatkoille en koskaan mene vaikka siitä saankin pahan nimen. Kaukaiset sukulaiseni, joiden luona joskus käyn, ovat jäykkiä ja harvasanaisia ja toverieni luokse menen harvoin syystä ettei minulla ole kotia mihin pyytää heitä vastavierailulle.

Huhtik. 29 p.

Ikävöin Hanna tätiä. Hän oli hyvä. Täällä tapaa niin harvoin hyviä ihmisiä. Kaikki ovat itsekkäitä. Samallainen kai minäkin olen, vaan eipä olekaan minulla ketään kenestä huolehtisin. Hiljakkoin täytin yhdeksäntoista vuotta. Iloitsin ettei kukaan tiennyt syntymäpäivästäni, sillä ei he siitä olisi todella välittäneetkään.

Heinäk. 1 p.

Puolivuotta — kuolettava puolivuosi on kulunut täällä, kyllä kestää vielä ennenkuin saan lukuni lopetettua. Ja sitten? — Tuleeko elämäni sitten tästään paremmaksi, sisältörikkaammaksi?

Tähän saakka on elämäni ollut sangen yksitoikkoista. Tahdon ihan menehtyä tähän yksinäisyyteen ja ikävään. Kun olisi joku, johon voisi kiintyä, mutta mahdotointa. Pidän tovereistani, mutta erityisemmin en heihin kiinny ja tavallisesti ystävyyden osoituksista en välitä. Tuollaista toisten tyttöjen syleilemistä ja suutelemista en kärsi, minusta se on kalliin aineen kevytmielistä tuhlaamista?

Yksin olen ja jään. Ja kuitenkin halajan sydämeni pohjasta itselleni ystävää. Jos vaan minulla olisi tilaisuutta päästä valoon ja iloon, niin varmasti voisin siinä loistaa.

Mutta minä en pääse loistoon eikä elämäni saata minua säteilemään.

Heinäk. 20 p.

Jos saisin koko sydämelläni rakastaa — vaikkapa vaan marakattia — niin luulen että olisin iloinen. Tunnen, että olen luotu rakastamaan — antamaan toisille hyvyyteni — elämään voimakasta ja täyteläistä elämää. Enkä kumminkaan saa niin elää, täytyy vaan tuntea elämän painostusta.

Elok. 14 p.

Kumpa olisin kaunis, oikein kaunis, ja vartaloni olisi muhkea! Jos vaan joku minusta välittäisi, olisin heti valmis kähertämään hiukseni, puuteroimaan hiviöni valkoiseksi ja kiduttamaan itseäni nälällä saadakseni hienoja vaatteita.

Mutta onneksi ei minusta kukaan välitä, sillä muutoin surisin liiemmaksi ulkomuotoani ja vähiä rahojani.

Omaisuuteni on mitättömän pieni. Hanna tädiltä saamani 1,400 kruunua ovat omani. Kuollessaan lausui Hanna täti toivomuksen että saisin vapaasti hallita pankkikirjan sisällön. Sekös harmitti holhoojaani, ja tädin viimeisestä tahdosta huolimatta vaatii hän tarkan tilityksen menoistani. Tuo taas suututtaa minua. Väliin herää minussa halu heittää hänelle kirjani päin silmiä tahi suututtaa hänet jotenkin muuten, mutta olen sellainen raukka etten mitään uskalla. Vihaan näitä kahleita, jotka minua sitovat, enkä kuitenkaan tee mitään niistä päästäkseni.

Syysk. 11 p.

Iltasin hiivin valtakaduille kävelemään. Siellä on elämää ja siitä voin nauttia. Suurkatujen valosta henkii vastaani koukutteleva tuntematoin elämä. Pari kertaa olen ollut siellä toverin seurassa, mutta mielukkaimmin menen yksin. Toisilla tytöillä on niin paljon tuttavia, joiden kanssa pysähtyvät puhelemaan, mutta minä tapaan harvoin tuttavia, enkä kertaakaan sellaista, jonka kanssa haluaisin jäädä keskustelemaan.

Syysk. 12 p.

Miten paljon tytöt sentään tietävät ja kuinka avomielisesti he kaikesta puhuvat. Minulla ei ole sitä rohkeutta.

Kasvatuslaitoksessa puhutaan vaan mitättömistä asioista, mutta seminaarissa keskustelevat oppilaat keskuudessaan kaikista päivän kysymyksistä, opettajien läsnä ollessa on keskustelu luonnollisesti jäykempää.

Meidän kesken — tahi oikeammin heidän kesken — puhutaan paljon vapaasta rakkaudesta. Kirjoistani olen siitä kylläkin lukenut ja paljonkin haaveillut, mutta en koskaan uskalla ruveta siitä toisten tyttöjen kanssa puhumaan. He luulevat etten niistä asioista mitään tiedä ja kertovat peittelemättä miehen ja naisen välisiä suhteita, joista todellisuudessa eivät suuriakaan tiedä, sillä heidän "kihlauksensa" opettavat heille sangen vähän. Mutta minä kuuntelen mielukkaimmin heidän puheitaan kuin sitä kiusallista sanatulvaa, jota hurskaassa laitoksessa saa kuulla. Ja kumminkin olen varma, että nuo kasvatuslaitoksen kalpeat tytöt keskuudessaan supattelevat monenmoisista asioista, joita välttävät matami Blomvitsin korville joutumasta — niin, matami Blomvits — tuskimpa, Herra paratkoon, hänkään on aina ollut yhtä hurskas kuin nyt on.

Tiedän, että on olemassa jotakin, josta ei puhuta kovaa ja jota toveritkaan eivät todella tunne, vaikka siitä rupattelevatkin.

Se on jotain kummallista, omituista, joka voi olla sekä pyhää että rumaa — jos se liiteleisi ylitseni, saavuttaisinkohan sen silloin?

Syysk. 20 p.

Olin eilen kylpemässä. Tarkastelin alastonta ruumistani peilissä. Ennen en ole uskaltanut katsoa itseäni alastomana. Eilen sen tein. Ruumiilla on arvonsa; kuta täyteläisemmät pyöreät muodot, sen kauniimpi se on ja sen arvokkaampi se myöskin on — sen verran olen jo oppinut. Onhan se oikeastaan surullista että ulkonaisella ruumiilla on niin suuri arvo.

Itse olen ruumiistani pitänyt sen vähän mitä sitä olen tuntenut, mutta en ole käsittänyt panna arvoa sen kauneudelle. Eikä se kaunis olekaan — ei ainakaan kyllin kaunis. Olen liian laiha. Käsivarteni ovat ohuet, mutta kaula kaareutuu kauniisti, rinta on korkea ja täyteläinen, jalkani ovat kauniit. Että viitsinkin tarkastaa itseäni noin perinpohjin! Miten tyhmä olen!

Tahtoisin että koko vartaloni olisi hienohipiäinen, valkoinen ja täyteläinen ja haluaisin aina pukeutua silkkiin.

Lokak. 5 p.

Uneni on levotonta. Olen hermostunut. Lääkäri sanoo että luen liiaksi ja liikun liian vähän raittiissa ilmassa. Olisikohan siinä vika? Eikö ihmiseltä voi puuttua muutakin kuin raitista ilmaa. Minun sairauteni on ainakin kaipausta jostakin tuntemattomasta ja liiallista yksinäisyyden tunnetta.

Marrask. 10 p.

Menen tanssiaisiin. En tiedä iloitsenko siitä. Ehkä tulee siellä hyvinkin ikävää. Mutta kaunis tahdon siellä olla — niin kaunis kuin vaan voin olla. Minä otan rahoja, paljon rahoja säästöpankista, enkä välitä sen vanhan itsevaltiaan riidoista kun hän huomaa ottoni.

Pukeudun valkoisiin — yltä yleensä valkoisiin. Silkkisukkiin ja kenkiin. — Ja hyvin avokaulapukuun. Kaulani ja käsivarteni ovat hiukan ruskeat, mutta ne puuteroin valkoisiksi.

Marrask. 16 p.

Sellaiset siis ovat tanssiaiset ja nyt ne ovat sivu.

Kuulunee asiaan että tanssiaisissa rakastutaan, ellei entuudestaan jo ole rakastunut. Minä en ollut entuudesta ja sentähden rakastuin nyt.

Rakastunut — onko silloin joku henkilö toisia kauniimpi — puheleeko hänen kanssaan silloin asioista mielukkaimmin kuin toisten kanssa — ikävöikö häntä — ajatteleeko vaan yksin häntä?

Unelmissa ja haaveiluissani olen usein ollut rakastunut, kaihonnut ja haaveillut, mutta ihailuni esine on ollut jokin epämääräinen olento — joku tuntematoin. Todellisuudessa en koskaan ole rakastanut.

Tanssiaisissa tuli luokseni hyvännäköinen mies. Pyysi tuon tuostakin minua kanssaan tanssimaan ja puheli niin kauniisti etten elämässäni ole sellaista puhetta kuullut. Sitä ennen olen häntä pari kertaa tavannut kadulla ja vaihtanut jonkun sanan, vaan sen suurempaa vetovoimaa en häneen ole tuntenut.

Mutta eilen oli hän tavallista kauniimpi ja minusta oli ihanaa liidellä hänen käsivarrellaan. Me joimme viiniä, puhelimme ja nauroimme ja unohdimme koko muun maailman.

En ole enää sama kuin ennen. Olen hurmautunut, hämilläni, hajamielinen ja epäjohdonmukainen.

On kuin koko maailma olisi muuttunut, vaan siksi että hän on tanssinut kanssani sanonut minua kauniiksi ja koetellut anastaa minulta suudelman, jota ei kumminkaan saanut. Hän ehdoitteli että yhtyisimme aamulla vanhalla vallilla ja siihen suostuin.

Miksi en kieltänyt, miksi en herennyt kuuroksi, etten olisi kuullut hänen kaunista lumoavaa puhettaan?

Pääni on täynnä romaanielämää, mielessäni kummittelee tulisia rakkauden sanoja.

Nytkö saapuu elämä? Tämäkö on rakkautta?

Marrask. 20 p.

Ensi kerran olen ollut kahden kesken miehen kanssa. Hän on sulkenut minut syliinsä, suudellut minua ja kuiskannut korvaani rakkauden sanoja. Hän pyysi minua saapumaan uudelleen, — häntä suutelemaan — rakastamaan ja minä olen suostunut.

Elämä on nyt toista, se on joustavampaa ja yhtämittaista humua, sellaisesta minä pidän.

En ollut oma itseni istuessani tänään päivällispöydässä matami Blomvitsin huonoa ruokaa syömässä — olin nuori lämminverinen linnan neito, joka äskettäin oli huulensa rakastettunsa suudeltaviksi ojentanut.

Jouluk. 1 p.

Oikeastaan tunnen Paavon vaan nimeksi, sillä vaikka olemme joka päivä vanhalla vallilla tunnin ajan yhdessä, niin emme paljoa keskustele. Minulla on aina niin paljon sydämelläni, mutta tavatessani hänet en saa sanaakaan huuliltani, sanat sulavat hänen suuteloihinsa.

Matami Blomvitsille sanon että noudatan lääkärin määräystä ja olen ulkoilmassa.

En rohkene tehdä itselleni kysymystä, olenko onnellinen, olenko saavuttanut elämän tarkoituksen. Tiedän olevani onnellisempi kuin ennen, en tarvitse enää seurustella yksistään seminaaritoverieni, kirjojen, laitoksen ikävien toverien ja matami Blomvitsin kanssa.

Nyt en ole enää yksin, sillä minulla on, jota varten tahdon elää.

Kaikki on muuttunut sitten kun hänet tapasin — tästä lähtien tahdon elää vaan Paavolle ja täyttää hänen pienimmätkin toiveensa.

Hänen suudelmissaan ei ole rumaa eikä huonoa. Olen tullut entistään paremmaksi — paljon paremmaksi!

Jouluk. 18 p.

Paavossa on jotain minulle käsittämätöntä. Kaipaan hänessä jotakin. Väliin ei hän tahdo antaa minun rakastaa itseään. Hän on tulinen ja kylmä — en käsitä häntä, — väliin tunnen pelkoa häntä kohtaan ja kuitenkin rakastan häntä.

Tammik. 4 p. 1894.

Hän on komein kaikista tuttavistani ja puhuu kaikista asioista niin varmasti. Tahtomattaankin täytyy olla hänen kanssaan yhtämieltä. Hän tuntee elämää — ehkä liiaksikin. Hän on ollut mukana ja nauttinut elämästä. Hän sanoo olevansa jo elämään kyllästynyt, vaikka vasta on kaksikymmenviisi vuotias. Nyt ei hän sano välittävänsä muusta kuin omasta, pienestä rakkaasta tytöstään.

Tammik. 22 p.

Kihlautumisestamme ei ole puhettakaan. Miksi kihlautusimme? Sehän olisi vastoin mielipidettäni, sillä minä vihaan tapojen orjuutta ja kaikkia yhteiskunnallisia muodollisuuksia. Paavo sanoo että julkikihloihin meno vahingoittaisi hänen lukujaan, sitoisi häntä liiemmaksi ja saattaisi hänen kyllästymään suhteeseemme. Tällainen vapaa salaperäinen liitto on viehättävin — se on kaikkina aikoina ollut houkuttelevin.

Helmik. 1 p.

Paavo on asioista selvillä, parempi kuin olisi vähemmän kokenut, silloin olisi meidänkin suhteemme ehyempää ja täydellisempää. Hänellä on suuri joukko naistuttavia, mutta minä olen niistä parhain ja viattomin. Viatoin — olenko minä sitten viatoin. En ole sitä ennen tiennyt. Olenhan lukenut koko joukon huonoja kirjoja — ja ajatellut useita rumia asioita, mutta en ole mitään kokenut, enkä tunne elämää, oikeata voimakasta, tykkivää elämää, sitä en tunne, sen sanoo Paavokin.

Miten yksinäistä onkaan elämäni ollut! Tahtoisin kertoa siitä Paavolle — puhella hänelle Hedegordista — Hanna tädistä — viime vuoden yksitoikkoisuudesta —, mutta tuskimpa välittäisi hän siitä edes kuunnellakaan.

Helmik. 18 p.

Paavo sanoo, että olen hyvä ja kaunis. Se on ollut päämääränikin ja nyt kai olen tyytyväinen. Kaikki toiveeni kohdistui siihen että Paavo olisi tyytyväinen — häntä tahdon suudella — hyväillä. Olen tullut niin hentomieliseksi — naisekkaaksi. Huolehdin entistä enemmän puvuistani ja pukeudun mahdollisimman hyvin, sillä nythän minulla on ketä varten koristelen.

Maalisk. 9 p.

Sade- ja myrskyilmoilla pakenemme muutamaan kahvilaan, jota kutsumme omaksi kahvilaksemme.

Miten hauska on istua hänen kanssaan tuossa kahvilassa.

Helmeilevässä viinissä juomme siellä toistemme maljan.

Mutta viime aikoina on Paavo käynyt niin omituiseksi, hän on pahalla päällä eikä tahdo sanoa miksi. Ja kuitenkin sanoo hän, että minä voin häntä auttaa, jos tahdon — —?—

Maalisk. 18 p.

Eilen oli sunnuntai ja minä olin ensi kerran Paavon kodissa. Se oli oikea poikamies asunto. Ei luulisi siellä koskaan nuoria naisia käyneen.

Olin hänen luonaan pari tuntia — se oli kauan, mutta jos mielihaluani olisin noudattanut olisin viipynyt vieläkin kauemmin. On aivan toista olla kahden kesken huoneessa, kuin olla kävelemässä tai istua kahvilassa.

Lähtiessäni hänen luotaan käsitin miksi hän oli ollut niin kummallinen viime aikoina. — —

Hän puhui siitä istuissamme sohvalla, kuiskasi hiljaa korvaani, mutta minä tiesin sen jo hänen sanomattaankin. Huone — huoneen tuoksu — hänen hyväilynsä — silmänsä kaikki ne siitä puhuivat. Käsitän kumminkin enemmän kuin mitä hän luulee, mitä itsekään tiesin. Rakkaus on vähässä ajassa opettanut minulle kaiken.

En tahdo niinkuin hän. Näen yhtä ja toista ja kirjani kertovat hehkuvasti — vapaudesta ja rakkaudesta — ja rakkauden onnesta, mutta sittenkään en tahdo.

Olen iloinnut suhteestamme — siinä oli sentään paljon kaunista — se oli hienoa, sillä se ei ollut julkista eikä luvatonta. Iloisesti ja hiljaisesti ilman mitään kahleita pidimme toisistamme. Nautin elämästä enkä toivonut mitään muuta. — Paavo, miksi herätät minussa nyt sellaisia ajatuksia — miksi häiritset rauhaani — teet väärin minua kohtaan. Et käsitä sitä pahaa nyt kun tunteesi ovat niin kiihkeät. Onko siinä jotain pahaa? Miksi et tyydy siihen mitä sinulla on? Eikö hellyyteni merkitse sinulle mitään? Yhä vaan vaadit enemmän. Tulisitko onnelliseksi, jos suostuisin — jos saisit hallita ja vallita minua täydellisesti? Sanot tulevasi. Onko se myöskin totta?

Päätäni pakottaa, minulla on kuumetta eikä ole rauhaisaa nurkkaa, missä lempeän, tyynnyttävän sanan saisi kuulla. Olen niin yksin — enkä ikinä ole sitä tuntenut näin syvästi kuin nyt.

Huhtik. 1 p.

Tänään hän kirjoitti pitkän kirjeen. Kummallista on lukea rakkauden kirjettä. Hän on kirjoittanut sen minulle — minulle lähettää hän kaikki nuo rakkautta hehkuvat sanat.

Eilen tein päätöksen — lopetan välimme — jätän hänet, palaan takasin entiseen yksitoikkoisuuteen. — Tänään en sitä voi. Rakkaani, ole ystävällinen minulle, tahdon jäädä luoksesi. Hän kirjoittaa, että elämä muuttuu suloisen ihanaksi, jos vaan todella antaudumme toisillemme. Ei typerän ulkonaisesti, eikä muodollisten siteiden painostamana, vaan koko rakkautemme voimalla ihanassa salaperäisyydessä. "Kahleita olen aina kammonut", hän kirjoittaa, "enkä koskaan aijo olla uskollinen sille naiselle, joka maailman silmissä on morsiameni. Ainoastaan rakkaus yhdistää meidät, minä rakastan sinua, olen sinulle hyvä ja huolehdin kohtalostasi paremmin kuin ikinä kukaan laillinen puoliso." Näin hän kirjoittaa ja minun täytyy häntä uskoa. Onhan muitakin siteitä kuin papin ja yhteiskunnan-siteet, joita mies kunnioittaa. Eikä suinkaan laki yksin anna oikeutta elämän iloon.

Rakas, anna minulle elämä ja autuus, olen niitä niin syvästi kaivannut.

Huhtik. 6 p.

Välimme ei ole selvä ja tiedän mikä siihen on syynä. Pelkään Paavoa ja pelkään itseäni. Kun pääsisi pois ihmisten ilmoilta, kauaksi — saisi hautautua yksinäiseen seutuun ja levätä hiljaa, aivan hiljaa — mitään ajattelematta — kaihoamatta.

Kaikki seikkailuhaluni ja uskallus uusiin tuntemattomiin kokemuksiin on minulta melkein kokonaan hävinnyt toivon vaan rauhaa suhteeseemme.

En käsitä miksi olen niin levoton, miksi en saa rauhaa? Ikävöinkö jotain? Kaipaanko mitään?

Huhtik. 10 p.

Hän puristaa minua itseensä ja suutelee minut kuumaksi tulisilla, kuivilla huulillaan. "Nauti elämästä niin kauan kuin olet nuori ja kaunis, hän kuiskaa. Anna palttua kaikelle sopivaisuudelle ja turhanpäiväiselle mietiskelylle, antaudu kokonaan, nauti elämästä täysin siemauksin!"

Usein olen toivonut nautintoja, rakkauden omistamista ja rakkauden voimaa, olen halunnut kietoutua kiehtovan salaisiin kahleisiin, joista ei tietäisi kukaan muut kuin me kahden.

Eikö kaikki tuo yhdistäisi meitä entistään enemmän toisiimme. Eikö antautuminen kiinnittäisi Paavoa yhä lujemmin minuun?

Tuskan väre viiltää mieltäni ajatellessani että hän kyllästyy ja jättää minut.

Jos hän menee, silloin on elämä entistään yksinäisempää. Ei ole toista, joka syleilisi minua kuiskaten että olen ihana, viehättävä, hurmaava.

Eikä ole enää mitään erikoista ja salaperäistä.

Huhtik. 14 p.

Tänä iltana olen luvannut mennä Paavon luokse, jos hän vaan lupaa olla hyvä ja ymmärtäväinen.

En voi vastustaa. Saan olla koko illan hänen luonaan — monet tunnit hänen kanssaan kahdenkesken, — syödä hänen kanssaan yhdessä, ja kuvitella olevani hänen vaimonsa — olla jotain vieläkin enemmän, hänen rakastajattarensa, aivan samoin kuin olen ranskalaisista romaaneistani lukenut. Nyt saan elää jonkun verran romaanitunnelmaa.

Tahdon pukeutua illalla oikein kauniiksi.

Miltähän tuntuu kun seison hänen ovensa takana — luen Cand. mag. P. Bang — painan soittokelloa — hän tulee aukasemaan. — — Polveni vapisevat — värisen ilosta.

Huhtik. 15 p.

Nyt olen hänen — täydelleen hänen. Olen herännyt ja näen kaikki entistään selvemmin. Ennen olin tyhmä. Luulin kaikki tietäväni — enkä tiennyt mitään. Olin tyhmä tytön tyllerö. Ei uskoisi että voi niin tietämätön olla, kun on täysikasvuinen ja elää ihmisten ilmoilla.

Olen elänyt kaiken ulkopuolella ja kuvitellut itseni kaikki tietäväksi, vaikka todellisuudessa en ole mitään tiennyt. Jos olisin tuon kaiken käsittänyt, en eilisiltana olisi Paavon luokse mennyt. Nyt vasta käsitän että oli väärin mennä sinne. Miksi meille puhutaan kielletystä hedelmästä eikä kumminkaan selitetä minkätähden se on kielletty. Minkätähden jää tyttölapset kaikesta tietämättömiksi vaikka lukevatkin romaaneja ja puhelevat rakkaudesta.

Hän kerjäsi — rukoili — oli kokonaan muuttunut — uhkaili. Olin hänen vallassaan — en voinut paeta — ehkäpä ei ollut minulla siihen haluakaan; itkin kumminkin ja rukoilin, en tahtonut antautua.

Siinä jännityksessä muistin yhtä päätä että minun oli kiirehdittävä kotiin ennenkuin portti suletaan.

En tahtonut hänelle antautua. Viime hetkellä oli tyttöruumiini säilyttäminen suurempi kuin vapautumisen ajatus ja luonnon vaatimukset — mutta samalla tuli mieleeni: en siltä ole huonompi enkä siveettömämpi, jos antaudunkin hänelle. Oikeuttaahan rakkaus kokonaan antautumaan. Miksi ei minulla olisi siihen oikeutta? Itselleni vaan siitä edesvastuussa olen. — Väreilevänä säestyksenä tälle kaikelle sointui hänen rukoileva äänensä. Lopulta sekä ruumiin että sieluni voimat olivat lamautuneet. Ajatukset häipyivät — en nähnyt enkä kuullut mitään. — — Paavo, edesvastuusi on suuri! Voitko sen kestää? Oletko apuni, lohdutukseni ja turvani niinkuin olet luvannut? Tuletko aina lämpimästi ja sydämellisesti minusta pitämään?

Enemmän kuin itsekään tiesin annoin sinulle. Tuletko sen aina muistamaan? Tuletko jakamaan elämän ilot ja surut tästä lähtein kanssani? Jos et sitä tee, et myöskään ole se mies, miksi sinut uskoin. Jos sinä minut hylkäät, silloin joudun tuulen ajeltavaksi. —

Toukok. 10 p.

Harvoin yhdymme enää hänen luonaan, meillä on kai kummallakin niin paljon työtä. Pari kertaa viikossa olemme tunnin ajan kävelemässä. Noilla kävelymatkoillamme puhelemme nyt entistään enemmän. Hänen mielestään olemme tulleet niin järkeviksi — Jumala varjelkoon meitä järkevyydestä!

Keskusteluistamme vasta huomaan miten erilainen katsantokanta meillä on asioista. Omituista etten sitä ennen ole tullut ajatelleeksi.