Part 3

Elok. 1 p.

Kaupungissa on niin kuuma, että tahtoo tukehtua. Pyydän tuon tuostakin Holgerin ottamaan minut mukaansa metsään, mutta hän ei tahdo — häntä kai ujostuttaa — hän kun on sellainen keikailija.

Eilen menin yksin metsään.

Miten siellä oli ihanaa! Varsinkin yksinäisillä seuduilla — ajatukseni rauhoittuivat. Istuin mättäällä — olin joskus ennenkin kauan aikaa sitten ollut näillä samoilla seuduilla. Eilen unohdin ajan, joka oli kulunut sitten viimekertaisen täällä käyntini. Reheviä, voimakkaita sanajalkoja kasvaa täällä kaikkialla, miten niitä rakastan, ne hallitsevat aina sen seudun, missä kasvavat ja työntävät kaiken muun kasvullisuuden syrjään!

Oli ilta, rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Heittäydyin pitkäkseni nurmikolle ja uneksin — uneksin kuin muinoin — — —.

Aluksi uneksuin olevani nuori valkoinen ja notkea, jolla oli nuoruudenpuhtaus ja nuoruuden hyveet — sitten uneksuin rakkaudesta. Hienosta — suuresta — voimakkaasta. — Sitten tulivat unelmat äidistä ja lapsesta, lapsestani, pienestä lapsestani, ajatukseni kävivät helliksi ja viipyivät nyt halusta siinä — tavallisesti tahdon unhottaa että olen synnyttänytkään lasta maailmaan, mutta eilen oli tuo tietoisuus minulle rakas. Kuvittelin lapseni olevan polvellani ja hengittävän raitista ilmaa, kerroin hänelle satuja; haltioista ja metsänpeikoista — pimeä yllätti minut. Olin mielestäni taas nuori ja hyvä ja kaupunkiin saapuessani näyttivät kaikki vastaan tulijat hyviltä ja iloisilta. — Mutta kotiin tultuani oli Holger siellä — —.

Elok. 12 p.

Tämä paahtava kuumuus — se tukehduttaa minut. Kaikki on vastenmielistä, kaikki näkemäni, kuulemani, lukemani, yksin sekin mitä itsessäni elän.

Inhoittavaa, tukehduttavaa on kaikki. Tämä ilettävä varmuus — elämä ilman taistelua, Holgerin tarjoama rauhallinen rakkaus, kaikkeen olen väsynyt. Olen samanlainen kuin ennenkin, minun _täytyy_ elää myrskyssä vihaan rauhaa. Väliin toivon että Holger raivostuu minuun, lyö minua. Haluan peloitella häntä.

Elok. 20 p.

Olen rukoillut ja kiusannut Holgeria ottamaan minut mukaansa — sirkukseen — metsään — tai mihin hyvänsä, missä elämää ja ihmisiä on — Holger väsyttää minua kauheasti; huoneistani, joista aluksi iloitsin, en enää välitä, ne ovat mielestäni pienet eivätkä vähääkään kuosikkaat.

Eilen en antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän otti minut mukaansa sirkukseen. Siellä tapasimme hänen tuttavansa nuoren parooniin, joka on oppilaana maanviljelysopistossa missä Holger on opettajana. Parooni tuli heti seuraamme. Hän tahtoi nähtävästi olla dosentin kanssa hyvissä välin. Hänen koulupoikamainen tapansa huvitti minua. Hän on vapaa, iloinen, ei tosin syvämielinen eikä lahjakaskaan, mutta huvittelusta hän pitää ja osaa toisiakin huvittaa, hän ainakin eilen sai ilon ylimmilleen.

Holger oli tavallisuuden mukaan jäykkä; sellainen hän on tavallisesti aina muulloin paitsi kuin olemme kahden. Ehkäpä kiusasi häntä seurakin jonkun verran.

Parooni ymmärsi kyllä mikä suhde Holgerin ja minun välilläni oli.

Sirkuksesta menimme erääseen ravintolaan missä tunnelma vähitellen virkistyi. Minä nautin elämästä, ihmisistä ja ympäristöstä. Viivyimme siellä myöhään. Hienous hävisi, yleisö muuttui kirjavaksi, herttaisen kirjavaksi.

Minulla oli hauska — minua huvitti kaikki, joutavakin — parooni hakkaili minua, ja minä vastasin hänen kohteliaisuuksiinsa. — Erosimme myöhään, parooni jätti meidät ja minä vein "ristin" mukanani kotiini.

Olin uninen riisuutuessani!

Syysk. 14 p.

Vereni tykkii rauhattomasti. Syksy saattaa mieleeni kevätkaihon! En sure enää, en huolehdi elämästäni; ikävöin vaan. Olen kylläinen, kylläinen ja laiska. Oli aika, jolloin uskoin olevani onnellinen, jos olisi vaatetta ja ruokaa — siinä määrin olin väittämättömintä vailla. Nyt ovat vaatimukseni suuremmat.

Päivisin, vapaa-aikanani, jota minulla on yllimmän kyllä, seison peilin edessä ja tarkastelen itseäni. Olen hiukan lihonut, käynyt arvokkaamman näköiseksi, veltommaksi, mutta silmissä on vielä loistoa ja poskeni voivat hehkua ja silloin olen kaunis — liian kaunis istuakseni hiljaa ja huomaamatta nurkassa. Tahdon maailmaan — nauttimaan elämästä — en usko että miilultakaan kaikki tiet ovat suljetut. Onhan paikkoja missä valot säteilevät ja helyt loistavat, vaikkapa ne olisivatkin vaan kangastusta, väärennettyjä koristuksia — niin mitä siitä — oikeat jalokivet eivät minun tielleni eksy — jos niitä ylimalkaan maailmassa onkaan — —.

Syysk. 18 p.

Hyvästi, rakas, järkevä Holger Berg! Te ette rähissyt, ette järjestänyt mitään kohtauksia kun teidät jätin. Puhuitte rauhallisesti ja ystävällisesti. Sanoitte ymmärtävänne että minä joka olin nuori, kaunis ja lämminverinen — miten ihanilta nuo sanat teidän suustanne kuuluivatkaan! — en voinut tyytyä vaatimattoman miehen pieniin antimiin. Te käsititte, ettei rauhallinen lukumies voinut tyydyttää tätä kaunista lintua. Ja siksi vetäydyitte rauhallisesti ja ystävällisesti takasin kiittäen ajasta, jonka yhdessä olimme viettäneet. —

Miten järkevää ja oikeata oli kaikki mitä hän sanoi! Koko yhdessä oloaikamme on hän ollut järkevä, ja hän voi huolettomasti ja hyvällä omallatunnolla vetäytyä takasin. Häntä ei eromme tee levottomaksi, päin vastoin on hän iloinen kun nuo siteet katkesivat, sillä ne alkoivat tuntua jo kahlehtivilta.

Niinpä niin, kiitos ja hyvästi siis säädyllinen, järkevä mies! Onhan viisasta lopettaa rakkaus oikealla ajalla.

Hyvästi koulumestari, nyt lähden ahtaista kouluhuoneistanne, jätän sen ihanan erakkoelämän. Juhlat odottavat minua, niihin tahdon hukuttautua mutta sitä ennen täytyy toisetkin jäähyväiset ottaa, katkaista vielä yhdet kahleet!

Marrask. 1 p.

Sekin on tehty. Heitin lapselleni jäähyväiset. Häntä en tahdo enää nähdä. Entistään vieraammaksi hän nyt käy äidilleen.

Molemmat olemme vieraita, maailma on täynnä vieraita ihmisiä, mutta siitä et sinä vielä tiedä ja siksipä otankin sinulta nyt jäähyväiset. Olinpaikkasi on ahdas, pieni ja yksinäinen, mutta ehkäpä ei sentään ole ahtaampi siellä kuin on elämän loistossa ja kuohussa. Kaikkialla, rakkaani, on kylmää, ahdasta ja yksinäistä. Äitisi sen kyllä tietää, vaan sittenkin hän sinut hylkää. — — Puristin sinut syliini — viimeisen kerran, me kaksi olemme nyt toisillemme vieraat. Katon saat pääsi päälle, ruokaa ja vaatetta toimitan sinulle niin hyvin kuin voin — niin kauan kun jaksan. Mutta kovin huono olen äidiksesi — voi, niin kunnoton ja huono, ettet osaa ajatellakaan. — Mutta pian sen opit käsittämään, ellet sitä muutoin opi, niin kyllä ihmiset sen sinulle neuvovat. Heitin sinulle hyvästit aikana, jolloin vielä pehmeän viattomana käsivarsillani lepäsit. Mieltäni karvasteli, mutta sen olin ansainnutkin!

Kotiin palatessani oli pimeätä, tuulista ja syksytunnelmaa, mutta huoneessani oli valoa ja lämpöä. Ja minä pukeuduin hurmaavan pehmoisiin pukuihin.

Ihanana ja hymyillen tervehdin parooni Gjerslövin tervetulleeksi Gjerslövholmaan.

III

VUOTTA MYÖHEMMIN

Marrask. 7 p. 1896.

Syösten, vauhdikkaasti, hulmuten kuluu aika! En koskaan pysähdy enkä ajattele! Pukeudun silkkiin ja annan miesten ihailla itseäni — ihailla niin paljon kuin vaan voivat.

Määrätty maailma sulki minulta ovensa jättäen minut yksin puutteeseen ja kaipaamaan; toinen maailma taas avasi minulle sylinsä. No hyvä, niinpä heittäydyn sen kirjavaan elämään. Olen nuori ja nautin nuoruudestani, olen nähnyt nälkää, surrut ja taistellut niin että olen muuttunut rumaksi, kalpeaksi ja laihaksi. Nyt olen taas hurmaavan nuori, huuleni ovat hohtavan punaiset ja silmäni loistavat.

Minulta ei puutu mitään. Minulla on lämpöä, valoa, hyvää ruokaa ja kauniita vaatteita, — niin kauniita vaatteita! Olen aina rakastanut naisten komeita pukuja; rakastanut ja vihannut niitä, siksi etten ole voinut niitä saada. — — —

Tulevaisuutta en ajattele. Olenhan vielä nuori ja kukoistukseni ei niin pian lakastu, aijon vielä kauan antaa miesten ihailla itseäni ja tunkeilla ympärilläni. Nyt ovat he innostuneita, ihmettelevät, tätä harvinaista lintua, sanovat että olen kauniimpi, hienompi ja älykkäämpi kuin mitä minunlaiseni naiset tavallisesti ovat. — —

Asuntoni on ylellisen komea. Loikoilen tuntimääriä silkkipatjoillani. Sitten poltan paperossini, maistelen likööriäni enkä sanottavasti vaivaa päätäni ajatuksilla, ihailen paljaita jalkojani tahi käsiäni, jotka ovat entistään valkoisemmat ja kauniimmat.

Niillä on oma elämänsä; ennen olivat ne ohuemmat, laihemmat ja hermostuneemmat, nyt ne ovat pyöreät ja pehmeät — lepoa ja hyväilyä varten luodut.

Tuon tuostakin käyvät "ystävättäreni" minua tapaamassa — sitä ei tässä olotilassa voi välttää.

Löytyyhän toisissakin olosuhteissa yllimmän kyllälti ystävättäriä, mutta yhtä tyhjänpäiväisiä ne ovat siellä kuin täälläkin.

Nuo tytön typykät, jotka nyt ovat vertaisiani, voivat joskus olla hyvinkin hauskoja. Heikkoja, tyhmiä, turmeltuneita lapsia, samalla kertaa kurjia ja säädyllisiä — —.

Harvoin minulla on aikaa ajatella — eikä minulla ole haluakaan ajattelemiseen. —

Marrask. 15 p.

Kutsun häntä "pikku Pusseksi", hän on yhä edelleenkin ystäväni. Oikeastaan on hullunkurista että hän sitä vielä on ja että hän yhä pysyttelee minussa. Minä olen hänen rakastajattarensa ja hän on yhdeksäntoista-vuotias. En käsitä miksi hänet pysytän luonani vaikka olen jo häneen kyllästynyt ja tiedän että tämä kaikki häntä vahingoittaa.

Pusse on aivan tavallinen, aikaseen tärveltynyt rikkaan miehen poika. Hän uskoo rakastavansa minua mielikuvitusta kaikki. Ja kuitenkin saattaa hänen tunteellisuutensa minut surulliseksi. Johdun ajattelemaan itseäni yhdeksäntoista vuotiaana. Silloin minäkin rakastin — Jumala minua armahtakoon! Ja minun rakastettuni oli turmeltunut ja säälimätöin niinkuin minä nyt.

Hän tuhlaa minulle hyväilyjään, lahjoja ja kukkia.

Ero hänen tunteittensa ja minun silloisten tunteitteni välillä on siinä että minä rakensin tulevaisuuttani rakkaussuhteeseeni, mutta sitä ei voi Pusse tehdä.

Marrask. 22 p.

Väliin ajan hänet luotani ja sanon olevani väsynyt koko maailmaan. Joka onkin totta. Voin olla hyvinkin väsynyt — tuskastua siihen mikä näyttää minua enin huvittavan.

Mutta hän palaa takaisin — suuremmoisten lahjojen kanssa — tyhmän lapsellisesta ja ylimielisesti puhellen ja niin pääsee hän taas armoihini.

Jouluk. 2 p.

Pusse tapasi luonani toisen, ja tuli hirveän onnettomaksi. — En voinut sitä välttää — mieleni oli kyllä paha. Pitikin sattua, että hän juuri eilen tuli luokseni. Hän aivan häiritsi. — Menetti kokonaan tasapainonsa — itki.

Olin rauhallinen ja koetin äidillisesti lohduttaa, seisoessani hänen luonaan etehisessä. Tartuin käsilläni lempeästi hänen päähänsä ja puhuin: "Pusse kulta, olehan järkevä, tämän täytyi tapahtua. Meidän täytyy erota. Minun luonani ei onnea ole. Ystäväni, sinä olet vielä nuori, — mieti asiaa, — mene naimisiin, jos haluat, mutta jätä minut. En ole minkään arvoinen. Hyvä Jumala, olenhan sen monasti sinulle sanonut ja nyt olet sen omin silmin nähnyt. Ota varteen mitä sinulle nyt sanon Pusse!" Kysyt olenko kyllästynyt suhteeseemme. "Kyllä ystäväni -— siihen ja moneen muuhun olen kyllästynyt. Anna toisten, jotka voivat, kärsiä — sinä olet vielä liian nuori".

Hän meni — jonkun verran lohdutettuna; kahdeksan päivän kuluessa on hän kaiketi unohtanut.

Olin oikein tyytyväinen itseeni istuessani toisen kanssa herkullisella illallisella. Kuvittelin tehneeni hyvän työn. Tyhjää puhetta — säälistäkö häntä kohtaan annoin hänen mennä. Ei, olin yksinkertaisesti itse väsynyt koko juttuun.

Jouluk. 20 p.

Viime aikoina en ole osannut nukkua, olen liian veltto ja väsynyt.

Unettomina öinä kiusaavat väsyneet toivottomat ajatukseni.

Elän liiaksi — tai ehkä liian vähän — miten sen tahtoo selittää. Ja siksi tunnen itseni sekä sielun että ruumiini puolesta väsyneeksi.

Kaikki tympäisee, miehet, ystävättäret, varieteet, illalliset ja kaikki, ilma on kaikkialla paksua ja ilettävää — tahi oikeammin: täällä ei ole ilmaa mitä hengittää.

Tammik. 3 p. 1897

Olen alkanut toisentapaista elämää. Koetan eikö se vahvista hermoja ja sielua. Elän yksin, vältän ystäviä, elämää ja huvituksia. Oveni ovat suljetut.

Nousen aamulla aikaseen, pukeudun kiireesti ja menen sitten pitkille kävelymatkoille.

Järjestelen ja tuuleutan huoneitani, niissä et ole enää hajuveden tuoksua eikä tupakan hajua. Pukuihini olen laittanut korkeat kaulukset.

Iltasin luen ja menen aikaseen nukkumaani. Ehkäpä siitä löydän lepoa — niinkauan kun tätä kestää. — — —

Tammik. 20 p.

Nukun paremmin ja olen terveemmän näköinen — mutta kyllästynyt. Ruumiini vavahtelee, ilma on liian kevyttä, ympäristöni kuollutta, olen liiaksi tottunut tuohon paksuun ilmaan.

Ajatukseni vaivaavat minua entistä enemmän, kun huomaan etten voi elää rauhallista elämää. Onko mieleni, sieluni, ajatukseni tulleet saastutetuiksi? Tahi mitä tämä merkitsee? En rakasta rajua elämää, vihaan sitä, ajottain näen sen pohjattomuuden ja aavistan mihin se johtaa — voin johtaa niitä miehiä, joille antaudun, halveksin niitä yksinkertaisia, tyhmän kevytluontoisia naisia, jotka ovat vertaisiani ja jotka eivät ole mitään muuta kuin ruumista, väsyn koko ilveilyyn ja kuitenkin — kuitenkin houkuttelee ja puoleensa vetää se minua. Jos vetäydyn siitä pois, niin ikävöin miesten ihailua, ikävöin hyväilyjä ja kevyttä keskustelua, jopa ystävättärien turhanpäiväistä jaaritustakin, ja rahoja — rahoja en voi luopua siitä hyvinvoinnista, johon ne minut auttavat. Rahat soljuvat sormieni lomitse. Olen niin tottunut tuhlaavaan elämään, olen tottunut elämään rohkeasti, rajusti ja kevyesti — enkä enään voi siitä luopua.

Helmik. 8 p.

Minusta tuntuu että olen jo jaksanut aika kauan elää yksinäistä elämääni. Mutta nyt en enää jaksa — — Rahatkin loppuvat, —

se jo yksin pakoittaa minut takaisin entisyyteen.

Minulla ei ole vastustuskykyä, ei tarmoa, hävitys on itsessäni ja ympärilläni, enkä voi sitä vastustaa. Nyt on pääasia että elän niin kevyesti ja huimapäisesti kuin mahdollista — —

Helmik. 14 p.

Ensi kerran pitkästä aikaa olen ollut vanhojen ystävieni kanssa huvittelemassa — tuntuu kuin olisi siitä jo koko ijankaikkisuus kuin viimeksi olin heidän kanssaan. Minun "uudestisyntymiseni" kunniaksi pidettiin pieni juhla. Ja minut kastettiin sampanjalla. Itsestänikin tuntui kuin olisin uudesti syntynyt. Elvyin uudelleen, nautin ilmasta, iloisuudesta, kaikesta — — join iloisia maljoja ystävien ja ystävättärien kanssa.

Kolmeen päivään en ole levännyt — enkä ajatellut. En voi käsittää että näin olen voinut juovuttaa tunteeni. — — —

Maalisk. 7 p.

Olen tavannut hänet — ensimäisen rakastettuni — Paavon. Eilen illalla hänet lapasin eräässä kahvilassa. Tulin sinne parin herran seurassa illalliselle. Emme saaneet erityistä huonetta, joten istuimme suureen saliin. Lähellä meitä istui joukko ilosella tuulella olevia herroja. Niiden joukossa oli Paavokin. He tulivat nähtävästi joltakin "paremmalta" päivälliseltä, sillä he olivat hyvin iloisella päällä. He puhelivat äänekkäästi ja nauroivat rähisten ja Paavon ääni kuului ylinnä. Hänen kasvonsa punottivat piirteet olivat väsyneet, vartalo pöhöttynyt ja naurunsa oli raakaa ja röyhkeätä. Hän ei näyttänyt minua tuntevan.

Tuoko oli Paavo, nuoruuteni rakastettu, ensi rakkauteni — ihanteeni — joka minusta oli täydellisyys — jota jumaloin — jolle antauduin, hän, jonkatähden elämäni tärvelin? —

Minun täytyi hillitä itseni, puhua puuta heinää seuralaisilleni ja nauraa heidän huonoille sukkeluuksilleen. Olin vastikään tehnyt toisen seuralaiseni tuttavuutta. Hän oli rikas ruotsalainen tukkukauppias, joka oli tullut tänne huvittelemaan — ja nyt piti minun antautua hänen kanssaan suhteisiin. Toinen seuralaiseni, hänen ystävänsä, minun vanha tuttavani järjesteli hänelle huvituksia ja tarjosi minut yhdeksi ajankuluksi. Olen vapaa, rahani ovat lopussa, siksi täytyy mukautua, ruotsalainen näkyy olevan halukas, ja minä — samahan se minulle on — miksi ei yhtähyvin hän kuin joku toinen. Se on uutinen, jonka pian osaan ulkoa. Kohotan lasini, kosketan hänen lasiinsa, suutelen sormiani, hymyilen — nauran.

Maljasi Paavo, ja kiitos siitä että istun tässä ympäristössä — maalatuilla kasvoilla ja kohisevissa silkkihameissa — hymyillen ja puhuen mairitellen miehelle, jonka parempina hetkinäni olisin valmis jalkoihini tallaamaan. Kiitos verkosta, jota ympärilleni aloit kutoa! Nyt sillä on jo kokoa ja vahvuutta ja se kietoutuu ympärilleni niin lujasti ja tiheästi, etten siitä voi päästä vapaaksi. Kiitos herpoutuneesta sielustani ja häijyistä ajatuksistani! Kiitos rakkaussuhteistani ja rakkaudenkaupusteluistani! Kiitos väsymyksestäni elämään ja ihmisiin — ja itseeni! Kiitos inhottavasta välinpitämättömyydestäni — äitelästä hellyydestäni! Kiitos isättömästä ja äidittömästä lapsesta! Kiitos ajatuksista, jotka tukahdutettiin ensi yritykseen! Kiitos siitä mitä odotetaan, siitä mitä täytyy tapahtua! Kiitän sinua maailman katsomustavastasi, rakkaudestasi! Sinä olet mies — mies, joka kuuluu seurustelupiiriin, joka tanssii "parempien" tyttöjen kanssa, menee heidän kanssaan naimisiin ja saa heidän kanssaan lapsia — itsensä näköisiä lapsia. Kaikki olette te porton rakastajia — suuren porton, joka ruumiillaan hallitsee maailmaa; hänen luotaan te menette viattoman naisen luokse ja joko turmelette hänet tahi menette hänen kanssaan naimisiin, kummassakin tapauksessa teette jokseenkin saman. Te tulette vanhemmiksi, järkevämmiksi ja hyvinvoiviksi, pian saatte olla maan johdossa, avustatte kirkkoa, kouluja, köyhiä — ja nimenne komeilee sanomalehden palstoilla. Te olette ihmisyyden hyväntekijöitä! Naisesta, joka on ollut hyvä, naisesta, joka akkunassaan houkuttelee miestä luokseen — hänestä ei kukaan puhu. Mutta kuitenkin te hänet tunnette ja teillä on osanne hänen kohtalossaan! —

Näen Paavo, että olet paljon varmistunut siitä kun viimeksi tapasimme, ja olen siitä kuullut puhuttavankin. Olet kai joutunut hyviin naimisiin, sinulla on lapsia ja olet onnellinen perheen-isä. — — —

Katso tässä on rakastettusi, nuoruutesi rakkaus! Hän tervehtii sinua, tyhjentää lasinsa onneksesi, hän juopuu sampanjasta ja kiitollisuudesta!

Mennessäsi katsoit minuun, tähystit minua ja räjähdit nauramaan, ensimäisenä hoipertelit ulos ovesta ja nuo toiset hienot herrat seurasivat sinua. Maljanne kaikki, maljanne molemmat pöytäkunnat — tanskalaiset ja ruotsalaiset! — Teidän kanssanne juon — teidän kanssanne elän — teihin yhdyn — annan rakkauteni — vihaan teitä! —

Huhtik. 20 p.

Harmittaa, kun en saa mielestäni iltaa, jolloin Paavon tapasin! Näen silmissäni hänen kasvonsa ja kuulen hänen naurunsa. Tuo pöhöttynyt, veltto päivällisherra on nuoruuteni paraita muistoja. Oikeastaanhan kaikki päättyykin näin.

Kaikki, kaikki muuttuu ja turmeltuu ajan mukana ja lopuksi potkaisee luotaan ne muistot, joista on välittänyt. Kaikki muistot ovat irvikuvia.

Huhtik. 23 p.

Elän iloista elämää ruotsalaisen tukkukauppiaan kanssa. Olen entistään iloisempi ja hurjapäisempi. En hetkeäkään voi olla yksin tahi rauhassa, sillä silloin alan ajatella — ja se on kaikista pahinta.

Entistään enemmän käyn yleisissä paikoissa. Ruotsalainen ystäväni ei suinkaan häpeä seuraani, hän on oikein ylpeä saadessaan esiintyä seurassani. — —

Kesäk. 1 p.

Siitä on jo useita päiviä, en oikein muista kuinka monta. Olen elänyt yhdessä humussa ja pelännyt heräämistä. Kammottavana on se mielessäni, ei ole pienintä tapahtumaa, joka ei sitä mieleeni johtaisi. — Kävelen huoneissani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja jonakin kauniina päivänä alotan taas entisen elämäni, alotan sen vainotun eläimen tavoin. Niin, mitäpä muuta nyt olisin? —

Istuin toisten seurassa varieteessa. Herrojen poistuttua jäin erään puheliaan ystävättäreni kanssa istumaan, sillä minua ei haluttanut mennä kotiin. Oli jo myöhä. Silloin se tapahtui. Muistan sen hyvin. Mutta sitä silmänräpäystä, jolloin kaksi siviilipukuista poliisia laahasivat meidät mukaansa kadulle ja veivät tuohon pimeään, inhoittavaan hökkeliin, jossa saimme istua koko yön, — sitä en niin selvästi muista. Kummallinen pyörtymisen tunne valtasi minut kulkiessani. Luulen tunteneeni enemmän vihaa kuin katumusta. Kulin hiljaa, en vastannut heidän karkeaan puhutteluunsa — ja toisen huutamiseen. — Miten pitkiltä tuntuivat tuon suuren rakennuksen käytävät, jota oikeuden istuntosaliksi kutsutaan. Mahtaako sinne koskaan päästä valoa tahi kaunista ilmaa. Ahdistava tunne puristi sydäntäni kulkiessani siinä rakennuksessa. Entäs yö tuossa inhottavassa huoneessa, joka vankikoppia muistutti — ja aamu —! Kuulustelu! — Tarkastus! — Vastasin tuskin heidän kyselyihinsä mutta kerran puristin sen konstaapelin kättä, joka vei minut kuulusteluun, niin että hän huusi.

He varoittivat minua — sanoivat pitävänsä minua silmällä — ja ellen lopeta tämäntapaista elämääni, silloin ottavat minut kiini eivätkä enää laske. — Minäkö joutusin niiden naisten ketjun lisärenkaaksi, jotka kaupungin pimeimpäin katujen huoneissa ja kellareissa elävät. Niin puhuivat he minulle — minulle! Tällaiseksiko muodostuisi iloisen elämäni loppu? —

Minun luvattiin poistua. Kävelin, niinkuin kaikki ihmiset kaduilla kävelevät, tulin kotiini, huoneeni oli entisellään, huonekalut entisillä paikoillaan, ja pöydällä oli kirja, jota olin lukenut. Luin sitä, enkä voinut käsittää että kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut siinä vielä voi samoja sanoja olla. — Senjälkeen suljin oveni tarkoin ja menin maata. Uneksuin kauheita unia enkä uskaltanut herätä. —

Nyt olen kumminkin hereillä, eikä pelko ole poissa. Minun täytyy olla valveilla ja ajatella mitä on tapahtunut ja mitä vielä voi tapahtua. Laki voi sitoa minut lujasti — julmasti — niin syvälle olen joutunut, että laki voi sen tehdä.

Kesäk. 3 p.

Mitä on tehtävä? Suunnitteluja on minulla yllimmän kyllä, mutta minulta puuttuu rohkeutta niiden toteuttamiseen. Olen niin pelkuri, niin kovin pelkuri! Jos olisin ollut rohkea, en ikinä olisi tällaiseksi joutunut. olisin taistellut alastoman, katkeran ja varman taistelun, enkä olisi vajonnut pehmeisiin, hyllyviin untuviin, jotka keinuttavat minut pahimpaan — iljettävimpään. En koskaan ole uskaltanut tarttua kohtaloon lujasti ja varmasti — olen päin vastoin antanut sen tahdon ja tunnelmien kietoutua ympärilleni.

Kesäk. 6 p.

Eilen tuli eräs vanha ystäväni — nuori kirjailija minua tervehtimään. Olemme kerran eläneet lyhyen ajan yhdessä. Hän oli aina rahapulassa ja siksi minä hänet hylkäsin vaikka tavallani olinkin häneen kiintynyt. Nyt kerroin hänelle kohtaloni. Hän lupasi koetella auttaa minua.

Kesäk. 7 p.

Tänään oli hän taas luonani, tuoden minulle työtä, koko kasan puhtaaksikirjotusta. "Tässä on työtä", hän sanoi "ei se suinkaan ole hauskaa työtä ja huonosti siitä maksetaan, mutta jos oikein ahkera olet, niin et nälkää tarvitse nähdä. Muuta vaatimattomaan huoneeseen ja elä säästävästi, niin kyllä sillä toimeen tulet."

Hänen mentyään tuijotin kotvan aikaa paperikasaan ja lähdin sitten kaupungille vuokraamaan huonetta. Huone oli ikävä ja pieni, se muistutti kurjuuteni alkuaikojen huonetta, jossa asuin lapseni syntymän jälkeen kaupunkiin tultuani.

Niin, lapsi — siitä on jo melkein kaksi vuotta kun hänet näin; en halua häntä nähdä, mutta tiedän hänellä olevan paremmat päivät kuin mitä äidillänsä on.

Kesäk. 20 p.

Nyt elän säädyllisesti — köyhänä ja säädyllisenä — pelko on saattanut minut tähän. Minulla on tasaisesti työtä, enkä tarvitse nähdä nälkää ja voin maksaa lapseni edestä.

Silloin tällöin tulee joku ystävistäni tahi ystävättäristäni minua tervehtimään, mutta minusta on parempi jos eivät käy. He kiusaavat minua ja koettavat vakuuttaa että olen liian arka — että huoletta voin olla hiukan mukana, ei siitä mitään vaaraa ole.

Heinäk. 1 p.

Ystävättäreni säälivät minua. Sanovat minun laihtuneen ja käyneen heikon näköiseksi — heidän mielestään on oloni kurja ja yksinäinen, niukka elämäni surkeata. — Mutta muutoin luulen, että he pian lopettavat säälinsä ja täällä käyntinsä, kunhan uutuuden viehätys on haihtunut.

Heinäk. 12 p.

Hitaasti kuluu aika. Työskentelen ja mietin. Lopuksi kyllästyn kumpaankin ja paneudun maata herätäkseni taas seuraavana aamuna samanlaisen puutteeseen.

Kirjailijani käy minua joskus tervehtimässä. Olemme nyt kunniallisia ystäviä; toiset ovat jättäneet vierailunsa. Hän kertoo itsestään, tuumistaan ja kirjoistaan. Pidän hänestä. Hän on suuri, hyvä lapsi.

Heinäk. 20 p.

Minussa versoo jotakin uutta, joka haluaa puhjeta ulos. Elämä tuntuu minusta nyt kevyemmältä ja paremmalta. Viime aikoina olen ollut paljon tyytyväisempi. Viihdyn paremmin työssäni ja niukoissa oloissani. Alan toivoa elämältä — jotain hyvää toivon minunkin kohdalleni riittävän.

Heinäk. 23 p.

Tämäkin toivoni kai jonakin kauniina päivänä luhistuu niinkuin entisetkin. Olen liian vanha ja nähnyt liiaksi maailmaa voidakseni toivoa. Enkä kumminkaan voi olla toivomatta. Nuoruuteni ensi tunteet heräävät uudelleen. Muutun paremmaksi, rauhallisemmaksi. Ajattelen lastani.

Elok. 1 p.

Onko minussa vielä jotakin hyvää? Vai kesäkö tuo lohtua rintaani — nuoruutta mieleen? —

Kun sellaisille ihmisille, jotka ovat odottaneet ja odottaneet ja nähneet niin äärettömän paljon pahaa, onni yhdennellätoista hetkellä saapuu, tulevat he varmaankin omituisiksi, lapsellisiksi — tavattoman kiitollisiksi; mutta jos onni onkin vaan kangastusta niin he lysähtävät kokoon eivätkä siitä enää kohoa.

Elok. 10 p.

Johannes Holck "runoilijani" ei ole kaukaan aikaan ollut luonani.

Kun väsyn työhöni, ajattelen häntä, joka minulle on työt toimittanut, ja silloin sujuu kirjoitus taas.

Elok. 14 p.

Johannes oli eilen niin kummallinen; mikähän häntä vaivaa?

Hän puhui liikutettuna elämän suurista kummallisista katkeruuksista. Olenhan tottunut hänen omituiseen puhetapaansa — mutta eilen oli hän toisenlainen kuin tavallisesti.

Lähteissään hän suuteli minua otsalle.

Elok. 20 p.

Toivon tänään saavani Johannekselta kirjeen, jonkinlaisen selityksen. Kulen ajatuksissani ja valmistelen mielikuvituksissani hänen tulevaisuuttaan. Hän ei ole toisten kaltainen; uskon hänen voivan tehdä mitä toiset eivät tahdo. — —

Elok. 22 p.

Nyt tiedän miksi hän on ollut niin kummallinen. Hän oli eilen täällä ja me puhelimme kauan kahdenkesken. Erehdyin. — Syy hänen omituisuuteensa oli aivan toinen kuin mitä luulin. Hän kertoi kihlautuneensa nuoren kiltin tytön kanssa, johon oli jo useita vuosia ollut kiintynyt — aina nuoruutensa rajuista ajoista saakka. Nyt oli hänestä paras kihlautua. Minä olin ensimäinen, jolle hän siitä kertoi. Hän oli morsiammelleen kertonut minusta, morsiammensa oli niin herttainen ja ymmärtäväinen. Oli lähettänyt terveisiäkin minulle. Hän kysyi, enkö iloinnut hänen onnestaan, sillä nyt oli hän niin onnellinen kuin tässä matoisessa maailmassa voi olla.

Niin, olenhan iloinen, kun Johannes on saavuttanut onnen. Sillä onni kai se on, että tulee ikuisesti sidotuksi olentoon, johon on mieltynyt. Johannes on ollut minulle hyvä, hän auttoi minua kun olin puutteessa Toivon hänelle kaikkea hyvää — — —.

Tänään vietän lepopäivää. Lasken uutimet alas ja menen aikaseen levolle, koettelen nukkua ajatukset unholaan.

Elok. 28 p

Toivotonta ja tarkoituksetonta on nyt enää taistella vastaan. Samantekevä elääkö niin tahi näin, hyvin tahi huonosti, vaatimattomasti tahi tuhlaten — kohtalo on yhtä julma tahi lempeä, ihmiset yhtä kurjia tahi hyviä. Kukaan ei kiitä kunniallisuudesta tahi tyytyväisyydestä. — Kauneutesi ei enää kukoista, nuoruutesi on haihtunut. Käytä kauneuttasi, nauti nuoruudestasi ja joudu sitten helvettiin.

Syysk. 3 p.

Olen jättänyt työni ja lyhyen kunniallisen elämäni. Nyt olen niille ijäiset jäähyväiset sanonut.

Ei minusta ole työhön — ei kunniallisesti elämään. Olen vaan hylky siitä mitä joskus olin.

Syysk. 29 p.

Syksy vaatii hiljaista elämää. Se kuuluu hiljaisille, vakaville huvituksille, rajut ja intohimoiset eivät sille sovi. Kun puut kellastuvat ja lehdet putoilevat, silloin täytyisi mennä maalle yksinäisyyteen ja rauhaan elääkseen jonkun päivän levossa ja siveydessä.

Lokak. 1 p.

Pari ystävistäni ja ystävättäristäni on suostunut lähtemään tuollaiselle huvimatkalle.

Jonakin kauniina päivänä lähdemme. Luulempa että iloitsen siitä jo edeltäkäsin.

Yö matkailija-majassa lokak. 3 p.

Olen yksin — yksinkertaisessa matkailijamajassa maalla. Ystäväni on jättänyt minut, tahdoin yksin nauttia yön kauneutta ja hiljaisuutta. Kuvittelen olevani Hedegordissa — olen väsynyt juoksenneltuani koko päivän niityillä ja ahoilla ja heittäydyn kapeaan valkoiseen vuoteeseeni maata.

Tänä iltana olen väsynyt, väsynyt aivankuin olisin työtä tehnyt. Aamusta saakka olemme samoilleet metsissä, minä en kyllästynyt.

Tunnelma oli niin ehyt, paljon rauhallisempi ja hiljaisempi kuin tavallisesti. Minua ei huvittanut raju iloisuus, ja näytti kun olisivat toisetkin samoin tunteneet.

Jouduimme seutuihin missä ei ihmisjälkiä näkynyt. Kävelimme metsässä, jossa heinä ja kukat pitkinä ja mehevinä kasvoivat, milloin jouduimme tiheikköön milloin taasen aukealle, väliin taas pimeille käytäville, mistä korkeat puiden latvat sulkivat auringon valon. Pimeistä yksinäisistä seuduista pidin enin, mutta toiset halusivat valoon ja siksi kävelimmekin hitaasti käsi-kädessä metsästä aukealle ja jouduimme mäenrinteelle joka eroitti metsän maantiestä. Siihen aukeni laaja näköala, oikea sisämaan maisema, ilta-auringon valossa hymyileviä talonpoikaistaloja ja peltoja.