Part 2

Pääasiassa on hän vanhoillinen, riippuvainen siitä mitä ihmiset sanovat, avioliiton hyväksyy hän myöskin sitten kun tulee vanhaksi ja on kyllänsä rakastellut. Tuntuu melkein kuin olisi hänellä kaksi luontoa: tulinen, valloilleen päässyt ja haaveileva ja toinen luonto itsekäs, varova ja poroporvarillinen. Samoin on hänen elämänsäkin kaksiosainen. Iloinen, huoleton poikamiesolento ja sitten taas porvarillinen, mallikelpoinen olemassa olo.

Olen oikeassa, sellainen hän on ja siksi tulisi minun häntä vihata, sillä puolinaisuutta en hyväksy. Mutta minä en voi häntä vihata, sillä pidän hänestä, kietoudun häneen ja koetan kaikin tavoin olla hänelle mieliksi.

Kesäk. 1 p.

Lukukausi on päättymässä. Saan huonon todistuksen sillä rakkaus ja luku eivät sovi yhteen. Lukuhaluni on mennyttä — mihinpä sillä pääsisinkään. Opettajatar tahi konttorineiti — kummassakaan ei ole vetovoimaa — —.

En välitä muusta kuin suhteestani Paavoon. — Tulevaisuutta en uskalla ajatella.

Kesäk. 15 p.

En kärsi valehtelemista ja kumminkaan en pysy totuudessa. Joskus sanon meneväni ystävättärieni kanssa kävelemään, toiste taas että olemme päättäneet mennä toverien kanssa Tivoliin.

Matami Blomvits seuraa minua ihmissuden tavoin silmillään. Hän on huomannut että hänen rakkaan "kasvattinsa" asiat ovat hullusti ja että hän valehtelee huolimatta siitä että matami viime vuodet on hoivannut häntä huonolla ruuallaan, ötelällä pahansisuisuudellaan ja teeskennellyllä äidillisyydellään. Minä en heistä välitä, mutta he kiusaavat ja väsyttävät minut alinomaisilla kyselyillään ja puheillaan. Viime aikoina olen käynyt kärttyisäksi.

Kesäk. 18 p.

Tutkintoni on sivu ja minulla on hoidettavana muutamia tuntia eräässä koulussa.

Vapauteni on yhtä rajoitettua. Aamupäivät olen koulussa ja iltapäivät korjailen kirjoitusvihkoja ja, jos saan aikaa, vietän illat Paavon luona.

Usein olen hyvin väsynyt ja pyydän että hän antaisi minun jäädä kotiin, mutta hän kiusaa ja uhkailee niin kauan että saa minut suostumaan. Ei minulla ole muutakaan paikkaa mihin mennä, enkä mitenkään jaksa kuunnella laitoksen tyttöjen tyhjänpäiväistä puhetta.

Heinäk. 1 p.

Kirjoitin Paavolle etten enää tahdo — enkä voi.

Rauhani ja leponi olen uhrannut, päätäni polttaa — tunnen antavani paljon enemmän kuin mitä itse saan.

Hän ei rakasta minua, vaan naista minussa — tahi ylimalkaan naista — miten olenkaan viime aikoina viisastunut!

Mitä merkitsen hänelle, jolle kaikkeni olen antanut? Olen hänen rakastajattarensa — ainoastaan hänen rakastajattarensa.

Ajatuksistani, mielipiteiltäni, iloistani ja suruistani ei hän vähääkään välitä.

Enin välittää hän itsestään — omasta kauniista, komeasta olennostaan. Päivä päivältä huomaan enemmän ja enemmän miten kyllästyttäväksi suhteemme käy, enkä kumminkaan voi reväistä itseäni irti. Miksi en sitä tee? Siksi vaan että minulla ei ole rohkeutta palata tuohon vanhaan yksitoikkoiseen elämään. Minun täytyy omistaa joku, johon turvaudun — josta pidän — — —.

Uskoin varmasti onneen ennenkuin jouduin Paavon omaksi. Mutta suhteeni häneen ei ollut sitä rikasta, vapaata ja huikaisevan loistavaa, josta olin uneksinut. Ei, se oli niin pientä, kovin mitätöntä ollakseen sen arvoista että sille parhaimpansa uhraisi.

Hän on herättänyt minut haaveiluistani! Ihanat unelmat — suloiset ajatukseni, nyt muserran teidät. Miten paljon olet minulle opettanut, miten erinomaisesti minua kasvattanut. Olen lapsi, Paavo, niinhän — olen suuri lapsi; mutta lapsellisuuteni vuoksi kestinkin sen mikä on aikaihmistä, todellisuutta.

Heinäk. 10 p.

Hän ei laske minua ja minäkin pysyttelen hänessä — kaipaus — väsymys — pelko siitä, mitä tapahtua voi, pidättää minua.

Jos jotain tapahtuisi — —.

Tähän saakka ei se ole mieleeni tullut. Kerran kumminkin kysyin sitä Paavolta, mutta hän vakuutti ettei meille sellaista tapahdu ja herkkäuskoinen kuin olin, rauhoituin kokonaan. Nyt on myöhäistä ruveta sillä päätään vaivaamaan, mutta jos sellaisesta varmuus tulisi, olisiko hän silloin hellä ja auttaisiko minua sen vaikeuden kestämään?

Miksi turhalla pelottelen itseäni? Näen kummituksia jo keskellä päivääkin.

Heinäk. 14 p.

Nyt alan saada varmuutta. Iltasella menen levolle yhtä ja samaa miettien ja päivän valetessa en vielä ole nukkunut, olen vaan miettinyt — miettinyt ja itkenyt ja päivillä olen sitten väsynyt ja hajamielinen.

Yhteyteni Paavon kanssa jatkuu, se on jonkunlaista unesta heräämistä tai unelmista luopumista, sitä kutsutaan tottumukseksi.

Nyt tiedän suhteemme olevan huonoa ja kurjaa ja kuitenkin antaudun hänelle. Miellyttääkseni häntä pukeudun hienosti ja olen yhä edelleen hänen rakastajattarensa samalla kun kannan hänen lastaan sydämeni alla.

Heinäk. 18.

Loma on alkanut. Paavo on matkustanut paikkakunnalta ja viipyy poissa aina puoliväliin elokuuta. Kasvatuslaitoksessa on hiljaista, minäkin poloinen olen sen jättänyt ja etsinyt itselleni rauhaisan maalaiskolkan. Kävelen päivät suuressa puutarhassa kärsien yksinäisyydestä.

Kirjoitin Paavolle miten laitani on — ja odotan jännityksellä hänen vastaustaan.

Onko hän mies? Jakaako surut kanssani samoin kuin ilotkin?

Elok. 3 p.

Maalla on ihanaa — liiaksi ihanaa voidakseni kuolemaa toivoa.

Odotan yhä valoa ja onnea. — Sääli on kuolla näin nuorena, kun elämä vielä runsaastikin voi onnea lahjoittaa, minä tahdon elää ja odottaa onnea elämältä! Mutta onko minulla uskallusta jäädä eloon?

Elok. 15 p.

Metsä on ihana. Se kätkee kaiken varjoonsa — siellä ei elämän myrsky tunnu. Liiaksi olen elämää rakastanut, siksi olen nyt näin onneton!

Elok. 16 p.

Kuukauden viipyi hänen vastauksensa. Lyhyt ja kylmä se oli: "Kirottu juttu! Tule luokseni elok. 20 päivä."

Siinä kaikki. Luonnollisesti. Mitä häneltä odotin? Mitä muuta voi raukkamainen mies kirjoittaa joutuessaan sellaiseen asemaan.

Elok. 24 p.

Tiesin minkälainen hän on. Luikertelee kaikesta edesvastuusta vapaaksi — luikertelee raukkamaisesti, armotta — —.

Kesä kului pelossa ja jännityksessä — joskus välähti hieno toivon valo, mutta sammui samassa.

Sairaana ja masentuneena tulin hänen luokseen toivoen hiukan lohdutusta ja tukea, mutta hän kohteli minua tylysti, katseensa oli kylmä ja sanansa kovat. Jonkun päivän perästä saavuin uudestaan toivossa kuulla miten hän kohtaloani aikoi keventää, mutta ovi oli lukossa ja minä sain mennä menojani.

Elok. 30 p.

Aamulla vedän kureliivit niin tiukalle että pyörryttää, päivällä olen työssäni ja illalla hiivin hänen luokseen sinne, missä ennen iltani vietin ilakoiden nuoruuden riemua ja viehkeyttä.

Joskus pääsen sisälle, joskus en, mutta milloinkaan en saa tilaisuutta asiasta oikein puhella — selittää hänelle miten tilani oikein on. Hän kääntää puheen aina toisaalle. Olen ymmällä. Onko hänen tarkoituksensa jättää minut yksin kärsimään seuraukset. Enhän toivo avioliittoa — pakollinen avioliitto olisi irvikuva rakkauden siteistä. Todellisuus hävitti meidän rakkautemme, me emme enää välitä toisistamme. Mutta siltä hän voi auttaa lastamme ja minua.

Hän on usein kertonut äidistään, joka asuu maalla, miten hän on hyvä ja kuinka he pitävät toisistaan. Pyysin hänen ilmoittamaan äidilleen miten asiani ovat. Ehkä hän käsittää, antaa anteeksi ja suo minulle kurjalle suojaa kodissaan siksi kun voimistun ja voin itse huolehtia toimeentulostani.

Hän nauroi ja kysyi olinko järjiltäni kun luulin äitinsä ottavan minunlaisen naisen kotiinsa.

Niin, niin, olen kovin yksinkertainen ja typerä.

Ilon aikana oli meitä kaksi, mutta häpeän ja onnettomuuden saan yksin kantaa!

Miten raukkamainen olit alusta loppuun, nuoruuteni rakastettu. Opetit minulle kertomuksen rakkaudesta ja sen katoavaisuudesta.

Nyt uskon ettei todellista rakkautta löydykään, kaikki on vaan aistillisuutta ja itsekkyyttä. — — Haluaisin verille raadella oman tyhmyyteni. —

Syysk. 18 p.

Hän käskee minun poistamaan kaupungista ja kysyy onko minulla siihen varoja. Sanoin ettei ollut, koetellakseni mitä hän tekee.

Syysk. 25 p.

Hän sanoo koettaneensa hankkia rahoja, vaan ei ole onnistunut. Kysyi eikö minulla ole tuttavia, joilta saisin lainata. Nauroin, sylin häntä silmille ja läksin.

Hän huusi jälkeeni, "käyttäydyt kuin huonomaineiset naiset." Tuskinpa huonomaineinen nainen on enemmän pilkkaa ja huonompaa kohtelua osakseen saanut.

Lokak. 1 p.

Nyt emme enää tapaa toisiamme, en kuule enää hänen kylmää, terävää puhettaan. Hän on saanut haluamansa ja minä joudun maailmalle — — —.

Lokak. 6 p.

Olen ottanut kaikki rahani. Matkustan parin päivän perästä. Tänne jää kurja rakastajani ja kaakottava hanhiparvi. Onhan sitä jo siinäkin.

Lokak. 7 p.

Kasvatuslaitoksessa näkyy tilani olevan tunnettu. He ylenkatsovat ja karttavat minua.

Lokak. 12 p.

Häväistys oli suuri, mutta minä livistin tieheni. Kieltäydyin hoitamasta tuntejani.

Häpeällisen suhteeni, niinkuin matami Blomvits sitä nimitti, keksivät nuo rumat, siveät naiset, jotka niin halusta lavertelevat kaikesta mikä vaan rakkaudelle ja häväistysjutuille haiskahtaa. Matami Blomvits ajoi minut ulos ja lupasi asiasta sukulaisilleni ilmoittaa. Sanoin sen hänestä hyvin kyllä uskovani. Yksimielisesti heittivät he lokaa päälleni — yksi oli nähnyt — toinen kuullut. — — — Hyvästi herttaiset nuket, hyvästi vanha akka, hyvästi, kaunis Paavoni. Sormellani teitä osoitan, tyhjiä, ulkokullatuita, ilettäviä olette kaikki. Yksin, onnettomana olen kaukana teistä, mutta nyt katselen avoimin silmin maailmaa. Leikittelyni — hurjapäinen leikittelyni on nyt lopussa — — —

Marrask. 1 p.

Sellaiselle, jolla on niin paljon miettimistä kuin minulla, on hyvä elää yksinäisyydessä. Nämä ihmiset, joiden luona asun, antavat minun olla rauhassa. He ovat tottuneet tämän tapaisiin naisiin.

Marrask. 12 p.

Hitaasti — laahustamalla kuluvat päivät. Äitiyteni aika lähenee. Ompelen lapseni kapioita ja tottumatoin kun olen, valmistuvat ne kovin hitaasti. Ne valmistuvat kumminkin vähitellen — — —

Marrask. 18 p.

Uskoin eläväni erakon elämää kenenkään häiritsemättä. Mutta maamme on niin pieni ja huhut kiertelevät ympäri, tännekin ne tunkeutuvat kertoen maailman menosta ja siitä mitä ihmiset minusta sanovat. Naisväki minua varsinkin kivittää. Väittävät että olen aina ollut teeskentelijä, yltiöpää ja keikailija, joka ei välitä moraalista eikä kristinuskosta.

Hyvä on, kiitos uskollisesta ystävyydestä.

Jouluk. 1 p.

Uskoin tuntevani yksinäisyyden, — vaan näin perinpohjin en sitä ennen ole kokenut. Elän kuin erämaassa, niinkuin maanpakolainen asumattomalla seudulla. Ilo ja riemu ovat kadonneet — ja pian sammuu viimeinenki toivon kipinä. Vetelehdin täällä sairaana, väsyneenä ja rumana, hiviöni on tärveltynyt, kasvoni täynnä ruskeita lautumia ja vartaloni — josta ennen niin ylpeilin — on nyt aivan muodoton — — —.

Ajatukseni harhailevat yksinäisyydessä — kaukana elämän loistavasta humusta, jota rakastan ja ikävöin, mutta jota tuskin ennätin oppia tuntemaan, ennenkuin elämänhaluni häpäisi kunniani — saattoi sen melkein kuoleutumaan.

Täällä nyt olen yksin hyljättynä ja rumana, harvat minua muistavat eikä yksikään ystävyydellä. Ja tähän kaikkeen olet sinä, Paavo syypää! Jos olisit täällä, niin musertaisin sinut vihan ja pilkan syleilyyn.

Jouluk. 12 p.

Päivät ovat naurettavan säännölliset, niille täytyy aivan nauraa. Herään myöhään, syön, luen, ompelen ja kävelen — aina vaan yhtä ja samaa. Puhelen hyvin vähän täällä ihmisten kanssa ja olen tyytyväinen jos he jättävät minut rauhaan.

Jouluk. 20 p.

Joulu lähenee. Minulle ei se mitään merkitse. Se on ainoastaan nimi, joka johtaa mieleeni pari lapsuuden muistoa ja Hanna tädin — lahjoja — joulukuusen. — En milloinkaan ole suuresti uskonut jumalaan, ja Hanna tädin kuoltua häipyi viimeinenkin uskoni. Miksi uskoisinkaan! Kaikki uskovaiset, joita elämässä olen kohdannut, olivat ilkeitä ihmisiä. He olivat ulkokullatuita. Hanna tädillä, joka muutoin oli hyvä, oli usko muuttunut vaan tavaksi. Taikauskoa vaan kaikki — usko — toivo — — —.

Uudenvuodenyönä 1894-95.

Yksin niinkuin tavallisesti — — —.

Ulkona kylmä talviyö, tähdet tuikkavat taivahalla. Jos olisin haaveellinen, kuvittelisin tuon suuren tähden välkkyvän, loistavan ja hymyilevän minulle. Ei maksa vaivaa, tähti kulta, minulle loistaa. Minun tieni on pimeä ja yksinäinen vaikkakin niin hartaasti toivoin kirkkauteen — loistoon. Sitähän tavoittelin, vaikka nurinkurisesti, — ja kohtalo rankaisi minua heittäen ihmisten ylönkatsomana pimeään yksinäisyyteen. Mutta nyt olenkin oppinut. Seison varmalla pohjalla ja pysyttelen elämässä, antaudun sille — hyvään tahi pahaan, mihin se sitten minut vieneekin.

Kertovat että olen vanhaa, kovaa, ylpeätä sukua. Korkeat esi-isät, vaivuitteko te lyöntien ja iskujen alle? Ettekö niistä päinvastoin muuttuneet ilkeiksi ja ylpeiksi? — Teidän onneton jälkeläisenne kompastui pahoin, mutta pysyy sentään vielä jaloillaan — vaikka onkin yksin. Ei kumminkaan yksin — onhan lapsi — avioton, koditoin lapsi —.

Kylmä on vastaanottosi lapseni. Äitisi ei sinua rakasta, sillä hänkään ei ole rakkautta saanut.

Tammik. 3 p. 1895.

Synnytystuskani lähenevät, muutaman päivän kuluttua on lapseni maailmassa.

— — — Jospa hän kuolisi niin pääsisi samassa maailmasta pois. — Iloitsisinko siitä? Yhdestä pahasta olisin silloin päässyt, mutta satoja toisia huolia olisi vielä jälellä.

Yhdentekevää onko yksi huoli enemmän tai vähemmän. Olenhan revitty ja raadeltu. Miten rasittunut olen. Kaiho, viha ja katkeruus seuraavat minua mihin ikinä menen.

Entä jos itse kuolisin — — —. Puuristi kuiva, alastoin puuristi olisi muistomerkkini, ja siinä lovi — kömpelösti ja armotta uurrettu. — Kuoltuani saan levon ja unohdusta; elämään jääden — —. Saanenko koskaan hyviä päiviä tahi tyyntyneekö mieleni milloinkaan? Pyrinkö maailmassa kauniisti ja kunniallisesti eteenpäin? Kaikkeen mitä tapahtuu on syynä ihmiselämää sinne tänne heittelevä tuuli. Siveellisin voi langeta, jaloin joutua murhamieheksi —, jos vaan kohtalo on sen niin määrännyt. Kenpä takaa, ettei nunna, joka hartaasti isämeitäänsä lukee ja sairaita hoitaa, jos kohtalo niin satuttaa, ole valmis ääneensä riemuiten tulisesti heittäytymään himoitsevan miehen syleilyyn. Tahi pappi, joka anteeksiantoa ja rauhaa saarnaa eikö hänestäkin voi kohtalo tehdä murhaajan ja hävittäjän. — — — Ja minä? — — — Miksi en ole hyvä ja jumalinen, kunnioitettu ja huomattu — ystävien ympäröimä. — — —

Tammik. 5 p.

Pelkään synnytystä. Jos tuskat tulevat koviksi? — — — jos ne kestävät kauan? — — Parin päivän kuluttua olen äiti. Pelkkä ajatus jo kauhistuttaa. — — —

Helmik. 1 p.

Olen jo melkein ennallani, melkein. — — Molemmat jäimme eloon, lapsi ja minä — miksipä olisimmekaan kuolleet? Meillähän on suku ja ystävät, jotka avosylin ottavat meidät vastaan ja sinulla, pieni ystäväni, sinulla on isä joka rakastaa ja auttaa sinua ja äitiäsi. Äitisi on käynyt synkäksi ja kovaksi eikä voi sinua rakastaa — tuskin huolehtia toimeentulostasi — siksi saat nyt lähteä äitisi luota.

Helmik. 9 p.

Lapsi on vieraiden hoidossa — ja minä olen taaskin yksin. Minun on täältä lähdettävä, — sillä rahat ovat pian lopussa — ehkäpä vihalla voi ansaita leipänsä lapselleen ja itselleen.

II

Helmik. 14 p.

Nyt olen taas ilojeni ja surujeni kaupungissa. Tuntenetko sääliväisyyttä kohtaani? — — —

Olen kirjoittanut Paavolle — lapsen vuoksi olen sen tehnyt. Näin kun asiat nyt ovat olen pakoitettu turvautumaan hänen viheliäiseen apuunsa. — Siihenhän lakikin minut oikeuttaa!

Helmik. 25 p.

Vaikeata näyttää olevan saada työtä. Tuntuu kuin kaikki ovet olisivat minulle suljetut.

Ensin pyysin työtä siitä koulusta, jossa ennen olin opettanut. Minut otettiin kylmän ynseästi vastaan, enkä voinut saada sieltä mitään työtä. Pyysin heiltä edes suosittelua, mutta senkin kielsivät, sanoivat että olin ollut heillä niin lyhyen ajan.

Koetan jos saisin konttoripaikan. Olen jättänyt hakemukseni heti kun joku paikka on ollut avoinna, mutta harvoin olen saanut vastausta.

Kerran sain kutsun erään suuremman kauppahuoneen konttoripäällikön luo. Tultuani kysyi hän suosituksiani, sanoin etten ollut ennen ollut paikassa ja neuvoin häntä kääntymään tiedusteluillaan seminaariin, jossa olin ollut oppilaana.

Tänään sain häneltä kirjeen, jossa ilmoitti, ettei voinut antaa minulle työtä.

Maalisk. 4 p.

Vaikeampaa kuin luulinkaan on paikan hankkiminen. Joka ihminen, jonka puoleen käännyn, näkyy tuntevan entisyyteni. Enkö siis koskaan onnistu, onko käärme kietoutunut ympärilleni sähisten juorujaan?

Onneton kohtaloni näyttää herättäneen huomiota, se on suurempi kunnia kuin mitä osasin odottaa. Miksi minun on niin vaikea saada toimeentuloni? Miksi kiusaa elämä minua? Enhän ole tehnyt pahaa muille kuin itselleni ja ehkä lapselleni, mutta hän ei minua vielä kiitä eikä panettele.

Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus elämiseen kuin niillä, jotka isän ja äidin hoivasta ovat aviovuoteeseen siirtyneet — ehkäpä menneet sinne ilman rakkautta? Miksi _heitä_ kunnioitetaan ja ylistetään, huomataan ja hemmoitellaan? Mitä hyvää _he_ ovat tehneet? Ovatko he taistelleet ja kärsineet? Miksi minua pilkataan ja halveksitaan ja estetään työllä leipääni ansaitsemasta?

Olenhan nuori ja kaunis ja tyydyn niin vähään, en vaadi silkkipukuja, tanssiaisia, päivällisiä enkä valjakoita. Joskaan ne eivät ole minulle vastenmielisiä, sillä aina olen halunnut loistoa ja komeutta. Minulla on ollut unelmani — olen unelmoinut valoisista hienoista päivistä kauneissa huoneissa, missä ovat kauniit värivivahdukset ja paljon kukkia, komeita pukuja, soittoa, mikä saa sielun riemuitsemaan tai itkemään, laulua, joka laajentaa näköalat ja saattaa ajatukset suuriksi — toiveita onnesta — toiveita rakkaudesta —

Nyt ovat kaikki sen tapaiset ajatukset haihtuneet; tahdon vaan elää — elämän jokapäiväisyyttä!

Maalisk. 10 p.

Olen kukistanut ylpeyteni ja kirjoittanut holhoojalleni. Kovalle se otti; mutta koettaa täytyi — vaikka olikin katkeraa. Hän ehkä voi auttaa minua työhön, hänellä siihen kylläkin on tilaisuutta. Kirjoitin hänelle kylmän kohteliaasti enkä muuta pyytänyt kuin työtä. En tehnyt mitään selityksiä, en mitään tiedonantoja kirjeessäni. — Käsittäköön miten vaikeata minun on kääntyä hänen puoleensa!

Maalisk. 13 p.

Naurettavaa että odotinkaan häneltä ystävällisyyttä! — Holhoojani kirjoitti minulle hyvin pilkallisen kirjeen. Itse olen syypää kurjuuteeni, hän kirjoittaa. Hänen ja oma sukuni ovat minut hyljänneet; he eivät tästä edes tahdo minua tuntea, siinä määrin olen itseni häväissyt. Olenhan tähänkin saakka osannut itseni niin hyvin hoitaa, enkä suinkaan pidä itseäni liian hyvänä tarttua mihin työhön hyvänsä.

Sekin tie siis sulettiin mitä loistavimmalla tavalla! Paljon näkyy maailmassa löytyvän armahtavaisia sieluja.

Arvoisa holhoojani on oikeassa; voinhan ruveta palvelijattareksi. Hyville ystävilleni se olisi suuri riemu — olenhan aina ollut niin jäykkä, kekseliäs ja ylpeä.

Tuskin kelpaisin palvelijattareksikaan, jumala paratkoon, sillä olen niin tottumaton taloustoimiin. Varmaan saisin tuon tuostakin muuttaa paikkaa. Ja sekö on lorun loppu että kulutan itseni rumaksi toisten edestä — käteni tärveltyvät karkeiksi ja koviksi — hipiäni sierettyy?

Maalisk. 15 p.

Tänään vastasi Paavo kirjeeseeni. Hän pyrkii vapaaksi koko jutusta. Käsitän ettei hän hyvällä tahdo maksaa ja hän luottaa siihen etten minä pakolla vaadi häneltä eläkettä lapselleni. Ja oikeassa hän onkin, siihen olen liian ylpeä. Ennen maksan itse joka pennin lapseni edestä kuin oikeuden kautta vaadin että lapseni isä maksaisi osansa elatuksesta. Hän tuntee minut liian hyvin ja siksi hän uskaltaakin siten käyttäytyä. Ja minä en häntä enään vaivaakaan. Enköhän itsekin saa sen verran rahoja kokoon — toiveet eivät tosin ole suuret ja minä alan väsyä ja käydä toivottomaksi.

Maalisk. 20 p.

Olen paljon vanhettunut tällä vähällä ajalla — olen vanhettunut ja laihtunut. Laitakaupungilta olen vuokrannut itselleni pienen huoneen. Se on halpahintainen ja ruma, eikä sinne kauniit ja hienot ajatukset asetu, mutta mitäs siitä, jos ne sinne tulevat, niin suru ja puute ne pian karkoittaa.

Viikon voin vielä huoneessani asua, sillä siihen saakka on vuokra maksettu. Koko rikkauteni on kymmenen kruunua ja ne lähetän huomenna lapseni hoitajille.

Miten ne rahat polttavat, ne loistavat ja välkkyvät, ne ovat ihanat — minä rakastan niitä — saisinhan niillä muutamiksi päiviksi itselleni ruokaa ja lämpöä. — —

Istun täällä tylsistyneenä, haluttomana ja tahdottomana ja kuitenkin aivan lähelläni on elämää ja nautintoa. Kuulen ihmisten huudot ja naurun. — Ottakaa minutkin mukaan — antakaa minun innokkaimpana riehua ja huutaa — yhtyä epäsointuisiin, sorahtaviin säveleihin; sekin olisi parempi kuin että täällä kalpeana ja kiusaantuneena istun, menettäen uskon hyvään ja toivon kaikkeen parempaan!

Maalisk. 25 p.

Minullekin on sattunut seikkailu, mihin se johtaa, en tiedä, tunnen vaan ettei se tähän lopu.

Toissapäivänä se tapahtui. Tavallisuuden mukaan oli huoneessa kylmä ja minä olin nälkiytynyt. En jaksanut istua sisällä — ruumiini ja ajatukseni jähmettyivät kylmästä.

Menin vilkasliikkeisimmille kaduille. Tunsin ääretöntä halua kuluttaa jotenkin aikaani, kiduttaa aistimiani katselemalla iloisia, lämpimästi puettuja, kylläisiä ihmisiä — ja hengittää ravintoloista tulevaa ruuan höyryä; tuo höyryn hengittäminenkö vai nälkäkö lie saattanut minut sairaaksi. Kävelystä olin lämminnyt, vaan kumminkin tunsin pahoinvointia seisattuessani erään puodin akkunata katsomaan. En huomannut valaistuja tavaroita, vaikka katsoa tähystelin jäykillä silmilläni. Päätäni huimasi — akkuna, katu, ihmiset kaikki meni ympäri. Olin sairas — sairas keskellä elämän pyörrettä. Tunsin kuinka joku tarttui minuun ja kuulin mies äänen sanovan: "Saanko auttaa teitä, neiti? Oletteko sairas? Enkö saa saattaa teitä kotiinne?" Pudistin vaan päätäni. "Ettekö halua kotiinne, tahdotteko että toimitan ajurin?" — "Ei kiitos", sain viimeinkin sanottua: "en tahdo kotiini". Aloin jo tointua, vaan minun täytyi vielä nojata häneen. Hän katsoi minua kiireestä kantapäähän, katsoi sitten vakavasti silmiini ja sanoi: "Ehkä tekisi hyvää jos saisitte jotain lämmintä juoda, tässä on ravintola aivan lähellä." Hän huomasi kai nälän olevan syynä sairauteen.

Sain voileipiä ja teetä, joita söin ja join ääneti. En ensinkään ihmetellyt että istuin vieraan miehen kanssa kahvilassa ja söin mitä hän minulle tarjosi — ajatukseni olivat tylsistyneet tahdoin vaan tulla kylläiseksi.

Hänkin oli ääneti. Hän istui ja katseli minua. Hän kai ihmetteli kuka ja minkätapainen olin.

Syötyäni saattoi hän minut kotiin; hän puheli minulle ystävällisesti kokeneen miehen tavoin. Tultuamme portilleni pyysi hän että saisi parin päivän kuluttua tulla kuulemaan miten minä jaksoin.

Huhtik. 1 p.

Eilen oli hän luonani. Hän viipyi tunnin ajan, me puhelimme kaikenlaisista asioista. Hän on noin neljänkymmenen, pitkä, laiha, kalpea, kasvot ovat älykkäät, melkein kauniit. Luulen että hän on lääkäri tahi tiedemies, nimeänsä en tiedä.

Kerroin hänelle olevani yksin maailmassa ja että minulla on ollut jonkun verran vastoinkäymisiä. Sitä minun ei tarvinnut kertoa että olin kiusallisessa asemassa ilman varoja ja ilman työtä, sillä sen huomasi hän sanomattanikin. — Sanoin haluavani työtä koulu- tahi liikealalla.

Hän on osanottavainen olematta liian ystävällinen, auttavainen olematta tungetteleva. Äänensä sointu on rauhallinen ja miellyttävä.

Hän on luvannut hankkia minulle työtä ja on lainannut etukäteen minulle rahoja, otin niin vähän kuin suinkin että voisin ne maksaa heti kun saan työtä.

Lähteissään sanoi hän pian palaavansa takaisin, ja minä kiitin häntä. Mitäpä muutakaan olisin tehnyt?

En tiedä vielä ovatko hänen tarkoituksensa hyvät vaiko pahat, mutta hän on ainoa, joka on tullut luokseni, joka on minua auttanut ja puhellut minulle. Nyt en ole enää yksin — en ole enää niin hyljätty kuin tähän saakka.

Huhtik. 10 p.

Hän on käynyt muutamia kertoja luonani. Työtä ei hän vielä ole voinut minulle hankkia.

Nyt tiedän mikä ja kuka hän on. Hän on tohtori Holger Berg, maanviljelysopiston dosentti. Heti ensi näkemältä huomasin, että hän on sivistynyt mies, mutta mahtaako hän myöskin olla hyvä mies?

Toukok. 1 p.

Nyt tuntee hän entisyyteni. Itse en sitä kertonut; sen verran olen jo varovaisuutta oppinut. Mutta rakkaat lähimmäiset kaupungissa puhuvat ja juoruavat sen verran ja häväistysjutut kulkevat niin helposti ympäri.

Hän ei sano mistä sen on kuullut. Sanoo vaan sattumalta kuulleensa nimeni jonkun saman jutun yhteydessä.

Toukok. 4 p.

Hänen käytöksensä minua kohtaan on muuttunut. Nyt alan häntä käsittää ja tuntea — — —.

Toukok. 14 p.

Tapahtukoon sitten tahtosi!

Siveys — rakkaus — uskollisuus — viisaus mitäpä se merkitsee?

Olin yksin hyljättynä, avuttomana ja kidutettuna — Holger Berg tapasi minut — olin kaunis, yksinäni ja jouduin hänen valtaansa. Mitäpä hänen tarvitsi empiä? Eihän hän petä viatonta tyttöä, ei hänen tarvitse antaa lupauksia, ei hänellä ole mitään velvollisuuksia. Hänen ansionsahan on etten kärsi puutetta, että pöydälläni on ruokaa ja voin maksaa lapseni hoidosta. Hän ei ole epähieno eikä raaka — no niin, mitäpä muuta voin vaatia? Eikö minun pidä kiittää häntä polvillani kaikesta siitä mitä saan ja ettei hän enempää vaadi — — —.

Kesäk. 20 p,

Kesän tuoksu ja lintujen laulu! Vanhat runonpätkät — —.

Huoneeni ilma on tukahduttavaa ja ympärilläni on liian paksut muurit — raitis ilma ei pääse sisälle! Kesäiset kävelyretket — ne ovat nuorille rakastuneille — Holger Bergille ja minulle ne eivät sovellu.

Hän sulkee minut huoneeseen — kätkee minut — hän pelkää kesäisten henkäysten saattavan minut lentämään painostavista kahleistani, tahi ehkä hän pelkää jonkun huomaavan minkälainen lintu hänellä on häkissään. — Olkoonpa kuinka tahansa — hän näkyy olevan täysin oppinut; hän antaa minulle ruuan ja vaatteet, joten minulta ei mitään puutu — mutta muun ylellisyyden pitää hän loitolla.

Olen muuttanut niistä huoneista, johon ensiksi asutuin. Minulla on kaksi pientä, hauskaa huonetta hienon rauhallisen kadun varrella. Asun erään leskirouvan luona, joka päivisin on tavallisesti poissa. Sanon ompelevani — minusta ei ole mitään vastusta ja vuokrani maksan säännöllisesti. Hän näkyy minut mielellään pitävän luonaan.

Heinäk. 4 p.

Niinä päivinä kun tiedän ettei Holger Berg tule, menen kaupungille. Kävelen aluksi vilkasliikkeisillä kaduilla ja sitten yhä kauemmaksi hiljaisimmille kaduille.

Kulkiessani ihmisten ilmoilla ovat ajatukseni iloiset ja kevyet; huo'un elämää ja melua, kätkeydyn ihmisjoukkoon ja katselen kaikkea — — —.

Mutta yksin ollessa — yksinäisillä kaduilla taikka huoneissa, jotka ovat kotini — imeytyvät pimeät ajatukset minuun.

Ennen olin iloinen saadessani olla yksin — matami Blomvitsin luona asuessani iloitsin koko päivän siitä vähäisestä ajasta, jonka läksyni luettua ennen maatamenoani sain olla yksin. Haaveilin nuoruuden unelmia — niitä voin kutsua nuoruuden unelmiksi, sillä nyt olen jo vanha — tahi luin vanhain ja nuorten kirjailijain teoksia — sopivia ja sopimattomia — nautin kaikesta, pahasta niinkuin hyvästäkin; oli niin ihanaa tutustua elämään kirjoja lukemalla!

Nyt en voi haaveilla enkä lukea — unelmat olivat koreita valhehaaveiluita, ja elämä oli todellisuudessa aivan toista kuin mitä kirjoissa.

Usein ovat ajatukseni raskaat — toivottoman mietiskelevät — —.

En uskalla ajatella elämääni — en nykyisyyttä enkä tulevaisuutta — en rohkene ajatella lastani!

Elämästäni olen heittänyt arpaa. Enkö koskaan saa rauhaa eikö minullekin löydy toivoa onnesta ja kodista, jossa kauneus ja uskollisuus pysyy — hyvistä, iloisista ihmisistä, jotka lempeydellä ja hienoudella toisiaan kohtelevat? — — —

Heinäk. 18 p.

Tänään olen tavannut yhden ystävättäristäni, johon aikoinani olin kiintynyt. Usein kävelyilläni olen tavannut vanhoja tuttuja, jotka eivät tervehdä minua. En siitä ole suurestikaan välittänyt — sillä en niitä ennenkään ole läheisikseni tuntenut ja ajan oloon näkyy tulevan paksunahkaisemmaksikin.

Mutta toivoin _hänen_ kumminkin tervehtivän minua. Sen hän tekikin. Luulen ilon väreen tunteneeni hänen tervehtiessään. Halusin niin hartaasti puhella jonkun entisen tuttavani kanssa ja siksi lähestyin häntä. Hän oli hämillään — tarkastelevan omituinen käytökseltään. Käsitin hänet — en tahtonut olla tunkeileva — se ei sentään vielä ole kuulunut tapoihini.

Siis ei tuttavani voi enää puhella kanssani!

Taisinpa olla siksi naurettava, että kotiin tultuani itkin sitä surua.

Mutta illalla toi Holger Berg viiniä ja se auttoi. Vuoteeseen mennessäni ivasin jo hentomielisyyttäni hienommat tunteeni olivat hukkuneet viiniin ja rakkauteen!