Part 4

Istuuduimme mäen rinteelle, olimme väsyneitä ja janoisia. Viinipullot vedettiin esiin, joimme, tulimme vilkkaammiksi, vaan emme sentään rajuiksi.

Kulin yksin peltojen välitse luikertelevaa tietä, en halunnut ketään seuraani — katselin rauhallisia ja hiljaisia syksyn värittämiä seutuja, ne eivät tienneet puutteesta eikä surusta. Koko luonto tuntui yhdeltä laulun hyminältä, johon itkun nyyhkytykset tukehtuivat. Palasin toisten luokse.

He olivat käyneet entistään iloisemmiksi. He tahtoivat juoda maljani kuin tulin heidän luokseen. Ja yksi ystävistäni tyhjensi lasinsa juoden rakastajattarien kuningattaren maljan, hänen, jolla on haaveilevat silmät ja itkua väreilevä nauru. Luonnon runollisuus oli nähtävästi tarttunut häneenkin. Hän kiitti kuluneesta päivästä — tästä ihanasta päivästä, jonka olimme niin hauskasti viettäneet kaukana kaupungin hälinästä ja painostavasta ilmasta. Ja hän vakuutti että tällaiset päivät syöpyvät miestenkin mieleen eivätkä suinkaan ne yöt mitkä väkijuomain huumeessa vietetään. Ystävättäreni tulivat liikutetuiksi ja kun hän oli lopettanut puheensa, suutelivat häntä; minä käännyin pois, en voinut häntä suudella, sillä en uskonut hänen puhettaan, vaikkakin minussa liikkuivat samat tunteet kuin heissä. Tiesin liian hyvin, että tämä kaikki oli vaan hetken tuoma tunnelma, joka enintäin kestää huomiseen saakka — ja sitten unohtuu. Tänä iltana tahdoin kumminkin elää tässä tunnelmassa, nautin hänen puheestaan ja noiden toisten mielenliikutuksesta — koko illan pian haihtuvasta ihanuudesta. Tänä iltana elin, vähät siitä, jos se seuraavana aamuna onkin jo haihtunut.

Täydellinen eläminen nykyisyydessä, on kai sekin elämisen arvoista!

Söimme illallista tuossa hullunkurisessa vanhassa majatalossa — söimme kauan ja kaikessa rauhassa. Kaikki olimme nälkiytyneitä ja nautimme maalaiskestityksen arvokkaasti ja hiukan jäykästi. Olimme aivan kuin kaupungin kunnia-arvoisia porvareja ja porvarien vaimoja, jotka hauskan päivän vietettyään valmistuvat rauhaisaan yölepoon.

Mutta illallisen jälkeen tahdoimme tanssia. Salissa missä tavallisesti talonpoikaiskylän nuoriväki karkeloi, tanssi nyt puoli vanhentuneita mässäreitä kevytmielisten naistensa kanssa. Mutta tanssimme oli maltillista ja kunniallista niinkuin koko päivän viettommekin oli ollut. Eräs herroista ja minä soitimme vuoroon. Hänen soitossaan oli parempi tahti, sillä minä soitin aina väliin milloin minkin mieleeni johtuvan säveleen. Tavallisesti sellaisen, jonka olin kuullut Hanna tädin ennen muinoin Hedegordin puutarhasalissa soittavan kun hän luuli minun jo kaikessa rauhassa nukkuvan viereisessä huoneessa. Sileäksi kammattuine hiuksineen hän siellä istui haalistuneessa puvussaan. Vanhan pianon säveleet olivat ohuet eikä tädin sormissakaan suuresti ollut voimaa. Sentähden kai se kuuluikin niin omituiselta. Mutta hänen soitossaan oli omituinen sointu — tukahdutettu kaiho — riuduttava ikävöiminen — monet särkyneet toiveet — —

Ja sama riutumus, surumielisyys ja kärsimys väreili tuon upeasti puetun naisenkin sydämessä. Ei ollut suurtakaan eroa noissa väreilevissä kielissä.

Aloin laulun, toiset lakkasivat tanssimasta. Kuta pitemmälle lauloin sen vahvemmaksi kävi ääneni ja säveleet tulivat voimakkaammiksi. En koskaan ennen ollut niin hyvin laulanut. Ääneni ei ollut kaunis, mutta tunteeni oli voimakas ja väreilevä. Nuo turmeltuneet tyttöraukat, jotka ovat niin herkkiä mielenliikutuksille, itkivät — löin pianon kiinni enkä välittänyt enää soittaa.

Nyt on yö, olen yksin, ja mielestäni tuntuu kuin olisivat ajatukseni omituisemmat kuin milloinkaan ennen. Täytyy oikein itseltäni kysyä, olenko todellakin kypsynyt nainen, joka jo monia miehiä on syleillyt, joka on elänyt voimakkaasti ja hurjasti, vai olenko pieni viatoin, kuumaverinen tyttönen, joka huoneessaan yön hiljaisuudessa istuu päiväkirjaansa kirjoittamassa. En todellakaan tiedä kumpi olen. Nuoressa tytössä oli itsetiedoton kaipuu huumaavaan kevytmielisyyteen ja rajuun elämään. Kehittyneen maailmannaisen sielussa versoi usein puhtauden-ajatukset, joita ei kukaan uskonut — eikä kukaan käsittänyt.

Ihmeellinen ihminen viatoin ja turmeltunut — syntymästään jo viattomuutensa menettänyt — eikä sittenkään sitä koskaan kokonaan menetä — voimakkain kaiho rakkauteen — rajatoin inho rakkauteen!

Täällä on niin hiljaista ja rauhallista; täällä varmaankin saa levätä. Edes yksi yö elämässä rauhallinen ihmisiltä ja ajatuksilta! —

Lokak. 4 p.

Kahtako kello löi? Montako tuntia saan vielä elää? Helposti ne laskee. 3 — 4 — 5 — 6! Montako siitä tuli? Saanenko siitä selvää; olenkin aina ollut hidas ajanlaskussa. — Kaikki esineet hyppivät silmissäni — en voi koota ajatuksiani. Muistan tulleeni kotiin omituisen herkkämielisenä — emäntäni tuli vastaan sanoen: "Ovat olleet teitä hakemassa, — tiedätte ketä tarkoitan — —!" — kylmä hiki peitti ruumiini — leukani tärisi — — —?

Heittäydyin maahan, itku, viha, tuska, raivo taistelivat minussa — —.

Siitä on jo kaksi tuntia kun sain tuon tiedon ja yhä vielä elän. Näinä kahtena tuntina olen muuttunut rohkeammaksi — —.

Tiesinhän että näin kävisi, tunsin sen tulon, mutta en siitä välittänyt, sillä toivoin kuolemaa. Mutta kummaa miten ihminen käy pelkuriksi kun kuolema lähestyy — — —.

En milloinkaan ole epäillyt kuolemaani, kun tämä aika lähestyy. Ja tervetullut se onkin, sillä olen elänyt yllimmän kyllä. Minä en tahdo, en tahdo — on kai vielä joku mahdollisuus. Onpa niinkin, monet — hylkiöt kurjat pakenevat — piilottautuvat jonkun ystävättärensä tahi jonkun toisen luo — ja otetaan sitten kiinni kuin mitkäkin pahantekijät. Ei, sellainen on kovin kurjaa. — Tahi nälkiytyneinä ja pelokkaina piilottelevat niin syvälle ettei heitä voi tavoittaa. Hullupa olen, jos nyt tahdon elää, kun olen jo täysin kypsynyt kuolemaan — kyllin mädännyt jo siihen tarkoitukseen.

Olen itkenyt parin tunnin ajan ja purrut huuleni verille, nyt ovat silmäni kuivat, ohimoni polttavat ja käteni vapisevat, mutta menee kai se yli — kunhan käteni pystyvät vaan revolveria käsittelemään. Nyt täytyy osata oikeaan, sillä minä en tahdo kärsiä. Olenhan jo kärsinyt tarpeeksi, vaan kukapa siitä tietää — ei kukaan — ihanaa on ettei kukaan tiedä minun kärsimyksistäni — eikä ole ketään joka nyt tietää lähestyvästä kuolemastani.

Nuku, nuku pieni, untuvapatjoille! — minä revin ne, niin että höyhenet pöllyävät kaikkien tyhmien, ilettävien ja ulkokullattujen päiden ympärillä, jotka nyt nukkuvat makeasti tahi synnyttävät lapsia kuolemaan. Sillä kuolema teidät jokaisen kumminkin saavuttaa. Ja siitä minä iloitsen. Jokainen teistä on ansainnut kuoleman, kukaan ei ole liian hyvä kuollakseen. Ja minä luulen, että yhtä vastenmielinen on kuolema kaikille kuolkootpa sitten virren veisuussa tahi saakoot kuulan otsaansa.

Nyt lähden tieheni. Tästä lähtien eivät jalkani enää kosketa teidän kunnottomia likaisia teitänne — ja onneksi kuolen minä vapaaehtoisesti. Mutta elkää luulko että siltä erityisemmin iloitsen kuolemasta, ei, päinvastoin vihaan kaikkia eläviä olentoja siksi että minun täytyy kuolla. Sillä minä olen nuori. Ei, ei, olen vanha — ikäloppu ja väsynyt, mutta siltä ojennan kuihtuneet käteni elämää kohden, joka minulle niin paljon inhoa on lahjoittanut. Omituista on, mutta minulla todella olisi halua pysähtyä vielä teidän vastenmieliseen seuraanne. —

Naurettavalta tuntuu kuolla. Yhtähyvin olisin voinut elää kunnioitettuna kelpo naisena, kun käydä nyt jo kuolemaan. Kun joku hurskas sielu saa kuolemani kuulla, iloitsee hän että edes yksi langennut nainen on maailmasta poistunut.

Ehkä olisin yhtähyvin voinut kohota joksikin suureksi kuuluisuudeksi kuin kuolla tahraisille päänalasille. Minulla on ollut paljonkin ajatuksia, olen ollut kauniimpi ja älykkäämpi kuin useat muut naiset — mutta minä olen ollut niin kovin repaleinen luonteeltani — osaksi kaunista, osaksi iljettävää — toisin ajoin tavattoman älykäs, toisin ajoin taas yksinkertainen ja kevytmielinen — ja sentähden — sentähden — tuli minusta sitä mitä nyt olen, ja siksi lävistän nyt luodilla otsani. Kylmä olin veren kuumasti tulvehtiessa, unteloinen kuin haaremin nainen — ikävöin rakkautta, itse kuitenkaan koskaan rakastamatta.

Aika kuluu — kunpa se edes pysähtyisi hetkeksi — hidastuisi puolta pitemmäksi! Mitäpä se hyödyttää, minun on pakko heittää jäähyväiseni.

Jos tällä hetkellä voisin olla kaikkialla, joka talossa kuiskata sen asukkaille mitä tällä hetkellä ajattelen! Voi, kun saisin jäähyväisiksi puristaa heidän käsiään, ennenkuin omani kylmenevät, puristaa siksi kunnes makaisivat jäykkinä, liikkumattomina edessäni! Parempaa he eivät ole ansainneet. Jos heidän joukossaan on joku parempi, niin on hän tavallisesti niin onneton, ettei voi muuta kuin itkeä hänen puolestaan ja toivoa hänellekin kuolemaa. Sillä he elävät synnissä. — —

Hyvä että lapset kuolevat, sillä he ovat perineet tartunnan, joka leviää ja tukahduttaa heidät, jos he tulevat suuriksi. — Tartunnan, joka leviää kaikkialle! Kukaan ei siitä pelastu! Se lähtee niistä, joihin minäkin nyt kuulun — minusta itsestäni — isien paheissa se hiipii koteihin, äitien lankeemisesta se johtuu ja jokaiseen lapseen se istuttaa myrkyllisen siemenensä. _Se_ olisi kuristettava. Lopetan päiväni — silloin on yksi vähemmän näitä turmeltuneita elossa, mutta tuhansia on vielä jälellä; uusia työntäytyy esille niin pian kuin entiset väistyvät. Ei löydy ainoatakaan, joka olisi täysin puhdas. Naisilla polttavat ajatukset, miehillä katunaisten syleilyt — yhtä hyvää — sellaista on elämä — kauttaaltaan mädäntynyttä! Kummallisen suloista poistua tuosta kaikesta. Mahtaako kuolema puhdistaa ihmisen — lorua, kaikki loppuu, siinä koko asia. Mutta rauhan kai saa?

Neljä — lyökö kello jo neljä? Pian tulee kuolema. Omituista sanoa sitä. Miten paljon kepeämmästi se sanotaan kuin mitä se todellisuudessa on.

Kun joku edes itkisi minua — tietoisuus siitä tuntuisi hyvältä. Mutta kuolleitahan ei itketä ilman surupukua, halutaan näyttää suruaan toisille ja saavuttaa myötätuntoisuutta sekä päästä osalliseksi elämän monenmoisiin erinomaisiin lohdutuskeinoihin. Tunnen ihmisen surun, se on hauras kuin lasi ja siksipä iloitsenkin, ettei kukaan ole pakoitettu itkemään minua.

Vapaa olen viime hetkeeni — se etuisuus minulla on ollut. Siksi tahdon kuolla — ei kukaan voi viedä minua mihin itse en halua — ja minua ei sidota ihmisketjuihin. Aina olen ollut vapaa. En halua istua häkissä ja, antaa yksinkertaisten miesten suudella itseäni. Tyhmät ihmiset, teidän täytyy sittenkin antaa minulle vapauteni. Kuolema on nyt rakastajani — antaudun vapaasti, vaikkakin katkeruus täyttää sieluni. Minullakin on vielä sielu, joka viime hetkeen saakka nyyhkyttää ja katkeroittuu, siitä ettei kukaan hänestä välittänyt — että se revittiin tylsillä miekoilla.

Nyt itken ja siihen minulla on oikeus. Kuolemaahan en tunne, enkä sitä voi itkeä, mutta itken tätä kurjaa elämää — voimiani, jotka kurjasti ovat pilstoutuneet. — —

Miten aika rientää! Miksi se niin kiirehtii. Vähäinen aika vielä, hetkinen vaan. Miksi ei synny maanjäristys — talo pala tai tapahdu jotain muuta mullistavaa? Ei tapahdu mitään, kaikkialla vaan rauha ja hiljaisuus. Ja mitäpä tapahtuisikaan. Minun täytyy kuolla. Ja minä kuolen mielelläni. Ei, valhettelen, en halua kuolemaa. Se on vaan kehumista ja valhetta niinkuin kaikki suuret sanat ovat. Pelkään, pelkään niin että värisen.

Miksi eivät nouse kuolleet kertomaan mitä kuolema on. Miksi ette tule maasta, katosta ja kaikista ovista koleine ääninenne ja jäykistyneine silminenne varoittamaan minua. Isä, äiti, Hanna täti, lepäättekö rauhassa — minun on kuoltava — eikö luisevat kätenne tule minulle tietä näyttämään? Katsotteko tätä rauhallisina? Ettekö kuoleman parahduksella vastusta elämää, joka pakoittaa minut kuolemaan. Ettekö käänny haudoissanne — — Ei, ei, te olette hiljaa — te annatte kaiken tämän tapahtua. Ei kuolleet, ei elävät itke tahi rukoile elämää mulle — —

No niin, kylmä esine kupeellani, tulehan tänne — anna kun tartun sinuun — tahdon suudella sinua polttavimmilla suudelmillani ja sitten kuolla. Katso, tässä on rakkauden suudelma, parhain mitä olen antanut. Suutelen sinua kuolemaan tuomitun huulilla — vaikka ainahan ne ovat sitä olleet. Rakastan sinua vaikkakin tulet olemaan minulle paha. Mutta ei kukaan niistä, joita olen puristanut ja syleillyt ole tehnyt minulle hyvää, enkä ketään heistä ole kunnioittanut niinkuin sinua, joka minut vapautat — tällaisiin sanoihin pakoittavat porton elämä, huonot ihmiset ja toivottomat ajatukset.

Ota tuliset suudelmani olet lähellä suutani. Silmänräpäyksen kuluttua tapahtuu parasta mitä tapahtua voi. — — —