Part 5

— No, mitä tämä merkitsee? Onko sinulla näin kiire rakastajasi luo. Ei sitä sentään niin äkkiä päästä aviomiehestäkään.

Tyyra katseli häneen ja hänen itkunsa taukosi:

— Jumala on antanut minulle anteeksi. Anna sinäkin.

— Helpostipa Jumala on antanut sinulle anteeksi. Minä en ole yhtä laupias.

— Mitä sinä tahdot sitten minun tekevän? Olen valmis kaikkeen.

— Tulet tänne ja kerrot minulle kaikki.

Tyyra alkoi vavista.

— Minä en voi.

Hänen miehensä kiskaisi hänet rinnalleen.

— Vai et voi. Sitten saat heti paikalla lähteä samaa tietä kuin se toinen.

— Armahda minua. Minä en tiedä.

— Mitä puhetta se on?

— Minä menen.

— Et vielä, ennenkuin olet tunnustanut kaikki tyynni. Minä olen valmis ruoskimaan sinua, kunnes tiedän koko totuuden.

Tyyra oikaisihe äkkiä suoraksi ja hänen silmänsä leimusivat.

— Tiedätkö, että kun sinä tulit ja minä odotin sinua eteisessä ja tahdoin kertoa sinulle kaikki, rakastin sinua enemmän kuin koskaan ennen. Nyt on rakkauteni kuollut. Minä olen nähnyt, että sinä olet toinen kuin se, jota minä olen rakastanut. Sinun on turha enää puhua minulle, sillä minuun ei mikään satu.

Armas istui pää käsien varassa ikäänkuin peläten sen halkeavan.

— Tyyra, rukoili hän tyyntyneemmin, — tule tänne. Puhutaan levollisesti.

Puhelin soi.

Majatalosta ilmoitettiin, että maisteri, lehtorin veli oli tullut sinne ja sairastunut. Hän houraili.

Armas heräsi kuin raivokohtauksesta.

— Mitä minä olen tehnyt, mitä minä olen tehnyt? huusi hän sielussaan.

Hän karkasi Tyyran luo, syleili häntä ja kiirehti pois,

Veli ei tuntenut häntä. Hän värisi kuin viluissaan ja häntä poltti kuin tuli. Lääkäri ei voinut sanoa mikä tauti oli tulossa, mutta vakavalta näytti.

Puolenyön aikaan lehtori kutsui rouvansa sairaan luokse. Aivoissa oli nähtävästi tapahtunut verisuonen ratkeaminen.

Aamuyöstä tuskat lakkasivat. Sairas makasi raskaasti kuorsaten. Aamun hämärtäessä hän avasi silmänsä ja tuijotti eteensä ilmeettömin katsein.

— Me olemme täällä, kuiskasi tumma veli kipeästi rakastaen, — Tyyra ja minä. Tunnethan meidät? Sinun pitää tulla terveeksi. Me rakastamme sinua...

Hämärtyvistä silmistä pusertui kyynel. Luomet painuivat alas eivätkä koskaan avautuneet.

Kuolema tuli yhdessä harmaan, talvisen päivän kanssa.

LOKAKUUN TARINA

Lumi oli tullut äkkiä. Lehdet olivat vielä puussa, kaalit ja perunat maassa. Ihmiset jo pelästyivät, että jäävät vaille parhainta särvintänsä. Mutta yhtä kaikki hellitti pakkanen, lumi suli, ja eräänä harmaana lokakuun päivänä pääsivät kaikki perunapelloilleen.

Laitimmaisen talon pientarelle oli viritetty tuli ja hiilloksessa paistui perunoita. Siinä kävivät kuokkijat vuorotellen lämmittelemässä. Oli miestä ja kasvavaa poikaa, mutta enimmäkseen oli naisia. Pidettiin kiirettä, pilvet näyttivät siltä että voivat minä hetkenä hyvänsä ruveta vuotamaan ja lumenmakuiset ne olivat.

Kaikki näkivät, että tietä kylän halki tuli nainen päässään valkoinen huivi ja ympärillä harmaa saali. Hän kantoi jotakin selässään ja kävi vaivalloisesti ylös mäkeä. Ihmiset perunapellolla vilkaisivat häneen työstään ja päästivät jonkin arvelun, että kuka hän mahtoi olla. Laitimmaisessa talossa haukkui koira mutta lakkasi pian. Hetken perästä astui nainen takaisin. Hänellä ei enää ollut kantamusta ja hän meni kiireesti, miltei juoksujalan. Se herätti huomiota.

Tuskin oli nainen ehtinyt hävitä kankaalle, kun piika Liisa hyppäsi puutarhan aidan poikki ja älmensi jo kaukaa, että kuinka jumalattomia ihmisiä piti tässä maailmassa oleman. Pellolle päästyään hän pysähtyy Aaretin eteen, joka aukaisi vakoa, ja sai töin tuskin itkultansa toimitetuksi, että Aaretin sängyssä oli kaksi pientä lasta ja ne parkuivat niin paljon kuin jaksoivat. Hän tuli navetasta ja pirttirakennuksen ohi astuessaan hän ihmetteli, että missä se lapsi huusi. Mutta ajatteli sitten, että ehkä itku kuului voudin huoneista, vaikka se ihan selvästi tuli Aaretin oven takaa. Kun hän meni takaisin, huomasi hän kuitenkin varmaan miten oli ja silloin hän avasi oven. Ja sängyssä oli vanhaan huopapeittoon käärittynä kaksi pientä lasta, lienevätkö olleet parin kolmen viikon vanhoja. Ja ne olivat niin vähissä vaatteissa ja niin surkeina muutenkin. Se toinen oli niin pienikin.

Aaretti oli pysäyttänyt hevosen. Kaikki muutkin seisoivat vaoillaan. Kylälläkin kuunneltiin, mitä laitimmaisessa talossa oli mahtanut tapahtua, kun sieltä kuului sellainen melu.

Vihdoin Aaretille selveni että hänen oli ryhdyttävä johonkin. Hän ajoi hevosen saran päähän ja lähti menemään Liisan kanssa. Kaiken matkaa Liisa huusi ja pyyhki silmiään esiliinaan.

— Jos vielä kuolevat. Eikä edes tiedä, ovatko kastetut. Että kyllä niitä pitää oleman jumalattomia ihmisiä! Olisi edes äidiltä saanut tietää, että ovatko kastetut. Se siitä tuli siitä viimevuotisesta.

— Pidä nyt jo suusi kiinni! sanoi Aaretti.

— Ja vielä kehtaat! Niin sinä sanoit silloin viime vuonnakin, kun minä Selmalle puhuin, että lakkaa jo pitämästä sitä peliä. Olisitte vain kuulleet vanhempaa ihmistä, mutta mitäs te. Yökaudet kuljetaan yhdessä ja reistataan... Ne itkevät vain. Pienet raukat. Ole hiljaa, niin kuulet...

Aaretti oli muutenkin ollut hiljaa. Hän tapasi huoneensa täynnä väkeä. Siellä oli isäntä, emäntä, karjapiiat ja voudin vaimo. Kaikki puhuivat ja lapset huusivat. Aaretti pysähtyi ovensuuhun. Huoneessa oli vastenmielinen haju ja muutenkin tuntui ilkeältä. Hän ajatteli, että miten hän nyt siinä sängyssä nukkuisi. Naiset hääräsivät lasten ympärillä, lähelle hän ei olisi mahtunutkaan. Lattialle oli pudonnut vanha harmaa huopapeite, jonka päissä oli sinistä. Aaretti tunsi sen.

— No, Aaretti on saanut lahjan, sanoi emäntä kärkevästi ja lähti hakemaan vaatteita.

— Kun tästä nyt jotakin opittaisiin, sanoi isäntä ja paiskasi oven kiinni.

Naiset jäivät huoneeseen. Toiset puhuivat valittavasti, toiset vihan vallassa: Että mitä noistakin tulee, jos jäävät elämään.

— Kuolevat ne.

— Tuo toinen varsinkin.

Eiköhän pitäisi antaa hätäkaste.

— Mutta jos ovat ennestään kastetut. Ei suinkaan mahtane saada kastaa kahdesti.

— Parempi se kuin ei ensinkään.

— Katsokaa virsikirjasta. Siellä on nämä luvut.

— Taikka soitetaan rovastille ja kysytään. Meneehän pappilaan lanka. Kukas lähtee?

— No, sinä köntti siinä, itse isä, lähde sinä isännälle puhumaan, että soittaa rovastille. Mitäs siinä seisot laiskana, kun kaikki muut puuhaavat hiki päässä. Oletko edes katsonut penikoitasi? Pahempi sinä olet kuin metsän peto...

— Suu kiinni! tiuskaisi Aaretti ja löi nyrkkinsä sängyn päätyyn. — Onkos tässä kukaan päässyt lähelle?

Kaikki rupesivat nauraa tirskumaan ja härnäämään häntä:

— Kyllä me päästään tästä pois.

— Hoida vain yksin.

— Mutta katsokin etteivät joudu pahaan paikkaan, jos kuolevat.

Aaretti toivoi sydämestään, että lapset kuolisivat. Sellaisen kirstun, minkä ne tarvitsevat, hän itsekin tekee, isäntä kyllä antaa laudat, eikä se tule kalliiksikaan. Mutta kasteeseen ne kyllä on toimitettava, ei hän mitenkään suo, että niiden sieluille tulee vahinkoa. Hän seisoi sängyn päässä ja katseli surkeita, huutamisesta ja vilusta sinettyneitä kasvoja ja outo kirvellys tuntui hänen sydänalassaan. Muisto hauskoista kuutamoisista öistä vuosi sitten sekaantui kaukaa nykyhetkeen.

Naiset sättivät hänen ympärillään. Olisivat menneet pois niinkuin uhkailivat. Hän muisti kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin Selma mytty kädessä astui junasta ja hän piteli hevosta suupielistä, kun se pelkäsi. Junan mentyä tuli Selma ja kysyi, oliko hevonen häntä vastassa, ja pyysi avukseen kantamaan kirstua. Kaunis Selma oli. Ei ollut yhtään sellaista näillä mailla. Hän hakee vielä Selman ja nai hänet. Miksei hän ennemmin ollut sitä tehnyt? Hän ei ollut tietänyt, että olisi kiire, kun Selma keskellä vuotta riitaantui emännän kanssa ja lähti pois. Lapset kuolevat, he voivat alkaa elämänsä uudestaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Emäntä tuli tuomaan vaatetta ja voudin vaimo, jolla itsellään oli pieni lapsi, rupesi hoitelemaan lapsia.

— Eivät ne kuole! kuului kuin yhdestä suusta, — koska noin syövät. Pienet lapset ovat niin sitkeitä, että niitä voi pidellä miten huonosti tahansa, jos vain ovat elääkseen.

— Mutta kuolevat, vaikka olisivat kuinka voimakkaat, jos taas ovat kuollakseen, sanoi Liisa.

Ja nyt rupesivat kaikki puhumaan kokemuksistaan ja kuulemistaan. Eräänkin piian lapsi oli ollut koko yön metsässä santakuopan pohjalla ja aamulla kuulivat paimenet huudon ja veivät lapsen torppaan ja hengissä se on tänäkin päivänä. Eläinten pennuissa vasta elinvoima on. Tässäkin talossa löydettiin syksyllä vasikka metsästä, ja oli ollut kovat pakkasyöt. Lehmä saatiin kiinni monta päivää myöhemmin toisen talon karjasta. Miten ne olivat eronneet, oli käsittämätöntä. Mutta vasikka on kaiken aikaa ollut niin pulska ja iloinen, että sitä on kelvannut katsella.

Kun Aaretti kuuli vaimojen päättelevän lasten jäävän henkiin, muuttui hänen mielensä äkkiä kuin tuuli hetkessä voi kääntyä lännestä itään. Hän käsitti silmänräpäyksessä mitä kuluja ja harmeja hänelle tulisi lapsista. Yhdestä vielä voisi selviytyä, mutta kahdesta... Häneen iski lujana päätöksenä, ettei hän huolisi niistä, saisivat mennä sinne mistä ovat tulleetkin. Äiti ei vielä voinut ehtiä niin kauas, ettei häntä saavuttaisi. Jos isäntä antaisi oriin, niin hänet vielä tapaisi kankaalla.

Aaretti sai äkkiä virkeyttä ja tarmoa. Hän juoksi isännän puheille ja esitti, että hän veisi lapset takaisin äidille. Hän oli valmis maksamaan sovintoja. Isäntä lupasi oriin ja Aaretti sai palkastaan puolisataa markkaa. Kun Aaretti oli pannut hevosen valjaisiin ja varustanut rattaiden pohjalle, pehmeän heinävuoteen, tuli hän huoneeseensa ottamaan lapsia. Ne nukkuivat puhtaissa kapaloissa hänen peitteensä alla ja naiset istuivat vuoteenlaidalla, nauroivat ja puhuivat ja hellittelivät nukkuvia.

— Kuule nyt, huusi Liisa häntä vastaan, — mitä emäntä tässä ehdottaa.

— Niin, minä vain, aloitti emäntä, — että voudin vaimo ottaa lapset hoitoonsa. Se sopii hänelle, kun hänelläkin on pieni lapsi. Maksatte hänelle viisitoista tai parikymmentä markkaa kuussa. Se ei ole paljon.

— Niin, jos minä nyt sen tekisin, sanoi vuorostaan voudin vaimo, — kun meillä on senkokoisia lapsia että voivat katsoa. Vaikka vaivaa siitä tulee...

Aaretti oli naulasta ottanut päällystakkinsa.

— Oritta on paha pidellä, sanoi hän. — Minä vien ne takaisin äidille.

Kaikki katsoivat häneen suu auki.

— Onko isäntä antanut luvan? kysyi emäntä ankarasti.

— On. Ja rahaakin.

Aaretti vetäisi likaiset vällyt vuoteestaan ja kietoi rohkeasti lapset niihin. Ne rupesivat heti huutamaan ja naiset toruivat ympärillä vieläkin äreämmin kuin äsken.

— Semmoiselle äidille vie, sanoi voudin vaimo, — joka on ne hylännyt. Tappaa se ne huonoon hoitoon. Jolleivät kuole matkalla sinun käsiisi. Mutta silloin olet sinä kanssa Jumalan edessä vikapää niiden kuolemaan, vaikka oikeus ei sinua tuomitsisikaan. Muista se.

— Voi, voi, itki Liisa, — olisi Jumala minulle antanut tuollaisia kultusia, niin vaikkapa silmästäni ottaisin niille elatuksen. Poikkea pappilaan mennessäsi...

— Ja kun nyt tapaat Selman, huomautti emäntä, — niin sano, että ihmettelen minä, kun ei tullut keittiöön. Ei ihminen niin pitkää vihaa saa kantaa.

— Ei kehdannut, nauroi voudin vaimo. — Se oli ylpeäluontoinen. Mutta kai nämä tällaiset tapaukset niskat taivuttavat.

Sitä vikkelyyttä, jolla Aaretti liikkui, ei kukaan ollut hänessä nähnyt koko sinä aikana, jonka hän oli talossa palvellut. Naisten ei auttanut muu kuin seurata ulos. Tuskin he ehtivät koettaa heinävuodetta kärrynpohjalla. Hevonen kuopi maata ja lähti nuolena kiitämään alas mäkeä. Aaretti piteli sitä lujin kourin. Lapset parkuivat. Hevonen, jolla ei viikkoon ollut ajettu, lensi. Isäntä katseli huolestuneena portailta. Perunapelloilla pysähtyi työ ja ihmiset jäivät seuraamaan hurjaa menoa. Pian oli kylä takana ja Aaretti pääsi kankaalle.

Hevonen rauhoittui kun oli päässyt ensimmäisestä innostaan. Lapsetkin nukkuivat. Aaretti puhalsi: oli siinä ollut touhua ennenkuin oli päässyt näin pitkälle. Kyllä Selman kanssa aina toimeen tulee. Nai hän Selman, vaikka lapsetkin ovat, jos Selma sitä vaatii. Taikka maksaa sovintoa. Olivat ne niin mukavia aikoja vuosi sitten. Selma siistisi huoneen ja paikkasi vaatteet ja tuli illoin. Selmalla oli vain yksi vika: se että hän mielellään kinasteli muiden miesten kanssa ja nauroi.

Mutta miten kauas hän on voinut ennättää? Jos hän on pysähtynyt kylään? Kaikki näkivät kuitenkin hänen häviävän kankaalle.

Kahden puolen kasvoi nuorta petäjää ja kahdenpuolen oli ojassa lumensekaista vedensohjoa. Pitkin hiekkaista tannerta lepäsi mättäiden välissä lumitäpliä kuten keväällä. Lehtipuut oli halla pannut, niiden kelta ei loistanut kuten usein tähän aikaan, se oli mustunut. Äkkiä Aaretti huomasi Selman suullaan hiekkaisella töyräällä, ojan yläpuolella. Vaikka hän ei nähnyt kasvoja, arvasi hän että se oli Selma ja lähemmäksi tultuaan tunsi sinikirjavat vaatteetkin. Sydän hytkähti hänen rinnassaan. Hän ei voinut heittää hevosta, hän pysähtyi kohdalle ja huusi entistä morsiantaan nimeltä. Vasta kun hän huusi kolmannen kerran heräsi Selma. Hän oli ollut syvässä unessa.

Jopa oli käynyt huonoksi.

— Ihanhan sinä vapiset, sanoi Aaretti, kun hän oli päässyt rattaiden ääreen ja ojensi kätensä. — Oletkos sinä nyt vähissä vaatteissasi nukkunut tuossa?

— Kun en jaksanut kävellä.

Hän piti sinettynyttä kättään rattaiden laidalla. Huuletkin olivat siniset ja silmät kuopilla. Aaretti katsoi häneen pelästyksissään ja hänen sydänalassaan liikahti kipeästi kuten äsken katsellessa lapsia.

— Juokse vähän lämpimiksesi, ehdotti hän.

— Otatko sinä lapset? kysyi nainen äänessään odotusta.

— Tässä ne ovat, sanoi Aaretti.

Silloin äiti kävi kiinni päähänsä ja horjahti. Hänen täytyi istuutua tiepuoleen.

— Minä maksan, riensi Aaretti rauhoittamaan häntä.

Äiti ei itkenyt, huojutteli vain itseään ja valitti. Aaretti oli jo sanomaisillaan, että hän oli valmis menemään pappilaankin, mutta hän muisti samassa entistä Selmaa, joka oli ollut pulska ja punaposkinen.

— Minulla on täällä puolisataa mukanani. Ja miten sinä et ole kirjoittanut, olisinhan minä auttanut jos olisin tiennyt. Olihan meillä lähtiessäsi puhekin että lähetät osoitteen.

Selma vaikeni, ainoastaan huojutteli itseään ja äännähti silloin tällöin. Häntä rupesi vapisuttamaan.

— Tule tänne rattaille, on lämpöisempi... Tulisit nyt. Annanko minä takkini? Sinä saat kuoleman taudin. Puhuisit nyt vähän, mitä tällä välillä on ollut.

— Eihän niihin ole aikaa. Ja mitäpä ne siitä parantuisivat. Kunhan sinä vain otat lapset. Minulla on sulhanen. Hän on leskimies ja hänellä on kuusi lasta. Minä olin hänen huoneissaan tämän ajan, kun eivät ottaneet muualle. Hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta lapsia hän ei tahdo. Pelkää ettei kohtelisi yhtä hyvin kuin omiaan.

Aaretti vaikeni. Hän ymmärsi että hänelle tulisi vaikeaksi päästä eroon lapsista.

— Etkö nyt saa niitä hoitoon jonnekin, ehdotti hän. — Jos minäkin vähän auttaisin.

— Hän ei tahdo että ne ovat siinä lähellä.

Äkkiä rupesi toinen lapsi huutamaan ja samassa toinenkin. Äiti kimmahti seisoalleen ja sai voimia, vaikka hänen juuri oli ollut vaikea pysyä pystyssä.

— Minä en voi kuulla, minä en voi kuulla! huusi hän, piteli korviaan ja juoksi keskellä likaista tietä, vaikka syrjillä olisi ollut kuivempaa.

Aaretti saavutti hänet. Hän oli kuin suunniltaan, juoksi ja huusi yhtä ja samaa.

— Minä otan lapset, sanoi Aaretti vihaisesti. — Nouse rattaille, minä saatan sinut asemalle.

Hän ei tullut ennenkuin oli niin näännyksissä, ettei enää päässyt minnekään. Nuori hevonen pelkäsi. Vaikea häntä oli saada rattaille. Aaretti kirosi.

Hervottomana istui äiti hetken, sitten hän heräsi ja otti lapset syliinsä. Ja rupesi hymyilemään ja nauramaan niille ja viihdytteli niitä povellaan. Mutta ne vain huusivat. Lopulta itki äitikin lakkaamatta.

Aaretti ei tiennyt junien kulusta. Mutta hän päätteli että jättää äidin asemahuoneeseen, kai hän sieltä yksinkin pääsee junaan. Hänen ei tarvinnut käskeä hevosta. Niin pian kuin hän päästi ohjia höllemmälle, lensi ori kuin noiduttu. Lika pärskyi kahden puolen. Ahteiden alla oli usein pahoja kuoppapaikkoja. Aaretti tekeytyi kuuroksi kaikelle valitukselle — mitäpä sitä kuunteli kun ei kumminkaan voinut auttaa. Tuuli alkoi käydä. Lehtiä varisi puista, pilvet kiitivät hajalleen ja vesi alkoi vetäytyä jääriitteeseen.

Aaretti ajatteli, ettei nyt mitenkään antaisi Selmalle puoltasataa markkaa, koska lapset jäisivät hänelle ja Selmallakin oli sulhanen. Hän tuumi että ehkä antaisi kymmenen markkaa tai ehkä viisikin riittäisi.

— Onko sinulla edes junarahaa? kysyi hän.

— On.

— Riittääkö varmasti? kysyi hän jalomielisesti.

— Varmasti, vastasi Selma väsyneenä.

— Taitaa olla hyvä mies se leski?

— Hyvä se on.

— Voit sinä siitä pulskistuakin, sanoi Aaretti jonkin ajan perästä ja ajatteli kateana leskimiestä. Olisi Selmassa ollut vähäisenkin entistään, ei häntä olisi antanut kenellekään.

Rupesi kyentelemään lunta. Selma peitteli huppuun lapsia vällyjen sisään ja katseli niihin pienestä raosta. Äkkiä hän kiskaisi peitettä syrjään, painoi poskensa kääröä vasten ja puhkesi valittamaan.

— Se on kuollut, se on jo ihan kylmä. Herra Jumala, se on kuollut!

Aaretti ajatteli: Jumalan kiitos! ja läiskäytti ohjasperiä. Nuori hevonen oli märkänä. Sillä kohdalla, missä tie meni rautatiekiskojen poikki, hän kysyi asemamieheltä junan kulkua ja kuuli, että juna lähtisi kymmenen minuutin perästä. Silloin hän antoi oriin mennä. Nopeasti vielä hevonen kiinni ja äiti alas rattailta! Hän sai irrottamalla irrottaa sekä elävän että kuolleen lapsen hänen sylistään, nostaa hänet maahan ja puoleksi kantamalla kuljettaa läheisimmälle penkille. Kukkaron hän helposti löysi, mutta oli vaikeampi saada Selmalta tietoa, mille asemalle lippu oli ostettava. Lippua ja kukkaroa tuodessaan hän sanoi ystävällisesti myhäillen:

— Pistin viisi markkaa, ettei tulisi puutetta. Ei silti, että jäi sinne vielä kymmenen ennestäänkin. Onpa se mukavaa, että on hyvä mies.

Selma oli pitkänään penkillä asemahuoneen edustalla. Kun vihellys kuului ja maa alkoi täristä, nosti Aaretti hänet pystyyn ja läksi kainaloista pidellen taluttamaan kohti kiskoja.

— Jumalan haltuun nyt sitten, sanoi hän, — ja hyvää voimista vain. Ole nyt huoleti lapsesta, kyllä minä siitä pidän murheen.

Hänen täytyi saattaa Selma vaunuun asti, tämä ei voinut kulkea yhtään askelta yksin. Hän keikahti heti pitkäkseen tyhjälle penkille. Aaretti pelkäsi jäävänsä vaunuun, otti nopeasti hänen oikean kätensä ja sanoi hyvästi. Käsi oli tulikuuma. Ovelta hän katsahti taakseen ja näki märän, harmaan saalin peittämät hartiat ja leuan joka vapisi. Hän hyppäsi kiireesti alas. Parahiksi, sillä juna lähti paikalla. Hevosen luo rientäessään hän muisti, miten puolitoista vuotta sitten Selma oli tullut tästä, päässään pehmeä valkoinen liina ja kädessä mytty. Mies nieli itkua.

On se sentään mukavaa, että jäi tuo lapsi. Aina hän sen yhden hoitaa niinkuin äidille lupasikin. Miten päässee perille Selma. Kunhan ei olisi kuoleman taudissa.

Hän tuli rattaille, veti varovasti lasten alta tukon heiniä ja pani hevosen eteen. Sitten hän erotti vällyistä pienen ruumiin ja peitti sen heiniin rattaiden perään. Hevonen oli pahasti ajettu. Isäntä kyllä suuttuisi. Ei se ollut koskenut heiniin. Hän taputti sitä ja puheli sille viihdytellen. Ei ollut mukana edes leipää. Eihän hän ollut aikonut lähteä kauas.

Oli kun olikin jäänyt kysymättä, oliko lapset kastettu. Ettei hän, hullu, kuitenkin ollut antanut naisten panna niitä hätäkasteeseen, kun ne siitä puhuivat. Voi, voi sentään, mikä tuli! Mutta toisen, elävän lapsen, sen hän pitää kuin silmänsä. Se pitää kastettaman pappilassa ja sen nimeksi pannaan Selma.

Hiljalleen juoksi ori kotia kohti. Satoi lunta. Lapsi nukkui. Aaretin täytyi alituisesti raottaa vällyjä nähdäkseen, ettei sille tulisi mitään. Ja kun se rupesi itkemään, otti hän sen syliinsä, avasi takin, pani rintaansa vastaan ja kiersi vällyt ympärilleen.

Hänessä värähti, kun hän tunsi lapsen liikahtavan ruumistansa vasten.

EVANGELINE

Helteinen päivä viileni illaksi, kun vihdoinkin saavutin matkani määrän, S:n kaupungin. Kävin vielä mielessäni läpi, mitä ystäväni oli kirjoittanut. Muistin kirjeen sanasta sanaan:

»Jos nyt matkoillasi tiesi vie S:n kaupunkiin S:n läänissä — ja siellä tulet löytämään paljon hauskaa tutkittavaa — niin mene leskirouva Krasinskin luo, vie terveisiä minulta ja koeta päästä hänen kotiinsa asumaan. Hän on sivistynyt nainen, oikea puolatar. Mutta varo sydäntäsi, sillä hänellä on tytär suloinen kuin enkeli. Minun sydämeni oli kerran täydessä tulessa, mutta tyttö oli silloin liian nuori.»

Ajoimme surullisia katuja raihnaiden rakennusten ohi. Torin toisella puolen kohosi pieni valkoinen talo. Vaatimattomuudestaan huolimatta se tuntui ympäristössään ylhäisen yksinäiseltä. Villiviiniköynnös kiersi kuistia ja seiniä. Pysähdyimme talon eteen.

Tuskin olin päässyt alas rattailta, kun kuistille ilmestyi ikäänkuin vihreään kehykseen nainen, josta ei ensi hetkessä tietänyt, oliko hän nuori vai vanha. Tiheä harso ympäröi häntä polviin asti ja hänen kädessään oli kimppu valkeita ruusuja. Omituinen salaperäisyys verhosi häntä, en tiedä mistä syystä, ja koko taloa, josta ei kuulunut yhtään ääntä.

Tervehdin, kysyin oliko minulla kunnia puhutella rouva Krasinskia ja toin perille ystäväni terveiset. Rouva Krasinski oli jo kuullut tulostani, ystäväni oli siitä kirjoittanut. Hänen piti hetkeksi poistua, hän pyysi sitä anteeksi, mutta kotiin jäisi vanha palvelijatar, joka opastaisi minut huoneeseeni.

Rouva astui äänettömästi alas portaita ja äänettömästi tuli talosta harmaa vanhus, joka otti matkalaukkuni ja johdatti minut viileiden huoneiden läpi siihen huoneeseen, jossa nähtävästi saisin asua. Vanhus veti ylös säleuutimet ja avasi ikkunan. Villiviiniköynnöksen päitä hyppäsi silloin vallattomasti sisälle.

— Täällä on vilpoista, eikö totta, sanoi vanhus hyvin kasvatetun palvelijan pidättyväisyydellä. — Oli kai hyvin kuuma matkustaa.

— Oli.

— Tässä on sitten kello, jos herra suvaitsee tarvita jotakin.

Jossakin kaukana huoneiden takana rämähti läppäkellon soitto. Itse nauha oli kämmenen levyinen, kirjottu helmillä, vuorattu silkillä ja päättyi helmitupsuun. Se olisi saattanut riippua minkä vanhan kirkon sakariston ovella tahansa. Näin tutkittuaan, oliko kello kunnossa, poistui palvelijatar äänettömästi.

Mehiläiset surisivat viiniköynnöksessä. Aution torin päässä asteli rouva Krasinski. Auringonpaahteisella kiveyksellä liukui hänen varjonsa hänen rinnallaan. Muuten oli kaupunki kuin kuollut. Mitähän hauskaa tutkittavaa tässäkin pesässä mahtoi olla. Mutta talon tytär — hänestä ei kuulunut eikä näkynyt mitään merkkiä, eihän hän mahtanut olla matkoilla.

Päätin varistaa hiljaisen talon lumot ja ryhtyä järjestämään tavaroitani. Huoneessani oli suuri tamminen vuode, pöytä ja pari tuolia, toisella seinällä riippui krusifiksi, kaunista vanhaa työtä, ja toisella taulu, joka nähtävästi oli lähtenyt taiteilijan kädestä. Peilipöytää koristi pieni ommeltu liinanen. Tahdoin kuvitella, että se oli talon neidin työtä ja että sen mukana sain tervehdyksen häneltä. Jonkin ajan perästä koputti palvelijatar ovelle ja toi teetä. Minun piti kysyä häneltä, missä neiti oli, mutta ties mistä syystä sanoin:

— Kauanpa rouva viipyykin.

— Rouva käy aina tähän aikaan rukoilemassa, tuli vastaukseksi.

Niin, niin, ajattelin. Hän on tietysti yksi noita ylhäisiä naisia, joita aina näkee puolalaisissa kirkoissa neitsyt Maarian alttarin edessä. Jokainen Puolan nainen kantaa surua ja tämän talon rouva oli ollut kokonaan mustiin verhottu.

Juotuani teen sytytin paperossin ja läksin ulos vaistomaisesti seuraten rouva Krasinskin jälkiä. »Kaupunki» oli yksi noita Länsi-Venäjän suuria juutalaiskyliä, joille likaisuus ja kurjuus ovat ominaisin piirre. Onnellisempien aikojen tähteitä, jos niitä on, tapaa kirkoissa. Näin kirkon kummulla ja astuin sitä kohti. Torilta lähtevillä kaduilla vihdoin näin asukkaita. Puolialastomia juutalaislapsia juoksenteli vapaasti ja äidit istuivat käsitöineen puotien tai asuntojen edustalla. Katuojaan kaadettiin tuon tuostakin ämpärillinen likavettä ja nälkiintynyt koira tuli hakemaan siitä syötävää.

Kirkossa veisattiin. Minä kuulin sen ennenkuin olin päässyt sisään portistakaan. Heleälehtiset lehmukset värisivät kiviaidan sisäpuolella, varjostaen alttaria, joita oli pystytetty tänne uloskin. Sisältä tuli vastaan suitsutuksen ja vahakynttiläin tuoksun kyllästämä ilma viileänä kuin kellarista. Naisia oli polvillaan permannolla, auringonpaiste lankesi heihin läpi maalattujen ruutujen. Savu leijaili, lamppujen pienet punaiset liekit häälyivät. Mutta yli kaiken säteilivät täydessä auringonvalossa pyhän neitsyen kasvot. Hän seisoi alttarinsa yläpuolella pilvissä, katse tähdättynä korkeuteen, kädet ristissä rinnalla. Häneen oli koottu kaikki naisen sulo ja kaikki taivaan hyvyys. Hän oli korkea ja nöyrä. Lumottuna jäin hänen eteensä.

Vihdoin löysin penkin, jossa rukoili vanha mies. Hänenkin kostea katseensa etsi sädehtivää neitsyttä. En tavannut rukouksen sanoja, mutta löysin hartauden, jollaista en milloinkaan ole tuntenut. Ja kuin parempana ihmisenä nousin penkistä, kun vanhuskin siunasi ja nousi, ja tulin ihmisvirran mukana ulos lehmusten alle.

Vasta nyt huomasin etsiä emäntääni rouva Krasinskia. Ehkäpä hänen tyttärensäkin oli ollut kirkossa, heidän oli syystä tai toisesta pitänyt mennä kotoa eri aikoina. Rouva Krasinskia ei kuitenkaan ollut kansan joukossa.

Kirkkopihalta näkyi vettä ja viljavainioita, korkeita joenrantoja ja tammimetsiä. Kiviaidan alemmalla syrjällä oli hautausmaa: korkeita puuristejä, pari kiveä ja jokin lehtimaja penkkeineen. Kummulla hautausmaan joenpuolisessa kulmassa kohosi marmorinen muistomerkki. Lähemmäksi tullessani näin että se oli tytön pää. Jalustaa kiersivät valkoiset ruusut.

Tytön kasvot olivat ihmeellisen kauniit ja tuntuivat kumman tutuilta. Hyvä hänen oli siinä levätä, joki virtasi vierellä ja vastarannalla humisivat satavuotiset tammimetsät. Kuka mahtoikaan nuori nukkujatar olla? Ei mitään nimeä, ei mitään kirjoitusta. Katselin kauan kuvaa, jossa sieraimet laskevassa auringossa tuntuivat liikahtelevan, ja menin sitten pienestä portista polkua myöten joelle. Siinä oli uimahuone ja laituriin ankkuroituna vene. Joen pinta kiilsi ilman värettä. Astelin hienossa hiekassa siihen suuntaan, mihin virta tuntui juoksevan, tulin käänteeseen, missä itkuraidat koskettivat vettä, ja seisoin äkkiä korkean, valkoisen ristin edessä. Se muistutti niitä, joita katolisissa maissa näkee tienhaaroissa. Ristiinnaulitun kuvan ympärille oli kiedottu seppele valkeista ruusuista. Ne olivat vielä tuoreet. Kuvan yläpuolella luettiin kultaisin kirjaimin sana Evangeline.

Evangeline — mitä se merkitsi? Oliko se nimi, tytön nimi? Oliko tässä hauta? Mutta miksei kuollutta sitten laskettu nukkumaan hautausmaahan? Oliko tässä onnettomuuspaikka? Vai oliko katolisessa kirkossa pyhimys Evangeline ja oliko risti pyhitetty hänelle?

Tulin asuntooni kysymykset mielessäni. Rouva Krasinski istui kuistilla käsitöineen, mutta hänen käytöksensä oli pidättyväistä enkä voinut kysyä häneltä mitään. Hän oli kaunis nainen ja valkeista hiuksistaan huolimatta nuorekas. Me menimme ruokasaliin. Siellä oli vanhanaikaista kuin museossa ja seinillä riippui puupiirroksia. Joimme teetä, porsliinit kilahtelivat käsissämme. Puhuimme vähän. Se mitä puhuimme, koski kaupunkia. Huomautin, että olin käynyt kirkossa ja nähnyt erinomaisen kauniin alttaritaulun. Silloin rouva Krasinski kertoi, että pari vuotta sitten oli tarkoitus ryhtyä korjaamaan koko kirkkoa. Varat oli jo kerätty, sopimukset taiteilijan ja rakennusmestarin kanssa tehty, jopa osa rakennusaineistakin paikalla — kun hallitus kielsi korjaamistyön. Sehän on täällä niin tavallista. Siihenhän täällä päättyvät ponnistukset. Italialainen taiteilija oli kuitenkin juuri ehtinyt saada valmiiksi Maariankuvan, kun kielto tuli.

Rouva Krasinski painui työhönsä ja mielenliikutuksen varjo meni hänen kasvojensa yli. Olihan koskettu hänen maansa vaikeihin oloihin. Siirryimme sitten Puolan kirjallisuuteen. Hän tunsi sen perinpohjin ja monet kirjailijat olivat hänen persoonallisia tuttujaan. Hänen miehensä oli ollut sanomalehden toimittaja. Lomatöinään hän oli kääntänyt Goethea, Dantea ja Longfellowia. Hänen kuolemastaan oli jo kulunut pitkä aika.