Part 6

Illallisen jälkeen siirryimme puutarhaan. Se oli niin pieni, että sen oikeastaan täytti vanha tammi, joka kasvoi keskellä ja jonka oksat ulottuivat tasapäiseen pensasaitaan asti. Orapihlajat olivat niin korkeita, että latvojen yli vain häämötti kaupungin hökkeleiden harjoja. Tammen rungon ja pensasaidan välinen ala oli täynnä ruusuja. Ne olivat kukkiensa runsaudesta kylväneet hiekkakäytävänkin valkoiseksi. Minä istuuduin penkille ja emäntäni liikkui ruusupensaiden keskellä taitellen pois kuivia oksia. Jos ruusujen keskellä olisi astellut tyttönen vaaleanpunaisessa puvussa, olisi kuvan nimenä voinut olla »Nuoruus». Tämän kuvan nimi oli »Suru». Mieleeni johtui, että näitä kukkia varmaan kasvatetaan neitsyt Maarian alttaria tai ehkä hautausmaata varten. Puhuimme kuitenkin varsin iloisesti ja rouva Krasinski käänsi minulle tuon tuostakin ranskaksi puolalaisen runonpätkän. Hän osasi Mickiewiczin ulkoa.

Iltarusko tuli tammenlehväin välitse puutarhaan ja ruusujen tuoksuun sekaantui liljojen lemu. Ne olivat kätkössä puutarhan laidoilla, mutta kun kaste lankesi, eivät ne enää voineet salata itseään. Samalla alkoi joelta päin kuulua satakielten vihellys.

Minut valtasi kaiho. Jos nuori neiti Krasinski olisi seisonut tuossa ruusujen lumella, olisin varmaan heittäytynyt maahan hänen eteensä ja syleillyt hänen polviaan.

Aurinko laski nopeasti, tuli kosteaa ja me läksimme sisään. Näin puolihämärässä matalien huoneiden rivin. Kaikkialla oli vanhanaikaisia, harvinaisia huonekaluja. Vanhojen taulujen himmeydestä erosivat uudenaikaisen taiteilijan käsialat. Ne tuntuivat kaikki olevan saman persoonallisuuden työtä, nähtävästi jonkun perheen ystävän. Varmaan oli läheisessä suhteessa perheeseen myöskin se kuvanveistäjä, jonka luonnoksia ja puolivalmiita, jopa särkyneitäkin töitä näkyi pöydällä, jalustoilla ja hyllyillä. Tein nämä johtopäätökset sillaikaa kun rouva Krasinski pistäytyi ruokasalissa. Palatessaan hän kysyi, soitanko vai laulanko, ja kun en minä kyennyt kumpaankaan, rupesi hän soittamaan.

Mitä puolatar ulkomaalaiselle soittaisi muuta kuin Chopinia. Hänen luonteensa ja mielialansa kuvastuu siinä mitä hän valitsee. Rouva Krasinski soitti ensin hiljaisen preludin ja siirtyi sitten tuttuun balladiin. Minä istuin jonkin aikaa salin nurkassa katsellen hämärtyvään puutarhaan, mutta jouduin sellaisen lumon valtaan, että itsesäilytysvaisto pani minut katkomaan lankoja, joita näkymättömät kädet kutoivat ympärilleni, ennenkuin olisi myöhäistä. Minä nousin ja aloin astella huoneissa. Kävin kuin unessa. Äkkiä havahduin. Olin joutunut pieneen kirkkoon tai pyhäkköön tai missä minä Olinkaan: tuo ei oikeastaan ole alttari, se voi olla kirjoituspöytä, mutta sen yläpuolelta katsoo sama Maaria, jonka näin kirkossa, ainoastaan pienoiskoossa. Ja tytön valokuvassa pöydällä ovat hänen kasvonsa ja marmorisella päällä hautausmaan kulmassa oli samat piirteet. Haalistuneen rukouskirjan vieressä on Longfellowin »Evangeline», paksut keltaiset vahakynttilät seisovat alttarin — eli kirjoituspöydän — kahden puolen ja kuvien ympärillä on kuihtuneita seppeleitä. Minä näen kaiken tämän silmänräpäyksessä ja aivoissani alkaa muodostua jokin johtopäätös, kun käsivarttani kosketetaan.

Vierelläni seisoo pieni harmaa olento.

— Herra, sanoo hän soinnuttomasti, — te aiotte rouvalta kysyä, mitä tämä on. Mutta älkää kysykö. Kuva on Evangeline-neidin, rouvan ainoan tyttären, joka hukkui jokeen kymmenen kuukautta sitten. Rouva on ollut kipeänä surusta.

Hän oli vanha palvelijatar. Hän katseli minuun puoleksi nuhdellen, puoleksi rukoillen ja poistui. Kuin rikoksentekijä, joka on tunkeutunut toisen ihmisen pyhäkköön, poistuin huoneesta ja jäin seuraavaan.

Evangeline on kuollut, minun Evangelineni, jota koko sielullani täällä olen huutanut luokseni. Hukkunut jokeen kymmenen kuukautta sitten. Minä kävin hänen haudallaan enkä tiennyt missä kävin. Minä kävin siellä missä raidat itkevät enkä tiennyt miksi ne itkivät. Minä en koskaan näe Evangelinea, omaani, armastani.

En huomannut että soitto taukosi. Huomasin vasta että saliin sytytettiin tulta. Kynttilä kädessä tuli rouva Krasinski luokseni.

— Niin, se on niin ihmeellinen, sanoi hän, ja minä ymmärsin että hän tarkoitti Chopinin balladia. — Mutta minä olen armoton, kun en ajattele, että te varmaan olette matkasta väsyksissä. Hyvää yötä.

En ajatellutkaan levollemenoa. Ikävöitsemiseni ulkomaailmaan oli niin suuri etten huomannut, miten oudolta hänestä mahtoi tuntua, kun kysyin ulko-oven avainta. Hän antoi sen minulle ja neuvoi naulan, johon se oli ripustettava. Lähtiessä suutelin hänen kapeaa valkoista kättään ikäänkuin se olisi ollut äitini käsi.

Astuin torin poikki. Koko kaupunki oli kuin kuollut. Ainoastaan satakielet elivät. Niitä oli kymmeniä ja ne huusivat toisilleen etempää ja likempää, eri äänillä, vihellyksin, toitotuksin ja liverryksin. Kirkonportti ei ollut suljettu, vavisten tulin hautausmaalle ja sydämeni lyönnit oli ainoa mitä saatoin erottaa, kun hain ruusupensaita ja valkoista tytönpäätä.

Nyt vasta ymmärsin kasvot. Äsken olin katsellut niitä kuin sokein silmin. Hiussuortuva oli kiertynyt otsalle, silmäluonten alla väreili murtuva katse, suupielistä oli tuskin vaiennut hätähuuto. Avonaisia huulia vasten löi aalto pehmoisena kuin harso. Yli veden nousivat vielä sieraimet, alle painui jo kaula ja rinta. Hartioille aukeni märkä tukka. Siinä oli marmori murrettu ja alkoivat ruusupensaat.

Evangeline, minun Evangelineni!

Olin viipynyt talossa pari kuukautta. Olin kotiutunut ja löytänyt kaupungissa työtä. Meistä oli rouva Krasinskin kanssa tullut ystävät eikä meiltä milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Olimme pohtineet yhteiskunnallisia, uskonnollisia, valtiollisia ja kirjallisia kysymyksiä. Siihen mikä alituisesti oli mielessämme emme koskaan kajonneet: Evangelineen. Emme milloinkaan menneet kirkkoon tai hautausmaalle yhdessä. Joka päivä teki äiti yksin matkansa hukkuneen haudalle ja minä vaelsin sinne, kun varmasti tiesin äidin olevan muualla. Tuoreista kukkasista saatoin nähdä, että haudalla oli käyty. Itse puolestani en uskaltanut muuta kuin pistää yksinäisen kukan äidin kukkasten joukkoon. Eihän minulla ollut oikeutta Evangelineen. Ja kuitenkin häntä rakastin enkä olisi voinut elää päivääkään käymättä haudalla.

Eräänä päivänä — oli kirkas tuulinen päivä heinäkuun lopulla — astui rouva Krasinski jo varhain yli torin kirkkomaata kohti. Söin yksin aamiaisen ja päivällispöydässä oli emäntäni hajamielinen ja itkettynyt. Illansuussa ajoi taloon tumma herra, joka otettiin vastaan kuin omainen, mutta jonka kanssa rouva puhui ranskaa. He viettivät tuntikauden lukittujen ovien takana ja lähtivät yhdessä hautausmaalle. Herra oli komea, nähtävästi eteläisen taivaan alta kotoisin.

Oli tämä toki liikaa. Hän ottaa tämän mukaansa Evangelinen luo. Millä oikeudella? Onko hän ehkä tuntenut elävän Evangelinen?

Minun teki mieli lähteä vakoilemaan heitä. He viipyivät sietämättömän kauan. Mitä heillä saattoikaan olla näin kauan tehtävää hautausmaalla? Oli hetkiä, jolloin raivoten tuijotin ikkunaan. Sain illalla juoda teetä yksin. Vanha palvelijatarkin oli itkenyt. Kuulin häneltä, että vieras oli ulkomaalainen taiteilija, joka oli viime vuonna asunut huoneessani. Siis edeltäjäni, jolla kaikissa suhteissa oli etuoikeus ennen minua, ensiksi elävään Evangelineen, sitten hänen hautaansa!

En jaksanut enää. Läksin ulos, mutta niin kauas kirkkomaasta kuin suinkin. Yksinäinen satakieli lauloi viidakossa joenrannalla.

Kun puoliyön tienoilla palasin kotiin, oli rouva Krasinski vielä ylhäällä. Olin hänelle suuttunut, aioin lyhyesti toivottaa hyvää yötä ja hävitä huoneeseeni, mutta hän pidätti minut. Me istuimme kahdenpuolen ikkunaa ja katselimme puutarhaan, jossa ei enää ollut ruusuja. Kuu paistoi.

Rouva Krasinskin oli nähtävästi vaikea puhua.

— Minä olen ollut epäkohtelias emäntä, sanoi hän vihdoin. — Te ehkä suonette anteeksi kun kuulette. Tänään on muistopäivä. Tänään vuosi sitten kuoli tyttäreni Evangeline.

Hengitykseni pysähtyi. Minusta tuntui siltä kuin juuri olisin ottanut vastaan tiedon rakastettuni kuolemasta. Äidin valkea pää nojasi tuolin selustaan. Hän ei liikahtanut. Silmät olivat kiinni ikäänkuin hän olisi rauennut uneen saatuaan vaikean viestin huuliltaan. Hetken perästä hän jatkoi sammuvalla äänellä, silmät yhä kiinni:

— Minulla oli kaksi poikaa. Toisen tappoivat vankilassa, toinen nääntyi maanpaossa. Evangeline oli jäljellä. Kirkkomaalauksia uudistamaan saapui taiteilija ulkomailta. Näin hänet ensimmäisen kerran kirkossa. Olimme Evangelinen kanssa polvillamme alttarin edessä. Evangeline ei nähnyt muuta kuin pyhän alttarin, mutta taiteilija ei nähnyt muuta kuin Evangelinen. Seuraavana päivänä hän tuli meille ja pyysi Evangelinea malliksi. Pyhän neitsyen kuva täytyi maalata uudelleen. Minä epäilin ensin, mutta suostuin lopulta. Hän muutti myöhemmin meille asumaan.

Salista tuli atelieeri. Minä soitin hänen tehdessään työtä. Hän oli suuri maalari ja myöskin kuvanveistäjä. Hän oli kaunis mies. Evangeline, niin, hänkään ei ollut ruma. Nuoret rakastuivat...

Kertoja liikahti ja jäi sitten tuijottamaan eteensä. Oli niin hiljaista että saattoi kuulla kuutamon liukuvan yli permannon. En tiedä nimeä kaikelle sille mikä mielessäni eli.

— Oli perjantaipäivä, alkoi äiti katkonaisesti, — kun kuva valmistui. Sunnuntaiksi piti se saataman kirkkoon. Tehtiin työtä yöt umpeensa. Evangeline, joka kaiken aikaa oli tuntenut juhlallista velvoitusta suuressa tehtävässään, koristi alttaria ja järjesti mattoja ja peitteitä. Oli lauantain iltapäivä. Kun kaikki oli valmista, polvistui hän oman kuvansa edessä ja rukoili Hän oli saanut olla halpana välikappaleena ja hän kiitti Jumalaa siitä. Hänen oli lämmin ja hän ehdotti että lähtisi uimaan. Me lähetimme pojan noutamaan avainta kotoa. Minä huusin hänen jälkeensä, ettei hän menisi syvälle. Sulhanen palasi hetken päästä häntä saattamasta. Minä ompelin sakaristossa alttariliinan pitsiä ja rovastikin tuli kirkkoon.

Äkkiä karkasi taiteilija alas telineiltä, joilla hän viimeisteli jotakin. Minäkin kuulin hätähuutoja. Me syöksyimme ulos. Rannalla juoksi ihmisiä, venettä irroitettiin, kaikki huusivat... Sitten en pitkiin aikoihin tiedä mitään...

Hän pusersi käsiensä sisäpuolet vastatusten ja huojutteli itseään kuin rukouksessa. Minä saatoin nähdä kaikki: ihmisjoukon rannalla, veneen, joka työnnettiin joelle, ja tytön ruumiin, joka nostettiin vedestä.

— Evangeline oli kuollut, äänsi äiti. — Siitä on kokonainen vuosi tai siitä on vasta vuosi. Te voitte käsittää, mikä ilo minulle tänään valmistettiin, kun taiteilija tuli ja me yhdessä saimme rukoilla haudalla. Minun on ollut vaikea alistua Jumalan tahtoon. Minä en ole ymmärtänyt, miksi hän on ottanut minulta kaikki. Nyt tuntuu helpommalta. Ehkä ei enää ole kovin pitkälti siihen aikaan, jolloin pääsen lasteni luo.

Suuri ikävöiminen paloi silmissä valkeiden hiusten alla.

Äkkiä me molemmat säpsähdimme. Vanha palvelija seisoi edessämme. Hän suuteli emäntänsä kättä ja virkkoi hiljaa:

— Salliiko armollinen rouva minun puhua?

— Puhu, sanoi rouva Krasinski.

— Minulle näytettiin tänä yönä unessa, miksi Evangeline-neidin täytyi kuolla. Minä olin olevinani kirkossa. Oli aamumessu ja permanto täynnä väkeä. Alttarilla polvistui yksi ainoa nainen ja kun minä katselin häntä tarkemmin, oli hän meidän neiti. Ja hänen yllään oli se sama valkoinen ja sininen paita, jossa hän oli silloin kun armollinen herra häntä maalasi, mutta kruunua ei ollut päässä. Kuva oli paikallaan seinässä. Yhtäkkiä oikaisi pyhä neitsyt kätensä ja sanoi: »Evangeline-tyttäreni, tule minun luokseni.» Eikä meidän neiti heti sitä huomannut. Ja vielä toisen kerran kutsui pyhä neitsyt. Kolmannella kerralla neiti nosti päätään ja hänen hiustensa ympäriltä läksivät kultaiset säteet. Ja alttarikehä jakautui kahtia ja päästi hänet menemään ja hän liiteli alttaria ylös ja tuli pyhän neitsyen luo ja Jumalan äiti sulki hänet syliinsä. Ja samassa hetkessä he olivat muuttuneet yhdeksi. Minä vaivuin polvilleni ja itkin ja heräsin itkuun. Mutta nyt olen ymmärtänyt, ettei se voi elää, joka on saanut antaa kasvonsa Jumalan äidille. Herra Jumala kyllä tietää mitä tekee. Ylistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.

Vanhus veti esiin rukousnauhan, joka riippui hänen kaulallaan, ja suuteli ristiinnaulitun kuvaa. Sitten hän ääneti astui yli permannon, jolla kuutamon valovyöt lepäsivät.

Pian toivotimme toisillemme hyvää yötä, rouva Krasinski ja minä.

Muutamia päiviä myöhemmin jätin S:n kaupungin. Työni ei enää luistanut. Minä läksin kuten ihminen lähtee seudulta, jolla on kokenut jotakin kohtalokasta ja jossa hän on saanut haavan sydämeensä.

LIITENTAALIN VANHUKSET

Liitentaalin väki oli monta kymmentä vuotta sitten tullut paikkakunnalle jostakin pohjan puolesta. Niukasti elättäen suurta perhettään oli isäntä ensin hankkinut palstan ja ostanut kauppiasvainajan huoneet sekä pitänyt kestikievaria. Sittemmin hänestä oli tullut monen pitäjän rikkain mies ja hänen lapsensa olivat isäntinä ja emäntinä varakkaissa taloissa pitkin pitäjiä. Puhuttiin kyllä, etteivät rahat olleet oikeudella ansaittuja. Varsinkin ennen aikaan oli huhu itsepintaisesti liittänyt Liitentaalien nimeen vähemmän kauniita tekoja, mutta vuosikymmenet olivat siirtäneet todennäköisyyden tarujen lukuun ja Liitentaalin talo väkineen oli nykypolvelle vain mukava puheenaihe.

Sananparreksi oli tullut: »Liitentaali tuulettaa rahojaan.» Se sanottiin kun ajettiin talon ohi ja nähtiin ovi avoinna — ikkunoita ei talossa koskaan avattu. Ja kun jotakuta Liitentaalin vävyä tai tytärtä odoteltiin kokoukseen eikä häntä kuulunut, sanottiin: »Eivät ne ehdi, ne tuulettavat rahojaan.» Sananparsi oli alkuaan tarkoittanut isää, mutta se sovellutettiin myöhemmin lapsiinkin. Liitentaalit eivät kuuluneet pitäjän hommaväkeen. Ei koskaan oltu Liitentaalia nähty yleisessä luottamustoimessa. Nuoremmille saattoi saada kaupatuksi osakkeen tai pari, jos oli kysymyksessä yhteinen yritys. He eivät olleet niin saitoja kuin ukko. Koko pitäjä nauroi vanhan Liitentaalin talonpitoa. Jos tahtoi saada kuvan maanviljelyksestä viisikymmentä vuotta sitten, saattoi mennä Liitentaaliin. Ukko ei kärsinyt uudenaikaisia peltokaluja, navettaan ei päässyt päivän sädettä ja kaupunkiin, kymmenen peninkulman päähän, ajoi isäntä hevosella, vaikka rautatieasema oli monta vuotta ollut kahden peninkulman päässä. Taloa ei maalattu — turhaan oli isännän rakkain tytär Marjaana, joka eli emäntänä Rekolan rusthollissa, lähettänyt kotitaloonsa muutaman tynnyrin punamultaa. Tynnyrit törröttivät kesät talvet aitan takana värjäten ympäristönsä verenkarvaiseksi ja lopulta hiljalleen lahoten. Joku esitelmänpitäjä oli käyttänyt Liitentaalia esimerkkinä siitä, millainen maataloudenhoito ei saa olla. Monena monituisena vuonna oli kuntakokouksessa nostettu kysymys siitä, että kestikievari muutettaisiin toisaalle. Mutta ei sattunut sopivaa paikkaa. Liitentaali sijaitsi mukavan välimatkan päässä molemmista seuraavista majataloista. Ja lisäksi oli totuttu siihen että Liitentaalissa oli kestikievari.

Muutamat pitäjän nuoret läksivät joskus kurillaan vieraisiin Liitentaaliin. Vierailun päätyttyä ja tultuaan ulos pihan piiristä he olivat pakahtua nauruun. Kuka ylpeili sillä, että oli tyhjentänyt kahvikuppinsa uuniin, kuka oli kaatanut limonaadilasinsa kukkaruukkuun, kun isäntäväen silmä vältti. Lusikoita talossa nähtävästi ei milloinkaan pesty, etteivät ne kuluisi. Ikkunoista pian ei enää saattanut nähdä ulos. Emännän röijy oli ollut väärin napitettu ja liepeen alta oli vilahdellut jokin eriskummallinen väri. Isäntä oli tuon tuostakin kopeloinut kaulaansa — hänen sanottiin pitävän kassakaappinsa avaimia kimpussa rinnallaan. Hän oli rikastunut myymällä viinaa ja metsää ja jollakin muullakin tavalla. Näitä kaikkia nauroivat pitäjän nuoret edetessään harmaasta huoneröykkiöstä, joka törrötti surullisten peltojen keskellä maantien laidassa.

Liitentaalista lähteneet lapset elivät aivan toisenlaisissa oloissa. He hallitsivat suuria kartanoita, joista ei puuttunut uuden ajan ylellisyyttä. Mutta puhdasta mainetta ei ollut missään, mihin vain Liitentaalista tuli isäntä tai emäntä.

Lasten ja vanhempien suhde oli hyvä. Saita vanha Liitentaali oli valmis lastensa takia panemaan liikkeelle rakkaita rahojaan ja äiti piti alituisesti valmiina kahtatoista vuodetta, jotta koska tahansa saattaisi ottaa vastaan isännät ja emännät lapsineen, jos he tulisivat vanhaa kotiaan katsomaan. Kolme huonetta seisoi rivissä ja jokaisessa oli neljä vuodetta, patjoja ja peitteitä kukkurallaan. Näiden huoneiden ovet olivat aina kiinni ja emäntä kantoi avainta taskussaan. Kun »lapset» sitten joskus tulivat, olivat he kuolla häkään tilapäisesti lämmitetyissä suojissa, joissa lisäksi oli huonot muurit. He kävivät harvoin, vaikka ikävöivät vanhempiaan ja vanhemmat heitä. Toisilla oli pitkä matka, he kun asuivat ulkopitäjissä. Omassa pitäjässä olivat Auroora, Matilda Rikhartti ja Marjaana, eikä heillä ollut pitkä matka Liitentaaliin, mutta ei tullut lähdetyksi sittenkään, Aurooran ja Matildan oli vaikea päästä pieniltä lapsiltaan, jotka aina sairastelivat. Rikhartti kävi kilpa-ajoissa ja kokouksissa ja Marjaana ei tullut muuten. Hän oli sensijaan toimittanut Liitentaaliin telefonin ja puhui joka päivä isän ja äidin kanssa ja lähetti heille lahjoja. Milloin tuli tusina kahvikuppeja, milloin kaulaliina, milloin hamekangas — äidillä oli kankaita teettämättöminä laatikko täynnä. Marjaana lähetti usein sellaisia lapsellisia lahjoja, joista isä aluksi vain suuttui, niinkuin sen punamullankin ja monta muuta, mutta isä leppyi aina pian. Marjaana sai tehdä mitä tahtoi.

Hän tekikin mitä tahtoi. Rumia asioita hänestä kerrottiin. Hän oli kaunis ja nuori ja hänen iäkäs miehensä makasi halvattuna. Vanhemmat Liitentaalissa eivät lainkaan tietäneet kaikkea. Pitäjän rovasti itse oli käynyt varoittamassa Marjaanaa ja hän kävi myöskin Liitentaalissa, ei suorastaan Marjaanan takia vaan vanhuksien itsensä. Hän tuli huomauttamaan, ettei Liitentaalin väkeä nähty kirkossa, ei edes kerran vuodessa ehtoollisella. Vanhempien jumalattomasta esimerkistä johtui, ettei lasten elämä ollut nuhteetonta, semminkin Rekolan emännän, joka oli pahennus koko pitäjälle. Rovasti viittasi johonkin vanhaan rikokseen, jonka väitettiin painavan sukua. Hän muistutti isännälle ja emännälle, että he jo ovat vanhat eivätkä voi tietää, miten paljon elonpäiviä on jäljellä. Kuolema tulee niinkuin varas yöllä. On paras valmistautua niin kauan kun vielä ollaan armonajassa. Rovasti ei likemmin kertonut Marjaanasta, vaikka vanha Liitentaali nimenomaan kysyi. Isäntään ei nimittäin kaikesta rovastin puheesta koskenut mikään muu kuin se mikä tarkoitti Marjaanaa. Heti kun rovasti antoi suunvuoroa, sanoi hän tulevansa kirkkoon niin pian kun on rippi ja emännän pääsevän sitä seuraavalla kerralla. Rovasti huomautti, että olisi soveliasta nähdä aviopari yhdessä Herran pöydän ääressä, mutta isäntä sanoi, ettei se käy laatuun: molemmat eivät voi jättää kotia, saattaa tulla matkustavaisia ja muutakin. Mitä vikaa Marjaanan elämässä sitten oli? Jos hän huvitteli ja tanssejakin piti, niin omilla varoillaanhan eli... Rovasti löi nyrkin pöytään. Hän sanoi, ettei vielä milloinkaan ole tavannut niin paatuneita ihmisiä ja että Jumalan pitkämielisyys kerran tulee loppumaan.

Rovastin lähdettyä meni Liitentaali kamariinsa keittiön taakse ja soitti kaikille lapsilleen iän mukaan ja kysyi heidän voimistaan.

Auroora itki telefonissa. Isäntä oli ollut poissa kolme päivää ja hän oli kysellyt tätä joka paikasta. Tiedettiin että hän oli humalassa lähtenyt kaupungin hotellista, mutta siitä oli jo kolmatta päivää. Ettei vain olisi ajanut sulaan tullessaan jään poikki. Lapset olivat kipeinä, ne kaksi aina vain vuoteessa.

— Älä itke, sanoi vanha Liitentaali ja ajatteli, että paras olisi jos isäntä ajaisi sulaan ja jäisi sille tielleen. — Älä itke, kyllä isäsi aina sinut rahoissa pitää.

— Voi, voi isä, aina te niitä rahoja puhutte. Ei niillä saa terveyttä.

— Älä sinä... Mikä tulisikaan ilman niitä, oikaisi isäntä.

Matildan mies oli keuhkotaudissa ja kahdessa lapsessa sanoi tohtori niinikään olevan tartunnan. Matilda ei vaikeroinut, sanoi tyynesti, että he pian odottavat loppua: isäntä on jo käynyt ihan syomättömäksi. Ja parastahan se onkin, että pääsee pois. He myivät juurikään metsänsä ja hyvä hinta siitä saatiin. Ei hän näin telefonissa tahdo puhuakaan siitä kaupasta. Rikhartti sen välitti. Hyvän kestityksen se tosin maksoi, mutta kyllä kannattikin.

Vanha isäntä soitti hyvillään Rikhartti-pojalleen. Rikhartti oli yhä kaupungissa samaisen metsäkaupan takia ja yksiin iloihin oli joutunut vanhinkin lanko, Aurooran mies. Emäntä, Rikhartin vaimo oli telefonissa. Hän sanoi, ettei kauan rupea olemaan tällaisessa menossa. Hän lähtee kotiinsa lasten kanssa, jollei tästä tule loppua. Nyt on karjakko isännästä niin hyvä, ettei hän muita näekään. Ja jahka hän tähän kyllästyy, niin pitää jotakuta toista.

— Mutta metsästä tuli hyvä hinta, sanoi vanha Liitentaali.

— Tuli kyllä, mutta mitäpä siitä. Tähän elämään ihan läkähtyy.

— No no no, sopii olla iloinen vain, kun tuli hyvä hinta. Sanoo sitten isännälle terveisiä ja että tulee kotona käymään.

Samantapaisia asioita kertoivat nekin lapset, jotka olivat naimisissa ulkopitäjissä.

Rekolasta vastasi miehen ääni.

— Kukas se on siellä? tokaisi vanha Liitentaali.

— Yksi vain! vastattiin leikkiä lyöden ja samassa tuli emäntä.

— Mitä sinä naurat? sanoi isäntä äreästi.

— Aina te minun nauramistani kysytte. Olisiko parempi että itkisin?

— Olisi. Isäntä on kipeänä.

Marjaana nauroi niin ettei voinut puhua.

— Älä hyvä lapsi naura, pyysi isäntä. — Kuka äsken tuli langanpäähän?

Marjaana puhui kuiskaten jollekulle vieressään ja huusi sitten veikeästi torveen:

— No se oli nyt se meidän agronomi. Ja tiedättekö te, kuinka karja on lisännyt parin kuukauden aikana! Tiedättekö, mitä paras lehmä antoi viime koelypsyssä? Kolmekymmentä litraa — mitä siitä sanotte? Ja me alamme lähettää maitoa kaupunkiin. Akseli sanoo — elikkä agronomi, että tulot voi nostaa moninkertaisesti.

— Sinä et saa pitää siellä sitä miestä... Jokos sinä taas naurat!

— Mitä te sitten ostitte minulle niin suuren talon ja annoitte vanhan miehen, joka heti halvattiin...

— Ei isäsi sitä voinut tietää.

— No ei ei, mutta eikö nyt ole hyvä, että tulot kasvavat?

— On kyllä, mutta... Kuka siellä laulaa?

— Laulaako joku? Kuuluu salista. Täällä on nuoria. Menevät piiriä salissa.

— Jokos siellä taas on vieraita?

Marjaana kuiskasi uudelleen torven syrjään.

— Kotona voidaan kaiketi hyvin? sanoi hän sitten äänensä ilakoimista pidätellen.

— Tulee kovin kalliiksi, jatkoi isä keskeytynyttä lausettaan. — Heitä sinä se elämä, se on jumalatonta elämää, Jumalan pitkämielisyys loppuu.

Marjaana purskahti nauruun:

— No isä kulta, mitä ihmeitä — onko rovasti käynyt Liitentaalissakin? Hän kävi täälläkin. Minä laitoin viinit pöytään, mutta hän ei huolinut. Isännän vuoteen laidalla istui enimmän ajan.

Vanha Liitentaali oli mykkänä vähän aikaa.

— Mitäs hän isännälle sanoi? kysyi hän sitten jännittyneenä.

— Raamattua lasketti.

— Entä isäntä?

— Mitäs hän sitten — ei hän osannut sen paremmin puhua rovastille kuin muillekaan.

— Mitä rovasti sinulle sanoi?

— Jaa minulle? Samaa mitä teille ja mitä te minulle.

— Mitäs sinä vastasit?

— Nauroin.

— Sitä ei olisi saanut tehdä. Pitää totella rovastia. Joko sinä taas naurat...

— Isä! huusi Marjaana naurunsa seasta, — lähetänkö teille punamultaa?

— Jos sinä... Oletko sinä riivattu! Entisetkin tynnyrit ovat vielä pystyssä aitan nurkalla. Jos sinä...

— Isä! huusi Marjaana ja äänestä saattoi kuulla, että huoneessa oli muita, jotka seurasivat keskustelua ja kaiken aikaa kuiskuttelivat emännän kanssa, — jos te torutte minua, niin minä lähetän niin paljon punamultaa, että Liitentaali on kuin punaisessa meressä.

— Vai teet sinä pilkkaa vanhasta isästäsi... En minä vielä ole niin höperö, etten tietäisi, mitä peliä sinä pidät. Siellä on nytkin vieraita ja te nauratte kaikki. Naurakaa te vain...

Isä laski torven kädestään ja lyyhistyi tuolille piirongin ääreen. Tottumuksesta hän kopeloi vaatteita rinnallaan ja sai käsiinsä avainkimpun. Marjaanaa olisi pitänyt kurittaa lapsena — minkäs hänen enää teki! Isäntä ei vielä ollut monta huokausta vetänyt, kun Marjaana soitti.

— Isä, minä itken nyt, sanoi hän haikeasti, — kun te sillä tavalla lopetatte, ilman että sanotte edes hyvästi. Kuulkaas, minä tulen kotona käymään... No ettekö tahdokaan? Minä en sitten tule. En, en tule, kun ette puhu sanaakaan. Ette te minusta välitä... No hyvästi sitten, kosk'ette sano mitään...

— Marjaana! huusi isäntä eikä hetkeen saanut sanaa suustaan, — Marjaana...

— Tulitteko niin pahoillenne siitä punamullasta? En minä lähetä punamultaa. No, joko te olette hyvällä päällä?

— Tule kotona käymään...

— No tulen, tulen, nousevalla viikolla tulen. Olettekos nyt oikein hyvällä päällä...

Mutta Marjaana ei tullut pitkään aikaan ja hän tuli yleensä harvoin. Hänen vanha miehensä makasi puhumattomana. Sitä kesti vuosia. Agronomi ei ollut talossa pitkäaikainen. Hänen jälkeensä otti Marjaana suosioonsa sahan kirjurin, pitäjän juopon apteekkarin, sanomalehdentoimittajan, joka oli kesävieraana paikkakunnalla, ja muita.

Aurooran mies oli ajoittain raivohullu. Niinä aikoina pelkäsi koko kylä eikä häntä vastaan uskallettu mennä muuten kuin joukolla. Kohtausten jälkeen hän katui ja pyyteli itkien anteeksi syntejään pihamaalla kaikkien kuullen. Vanhin poika piti taloa. Hän joi yhdessä isänsä kanssa. Hänen vanhimmassa lapsessaan oli kaatumatauti.

Matildan ensimmäinen mies oli kuollut ja hänen toiseen mieheensä oli tullut keuhkotauti. Joka vuosi kuoli talosta lapsi ja joka vuosi syntyi uusi.

Rikhartista oli isällä iloa. Kun hän oli myynyt kolmen talon metsät ja yhdistänyt maat, mikäli niitä saattoi yhdistää, sekä kaupannut palstat, mitkä eivät sopineet hänen alueihinsa, oli hän rikkain mies monessa pitäjässä. Hänen emäntänsä vietti suurimman osan päivää sängynpohjilla. Hän tiesi, kuten koko pitäjä tiesi, että isäntä ylläpiti naisia pitkin torppiaan.

Vuodet kuluivat.

Lapset ja lapsenlapset saivat viettää häitään, hautajaisiaan ja ristiäisiään ilman että vanha väki Liitentaalista liikahti. Isäntä ei enää lähtenyt muualle kuin kaupunkiin — sanottiin hänen käyvän tutkituttamassa setelejään, etteivät ne kävisi yli-ikäisiksi. Sekä hän että hänen emäntänsä olivat jo vanhat.

Tuli sitten eräs helmikuun päivä.

Liitentaalin isäntä oli ruokasijallaan, kun piikatyttö hyppäsi kestikievarin puolelta keittiön läpi kamariin. Kauheaa sitä oli nähdä: silmät selällään makasi isäntä, katse käännettynä piironkiansa kohti. Tyttö näki kaikki tyynni, vaikka vielä oli hämärä. Tuskinpa siitä sen parempaa päivää tänään valkenisikaan. Lunta tuiskusi taivaan täydeltä.

— Siellä on matkustavainen, sanoi tyttö.

Isäntä ei kuullut. Piippu oli maassa hänen vieressään ja kuin lasisina tuijottivat silmät piironkiin.

Tyttö yritti uudistaa sanojaan, mutta pelästyi, että jos isäntä onkin kuollut, ja juoksi keittiöön. Emäntä oli pannut likoon eltaantuneita silakoita ryöpäyttääkseen ne päivälliseksi. Hän paahtoi kahvia hiilloksen ääressä ja hänen vanhat, riippuvat kasvonsa punoittivat. Terävästi hän katsahti tyttöön, joka sammalsi käsittämättömiä sanoja, työnsi kahvipaahtimen hänelle, varoitti ettei saa päästää palamaan ja meni kamariin. Hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua isännän käsivarteen, niin nukkujan silmät menivät kiinni ja hän nousi pystyyn. Emäntä sanoi isännälle jotakin huuliaan liikuttaen, mutta ilman ääntä. Ne olivat rumia asioita. Isäntä heristi hänelle nyrkkiänsä ja lausui hänkin rumia sanoja. Vain he kaksi kuulivat toisensa. Huoneessa olisi saanut olla muita — he eivät olisi huomanneet kuiskettakaan lausutuksi. Liitentaalin vanhuksilla oli oma kielensä, jonka he lukivat toistensa kasvoista niinkuin kuuro poimii sanat puhuvan huulilta.

— Saisivat viedä kaikki tyynni, sanoi emäntä. — Sinä vain makaat.

— Kuka sinua käskee päästämään tänne ihmisiä? vastasi isäntä. — Sentähden olet koirana oven takana että ilmoittaisit.

— Käyt niin kuuroksi ettet mistään tiedä.

— Käyt niin laiskaksi ettet viitsi vetää jalkojasi keittiöstä tänne. Kohta annat nimismiehen tulla suoraa päätä kamariin.

— Höpisit yöllä unissasi.

— Sinä höpiset valveillasikin.

— Mutta jollet sinä lakkaa nukkumasta silmät auki, niin minä...

Isäntä hyökkäsi emännän kimppuun. Tämä sinettyi hänen käsissään ja huusi. Mutta huuto oli kuten puhekin äänetön. Hetken hän toinnutteli tuolilla, pää piironkia vasten. Sitten hän seurasi isäntää keittiöön. Kukaan ihminen ei olisi voinut nähdä, että he olivat riidelleet.

— Se matkustavainen herra sanoo, että hän on Rosnelli ja että hän tahtoisi puhua isännän kanssa, toimitti tyttö.

— Mikä? sanoi isäntä.

— Siellä on matkustavainen herra, joka sanoo, että hän on Rosnelli ja että hän...

— Rosnelli?

Isännän huulet liikahtivat ja vain emäntä näki, että hän toisti nimen, jonka tyttö oli lausunut.

— Rosnelli, Rosnelli, sanoi emäntä kovasti ikäänkuin olisi karaissut itseään. — Minä menen, lisäsi hän sitten huomatessaan, ettei isännässä ollut menijää.

Ja hän otti naulasta vanhan toppanutun ja varustautui menemään salin puolelle. Mutta silloin oli isäntäkin tointunut, työnsi hänet syrjään ja läksi paitahihasillaan kylmään porstuaan.

— Rosnelli, liikkuivat hänen huulensa sillä äänettömällä tavalla, jota hän ja hänen vaimonsa käyttivät keskenään.

Keskellä salin lattiaa seisoi laiha kalpea mies. Isäntä ei tuntenut häntä eikä luullut nähneensä hänen sukulaisiaankaan. Hän sai takaisin mielenmalttinsa ja kysyi äreästi, kulmiensa alta katsellen, mitä olisi asiaa.