Part 8

Äiti ja poika eivät päässeet siihen hyvään sovintoon, mikä heidän välillään vallitsi aina kun vain ei kartanoa eikä paronia mainittu. Tuli jouluaatto ja havut sirotettiin permannolle ja haarakynttilät, joita äiti vanhaan tapaan oli valmistanut jouluksi, olivat pöydällä, mutta äidin ja pojan välillä oli asia, josta he eivät saaneet puhutuksi ja joka ei puhumatta parantunut. Vai olisiko parantunut puhumallakaan. Saadakseen helpotusta he tulivat puhuneiksi samoja asioita moneen kertaan ja menivät hyvin aikaiseen nukkumaan. Kuten edellisenäkin iltana Aarne tunsi outoa kipua ajatellessaan paronia ja ruokki itseään katkerilla muistoillaan paronista. Hän oli koko viime vuoden ollut niistä vapaana, mutta nyt ne tulivat uudella voimalla eikä niitä lieventänyt edes se että paroni oli kipeänä, päinvastoin se asiain tila lisäsi kalkkiin uuden myrkkypisaran. Paroni oli aina ollut myrkkynä Aarnen elämässä.

Koskisen Annan asumuksessa oltiin syvässä unessa, kun kulkuset helähtivät jouluyön pimeässä ja vouti heitti lunta ruutuun. Hänen täytyi jonkin hetken kolkuttaa ovellekin ennenkuin sai ihmiset hereille.

— Kukas siellä on? huusi Anna.

— Kartanoon olisi määrä tulla, vastasi voudin ääni.

— Herra Jeesus siunatkoon! pääsi Annalta ja hän juoksi vähissä vaatteissaan edellä sisään ja rupesi ajamaan hameita päänsä yli. Vouti löysi pimeässä tuolinsa.

— Meillä tehdään lähtöä, sanoi hän.

— Kenenkä on määrä tulla? kysyi Anna nopeasti ja takertui vaatteisiinsa.

— Mennään herättämään — sinne kamariin vain.

— Herra Jeesus sentään! toisti Anna itsekseen ja itku repi hänen rintaansa.

Aarne karkasi ylös vuoteestaan eikä muistanut missä oli. Hän rupesi kuin pahankurinen lapsi vikuroimaan ja intti, ettei lähde minnekään.

— Ethän sinä toki niin jumalattomaksi heittäydy, puhui äiti kauhistuksen vallassa, — että kiellät, kun kuoleva pyytää. Miten sinä seisot viimeisellä tuomiolla? Tällä laillako sinua äitisi on opettanut...?

Aarne oli jo pystyssä ja haki vaatteitaan pimeässä. Äiti sytytti lampun ja siunaili lakkaamatta. Oli yhtä kaikki hyvä, että hän oli silloin nähnyt paronin hevosen selässä ja että paroni oli eronnut hänestä ystävällisin sanoin.

— Herroja on tuotu asemalta, kertoi vouti. — Mitä lienevät olleet lakiherroja. Ja armo Helsingistä on tullut. Mutta tohtoreita ei paroni enää tahtonut, oli sanonut, etteivät ne mitään tiedä.

Aarne tuli kamarista suuressa turkissaan, joka hänellä oli ollut matkallaan.

— Vai jo sitä on tultu kotiin, sanoi vouti ja katsoi tiukasti pörröisten kulmakarvojensa alta.

— Mitä kuuluu? vastasi Aarne ja meni samaa tietä ulos.

Voudin irrottaessa hevosta seisoi äiti Aarnen rinnalla hangessa ja veteli pientä huivia tiukempaan hartioittensa ympärille. Hän itki ja puheli:

— Vihastukaa ja leppykää taas... Mitäs jos meidän kuolinhetkellä joku sanoisi, ettei tahdo leppyä... Kyllä sinun äitisi tiesi, ettei paroni häntä naisi. Sinun äitisi oli heikko.

Ensimmäisen kerran eläessään Aarne kuuli äitinsä sanoin koskettavan arimpaan kohtaansa. Hän kuumeni ja hänet valtasi sellainen inho, että olisi voinut lyödä äitiänsä. Nyrkki puserruksissa hän meni rekeen ennenkuin hevonen vielä oli irroitettukaan ja vouti hyppäsi kuskille. Reki painui metsätiellä pehmeään lumeen ja maanpinnan epätasaisuudet tuntuivat. Varvut löivät vasten kasvoja, luminen puu pudotti tuon tuostakin taakkansa suoraan rekeen. Taivas erottautui raskaan vaaleana metsän pimentoa vasten, jossa reki liukui kuin kujassa. Hentoiset latvat nousivat liikkumattomina taivaan valkeutta kohden. Oudosti helähtelivät kulkuset jouluyössä, jossa kuolema tuntui.

Aarneen kokoontui vuosien katkeruutta niin että hän tuskin saattoi hengittää. Minun pitää saada sanoa kaikki, päätteli hän. Muuten täytyy minun koko ikäni kantaa tätä taakkaa. En kiivastu, olen itseni herra, mutta hänen täytyy kerta kaikkiaan ymmärtää, mitä on antaa lapselle elämä, mutta kieltää siltä isännimi. Se, se, se hänen täytyy tietää, muuten ei hänenkään ole hyvä astua iäisyyteen. Jahka hän on tuntenut minun häpeäni kirvelevän sielussaan ja saanut sen anteeksi, sitten hän voi jättää elämän!

Nuori maisteri kokosi mieleensä yksityiskohtia. Voiko hän käyttää niitä, riippuu siitä, miten sairas mies on. Mutta pääasian, sen hän paiskaa vasten tämän kasvoja, vaikka tämä siihen kuolisi.

Vouti teki pari kysymystä, taisi kysyä jotakin matkasta. Sitten hän sanoi:

— Se on sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella tavalla kuin elävää.

Aarne toisti itsekseen hänen sanansa ja avasi turkin. Oli liian lämmin, hän ei ollut nyt Siperiassa.

Metsä loppui ja he ajoivat läpi suurten aukeiden, joiden lumipinnoissa ojien syvennykset tuntuivat. Puiston sisältä pilkotti tulta.

Aarnen sydän löi. Kymmeneen vuoteen hän ei ollut nähnyt kartanoa. Kuusiaita puutarhan laidalla oli kasvanut korkeaksi. Jotkin pensaat oli peitetty olkisuojuksilla. Koko alakerrasta loisti valoa. Talon herran ikkunat yksin olivat peitossa. Aarne muisti keittiön portaat, leveistä pääportaista hän astui ensimmäisen kerran. Kylmän eteisen seinällä paloi kuparijalustoissa kynttilöitä ikäänkuin olisi ollut juhlat. Eteisestä nousivat portaat yläkertaan. Nuori palvelustyttö tuli ja auttoi turkin vieraan yltä.

Salissa istuivat vanha rovasti ja paronin sisar. He puhelivat kuiskaten. Aarne tervehti heitä ylpeästi eikä istuutunut.

— Paroni on halunnut tavata minua.

— Niin, sanoi valkopäinen rouva, — veljeni on käskenyt, että hänet herätettäisiin heti kun te tulette.

Ja hän hävisi äänettömin askelin viereiseen huoneeseen. Rovasti silmäili nuorukaista mielihyvin niinkuin vanha ihmistuntija katselee puhdasta ja kaunista lasta.

— Maisteri on hiljan tullut kotiin?

— Toissapäivänä.

— Matka kävi onnellisesti?

— Kiitoksia.

Hopeinen kellonääni helähti. Sali oli hyvin suuri ja matala ja täynnä vanhoja muotokuvia. Korkeaselkäiset tuolit seisoivat kankeina pitkin seiniä. Sekä rovasti että Aarne odottivat vanhaa rouvaa.

— Paronilla on teille tärkeää puhumista, sanoi rovasti.

— Mahtaa olla, vastasi Aarne ja hänen äänensä kuului kovalta hiljaisuudessa.

— Ettekö istu, kehoitti rovasti hetken perästä.

— Kiitoksia.

Aarne jäi seisomaan. Vihdoin tuli vanha rouva ja vei hänet usean huoneen läpi. Viimeisellä ovella astui sairaanhoitajatar vastaan. Hän antoi kumartaen tilaa ja ovi sulkeutui nuorukaisen takana.

Hän näki korkeaselkäisen vuoteen ja kaikki hänen ajatuksensa keskittyivät sen ympärille. Maailmasta katosi muu. Hän näki valkoisen käden liikahtavan ja seurasi viittausta. Käsi ojentui häntä kohti. Hän ei voinut lyödä sitä. Se oli kylmä ja kankea. Siinä tuntui suuri sormus. Käsi viittasi häntä istumaan tuoliin, joka näytti häntä odottavan. Hän vaipui siihen eikä hetkeen kuullut muuta kuin sydämensä lyönnit. Hän tapaili äskeisiä päätöksiään ja kutsui mieleensä katkeria muistojaan, mutta sai ne laimeasti tottelemaan. Tottuessaan himmeään valaistukseen hän näki selvästi kasvot vuoteella. Ne olivat kuin kuolleella. Silmätkin kiinni. Siinä olivat ihmisen kasvot paljaiksi riisuttuina, kuten ihmisen sielu on kuoleman hetkellä. Piirteet olivat suuret ja vakavat. Äkkiä niihin tuli elämää: silmät avautuivat ja katsoivat nuorukaiseen.

— Minä olen pyytänyt teidät tänne, aloitti kuoleva äänellä, jolla sotapäällikkö lausuu jäähyväissanoja rykmentilleen, — tarjotakseni teille nimeni ja omaisuuteni.

Hän vaikeni ja katsoi nuorukaiseen. Äänettömyys oli pitkä. Pojan kasvoilla vaihtelivat kalpeus ja puna. Äkkiä hän ymmärsi, mistä oli kysymys, ja sai takaisin vanhan vihansa.

— Ei koskaan, kuiskasi hän käheästi ja löi litteän kätensä vuoteen laitaan. — Tarjous tulee myöhään. Kiitoksia paljon.

Hän nousi ja heilautti päätään valmiina lähtemään huoneesta. Kasvot vuoteessa olivat liikkumattomat. Kellertävä nahka kulki luita myöten eikä päästänyt näkyviin pienintäkään punerrusta. Silmät katsoivat terävinä ja teräksenharmaina. Ne eivät päästäneet häntä menemään.

— Ottakaa varjostin pois, sanoi sairas äskeisellä äänellään.

— Mitä varten? leimahti nuorukainen. — Ikäänkuin me kaksi emme tuntisi toisiamme pimeässäkin. Jos paroni tuntee omat kasvonsa, niin paroni tuntee minunkin kasvoni. Vai tahtooko paroni ehkä vielä kerran nähdä nuoruutensa. Sopiihan se näin viimeisellä hetkellä.

Hän riisti varjostimen lampusta ja vei hehkuvat kasvonsa silmä silmää vasten valkeiden kasvojen eteen. Isä ja poika tuijottivat toisiinsa niinkuin kaksi petolintua, jotka valmistautuvat tappelemaan.

— Minä olen teitä vihannut, kähisi Aarne nyrkit valkoisina, — siitä asti kun opin ajattelemaan. Te olette ollut minun elämäni häpeä ja kärsimys. Mitä minä teen teidän nimellänne! Olen jo itse luonut itselleni nimen ja se tulee kerran olemaan tuhat kertaa suurempi kuin teidän nimenne. Minä kiitän teitä siitä, että viime hetkellä annatte minulle tilaisuuden sanoa tämän...

Hän vaikeni. Sairas oli nostanut kätensä ja silitti hänen hiuksiaan. Nuorukainen ei liikahtanut. Kosketus kylmästä kädestä pidätti häntä ja hiveli oudosti luita ja ytimiä myöten.

— Lapsi, lapsi, sanoi sairas ja siveli korkeaa otsaa.

Silloin suistui nuorukainen polvilleen, peitti käden huulillaan ja purskahti kuumaan itkuun. Hän paineli poskiaan pitkin sairaan käsivartta, hän voihki ja nauroi.

— Isä, isä.

Hän oli polvillaan maassa.

— Isä, isä, höpisi hän itsekseen milloin itkien, milloin nauraen sentähden, että sana oli kaunis, ja sentähden, että hän juuri oli oppinut lausumaan sen. — Ymmärrättekö, puhkesi hän äkkiä kuiskaamaan, — että minä olen teitä vihannut siksi, etten saanut rakastaa. Te olitte minulle suurin maan päällä jo silloin, kun minä olin lapsi ja tahdoin lyödä teitä. Isä, isä! Nyt te ette saa kuolla.

— Hyvästi, lapsi, keskeytti hänet vanhus, veti suuren kantasormuksen sormestaan ja pani sen nuorukaisen sormeen.

Poika pusersi kätensä nyrkiksi ja painoi huulensa sormusta vasten. Hän katseli kuolevan kasvoja viiltävässä tuskassa. Hän luki niistä, että isä ymmärsi hänet ja hyväksyi hänen ylpeytensä. Kuolevan kasvot hymyilivät. Niihin painui rauha. Äkkiä alkoivat äsken niin selkeät silmäterät mennä sekaisin. Poika iski hampaat nyrkkiinsä, ettei parkaisisi, ja jätti hoippuen huoneen.

Ulkona sarasti jouluaamu.