Part 1

SISKOSARJALLE

Satuja ja kertoelmia

Kirj.

VERA HJELT

Suomensi

Hilda Käkikoski

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava. 1894.

SISÄLLYS:

1. Koti. 2. Vanha satukuningas. 3. Metsään. 4. Paripuolet. 5. Rantalan lapset. 6. Hoidon puutteessa. 7. Sirri. 8. Samalla pellonpientareella. 9. Pikku Kaarlo. 10. Miirin kuoltua. 11. Lintuhämähäkki. 12. Pieni sanomalehtimies. 13. Elman Viaporin matka. 14. Yksi päivä »kulta-, hopea ja helmi-äidin» luona. 15. Jouluaamuna maalla.

KOTI.

On kotini köyhä ja pienoinen Ja paljon on huolta siellä, Mut mielelläni mä hyppelen Sen kanervaisella tiellä. Siell' äiti vaalivi katseillaan Ja taatto tukevi pienoistaan. Sopuisina siskoset häärii, Ja auttavat toisiaan.

»Mä siunaan kotia, taattoain, Ja äitiä, siskoloitan, Teen työtä suureksi tultuain Ja puuttehet vielä voitan. Kun isäni horjuu vanhuuttaan, Hän tukea saapi lapsiltaan. — Oi siskoset, yksin mielin Me kotia vaalitaan!

VANHA SATUKUNINGAS.

Monta vuotta jälkeen maailman luomisen syntyi poika, jolla oli ihmeelliset silmät ja korvat. Mihin ikinä hän loi katseensa, siellä hän näki sadun, ja hän kuuli korvaansa kuiskailtavan mitä ihanimpia ajatuksia satujen muodossa. Hän luki satuja pilvien hattaroista aivan kuin suuresta kuvakirjasta. Järven kalvo oli täynnä satukirjoitusta. Tuulen suhina kuiskaili hänelle kummallisia tarinoita, ja kun hän kulki metsässä, niin kaikki metsän elävät, sudet, karhut, linnut ja madot kertoilivat hänelle hauskoja juttuja. Yksinpä pikku muurahaisetkin pyöreässä kekosessaan tiesivät jutella hänelle monta merkillistä elämäntarinaa.

Kasvoipa sitten pojasta mies. Kun hän oli oppinut ulkoa viisikymmentä sataa tuhatta miljoonaa triljoonaa satua, niin hän kruunattiin Satusaaren kuninkaaksi Ihannemaan mantereella. Se maanosa on niin kaukana, ettei sitä löydy edes kartaltakaan.

Satukuningas oli hyvin kiltti kuningas. Hän ei koskaan käynyt sotaa ja oli niin ystävällinen, ettei huolinut edes harakoitten takia ruutia haaskata. Kyllä hänen valtakunnassaan ruutia oli. Kaikki tynnyrit olivat täpösen täynnä kellarissa, mutta niitä ei ollut edes avattukaan, sillä ketäpäs tuo kiltti kuningas olisi ampunut, kun ei kukaan hänen vihollisekseen ruvennut?

Muutamana päivänä antoi satukuningas julistaa valtakunnassaan hauskan sanoman: »Tästälähin» — kuulutti hän — »pidetään linnan salit avoinna joka ilta kello 6, ja kaikki lapset, jotka siksi ovat ennättäneet lukea läksynsä, saavat kerääntyä piiriin valtaistuimen ympärille hauskaa satua kuulemaan». — Ja silloinkos syttyi lukemisen into satukuninkaan valtakunnassa! Ei ollut, näet, ainoatakaan läksyn lukijaa, joka ei olisi pyrkinyt satukuninkaan luo.

Ensimmäisenä iltana tuli linnaan viisisataa seitsemäntoista poikaa ja tyttöä.

— Osaatteko läksynne, pikku veitikat? — kysyi kuningas.

— Yes, yes, Teidän kuninkaallinen Majesteettinne — huusi muuan pojista, joka oli lukenut niin innokkaasti englanninkielistä läksykirjaansa, että pää vielä oli täynnä englantilaisia sanoja.

Tuo vanha viisas kuningas ymmärsi kyllä mitä merkitsivät »yes» ja »kyllä» ja »joo» — hän ymmärsi kaikkia kieliä, mitä hänen valtakunnassaan puhuttiin.

Kuningas lähti tervehtimään pikku vieraitaan ja jakeli heille namusia taskustaan. Mikä sai piparikakun, mikä sokuripalan, mikä rusinan, saivatpa muutamat paperinukkijakin. Kaikkia vieraitaan puhutteli kuningas ystävällisesti ja asetti heidät piiriin valtaistuimen ympärille. Muutamat istuivat tuoleilla, toiset jakkaroilla, mutta useimmat istuivat lattialla. Vähät siitä missä istuttiin, kunhan saatiin kuulla kuninkaan satuja!

Kas nyt! — Kaikki olivat hiljaa.

—- Kuu nousi taivaan rannalle hohtavan punaisena! — —

— — Niin alkoi kuningas satunsa.

Kun alkusanat olivat lausutut, silloin lapset istuivat henkeään pidättäen ja kuuntelivat kuninkaan kertomusta.

Kuukaudet kuluivat, vuodet vierivät, ja yhä istui satukuningas linnassaan kertoellen tarinoita Satusaaren lapsille.

Hän kertoi »Melumikosta», »Prinsessa Ruususesta», »Pikku Matista», »Koivusta ja tähdestä», »Sampo Lappelillistä», »Hyrrästä» y.m. Ja sadut eivät koskaan loppuneet, hän kun osasi ulkoa viisikymmentä viisi sataa tuhatta miljoonaa triljoonaa satua.

Joskus kuningas lauloikin satujaan. Hän lauloi niin kauniisti, niin suloisesti ja joskus niin hauskasti ja reippaasti, että lapset riemuissaan yhtyivät lauluun ja lauloivat sykkivin sydämmin satukuninkaan kanssa yhdessä.

Joskus kuningas teki sadusta leikin ja silloin lapsilla oli kaikista hauskinta. Linna monta kertaa kaikui naurusta ja käsientaputuksista, kun kuningas leikki lasten kanssa »Olli Hiihtosta» ja »Kallea ja Kaisaa».

Kerran lapset tahtoivat antaa vanhalle kuninkaalle jotain, josta hän tulisi oikein iloiseksi. Mutta mitähän _he_ voisivat lahjoittaa _kuninkaalle?_ — Se oli vaikea kysymys.

Lapset tuumasivat ja tuumasivat, he ehdottelivat ja neuvottelivat, ja siinä puuhassa meni monta vuotta. Ja kun ei keksitty mitään lahjaa, joka olisi kelvannut kuninkaalle, niin koko tuuma oli mennä myttyyn.

Mutta kun lapset vuosien kuluessa saivat käydä satukuninkaan linnassa oppimassa hyviä ja kauniita ajatuksia, niin he rupesivat ymmärtämään häntä yhä paremmin.

Nyt he tiesivät mikä kelpaisi satukuninkaalle lahjaksi. He tiesivät, ettei satukuningas mistään niin iloinnut kuin siitä, että lapset häneen luottavat, että he häntä rakastavat ja aina säilyttävät mielessään, mitä hän on saduissaan heille opettanut. Ja he tahtoivat hänen neuvoinsa mukaan pysyä uskollisina Jumalaa ja isänmaata kohtaan, ajatella puhtaita ajatuksia, tehdä jaloja tekoja, olla ystävällisiä ihmisille ja aina rakastaa totuutta.

He opettelivat ulkoa kaikki kuninkaan kauniit sadut ja kertoilivat niitä lapsilleen ja lastenlapsilleen. Niin säilyi satukuninkaan ja hänen kauniitten ajatuksiensa muisto ainiaan Satusaaren nuorisossa.

METSÄÄN.

— Lapset hoi! Lähtäänpäs metsään! Ottakaa vasut mukaan! Nyt tarvitaankin aika isoja vasuja!

— Sepä hauskaa! Saammehan kiivetä puihin hakemaan linnunpesiä? —

— Ettehän toki! Varkaat ja rosvothan niin tekevät. Nehän hiipivät toisten kotiin ja ryöstävät itselleen heikkojen ja turvattomien omaisuutta.

— No sitten me kai lähdetään sieniä poimimaan. Niitähän äiti niin mielellään paistaa pannussa perunain kanssa.

— Eipä niinkään! Nyt on ollut pitkä pouta ja sieniä kasvaa vaan sateen jälkeen.

— Kuka arvaa? Meillä on paljon hauskempaa asiaa metsään.

— Ai, minäpäs tiedän! Me mennään torpan Kaisalle kahvipuita kokoomaan!

— Ei, Kaisa muoripa ei olekaan mikään aamun torkku. Hän oli jo metsässä tänäin kello viideltä. Siellä hän kulki selkä köyryssä ja taitteli itselleen kuivia risuja polttopuiksi täksi päivää. Taakka oli raskas. Huomenna lähdemme häntä auttamaan. Silloin saat, Gunnar poika, näyttää reippauttasi. Kylläpä siinä vaan oksat ritisee ja puun juuret paukkuu!

— No mutta marjaanko me sitten menemme?

— Emmepä niinkään. Äidin hillopöntöt ovat jo täpösen täynnä, vahatut paperit suulla ja nimiliput laidoissa. Ja aitassa on iso saavillinen vesipuolukoita, joita talvella syödään takkavalkean ympärillä.

— Kukaan ei ole arvannut oikein. Me lähdemme poimimaan käpyjä. Männynkäpyjä ja kuusenkäpyjä niin paljon kuin ikinä löydämme, me täytämme korit ja säkit ja tuomme monta kuormallista kotiin. Mitä enemmän, sitä parempi!

— Osan siemenkäpyjä kokoomme isälle. Hän kylvää ne maahan, josta kasvaa uusi metsä entisen maahan hakatun sijalle. Tuo nuori metsä sitten suojelee peltoja hallaöinä ja rajutuulten raivotessa. Sieltä saa isä metsän riistaa huonoina viljavuosina. Metsän kasvaessa talon arvokin kasvaa. Näin isä jättää jälkeläisilleen suuren perinnön ja edistää isänmaansa rikkautta ja kauneutta.

— Osan käpyjä me säilytämme talveksi ja annamme niiden iltaisin loimuta takkatulena. Oletteko nähneet miten komea sininen liekki niistä nousee? Ja kuinka ne levittävät iloa ja lämpimyyttä kotiin? —

Näin puheli Kyösti setä lapsille sill'aikaa kuin äiti keräsi koreja ja varusti lapsia metsäretkelle. Samalla setä käytti tilaisuutta opettaaksensa lapsia käyttämään noita lukemattomia pikku käpysiä, jotka muuten jäävät metsään mätänemään.

— Niin, ja minä tuon Essille koko korillisen »lehmiä.» Sitten hänen on oikein hauska leikkiä lehmäsillä, vakuutti pikku Tuure.

— Nyt, lapset, metsään! Yks, kaks, yks, kaks! Onko pojilla housun puntit saappaan varsissa ja tytöillä vanhat hameet yllä? Metsässä on paljon nähtävää, siellä hämähäkin verkot ja puun oksat tekevät kulun vaikeaksi. Ei ole aikaa vaatteita varoa. Ja Kyösti setä taas komensi: »vasen, oikea, yks, kaks, yks, kaks! Hän oli hauska johtaja, ja hänen pikku retkeilijä-joukkonsa riensi iloiten ja nauraen kohden suurta, rikasta metsää.

PIKKU TUUREN SEIKKAILU.

Tuure pääsi mukaan. Hän sai ensimmäisenä kantaa eväsvasua.

Tuskin oli päästy vaunuvajan nurkan ohitse, ennenkuin Tuure ehdotteli, että istuttaisiin tien viereen syömään. Olisihan tuntunut erinomaisen hauskalta syödä ulkona oikein eväsvasusta, aivan kuten päivämiehet pellolla. Se vasta olisi Tuuren mielestä ollut aika miehen tapaista.

— Sinäpäs olet mainio mies, — nauroi Elsa. — Eiväthän oikeat päivämiehetkään syö metsäeväitä kotinurkissa.

Ja niin Tuuren tuuma meni myttyyn.

— Juostaanpas kilpaa puistikkojen päähän, ehdotti Gunnar.

Tuskin olivat sanat lausutut, ennenkuin kaikki lapset lähtivät juosta vilistämään, niin että hiekka pölysi korkealle ilmaan.

— No, no, Tuure, äläpäs sinä huoli juosta, kyllä toiset pian takaisin tulevat, huusi Kyösti setä.

Mutta Tuure ei kuullut sedän sanoja. Hänen pikku säärensä liikkuivat nopeaan kuin rummun palikat pärryyttäjän käsissä. Samassa sattui varvas kiveen ja poika meni kuperkeikkaa. Lakki lensi kahden sylen päähän tietä pitkin ja Tuuren ympärillä sinkoili voileipiä, lihanpalasia, ja paistettua kalaa. »Päivämiehenruoka» se näin Tuuren korville lenteli.

Siinäkös itkettiin ja naurettiin, kun huomattiin, kuinka voileivät olivat tarttuneet Tuuren vaatteihin. Hauskimmalta näytti se voileipä, joka oli kuperikeikkaa mennessä joutunut Tuuren kämmenen alle, niin että kolme sormea pujottautuivat leipäviipaleen läpitse. Tuure parka oli surkean sekä naurettavan näköinen seistessään siinä hajasäärin ja selkä koukussa. Itkien ja neuvottomana hän katseli kämmeniään, joihin oli muodostunut aivan kuin taikina voista ja hiekasta.

Poika talutettiin joen rannalle, jossa hän perinpohjaisesti pestiin.

Vahti koira piti hyvän huolen siitä, etteivät voileivät ja lihan palaset jääneet tielle kuivamaan.

Hän oli erittäin tyytyväinen noihin odottamattomiin herkkuihin. Vahti olikin ainoa koko seurassa, jonka mielestä tämä oli mainion onnistunut huviretki.

Tuuresta ei ollut tällä kertaa metsään menijäksi, eikä kukaan koko seurassa ollut halukas jatkamaan matkaa ilman eväitä. Päätettiin siis palata koreasti kotiin ja heittää koko retki toiseksi erää.

Paluumatkalla kokivat isommat pojat lohdutella mieliään miten parhaiten taisivat.

— Parasta oli, tuumasi Gunnar, — että tällä kertaa kävi näin nolosti. Tuure on liian pieni ollakseen mukana metsäretkillä. Huomenna lähdemme aikaisin aamulla, jolloin Tuure vielä nukkuu. Silloin me astumme oikein rivakasti ja saamme työn hyvään alkuun.

— No niin, myönsi Jalmari. Olisihan voinut pahemminkin käydä. Äiti aikoi panna vasuun kananmunan kullekin. Kahdeksan kananmunaa! Kyllä siitä olisi tullut kaunis munavelli, kun Tuure olisi saanut olla kokkina ja patana vanha pärevasu.

Hst!... hiljaa! Tuumasta toimeen! Huomisaamuna klo 5!

— Kuka meidät herättää?

— Anna.

— Siitä ei tule mitään. Silloin Tuurekin herää.

— Miina sitten. Hän nousee varhain kahvia keittämään.

— Se käy päinsä. Pyydetään Miinaa.

MITÄ ORAVAT ASIASTA ARVELIVAT.

— Kuru hoi! voi Kuru poikani! Nyt olemme hukassa. Siunaa itsesi ja kuole!

— Mikä on, äitiseni? Onko koiria metsässä?

— Voi Kuru poikaseni kunpa olisivatkin koiria — kunpa olisivat vaikka susia ja karhuja! Mutta ne ovat pahempia kuin sudet ja karhut: ne ovat koulupoikia! Ne kun metsään pääsevät, niin ne tuhoavat kaikki pikku elävät. Koulupoikia minä pelkään enemmän kuin koiria ja susia ja karhuja ja — ja — ja — Kuulehan kokonaista viisi koulupoikaa. Ne minä laskin varpaillani, sillä enhän minä osaa sormillani laskea.

— Istuppas tähän oksalle, niin kerron:

— Minä olin ison kuusen alla kaarnaa nakertelemassa. Silloin kuului metsässä risahdus. Minä pakenin lähemmä juurta päästäkseni tarpeen tullessa käpälämäkeen. Minä odotin. Minä olin korvana koko orava. En uskaltanut väristäkään. Taas kuului risahdus, kuului toinen, kolmas, ja risahduksia seurasi kova melu, joka lähenemistään läheni. Melu kävi niin kovaksi, että minä luulin vihaisen härän olevan liikkeellä. Silloin mieleni tyyntyi, sillä minä tiesin kyllä voivani härän kanssa kilpaa juosta puitten latvoissa, jos niiksi tulisi.

— Mutta vieläkös mitä! Voi sydänkäpyseni, kuinka minä säikähdin! Härkä ei se ollutkaan! Kuulitko, Kuru poikani, se ei ollutkaan härkä, vaan vaan oli — viisi koulupoikaa! Minä olin kuolla säikähdyksestä. Yksi katseli minua puitten takaa ja huusi toisille:

— Kas, orava, orava! Aijai, kuinka se loikkasi. Onpa hauska saada oravanhäntä hattuunsa. Se vasta komealta näyttää...

— Niin — hän sanoi todellakin — oravanhäntä, ja minä taas hypähdin kauhistuksesta, sillä kyllä minä ymmärsin, kenen häntää hän tarkoitti. Sitten hän lähti juoksemaan ja hosui mennessään pensaita kepillä. Mutta silloin minä läksinkin käpälämäkeen. Minä hypätä kepsahdin puuhun ja pian keinuin korkeimmalla oksalla — ja oravanhännän, sen minä tietysti toin mukaani.

Sitten minä hain tuuheimmat oksat piilopaikakseni ja kätkeysin varovasti niiden keskelle. Samalla ilmestyivät toiset pojat. Ja nytkös vasta elämä alkoi. He nauroivat, puhelivat, kiipeilivät puihin ja nuuskivat ja tirkistelivät kaikkea mitä eteen sattui. Ei edes pikku muurahainenkaan saanut olla heiltä rauhassa. Ikäänkuin muurahainen olisi ollut mikään ulkomaan elävä! Ja sitten he viskasivat kepin muurahaiskekoon, jotta muurahaisparat luulisivat ison villipedon väijyvän heidän henkeään. Ja tuo muka on olevinaan hauskaa! Mahtaisikohan koulupojista olla hauskaa, jos _heidän_ päälleen viskattaisiin joku hirviö?

— Pojilla oli suuret vasulliset... tiedätkö mitä?... kuusenkäpyjä! Mitä ihmeitä nuo tekevät oravan ruualla? ajattelin minä. Jokohan koulupojatkin ovat ruvenneet käpyjä syömään?... Ja nyt tulee kaikista hirvein asia:... niin... he puhuivat jotain sellaista, että piti poimittaman kaikki kävyt metsästä takkatuleen talveksi. Kuuletko, joka ainuan käpy—py—py—sen poimivat pojat pois metsästä. Mitä me sitten saamme syödä, sinä, minä ja meidän pikku piikasemme Kurumuru, kun emme saa yhtä ainuata käpy—py—pystä ta—ta—talven varaksi?

— Voi, voi, voi, voi... kaikkien oravien täytyy kuolla... kuolla... kuolla nälkään!

Ja sitten lie molemmat itkeä tihuuttivat yhdessä.

Vielä kerran oravamuori änkytti: »joka iinuan käpy—py—pysen» ja sitten hän huokasi syvään. Oravamuorilla oli niin pieni suu, etteivät sanat sieltä aina mahtuneet oikein ulos tulemaan, vaan kovassa kiireessä rupesivat huulet tytisemään ja hän sanoi »joka iinuan käpy—py—py», kun piti sanoa »joka ainoan käpysen».

— Mikä se oli?

Taas kuului metsästä risujen ratinaa ja jalkain töminää. Oravat tuskin kerkesivät pyhkiä kyyneleitä silmistään, ennenkuin uudelleen kauhistus heidät valtasi. He hyppäsivät toisen puun latvaan paremmin nähdäkseen.

"HÄRKÄ TULEE!"

— Härkä tulee! Juoskaa piirissä puitten ympäri, jos se alkaa ahdistaa, kehotti Gunnar. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret, ettei se huomaa meitä!

Kaikki kyykistyivät maahan. Tuossa makasivat nyt nuo viisi koulupoikaa vatsallaan maassa ja tähystelivät pensaitten alta härkää, joka mylvien lähestyi heitä. Koulupojat pelkäsivät niin, että sydän pamppaili heidän rinnassaan, sillä he olivat kuulleet, että vihaisten härkien on tapana puskea ihmisiä terävillä sarvillaan, nostaa lapsia korkealle ilmaan ja heitellä heitä kuten palloja edes takaisin niin kauan kuin heissä vähänkin on henkeä. Huu—ui! Sehän olisi hirmuista!

Härkää koulupojat pelkäsivät aivan yhtä paljon kuin muurahaiset keppiä.

Tuolta se nyt tulla tömisti pitkin tietä. Se väänsi maata sarvillaan, se survoi ja potki jaloillaan niin, että lehtiä, oksia ja sammalia sinkoili korkealle ilmaan. Tänään se oli oikein raivoissaan, sillä se oli eksynyt muusta karjasta ja etsi nyt toisia.

— Nyt se katsoa muljottaa tännepäin!

— Eihän toki?

— Kyl—lä, se näkee meidät!

— Nyt se tulee!

— Minä juoksen!

— Älä, älä, hst, hst, hiljaa! Henkesi uhalla pysy alallasi. Nyt ei vielä ole hätää. Hst!...

Härkä tuli yhä lähemmäs. Tuon tuostakin se heitti niskojaan, nosti päänsä ylös ja katseli ympärilleen. Se haisteli sieramillaan. Se astui vähän matkaa, pysähtyi sitten, astui ja pysähtyi uudelleen ja mylvi niin, että koko metsä vapisi. Ja vihdoin... se meni koulupoikien piilopaikan ohitse. Niin, se meni todellakin ohitse! Eikä edes huomannut heitä.

Tuskin oli härkä kadonnut näkyvistä, kun koulupojat kaatoivat hiljaa kaikki kävyt vasuistaan voidakseen juosta nopeammin. Ja niin sitä mentiin niin paljon kuin käpälästä kääntyi!

Oravat puitten latvassa olivat kuulleet koulupoikien tuskan ja näkivät nyt, millä kiireellä he pakenivat metsästä. Mitään niin hullunkurista he eivät olleet koskaan nähneet. Ja he suuresti ihmettelivät.

Kurulta pääsi ensiksi nauru.

— Näetkö mitään? kysyi oravamuori.

— Koulupojat lähtevät käpälämäkeen.

— Näetkö mitään muuta?

— Näen kyllä. Nepä olivat herttaisimpia koulupoikia, mitä eläissäni olen nähnyt. Tiedätkö, äiti, he ovat poimineet käpyset meitä varten. Katsos, kuinka suuri kasa käpyjä! Viisi vasullista kuusenkäpyjä nuo kiltit pojat ovat kantaneet meille. Nyt me saamme pitää herrain päiviä koko syys-ajan. Voi sinua, äiti—tiru—lii, kun pelotit minua äsken. Sinä varmaankin kuulit väärin, mitä nuo siivot koulupojat äsken puhelivat keskenään. Sanoivatko ne todellakin, että joka ainoa käpynen piti poltettaman? kysyi Kuru.

— No en minä nyt niin tarkkaan osaa sanoa ... enkä minä niin varmaan muista montako käpyä ne lupasivat jättää metsään; mutta ei suinkaan niitä pitänyt juuri jäämän... niin minä ymmärsin.

— Näetkös, äitiseni, kyllähän se on hyvä, että koulupojatkin saavat talvis-aikaan lämmitellä takkavalkean ympärillä. Ja jos kävyistä on heille hauskuutta, niin kyllähän me minun mielestäni voisimme suoda vähän heillekin ylellisyydestämme. Kyllä ne sittenkin riittävät meille sekä heille... Voi noita kilttiä, herttanterttuisia koulupoikia!

Viisi... kuule, kokonaista viisi vasullista kuusenkäpyjä talvivaroiksi!...

PARIPUOLET.

Kesy sorsa pantiin joutsenlampiin. Joutsen katseli uteliaana uutta harmaanruskeata toveriaan. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sorsaa. Sen vuoksi hän isosti ihmetteli.

— Olipa hauska saada seuraa yksinäisyyteensä, tuumasi joutsen.

Hän polki pari kertaa rivakasti vettä soutimillaan ja purjehti sitten hiljaa ja juhlallisesti sorsan läheisyyteen.

He eivät aluksi ollenkaan suostuneet toisiinsa. Joutsen kolhasi nokallaan sorsaa ja sorsa tarttui joutsenen pyrstösulkaan. Vihdoin joutsen lähti tiehensä ja purjehti toiselle puolen lammikkoa. Ei häntä siihen pelko pakottanut! Vielä mitä! Hänhän oli paljon suurempi ja voimakkaampi kuin tuo vähäpätöinen sorsan rääpyskä. Mutta sorsalla oli paha tapa sotkea vesi sameaksi ympärillään ja pitää itsekseen tyhjää rääkätystä, jota joutsen ei voinut suvaita. Sentähden hän lähti tiehensä.

Sorsa oli pian kuten kotonaan lammikossa ja alkoi elää siellä arkielämäänsä.

Hän rääkätti vanhaan tapaansa mutaisessa rannassa. Hän oikein kaivautui mutaan, niin että ainoastaan pyrstön kärki suorana ja kankeana liikkui veden pinnalla.

Viikot vierivät ja sorsa yhä vaan rääkätti mutaisessa rannassa ja sotki veden sameaksi ympärillään. Hänen ei koskaan tehnyt mieli uida ulommas puhtaampaan veteen. Hän oli tottunut törkyiseen rantaan ja viihtyi paraiten sellaisessa. Silmät seljällään hän tuon tuostakin sukelsi pohjaan. Hän saattoi nähdä veden läpitse. Siellä oli vesikasveja, pikku elukoita, kaloja, toukkia ja muuta hyvää. Sorsa söi niitä mainiolla ruokahalulla. Hän oli mielestään joka päivä kestissä. Alituiseen hän oli ruo'an haussa, ikäänkuin hänen vatsansa olisi ollut pohjaton. Hän ei tehnyt mitään muuta kuin söi syömästä päästyään ja puhua rääkätti kaikesta mitä sattui vedestä löytämään, kaloista, sammakoista, madoista ja hämähäkeistä. Hän kertoi kuinka sukkela hän oli niitä pyytämään, miltä ne maistuivat, kuinka ne pitivät puoliaan, kun hän oli saanut ne leveään nokkaansa, kaulaansa ja kupuunsa. Sorsa ajatteli ääneensä, ja sentähden hänellä ei ollut mitään salaisuuksia. Häneltä sai kuulla jos jotakin, se nimittäin, joka viitsi seistä rannalla hänen laverruksiaan kuuntelemassa. Hän puheli enimmäkseen ruoasta, kuinka matoset kiemurtelivat vielä hänen kuvussaan tuskissaan siitä, että olivat auttamattomasti suljetut tuohon pimeään vankilaan ja muuta sen tapaista.

Nukkumiseen sorsalla ei ollut paljon aikaa. Kello viideltä hän jo veti päänsä siiven alta, ravisti vähän itseään, silitti hätimiten nokalla höyheniään ja riensi taas päivätyöhönsä — syömään nimittäin.

Harvaan ja voimakkaasti, puhtaana ja ylevänä sousi joutsen lammikon keskellä. Hän mittaeli lammen syvyyttä pitkällä kaulallaan. Joka päivä hän pesi itsensä puhtaammaksi entistään, levitti joskus valkeita siipiään ikäänkuin lentoon noustakseen, mutta vaipui takaisin... ne olivat leikatut. Hän tunsi sen. Ja sitten hän muisti muinaisia aikoja. Hänen muistoonsa heijastui meren aava ulappa, sen siintävän viheriät jäävuoret ja ystävät kaukana pohjolassa. Ja samassa hän tunsi katkeraa kaipausta ja vankina olo ahdisti hänen rintaansa. Taasen hän mittasi likaisen lammen syvyyttä, nosti kaulansa korkealle ja koetti tyytyä kohtaloonsa.

Useasti hän yritti lähestyä sorsaa. Olihan hän — paremman puutteessa — sentään seurana yksinäisyydessä. Ja olihan hän koko hauska olento, kun näki hänen tuhinansekaisessa hyväntahtoisuudessaan tirkistelevän harmaankeltaisilla silmillään. Hän oli niin suruttomasti iloinen ja tyytyväinen elämäänsä. Ehkä olisikin parasta heittäytyä huolettomaksi ja elää sorsan tavalla, tuumasi joutsen.

— Ei, ei, se on mahdotonta!

Hän nosti kaulaansa, löi siipiään. Ja taas muistui hänen mieleensä tuo halpamielinen pahantekijä, joka otti hänet kiinni kun hän avuttomana, jalat kiinni jäätyneinä, makasi avannossa kaukana jäämerellä. Hän olisi tahtonut mieluummin kuolla siellä kuin uida rämpiä sorsan kanssa täällä ravirapakossa. Vankina olo lammessa oli hirmuisempaa kuin kuolema lumen ja myrskyjen keskellä kuohuvissa meren aalloissa; siellähän oli hänen kotinsa. Sieltä olivat väkivallan tekijät tuoneet hänet tänne ja leikanneet siivet, jottei hän enää koskaan voisi nousta pilvien tasalle ja etsiä kotia, tuota verratonta, vapaata ja laajaa kotia.

Ei mikään eläin ollut hänen mielestään niin julma kuin ihminen, jolla itsellään oli koti, joka itse osasi kaivata, rakastaa ja toivoa... eikä kuitenkaan antanut hänelle vapautta.

Aikojen kuluessa oli hän kerran toisensa perästä koettanut lähestyä sorsaa, mutta joka kerta oli hän vastenmielisyyden tunteen valtaamana vetäytynyt takaisin lammelle. Mutta mitä useammin hän sorsaa lähestyi, sitä kauemmin hän viipyi hänen seurassaan. Lopulta hän tottui törkyyn, rääkätykseen, sammakkoihin ja hämähäkkeihin. Ja niin sorsasta ja joutsenesta tuli ystävykset.

He rääkättivät yhdessä päivänpaisteessa. He lavertelivat, riitelivät toisinaan ja söivät yhdessä.

Niin vierivät vuodet.

Mutta kerran joutsen huomasi, että hän oli alkanut viihtyä mutaisessa vedessä ja että sorsan suruton rääkätys melkein miellytti häntä. Tuo jalo lintu huomasi, että hän oli alkanut unohtaa itsensä, hyvät tapansa, ihanat muistonsa, entiset ystävänsä.

Eräänä päivänä hän vakaasti ajatteli asemaansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän itsekin ollut muuttumaisillaan sorsaksi. Ja silloin kaikki vanhat muistot heräsivät uudelleen. Hän ajatteli kaiholla sitä korkeata asemaa, mikä hänellä olisi saattanut olla lintujen joukossa, jos hän olisi saanut elää ja kehittyä vapaudessa taivaan tuulien kannattamana. Ja silloin sydämmen suuri tuska puhkesi hiljaiseen valitukseen, ja hän lauloi joutsenlaulunsa, lauloi jäähyväislaulun elämälle, ja... kuoli surusta.

Ihmisten ei ole helppo ymmärtää lintujen kieltä, mutta joutsenen laulua ei voinut selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Hän lauloi:

»Ken joutsen jalo on luonnoltaan, Ei sorsaksi muutu milloinkaan!»

RANTALAN LAPSET.

Kala-Matilla ja hänen vaimollaan oli torppa järven rannalla. Torpan ympärillä ei ollut pienintäkään puuta eikä pensasta. Ei Matti huolinut puita istutella, sillä eiväthän ne olisi hänen eläissään ennättäneet isoiksi kasvaa, ja kuka tiesi, ken hänen kuoltuaan oli tuleva torpan pitäjäksi. Matti ei tahtonut tehdä turhaa työtä ja sama mieli oli ollut torpan entisilläkin asukkailla. Kukin katsoi vaan omaa etuaan ja siitä syystä oli torpan ympäristö autio; sen seinämillä ei ollut varjoisaa siimestä päivän helteellä eikä suojaa syksymyrskyjen raivotessa.

Matti teki päivätöitä kartanoon ja viljeli sillä välin pientä peltotilkkuaan. Lauantai-iltaisin hän vei verkkonsa apajalle saadakseen sunnuntaiaamuna muutaman pennin kaloista kartanon rouvalta ja jos oikein oli onnistuakseen, niin riitti tuosta Kala-Matin omallekin pöydälle hyvä kalakeitto.

Vaimo teki työtä tarmonsa takaa ja koetti parhaansa perään kasvattaa lapsiansakin. He olivat jumalista väkeä, nuo Rantalaiset. Anna muori niiasi syvään kirkon kynnyksellä ja kun kinkerissä oltiin, niin Kala-Matti eukkoineen osasi katekismuksen paremmin kuin kukaan muu heidän ijällään. Matti ei kiroillut eikä ollut viinaan menevä, ja Anna oli aivan yhtä hyvä kuin muutkin muorit.

Lapset kasvoivat suuriksi.

Tyttö oli saanut Eevan nimen pappilan neidin muistoksi ja pojan nimi oli Aleksanteri keisarin mukaan. Naapurin väen mielestä oli ollut hieman sopimatonta antaa pojalle noin suurellinen nimi. Rantalaisia hiljakseen moitiskeltiin siitä ja ennustettiin pojan tuottavan surua suureksi tultuaan, kun oli annettu ylpeyden hengen saada valtaa jo kasteelle vietäessä. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä,» varottivat kylän mummot. Mutta Matin mielestä oli nimi sellainen kuin sen olla piti, ja siihen se jäi.

Alkoipa kouluaika. Eeva oli täyttänyt seitsemän vuotta ja Santtu oli kymmenvuotias. Annan mielestä lapsia tarvittiin kotona ja Matti puolestaan ei suvainnut noita uusia tapoja — kouluja ja muita sellaisia. Lapset juoksentelivat jouten pitkin tanhuvia, avasivat porttia matkustajille ja viettivät aikansa miten milloinkin. Joskus he riitelivät keskenään, mutta yleensä lie pysyivat varsin hyvässä sovussa, joko sitten tehtiin hyvää tahi pahaa.

Muutamana päivänä oli Anna pannut tyttärensä porstuaan kirnuamaan ja Santtu istui tuvassa lukien ensimmäistä pääkappaletta pitkästä katekismuksesta. Hänen oli määrä oppia läksynsä siksi kuin kirnu tuli voille. Mutta lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Ajatukset harhailivat omia aikojaan. Santtu muisti kanoja, kissaa ja kaikellaisia hauskoja asioita... kirja vaan tuntui niin ikävältä.

Millä keinoin pääsisi läksyjä lukemasta?

— Aha, tiedänpäs keinon kun tiedänkin! tuumasi Santtu.

— Tahdotkos minun ison kaarnalaivani? Saat sen oikein omaksesi.

— Aijai, saanko minä laivan?

— Saat kyllä, mutta ei sellaista kapinetta ilmaiseksi anneta.

— Mitäs sinä sitten tahdot siitä?

— Saat sen hyvin halvasta. Osaatko huutaa ja olla vaiti, niin saat laivan? Osaatko? Sano!... Jos osaat olla vaiti kuin kuollut kärpänen, etkä sano kenellekään, että minä olen käskenyt sinua huutamaan, niin kaarnalaiva on omasi.

— Mitäs minun pitää sitte huutaa?

— Huuda ja itke oikein täyttä kurkkua siitä, että minun täytyy lukea läksyä, niin äiti ehkä antaa minun heittää sikseen koko lukemisen. Hän ei koskaan jaksa kuulla huutoa silloin kuin hänellä on paljon työtä. Alappas porata nyt, niin saat laivan vaivastasi... Siinä on punainen purje ja lippu ja mastot ja kaikki.

Eeva teki työtä käskettyä. Hän huutaa porasi täyttä kurkkua, ja lopuksi hän itsekin luuli, että hänellä oli jotakin itkettävää. Äiti juoksi tuon tuostakin sisälle lohduttaakseen tyttöään, mutta mikään ei auttanut.

— Mikähän nyt on tyttöön tullut, kun se niin veljeään säälii? ihmetteli Anna itsekseen. Hän vuoroin suuttui, toisin vuoroin leppyi, mutta kun puolisen tuntia oli kulunut ja tyttö yhä vaan itkeä nyyrytti, tuskastui hän ja ajoi molemmat lapset ulos ovesta.

Eeva ja Santtu juosta vilkelsivät järven rantaan.

Kaarnalaiva oli nyt Eevan oma.

Santtu aikoi opettaa uutta kapteenia laivaa kuljettamaan. Hän kääri ylös housun lahkeensa ja latoi laivan täyteen kahvikupin palasia, kuusenkäpyjä, lastuja ja kaikellaista muuta kallista tavaraa.

Sitten hän kahlasi kauas rannasta vetäen laivaa perässään ja toi sen taas takaisin kiven luokse satamaan »ulkomaanmatkalta», joiksi Santtu kahlausretkiään nimitti.

Pikku Eeva koetti kääriä ylös hameitaan ja kahlasi hänkin vuoroonsa laivoineen aivan niinkuin oli nähnyt ison veljensä tekevän. Hän meni yhä syvemmälle. Santtu heitteli rannalta kiviä järveen näyttääkseen, että laiva pysyi pystyssä, vaikka laineet loiskivat.

Molskis!

Molskis!

Loiskis! Läiskis! Niin pani vesi, kun kivet sinkoilivat laivaa kohden. Joskus tuli monta kiveä yhtaikaa. Vesi lainehti, laiva keikkui aalloilla ja kallisarvoinen lasti oli vaarassa.

Molskis!