Part 2

Sepäs oli aikamoinen kivi. Kapteeni pelästyi ja putosi istuilleen järveen. Päätä vaan näkyi veden pinnalta. Vesi oli joutunut kovaan liikkeeseen ja laiva keikkui rantaa kohden hyökkylaineitten ajamana. Santtu auttoi Eevan vedestä. Hame pantiin päivänpaisteeseen kuivamaan ja muut vaatteet, niin märkiä kuin olivatkin, saivat jäädä tytön ylle, sillä eihän äiti niitä näkisi, kunhan vaan saataisiin kuiva hame päälle. Niin ajattelivat lapset.

Vihdoin tuli nälkä, ja nälkä ajoi lapset kotiin. Alla päin palasi kaarnalaivan uusi kapteeni ensimmäiseltä purjehdusretkeltään.

Mutta laiva oli hänestä soma ja mieluinen. Se oli nyt hänen iki omansa ja hän kantoi sitä itse kotiin rannasta. Santtu ei koskaan ollut antanut hänen kantaa laivaa, kun se oli hänen omansa.

Voin oli äiti kirnunnut valmiiksi ja puuro höyrysi liedellä. Lasten herahti vesi kielelle ja he riensivät heti pienine kivivatineen äidin luo ja pyysivät puuroa padasta.

— Eipäs anneta, sanoi Anna muori. Jokos luit läksysi? — Jokos kirnusit maidon? »Joka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä.» Ei puuro olisi tullut keitetyksi eikä isän housut paikatuiksi ilman työtä. Kunkin tulee visusti tehdä tehtävänsä.

Lasten pettymys oli suuri.

Santtu haki nyrpeillä mielin kirjansa penkin päästä. Mutta nyt vasta lukeminen tuntuikin vaikealta, kun oli yhtaikaa kolme vihollista voitettavana: läksy, nälkä ja laiskuus.

Hiki tippui Santun otsasta ja suupielet vavahtelivat mielipahasta. Nyt poika huomasi, ettei tässä enää ollut apua kepposista. Läksyn täytyi mennä päähän, ennenkuin puuro sai suljua suuhun.

Uuuuuu! Uuuuuu! ui, ui, ih, ih, ihhh! uuuu!

Se oli Eevan itku. Hänen mielestään sopi vielä hiukan porata kaarnalaivan edestä, koska sitä näkyi tarvittavan. Kukapa tietää, vaikka äiti nytkin väsyisi itkuun ja antaisi puuroa. Auttoihan se temppu aamullakin.

Mutta nytpäs ei itkusta ollut apua. Äiti haki luudan nurkasta ja lupasi antaa Eevalle »koivujuustoa».

Kyllä Eeva tunsi vanhastaan, miltä »koivujuusto» maistui. Siksi hän vapisi, kuni haavan lehti, nähdessään äidin lähestyvän iso vitsa kädessä.

Santtu oli jähmettyä kauhusta, sillä hän huomasi, että nyt lähestyi... hirmuinen hetki.

Mitä tehdä?... Santtu ei saanut rauhaa istuallaan. Hän nousi penkiltä, istui taasen ja nousi uudestaan. Omatunto käski häntä tunnustamaan äidille, että hän oli syyllinen. Toinen ääni kielsi häntä puhumasta. Mutta omantunnon ääni pääsi voitolle. Santtu juoksi äidin luo ja huusi itku kurkussa:

— Äiti, äiti! Älkää lyökö Eevaa; minun se on syyni... ihan kokonaan!

Hän heittäysi Eevan viereen ikäänkuin suojellakseen pikku siskoaan. Hän ei jaksanut nähdä Eevaa lyötävän hänen tähtensä.

Nyt Santtu tunnusti koko aamullisen asian äidilleen. Hän kertoi, miten Eeva oli hänen pyynnöstään ruvennut itkemään, miten hän oli pudonnut järveen, istunut märkä paita yllä, kärsinyt nälkää ja saanut mielipahaa hänen tähtensä. Santtu pyysi ja rukoili, ettei äiti löisi Eevaa, vaan antaisi anteeksi, ja sitä pyytäessään hän itki katkerasti.

Tällä kertaa jäi »koivujuusto» maistamatta, mutta rangaistus tuli kuitenkin toisella lailla. Paha tuo aina pahan palkan. Pikku Eeva sairastui vilustumisesta. Santtu pelkäsi hänen kuolevan ja siitä hän itki katkerasti, kun tiesi itse olevansa syyllinen siskonsa sairauteen. Hän olisi kymmenen kertaa mieluummin suonut itse olevansa kipeänä. Kun Santtu yöllä kuuli Eevan yskivän, silloin nousi hän vuoteeltaan, hiipi hiljaa Eevan luokse ja antoi hänelle vettä juoda. Rantalan tuvassa oli suru ylimmillään, kun Eeva makasi kuumeessaan kuoleman kielissä.

Mutta tauti menikin ohitse.

Se ilta, jolloin Eeva ensin sairastui, oli ollut merkillinen ilta. Äiti oli puhunut kauniisti lapsille. Kaikki olivat menneet levolle ja hiljaisuus vallitsi tuvassa. Silloin nousi pikku Eeva vuoteeltaan ja kätki jotain paitansa poimuihin. Hän hiipi veljensä vuoteen viereen ja kuiskasi:

— Santun laiva!

Suuri märkä kaarnan kappale putosi sänkyyn Santun peitteen alle ja Eeva juoksi takaisin vuoteelleen.

Laiva oli saanut vanhan omistajansa takaisin.

HOIDON PUUTTEESSA.

Äiti oli rahatyössä. Pekka makasi kehdossa. Sere istui laidalla ja tuuti niin, että veljen pää vaappui edestakaisin aivan kuin kylän keinu. Hän lauloi lujalla äänellä: »Huis sika metsään, tuo Pekalle marjoja punaisessa pussisessa, sinisessä säkkisessä.» Ja veli nukkui kuin terveet lapset ainakin. Vähitellen Sere herkesi tuutimasta, niin että kärpänen sai aikaa tepastella Pekan pyöreiden punaposkien yli.

Sere oli vaan kuusivuotias.

Siellä hän istui Pekan kanssa yksinään hiljaisessa tuvassa. Ei kissaakaan edes näkynyt. Se oli lähtenyt hiiriä pyytämään, kun maitokuppi oli liian kauan ollut tyhjänä.

— Kaak, kaak, äänteli kana pihalla.

Sere juoksi ikkunaan. Sekin jo oli hauskaa, että kana kaakotti ulkona, kun sisässä oli niin ikävää.

Sere oli toimekas pikku tyttö. Koti oli köyhä, ja kun äiti oli ulkona rahatyössä, niin Sere oli keittäjä, lapsenhoitaja, siivooja, kanapiika ja torpan emäntä yht'aikaa. Tavallisesti hän teki tehtävänsä reippaasti ja kunnollisesti, mutta sattui onnettomuuksiakin toisinaan tulemaan.

Kun kana kaakotti, väänteli päätään ja tirkisteli ikkunasta sisään, niin Seren teki mieli heittää sille leipäpuretusta. Hän kapusi tuolille ja koetti saada käteensä hyllyllä olevan leivänpalasen. Äiti oli hiirien takia pannut sen korkealle.

Sere kohottausi varpailleen, minkä jaksoi, mutta työnsi samassa hyllyltä alas kivivadin, joka kolisten putosi lattialle.

Seren pieni sydän tykytti säikähdyksestä. Pekka heräsi, ja sitten lapset yhdessä itkivät hyvän aikaa.

Mutta eihän asia itkusta parannut. Pekka otettiin kehdosta. Vaivalla sai Sere hänet raapotetuksi pöydälle kanaa katsomaan.

Istu hiljaa, Pekka poju! Sere kutsuu kanan ikkunan alle.

Pekka ei ymmärtänyt vähääkään koko varotuksesta. Hän näki vaan, että sisar tarttui tuvan oveen lähteäksensä viemään leipää kanalle. Hän ojensihe sinne päin, huusi ja sätkytteli vähä pieniä sääriään ja... putosi selkä edellä lattialle pienen jakkaran päälle.

Pekka huusi hirveästi.

Sere parka helisteli, minkä jaksoi, lusikkaa läkkituopissa, mutta ei sekään veljeä viihdyttänyt. Sere ei ollut koskaan nähnyt Pekan huutavan niin kuin nyt.

Vihdoinkin tuli äiti kotiin. Sere pantiin tilille tapaturmasta, ja äiti huomasi heti, että Pekkaa oli kohdannut suuri onnettomuus.

Pekka oli taittanut käsivartensa ja loukannut pahasti selkänsä.

Äiti ja Sere hoitelivat häntä parhaansa perään, mutta he eivät ymmärtäneet, että Pekka parka oli niin vaikeita vammoja saanut, ennenkuin äiti muutaman viikon kuluttua vei pojan kaupungin sairashuoneeseen. Siellä Pekka sai maata pitkät ajat.

Mutta apu tuli liian myöhään. Lääkärien täytyi leikata käsivarsi pois, ja lapsen, joka ei vielä edes osannut seisoa jaloillaan, täytyi sittemmin kipeän selkänsä takia oppia käymään sauvojen varassa.

Äiti kuoli muutamien vuosien kuluttua ja Sere meni palvelukseen. Pekka joutui vieraille ihmisille ruotuvaivaiseksi. Siellä hän istui kyyryllään vuoteella monta pitkää vuotta. Pekka parka unohdettiin. Toisinaan ei muistettu antaa hänelle ruokaakaan. Ei kukaan ollut oikein hyvä hänelle. Kullakin oli täysi työ vaan omista puuhistaan. Eikä kukaan ehtinyt hänelle mitään opettamaan.

Lapsena Pekalla oli tapana itkeä, kun hän jätettiin yksin avuttomana kotiin. Hänen ainoana ilonansa oli kissa, joka toisinaan tuli hänen sänkyynsä hyrräämään.

Tuo herttainen pikku kissa, se oli niin ystävällinen Pekka paralle.

Näin istui Pekka kaksikymmentä viisi vuotta, aina samassa asennossa. Mutta sitten hänelle alkoi onnen päivät. Hän vietiin ruodille toiseen paikkaan, joka oli kirkon kylässä lähellä kansakoulua. Siellä kansakoulunopettaja tuli tuntemaan Pekan ja auttoi häntä monella tavalla.

Hän opetti Pekkaa tekemään työtä sekä rakastamaan työtä. Hän hankki Pekalle pienen koneen, jota tämä käytti pois sahatun käden asemesta. Opettaja neuvoi Pekkaa pujottelemaan tuolinpohjia rottingista, kutomaan nauhaa ja valmistamaan monellaisia pikku teoksia, joita hän itse oli oppinut raajarikkoisten koulussa Helsingissä.

Pekka sai työllään 30 penniä päivässä. Ja kuolinpäiväänsä asti söi hän omaa ansaitsemaansa leipää.

Pekka tunsi itsensä onnelliseksi. Hän tiesi maailmassa olevan monta, joiden kohtalo oli paljoa kovempi kuin hänen. Olihan hän itse istunut 25 vuotta aina samassa paikassa kaikkien unohtamana, ilman työtä ja tietämättä mitään, mikä olisi antanut ajatuksille sisällystä. Silloin hän todella oli ollut onneton. Nyt hänellä oli työtä ja oli ystäviä. Täälläkin oli kissa, joka ystävällisesti hyrräten kehräsi päätään Pekan polveen ja piti hänen keräänsä leikkikalunaan, kun se putosi lattialle. Opettaja kävi tuon tuostakin häntä tervehtimässä, naapurien väki tilasi häneltä töitä ja talon pikku Elsa luki hänen kuullensa läksyjään. Lukipa Elsa joskus joutohetkinä Pekalle satujakin. Silloin he yhdessä raikkaasti nauroivat »Pikku Mattia» ja »Olli Hiihtosta» ja muita hauskoja juttuja, joita Elsa oli kuullut ääneen luettavan käsityötunneilla koulussa.

Vanhaksi tultuaan Pekka kertoi Elsan satuja muille lapsille.

Ja Pekka oli lasten mielestä hauska setä. He kävivät usein hänen luonaan satuja kuulemassa. Ja niin ei Pekan enää tarvinnut viettää päiviänsä yksin ja ihmisten unohtamana. Hän oli oppinut jakamaan iloa muille ja itse hän oli iloisin iloisten joukossa.

SIRRI.

Heikin kanarialintu asui isossa rautalankahäkissä eteisen pöydällä. Linnun nimi oli Sirri.

Oli kevät.

Sirri visersi ja varpuset kuuntelivat ulkona ikkunalaudalla. Siellä oli koko parvi kotivarpusia.

Sirri hyppeli häkissään, nokkasi väliin siemenen kupista, kastoi nokkansa veteen ja lauloi laulamasta päästyään; väliin se pani päänsä kallelleen ja visersi hiljaa suruisan säveleen.

Kukaan ei käsittänyt, mitä Sirrin viserrys merkitsi, mutta Heikin mielestä oli luonnollista, että siinä piili joku ajatus, ja sen vuoksi hän koetti tarkoin kuunnella lintunsa laulua. Hän piti paljon Sirristä, ja siksi hän tahtoi oppia ymmärtämään sen kieltä. Helppoa se ei ollut. Vähä väliä Heikki ja Sirri ymmärsivät väärin toisiaan. Kun Sirri visersi vettä kylpeäkseen, niin hän sai hampunsiemeniä tahi sokeripalan, ja kun hän pyrki häkistä hetkeksi lentelemään, niin Heikki toi hänelle ruohoja.

Muutamana päivänä Sirri visersi tavallista suruisemmin. Oli aivan kuin se olisi valittanut kohtaloaan. Heikki kuunteli Sirrin viserrystä ja koetti selittää sen merkitystä.

Ikkunan alla oli koivu, jonka lehdet pyrkivät hiiren korvalle. Koivun alla lirisi pikku puronen. Vetensä oli se saanut isosta lumi-ukosta, jonka sääret ja käsivarret sulivat kevätauringon paisteessa. Nenänsä ja korvansa se oli jo aikoja sitten menettänyt. Pojat eivät löytäneet edes sen vertaa lunta, että olisivat saaneet uuden nenän lumi-ukolle. Talvi oli mennyt menojaan ja kevään mukana tuli uudet leikit.

Lapsilla oli lupaa koulusta ja kevät loi iloa mieliin. Sirrinkin täytyi saada tuntea kevätriemua. Sen täytyi päästä huoneeseen lentelemään siksi aikaa, kuin Heikki puhdistaisi häkin lattiaa.

Heikki raotti häkin ovea.

Hei! Vilaus vaan, niin Sirri oli lentänyt läpi huoneen ja... pujahti ulos ikkunasta! Voi toki! Kuka olikaan jättänyt ikkunan auki?!

Sirri hyppeli riemuissaan oksalta oksalle. Hän lensi koivun latvasta haavan latvaan, haavan oksilta katajapensaasen. Heikki juoksi hädissään pitkin pihaa häkki kädessä. Viimeisen kerran hän näki Sirrin kuusen latvassa. Sieltä se lehasti lentoon ja katosi kauas metsään.

Heikki viipyi päivälliseen asti Sirriä etsimässä. Vihdoin hän palasi kotiin ja istui toisten lasten kanssa suuren pöydän ympärillä ruokasalissa.

— Heleijaa! Nyt saadaan pannukakkua! kuului yhtaikaa neljästä suusta ja kahdeksan säteilevää silmää loisti ilosta, kun keittiön ovi avattiin.

Vilho siveli kädellä rintaansa näyttääkseen, kuinka pannukakun piti luistaa alas. Anna hyppi tuolillaan. Elsa oli vähällä pistää nenänsä pannukakkulautaselle ja pikku veikon kädestä putosi lusikka pöydälle. Hän nauroi niin, että tusina valkoisia hampaita kiilsi suussa kuin heleä helminauha. Käsiään kurottaen lapset odottivat ruskeata, sokeroitua pannukakkua.

Pikku Heikki yksin istui totisena. Häneltä oli kadonnut ystävä... ja sitä eivät mitkään herkut voineet palkita.

Olihan se hänen oma syynsä. Miks'ei hän huomannut, että ikkunan yläruutu oli auki?

Mutta Sirrillä oli iloisin päivä koko hänen elämässään. Hän lensi ja hyppeli, hän lauloi ja riemuitsi. Hän sai tuhansia tuttavia lintujen maailmasta tuolla suuressa, ihanassa metsässä.

Mutta sitten tuli ilta ja aurinko laski metsän taa.

Metsässä alkoi hämärtää. Linnut lakkasivat laulamasta. Kevätilma tuntui kolealta. Sirri pörristi höyhenensä ja asettihe pyöreänä pikku höyhenkeränä oksalle. Hän asetti pienet varpaansa hyvin lähelle toisiaan ja... nukkui.

Kastehelmi valahti alas oksalta. Sirri säpsähti ja heräsi. Hän joi kastepisaran. Se oli hänen aamukahvinsa. Ja sitten hän ojensi päänsä hakeakseen siemeniä kupista. Mutta kuppia ei ollutkaan. Heikkiä ei näkynyt ja kukaan ei pitänyt huolta Sirristä. Hän oli tottunut asumaan lämpimässä huoneessa ja syömään valmista ruokaa siemenkupista. Sen vuoksi hänen oli nyt niin vaikea itse hoitaa itseään. Töin tuskin Sirri löysi ruokaa suuhunsa. Keväällä ja kesällä saattoi sentään jotenkuten tulla toimeen. Syksy saapui, puista putosi lehdet ja lintujen laulu vaikeni metsässä.

— Vaak, vaak! pani varis lähtien lämpimämpiin maihin. Samaa tietä menivät muutkin linnut. Pikku Sirri vaan istui yksinänsä puun oksalla. Hän oli häkissä syntynyt. Siellä oli aina ollut lämmintä. Siksi ei Sirri älynnyt lähteä pois pohjatuulia pakoon. Hän pörristi vähä väliä höyheniään, ravisteli märkiä siipiään, pisti nokkansa siiven alle, muutteli yhtenään pieniä palelevia jalkojaan. Sirrin oli kylmä. Ja kun talvi tuli, niin Sirriä ei ollut enää.

SAMALLA PELLONPIENTAREELLA.

Päivänkukka kasvoi pellonpientareella ja katseli maantielle suurella keltaisella silmällään. Hän näytti alakuloiselta; ja synkkämielinen hän olikin luonteeltaan. Ihmiset eivät häntä oikein ymmärtäneet. Päivänkukkiahan kasvoi kaikkialla, nurmilla ja teitten varsilla ihmisten jaloissa, ja siksi niitä ei pidetty minään kallisarvoisina kukkina. Moni sanoi niitä »harakanhatuiksi» tahi mokomiksi tietäjä-akoiksi, jotka arvelematta kehtasivat ennustaa milloin totta, milloin valhetta. Ja ihmiset usein tallasivat päivänkukan jalkoihinsa tai repivät sen maasta juurineen ja heittivät sen heti kädestään kedolle kuolemaan.

Harvat hänestä oikein pitivät; aniharvat huomasivat jäykkyydessä ylevyyttä ja hienoutta, säännöllisyydessä kauneutta, väreissä rauhaa ja voimaa.

Päivänkukan ennustustaito, se oli vaan ihmisten keksintöä. Kun päivänkukka joskus ennusti _toivoa_ toivottomalle, _uskoa_ sille, jolta puuttui uskallusta, _rakkautta_ jollekin, joka oli rakkautta vailla, silloin sen sydän värisi osanotosta niin, että kukan lehdet putosivat maahan toinen toisensa perästä. Hän itse ei tahtonut ennustaa, mutta ihmiset pakottivat häntä siihen ja salaisuuksiaan tiedustellessaan tappoivat päivänkukan, huolimatta siitä, oliko hänen ennustuksensa oikea tahi väärä.

Ennustaessaan oli päivänkukka nähnyt toisten riemuitsevan, toisten itkevän, toiset taas hymyilivät ylenkatseellisesti, ja silloin hän olisi niin mielellään suonut osaavansa puhua. Hän olisi joskus tahtonut lausua ihmisille sydämmensä hiljaiset mietteet, mutta hän saattoi vaan kuiskata, ja hänen kuiskauksensa oli niin hiljainen, että ani harvat sitä ymmärsivät.

Oli keski kesä. Päivänkukka seisoi muitten joukossa juhlallisen tyynenä ja arvokkaana. Silloin yleni hänen rinnallaan, ihan kuin samasta juuresta kasvaneena, pieni sininen kellokukkanen. Joka ainoa tuulen henkäys tempasi kellonnuoraa, ja tuo kevyt kello heilui ja keikkui edestakaisin ja soittaa kilkatti päivänkukan korvansuussa, niin että tämä vavahteli hermostuneena.

Kellokukan luonne oli aivan toista laatua kuin päivänkukan. Hän oli iloinen, häilyväinen ja siihen määrin avomielinen, että jokainen, ken vaan tahtoi, saattoi nähdä hänen syvimpään sydämmeensä asti. Herttainen hän oli myöskin, tuo pikku, sinikello, joka nyökkäili pienoista päätään joka suunnalle. Mutta tyhjä hän oli; ei kastepisarakaan löytänyt lymypaikkaa hänen terälehdillään. Ei hänen tyhjässä päässään ollut mitään muuta kuin pitkä keltainen nokka.

Siksipä hän ei ollutkaan liioin viisas, olipahan vaan hieman nenäkäs toisinaan. Utelias hän oli myöskin. Joka ainoa ohi kulkeva ihminen, jokainen lehti, jota tuuli lennätti, joka ainoa korsi, joka kasvoi ympäristöllä ja jokainen pikku elävä, jonka hän näki maassa matelevan, teki hänet levottomaksi. Alinomaa kellokukkanen soittaa kilkatti päivänkukan korvan juureessa pyytäen häntä kertomaan jotain uutta.

Päivänkukan olisi hänen mielestään pitänyt nähdä koko maailma suurella silmällään. Mutta eihän päivänkukka tahtonut uskoa havaintojaan tuollaiselle tuulihatulle, joka seisoi suu auki kaiket päivää.

Päivänkukka ei enää saanut hetken rauhaa pellonpientareella, ja hän olisi mielellään hiukan siirtynyt syrjään sovinnon vuoksi, mutta hän ei voinut hypätä tiehensä yhdellä jalalla, ja useampia hänellä ei ollut.

Päivänkukalla ja kellokukalla oli molemmilla hyvät puolensa. Toiset pitivät enemmän kellokukasta, toiset päivänkukasta. Mutta toistensa seurassa ne eivät viihtyneet, eivät ainakaan samalla turvekokkareella, sillä ne eivät ymmärtäneet toisiaan, ja niillä oli erilainen luonne. Mutta koska kohtalo oli asettanut ne saman pellon pientareelle, niin ne koettivat vaikuttaa toisiinsa niin hyvin kuin voivat; ja siksi he ystävällisesti nyökkäsivät päätä toisilleen Tuo vakavampi ja lujaluontoisempi päivänkukka antoi kellokukalle viisaita neuvoja ja herätti hänessä jaloja ajatuksia, ja niin hänestä vähitellen katosi liiallinen häilyväisyys. Hän oli aikaa voittain kasvanut suuremmaksi ja saanut enemmän ikää sekä järkeä päähänsä, ja se oli hänelle kaikin puolin eduksi.

Kellokukka puolestaan sai päivänkukan joskus remahtamaan raikkaaseen, sydämmelliseen nauruun, joka oikein mieltä virkisti, ja silloin päivänkukka näytti niin iloiselta ja raittiilta, kun hänen valkoiset lehtensä loistivat kirkkaina päivänpaisteessa.

Eräänä päivänä tuli pellolle mies suuri viikate olalla. Kun kellokukka näki viikatemiehen uhkaavasti häilyttävän asettaan heinikossa, niin hän soitti levottomasti pelottaakseen häntä pois. Hän oli nuori ja olisi mielellään tahtonut vielä hetken aikaa elää. Mutta päivänkukka oli jo elänyt tarpeeksi. Hän oli väsyksissä ja tahtoi mielellään laskea levolle uutta kesää odottamaan. Sen vuoksi hänestä oli mieluisempaa kaatua keskellä kesää joutuakseen lammasten ravinnoksi, kuin kuihtuen odottaa syksyn halloja.

PIKKU KAARLO.

Kaarlo tahtoi olla isänsä kaltainen kaikin puolin. Isä oli pitkä. Hän tahtoi myöskin kasvaa pitkäksi. Monta kertaa päivässä hän mittasi itseään asettumalla selkä suorana ovenpieleen, johon isä oli vetänyt viirun silloin kuin Kaarlo täytti viisi vuotta. Kasvaminen kävi niin hitaasti Kaarlon mielestä. Kerran hän ei muistanut vähään aikaan mitata, ja kun hän sen jälkeen asettui mittamerkin alle, niin päälaki olikin puolta tuumaa korkeammalla kuin viiru. Silloin Kaarlo iloissaan heitti kolme kertaa kuperikeikkaa salin lattialla; niin hauska hänestä oli kasvaa isän pituiseksi.

Isällä oli kultareunuksinen univormu ja miekka vyöllä. Pikku Kaarlo asteli uljaasti pitkin pihaa puusapeleineen ja paperikypäri päässä. Hän komensi kanoja ja kanat lähtivät huutaen ja kaakottaen pakoon, sillä he huomasivat että Kaarlo oli heitä mahtavampi. Ei edes kukko uskaltanut tehdä vastarintaa. Hän, joka muuten kyllä osoitti mahtiaan kanapihassa, läksi Kaarlon tullessa kiiruimman kautta käpälämäkeen.

Kerran näki Kaarlo palavan sikarinpätkän tiellä. Hän meni lähemmäs katsomaan.

— Sepä mainiota! Oikea sikarinpätkä, ja valmiiksi sytytettykin!

Kyllä kai se mahtaa maistua makealta, koska isä aina polttaa. Ei pannukakkukaan taida olla niin makeata; isähän aina ottaa sikarin syömästä päästyä, tuumasi Kaarlo ja pisti sikarin suuhunsa. Ja niin astui hän pitkin askelin eteenpäin pitäen sikaria etu- ja keskisormen välissä.

Harakat aidanseipäissä nauraa räkättivät pikku herralle. He eivät olleet koskaan nähneet niin pienen miehen suussa sikaria, ja siksi se näytti heidän mielestään niin hullunkuriselta.

— He—hei sitä herraa! Nauttikaa terveenä! huusi yksi harakkaparvesta ja keikutti useita kertoja pitkää häntäänsä.

Kyllä minä näin sikarinpätkän tiellä ennen sinun tuloasi, hyvä herra. Mutta minäpäs en huolikaan mokomista herkuista. Harakka sikari suussa! Sepä näyttäisi hullunkuriselta! Nauti terveenä, nauti terveenä! Näin räkätti harakka tehden joka kerta niin syvän kumarruksen, että häntä keikahti pystyyn.

Kaarlo ei ollut kuulevinaankaan harakkain naurua. Hän kulki vaan tietä pitkin ja puhalteli isoja savupilviä sikaristaan. Hän oli luulevinansa, että sikari maistui hyvältä. Mutta surkea loppupa siitä tulikin. Kun Kaarlo oli vähän aikaa polttanut, niin hänestä tuntui aivan kuin olisi hän saanut oksennusjauhoja. Vihdoin pojalta pääsi itku ja hänen täytyi käydä maata, eikä saanut edes syödä pannukakkua eikä rusinasoppaa päivälliseksi. Niin kipeä hän oli sikarin takia.

— Hyi, kuinka isä saattaakaan pitää tuollaisesta? Ja minkähän tähden hän ei siitä sairasta? Kukaties hän sittenkin on kipeä tupakista, vaikkei hän ole sitä huomaavinaan, hän kun on iso ja vahva ja oikea mies, ajatteli Kaarlo poika.

Siitä hetkestä Kaarlo ei pannut sikaria suuhunsa. Hän ei tästä lähin ollut näkevinäänkään mokomia makupaloja, vaikka niitä olisi ollut isot joukot maantiellä.

Kerran Kaarlo näki isänsä astelevan syvissä mietteissä pitkin lattiaa. Hän asettui ovensuuhun ja katseli tarkasti isän päätä. Poika ei oikein tiennyt, tohtisiko sanoa isälle mitä mielessä oli. Mutta silloin isä pysähtyikin ja kysyi ystävällisesti Kaarlolta:

— No, poikaseni, onko sinulla mitään asiaa isälle?

— Isä hoi, sanoi silloin Kaarlo rohkaistuneena. — Minkätähden sinulta on lähtenyt tukka päästä?

— Katsos, lapsi kultani, ankara työ ja suuret huolet sen ovat tehneet.

— Vai niin, ajatteli pikku Kaarlo — työ ja huolet.

Työtä hän kyllä voisi ruveta tekemään, mutta ... huolet, mistähän niitä saisi? Ja mitähän ne huolet oikein ovatkaan?... Kuinkahan Kaarlo voisi saada itselleen huolia?

Nyt päätti Kaarlo ruveta oikein työtä tekemään. Siitä päivästä hän nähtiin myötäänsä juoksemassa.

Hän juoksi edestakaisin, ristiin rastiin, niin että hiki tippui otsasta. Juokseminen oli hänen mielestään työtä, sillä kun Pelle ruuna kerran oli kärrien eteen valjastettuna juossut pitkän matkan, niin tallirenki sanoi:

Tänään on Pelle ollut työssä koko päivän.

Isä oli tullut kaljupäiseksi työstä, ja pikku Kaarlo tahtoi myöskin tulla kaljupääksi, ja siitä syystä hän teki työtä niin että hänen vaaleat pikku kiharansa löyhkyivät tuulessa.

Mutta — hiukset eivät lähteneetkään!

Maanantaipäivän sanomalehti oli tullut. Isä istui sanomalehteä silmäillen ja lausui äidille:

Kuulehan äiti, Kaarlo pitäisi panna veistokouluun. Siellä hän saisi sopivaa ja terveellistä työtä. Poika on viisivuotias, ja sillä ijällähän lapset jo pääsevät veistokouluun.

Taas kuuli Kaarlo puhuttavan työstä. Niin, sinne kouluun hän tahtoi niin mielellään mennä!

Sanottu ja tehty! Seuraavana päivänä oli Kaarlo jo veistokoulussa ja sahasi kaikin voimin. Jos joku lähestyi Kaarloa kysyäkseen hänen ikäänsä tahi muuta sellaista, niin Kaarlo reippaasti kertoi: minä teen työtä, sillä minä tahdon tulla kaljupääksi niinkuin isäkin on.

Pikku Kaarlo juoksi, hän teki työtä, hän oli kiltti poika. Koulussa hän menestyi hyvin. Mutta eräs asia ei tahtonut oikein onnistua: hän ei tullut kaljupääksi niinkuin isä oli.

MIIRIN KUOLTUA.

Kissa nukkuu nurmikolla. Nyt on hiirten hauska olla. Hiirimuori piipottaapi: »Nytpäs aittaan mennä saapi, Viedä voit ja juustot sieltä Kysymättä Miirin mieltä.»

Hiirivaari harmaanuttu, Miiri vainaan vanha tuttu Hiipii luokse hiljaisesti: »Kuolikos tuo totisesti? Vai lie viekas väijymässä Kynnen kärjet käppyrässä?»

Pois on Miiri elämästä, Hiiren lasta väijymästä, Kynnen kärjet kangistuivat, Vanhat vihat unhottuivat. Nuoret hiiret luona Miirin Asettuupi pieneen piiriin.

Hiiren lapset lystiksensä Lauloi laulun Miirillensä: »Nuku, nuku, Miiri kulta, Elon päivät päättyi sulta. Paljon meitä vahingoitit, Isänkin sä joskus voitit. — Nyt ei Miiri meitä haittaa, Rientäkäämme kohden aittaa!»

LINTUHÄMÄHÄKKI.

Oli kerran lintu, joka lensi niin korkealle kuin siivet kantoivat. Hän liverteli pilvien tasalla ja hänen laulunsa oli iloisaa, sillä rinta oli täynnä riemua.

Talvisin hän asui etelän lehdoissa ja kevään tultua hän liiteli yli aavain merten pohjolaan kesää viettämään. Siellä lintu rakensi pesän itselleen, ja hänellä oli toveri, samallainen kuin hän itsekin. Nuo kaksi olivat erittäin hyvät ja uskolliset ystävät.

Niin he liitelivät monta vuotta yhdessä yli merien ja maitten.

Oli kerran kevät. Ilma etelässä lämpeni ja päivät kävivät helteiseksi. Silloin lintujen mieli taas alkoi palaa pohjolan vilpoisiin havumetsiin. He odottivat tuulen tyyntymistä, sitten päättivät lähteä matkalle. Vielä yhden yön halusivat he levätä rauhassa ja nukkuivat samalla oksalla kastanjapuun latvassa.

Yö pimeni. Silloin hiipi pitkin puun runkoa hämähäkki. Se oli nyrkin kokoinen ja myrkyllisempi käärmettä. Tuo oli lintuhämähäkki, joka elää etelän metsissä. Ääneti ja hitaasti kulki se pitkillä jaloillaan, se kohosi yhä korkeammalle, kunnes oli päässyt latvan huippuun. Sieltä alkoi se laskeutua oksalta oksalle sitkeätä limaista lankaa pitkin, jota kehräsi laskeutuessaan. Sillä oli sadat silmät, joilla se ahnaasti vaani saalista. Se tarkasti joka oksan, ja samalla sen verenhimo kiihtymystään kiihtyi. Vihdoin hämähäkki huomasi nuo kaksi, jotka nukkuivat pää siiven alla.

Se laskeutui niitä kohden salaa ja varovasti, kuin rosvo ainakin, sieppasi toisen linnuista ja kietoi ruman ruumiinsa hänen ympärilleen. Hämähäkki puristi kahdeksan karvaista jalkaansa niin lujasti linnun ympärille, että hän tuskin ennätti värähtää tuskasta... Ja sitten hämähäkki alkoi työnsä.

Hän imi, kunnes linnun sydänveri oli ehtynyt.

Mutta tämä oli tapahtunut niin nopeaan, että lintu tuskin, ennätti herätä tuntoihinsa. Hän kuoli uneksien uudesta keväimestä, ihanammista lauluista tuolla puolen pilvien, metsistä, meristä ja laaksoista, ihanimmista, mitä hän milloinkaan oli nähnyt.

Toinen lintu kaipasi kauan ja katkerasti toveriansa. Vihdoin alkoi hänkin nähdä ihanaa unta uudesta keväimestä; ja sitten hän ei enää tuntenut kaipausta.

Mutta hämähäkki hiipi yhä edelleen lehdoissa väijyen saalista. Ei hän oikeastaan ollut paha, tuo hämähäkki parka, mutta hän oli nälkäinen, suunnattoman nälkäinen, ja ruokahalu kasvoi syödessä. Sääli hämähäkkiä, joka ei ymmärtänyt paremmin, vaan sammutti janoaan pikkulintuin verellä.

PIENI SANOMALEHTIMIES.

Pojan nimi oli San Stefano Fortepiano Lagerlöf. San Stefanon nimen hän oli saanut siitä rauhanliitosta, joka hänen syntymävuotenaan v. 1878 päätti Turkin sodan, ja Fortepiano oli isän mielestä ikäänkuin musiikkia, jotapaitsi se hyvin soveltui loppusoinnuksi San Stefanoon.

Rovasti oli kyllä ristiäisissä arvellut, että pojalla suureksi tultuaan voisi olla vähän vastusta noista hieman kummallisista nimistään, mutta siitä ei isä ollut millänsäkään.

Fortepiano itse ei sanonut sanaakaan sillä kertaa; hänen täytyi säästää lausuntonsa siksi kuin oli oppinut puhumaan.

Kotioloissa häntä nimitettiin Fortepianoksi, sillä se oli äidin mielestä niin kaunis.

Vuosien vierressä varttui pojan järki, ja samalla hänessä vakaantui oma mielipide tuosta nimikysymyksestä. Niinpä hän muutamana päivänä hämmästytti vanhempiaan sillä selityksellä, ettei hän muka tahtonut olla mikään Fortepiano. Häntä piti nimitettämän Stefanoksi tahi Tapaniksi. Sen nimen osaavat ihmiset edes oikein lausua. Kymmenen pitkää vuotta oli Fortepiano raukkaa kutsuttu mitä hullunkurisimmalla nimellä. Isä oli miltei ainoa, joka tunnollisesti lausui tuon pitkän nimen alusta loppuun. Äiti sanoi häntä »Pienoisekseen», mummo »pikku Pienaksi», setä »Vörtipienaksi», serkut huusivat hänelle: »Forte», »Piano» ja »Pianissimo». Ja katupoikain suussa, he kun lauloivat ja soittivat tuota onnetonta nimeä, sai se sitäpaitsi lukemattomia muotoja ja muotojen vivahduksia.

Tämä nimien moninaisuusko vai mikä lie ollut syynä siihen, että Tapanilla oli omituinen halu nimitellä esineitä. Kirjoilla, kynillä, mustepullolla, leikkikaluilla, kaikilla oli omat nimensä. Yksinpä takin napitkin olivat saaneet kukin erityisen nimen, paitsi molemmat takanapit, jotka saivat yhteisen Aleksanteri I ja Aleksanteri II. Saksien nimi oli Herkules ja vyötä kutsuttiin Priimukseksi.

Tapani oli käynyt alkeiskoulua Marianhaminassa, ja koska hänellä sattui olemaan »hyvä pää», niin hän sai pitkittää opintojaan Helsingissä.

Tuossa uudessa koulussa tuli muuan pojista hänen luokseen ja kysäsi:

— Sinäkö se olet Tapani Lagerlöf?

— Minä se olen.

— Ihmiset sanovat, että sinun nimesi on Fortepiano!

— Niin on, sanoi Tapani. Ja eiköpä se liekin yhtä hyvä kuin joku »Svinhufvud», »Brandstake» tahi »Husgafvel». Muuten minua sanotaan vaan Tapani Lagerlöfiksi.

Hän näytti olevan aika poika.

Pojat koulussa oppivat pitämään Tapania arvossa ja hän oli kelpo toveri. Sen he huomasivat hyvissä ajoin ja siksipä hän saikin tässä koulussa pitää Tapanin nimen.

Kaarlo Lindstedtistä ja hänestä tuli hyvät ystävät. Heidät nähtiin usein yhdessä. He olivat päättäneet tulla kelpo pojiksi, ja siinä päätöksessään he pysyivätkin. He osasivat hyvin läksynsä, käyttäytyivät siivosti ja voittivat opettajain sekä toverien luottamuksen.