Part 3

Mutta heillä oli muuan salaisuus. Koulupojat olivat uteliaat ja koettivat arvata, mikä se olisi.

— Ehkä ne »lunttaavat» yhdessä, arveli joku.

— Ei, tokasi muuan suuri poika joukosta, — nahjukset »lunttaavat», kun eivät parempaa ymmärrä. Kelpo pojat eivät ikinä lunttaa.

— Sitten ne varmaankin polttavat tupakkaa, tuumasi muuan pikku narikka.

— Ne polttavat, ne polttavat, huusivat pojat yhteen ääneen.

Pikku narikan olisi tehnyt mieli yhtyä tuohon tupakkaseuraan. Hän osti salaa rasiallisen paperosseja Tapania ja Kaarloa varten. Mutta nämäpäs eivät huolineetkaan pikku toverinsa lahjasta, vaan toruivat häntä aika lailla ja käskivät pysymään poissa mokomine tyhmyyksineen.

Kello löi 3.

Viimeinen koulutunti oli päättynyt. Pojat riensivät ulos luokkahuoneista.

— Hyvästi!

— Terveeksi Niin huusivat pojat toisilleen ja lähtivät aika kyytiä kotiin päin.

— Kello kuusi minun luonani eikö niin?

— Hyvä on! sanoi Kaarlo ja niin ystävykset erosivat.

Määrätyllä tunnilla he taas yhtyivät.

— No, tämäkö nyt on se »Patrulli», josta sinä puhuit, veliveikkoseni? sanoi Kaarlo.

— Tämä juuri. Ja nyt se tekee temppujaan. Se aika taikuri, kuten näet, katsohan.

— Niks, naks, niks, naks! pani kone, kun Tapani painoi pientä nappia, joka oli kiinni pikku koneessa hänen pöydällään. Siitä juosta ritisi paperiarkille oikeita sieviä painokirjaimia rivi toisensa perästä, samaan tapaan kuin sähkölennätinkoneesta.

— Tämä on meidän kirjapainomme, sanoi Tapani. — Nyt ei meidän enää tarvitse käsin kirjoittaa »Salaisuutta». Onpas muhkeata toimittaa oikein painettua sanomalehteä. Toiminimi »Tapani Lagerlöf ja kumpp.», eikö se ole komeata. Sinä saat olla osakas minun kanssani. Minä vastaan painokustannuksista ja sinä paperista. Tästä tulee oikea kirjapaino.

— Nytpä sopisi antaa poikien nähdä »Salaisuus», tuumasi Kaarlo.

— Sopisipa niinkin. Minä olen ajatellut, että »Salaisuudesta» voisi vähitellen tulla konventin sanomalehti. Silloinhan muutkin pojat voisivat siihen kirjoittaa, ehdotti Tapani.

— Olkoonpa niinkin. Vaikka hauska sitä »Salaisuutta» on ollut näin kahden keskenkin toimittaa.

Niin oli asia päätetty.

— Saanko minäkin vähän naputtaa? — Annas, minä painan itselleni nimikortin.

— Niks, naks, niks, naks! pani kone Kaarlon käsissä.

Pikku koneesta ilmestyi nimi »_Kaarlo Mikael Lindstedt_». Kaarlon mielestä ei hänen nimensä ollut koskaan ennen näyttänyt niin kauniilta. Hän painoi isän, äidin ja kaikkien siskojensa nimet sekä leikkasi ne irti nimikortin muotoon. Olipa se hauskaa!

— Patrulli! Mistä sinä tuolle otukselle noin sukkelan nimen sait?

— Niin katsos. Se soveltui mielestäni siitä syystä, että minä jo vuosikausia olen käydä »patruleerannut» säästörahat taskussa siinä toivossa, että kerran saisin tällaisen kirjoituskoneen. Olen koonnut kaikki joulurahat, marjarahat, namusrahat ja kaikki isän lähettämät taskurahat, ja niin minä vihdoinkin sain summan kokoon. Isä pani eilen puolestaan parikymmentä markkaa lisäksi. Muuten ei kaupasta olisi tullut mitään isoon aikaan. Viisikymmentä markkaa on aika summa koulupojalle, kirjoitti isä. Mutta hän antoi kuitenkin sen mitä puuttui, sillä hän oli niin iloissaan minun todistuksestani keväällä. Ja isälle on mieleen, että minulla on hyödyllistä toimintaa väliaikoina. Isän ei yleensä ole kukkaron nauhat kovin kireällä, kun tämän tapaisiin asioihin rahoja tarvitaan. Kaupassa on tällaisen koneen nimi Sampo, mutta Patrulli kuuluu niin hauskalta ja merkitsee sitä, että koko kirjapainon saattaa joskus ottaa kainaloonsa ja patikoita toistensa luoksi, jos sikseen tulee. Muuten minusta on hauska antaa omille kapineilleni omat nimet. Sinun isäsi esim. antoi sinulle Kaarlon nimen, koska sinä olit hänen poikansa. Ja minun isälläni ei ollut siinä mitään sanomista.

— Olkoonpa sitten Patrulli. Sehän on niin sinun tapaistasi, sanoi Kaarlo.

— Huomenna meillä on lupaa koulusta. Silloin alamme oikein painotoimet. Tuletko tänne kello yhdeksältä? kysyi Tapani.

— Mitä me ensiksi painamme?

— Yhden numeron »Salaisuutta» tietysti.

Seuraavana päivänä Tapani Lagerlöf kumppaneineen työskenteli ahkerasti kirjapainossaan Fredrikinkadun varrella. He vuoroin kirjoittivat ja vuoroin painoivat sekä suorasanaisia kappaleita että runoja.

Tässä saatte nähdä ensimmäisen sivun toveruksien sanomalehteä:

SALAISUUS N:o 12. 1894.

Toimituspaikka: Fredrikinkatu N:o 8. Vastaava toimittaja: Tapani Lagerlöf Ilmestys-aika: Lehti ilmestyy milloin ikinä itse tahtoo.

ILMATIETOJA:

Helsinki Jouluk. 8 p. Hyvä lumipallo-ilma. Mainio tuuli jääkelkoille. Erinomainen luistinkeli.

RAHA-ASIOITA.

Löydetty tyhjä kukkaro. Oikea omistaja saa periä sen koulun löytökaapista.

PÄIVÄLISTA.

Juna lähtee k:lo 8, vieden mukanaan kaikki ne onnelliset, jotka pääsevät pyhäksi kotiinsa.

MATKUSTAVAISIA.

H.M. Kuningas Talvinen, Lucia-rouva ja kaikki pipari-kakkuporsaat.

Helsingistä Jouluk. 8 p. 1894.

SUURI MERIKÄÄRME.

Kauan on koetettu tappaa tuota suurta merikäärmettä sanomalla sitä laivamiesten ankaksi. Mutta mitä pitää tästä käärmeestä ajatella?

Monelta varmalta taholta olemme kuulleet, että käärme on useita kertoja ollut näkyvissä. Kerrankin se näyttäytyi Hyväntoivonniemen ja S:t Helenan välillä.

Muutamat vakuuttavat, että se on hirveän pitkä, että sillä on selässä neljä paria eviä ja ruumis on sillä muka keltaisen viheriä; vatsapuolelta on se vaalea. Pää sillä on kuin koiralla, otsa metrin levyinen.

Löytyykö siis todellakin valtameressä suuri merikäärme? Onko tuo kummallinen elävä läkkikala, onko se hai, vai liekö se sittenkin vaan — ankka?

PÄIVÄN UUTISIA.

— KOULUT päättävät lukukautensa Lussiajuhlalla jouluk. 15 p.

— TAPATURMA. Kaksi jääkelkkaa törmäsi yhteen eilen Hernesaaren luona. Yhteentörmäys syntyi siitä, että molemmat yrittivät kääntyä liian äkkiä, kun olivat tulleet lähelle isoa railoa. Ei yhtään ihmistä kuollut.

— KOLERA kuuluu lakanneen tekemästä tuhojaan Pietarissa. Omenain syönti ei enää ole kielletty.

HUVEJA.

Tuoreita leivoksia Ekberg'illä.

Yhteisluistelua illalla, jos ilma on kaunis.

KOKOUKSIA.

Konventtikööri! Harjoitus k:lo 6 j.p.p. koulutalossa.

KIRJALLISUUTTA JA TAIDETTA.

Jouluksi on ilmestynyt kirjakauppaan:

»Suomalainen kuvakirja», kuvat piirtänyt Venny Soldan-Brofeldt, sanat kirjoittanut Juhani Aho. Joka joulupukin ostettava.

Kun ihmiset näkivät Tapani Lagerlöfin »Salaisuuden», niin he ennustaen kysyivät: — Saa nähdä, tuleeko tuosta pojasta vielä suuri sanomalehtimies? Ja toiset vastasivat: »perästä kuuluu!»

Se vaan on varma, että leikistä usein tosi tulee.

ELMAN VIAPORIN MATKA.

Oli kaunis kevätpäivä monta vuotta sitten. Kello oli kaksitoista ja aurinko helotti korkealla taivaalla. Sieltä se katseli ystävällisesti lämpimällä silmällään pikku lapsia, jotka leikkivät Runebergin esplanaadissa.

Pienokaisilla oli mukanaan lapiot, haravat, pallot ja muut leikkikalut. Olivatpa nuketkin päässeet mukaan. Siinä istui Elman nukki Marjattakin parhaimmassa hameessaan. Hänellä oli korvamyssy päässä ja oikean suutarin tekemät kengät jalassa. Marjatta istui nukenvaunuissa ja katsoa töllisteli silmiään räpyttämättä isoa keltaista aurinkoa. Silloin alkoi Marjatan poskia kuumottaa, mutta punehtumisen taitoa ei kukaan ollut hänelle opettanut. Marjatta oli erittäin tyyni ja tasainen pikku neiti, joka ei laisinkaan ujostellut, kun joku vieras häntä puhutteli, ja jos hänelle kertoi jonkun salaisuuden, niin hän ei kertonut sitä kellekään.

Elma piti paljon Marjalasta, mutta pitikö tämä pikku neiti itsekin itsestään, sitä ei kukaan tiennyt.

Antti oli alkanut hevosleikin, »Pitkä Leena» oli ajajana, ja neljä suurta tynnyrin vannetta vieri eteenpäin leveällä käytävällä. Niitä ajoivat Jenny, Eeva, Oskari ja Anna.

— Heleijaa! Palloukko tulee! huusivat lapset yhteen ääneen. Ja koko joukko kerääntyi palloukon ympärille lapioineen, haravoineen, nukkineen ja muine tavaroineen. Ja silloinpa kuului nauru ja riemu palloryssän ympärillä!

Pikku Elma oli muitten joukossa.

— Piuuuu, piuuuuu, pani muuan palloista, kun ilma virtasi ulos reijän kautta. Sellainen ääni oli Elmalle mieleen. Hän katseli isoilla sinisillä silmillään halukkaasti noita koreita palloja, jotka keinuivat niin hauskasti tuolla ilmassa. Hän huusi ihastuksesta, nousi varpailleen ja kohotti pieniä valkoisten lapasten sisälle kätkettyjä kätösiään ilmaan niin pitkälle kuin käsivarret ylettyivät.

Vieras herra kulki ohitse. Hän kääntyi katsomaan ja pysähtyi. Vieras herra huomasi, kuinka hartaasti pikku Elma halusi palloa. Silloin hänessä heräsi ystävällinen ajatus ja hän osti pikku Elmalle suuren punaisen pallon ja kiinnitti sen tytön peukaloon, jottei se leijaisi tiehensä. Mutta Elma ei osannut tyytyä siihen, mitä sai. Hän pyysi niin herttaisen somasti, että »setä» antaisi hänelle enemmän palloja. Hän hyppi ja huitoi käsillään innokkaasti ja hauskasti ja tavoitteli palloja ilmasta.

Tuon pienen kaksivuotiaan innostus sai »vieraan sedän» hyvälle tuulelle. Hän pyysi palloryssää lainaamaan hetkeksi pallokimppuaan Elmalle.

Kimpussa oli ainakin pari sataa palloa: vaaleanpunaisia, tummanpunaisia ja sinisiä. »Vieras setä» sitoi palloihin kiinnitetyn nuoran Elman vyötäisille.

Mutta mitä tapahtui?

Pallot alkoivat kohota ja pikku Elma kohosi mukana. Pallot nousivat yhä korkeammalle. Ihmiset esplanaadissa näkivät, miten pikku Elma potki jaloillaan ja ojenteli pieniä lapasiin kätkettyjä kätösiään maahan päin, mutta mikään ei auttanut. Pallot leijasivat kohden pilviä ja Elma mukana.

Siinä seisoivat nyt »vieras setä», »Pitkä Leena», Marjatta ja kaikki pienet leikkitoverit katsellen, kuinka Elma hiljaisen tuulen kannattamana purjehti ilmojen halki Viaporia kohden.

»Vieras setä» oli neuvoton, kaikki kaupungin isät ja äidit olivat neuvottomat.

Millä keinoin saisikaan Elman ilmasta, kun ei tikapuista ole apua?

Siinäkös alkoi juoksu ja neuvotteleminen! Koko kaupunki oli liikkeellä etsimässä jotain viisasta ihmistä, joka keksisi keinon, millä Elman saisi takaisin maan pinnalle.

— Joutukaa... pian, pian! huudettiin poliiseille. — Ottakaa Elma kiinni, muuten tuuli vie hänet vaikka Saharan erämaahan, tai putoaa hän mereen ja hukkuu!

Mutta poliisit pudistivat päätään neuvottomina. Heille oli vanhastaan tuttua, että ihmiset olivat valmiit vaatimaan, että heidän piti temmata vaikka kuu taivaalta. Mutta silläkin on omat vaikeutensa, tuumasivat he.

Kaikki viisaat ihmiset kutsuttiin kokoon. Siellä olivat kaikki neuvosherrat neuvottelemassa: siellä oli todelliset ja nimelliset valtioneuvokset, siellä oli kanslianeuvokset, kunnallisneuvokset, kamarineuvokset, hovineuvokset y.m., mutta yksikään ei ollut kyllin neuvokas keksiäkseen keinoa Elman pelastamiseksi.

— Nyt se laskeutuu!

— Ei, se nousee taas!

— Se laskeutuu, se laskeutuu! huusi kansanjoukko, ja kaikkialta kuului huutoa ja vaikeroimista.

Silloin tunkeutui pikku Elman äiti esille kansanjoukosta. Hän ei huutanut eikä vaikeroinnut. Hän riensi eteenpäin kautta väentungoksen ääneti, kalpeana ja nopeaan, aivan kuin olisi hänellä ollut siivet. Ja kummallista — kukaan ei kysynyt, ken hän oli, mutta kaikki väistyivät hänen tieltään. Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta nuo suuret väkijoukot antoivat hänelle tietä.

Isossa talossa asuivat tarkk'ampujat. He olivat saaneet nimensä siitä, että osasivat ampua niin tarkasti. He olisivat voineet tähdätä vaikka neulan nuppiin, jos se olisi asetettu maalitaululle. Heidän luoksensa meni äiti ja pyysi heitä tulemaan pyssyineen pelastamaan hänen lastansa.

Pallot nousivat ja laskeutuivat vuoron perään. Kesti siis kauan aikaa, ennenkuin Elma saapui Viaporiin, jossa äiti jo toivon ja epätoivon vaiheella tarkk'ampujan kanssa lastansa odotti.

Pyssy oli ladattuna. Tarkk'ampuja odotti sopivaa hetkeä. Se tulikin. Luoti vihiäsi ilmaa. Se puhkasi ylimmäisen pallon. Hän ampui ampumistaan. Joka laukauksella särkyi pallo, ja Elma laskeusi yhä alemma, ja samalla kohosi äidin rinnasta palavat rukoukset taivahille. Ja kun viimeinen luoti oli lauaistu, saattoi äiti ilosta väristen jo sulkea syliinsä pikku Elman.

Elma oli pelastettu.

Kun viisaus oli ollut neuvottomana, oli rakkaus keksinyt keinon.

Elma vietiin höyrylaivalla Viaporista kotiin. Hän oli uupunut ja nukkui koko matkan. Herättyään pienokainen tuskin muistikaan purjehtineensa ilmassa Viaporiin. Ei hän ainakaan tiennyt kertoa matkastaan, ei sääskistä, kärpäsistä, linnuista eikä muista huvimatkailijoista, jotka hänen kanssaan olivat purjehtineet Runebergin esplanaadista Viaporiin.

YKSI PÄIVÄ »KULTA-, HOPEA- JA HELMI-ÄIDIN» LUONA.

Lapsi tiedätkö, kuinka kaunista on tulla vanhaksi, hyvin vanhaksi?

Minä olin kerran hänen luonaan, jonka kasvoihin aika on uurtanut syviä vakoja.

Hän on kaunis, sillä hän on viisas ja hyvä, ja hänellä on keväinen sydän, joka ymmärtää sinua.

Kenties sinä tunnetkin hänet. Kun hän oli nuorempi, niin lapset nimittivät häntä »kulta-, hopea- ja helmi-äidikseen», ja vanhana häntä sanottiin »kulta-, hopea- ja helmi-mummoksi». Niin rakas hän oli lapsille ja lastenlapsille.

Hän asui kaukana maalla suuressa talossa. Talon ympärillä oli kaunis metsä, jossa linnut lauloivat ja oravat hyppelivät oksalta oksalle. Tuolla tummanvihannassa sammalistossa kasvoi tuhansittain kauniita kukkia, ja lineain vieno tuoksu virtaili kauas kautta komean havumetsän.

Minä pysähdyin silmäilläkseni luonnon suloutta, hengittääkseni kukkain tuoksua ja kuullakseni metsän puhuvan.

Tiedätkö, lapsi, että metsäkin osaa puhua? Mutta sitä puhetta ymmärtääksemme meidän täytyy hiljaa kuunnella.

Kerran minä kuulin tuulen kuiskaavan jotakin puille, ja samalla puut suhisten vastasivat tuulelle.

Silloin minä lausuin niin hiljaa, etten luullut kenenkään sitä kuulevan:

— Mitähän tuo haapa tuolla haastelee?

— Iltatuulahdus lähenee! vastasi haltia takanani.

— Iltatuulahdus? Mikä se on? kysyin minä.

Haltia hymyili ystävällisesti. Hän pani sormen suulleen ikäänkuin sanoakseen: ole hiljaa, hyvin hiljaa, niin saat kuulla.

Minä seisoin venhelaiturilla pienen järven rannalla ja kuuntelin yhtä tarkkaan kuin haltia.

Silloin alkoi veden kalvo karehtia hiljaisen tuulen henkäyksestä, keveät aallot vierivät poikki järven pinnan, venheet rannalla liikahtivat paikaltaan ja koko metsä suhisi aivan kuin olisi joku siellä hengittänyt. Hetkisen kuluttua tuuli laski levolle ja luonnossa oli kaikki hiljaa.

Haltia katsoi minuun ja minä häneen.

Hän otti pienen suippolakkinsa päästään, piti sitä molemmissa käsissään ja seisoi kotvasen aikaa paljain päin, vaiti ja vakavan näköisenä...

Se oli iltatuulahdus, joka tuli lausumaan hyvää yötä metsälle! Ne puhuvat toisinaan niin kummallista kieltä keskenään, sanoi haltia.

Ja sitten hän taas hymyili minulle, nyökäytti päätään ja katosi metsän pimentoon. Minä seurasin häntä nähdäkseni, minne haltia kiiruhti. Hän riensi metsäpolkua pitkin niin nopeaan, että minä tuskin pysyin hänen perässään.

— Älä mene! Jää minun luokseni! rukoilin minä, sillä minä pidin paljon haltiasta.

Taasen haltia nyökäytti päätään ja hymyili niin ystävällisesti, etten ikinä sitä unohda.

— Älä pyydä minua viipymään, minun täytyy joutua — »hänen» luokseen!

Kenenkä luokse? kysyin minä.

— Hänen luoksensa, vanhuksen luokse tuonne suureen punaiseen taloon. Minä olen hänen ystävänsä. Kun iltatuulahdus on käynyt lausumassa hyvää yötä metsälle, silloin minun työpäiväni on päättynyt ulkona, ja sen jälkeen minä vartioitsen taloa »hänen» nukkuessaan. Se on minun tehtäväni elämässä. Tiedätkö, mitä saattaa tapahtua, ellei tarkoin täytä velvollisuuksiaan? Sen kerron toiste kun tavataan. Ja tämän sanottuansa haltia riensi entistä nopeammin kapeata metsäpolkua kartanoon päin.

Silloin minun sydämmessäni heräsi ystävällinen tunne niinkuin ainakin, kun on tavannut jonkun hyvän olennon. Ja haltia oli hyvä. Sen minä huomasin silloinkin, kun hän sanaakaan sanomatta katsoi minua.

Minä juoksin kaikin voimin, ettei haltia pääsisi näkyvistäni.

Tiedätkö, mitä hän teki?

Hän raoitti kaikkia ovia. Hän pisti päänsä vanhan Maijan tuvan ovesta sisälle, kurkisti Anna Liisan, Leenan ja renkien asuntoon ja tarkasteli joka huoneen talossa. Sitten hän juoksi heinälatoon katsomaan, ettei tallirengiltä ollut jäänyt tulta nurkkiin. Hän käväisi tallissa taputtamassa Pelleä ja Pollea. Navetassa hän lausui hyvää yötä lehmille ja vasikoille ja porsaille sekä nyökäytti päätään lampaille karsinassa.

Sieltä haltia meni suureen punaiseen taloon, jossa »hän» asui, juoksi huoneesta huoneeseen ja katsoi, että kaikki oli järjestyksessä yötä varten.

»Hänen» huoneessaan haltia viipyi kauan. Hän kurkisti joka nurkkaan, asetteli kapineet hyvään järjestykseen yöpöydällä, astui sitten varovasti ovea kohden, pysähtyi ovensuuhun ja katseli ympärilleen. Sitten hän taas otti suippolakkinsa päästään, kuten äsken metsässä, seisoi hetkisen ääneti ja kukaan ei tiedä, mitä haltia silloin ajatteli.

Sitten hän katosi ovesta.

Myöhään iltasella tuli haltia minun luokseni.

— Älä pelkää, jos yöllä kuulet torven toitotusta, sanoi hän. — Palovahti kulkee täällä ympäristöllä kaiken yötä ilmoittaen torvellaan ajan kulua.

Tuo kiltti pikku haltia oli ajatellut, että minä yöllä säikähtäisin palovahdin torvea, ja siitä syystä hän oli kiiruhtanut minua varottamaan.

— Viivy luonani hetkinen, rukoilin minä taaskin.

Ja haltia istuutui huoneeseeni.

HALTIAN KERTOMUS.

— Minä lupasin kertoa sinulle, mitä saattaa tapahtua, jos unohtaa velvollisuutensa, alkoi haltia.

— Muutamana iltana vuosia sitten paloi tuolla alakerrassa iloinen takkavalkea. Tulinen kekäle putosi pehmeälle matolle. Kukaan ei nähnyt sitä ja haltia oli poissa.

Matto alkoi kyteä. Huone oli täynnä savua ja koko talo liekkien vallassa. Tuli paukkui ja humisi; liekit loimusivat korkealle pilviin. Kaikki riensivät ulos huoneista. Ei mitään saatu pelastetuksi. Seinähirret ryskien katkeilivat. Myrsky heitteli palavia kekäleitä rakennuksesta toiseen ja kuumuus oli hirvittävä. Renkitupa paloi, talli paloi, vaunuja paloi, vanhan Anna Liisan tupa paloi. Viisitoista rakennusta paloi sinä yönä poroksi, ja hän, vanhus, katseli surullisena hävityksen kauhistusta.

Vihdoin hän poistui ja meni saunaan lepäämään. Se oli ainoa huone koko talossa, joka oli liekeiltä säilynyt.

Kun minä saavuin kotiin ja näin tulipalon, näin huoneet poroksi palaneina, niin että ainoastaan tulisijat seistä törröttivät synkkinä rauenneitten raunioitten keskellä, silloin minä ajattelin: tämä on minun syyni! Minä en ollut valkeata vaalimassa. Haltian sormi ei ollut kekälettä sammuttamassa, silloin kun se matolle putosi. Minä olin sinä iltana juossut omilla asioillani enkä ollut pitämässä silmällä sitä, mitä kukaan muu ei huomaa.

Se on minun elämäntehtäväni, ja sen minä olin laiminlyönyt.

Nyt minä juoksin »hänen» luotaan Anna Liisan, vanhan Maijan ja tallirengin luo, kävin Pellen ja Pollen tykönä, jotka olivat laitumella metsänreunassa ja pyysin sydämmeni pohjasta anteeksi kaikilta, jotka olivat tulipalon kautta joutuneet kodittomiksi. Silloin »hän» otti minun pääni molempien käsiensä väliin ja katsoi minua silmiin...

Minä ymmärsin, mitä hänellä oli mielessä!

Vuoden kuluttua hän oli saattanut kaikki entiselleen.

Silloin täällä veistettiin, muurattiin ja maalattiin. Kaksikymmentä uutta rakennusta kohosi palaneitten sijaan. Tuo suuri rakennus ja kaikki nuo punaiset tuvat valkoisine nurkkineen ja ikkunalautoineen ovat hänen rakennuttamiaan. Me teimme ripeästi työtä. Minä kävin tuvasta tupaan hänen asioillaan, katsomassa että jokainen sai kotinsa entistään paremmaksi, että ovet tehtiin lujat ja seinänrakoset tilkittiin tarkasti. Kun minä istuin hajareisin katonharjalla nauloja takomassa, niin sydämmeni suli liikutuksesta. Minä ajattelin: en koskaan, en iki maailmassa lähde pois vanhuksen luota illan tultua...

Ja tätä kertoessaan haltia itki haikiasti.

Minä ojensin käteni lohduttaakseni häntä, mutta samassa hän hypätä ponnahti paikaltaan aivan kuin pallo ja riensi nopein askelin herättämään palovahtia, joka oli nukkunut istualleen.

Kello oli kaksitoista.

Samassa kuulinkin juhlallisen torventoitotuksen kartanolta.

Palovahti oli hereillä.

Seuraavana päivänä matkustin pois.

Ja vaunuihin astuessani näin haltian istuvan kuskipenkillä.

Hän saattoi minua kappaleen matkaa. Vaunut pysähtyivät. Haltia hyppäsi alas.

Hyvästi! huusi hän minulle. Älä koskaan unohda velvollisuuksiasi, pieniä enemmän kuin suuriakaan. Ole uskollinen! Silloin voit hiljaisella mielellä, ilman levottomuutta odottaa elämän »iltatuulahdusta».

Hän heilutti iloisesti pientä suippolakkiaan ja katosi koivujen väliin.

JOULUAAMUNA MAALLA.

Lumitähtien sankka sarja Se peittävi mustan maan. Yks' tähtönen pilven alta Se tuikkivi yksin vaan.

Se aamun tähtenä loistaa: Jo mennyt on jouluyö, Ja kansa se Herraa kiittää, Ja temppelin kello lyö.

Se kutsuvi nuoret, vanhat Iki lemmen lähteellen. Jo täyttyvi toivolla mieli Myös kulkijan uupunehen.

Sinä, Herra, Sä yksin tiedät, Ken nöyrä ja vilpitön lie: Suo rauhasi siunaus sille Ja valkeuteesi se vie!