Part 1

DONATIENNE

Kirj.

René Bazin

Suomentanut

Santeri Rissanen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

SISÄLLYS:

Ros Grignonin mökki. Matkalle lähtö. Matkalla Parisiin. Perkkiö. Ryöstö. Viimeinen sunnuntai kotona. Jäähyväiset. »Café Donatienne.» Teatterissa. Ohikulkija. Kesä. Äiti.

ROS GRIGNONIN MÖKKI.

He istuivat, mies ja vaimo, kummulla kyyhöttävän tupansa kynnyksellä, pää käteen nojaten. Mies oli harvinaisen kookas, vaimo tavattoman pieni; molemmat polveutuivat vanhoista bretagnelaisista suvuista. Illan varjot sulkivat heidät jo syliinsä.

Istujain eteen avartuvan näköalan laajuutta voi kummun laelta aavistella vain taivaan ranteella olevasta kapeahkosta, peninkulmaisesta, siellä ja täällä kohoavien mataloiden kukkuloiden katkaisemasta ruskojuovasta. Ruskon hohdetta ei liiennyt taivasta peittäville paksuille pilville eikä hämyssä rinteinensä maininkimaisesti aaltoilevalle Lorgesin metsälle. Pilvet ja puiden latvojen välillä kiiriskelevä sumu levisivät samansuuntaisina kuoleman kaltaisessa hiljaisuudessa. Silloin tällöin lehahti ilmassa voimakas tuoksu — öisen metsän henkäys. Metsikön laidassa, kolmisen sataa metriä mökistä, häämötti äsken muokattu maapala ruskeana täplänä. Sen vieressä oli laihaperäinen leikattu tattaripelto ja pellonlaidalla pienehkö, sorainen ja värihernettä kasvava kumpu. Kummun laella oli Ros Grignonin mökki.

Perhe kitui puutteessa. Mies oli nainut sotapalveluksesta päästyänsä erään merimiehen tyttären. Tytär oli ollut palveluksessa Yffiniacissa, Ploeucin naapuripitäjässä. Hän oli saanut siellä säästetyksi muutaman frangisataisen. Säästöjensä lisäksi omisti hän vain valkean, siipiniekan, alppiorvokin teriötä muistuttavan bretagnelaispäähineen ja sen alla eloisan, viattoman, tumman silmäparin.

»Mennään tupaan», kehoitti Louarn.

Jeanin sulkiessa ovea kiiltäväksi kuluneella puutangolla oli vaimo, miestänsä uteliaampana, nostanut permannolta pulloon pistetyn kynttilän pöydälle ja kysyi vilkkain, kiiluvin katsein:

»Jean, keneltä luulet sen olevan?»

Louarn astui pöydän luo, käännälti kirjettä kerran pari kourissansa ja kohotti sen kohti pitkiä, laihoja, sileiksi ajeltuja korvapartakasvojansa. Käsiala ei ollut asianajaja Guillonin.

»Ota, lue, Donatienne! Häneltä se ei ole. Minä en osaa lukea näin koukeroista kirjoitusta.»

Mies sai nyt vuorostaan tähystellä vaimoansa. Vaimo luki kirjeen nopeasti ja seurasi rivejä päätänsä käännellen. Sitten hän punastui, alkoi vapista ja vilkaisi vihdoin hymyillen kyynelten kostuttamin katsein mieheensä.

»He haluavat minua imettäjäksi.»

Louarnin muoto synkkeni. Hänen kulmikkaat, äsken muokatun maan kaltaiset kasvonsa kuopittuivat.

»Kutka he?» kysyi hän.

»En osaa sanoa tarkalleen. Heidän nimensä on tuossa. Mutta Saint-Brieucin tohtori on esittänyt minua heille.»

»Milloinka sinun olisi mentävä?»

Nähdessään miehensä ilottoman ilmeen painoi vaimo päänsä pöytää kohden.

»Huomenaamuna. He kehoittavat minua tulemaan ensimäisellä junalla. Tätä en enää odottanut, ystäväni!»

Jo Joelin syntymää odotellessa oli heidän päähänsä pälkähtänyt hankkia Donatiennelle samanlainen imettäjän toimi kuin monella hänen sukulais- ja naapurivaimollansa oli. Donatienne oli puhunut aikeesta Saint-Brieucin lääkärille ja lääkäri oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa muistiin. Kun ei asiasta kuitenkaan ollut kuulunut kahdeksaan kuukauteen mitään, otaksuivat he koko puuhan rauenneen. Louarn oli vielä elonkorjuun aikana pari kertaa viitannut siihen. »Hyvä, etteivät he sinusta huolineet, Donatienne! Miten minä olisin suoriutunut kaikesta yksin?»

»Tätä en enää odottanut», toisti pieni bretagnelaisvaimo. »Se tuli ihan yllättäen!»

Vasten tahtoakin alkoi hänen sydämensä tykyttää rajummin. Veri pakkautui hänen päähänsä. Kirjeestä tulvi hänelle epämääräinen riemu, jota hän kuitenkin kainosteli. Siinä oli tarjolla tuokio vapautta kurjuudesta, hetkisen helpoitus perheenäidin lapsi- ja karjahuolista, raskaasta raadannasta. Siinä lupautui heitä molempia painava köyhyyden ja yksitoikkoisuuden taakka solumaan pois hartioilta. Hänen mielikuvituksessansa alkoi myllertää kaikki sekaisin: Ploeucin naisten tavanmukaiset tarinat imettäjien hemmoittelusta kaukaisissa kaupungeissa, nopeasti elähtyneet haaveilut koruompeleisista liinavaatteista, silkkinauhoista ja kultarahoista sekä ylpeähkö tietoisuus siitä, että hänet oli esittänyt toimeen hienolle parisilaisperheelle oikea lääkäri!

Hän huomasi hämilläolonsa ja poistui vihreäuutimisen vuoteen vieressä olevien kehtojen luo, muka kohentamaan Luciennen ja Joelin peittoa.

»Ikäväähän se on, ystäväni, mutta — tiedäthän — ohimenevääkin.»

Hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi. Hänen oma, seinällä liikehtivä varjonsa näytti yksin elävän koko tuvassa. Voi kuulla kastepisaroidenkin putoamisen olkikatolta pihakiville.

»Minähän ansaitsen rahoja», jatkoi hän, »ja lähetän sinulle. Luultavasti he ovat rikkaita ja lahjoittavat vaatteita lapsilleni. Ne olisivat kipeään tarpeeseen.»

Talon ainoa asuinhuone vaipui kuoleman kaltaiseen äänettömyyteen. Sama äänettömyys kietoi syleilyynsä ulkona tyynessä ja kosteassa syysyössä metsät ja nummet. Donatiennen äskeinen kahlitsematon riemu vaimeni vähitellen ja hänen kasvoistansa katosi Louarnia loukkaava ilme. Hän katsahti mieheensä.

Jean ei ollut paikaltansa hievahtanut. Valo lankesi suoraan hänen sinisiin, sumenneihin, tuuheiden kulmakarvojen varjostamiin silmiinsä. Hänen katseensa oli murhetaakkaansa menehtyvän miehen. Hän tuijotti Donatienneen, tajuamatta tämän hymyä, punastumista ja hitaita liikkeitä kehtojen luona. Hän katseli puolisoansa epätoivoisena kuin äärettömistä etäisyyksistä, satojen peninkulmien päästä. Samanlainen lienee merimiehen ilme hänen tähystellessään taivaanrannalta määrättömille merille poistuvaa purjetta.

»Jean», lausui Donatienne. »Jean Louarn!»

Jean hivuttelihe pöydän kulmitse Joelin kehdon luona liikkumatta seisovan Donatiennen luo ja tarttui hänen käteensä. Kynttilän kituvassa valossa katselivat he yhdessä uinuvia pienokaisiansa. Lasten vaaleat päät olivat vierähtäneet vastakkain puolittain kohollaan olevan pieluksen peittoon.

»Huolehdi heistä», virkkoi vaimo. »Joel on vielä niin pieni ja Lucienne niin vallaton, ettei tiedä, minne hän milloinkin pujahtaa. Olen alati ollut sydän kurkussa kaivojen vuoksi. Huomauta siitä sille, joka tulee sijaisekseni.»

Mies teki myönteisen eleen.

»Muutoin pälkähti päähäni», jatkoi Donatienne, »että voisitkin pistäytyä aamulla Ploeucin kauppalassa kysäisemässä Annette Domercia palvelijaksesi. Mielestäni hän menetteleisi. Miten sinusta?»

Louarn kohautti hartioitansa.

»Miten voit vaatia, että minua miellyttäisi sinun mentyäsi mikään», vastasi hän. »Koetan kuitenkin parastani kaikessa.»

»Ja kaikki käy hyvin, siitä olen varma. Älä nyt suotta hätäile. Kaikki seudun naisethan tekevät niinkuin minä. Minä olenkin säilynyt kotonani kauemmin kuin muut. Katsos, minähän olen jo neljänkolmatta.»

Hän loruili edelleen hyvin vilkkaasti, antaen miehellensä menettelyohjeita, joita tämä ei kuullut, ja laverrellen poismenonsa lievikkeitä, jotka eivät lohduttaneet toista ollenkaan. Äkkiä hänen heleä äänensä vaimeni ja samettipuseron alainen povi alkoi aaltoilla nopeammin. Hän ei ollut sanonut vielä kaikkea. Hän mumisi:

»Ja sittenkin — Jean raukka!»

Mies kiersi kätensä vaimonsa vyötäröille ja kantoi puolisonsa kuin pienen lapsen takan luo jakkaralle. Siinä oli heillä ollut tapana istuskella talvi-iltoina, savukourun alla. Mies lysähti istuallensa, nosti puolisonsa polvillensa ja painoi hänen soman, pienoisen päänsä olkaansa vasten. Donatienne muisti silloin muutaman heidän häittensä jälkeisen illan. Jean oli silloinkin pitänyt häntä näin polvillansa osaamatta tulkita tunteidensa hellyyttä muutoin kuin hokien: »Vaimo! Vaimo!» — Jean ei suudellut häntä, vaan katsahtamattakaan puolisoonsa pusersi häntä sylissään ja kietoi käsiinsä voimakkain ottein olennon, joka oli vain hänen omansa. Sallien sydämensä hetkiseksi hulmahtaa erohetken hellyydestä, soperteli hän: »Oi, vaimo!» Tähän ainoaan lauseeseen kätkeytyi kaikki: hänen rakkautensa, levottomuutensa, epämääräinen mustasukkaisuutensa sekä kaipaus, joka heräsi hänen katsellessaan kaikkea sitä, mikä puolison poistuttua oli tuntuva niin tyhjältä: kehtoja, vuodetta, pöytää, vaatearkkua, yksinpä läävääkin, josta tavan takaa kuului seinähirsiin sattuvia sarvien tölmäyksiä.

He istuivat kookkaan, nokisen, aukostansa tupaan sumu-utua hitaasti huuruttavan savukourun alla.

Donatienne oli yritellyt irrottautua hänestä, mutta Jean ei hellittänyt. Silloin oli vaimonkin vallannut tuntemattoman tulevaisuuden pelko. »Tietäisinpä vain, minne sinä joudut», oli Jean lausunut. He eivät olleet selvillä matkan maalista.

Donatienne menisi ja Jean jäisi — siinä kaikki, mitä he käsittivät. He kokivat luoda jotain paikalliskäsitettä sen mukaan, mitä Jean oli kuullut kasarmissa ja mitä Ploeucin naiset olivat lörpötelleet, mutta he eivät saaneet muodostetuksi alkeellisintakaan kuvaa siitä salaperäisestä seudusta, jonne Naemin, Luciennen ja Joelin äiti päivän kuluttua oli joutuva.

Tuulenpuuska tempasi pöydälle unohtuneen kirjeen kiidättäen sitä pöytälaudoilla. Savutorven aukeamasta näki Jean taivaan vaihtaneen väriä ja seestyneen.

»Kuu kohoaa korpien ylle», lausui hän. »Kello on yli kymmenen, Donatienne.»

He nousivat kourun alta, mies riisuutuaksensa levolle, vaimo vaaliaksensa valveutunutta pienoisinta.

Yö peitti pian Ros Grignonin ja sen uinuvat asukkaat. Kunnaikkoa ja leikattua peltoa kattavan sumun silmänteistä tuikahti näkyviin tähti tähden jälkeen, jatkaen tuikekulkuansa toisille vainioille ja toisten avarain nummien sekä laajojen lakeuksien tuville. Yhytti niin yösydän, tiet olivat taivaltajitta, akkunat luukuilla suletut. Sydämissä uupui uneen riemujen runsaus tai tuska. Raskaat leipähuoletkin olivat lepoon tuudittuneet. Vain Bretagnen niemimaata huuhtovalla ulapalla pilkoittelivat pimeässä purjehtivien laivojen tulet. Mantereella oli valitus vaimennut hetkeksi. Jean Louarninkin tuvassa oli hiljaista. Mies nukkui, vavahtaen silloin tällöin unissansa. Hänen vierellänsä oli pieni ja hento Donatienne kuutamossa kuin näkinkengän kuoresta muovailtu morsiuspukuinen nukke. Sellaisia näkee joskus Bretagnen puotipahaisissa.

MATKALLE LÄHTÖ.

Päivä ei valjennut kirkkaana. Taivasta peittävät pilvet tosin vaalenivat, mutta eivät ilmaisseet auringon kohoamiskohtaa.

Jean Louarn oli lähtenyt kotoansa liikkeelle ennen auringon nousua. Hän aikoi lainata Ploeucin kauppalasta hevosen ja tuoda Annette Domercin tullessansa. Kotona pukeutuivat Donatienne ja Naemi parhaillansa. Naemi oli alkanut autella äitiä aamuaskareissa. Tyttönen istua kyyhötti kumarana vuoteen laidalla, pörröinen tukka riippuen unisilla silmillä. Hänellä oli työ ja vaiva tasapainoa tavoitellessaan ja vetäessään sukkia jalkoihinsa sekä pauloittaessaan pukuansa.

Donatienne oli vihdoin saanut pukeutuneeksi ja oli jo liikkeellä.

Hän katseli äänetönnä vuoroon kutakin lastansa. Jeanin ilmoittaessa: »Kello on viisi, päivä on pian käsissä», oli äidinrakkaus äkkiä leimahtanut Donatiennessä uuteen eloon. Ajatellessaan jättävänsä nyt kolme pientä, maailmaan saattamaansa olentoa, pienimmänkin, vielä vieroittamattoman, tunsi hän sydäntänsä kouristavan. Hän tunsi heitä katsellessaan tuskaista pelkoa, ettei ehkä enää näkisikään heitä tai että joku pienokaisista olisi hänen palatessaan poissa. Kuka heistä? Hän ei uskaltanut jatkaa aavistuksiansa, sillä vaara näytti vaanivan juuri sitä, johon hän katseensa käänsi. Mietteissänsä nosti hän nukkuvan Joelin rinnoillensa.

»Naemi», kehoitti hän hiljaa, »käy heittämässä sylys olkia lehmälle. Kuulen sen liikkuvan.»

Hän kumartui hymyilemään sylilapsellensa, jonka pienet kasvot peittyivät äidin rintoihin ja paidan poimuihin. Pienokaisen huulet alkoivat imeä innokkaasti, hellittyen vain lapsen nautinnostansa hengästyneenä levätessä. Äiti mieli huutaa hänelle ääneen: »Vie kaikki, armaani! Illalla et enää saakaan. He antavat sinulle silloin maitoa, josta et pidä. Sinä pidätkin vain oman emosi antimesta. Juo viimeisen kerran kylläksesi!» — Kun Joel nukahtaen päästi nännin huuliltansa, kutitteli äiti hänen huuliansa sormellaan yhäkin elonvoimaista juomaa hakemaan.

Huolettomana hymyillen hän laski lapsen kehtoon ja jäi katselemaan, kunnes äkkiä muisti ajan kuluvan. Naemi palasi läävästä oljenkorsia tukassaan. Donatienne riensi arkun luo. Siinä hän säilytti sekä omia että lastensa pukineita — päällysvaatteita ja karkeita liinavaatteita. Hän kääräisi nopeasti nyyttiin vanhan alushameensa, kaulaliinan, alusvaateparin ja pari päähinettänsä. Ne hän pani ruokaliinaan ja kiinnitti liinan nurkat neulalla. Muuta hän ei ottanut mukaansa, sillä seudun naiset olivat neuvoneet häntä jättämään muun kotiin, koska herrasväet tavallisesti kustansivat kaiken, mitä puuttui. Niin tekivät varattomimmatkin.

»Kuule!» virkkoi hän kuulostellen.

Hääräilevä Naemi pysähtyi. Voi eroittaa selvästi lähenevien kärryjen kolinan. Tulija oli Jean, joka ajaa koluutteli äsken kivettyä tiepalaa, noin kolmesataa metriä mökistä. Donatienne ehti töintuskin täydentää pukeutumistansa. Puettuna parhaaseen mustaan, poimuteltuun, avoimella valkokauluksella varustettuun asuunsa ja vaaleaan siipipäähineeseensä oli hän tiukkaan kierrettyine tukkalaitteinensa miellyttävä.

Jean astui tupaan. Hänen seurassansa oli solakka, hieman kumara tyttönen, näöltänsä tuskin viisitoistavuotias, mutta ijältänsä kuitenkin jo seitsemäntoista vanha. Tytön silmät muistuttivat päivettynyttä ihoa.

»Hyvää päivää, Louarn rouva!» lausui hän.

Donatienne ei vastannut. Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet miltei sokaisten. Hän suuteli uinuvaa Joelia ja kehdossansa käännähtävää Lucienneä. Naemi ei käsittänyt miksi äiti itki, ja hiipi hänen luoksensa. Donatienne sulki hänet syliinsä.

»Oma, pikku rakas tyttöseni, otathan sinä siskosi hoitoosi, eikö totta? Älä loittone koskaan kovin kauas heidän kanssansa. Minä palaan pian — hyvästi!»

Hän päästi Naemin, tempasi vaatenyyttinsä ja sinisen pumpulisateensuojansa, riensi töllistelevän palvelijan ohitse pihalle ja kiipesi kärryihin. Louarn hillitsi sillä välin hevosta.

Hetkistä myöhemmin olivat he jo kummun juurella. Olkikaton alainen tuvan ovi oli kuin musta kolo, jonka keskeltä häämöitti olento, tuvassa oleva lapsi. Se hälveni samassa, Ros Grignon katosi tien mutkaan ja Donatienne näki enää vain naapuriaituuksia sekä etäämpää vieraita, outoja ketoja, puita ja kujia. Louarn näytti kiintyneen vain ajamiseen. He kiiruhtivat Ros Grignonia lähinnä olevalle rautatieasemalle. Tammien ja omenapuiden latvuksissa leijuva aamusumu oli kosteaa ja painostavaa.

Mäellä, muutamia satoja metrejä asemalta, kääntyi Jean Louarn puolisoonsa ja suuteli hänen otsaansa.

»Kirjoita minulle», kehoitti hän, »että tiedän, missä olet. Olen niin levoton sinusta, Donatienne!»

Nuori vaimo vastasi:

»Luonnollisesti on sinunkin kirjoitettava minulle kaikesta, mitä tapahtuu.»

Hän ei suudellut miestänsä. Hänet oli kasvatettu ankarien perintätapojen mukaan. Bretagnessa otaksutaan odottamattoman katselijan piilevän joka pensaassakin.

Kärryt ajoivat asemalle juuri puolikymmenen-junan saapuessa Pointivystä. He ehtivät tuskin työntäytyä lippuluukulle. Mies kantoi valkoista kääröä, vaimo avasi kuluneilla kuparikolikoilla täytetyn kukkaronsa.

Kiireisinä kulkivat he odotussalin poikki, törmäillen mitättömine kantamuksinensa milloin mihinkin. Donatienne kiipesi kolmannen luokan vaunuun, jonka ovea junailija piti avoinna.

»Hyvästi», äänsi Louarn.

Donatienne ei kuullut häntä. Louarn näki vielä kauniiden, rusoittavien kasvojen, ruskeiden silmien ja häilähtelevien päähinesiipien vilahtavan vaunun peilikirkkaan akkunan ohitse. Liikkumattomana jäi hän asemasillalle tuijottamaan Donatienneä kiidättävää höyryhepoa.

MATKALLA PARISIIN.

Vaimoansa muisteleva Louarn palasi yksin kotiinsa. Donatienne oli ensin heittäytynyt kyynelöiden vaununsa nurkkaan, mutta, unohti pian ikävän, kuullessaan ympäriltänsä ranskalaisia ja bretagnelaisia keskusteluja tai pitkin junaa kajahtavia asemain nimien huutoja. Uusia matkustajia astui vaunuun. Donatienne tunsi heistä vielä useimmat tai voi päätellä naisten päähineistä ja miesten liivien päärmeistä sekä ommelkoristuksista, mistä maakunnasta mikin oli. Muudan Lamballepäähineeseen puettu nainen kysäsi häneltä, matkasiko hän kenties kauaskin.

»Parisiin asti», vastasi Donatienne.

»Epäilemättä imettäjäksi?»

»Niin. Jätin lapseni, Naemin, Luciennen ja Joelin. Kuten käsitätte, ei nuorin ole vielä suuren suuri.»

Hän jutteli tälle oudolle, osaaottavalle naiselle minkä mitäkin pienokaisistansa. Hänestä oli hupaista haastella henkilön kanssa, joka ymmärsi häntä ja oli itsekin äiti. Uusi ympäristö huvitti häntä ja aiheutti lukuisia hämmästyksiä. Hänen käsitepiirinsä oli rajoittunut tähän asti ainoastaan Yffiniacin ja Ploeucin puitteisiin. Huomasipa hän senkin omituisuuden, että eläinkunta tuli sitä voimakkaammaksi, kuta kauemmaksi Ros Grignonista kerittiin sekä että keltaohdakkeet ja orapihlaja-aitaukset olivat yhä harvinaisempia.

Remusiin oli hänen pysähdyttävä kolmeksi tunniksi. Muuan vaimo, joka oli huomannut hänen väsymyksensä ja junan tärinästä aiheutuneen huumauksen, vei hänet huokeaan aseman läheiseen ravintolaan kahville. Vaimo oli tanakka, kurttuisa mummo, hyväntahtoista ja rattoisaa ihmislajia, joka kääntyy kursailematta ja luottaen kaikkien kiltin näköisten ihmisten puoleen ja on aulis uhrautumaan omaa etuansa ajattelematta kuin sisäisestä pakoituksesta.

Yhdessä pistäytyivät he vielä kaupungin kirkossa ja puistossa. Erotessansa he jo pitivät hieman toisistansa. Lausuessaan mummolle jäähyväisiänsä aavisteli Donatienne vaistomaisesti hyvästelevänsä ja syleilevänsä samalla vanhaa, tuttua kunnon Bretagneakin. Donatienne läksi toisella junalla kuin mummo. Mummo vetisteli arvaillessaan, mitä tuosta tuntemattomasta, kauas bretagnelaiselta kamaralta uskaltautuvasta nuoresta naisesta oli tuleva.

Juna oli juossut jalavien ja tattarivainioiden reunustamien sekä omenapuukujien halkomien niittyjen poikki, kohisten nyt Sarthen ja Mayennen viljavilla seutuvilla. Donatienne painoi päätänsä ikkunalasiin ja katseli ohi vilistäviä vainioita. Se soi vaihtelua sekä palautti ajatukset muistoinensa tutuille aloille. Mutta tuskin oli kaksi kolmannestakaan pitkästä taipaleesta takana, kun jo yllätti pimeä. Aamusta alkaen näköpiirin taustalla pysytellyt punansinervä sumu piiritti nyt kaikilta haaroilta täysin höyryin matkaansa jatkavan junan. Donatienne näki häipyvän tämän viimeisenkin silmien ja ajatusten askartelun. Hän ei saanut selville levottomuutensa syytä. Heitettyänsä satunnaisiin seuralaisiinsa aran silmäyksen, käänsi hän taas nopeasti katseensa yltyvän pimeyden kattamaan ketoon. Hän laski, että näkyviä pensasaitoja oli vain neljä, sitten kolme ja vihdoin ainoastaan kapea tietä rajoittava uoma. Koettaessaan eroittaa ani harvojen, siellä täällä häämöittävien, pimeässä mataloista akkunoistaan valoa vilkuttavien asumuksien ääriviivoja, valtasi hänet halu päästä johonkin niistä, saadaksensa äkkiä tuntea itsensä turvalliseksi lämpöisissä suojissa ja rauhallisina istuskelevien ihmisten parissa.

Oli aivan pimeä. Donatienne sulki silmänsä ja ajatteli pitkää taivalta, joka oli kuljettava yöllä sekä lisäksi raiteilla, joiden pieninkin epätasaisuus aiheutti tuskallisen tärähdyksen hänen maitoa pakollansa olevissa rinnoissaan.

Silmänsä avattuaan hän näki hämyisessä lampun valossa naisen istuvan penkin toisessa päässä. Nainen varoi toisella kädellään helmassaan olevaa pientä, valkoista ja pitkulaista kääröä. Hänen hameensa oli kohoutunut hieman edestä sekä poimuutunut syvään sivuille. Hänen toisessa kädessään oli avoin sanomalehti. Hän oli yritellyt sitä lukea, mutta lehti oli luisunut vähitellen käärölle, peittäen sen miltei kokonaan.

Donatienne nousi. Hän yritteli lähetä tuntematonta vierasta useaan kertaan. Nainen nosti levotonna päätänsä. Pian tuli hänen silmiinsä lempeämpi loiste. Hän hymyili Donatiennen nuorekkaalle muodolle ja maalaispäähineelle. Oivaltaen Donatiennen sanattoman kysymyksen sysäsi hän lehden luotansa lausuen: »Se on lapseni, tytön tylleröni. Hän on nukkunut Le Maitresta, lähtöpaikastamme saakka.»

»Minäkin olen äiti», vastasi Donatienne. »Matkustan Parisiin, imettäjäksi.»

Hän pujotteli poveltansa lääkärin kirjeen.

»Oh», lausui nuori nainen. »Boulevard Malesherbes! He lienevät rikkaita ihmisiä!»

»Niinkö luulette?»

»Niin. Onhan se Parisin kauneimpia osia. Teillä on onni oppaananne!»

»Matkustatteko tekin Parisiin?» kysäsi Donatienne.

»En, Versaillesiin.»

»Kai miestänne tapaamaan?»

Vieras vitkasteli tuokion. Sitten vastasi hän pehmein, mutta hieman hiljaisemmin äänin:

»Ei minulla miestä olekaan.»

He vaikenivat molemmat. Nuo sanat olivat tavallaan heidän surullisina jäähyväisinänsä. Donatienne palasi nurkkaansa. Hän vaipui hänelle tähän asti vallan outoihin ongelmoihin, niin ettei huomannut vieraan poistumistakaan Versaillesissa. Mutta hetken vierähdettyä hän muisti kuitenkin lyhyestä, liikuttavasta keskustelusta vain parisen valtavaa, sydäntä ylpeydellä ja riemulla täyttävää sanaa: Parisin, joka läheni lähenemistänsä, ja rikkauden, joka vihdoin olisi käden kosketeltavissa. Hän oli nyt lähellä tuota suurta salaperäistä kaupunkia. Se lähetti viestinsä taivaalle heijastuvalla hohteellansa ja sadoilla, kaukaa tulikipeninä kimaltelevilla kaasuliekeillänsä. Donatiennen lävitse viilsi väristys. Hän oli merimiehen lapsi ja tunsi tavallaan esi-isiensä ja heimonsa kuumeisen kaihon, kun he laskettelivat laajoilla maailman ulapoilla ja uneksivin, seikkailujanoisin mielin hehkuivat uusien maiden näkemishalua. Hänkin jätti, niinkuin hekin, taaksensa köyhän kodin, elämän yksitoikkoisuuden ja raskaan raadannan, matkansa vapauttamana.

Asematulien häikäisemänä, vaunujen kolinan ja veturien vihellysten huumaamana, tuntematta väsymystä ja muistamatta etäistä, syrjäistä, ohdakkeita siittävää seutua, seisoi hän asemalla hymyilevänä, nuorentuneena ja kauniimpana, voimakkaan riemu- ja toivokuohun kannattamana.

Ijäkäs kamarineito otti hänet asemalla huostaansa. Heitä odottivat aseman edustalla katetut vaunut. He nousivat niihin ja asettivat Donatiennen vaatemytyn väliinsä. Donatienne vastasi hätäisesti vaunutoverinsa kysymyksiin, hellittämättä hetkeksikään katsettaan vaunun akkunasta näkemistänsä ohi soluvista pitkistä kaduista. Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli Parisi valoisa, eloisa ja meluisa. Kun he ajoivat Seinen ylitse, luuli Donatienne näkevänsä ilotulituksen, tosin komeamman kuin olisi osannut uneksiakaan. Place de la Concordella kysäsi hän Champs-Elyséehen viitaten: »Onko tuo tuolla metsää?» Hänen huomionsa kiintyi aina uusiin ja uusiin, raskaiden porttien sulkemiin taloihin. Hän seurasi niitä katsein, kunnes ne katosivat. Ne olivat vallan kuin hänen omiansa jokainen. Hänen sydämensä sykähteli vilkkaasti ja hän tunsi astuneensa uuteen isänmaahansa. Samaa olivat epäilemättä tunteneet hänen heimonsa isätkin seikkailurikkailla retkillänsä.

Saavuttuaan kookkaasta tammiportista palvelutaloonsa ja hengitettyään portaikon vienoa kukkaistuoksua, oli hän niin säteilevän, niin kurjuutensa unohtaneen näköinen, että ijäkäs kamarineito kumartui portinvartijan akkunaluukusta lausumaan:

»Tuon tässä erään, joka kotiutuu tuossa tuokiossa!»

He nousivat palvelusväen asuinkertaan, kadoten porraskäytävään.

Samoihin aikoihin, ennen kuin aamu sarasti Bretagnen Ploeucissa, näyttäysi Ros Grignonin kummulla Jean Louarnin kookas hahmo. Hän ei ollut ummistanut silmäänsä. Hän tarttui mieluummin työhön tai samoili metsissä kuin jäi huoneeseen, joka huokui vielä Donatiennen läsnäoloa. Hetkiseksi pysähtyi hän, lapio olallansa, tuijottamaan yöhön, kuin aikomaansa askaretta ajatellen. Sitten hän huokasi ja laskeutui kummun kuvetta pelloillensa.

PERKKIÖ.

Kuusi kuukautta kului. Kevätsateet saapuivat tiheinä, tuimina kuuroina ja kostuttivat maata, takertuen hienoiksi helmilöiksi äsken nousseeseen oraaseen.

Louarn palasi metsästä. Hän oli ollut marraskuusta saakka halonhakkaajana. Työ oli nyt päättynyt ja viimeinen risukuorma oli häipynyt mutkikkaalle tielle. Aika ajoin helähti ilmassa heleä ja hento pikku kellojen kilahdus, kuin enkelien ennakkoilmoitus pääsiäisen tulosta.

Louarn asteli raivaamallaan alueella. Hän oli perkkaillut sen pensas pensaalta. Se oli hänen perkkiönsä, nummen ja nuoren metsäkulmakkeen välillä. Hän tuumiskeli Donatiennen lähdön jälkeisiä tapahtumia.

Talvi oli ollut työläs. Yksin hän oli saanut muokata maata omenapuiden väliin vehnälle ja toisen, laihaperäisen ja kivisen kaistaleen kauralle. Paljon ei tosin Donatiennekaan ollut voinut aikoinaan avuksi olla, hänen kätensä kun olivat liian hennot käsittelemään kunnollisesti lapiota. Lasten huolehtiminen oli lisäksi pidättänyt häntä tuvan seutuvilla. Mutta olipa hänestä ollut omalla tavallaan hyötyäkin. Koko Ploeucin pitäjässä ei ollut taitavampaa eikä tarkempaa kättä. Vakojen valmistuttua saattoi hän pysytteleidä pellolla kolme, viisi, jopa kahdeksankin päivää yhteen menoon. Hän kiinnitti esiliinansa kulman vyöhönsä, täytti liinan laskoksen siemenillä ja asteli pellolla hitaasti, sormet harallansa, siementen singotessa pitkinä paasmoina peltoon. Siellä, missä Donatienne oli kylvänyt, versoi tasaisin vilja.

Tänä kylvökautena oli Ros Grignonin nuori vaimo poissa. Hänen palaamisestansakaan ei vielä kuulunut, vaikka maaliskuun aurinko jo oli houkutellut vehnän vihreälle oraalle ja tattarin vaaleanpunaiselle lehdykälle. Hänen poissaolonsa painosti tuvassakin. Annette Domerc oli perin huolimaton. Hänen mielitekojansa oli vain lasten keralla laukkaileminen pitkin maita ja metsiä, omenien poimiminen sekä kyläläisten kanssa lörpötteleminen. Louarn ei ollut voinut tottua tähän julkeaan ja tympeäkatseiseen tyttöön, joka ei koskaan moitittaessa vastustellut eikä haastellut hankkeistansa, vaan laverteli kylläkin kaksimielisiä juttuja kylän naisista hänen ikäkaudellensa kerrassaan inhoittavalla tavalla.

Talvi oli työläs senkin vuoksi, että Louarn oli saanut hautoa mietteitänsä itseksensä yksinäisyydessään. Annette oli herättänyt hänessä oudostelun siitä, että Donatienne kirjoitti niin harvoin. Moniin askareihinsa kiintyneenä hän olisi itse tuskin tullut sitä huomanneeksi. Se olikin totta, vaimo kirjoitti vain joskus ja silloinkin vain lyhyesti! Louarnilla oli viimeksi saapunut kirje aina mukanansa. Usein se oli kolmen, neljän viikon vanha. Yksin ollessaan tai kun ei kukaan Ros Grignonilainen sitä nähnyt, yritteli hän luoda niistä jonkinlaista johtopäätöstä: »Rouva vei minut katsomaan kilpa-ajoja. Sellaista väenpaljoutta et ole koskaan nähnyt. Olen ollut kerran teatterissa rouvan ensimäisen kamarineidon, Honorinen kanssa». — Yhden ainoan kerran oli Donatienne lähettänyt rahaa.

Tammikuun keskivaiheilla oli neiti Penhoatin asianajaja uhannut panettaa kaiken Ros Grignonissa ryöstöön kolmen vuoden vuokran suoritukseksi. Hän sai viikkoa myöhemmin puolet vuokrarästeistä ja lupasi odottaa loppusuoritusta vielä heinäkuun loppuun. »Olisi ollut parempi, että olisit pitänyt vaimosi luonasi», oli hän huomauttanut mökistä mennessänsä. »Olisit hankkinut hänelle toimen täältä. Tiedätkö edes, missä hän on? Vaimosi on kovin nuori!» — Louarn katsahti häneen bretagnelaiselle talonpojalle ominaisin miettivin ilmein, jota kaupunkilainen tajuaa vain vaivoin. Hänen sydämeensä iskeytyi sentään epäilys ja epämääräinen levottomuus. Kipeinnä oli kuitenkin kiukku.

Mies oli ulonnut metsästä. Hän asteli nummea pitkin Ros Grignonia kohti. Ensi kertaa pisti hänen silmiinsä silloin ohdakkeiden ja väriherneiden voimakas varjo. Kun nuori metsä oli maan tasalla, olivat ohdakkeet ja väriherneet saaneet uutta versoamisvauhtia ja rehoittivat ryväspaikoissaan luonnottoman korkeina, jalkaa yli torpparin pituuden. Louarn pysähtyi ja hajoitteli rypäitä kyynäspäillänsä. Sitten hän tarkasti huolellisesti maankamaraa. Siinä tuntui yhäkin vakoja; pinta oli sulaa, halkeillutta ja hyönteisten sekä peltohiirien pöyhimää. Siellä ja täällä kohosivat vihreät väriherneet ja harmaat ohdakkeet vartevina, mehuisina ja haarakkeisina kuin puut. Ohdakkeiden varsista alkoivat vaaleat oksat jo työntyä esiin ja latvoissa lupailivat puhkeilla punakellervät nuput.

»Esivanhempamme viljelivät nummea. Jospa minäkin yrittäisin? Luulisin siitä leivän levenevän!»

Hän palasi kymmenkunnan askelta ja tarkasteli vihoittavaa vainion orasta. Hän kuvitteli, miltä pelto näyttäisi, jos nummikin olisi perattu. Ja kun hänen ajatuksensa askartelivat alinomaa Donatiennen ympärillä, tuumaili hän:

»Donatiennekin sitä hämmästelisi!»

Tupaan tultuansa hän tapasi lieden luona rahilla istuvan Annette Domercin. Tyttö viittasi pöydälle.

»Vihoviimeinkin kirje teille Donatienne rouvalta.» Joutuin viskasi Louarn rautakankensa permannolle ja kahmaisi kirjeen käsiinsä. Hän riensi ovelle. Siellä näki vielä lukea. Jolloinkin muulloin olisi vaimon kirje tuntunut hänestä kenties liian lyhyeltä.

»Olen onnellinen, mutta kaipaan lapsukaisiani. Suutele heitä puolestani.»

Louarnilla oli mielestään syytä olla tyytyväinen. Suunnitelma, jonka hän juuri oli tehnyt puolisonsa hyväksi, elähytti hänen tunteitansa Donatienneen. Louarn käsitti vain yhden ainoan asian: Donatienne oli kirjoittanut! Hänen mielestään ei Ros Grignon siis ollut häipynyt. Hän käski suudella pienokaisia puolestansa.

Onnellisena pisti hän kirjeen liivintaskuunsa, palasi lasten luo ja suuteli vaatearkun luona leikkivää Naemia ja Lucienneä.

»Lapsirakkaani!» lausui hän, nostaen ensinnä toista ja sitten toista. »Äiti on käskenyt minun suudella teitä hänen puolestansa. Muistattehan te Donatienne äidin?»

Joel nukkui Annetten polvilla. Kumartuessaan suutelemaan Joelia, kuuli Jean Annetten terävän naurahduksen. Tytön pörröiset, aniharvoin päähineen alle kiinnitetyt kiharat hipaisivat hänen kasvojansa.

»Louarn rouva lähettää siis suotuisia uutisia?» uteli tyttö. »Hän palaa kai pian?»

Louarn suoristautui pitkin pituuttansa ja katseli häntä. Tyttö kohotti päätänsä ja hymyili, tähyillen Louarnia arvoituksellisilla silmillänsä. Niissä väreilivät valonheijastukset vaihdellen kuin kissan silmissä.

»Miksi luulet hänen pian palaavan? Hän ei ole lakannut vielä imettämästä», vastasi Louarn.

»Arvelinhan vain. Näytitte niin onnelliselta.»

Annetten kasvoihin oli palannut tavallinen, tylsän tympeä ilme. Louarn tunsi vastustamatonta halua haastella jollekin harvinaisesta ilostansa. Hän vetäytyi tytöstä mahdollisimman ulohtaalle ja istuutui uunin toisella kupeella olevan vuoteen laidalle. Hän kutsui Naemin luoksensa. Lapsi oli kyllin vanha käsittääksensä häntä. Isä istutti hänet vierellensä.

»Pienoiseni», lausui Louarn lempeästi. »Mielessäni kytee uusi aije. Nummi, näetkös!»

»Niin, isä!»

»Minä raivaan sen. En jätä rikkaruohon korttakaan. Teen sen vallan yksin. Minä kuokin maan ja kynnän sen syvältä. Kaiken on oltava valmiina äidin tuloon. Luuletko, että hän iloitsee nähdessään peruna- tai naurismaan? Tuumailenpa pannakin sen nauriiseen. Luuletko, että hän ilostuu, mitä?»

»Entä linnunpesät?» uteli lapsi.

»Ne saat sinä.»

Hän näki Naemin silmissä ilonvälähdyksen. Niistä näytti hänelle hymyilevän rohkaisten poissaoleva äiti. Louarn salli lapsen valvoa tavallista kauemmin. Niin itseensäsulkeutunut ja hyväilyjä kartteleva kuin olikin, leikki hän nyt lapsen kanssa, kokien saada Naemia nauramaan, nähdäksensä vain kerran vielä tytön silmien säteilyn.

Seuraavana aamuna kävi hän nummeen käsiksi. Hän asettui polvinojaan ohdakkeiden ympäröimään ruohoittuneeseen ojaan, kohotti kätensä ja iski äsken teroitetulla kookkaalla puutarhaveitsellänsä sitkeään, sotkeutuneeseen, laajalatvaiseen ja tiheään pensaikkoon. Nummi tuntui vavahtavan. Vesakoissa suhisi vihuri ja pari rastasta pakeni räkättäen. Louarn kuuli lukemattomien pikkueläinten ehättävän koloistansa. Hän hymyili ja kohotti taas teränsä. Taas se kurahti samaan paikkaan, uursi yhä syvemmän uoman pensaikkoon ja singautti valkeat pirstaleet kauas ympäristöön. Louarn peräytyi, oksien rykelmä horjui, kuupertui tasapainostansa ja humahti kukkasinensa ketoon.

Lapset katselivat Annette Domercin kanssa kummulta. He taputtivat kätösiänsä. Louarn viilsi viimeiset säikeet poikki, viskasi pensaan tieltänsä, ja niin eteni nummella. Päivällisiin päästessä oli paksussa pensaikossa jo tuvan puoliskon laajuinen vaalea ala.

Sen sekä seuraavan päivän jatkoi Louarn kuin raivoten raadantaansa. Lammasnahkakintaista huolimatta vuosivat hänen kätensä verta. Vaikka hän oli tottunut elämänsä ajan ainaiseen työhön, oli hän, palattuansa hämärissä kotiinsa ja nyhtäessään sormiin painautuneita okaita, lopen uupunut. Siltäkin hän selitteli riemuiten ja ylvästellen: »Päivä oli perin raskas. Vielä viisikymmentä, ehkäpä vain viisiviidettä sellaista, niin työ on tuota tuonnempana!» Annette Domerc katsahti häneen ääneti. Naemi ei kuullut hänen sanojansa, sillä tuli oli kattilan alta sammumaisillaan. Vastauksena Louarnille olivat vain hänen omat, Ros Grignonista kaukana harhailevat ajatuksensa. Hän uudisti: »Viisikymmentä tai viisiviidettä sellaista vielä!»

* * * * *