Part 5

Mies laahusti keskilattialle, vedellen linttaisia punaisia nahkatohveleitaan. Hänen asunaan olivat tummansiniset, keltapäärmeiset housut ja uumilla pussina pullottava yöpaita. Kaulusta oli auki ja siitä pistihe esille paksu kaula pingoittuneine pöhösuoninensa; kireän ihon alta näki veren suonissa sylkyttävän. Mies lienee muinoin ollut komea. Mutta laiskurius oli hänet kangistanut; sileäksi ajeltu naama vaaleine kulmakarvoineen oli kovin täyteläinen, karvaiset kädet liian lihavat ja luomet riippuivat raskaina silmillä, joissa valveilla olo ja uni ottelivat keskenään.

»Mitä sinulla on sanottavaa?» kysyi Donatienne.

Mies risti kätensä rinnoillensa.

»Tahdon tietää, mitä sinä tuolle vieraalle puhuit.»

»Olet siis taaskin mustankipeä?»

»Kenties».

»Tuolle savensotkijalle?»

Donatienne alkoi nauraa hermostuneesti, kikattaen kovemmin ja kiivaammin kuin tahtoikaan. Hänen pilkallisesta ilmeestään, kiihtyneestä ja halveksivasta ryhdistänsä sekä puhdaspiirteisenä säilyneen päänsä asennosta pilkahti tuokioksi tuttu, harvinaisen kaunismuotoinen bretagnetar.

»Niin, sinä kumarruit häneen päin, kuuntelit häntä ja tartuit hänen käsivarteensa. Älä kiellä. Minä näin kaikki portailta.»

Donatienne kohautti hartioitaan.

»Luuletko, että teen tiliä sinulle sanoistani? Oh, en! Olemmeko me vihityt, mitä? Mitä arvelet?»

»Mitä tuo mies sanoi?»

»Se on minun asiani!»

»Donatienne!»

Mies hapuili tuolia iskeäkseen sillä. Donatienne hellitti korin kädestään ja hyökkäsi uhkaajansa kimppuun, asettuen pystypäisenä, taistelunhaluisena ja kiukkuisena tämän eteen.

»Lyö!» tiuskasi hän. »Ken estää sinua? Tapa minut, ole hyvä! Elämä kerallasi ei ole hauskimpia. Minä inhoan sitä, käsitätkö? Sinuakin! Tee, mitä mielit! Mitä odotat? Älä kuitenkaan luule, että minä tottelen sinua ja teen sinulle tiliä teoistani ja puheistani. Sinulle, miehelle, joka elät minun kustannuksellani!»

Viha väänsi hänen kasvonsa kuopikkaiksi.

Sitten muuttui hän väsyneeksi, ränstyneeksi naiseksi. Sellaiseksi hän oli piakkoin muodostuvakin. Puoliavointen huulien välistä huomasi, että toisesta leukapielestä puuttui hammas. Toiset hampaat olivat valkoiset, hienot ja kiiltävät. Silmät kimaltelivat kuin lakkapäälaineen läike.

Hän uudisti:

»Niin, joka elät minun kustannuksellani!»

Sanat osuivat sangen arkaan kohtaan, koska mies vastasi väkinäisesti:

»Ei ole työtä, tiedäthän.»

»Ei, laiskotteleville vetelyksille ei ole koskaan työtä!»

Mikäli mies koki pelastaa nahkansa, sikäli nainen jatkaen tulistui:

»Sanon sinulle kerran vielä: olen kyllästynyt sinuun, sinulla ei ole käskemismahtia minuun. Sen saat nähdä jonakin päivänä vielä!»

Mies pisti pilkaten:

»Olet liian vanha!»

»En liioin livahtaakseni tieheni.»

Mies siristeli silmiänsä ja kysyi hammasta purren:

»Minne sinä sitten aiot mennä?»

Tuli hetkisen hiljaisuus. Molemmat miettivät kysymystä: »Minne sinä sitten aiot mennä?» sekä samalla mahdottomuutta erota toisistansa ja synnistänsä. Donatienne tunsi hipuvansa taas jo kauan totuttuun, entiseen ala-arvoiseen asemaansa. Keskustelua jatkamatta hän kääntyi ja läksi.

Tultuaan kadulle ja nähdessään Levalloisin talot edessään, oli hän kiihtynyt ja kiihtymystäkin onnettomampi. Hän oli täysin tietoinen toimitettavista asioistaan sekä siitä, että hänen oli sitten palattava kotiinsa. Hän oli elänyt jo ohi sen ikäkauden, jolloin itsensä hillintä helposti horjuu, ja vaikka hän koki karttaa kaikkea sekä entisyyttä muistuttavaa että tulevaisuuden haaveihin houkuttelevaa, oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän aavisteli sisimpänsä suurta kurjuutta. Hän ei liene huomannut sitä koskaan selvemmin kuin juuri tänä aamuna.

Odottamaton keskustelu limousinilaisen muurarin kanssa sekä riita rakastajan kanssa, nehän olivat ilmeinen kurjuuden kuva ja samalla katkerana huomautuksena siitä yksinäisyydestä, jota hän oli viettänyt siitä saakka, kun —

Hän asteli allapäin kattoja ja seiniä kostuttelevassa, katukäytäville hiipivässä sauhunsekaisessa sumuhuurussa, jota viemärit, eläimet ja ihmiset imivät itseensä ja taas pulputtivat povistansa takaisin. Hän ei kuullut maitokauppiattaren kysymystä: »Haluatteko tänään maitoa, Donatienne rouva?» eikä tuonnempaa tervehtivää hedelmäinmyyjätärtä, joka eli kolmine lapsinensa puutteellisissa oloissa ja silloin tällöin katseli kateellisena kahvilan rouvaa, jolla ei ollut perhettä, vaan jota kaupunginosa pikemmin piti rikkaana.

Vastoin tapojaan asteli Donatienne katua sivuillensa pälyilemättä. Hänen mielessään myllersi vain ainoa ajatus: lapset.

Hän oli muistellut lapsiaan aina murhemielin. Ensi aikoina Ros Grignonista lähdettyään itkeskeli hän usein ja mainitsi sydämensä syvyydessä Naemia, Lucienneä ja Joelia. Enimmin hän kuitenkin kaipasi ehkä nuorintaan. Hän oli sitä lähtiessään imettänyt. Parisilainen suojatti sai alinomaa ajatukset häneen. Donatienne muisti poikansa pehmoiset pikkuhuulet. Ne olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa. Hän oli painanut huulia sydämelleen. Ne kaipasivat lakkaamatta ravintoa ja äidin antamaa uutta elämää. Oi, olisipa pikku Joel, Jumalan lahjoittama lapsi, ollut hänen luonaan, saisipa hän suudella niitä toisia, vaikkapa joka toinen päivä tai kerran viikossakaan! Donatienne tunsi, että pienoiset olisivat suojanneet hänet monista houkuttelevista huveista, kaikesta nykyisestä viettelyksestä ja ala-arvoisista esimerkeistä. — Monet kerrat oli hän ensimäisissä ajatusten ja puolittaisten lankeemusten omantunnontuskissaan huudahtanut mielessänsä: »Pienokaiseni, pelastakaa minut!» He olivat kuitenkin liian loitolla. Vieraalla imetettävällä lapsella ei ollut samaa suojelevaa voimaa. Bretagnetar raukkaa vaanivat vaarat kaikkialta, eikä hän ollut valmistautunut vastustamaan niin monta vihollista.

Hänen naistoverinsa ensimäisessä palveluspaikassa Rue de Monceaun varrella eivät olleet kaikki siveellisesti sortuneita. He käyttivät kuitenkin vapaata puhetapaa ja pitivät luonnollisimpina seikkoina sitä, mitä Donatienne piti syntinä. Ne palvelijoista, joilla ei ollut rakastajaa, väittivät vain omaavansa otollisimmat avioliiton edellytykset. He eivät haikailleet mitään ja toimivat vain omaa etuansa silmällä pitäen. Monet heistä olivat Donatienneä sukkelampia ja nokkelampia sekä puhuivat kaikesta nenäkkäästi ja mahtaillen. Donatienne kuunteli heitä kärkkäästi, erittäinkin kun he, hänen herkkäuskoisuuttansa hivellen, kehuivat: »Tiedättekö, bretagnelainen, te olette kerrassaan kaunis noissa silkkinauhakkeissanne ja Ploeuc-päähineessänne. Ihmiset kääntyvät teidän ohikulkiessanne katsomaan.»

Hän tiesi sen sangen hyvin. Naiset imartelivat häntä päästäkseen hänen suosioonsa. Hänellä oli sitäpaitsi suuri palkka. Imartelu ja suosio ovat usein tärkeinä tekijöinä huolimattomien palvelijain parissa. Miehet ylistelivät häntä vieläkin enemmän ja kokivat yksissä neuvoin syöstä hänet turmioon. Hän oli niin nuori, niin ajattelematon, turhamainen ja huvinhaluinen! Komeus oli hänelle onnea. Hän huumautui ja herpaantui. Päivä päivältä herpautui hänen vastustuskykynsä keskellä rahaa, hienon hienoja vaatteita, silkkiä, nauhoja ja pitsejä, salaisia ja julkisia viettelyksiä. Suurkaupunkien houkuttelut eivät vaimene päivin, eivät öin, vaan hurmaavat mielen, sokaisevat silmät ja häikäisevät järjen ja sydämen — heikon sydämen.

Perikato läheni puolessa vuodessa valtavin askelin. Hän ei kirjoittanut enää miehellensä. Tiedettiin, että Donatiennen mies oli halpa turpeentonkija. Louarn parka! Puolisosi oli parhaana päänä sinulle naureskelemaan palvelijain päivällisaterioilla tai heidän juodessaan teetä taloudenhoitajattaren huoneessa illoin herrasväen poissa ollessa ja jonkun kysyessä:

»Onko totta, Donatienne, että te olette kuokkinut peltoa ja leikannut viljaa? Miehenne lienee suorastaan sydämetön! Mielisinpä nähdä hänen muotokuvansa. Onko teillä sitä, sanokaa! Näyttäkää sitä meille!»

Jokainen jaaritteli samaan tapaan. Naiset surkuttelivat hänen monia lapsiansa — kolme pienokaista viidessä vuodessa — ja päivittelivät hänen entistä elämäänsä, jota hän olisi toisissa oloissa iloiten ihastellut.

Kamaripalvelijat, kuskit ja tarjoojat, sekä hänen herrasväessänsä että toisissa talon kerroksissa palvelevat, kiemailivat hänelle mikä mitenkin. Hän viehätti heitä nuorekkaalla pirteydellänsä, kauniilla puvuillansa ja samalla kertaa ujostelemattomalla ja häveliäällä käytöksellänsä. Hän kuului heistä vieraaseen heimoon, mainioon rotuun, hänellä oli rikas mielikuvitus, hän oli hieman raju ja turhamainen, naureskeli enemmän kuin muut, mutta oli pohjaltaan heitä toisia kummallisempi omatessansa paljoa paremman entisyyden. Hän ei sallinut likeistä lähentelyä ja häntä kohdeltiin imettäjän asemassansa arvonannolla, mieliteltiin lahjoilla ja hän asui herrasväen kerroksessa. Hän oli poikkeusasemassa ja ainaisen liehittelyn esineenä.

Niihin aikoihin menehtyi lapsi outoon tautiin. Donatienne itki. Hän oli murheissaan ja kauhuissaan. Hänen kohtalonsa oli nyt kääntyvä. Hän oli väsynyt eikä saanut imettää. Kului muutama päivä. Totutteleidäksensä imettämisestä sai hän hyväntahtoisuudesta jäädä herrasväen huoneistoon asumaan. Eräänä ehtoona kutsui rouva hänet puheilleen. Sureva äiti raukka haasteli lapsivainajansa hoitajalle ja ruokkijalle ystävällisiä säälin sanoja. Huoltaja oli saanut näet sijan lapsen äidinkin sydämessä. Äiti oli vaalea, kalpea mustapukuinen nainen. Hän lausui lopuksi:

»Donatienne, haluattehan jäädä luoksemme, eikö niin? Voisin teille tulkita siten kiitollisuuteni lapsivainajani hellästä hoidosta. Bretagnelaisenne kotonanne voisivat kenties jaaritella teille jos mitä onnettomuudestamme. Ette kai halua itsekään kernaasti kurjuuteenne takaisin, lapsi parka? Jos tahdotte tulla toiseksi kamarineidokseni, voin pitää teidät palveluksessani. Mutta te ette voi asua enää samassa kerroksessa kanssamme.»

Nuori rouva luuli tekevänsä todellisen armeliaisuuden teon. Hän luotti menettelynpä oikeudenmukaisuuteen. Hänen elämänkatsomuksessansa oli köyhyys suurin onnettomuus. Hän olisi ollut miltei enkeli, jos olisi ajatellut asemassansa toisin. Sitäpaitsi olivat hänelle miltei täysin tuntemattomat ne olosuhteet, joissa palvelusväki eleli kuudennessa kerroksessa kello kymmenen jälkeen illoilla. Hänellä ei ollut, yhtä vähän kuin monella muullakaan, tilaisuutta tarkastaa palvelijain elämää. Rue de Monceaun kadun kauniissa kartanossa ei todellakaan tarjoutunut mahdollisuutta majoittaa palveluskuntaa isäntäväen läheistöön. Se ei ollut yleisenä tapanakaan. Mutta sen syy lankesi lisäksi arkkitehdeille, talonomistajille ja naapureille, jotka menettelivät samalla tavalla. Tonttimaiden hinnat olivat huimaavan kalliit eivätkä tulot riittäneet oman talon ostamiseen. Syynä oli myös se luokkaero, jonka tietämättömyys, luottamattomuus ja viha olivat virittäneet isäntäväen ja palveluskunnan välille. Molempien keskinäiset suhteet olivat horjuvia ja hapuilevia. Oli olemassa myös onneton luulo, ettei kenkään ole vastuussa muista kuin omasta itsestään. Donatiennen turmioon oli tekijänä hänen viisikolmattavuotinen nuoruutensa, joka ei vielä koskaan ollut ehtinyt järkeillä sellaisesta, josta hänen äitinsäkään ei ollut hänelle koskaan huomauttanut. Ja Donatiennen tuhosi turmio.

Donatienne tunsi täydelleen kuudennen kerroksen likaisen käytävän ja ohuiden seinien suojaamat ullakkokomerot, paperitukoilla tukitut kaiverretut reiät, naurun, kaksimieliset puheet, tungettelun ja teattereista tai kahviloista öisin palaavien miesten koputtelut, salaiset kohtaukset, koplat, mustasukkaisuuden, sovitun merkin mukaiset raollensa jätetyt ovet, sähkökellojen kilinän ja niiden aiheuttamat kymmenien miesten kiroilut ja jonkun naisen alakertaan kiitäminen sekä alakerran kuosinmukaiset, muodollisuuksissansa kaavamaiset ja meluun ja rähinään päättyvät vastaanotot ullakolla.

Donatienne voi siitä kaikesta suoriutua vain monen muun tavalla.

Hän tuli harvinaisen komean, livreepukuisen, hävyttömän ja naismenestyksestänsä mainitun palvelijan rakastajattareksi. Palvelija tarinoi ja tuomitsi isäntäväkeänsä kahdeksankolmatta ikävuotensa varmuudella ja tuntemuksella, kehiteltyänsä noita kykyjänsä viisitoista vuotisella palvelusajallaan Parisin eri piireissä. Hän kopeili valloituksestaan. Samoihin aikoihin saapuivat Louarnin pyytelevät kirjeet tietoinensa perhettä uhkaavasta perikadosta. Donatienne ei uskonut tietoja. Hänen rakastajansakin väitti: »Hän kirjoittelee tuolla tavoin saadakseen sinut sinne, tai houkutellakseen sinulta rahoja!» Donatienne ei lähettänyt Louarnille ropoakaan eikä itsekään matkustanut Ros Grignonin avuksi. Pari viimeistä Louarnin kirjettä salattiinkin häneltä. Alinomaa sanottiin sitten Donatiennelle: »Näethän! He ovat sinut unohtaneet ja valhetelleet kodistasi Bretagnessa! Eiväthän he enää kirjoitakaan kertaakaan!»

Niihin aikoihin anoi hän, kuvaavaa kylläkin, lupaa luopua bretagnelaispäähineestään. Sen riisuminen oli samantekevää: hän ei ollut enää imettäjänä, liikkui aniharvoin ulkona, eikä tarvinnut puolestaan puvuillansa enää esittää vieraille talon komeutta. Hän kääri siis parista röyhelletystä valkeasta musliinipalasta Ploeucin kuosiin kurotut kolme päähinettänsä ja karkeasta villakankaasta poimutellun pukunsa nyyttiin, käyttämättä niitä enää. Hän hankki hattuja, alkoi kähertää tukkaansa ja kiinnittää sen korkealle päälaellensa — muuttuen yleisen muodin mukaiseksi. Donatiennen ulkonainen asu vaihtui kauttaaltaan. Tarvittiin perin tarkkaa silmää tuntemaan tuosta pienestä hienosta, pirteästä, säteileväsilmäisestä, hermostuneesti naureskelevasta ja huolettomasti hymyilevästä kamarineidosta entistä bretagnetarta.

Kesä kului. Ros Grignonissa eivät enää asuneet entiset eläjät. Donatienne ei siitä tiennyt mitään. Hän muisteli usein lapsiansa ja toivoi saavansa kuulla heistä jotakin. Väliin vaivasivat häntä omantunnontuskat. Hän oli ollut nuorempana uskonnollinen. Vieläkin oli hänen sydämessään siruinen uskoa ja hän tiesi viettävänsä huonoa elintapaa. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan kestäneet kauan eivätkä palanneet usein. Kaukaisella köyhällä kotiseudulla olisivat hänellä olleet suojana ja kohottajana kirkolliset juhlat hartausharjoituksineen, Ploeucin kirkkoherran messut ja saarnat, lähetystyö, kastejuhlat, sielukellot, iltasoitot ja kuin kolmasti päivässä rukoileva ilmakehä. Hänen kohottajanansa olisivat olleet myös tuolloin ja tällöin torpassa pistäytyvät, hieman itsetietoiset ja omituiset seurakunnan vanhukset, jotka poistuessansa jättivät jälkeensä kunniallisen elämän halun. Parisissa puuttui tuo kaikki. Parhaintansa laittoi rouva heidät muistaessaan määrätunnilla hiljaiseen messuun, pitäen silmällä, että sinne lähdettiin.

Saapui syyskuu. Donatienne oleskeli samaa elintapaansa viettäen eräässä Parisin läheisessä linnassa. Häntä painosti levottomuus kotikuulumisista. Rakastajansa kiellosta huolimatta hän kirjoitti: »Neitsykäiselle Naemi Louarnille, Ros Grignonin mökissä Ploeucissa, Bretagnessa», kysyen, miten he voivat. Kahdeksan päivää vierähti vastauksetta. Donatienne luuli Louarnin saaneen kuulla puolisonsa kohtalosta ja estäneen Naemia vastaamasta. Hän moitti mielessään miestänsä. Saadakseen varmuuden kirjoitti hän taloutensa ja lastensa huoltajaksi hankkimallensa tytölle, kysyen Annette Domercilta: »Minkä tähden he eivät kirjoita?» Annette vastasi vitkastelematta ja kainostelematta: »Ette siis tiedä, että kaikki on myöty? Teillä ei ole enää kotia. Miehenne on matkustanut pois. Hän läksi Vendéehen lapsinensa.»

Matkustanut pois! Lapsinensa! Missä he olivatkaan? Kukaan ei sitä tiennyt, ei pormestari, ei kirkkoherra eikä abbé Hourtierkaan. Abbé ei ollut saanut sanaakaan Louarnilta.

Silloin joutui Donatienne epätoivon valtaan. Hänen tuskansa oli kiihkeä ja valtava. Hän lopetti suhteensa rakastajaansa syyttäen tätä — tietämättään oikeutetusti — Louarnin viime kirjeiden anastamisesta. Hän kieltäytyi ruoasta ja juomasta, itkeskellen ja lakkaamatta voihkien viikon päivät: »Naemi, Lucienne, Joel!» Isäntäväki koki olla kärsivällinen ja pitää hänet luonaan; olihan hän aulis ja pystyvä palvelija ja pikku vainajan imettäjä. Mutta pian alkoi hänen terveytensä horjua ja muutamana marraskuun iltana vietiin hänet kiireisesti sairaalaan. Lääkäri oli todentanut vatsatulehduksen. Kolmen vuorokauden kuluttua laittoi nuori rouva, hänen emäntänsä, tiedustamaan sairaan vointia sekä kertoi sitten aamuvierailulle saapuneille ystävilleen:

»Muistattehan pienen kamarineitoni, bretagnettaren? Hän on hyvin sairas. Ajatelkaahan, hänessä oli meiltä lähtönsä jälkeisenä päivänä neljäkymmentäyksi astetta kuumetta. Hän oli hauskan näköinen, eikö totta? Järkevä ja hyvä äiti hän oli myöskin. Hän on kuolemaisillaan lastensa vuoksi. Hän rakasti lapsiansa sairauteen saakka. Hänen puolisonsa, jokin juoppolalli luultavasti, on livistänyt tiehensä, virkkamatta vaimollensa, minne. Surullista, eikö totta?»

Donatienne oli todellakin kuoleman kynnyksellä. Hän toipui hyvin hitaasti. Sairaalasta päästyään oli hän vielä voimaton, eikä jaksanut palata palvelukseensa. Rahaa hänellä oli vain muutamaksi viikoksi. Hän häpeili muuttunutta muotoansa eikä näyttäytynytkään Rue de Monceaulla, jossa toisen kamarineidon toimi oli kai jo toisilla, mutta jossa hänelle olisi kieltämättä tarjoutunut jokin apukeino, suositus tai kehoitus kääntyä jonkun siivoa palvelijaa kaipaavan talon rouvan ystävättären puoleen. Hän ei tahtonut tavata inhoamaansa miestä eikä näyttäytyä hänelle tai toisille kalju-ohimoisena kuoppakasvoisena ja heikkoudesta kieroon katsovin silmin.

Tietämättä mihin turvautua meni hän asumaan pieneen hotelliin. Hän oli sairaaloista saapuvien tai paikoistansa potkittujen palvelijain tapaan täysin neuvoton. Hetkisen haaveili hän Bretagneen palaamista. Mutta miten olisi hän voinut tulla toimeen Ploeucissa? Varattomien ihmisten ilmoilla ei ollut leipänsä ansaitsemisen mahdollisuutta. Louarnin poistuttua katsoisivat siellä kaikki häneen yrmien. Hän saisi siellä kestettäväkseen katkeria koettelemuksia. — Hän kärsi syvästi, ja bretagnelaisen rannikon lapsille niin ominainen sisäinen synkkämielisyys kärjistyi hänessä herkeämättömäksi pistäväksi tuskaksi. Hän yritti sopia vanhempiensa kanssa. Yritys raukeni, kun Yffiniacin kalastajavanhukset saivat kuulla, ettei hänellä ollut säästön murenettakaan ja ettei hän ollut harjaantunut mihinkään toimialaan. Kurjuus läheni huomattavin harppauksin. Vaikkeivät hänen voimansa vielä olleet täysin palautuneetkaan, uhrasi hän viimeiset parikymmentä frangiansa paikanvälitystoimistolle ja sai toimen ylhäisöön kuuluvan naisen luona. Naisella oli kaksi naimakelpoista tytärtä. Hänen täytyi kuitenkin luopua pian paikastansa saadessaan valvoa puoliöihin. Hän palasi hotelliinsa, yhä toivottomampana ja alentuen pian paheisiin.

Hän ei halunnut enää vain loistaa ja hurmata: hän pelkäsi nälkäkuolemaa. Silloin hän »antautui» — tosin ilotta, mutta ensi kertaa taipuisampana — toiselle miehelle. Häveten ja kaikkeen pakoittautuen sulki hän silmänsä kuin virtaan viskautuva. Mies oli muinoinen ajomies, rikas, raaka ja juoppo. Toimestaan luopuneena tiedusteli hän ostaaksensa jotakin kauppaliikettä. Hän hankki luonnollisesti kahvilan ja jätti Donatiennen huoleksi sen menestymisen.

Yhdyselämää oli jatkunut jo kuusi vuotta. Levalloisin kaupunginosa piti heitä avioparina. Donatienne hoiteli taloutta ja kahvilaa, palveli vieraita ja käväisi aamuin ostoksillansa, huolehti kirjanpidosta ja ompeli vapaahetkinään liinavaatteistoa. Donatiennen toimella ja johdolla kehittyi kahvilasta tuottoisa liike. Hän oli teeskentelemättömän arvokas ja puhutteli aina kohteliaasti kaikkia. Sellainen vaikutti erikoisesti hänen kahvilavieraisiinsa, esikaupunkilaisiin. Bastien Laray, yhdyselämätoveri, auttoi häntä perin vähän, maleksien päivät pitkät poissa muka hankkimassa varastoa viinikellariin tai tiedustelemassa itselleen lämmittäjän tointa. Toimen todellakin tarjoutuessa olisi hän ollut vallan onneton. Hänestä oli toimettomuus mukavampaa. Olihan hänellä tietty tyyssijansa, jonne hän kotiutui yhdeksänä iltana kymmenestä juopuneena. Järkevämpi Donatienne ohjaili häntä, mutta ennenkuin mies siihen taipui turvautui hän voimakkaamman oikeuteen ja mukiloi häntä. He eivät rakastaneet toisiansa, eivätkä tehneet toistensa tunteista tuulentupia. Kuitenkaan he eivät voineet käsittää, miten he eron sattuessa saisivat elämänsä järjestetyksi. Lempivät naiset saavat aina miestensä ja lastensa rakkaudesta puuhiensa palkinnon, mutta Donatienne sai uhrata kaiken huolensa, vaivansa ja kärsivällisyytensä saamatta vastineeksi kertaakaan iloita kiittävästä sanasta tai tuntematta koskaan sisäistä rauhaa.

Hän oli koettanut saada rauhaa tai ainakin vaimeutta ja tyhjyyttä sieluunsa. Hän oli ponnistanut karkoittaakseen omantunnontuskansa ja uskonnolliset muistonsa mielestään. Ne palasivatkin yhä laimeampina, kuin maan tasalle kaadetun kannon valoa vailla olevat vesat. Hän oli onnistumaisillansa. Arkioloissa voi hän karkoittaa menneisyyden epämieluiset kuvat työn touhussa, huvitteluissa ja ainaisessa hyörinässä ja pyörinässä. Mutta äidillinen hellyys hurmasi hänet taas joskus niin, ettei hän voinut häätää luotansa unohtuneiksi luulemiansa läheisiä henkilöitä ja esineitä. Hän oli silloin kuin huumautunut, laverteli ja pelasi korttia kahvilavieraiden kanssa tai jätti kahvilan jonkin naapurin huostaan ja läksi joko yksin tai rakastajansa keralla Parisin katujen vilinään. Hän tyynnytteli tuollaiset mielensä myrskyt usein sillä, ettei hän voinut enää hyvittää unohtamiansa velvollisuuksia, koska ei tiennyt olivatko hänen miehensä ja lapsensa enää edes elossa. Olivathan isä tai lapset, ehkä molemmatkin voineet sortua kurjuuteen, joka kulkurielämässä on raskasta, raskainta. Seitsemän vuotta sanaakaan heistä saamatta, seitsemän pitkää vuotta!

Ja nyt hän sai äkkiä kuulla Limousinissa oleskelevasta, Bretagnesta saapuneesta Joel-nimisestä pojasta, hänen nuorimpansa ikäisestä. Hän ei tiennyt, oliko poika hänen lapsensa, mutta se vei hänen rauhansa kuitenkin. Miltei unhoon uinuutunut hyljättyjen lasten muisto tempasi hänet taaskin valtoihinsa. Sen oli aiheuttanut Joelin nimi. Epävarmuus, levottomuus ja itsesyytteet palasivat monivertaisin voimin. Donatienne ei voinut niitä tällä erää millään vaimentaa. »Joutavaa!» ajatteli Donatienne sumussa sukeltaessaan. »Kiusaan itseäni joutavanpäiväisesti! On kai Bretagnessa muitakin saman nimisiä lapsia. Ja muurarihan näki kaksi poikaa ja yhden tyttösen pienessä poppelien ympäröimässä puutarhassa. He eivät ole minun lapsiani. Jos tunnen Jeanin tarkoin, on hän tietenkin jo kuollut aiheuttamastani surusta. — Mieheni on kuollut vallan varmaan —»

Puodeissa, joissa hän pistäytyi, huomattiin hänen hajamielinen katseensa ja äänettömyytensä. »Donatienne rouvalle on sattunut jotain ikävyyttä», tuumailivat leipurinrouva, vihanneskauppiatar ja hieno sokerileipomon rouva, jonka tyttären luona Donatienne väliin pistäytyi. Rouva siristi säälien silmää omituiselle, oudolle elämälle. Mutta kukapa aavisti Donatiennen tuskien syyn? Ei kukaan.

Milloin palaisi tuo muurari? Vasta neljän kuukauden kuluttua. Mies oli tarinoinut asioita, jotka yksityiskohdissaan olivat oudostuttavan lähellä totuutta, mutta toiset pikkupiirteet olivat epäilyttäviä.

Donatienne viipyi tavallista kauemmin kaupungilla.

Hänen palatessaan oli kahvila miltei äärillänsä väkeä. Bastien Laray istuskeli korotteella, suuren kuvastimen komistamalla katederilla, jossa Donatienne tavallisesti ehtoisin oleskeli. Bastien tervehti häntä tavallista ystävällisemmin hymyin ja silmää iskien. Siksipä ihmiset heidän kaupunginosassaan sanoivatkin: »He ovat onnellisia keskenänsä.» Puoliääneen kysäsi Laray häneltä:

»Et kai luule viipyneesi? Kuten huomaat, on tänne tullut vieraita. Palvelin heitä sinun sijastasi. Voit kai kävelyretkesi tehtyäsi paremmin? Etkö? Olet siis vielä vihainen minulle? Menemmekö tänä iltana teatteriin, mitä?»

Marmoripöytään heitetyn lantin helähdys keskeytti tämän sovintoyrityksen ja Bastien Laray poistui ottamaan maksua olutlasillisesta.

Donatienne nousi parilla askeleella korokkeelle. Kahvilavieraat seurasivat hänen liikkeitänsä katseillaan, tutut etenkin. Päivä jatkui, kuten oli koittanutkin, sumuisena. Kadulla kompastelivat hevoset kuin lumisateella. Tuuli pusersi savun ikkunain tasalle ja Donatienne näki ikkunoissa sakeat vesivaot kehottaessaan katseensa tilikirjoistaan.

Hän mietti: »Minun ei olisi pitänyt päästää aamullista Limousinin muuraria noin käsistäni. Minun olisi ollut kysyttävä häneltä enemmän. Mistä nyt saan hänet käsiini?»

Tuska ja levottomuus tulvivat hänen mielessänsä. Miksei hän ollut tiedustellut tarkemmin Joelin asuntokylän tai naapurikylän nimeä? Hän olisi voinut silloin kirjoittaa noille lapsille. Hämmästys, mielenliikutus ja odottamaton pettymys olivat hämmentäneet hänet. — Ei — olisiko hän todellakin voinut kirjoittaa heille? Miten hän selittäisi sen, että oli heidät hylännyt? Jos lapset olivat juuri Naemi ja Joel, eivätköhän he vastaisi joko kernaasti tai väkinäisesti, etteivät he pitäneet häntä kunnon äitinä? — Oi ei, kirjettä ei ole ajatteleminenkaan. On parasta näin kuin on. Hänen on odotettava — kenties kuukausia. Ja mitä hän tietää odoteltuansa, kärsittyänsä? Mahdollisesti tuskin mitään! Oliko mies petturi? Oliko tuo kaikki kenties ilkeää ivaa, jonka oli punonut joku, joka tiesi hänen avioliitostansa ja mieli saada hänet tunnustamaan elämänsä suuren salaisuuden? Mutta mieshän näytti rehelliseltä. Hän ei nauranut kertaakaan. Hän oli pikemmin kunnon mies, ottamatta lukuun sitä vapaata tapaa, jolla hän kohteli häntä. Mutta samoinhan muutkin miehet kohtelevat kauniita ja nuoria kahvilatarjoilijoita.

Donatienne oli väsynyt henkisesti ja ruumiillisesti. Hän päätteli: »Toivoisin tuon kaiken olevan totta, vaikkapa en enää itse heitä näkisikään. Mielisin tietää, että he elävät, ovat kauniita ja missä he ovat.» —

TEATTERISSA.

Kahvilan sivuhuoneessa syödyn päivällisen jälkeen Donatienne pukeutui. Joskin hänen kasvoistaan kuvastui väsymys, oli hän puna- ja mustasulkaisessa hatussaan ja harmaassa turkiskaulurissaan miellyttävä. Hänen käyntinsä oli kepeä ja viehättävä. Hänen pienien käsiensä työn karheuttaman ihon peittivät käsineet. Mies vei hänet nopeasti mukaansa. Naapurivaimot, joiden silmältä eivät välttyneet kaupungin kadun yhtä vähän kuin maaseutujenkaan tien tapaukset, tuumailivat: »Lyön vetoa, että he ehättävät taas teatteriin. He ansaitsevat runsaasti rahoja. Vaimo vain houkuttelee miestään hupeltamaan ne kaikki. Vaimo ei välitä muusta kuin huvittelustansa.»

Bastien Laray tepasteli voitonriemuisena ja julkeana Donatiennen vierellä. Hän oli napittanut takkinsa leveälle rinnallensa. Hänen kaulaliinassaan upeili väärennetty jalokivi. Hän koki hyvittää aamullista raakuuttaan, sillä hän oli huomannut, että Donatiennen vihassa virketyissä sanoissa oli tosipohjaa, ja tiesi Donatiennen voivan livahtaa syytä sanomatta tiehensä. He nousivat raitiovaunuun ja olivat tuokiossa bulevardeilla. Kello oli yhdeksän seuduilla.

Heidän astuessaan valaistuun permantosaliin oli kappale jo alkanut. Kaikki nauroivat. Näyttämöltä lausutut sanat saivat katsomosta vastakaikua ja hymy helmeili niidenkin huulilla, joiden oli noustava laskeakseen Donatiennen seuralaisinensa ensi rivin aitioon. Bastien Laray kiintyi heti näyttämön tapahtumiin. Samaa syventymistä toivoi Donatiennekin, irtautuaksensa aamusta asti vaivanneista itsepäisistä ajatuksistaan. Häntä huvitti teatteri ja hän oli tuhlannut palvelusaikanaan suurimman osan palkastansa »saadaksensa nauraa näytelmille», kuten hän sanoi. Kokenutta teatterissa kävijää ilmaisikin hänessä kaikki: varmuus hänen astellessaan seuraajansa edellä paikalleen, puoliääniset »anteeksi», hänen eleensä järjestäessänsä vasemmalla kädellään pukuansa, istuutuminen ja salin tarkastelu ennen näyttelijöihin vilkaisuakaan.

Sitten hän nojaili käsivarsin nukkakangasreunanojiin ja koki keskittää huomionsa näyttämöön ja naurua houkutteleviin sanoihin. Hänen korviinsa kajahti kuitenkin vain sisällyksettömiä sanoja, ytimettömiä epämääräisyyksiä, häntä liikuttamattomia ääniä. Hän kuuli kuin kaukaisina kuohuhyrskyinä muita, kenenkään lausumattomia ja tajuamattomia sanoja: Naemi, Lucienne, Joel. Ne sisälsivät koko hänen elämänsä murhenäytelmän, eikä hän voinut niitä vaientaa paremmin kuin voi kädellään estää solisevaa lähdettä pulppuamasta. Teatteri ei saanut häntä ajatuksista irroitetuksi. Hän pälyili orkesteria, aitioita, pukuja. Sisäinen syvä huoli ei tahtonut tuudittautua. Pikemmin tunsi hän oman olentonsa ja ympäristönsä koreuden vastakohdan virittävän tuskaansa. Pian oli hänellä tukalaa ja hän kääntyi rakastajaansa kehoittaaksensa: »Lähdetään kotiin!» Mutta ennenkuin hän ehti suutansa avata, huomasi hän aitiossa Bastien Larayn vieressä istuvan nuoren, punaposkisen naisen. Nainen kuului samaan alaluokkaan kuin hänkin. Naisella oli mukanaan parivuotinen lapsensa. Lapsi nukkui äidin rintaan nojaten, vaalea pää äidin olalla. Poika hengitti tasaisesti. Väliin liikahti pikku ruumis kuin uneksien, mutta jäi sitten taas liikkumattomaksi.

Nainen istui niin likellä reunakaidetta ja kappaleeseen syventyneenä, että Donatienne tuli ajatelleeksi: »Kunhan hän ei vain pudottaisi pienokaista! Hänen tarvitsee vain hieman hellittää otettansa, niin poika vierähtää alas ja ruhjoutuu! Tuo pieni viaton olento on kerrassaan kaunis!» Hän katseli poikaa pitkään, niin kauan, että lapsen äitikin sen vihdoinkin huomasi ja käsitti katsojankin olevan äidin. Donatienne hymyili naiselle surunvoittoisesti ja mietiskeli: saisinpa tuon pienokaisen polvilleni, niin se helpottaisi sydäntäni. Hän ei kuitenkaan ilmaissut toivettaan. Toinen oli taas kiintynyt katselekaan kappaletta, jota esitettiin näyttämön maailmaa mukailevilla lankuilla. Donatienne istui edelleenkin lapseen kääntyneenä ja tunsi kalpenevansa kuin sydänjuuriin saakka haavoittuneena. Teatteri, puheet ja nauru olivat kaukana hänestä! Ja hänen vierellänsä istuva mies, joka ei aavistanut sisäistä selkkausta, tuntui Donatiennestä niin vieraalta kuin hän todellisuudessa olikin! Henkisin katsein näki Donatienne vain menneiden päiviensä kuvia, joita hän oli kokenut vuosikausina karkoittaa, mutta jotka tänä iltana ilmestyivät voittamattomina ja sydäntä järkyttävinä. Hän näki kivikkokummulla kyyhöttävän Ros Grignonin mökin, tattari- ja ruispellot kahtena kummun juurella juoksevana valkojuovana ja kauempana kuulsi hänelle nummi ja tuulessa tohahteleva metsä. Hän näki tuvan vuoteinensa, kehtoinensa ja läävään vievän oven. Hän näki lapsikolmikkonsa, joka halaili häntä hänen pellolta palattuansa. »Rakkaani, missä te olette? Elättekö te todellakin?»

Kodissa oli kaikki myötynä. Toiset perkasivat nyt laihaa peltoakin, jossa Louarn oli voimiansa mitellyt. Kaikki oli loppunut. Donatienne ei toivonut entiseen elämäänsä palaamista. Mutta teatterissa istuessaan hän käsitti entistä elävämmin, että hän oli lapsistaan erotessansa nuoruutensa ymmärtämättömyydessä luopunut ainaisesta ilostaan. Hän olisi ollut lastensa edessä tällä haavaa vallan vailla puolustusta.

»Oi, lapset, lapset! Miten voivatkaan emonne erota teistä muutoin kuin kuoleman kaataessa? Tein suuren hulluuden pyrkiessäni palvelukseen Parisiin! Ja sitäkin suurempi hulluus oli jäädä tänne saatuani vapauden matkustaa. — Kaihoan teitä polvilleni ja kätösiänne hyväilemään minua! Kärsimykseni ovat kauheat!»

Hänen tuskansa oli niin ilmeinen, että vilkkaasti pöhöisen naamansa kääntänyt Bastien Laray kysäsi:

»Sinä et naurakaan, Donatienne?»

»En.»

»Etkö kuule puhetta?»

»En.»

»En maksanut pääsylippuasi hapanta naamaa nähdäkseni. Mitä haluat sitten?»

Lähellä istuva nuori äiti oli kuullut heidän kiistansa. Hän hyväili lastansa ja liekutti häntä pehmoisin liikkein sylissään. Sitten hän näki hansikoidun käsiparin epäröiden ja hapuillen ojentautuvan lastansa kohden ja ääneen pyytävän:

»Antaisitteko hänet hetkiseksi polvelleni?»

»Haluttaisiko teitä?»

»Se tekisi minulle hyvää; itselläni ei ole enää ainoatakaan —»

Donatienne oli kalpea. Nuori nainen huomasi hänen puhuvan totta ja sääli häntä.

»Joudut naurunalaiseksi, Donatienne!» lausui Bastien Laray.

Naisnaapurien iloksi ja miesten harmiksi oli nuori äiti ojentanut lapsen vastustelevan Bastien Larayn selän taitse Donatiennelle. Miehet murahtivat: »Hiljaa, naiset!» Nuori äiti oli kuitenkin hieman levoton. Hellitettyään käsistänsä sinivalkoisen mekon ei hän voinut enää kiintyneenä kuunnella eikä katsoa näytelmää, vaan miltei katui auliuttaan. Hän hymyili edelleen, ettei olisi epäkohtelias, mutta pälyi alinomaa Donatienneen. Donatienne laski lapsen polvillensa ja sulki pojan äidillisesti syliinsä. Liikahtamatta ja painunein päin katseli hän nukkuvaa lasta. Hänen lävitsensä värähti vavahdus — ei ilon tunne, vaan surun ja omantunnon soiman — eikä hän saanut tyyneyttänsä palautetuksi.

Kappale loppui ja väliverho laski.

»Tarpeeksi tuhmuuksia!» äännähti Bastien Laray. »Anna tuo nulikka takaisin ja lähtekäämme!»

Donatienne ei vastannut, vaan nosti pienen lämpöisen olennon huuliensa tasalle, epäröi hetken kuin häpeillen tai kuin pitäen itseään arvotonna aiettansa toteuttamaan, ja suuteli sitten nopeasti punaista poskea.

»Kiitos», lausui hän antaessaan lapsen äidille.

Hän poistui Bastien Larayn kanssa.