Part 3

Kun Louarn oli kääntynyt leipurin kulmauksesta, pistihe puodista vaimo, kiiruhti kärryjen jälkeen ja pujautti sanaa lausumatta kookkaan leivän nukkuvien lasten väliin. Louarn tunsi kai kärryjen kuorman kasvaneen, mutta ei kääntynyt katsomaan.

Satakunta metriä siitä, juuri missä maantie lähtee Ploeucista, seisoi toinen henkilö Louarnia odotellen. Louarn asteli puutarha-aidan vartta katsettaan kohottamatta. Niin kauan kuin matkaajain tahdikas astunta ja puupyöräin kitinä kuuluivat, pysyi aidan ja valkopyökkikuistin välinen kookas varjo liikkumatta. Mutta kun pikku seurue oli häipymäisillään etäisyyteen ja peittävien pensaikkojen suojaan, kohotti abbé Hourtier nyrkkinsä kuin kiroukseen kohti päivää, joka heijasti hänen tarhansa syreenien alioksia ruusunpunaisiksi. Hän mietti kaikkea sitä, mikä oli syössyt Donatiennen turmioon, suuren, oudon maailman kaikkea mahtavuutta ja mitättömyyttä, maailman, joka oli aiheuttanut Louarnin onnettomuuden. Äkkiä hän muisti eilisen keskustelun ja kuroittikin kätensä samoovien siunaukseen.

Matkaaja oli häipynyt puiden taa. Ploeuc ympäristöinensä näytti riemuitsevan raikkaassa, ihanassa aamussa. Bretagne oli taas päässyt yhdestä kurjastansa.

MATKA.

Jean Louarn oli astellut jo useita tunteja, vetäen kärryjänsä ja kärryissä nukkuvia nuorimpia lapsiaan, Donatiennen mustaa koria, lapiota ja säälistä suotua kuuden naulan leipää. Siinä olivatkin surun ohessa kaikki kodin jätteet. Hän kiirehti kumarana, katse vastaantulijoiden päiden yli suuntautuneena, itää kohden. Hänen kapeat kasvonsa luovivat kuin laivan keula, ilmettä muuttamatta, päivässä ja tuulessa, välinpitämättöminä kaikesta, mitä oli matkan varrella.

Hän ponnisti pysähtymättä. Päivännousun aikana näkivät tienvarsivainiolla kauraa leikkaavat työmiehet hänet ja juttelivat keskenään:

»Kuka hän oli?»

»Jean Louarn, tiedäthän, se raukka, jonka koti kaupattiin Donatiennen vuoksi.»

»Hänkö? Hänen vaimonsahan oli imettäjänä Parisissa. Olen siitä kuullut. Vaimo ei palannut, eikä lähettänyt rahojakaan. Minne mies nyt matkannee?»

»Vendéehen, luullakseni.»

»Vendéessäkään ei jokaista vetele.»

»Ei lähimainkaan. Mutta tartupa taas työhösi, poikaseni. Hän voisi kuulla puheesi.»

Noilla sanoilla oli kerrottu Louarnin tarina.

Eräässä etäisessä kylässä keskustelivat naiset:

»Puvustaan päättäen on tuo taivaltaja Ploeucista, vaikken häntä tunne. Minne pyrkinee lapsinensa?»

»Saattelee kai sukulaisiinsa. Perhesiteet höltyvät nykyään.»

Pian oli hän uppo-outojen parissa. Hän oli ulonnut siitä pienoisesta piiristä, jossa hänen kyläänsä vielä mainittiin. Kukaan ei enää tuntenut häntä. Sivuuttaessa sanottiin vain:

»Köyhä raukka.»

Jean ei enää itsekään tuntenut ihmisiä eikä ympäristöään. Vainiot, nummet, metsät ja niityt eivät olleet Ploeucin pitäjää, hamasta nuoruudesta nähtyjä. Niityt tosin olivat samantapaisia, mutta toisia, ja metsät muita metsiä. Vieraita olivat tattaria kasvavat vainiotkin, joille omenapuut varjostivat pyöreitä saarekkeita. Jean Louarn oli kaihonnut uutta ympäristöä, joka ei kuvastaisi menneisyyden muistoa. Uuteen ympäristöön saapuneena hän ei huomannutkaan sen outoutta; tuska ei talttunut, ja hänen sielunsa samoili kotoisilla seutuvilla.

Hän ponnisti yhä edelleen. Hänen lyhyt takkinsa ja suuri, mustalla sametilla päärmätty hattunsa heilahtelivat askelten tahtiin. Hän oli pysähtynyt vain kerran aamulla hankkimaan Joelille uutta maitoa. Kuumuus oli painostava, ja päivällisaika oli käsissä. Äkkiä virkkoi ääni:

»Isä, minulla on nälkä.»

Oliko hän peräti unohtanut pienet maanpakolaistoverinsa? Käsittämättä mistä oli kysymys ja kuin houreista havahtuen hän katsahti vanhimpaan lapseensa. Lapsi oli seurannut häntä, tallustellen vasemmanpuoleisen pyörän vierellä. Pienokainen oli ponnistellut siksi, kunnes ei enää etemmäksi jaksanut. Hän seisoi siinä nukkuvan linnun laisena yhdellä jalalla, toinen, väsymyksestä kipeytynyt jalka koholla. Hänen silmänsä olivat suurina, tavattoman, pitkän taipaleen kuumetta kuvastaen ja hersyen kyynelkarpaloita. Jean ei sitä huomannut. Musta, kuudella kullatulla helyllä koristettu päähine — jonkalaisia Bretagnen lapsilla yhäkin on — peitti pienokaisen päätä. Päähineen alta pistihe esille vain hieno suortuva kastanjanruskeaa tukkaa, joka tavallisesti tummuu kahdentoista ikävuoden vaiheilla. Naemin surulliseen katseeseen vaihtui välähdykseksi lapsuudelle outo ilme kuin kuiskaten:

»Tällaiselta hän kerran näyttää!»

»Minulla on nälkä», uudisti hän. »Onko meidän vielä kauan käveltävä?»

Isä kumartui hyväilemään Naemia ja vastasi päätänsä pudistaen:

»Oi, on, pienoiseni, hyvin kauan vielä.»

Oikeastaan ei Jean Louarn ollut itsekään täysin selvillä, minne menisi. Hän vain aavisteli matkan pituutta. Hän pakeni niinhyvin ilojensa kuin tuskiensakin muistoja. Hän haki rauhaa ja unohdusta, mutta ne näyttivätkin pakoilevan häntä. Nähdessään Naemin levottoman ilmeen ja kuullessaan lapsen lausuvan: »En jaksa seurata niin kauas», katui hän äskeisiä sanojansa.

»Emme kulje koko matkaa yhteen menoon», selitti hän. »Me lepäämme. Voimme levätä nytkin. On aika syödä.»

Muutaman askeleen päässä erkani valtatiestä ruohoittunut, miltei maantien levyinen kujanne. Sen varsilla versoi paksuja pyökkejä kaartaen holvina kujaa. Minne se lienee vienyt? Oliko se linnaan, talonpoikaistaloon vaiko vanhoille raunioille johtava puistokuja? Kauempana se polveutui, mutta katsein voi nähdä korkeiden puiden kaksoisrivin poimuttelevan maaperän nousujen ja laskujen mukaan sekä sitten häipyvän sinertävään etäisyyteen. Louarn asetti kärrynsä etumaisten puiden pimenteeseen ja nosti Luciennen maahan sekä haki käsiinsä leivän.

»Jaamme tämän», selitti hän istuutuen.

Tavasta, millä Louarn ahmi Ploeucin pehmeää, mainiosti paistettua leipää, voi päätellä hänenkin nälkiintyneen. Pitkällisestä käyttämisestä kuluneella veitsellään hän viilsi paloja itsellensä sekä edessään istuville Luciennelle ja Naemille. Hän ojensi palat pienokaisille milloin ystävällisin sanoin, milloin hiljaa viheltäen, kun Naemin ruskea tai Luciennen vaalea pää oli kääntyneenä toiselle taholle. Naemi oli vielä siksi pieni, että isän oli käytettävä häntä puhutellessaan joko iloista sävyä tai keksittävä asioita, joita oli perin hankala keksiä. Muuten ei Naemi olisi oivaltanut isänsä tarkoituksia. Mutta tytöllä oli jo tavaton vaisto vainuta onnettomuutta ja kääntää keskustelu siihen. Vastatessaan lapsen kysymyksiin päätteli Louarn lakkaamatta: »Hän ei saa huomata, ettei hänellä enää ole äitiä». Louarn valhetteli kuitenkin kömpelösti ja kangerrellen, joten Naemi alinomaa uudisteli samoja kysymyksiään.

Joel alkoi kitistä kärryissä. Isä mietti: »Miten osaan hoidella häntä matkalla?» Hän nosti pienokaisen syliinsä ja keinutteli häntä käsivarsillaan. Koe onnistui: tuokiossa torkahti isä lapsikolmikkoinensa, kärpästen kihistessä heidän kimpussaan, elokuun paahteessa.

Kello oli puoli yksi, puoli kaksi.

Äkkiä heräsi Louarn karheaan kysymykseen:

»Kuka olette, mies?»

Voimakas hansikoitu käsi kaahmaisi hänen kaulukseensa.

»Herätkäähän! Oletteko seutukuntalaisia?»

»En, herra», vastasi Louarn vilkkaasti.

»Mistä sitten?»

»Sitä en sano!»

»Ettekö sano?»

»En!»

Miehet mulkoilivat toisiaan. Toinen heistä istui vielä maassa, toinen oli, otteensa hellittäen, ojentautunut. Viimemainittu oli äsken laskeutunut matalista, ponyn vetämistä vaunuista. Hän oli verevä, pyöreäkasvoinen, sinisenharmaa-silmäinen ja käskevä ilmeinen. Hän auttoi Naemia nousemaan, ja hänen häikäilemätön esiintymisensä ilmaisi hänet varakkaaksi henkilöksi. Hän oli kookas ja lihava, puettuna ruudukkaisiin villasukkiin, leveisiin polvihousuihin, housujenväriseen takkiin ja olkihattuun.

Louarn luuli rikkaan herran aikovan moittia häntä siitä, että hän oli paneutunut huonosti puettuine pienokaisinensa levolle yksityiseen puistokujaan, maisemaa rumentamaan. Itsekkäällä bretagnelaisella juroudellaan harasi hän siitä syystä vastaan, mutta huomasi heti erehtyneensä. Rikas herra lienee itse ollut bretagnelaista perua ja tuntenut tällaisen ynseyden. Hän muikisti huuliansa säälistä ja katsahti miltei hellien Louarnin matkasälyjä. Sitten hän lausui nopeasti äskeiseen karheaan sävyynsä:

»Samantekevää, sanotteko nimenne tai ette. Pitäkää se omana asiananne. Voin auttaa teitä nimestänne välittämättä. Sanokaa, haluatteko työtä?»

Miesten katseet kääntyivät kärryistä piipoittavaan lapionvarteen.

»Aloitin matkani vallan äsken», vastasi Louarn, »enkä ole vielä pysähtynyt missään. Mutta jos teillä on työtä —»

»Kyllä. Menkää pitkin kujaa ja sanokaa voudille, että minä laitoin teidät hänen luoksensa.»

Hän astahti vaunujen kohdalle, mutta käännähti taas.

»Sanokaa samalla vuokraajan vaimolle, että hän ottaa lapsukaisenne huoltaaksensa ja avaa teille asunnoksenne vajan.»

Hän katseli kotvan Louarnin surullisiin, harmaisiin silmiin, kohautti hartioitaan ja lisäsi:

»Voitte ilmoittaa, että tunnen teidät.»

Se olikin totta. Hän oli nähnyt ja tuntenut surun, joka ei odota enää mitään ihmisiltä.

Hetken kuluttua oli Louarn taas yksin pienokaistensa parissa. Hän levitti laihalle kämmenellensä vanhasta tupakkakukkarosta rahasäästönsä: neljä frangia neljäkymmentä sentimiä.

»Niitä ei liikoja ole», mumisi hän. »On parasta tarttua työhön heti, koska täällä kerran voi leipää lohjeta».

Työntekoon häntä ei haluttanut, hätä hänet siihen käski. Huoahtaen hän muisti, miten kernaasti hän oli viime talvena noussut aamuin askartelemaan nummelle; hän oli haaveillut voivansa luoda siten kotinsa valoisaksi, rikkaammaksi ja hauskemmaksi — hänelle, joka ei koskaan kotiutunut.

Tuokiossa tempasi hänet vastustamaton tarve puhua päätöksestään jollekin, joka puoltaisi sitä. Kun Naemi oli ainoa, joka voi häntä käsittää, kumartui hän haastelemaan hänelle. Naemi kaivoi kuoppaa piennarsammaleeseen.

»Pikku Naemi», lausui Louarn, »arvaatko mitä minä aion?»

Luottamus, lempeys ja mielistelty itsetietoisuus säteili lapsen katseesta. Hän oli ilmetty hymyilevä Donatienne.

»Tuumin jäädä tänne moneksi päiväksi, jotta sinä saisit leikkiä ja levätä. Haluttaako?»

Pitkät silmäripset varjostivat ruskeita silmiä.

»Mielelläni», vastasi lapsi.

»Sinä saat asua talossa, mutta minä teen työtä. Parasta kai on tarttua taas työhön, vai mitä?»

» Kyllä.»

Lapsi ei käsittänyt kyllin kysymystä, eikä vastaustansakaan. Se oli kuusivuotiaan käsityskannalle liikaa. Hymy häipyi hänen kasvoistaan kuitenkin pian. Ajatuksen ja levottoman kysymyksen voi lukea hänen avoimesta silmäparistaan:

»Entäs sitten?» uteli hän. »Palaammeko me sitten Ros Grignoniin?»

»Emme, pienoiseni.»

Pikku kasvot synkkenivät.

»Menemmekö me sensijaan tapaamaan äitiä?»

»Mahdollisesti.»

»Parisiinko?»

Louarn kääntyi voidakseen vastata.

»Voihan sekin olla mahdollista — joskus, lapseni.»

»Kas, miten hän jo osaa järkeillä!» mietti Louarn. »Häneen nähden on oltava hieman varovainen. Lapsihan kärsii kuin konsanansa aikaihminen.»

»Tulkaa, tulkaa, lapset!» lausui hän ääneensä. »Nouskaa ja taivaltakaamme tuonne. Elettävähän meidänkin on!»

He kulkivat pitkin pyökkikuistikkoa, jossa muinoin monet aseestetut miehet olivat astelleet. Oksien laajat varjot lankesivat köyhän seurueen ylle, ja kärryjen kitinä yhtyi sirkkojen soittoon. Oli tyyni, lämpöinen päivä. Sellaisia suo meri silloin tällöin Bretagnelle tattarin ja omenien heilimöimisajaksi.

Ennen elokuun myöhäistä päivänlaskua oli Louarn jo työssä. Työ oli perin yksinkertaista. Hän pisti jalkaansa puukengät, jotka ryöstömies oli sallinut hänen ottaa mukaansa. Sitten hän ryhtyi viidenkymmenen miehen keralla — samanlaisia karkean työn tekijöitä ja kulkureita jokainen — puhdistamaan pitkän poudan kuivuttamaa lampea. Työ oli aloitettu keskilammesta. Miesparvi puuhaili vielä ahtaalla alalla, usean hehtaarin syvänteessä, jossa lieju oli paikoin pehmeää ja vetistä, paikoin kovaa ja kohvaista, puunjuurien, näkinkengänkuorien ja limaisen paateen kattamaa. Kosteaan keskustaan kokoontuneet madot olivat uurtaneet uransa pohjan pintaan ja jakaneet sen viirukkoihin. Kullakin raatajalla oli työntökärrynsä, kukin työskenteli samassa liejukossa ja loi mudan eteensä parin jalan korkuiseksi kasaksi. Sitten täyttivät he kärrynsä, työnsivät ne lammin laiteelle ja kaatoivat kuormansa sinne. Joukossa oli miestä joka maakunnasta, pukuja monenmoisia, kaikkia ikäkausia ja naamoja jos jotakin lajia: sudenkuonoja, kettumaisia kasvoja, koiramaisia piirteitä, sikamaisia juonteita, jopa tiikerimäisiäkin tunnusmerkkejä. He työskentelivät tai lepäilivät mielensä mukaan, välittämättä vähääkään kookkaasta, lihavasta, teurastajamaisesta, puseroniekasta työnjohtajasta. Vaikka he olivat osuneet tänne kaikilta maan kolkilta ja vasta eilen aloittaneet ahertamisensa, tunsivat he jo toisensa. He huutelivat toisillensa, kiroilivat paksuja murrettavia näkinkenkäkerrostumia, noituivat sikamaista säätä, työnantajaa, aurinkoa. Tapettuansa mutaan madelleen ankeriaan, heittivät he sen hirnuen lapionkärjellä läheiselle niitylle. Moni heitti työnsä syytä sanomatta ja läksi tiehensä. Puutteenalaisimmat ponnistivat työssään, saaden toisten jättämän ansion.

Viimemainittuihin kuului Jean Louarnkin. Hän oli saapunut työmaalle hänelle niin ominaisin hitain askelin, lapio olallaan, tarkastellut välinpitämättömästi liejulampea sekä siinä työskenteleviä tovereitaan. Sitten hän oli vaihtanut pari sanaa työnjohtajan kanssa, saanut kärrynsä ja laskeutunut liejukkoon. Hän alkoi kovertaa konemaisen säännöllisin, varmoin ottein. Kasa kasvoi hänen edessään. Mitäpä siitä, vaikka teki tällaista työtään kauran leikkuun tai pellon kuokkimisen sijasta, kun työ oli kuitenkin kadottanut kaiken viehätyksensä, siksi että sitä oli tehtävä kaukana kodista ja leivän lunastimeksi! Onneksi ei kukaan ollut kysynyt hänen nimeään. Kukaan ei puhutellutkaan häntä. Hän voi päästää ajatuksensa ailehtimaan tässä melussa yhtä hyvin kuin maantielläkin. Muuan asia oli hänestä mieluisa: vuokraajan asunnossa oli muuan mummo ottanut lapset huostaansa ja antanut ne erään tyttösen vaalittaviksi virkkaen: »Anna, sinun on hoidettava näitä pikku raukkoja kuin omiamme. Keitä heille velliä ja laita tyttösille vuode. Pienintä saat hoidella kehdossa. Pane kehto yöksi vuoteesi viereen. Sääli lapsukaisia, joilla ei ole äitiä!» — Louarn oli näet kertonut lasten olevan orpoja, kun ei voinut tunnustaa totuutta. Hän oli näkevinään yhäkin saman talonpoikaistytön. Tyttö oli ottanut Joelin äidillisesti syliinsä, ajattelematta vaivaa, jonka tämä hänelle aiheuttaisi. Lapsilla lienee ollut hyvä olla. Louarn ei katunut tarttuneensa tarjottuun ansiotyöhön jo näin matkansa alussa.

Hän loi lakkaamatta. Katsettansa silloin tällöin kohottaessaan tunsi hän kummastuksekseen olevansa yhäkin tutuilla tanhuvilla. Lampea ympäröivän kuihtuneen keltakaislikon taustalta kohousi maa, kaikkialla katse keksi niittyjen vuoroittelevan nummien, metsäsaarekkeiden ja suurien, tuulille alttiiden pyökkipuistikkojen reunustamien lammaslaidunten kanssa. Erään sellaisen tuolla puolen olivat herraskartanon rakennukset ja vuokraajan suojat kuin saman katon alaisina, yhtä ijäkkäinä ja samasta graniitista louhittuina. Ympäristö muistutti Louarnin mielestä kuivunutta merenpoukamaa, eikä hän ollut siinä outo olio. Kotiseudun kaltainen ei luonto tosin kaikessansa ollut, mutta sama sydäntä sitova voima siinä sittenkin oli. Sama vuoksen ja luoteen mukana heräävä ja tyyntyvä tuulikin tohisi. Niin, häntä ympäröi vielä kodin ilma. Louarn luuli, että se kenties kannustaisi häntä kestämään elämän kamppailua.

Ensimäisen päivän pääte tuli. Pimeä yllätti yhtäkkiä, ja lammikosta sekä lähiniityltä kiiriskeli sumua. Sammuvassa illassa näytti seutu niin synkältä, autiolta ja villiltä, että se järkytti Louarnia. Lapioonsa nojaten hän katseli, miten rusko haaleni pyökkien yllä ja haipui runkojen taa. Kaukana lännessä, päivän laskumailla oli jossakin pimeässä kummulla kyyhöttävä mökki, toisen perheen asuinmaja. Toisen! Louarn parka! Se oli sinua lähempänä kuin luulitkaan! Lapsikin olisi päätynyt päivässä sinne. Tattarin tuoksu tulvi sieltä tänne saakka. Toiset senkin nyt saalistaisivat! He ovat nyt sinun sijallasi. He laskeutuvat levolle sinun vuoteellesi. Kas, etkö näekin tuolla Ploeucin metsää, ja tuossahan on nummesikin? Näihin aikoihinhan avausi illoin mökkisi ovi rasittuneelle raatajalle ja sinä näit tuvan, tulen, puolison, kehdot, kaiken, joka antoi elämälle jotakin arvoa. Louarn parka! Paenneiden päivien suudelmat muuttuvat muistoissa vertavuotaviksi haavoiksi, pistävässä pimeässä herähtää huoli huomisesta ja sarasteessa katoaa anteeksiantamisen kyky.

»En voi jäädä tänne kauemmaksi», tuumi Louarn. »Tämä muistuttaa minulle liiaksi kotia.»

»Sinä sureskelet jotakin, bretagnelainen », virkkoi joku.

Hitaasti käänsi Louarn päätänsä. Rantaruohikosta huomasi hän lituskanenäisen työmiehen, »boulognelaisen». Mies pukeusi parhaillansa työn ajaksi heittämäänsä siniseen pumpulipuseroon.

»Mistä sen päätät?» kysyi bretagnelainen.

»Jääthän sinä muiden mentyä tänne, vaivainen!»

Bretagnelainen kohautti kookkaita hartioitansa. Mies poistui pian, pitäen käsiään housujensa taskuissa, niin että yläosa housuista muistutti hametta. Jean huomasi, että eri tahoille häipyvät haamut olivat hänen tovereitansa. Viimeisenä vääntäysi hän lammikosta ja pyyhki kätensä sekä kenkänsä ruohotukkoon. Hän läksi lapsiansa tapaamaan, nukahtaaksensa sitten ladon oljilla.

Viikko vierähti samaan tapaan. Kahdeksantena työpäivänä oli ilma paahtava ja hiostava. Lehdet alkoivat nuutua ja ihmiset ärtyivät. Muutamia päiviä sitten oli »boulognelainen» jälleen yritellyt kiusoitella yksin aterioitsevaa, aina totista Jean Louarnia. Louarn oli hänestä entistään synkempi ja vaiteliaampi. Kun hän ei saanut Louarnia suuttumaan — hän ei näet tiennyt Louarnista varmuudella mitään — kävi hän kiusanteossansa kekseliäämmäksi.

»Kaverit», huusi hän, »työ on pian puolessa. Ihanaa! Enpä totisesti aio itkeä lietteikköä sen enempää kuin vierustoverianikaan. Tämä bretagnelainen on kai murhannut miehen, kun on aina noin äreä. Jollei vain hänen vaimonsa — — —»

»Vaikene!» kehoitti Louarn hiljaa.

»Jollei vain hänen vaimonsa ole antanut hänelle matkapassia!»

»Hän on kuollut!» ärjäsi Louarn.

»Sinä et ärjyisi noin äkäisesti, jos se olisi totta», ilkkui toinen. »Katsokaahan kaikki —»

Mutta »boulognelainen» ei ehtinytkään lausettansa lopettaa. Louarn oli lennättänyt lapion kädestänsä, kiskaissut nahkavyön uumeniltansa ja lyönyt kerran, pari kämmeniänsä vastakkain kamppailun merkiksi. Hänen vartalonsa näytti tuokiossa venähtäneen. Hän levitti sylensä ja seisoi päätänsä pitempänä vastustajaansa, joka oli asettunut nyrkit rinnalla ja katse kiukkua kiehuen puolustusasentoon. Syntyi äänekäs meteli, »hyvä» -huutoihin sekausi äkeitä ärjähdyksiä:

»Bretagnelainen! Tapa tuo boulognelainen! Muserra hänet!»

Sitten syntyi hiljaisuus. Liejuisella taistelutantereella odotti puolisensataa miestä jännittyneenä, verta vainuten. Heidän odotuksensa ei ollut pitkällinen. »Boulognelainen» ponnahti pää kumarassa bretagnelaisen kimppuun tölmätäksensä tätä vatsaan. Louarn livahti sivuaskeleella syrjään ja siten väisti väijytyksen. Samassa hän kumartui, iski kouransa vastustajansa vyötäreihin ja kohotti hänet maasta kuin rautakourin, ponnahutti hänet olkapäällänsä ilmaan, viiputti kerran kolmisen koholla — jolloin kuului kolme kimeää kirkaisua — sekä singautti »boulognelaisen» äkkiä päistikkaa mutaan. »Boulognelainen» jäi kellottamaan liejunaamaisena viiden metrin päähän lammen rannasta.

Louarn käännähti vikkelästi toisiin työmiehiin. Nämä olivat ryhmittyneet riitatoverien ympärille, kohottaneet lapionsa ja paljastaneet puukkonsa.

»Kenen vuoro?» kysyi Louarn.

»Minun», kuului useasta suusta.

Mutta kukaan ei uskaltanut astua esiin. Bretagnelainen huohotti. Savisia kouriansa pudistellen, joka jäsen jännitettynä hän vartoi uutta vastustajaa.

Huomatessansa, ettei kenkään uskaltanut uhmailla hänen voimakkaita käsiänsä, tarttui hän lapioonsa ja läksi väistyvän miesjoukon keskitse.

»Minne aijot?» kysyi työnjohtaja. Hän oli katsellut kamppailua kuin hauskaa näytelmää ja tarttui taas ohjaksiin. »Minne menet? Ojenna käpäläsi kaverillesi »boulognelaiselle» ja palatkaa sitten puuhiinne jokainen.»

Mutta Louarn astelikin lapioinensa äänettömänä puiden siimeikköön vuokraajan asunnolle.

»Minä jatkan matkaani!» päätteli hän itseksensä. »En kärsi heidän puhuvan hänestä. Hän on alati kintereilläni. Arvasivatkin onnettomuuteni! Minun on kaikottava kauemmaksi.»

Kun hän oli ilmoittanut aikeensa, saanut kaiken matkavalmiiksi sammalkasvuisen kiviholvin edustalle, nostanut Joelin ja Luciennen kärrypahasiin ja oli kohottamaisillaan hattuansa hyvästiksi, huomasi hän nuoren, kauniin lapsenhoitajan seisovan huoneessa itkien. Tyttö katseli hellästi pienokaisia. Hän oli ansainnut ne ystävälliset jäähyväiset, joita Naemi ja Lucienne hänelle viittoivat. Hän olisi ollut iloissansa, jos hänen hoitelemansa Joelkin olisi osannut jotakin hyvästiksi sanoa.

Louarn ei voinut vaimentaa kohoavaa kainoa kaipaustansa. Hän harkiskeli: »Tuo tyttö ei olisi heitä hyljännyt, jos olisi ollut heidän äitinsä.» Louarn tukahutti kuitenkin tämän syntisen toiveensa ja hyvästeli vanhaa, kynnyksen luona seisovaa talonpoikaisvaimoa sekä tarttui kärryjensä aisoihin. Pihalle kuuluivat kotvan aikaa miehen raskaat ja lapsen kepeät askeleet sekä kärryjen kitinä. Etäisyydessä ne vihdoin vaikenivat.

Illalla yöpyi Louarn toiseen, tylympään taloon. Häntä esteltiin, kun oli muka tullut niin myöhään, mutta ei poiskaan ajettu. Talonpojat eivät sulkeneet häneltä latojansa, kun pelkäsivät hänen kostoksi joko pistävän talon tuleen tai ryhtyvän muuhun tihutyöhön. Voipa syynä olla säälikin ja armelias mielenlaatu, joka Ranskan maaseuduilla pimeän tullen avaa monet ovet osattomille. Seuraavanakin iltana, vieläpä sen viikkoakin, sai hän suojaa. Hän kulki kohti itää kysymättä keneltäkään taipaleensa teitä tai matkansa maalia. Hän selitti vain: »Menen Vendéehen perunan nostoon». Yksinkertaisille, oppimattomille utelijoille tämä tiedonanto riittikin. Vendée, toisin tulkiten laaja, aurinkoinen ranskalainen maa, on ollut alati Bretagnen niemimaalaisille rikkauden ja runsauden kehtona.

Sää pysyi edelleenkin suotuisan kauniina. Louarn matkasi tavallisesti pari kolme päivää yhteen menoon ja pysähtyi sitten työhön johonkin taloon. Aamuisin kuului aina jostakin puimakoneen kolke. Louarnin tarvitsi vain astua esiin ja kysäistä: »Saanko työtä?» joutuaksensa koneen kimpussa hääräilevien miesten ja naisten, miltei hääjoukon suuruiseen laumaan otetuksi. Ja niin kiire kuin taloissa tavallisesti olikin valmistettaessa suunavausta kaikille noille työvoimille, otettiin lapset kuitenkin lempeästi vastaan. Aina oli joku, joka joutaessaan joko kernaasti tai vastahakoisesti keitti heille velliä ja pesi pienimmän niukat vaatevarat. Nähdessänsä kärryt asettuivat miehet miltei poikkeuksetta kielteiselle kannalle, mutta naiset taipuivat, ottivat heidät huostaansa ja varoivat, etteivät lapset eksyneet koneiden hihnoihin ja hampaisiin. Koskaan he eivät Louarnin lähtiessä olleet osoittamatta Joelia:

»Hän kuolee teiltä, mies parka. Saatte nähdä, kunhan huonot ilmat yllättävät. Rintalapsen kanssa ei ole kulkeminen maita ja mantereita.»

Louarn ei vastannut heille.

Joskin lapset liikkuivat hyvin hitaasti, olivat he edenneet tiellänsä melkoisen matkan. Louarn kartteli kyläpaikkoja mahdollisimman paljon, osaksi häpeillen, osaksi sen tähden, että niissä oli vaikea vastailla ihmisten kysymyksiin. Pelkäsipä hän poliisiakin, tuntiessansa kyllin tarkoin vakiintuneen asutuston epäluulon kaikkia kulkureita kohtaan. Nähdessänsä kylien luona huomautuksen: »Kaikenlainen kerjääminen on täällä kielletty», valitsi hän aina kiertotien. Vaikkei hän kerjännytkään, tiesi hän, etteivät ihmiset luottaneet hänen työnhaluunsa ja että hän oli kulkuri, epämääräinen köyhtyneiden kurjien, varkaiden ja lurjusten luokkaan luettu olento. Sen luokan jäsenillä on joko syystä tai syyttä huono maine. Häntä alettiin epäillä yhä enemmän, kuta oudommiksi seudut päivä päivältä kävivät.

Hänen asunsa herätti pian huomiota. Ihmiset oudostelivat hänen sinistä, mustalla sametilla päärmättyä takkiansa, suurta hattua, laajoja ja riekaleisia puolivillaisia housuja — ihmiset olivat näillä seuduilla jo ammoin luopuneet vanhanaikaisista puvuistansa. Maisematkin muuttuivat. Kylvämättömät kedot olivat saviperäisiä. Bretagnessa ne olivat olleet punansinervää tuhkaa tai kuin jauhettua suolaa. Kukat olivat väistyneet vihanneksien tieltä. Viljelemättömät, omistajattomat niityt, lehdiköt ja maakaistaleet olivat harvinaisia. Tuulen jättämää jälkeä tuntui tuskin ollenkaan ja kumarain jalavain sijalla suoristausi tammia tiheämmässä. Maakamaran kalliopohja ei pilkistänyt enää esille ja joet eivät pursuilleet puristuneina kapeisiin uomiinsa. Luodetuuli oli menettänyt mahtinsa, sillä vilja aaltoili korkeimmillakin kukkuloilla lakoilematta. Tattari oli hyvin harvinainen, keltaohdake oli poissa, kanerva häipyi ja mintun tuoksu täytti ilman. Suolaista, ihmisluontoa seikkailuihin liekuttelevaa merituulta ei tuntunut; tuuli tohahteli puuskittain, maalitonna ja sen humina oli hapuilevaa ja hajanaista.

Louarn käsitti vaistomaisesti heittävänsä näinä päivinä jäähyväisensä jollekin tutulle. Hän taivalteli hitaammin ja tarkasteli ympäristönsä luontoa mielenkiintoisena. Hän oli näkevinänsä vanhojen taivallustoveriensa tienohelta olevan katoamaisillaan.

Näinä hitaina vaellusaikoina saavutti hänet sade. Se tuli rajuna. Suojaa saadaksensa hän majoittui tienvarsiojaan metsäisellä seudulla ja työnsi kärryt molempine pienokaisinensa onton, vielä vihoittavia vesoja versovan kannon alle. Naemikin sukelsi sinne peittyen vesakkoon. Louarn itse istua kyyhötti syrjemmällä maahan tuijottaen. Hän odotteli kuuron ohimenoa. Mutta rajuilma vain yltyi, myllertäen myrskynä heidän ympärillään. Suojapaikasta ei tuokion kuluttua ollut enää turvaa. Oja täyttyi pian, kostuneet vesat läpäisivät veden ja likomärät vaatteet liimautuivat olkapäihin. Louarn huomasi Joelin kangistuvan kylmyydestä. Hän riisui takkinsa ja pani sen lasten peitoksi. Oi! Ilma kävi yhäkin kolakammaksi ja pienet kätöset kylmemmiksi. Koettaessaan kotvan kuluttua kärryjen laidalla riippuvaa Joelin kättä, käsitti isä, että pienokainen oli saanut kuumeen. Hän jätti takkinsa pienokaisten peitteeksi, veti kärryt ojasta tielle ja palasi valtamaantielle. Vastoin tapaansa päätti hän anoa apua lähimmästä kylästä. Sairaustapauksiin tottumattomana menetti hän malttinsa nopeammin kuin mikään äiti olisi tehnyt. Naemi kahlasi hänen sivullansa liejussa, hame korvilla. Sade valui niin valtavana, etteivät he eroittaneet seutua tienvierusaitoja ulommaksi. Louarn pohti vain yhtä ja samaa: »Saisinpa vain apua pienoiselle!»

Hänen hakemansa kylä oli heille outo nimeltäänkin. Vihdoinkin kolmen neljännestunnin kahlaamisen jälkeen he näkivät tienohessa kosteita kattoja lätisevässä sateessa.

»Pian saat lämmitellä, pikku Naemi», lausui Louarn, »ja minä koetan saada vuoteen pikkuveljelle. Hän on kuumeessa.»

Louarn miltei juoksi. Likomärät housut takertuivat hänen polviinsa. Muutamasta akkunasta tähysteli pari naista lokaista tietä ja taivasta. Taivaalla näyttivät aurinko ja pilvet kamppailevan. Huomatessansa Louarnin ja nähdessänsä hänen aikovan tulla taloon, vetivät naiset uutimet akkunan eteen. Pariin kertaan yrittivät kärryt taloon, mutta palasivat taas valtatielle. Toisen talon portailla koki naishenkilö häädellä luudalla asuntoonsa ajautuvaa vettä. Ensi silmäykseltä tajusi vaimo, että matkue vetoisi häneen. Vaaraa vainuten huusi hän:

»Menkää matkaanne! En voi antaa teille mitään.»

Louarnin hampaat löivät loukkua vilusta, kun hän koki selittää:

»Pienokaisen vuoksi vain — — —»

»Minulla on lapsi itsellänikin», kiljasi vaimo. »Suoriutukaa siitä muualle!»

Seuraavassa, valtatiestä loitompana olevassa talossa työskenteli uuras puuseppä. Hänen yläruumiinsa näytti väliin katoavan, väliin kohoavan valtavassa kaariakkunassa. Kun Louarn pysähtyi epäröiden, maksaisiko vaivaa ponnistella puusepän puheille, vilkaisi tämä syrjäsilmäyksellä seurueeseen. Puusepän kasvoille lehahti mielihyvän ilme: hän oli mielissänsä työskenneltyänsä vuodet läpeensä, ollessansa nyt suojassa sateelta ja tallustellessansa pehmoisessa lastukossa. Hän ei tahtonut millään tavoin loukata laihaa, synkkää ja kalpeaa kulkuria, kun tämä kysäisi:

»Voisiko kukaan suoda minulle suojaa täällä?»

»Kaikkinainen kerjääminen on kylässä kielletty, ystäväni», vastasi puuseppä.

Hänen kasvonsa olivat kuin eläkkeen saaneen sotilaan: punakat, pyöreät, pitkän piikkiparran kaartamat ja kuin posliiniin maalatut.

»Minä en kerjää», vastasi Louarn. »Mukanani on sairas lapsi.»

»Epäilemättä tarttuvassa taudissa?» huusi joku puolihämärästä puodista. »Varo, Aleksanteri! Mistäpä tietää, minkälaisen maleksijan kanssa joutuu tekemisiin!»

»Vaiti, vaimo!» kehoitti puuseppä.

Hän kääntyi Louarniin. Louarn kumartui kärryihin ja kohotti kostein käsin Joelin ja Luciennen sinistä takkipeittoa. Satoi edelleenkin. Suojaavan peiton pimenteestä pistivät esiin Luciennen hymyilevät, eloisat kasvot, mutta Joelin kasvot olivat vahankaltaiset. Lapsi lepäsi liikkumattomana.

»Katsokaa!» kehoitti Louarn.

Puuseppä pusersi merkitsevästi huuliansa. Hän oli jo ennenkin nähnyt sylilapsen kuoleman.

»Kylässä on kaksikin lääkäriä», selitti hän. »Yrittäkää niitä. Toinen on hieman vanha, mutta ei mikään ilkimys, vain — — —»

»En etsi lääkäriä», keskeytti Louarn. »He eivät huolisi lasta hoitoonsa. Haen paikkaa, jossa hän saisi vuoteen levätäksensä.»

»Sellaista en tiedä.»

»Sairaalaa.»

»Onhan se sellainenkin, mutta vain seutukuntalaisille varattu. Käsitättehän? Jos sinne korjattaisiin kaikki kulkurit — — —»

Louarn laski takaisin takin lasten ylle. Nyrkkiä puiden ärjähti hän sateen piestessä kasvoihin:

»Sydämettömät ihmiset! Minne mielitte minut häätää? En voi sallia lapseni kuolevan keskelle maantietä!»

»Sydämetön voitte itse olla! Kuka käskee teidän kiertää kerjäämässä, vieläpä lapsillenne, muka sääliä saadaksenne? Menkää matkaanne! Teidän tapaisenne tiedetään ja tunnetaan.»

»Sanoppa, saapastelija», virkkoi äkkiä käheä ääni läheistöstä, »missä kirjasi ovat!»

Suuri, karhea, korkearyhtinen ja mahtisanainen mies mulkoili bretagnelaista. Bretagnelainen käänsi varovasti kärrynsä matkaansa jatkaaksensa.

»Niin, missä ovat kirjasi? Sinä et vastaa. Niitä ei ehken olekaan? Seuraa neuvoani ja tallustele tiehesi! Teet parhaiten puittaessasi pakoon. Heti!»

Neljännesmies naurahti itsetietoisen ylenkatseellisesti. Hän tunsi olevansa virkamies, joka seuraa sääntöjänsä pilkusta pilkkuun, tietää omistavansa mahtia ja on unohtanut sekä Kristuksen että Kristuksen opin. Hän ei jättänyt koskaan kysymättä: »Missä ovat kirjasi?» Kysymystä seurasi aina sama tulos: köyhtynyt kulkuri riensi tiehensä ja päästi siten kunnan riekaleistansa sekä läsnäolostansa. Tämäkin taivaltaja teki toisten tavoin. Ensin hän yritteli yrmistellä, mutta kun huomasi sen turhaksi, pelästyi, tempasi aisat loasta ja laittausi taipaleelle. Neljännesmies nauroi, kädet taskuihin työnnettyinä. Jean Louarn suoristautui kuitenkin taas äkkiä. Oman lapsen kuoleman näkemisen kauhu oli ajanut veren hänen kasvoistansa. Hänen säihkyvät silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa. Hän harppasi katuojasta ja kumartui käsiänsä väännellen puodin akkunaan. Nojaten vatsallansa akkunan kamanaan kumartui hän koko varrellansa kohti puuseppää. Seppä herkesi höyläämästä.

»On totta, etten tunne sinua, mutta sinä säälinet minua kuitenkin?»

Tuska sai hänet unohtamaan kaikki muodollisuudet ja hän sinutteli puuseppää.

»Jos itselläsi lie lapsi, sääli minunkin lastani ja seuraa minua!»

»Mitä minusta mielit?» uteli puuseppä.

»Sanon sen sitten sinulle», jatkoi Louarn. »Tule mukaani. Tule heti! Olen ihminen, kuten sinäkin. Minullakin oli kerran kotini ja kontuni, nyt ei mitään enää!»

Puuseppä ei ollut koskaan kuullut sellaista syvää äänensävyä, todellista tuskaa ja ihmisrakkauteen vetoamista. Ahtaasta tunnealastansa huolimatta hän vavahti. Hänen sisäinen liikutuksensa ilmeni käden liikkeissä, kun hän tarrasi lastukasaan, kuin veljen kättä pusertamaan. Tietoinen tahto oli kuitenkin päätöksen tekoon taipumattomampi ja kaihti kadulla kuuntelevia todistajia.

Kun Louarn ei saanut vastausta ja näki edessänsä vain vanhan, liikkumattoman, valkoisissa höylänlastuissa seisovan kumarapään työmiehen, vetäytyi hän nopeasti akkunasta ja lähti jatkamaan matkaansa.