Part 4

Pienet kärryt alkoivat taas vieriä ja kitistä. Louarn oli kuitenkin kahlannut vain noin tuhat askelta, kun kuuli jonkun takanansa koettavan saavuttaa häntä. Louarn ei ollut sitä huomaavinansakaan. Hän otaksui tulijan neljännesmieheksi, joka mieli kyyditä kulkuria kylästä. Samassa laskeusi käsi Louarnin sateen turruttamalle olalle ja rinnalla pysytteleivä mies lausui:

»No, mikä on asiasi?»

»Mikäkö! Ei, ei mikään — », vastasi Louarn.

Hän kiirehti edellensä, edes katsahtamattakaan mieheen, jonka apua hän oli hetki sitten anonut kuin hullu.

»Miten on laitasi, mies parka?» uteli mies taas. »Läksin työstäni sinua auttamaan. Mitä haluat?»

He olivat jättäneet kylän taaksensa ja tallustelivat likomärkää tietä, puuseppä kumarapäisenä, kuin haikean tunnustuksen kuuntelemiseen kumartuneena, Louarn tavalliseen tapaansa kurotetuin kauloin. Molempia valeli milloin puuskitteleva, milloin vaimeneva sadekuuro. Bretagnelainen alkoi silloin puhua, hiljaa kuin kuiskaillen sanoja purjehteleviin pilviin. Väliin, äänen uhatessa pettää ja Donatiennen nimen lausumista arkaillessansa keskeytti hän kertomisensa ja harppasi ääneti kymmenisen askelta.

»Osanani on ollut onnettomuuksia, joista en voi jutella», alkoi Louarn. »Usko minua, syy ei ollut omani. Minä raadoin, en tehnyt kenellekään pahaa ja minulla oli oma mukava mökkini. Nyt taivallan tässä kotini jätteet mukanani. Pikku Joelkin kuolee — kohauta takkia ja koettele poskea. Hän kuolee, jollet opasta minua armeliaan henkilön luo, joka ottaisi hänet hoitoonsa. Tiedätkö ketään sellaista?»

Puuseppä pysähtyi tuokioksi tuumiskelemaan ja ympärillensä pälyilemään. Sitten sanoi hän:

»Käännytään tästä! Mieleeni juolahti jotakin.»

He kääntyivät vasemmalle kädelle, ylävämmälle puuttomalle mäelle. Mäki oli männikköinensä kuin kaistale kaukaista Bretagnea. Parin pilven pielitse pilkisti päivänsäde ja valaisi ohimennen vetistä maata.

Louarn tarttui Naemin käteen.

»En voi ottaa mukaani muita kuin tämän vanhimman ja kävelyänsä aloittelevan Luciennen. Mutta työtä saatuani ja ansaittuani rahoja haen Joelin ja korvaan hoitokulut. Sen lupaan sinulle.»

»Minne matkaat?» tiedusti toveri.

»Hakemaan työtä.»

»Mistä saat sitä?»

» Vendéestä.»

»Niin väittävät kaikki kulkijat. Kukaan heistä ei enää naamaansa näytä», vastasi puuseppä.

Mies alkoi luottaa Louarniin tämän kertomusta kuunnellessansa. Hän pilkisteli piikkipartoinensa tuon tuostakin veräjillä; hän haki jotakin. Sade oli lakannut, ilma lauhtunut. Maa höyrysi. Työläiset riensivät sateen keskeyttämää raadantaansa lopettelemaan. Puuseppä tunsi ensi katseella kastanjoita keräilevät, heinäniityillä haravoivat ja tienohessa paimentelevat miehet, mutta ei pysähtynyt. Vihdoin, sateen yhäkin seestyttyä, näki hän muutamalla pellolla pari naista. Naiset eivät huomanneet häntä. Hän huusi heitä nimiltä. Hän näytti heille ros-grignonilaisissa pikkukärryissä lepäävää kuumeista lasta ja selitti heille asian.

»Minä vastaan miehestä», lisäsi hän lopuksi. »Tehkää niinkuin hän haluaa.»

Vanhempi naisista kysäisi:

»Paljonko hän maksaisi?»

He tingiskelivät hoitokustannuksista. Heidän keskustellessansa kumartui nuorempi naisista kärryihin, kohotti lapsen syliinsä, painoi sen povellensa ja sanoi:

»Minä otan hänet.»

Niin oli asia sovittu.

Hetkistä myöhemmin läksi Louarn talosta. Joel oli jäänyt sinne. Kulettuansa parikymmentä askelta kehoitti Louarn Naemia:

»Käy suutelemassa häntä kerran vielä!»

Tyttönen riensi taloon ja palasi pian.

»Palaa vielä takaisin», käski isä.

Kolmannen kerran hän kehoitti Naemia sanoen:

»Hyväile häntä niinkuin et saisi nähdä häntä viikkokauteen.»

Louarn ei ollut ilmaissut Naemille suunnitelmaansa. Hän näki Naemin palaavan iloisena, astui sitten puusepän luo, paljasti päänsä ja kiitti muutamin sanoin. Lopuksi hän kysäisi:

»Minnepäin minun on nyt mentävä?»

Puuseppä oli alakuloisempi kuin Jean Louarn. Hän ei saanut liikutukseltansa sanaakaan suustansa, vaan viittasi sormellansa itään. Louarn läksi kahden lapsensa kerällä laskeumaan mäkeä.

Hän riensi nopeammin ja yhä nopeammin, taaksensa katsahtamatta koko päivän. Hän keskusteli ääneensä ympäristönsä kanssa. Puille hän puheli: »Näittekö, mihin puolisoni minut pakoitti?» Hän purki vihdoinkin suuttumuksensa sanoiksi. Kiukku ei ollut koskaan kiehunut hänessä niinkuin nyt. Hän syytti kaikesta Donatienneä ja pani vaimonsa niskoille kokemansa, vieläpä kokematta olevatkin kärsimyksensä. Hän sanoi: »Kurja vaimo! Minun on ollut pakko luopua lapsestasi! Pienokaisesi itkee, miehesi harhailee koditonna, eikä Naemi paralla ole jalkineitakaan!» Kylliksensä itkettyään hän lopetti: »Mutta vaimohan ei voi aavistaakaan, mitä kaikkea minulle on sattunut. Hän olisi kai kotiutunut, jos olisi oivaltanut aiheuttamansa kurjuuden.»

Tietämättänsä taivalteli hän yhäkin pakoon Bretagnen äärimäiseltä rajalta.

Seuraavina päivinä hän ei nähnyt enää viljelemättömiä seutuja ja sai juoda viiniä varakkaissa maataloissa, niissä, joissa hänet otettiin vastaan. Kukaan ei kysynyt hänen kotipitäjäänsä, mutta jokainen pysytteli hänestä loitompana. Hän sai kuulla sanottavan:

»Köyhästä, pitkin maita maleksivasta ja varastelevasta kerjurista ei ole mihinkään. Te bretagnelaiset olette kiintyneet nummiinne ja omenapuihinne niin, että vain epatoimmat teistä tarttuvat kerjurisauvaan.»

Hän sai harvoin enää yösijaa ja makuupaikkaa. Hän sai nukkua sikolätissäkin. Pari kertaa piti hänen maksaa yösijasta, ei ainoastaan majatalossa, jonne kylmä hänet pakoitti, vaan maataloissakin, jotka soivat heinälatonsa hänelle. Ihmiset muuttuivat sydämettömiksi. Koleat ilmat koittivat ja yöt olivat kylmiä. Louarn oli luullut kaiken muuttuvan matkaa myöten, mutta niin ei käynytkään.

Vaeltava kulkuri muisteli joskus menneitä aikoja. Hän ei tietänyt tarkoin, missä oli, vaan koetteli arvioida matkan määrää astelemansa ajan mukaan: seitsemän, kahdeksan, yhdeksän viikon. Arvio ei onnistunut. Turhaan hän yritteli hankkia taloista työtä. Laihtuneella kulkurilla ei uskottu olevan voimia siihen. Kun hän kysäisi: »Onko perunan nostoa?» vastattiin hänelle: »On kyllä, mutta me nostamme perunamme itse.» Joskus ei hänelle edes vastattukaan. Silloin mietiskeli mies: »Minä en kai ole vielä Vendéessä. Maaperä ei ole täällä kotoista pohjaa parempaa.»

Usein myllersivät hänessä riettaat mietteet. Toisin ajoin hän tuumiskeli kiinnittää kiven kaulaansa ja loiskahtaa johonkin lampeen, toisin ajoin taas — ja muita mietteitä useammin — herpasi hänet ennen niin vieras siveellinen heikkous. Hän katui, että oli menetellyt oikein ja rehellisesti. »Mitä olen voittanut», mietiskeli hän, »lempiessäni vain vaimoani? Miksi en menetellyt kuten hänkin, pilaa ja pilkkaa tehden? Nyt maleksin vain maita ja mantereita, kurjempana kuin ne kerjäläiset, joille muinoin almuja annoin. Saan huolehtia yksin yhteisistä lapsistamme. Voin olla kiitollinen, jos saan oikaista itseni yöksi jonkin ladon oljille! Olisinpa tämän kaiken vain aavistanut! Olisinpa vain aavistanut!» Hänen mieleensä muistuivat Annette Domercin kaksimieliset viittaukset, hänen korvissansa kajahteli tytön nauru ja hän oli näkevinään tytön pälyilevät silmäykset. Ne olivat iskeytyneet hänen sydämeensä salaisina myrkkypistoina.

Hätäisesti hääti hän aina tuollaiset ajatukset luotansa ja kärsi niiden takia omantunnon tuskia. Hän oli avun ja tuen tarpeessa. Heikkoina hetkinänsä hän suuteli Naemia ja Lucienneä kymmenin kerroin ja hellitteli heitä ylen kaunein sanoin, houkutellaksensa lapset nauramaan. Sillä pienoisten nauru oli isälle syntien anteeksianto. Pienokaiset alkoivat oudostella näitä käsittämättömiä hellyyden puuskia, jotka muina hetkinä yhä harvenivat.

Jean Louarn matkasi mäeltä mäelle, kulki kuoppaisia teitä, samosi läpi metsien ja kylien kaakkoa kohti. Hän oli saapunut näin Mayenneen ja hänen oikealla kädellänsä oli Ernée, vasemmalla Grand-Jouan. Hän kummasteli tällöin suolaisten merituulien tuntua. Hän oli näet lähennellyt sitä laajaa laaksouomaa, joka ulottuu Ranskan sydämeen. Tietämättänsä oli hän lähempänä merta nyt kuin keskivaiheilla matkaansa.

Eräänä lokakuun ehtoona oli hän astellut väsyksiin saakka. Sade, joka saapui lauhan tuulen tuomina pitkinä kuuroina, sotki tiet yhä likaisemmiksi ja lätäkköisemmiksi. Hänen ajatuksensa askaroivat juuri alkaneessa kylvöajassa. Huomaamattansa koukisti hän kätensä kylvämään olematonta viljaa, kätensä, jolta oli ainaiseksi siementen käsitteleminen kielletty. Hän hellitti hetkiseksi kärryjensä aisat, mutta tarrautui niihin taaskin. Ilma enteili myrskyä. Louarn oli nälissänsä, Naemi nälissänsä ja nälkä ahdisti Lucienneäkin. Noustessaan äärettömiin etäisyyksiin huippuansa häivyttävää mäkeä, huomasivat he sen korkealla käännekohdalla pienoiselta pajukorilta kuumottavan, vaappuvan öljyvaatekattoisen työvaunun. Päivä lähenteli laskuansa. Päivä oli muutoin noita omituisia aikoja, jolloin auringon kulusta ei tarkoin tiedä, milloin ja mihin se ratansa päättää. Pienehköt pilvettömät keitaat peittyivät tuokiossa taivaalla ajelehtivaan sumuun, vaaleten hieman työvaunun yllä. Vaunut häipyivät häipymistänsä. Suojaavaa kattoa tai ihmisolentoa ei ollut; kaikkialla vain tummaa, äsken muokattua peltomaata. Peltojen välissä oli viinimaita, joiden lukuisuus oli Louarnin matkalla viime viikkoina lisääntynyt.

Viiniviljelysten tuolla puolen, muutama metrisatanen huipusta, versoi pari nuorta tammea. Lehdet, sammal, sienet, sanajalat ja pehmeä maa näyttivät siellä imevän sadetta. Louarn päätteli: »Minä menen sinne. Puut suovat tosin vain hataran suojan, mutta onhan siellä puuta kiehauttaakseni keiton. Lapset kaipaavat jotakin, lämmittävää.»

Hän tarvitsi sinne saapuaksensa hyvänkin neljännestunnin. Päästyänsä metsikköön kapeata polkua pitkin, asetti hän kärrynsä miilumiesten polttamalle aukeamalle. Viivyttelemättä hän veti kärryistä esille vanhan padan, vesipullon ja viisi suurta, lahjaksi saatua naurista. Naemi kyykistyi kuivimman puunrungon suojaan, nosti sisarensa sivulleen ja alkoi kuoria nauriita. Isä läksi etsimään kuivia risuja.

Kahden jäätyänsä alkoivat tyttöset nauraa. Heidän naurunsa kajahti huoletonna kuin lintujen liverrys sateessa ja hämyssä läheiselle tielle. Isäkin kuuli sen. Hän oli edennyt heistä vain hiukan ja kuljeskeli puolikaaressa lähistössä. Lasten naurua kuullessaan oli Louarnin viimeinenkin mielenlujuus lopussa. Lapset eivät käsittäneet, että oltiin Bretagnen rajoista ulohtaalla, samoamassa yhä kauemmaksi kohti kylmää, lemmetöntä maailmaa, ja että talvi oli tulossa ja heidän elämänsä epätietoisuus sekä satunnaisten olinpaikkojen epävarmuus enenemässä päivä päivältä. He eivät tienneet mitään kuristavasta kuoleman ja pelon kauhusta, joka hiipii yön yltyessä metsistä, saaden onnellisimmankin olennon itkemään.

Louarn palasi vihdoinkin lastensa luo tuoden kahmalollisen tuoreita varpuja ja puristetussa kädessään kourallisen sammalia.

Pata oli laitojaan myöten täynnä vettä ja neljään osaan lohkaistuja nauriita. Louarn keräsi kiviä liedeksi, sulloi saaliinsa sinne ja sytytti tulen tulitikulla, jonka hän oli ottanut säilöstä vanhasta sarvisesta nuuskarasiastaan. Puut eivät ottaneet tulta. Liedestä tuprusi vain savupilvi, häipyen samassa kosteaan, kiusoittavaan sumuun.

»Meidän on saatava kuivia lehtiä», selitti Louarn. »Ota sinä, Naemi, tikut, minä etsin lehtiä. Tulee kolea yö, lapsi parat.»

Hän puheli hatuttomin päin, tukka sateen lioittamana ja tähyillen itäilmoihin, jossa pitkä, kellertävä käärmeikäs juova kiemurteli taivasta. Se oli viimeinen valo maan ja raskaiden, hiljaa kulkuaan keinuvien pilvien välillä. Siellä kaukana, Louarn, siellä oli sinulla muinoin yön yltäessä kirkas, toisen tekemä tuli, siellä tervehtivät sinua avoimet armaat kädet!

»Ei!» mumisi hän, »en halua enää milloinkaan katsoa sinne päin, en koskaan enää! — Tulee kylmä, pikku raukat», jatkoi hän ääneen.

Hän läksi etsimään kuivia lehtiä. Naemi koki vuorostaan sytytellä tulta ja nauroi, kun se ei onnistunut. Kosteat kuurot sammuttivat tulen tuokiossa. Naemin lapsekas nauru kiiri lähimetsään.

Äkkiä hän lakkasi nauramasta. Isä, joka oli kolmisenkymmenen metrin päässä, kuuli hänen puhuvan. Hän ei nähnyt häntä, sillä pilvet olivat saenneet ja oli pimennyt. Naemi puheli — mutta kenen kanssa? Ei ainakaan sisarensa. Lapset eivät lavertele keskenään samassa äänilajissa kuin keskustellessaan aikaisten kanssa. Hän puhelee autiossa metsässä, vastaa hiljaa kysymyksiin. Tuuli ei ollut Louarniin päin, eikä isä eroittanut sanoja. Kun hän uteliaisuudesta kyyristyneenä läheni lapsiaan, sykytti hänen sydämensä suuttumuksesta. Jos vieras vain on kulkuri, tappelee hän tuntemattoman kanssa! Miksi? Siksi että — että hän on kieltänyt Naemia puhuttelemasta sellaisia ja siksi, että viha ja suru myllersivät tänään rinnatusten isän povessa. — Louarn kääntyi, puristi lehtiä kourissaan ja astui äänetönnä esiin. Kolme olentoa oli kumartuneena nuotion luona, kaksi pientä ja kolmas kookas. Hän kuuli äänen kehoittavan:

»Ojenna tikut tänne, pienoiseni. Minä sytytän tulen.»

»Naemi, älä anna!» huudahti Louarn. »Minä kiellän.» Hän seisoi kookkaana ihan heidän lähellänsä. Fosforiliekki leimahti parin leveähkön kämmenen suojassa. Nopeassa kirkkaassa valossa kajastuivat hetkiseksi sateisesta yöstä voimakkaat ja lujapiirteiset kasvot, hohtaen punertavina pimeää taustaa vasten. Olento oli nainen. Hän oli katsellut myös Louarnia ja lausui:

»Jos haluat, niin keitän liemen.»

»En!» ärjäsi Louarn. »Mene matkaasi! En halua mihinkään tekemisiin kanssasi!»

He olivat tuskin pari metriä toisistaan. Molemmat olivat samaa kokoa. Nainen oli kumartunut Louarnin kiellosta vähääkään välittämättä virittämään valkeata. Sankan sauhun seasta leimahti padan alta liekki ja levitti loistettaan ruohostoon, istuviin lapsiin ja naisen kasvoihin. Nainen istuutui maahan ja pälyili sieltä naureskellen bretagnelaista. Naurussa oli omituinen häikäilemättömyyden, varmuuden ja uteliaisuuden sävy.

»Haluatko, että laitan liemen?»

»En!»

Mutta Louarn ei yrittänyt eleelläkään häätää häntä.

Naisella oli valtava, kutrikas, musta, päälaelle kiinnitetty päähineetön tukka. Hän katseli kotvan äänetönnä Louarnia. Tuli tuikutteli iloisesti. Sitten nousi nainen sulavin, pehmein liikkein. Hänen puheessansa oli vallan toinen, Louarnin sisimpään hipuva sävy, kun hän katsettaan hellittämättä huomautti:

»Sano, laitanko liemen? Joka päivä? Niin kauan kuin viihdymme yhdessä? Näethän, ettet voi vaalia noita lapsia yksin!»

Louarn ei vastannut, vaan loittoni lieskan hohteesta hämyyn muka lisää polttopuita poimimaan. Poistuessaan tuijotti hän naiseen silmää räpäyttämättä. Tulen heijastuksessa näytti nainen nuorelta ja voimakkaalta, mutta rumalta.

Palattuansakaan ei Louarn lausunut sanaakaan. Hän jäi syömään naisen laittamaa lientä. — — —

* * * * *

Kolmen päivän perästä laskeutui seurue nelihenkisenä samaista tietä. Naisella, harhailevaan vaeltajaan liittyneellä kulkurilla, joka oli joko häädetty jostakin maantiematkueesta tai laskettu äskettäin ojennuslaitoksesta, oli vaatemytty kainalossaan. Pikku Naemi piiperteli hänen kintereillään, arkana, helmuksiin hakeltuneena ja puolittain juosten, ettei jäisi jälelle. Nainen asteli nopeasti, ahteessa kevenneitä kärryjään lykkäilevää Louarnia odottelematta. Louarn kuljetti näet Lucienneä kärryissä kuten ennenkin. Mies oli entistä synkempi eikä enää leperrellyt lapsillensa. Hänen katseestaan oli kadonnut nöyrän hyväntahtoinen tuikahdus. Se ei elähtynyt edes seuralaiseksi otettua naistakaan silmäillessä. Nainenkin näytti olevan Louarnista välittämätön. Taivalsihan vain ojan parrasta huolettomin ryhdein ja vaaniskeli maanteille tottuneen vaeltajan tavoin urkkien ympäristöään. Kun tien ohessa oli hedelmäpuutarha, puikahti hän aidan ylitse poimimaan omenoita, päärynöitä tai viinirypäleitä. Louarnin tarvitsi vain viitata, niin nainen alkoi heti askaroida lasten kanssa, antoi niille ruokaa, kanteli hankalimmat matkat tai korjaili pienokaisten pukuja ja kuluneita sukkia pysähdyspaikoissa. Hän ei ollut kovin kärkäs avunantoon, vaikkei vastustellutkaan. Lakkaamatta hän pureskeli valkoisilla hampaillaan heinänkortta.

Nelihenkinen matkue laskeutui sanaa lausumatta hiekoitettua tietä: Louarn Lucienneä lykäten keskellä, nainen vasemmalla puolen ja Naemi hänen liepeissänsä. Oli ihana päivä; säteilevä päiväpaiste tuntui tulvivan siunaten syksyn saaliille. Viiniköynnös kierteli harvojen koiranheisipuu-, happomarjapensas- ja humala-aitojen kupeilla. Miltei kaikkialla koottiin viinisatoa; uuden viinin tuoksu tulvi kummuilta viinitarhojen alisiin poppeleihin ja pajuihin. Louarn ei ollut koskaan ennen tunteilut sitä voimakasta tuoksua, joka leijailee kuukausikauden Ranskan lämpimimpien maakuntien kukkuloiden yllä. Hän oli huumasta miltei pyörtyä. Mutta kun länsituuli aika ajoin viillytti ilman, kohotti Louarn kuihtuneet kasvonsa kohti taivasta tervehtien tuulta vanhana tuttuna matkatoverinansa. Rakkaat mietteet ja tunteet silloin palasivat.

Tien viimeiseen mutkaan pysähtyi kulkuri. Hänen alati vaiti-olevat huulensa kuiskasivat yhden ainoan sanan:

»Meri!»

Hänen edessään oli niitty, laakea kuin maantiekin, ja sen tuolla puolen lainehti leveä joki. Se oli majesteetillinen kuin bretagnelaiset merenpoukamat, jotka vilkkaiden purojen suista kamppaillen laajenevat kallioiden keskeisiksi lahdelmiksi. Joellakin oli oma hiekkarantansa, omat lahdelmansa, vuoksensa ja luoteensa ja se laajeni länteen. Louarn, jota ei ollut mikään matkan varrella syvemmin liikuttanut, uudisti syvin henkäyksin:

»Meri! Meri!»

Nainen kohautti halveksien hartioitaan.

»Vähänpä sinä vielä tiedät! Sehän on Loire!»

He jatkoivat matkaansa, astellen niityn poikki. Kosteiden sumujen ja äsken puserretun viinin sekainen tuuli tohisi joelta heihin. Louarnin silmät säteilivät, kimallellen virtaavan veden kaltaisina. Loiren nimi ei tulkinnut hänelle hauistakaan. Hänen ajatuksissaan askaroitsi vain saniaisella merenrannalla nouseva ja pakoova vesi. Sen tuolla puolen, päätteli hän, lienee vihdoin Vendéekin. Mutta äkkiä kouristi hänen rintaansa ajatus: hän oli nyt poistumaisillansa ijäksi Bretagnesta. Hän hidasti käyntiänsä ja laahusteli kalpeana ääneti niittyä. Hänen oli mentävä tuon mereksi mainitsemansa ja hänelle todellisena merenä kuvastuvan ulapan ylitse, astuttava ylitse rajaviivan, jonka poikki ei maanpakoon mentäessä enää silleen palata.

Nainen ei tajunnut Louarnin tulista tuskaa. Mutta kun Naemi samassa sattumalta sivuutti isänsä, tarttui isä hänen käteensä. Lapsi huudahti:

»Purje! Katso, purje!»

Mutta Louarn katsoikin lasta, pikku Naemia, ja niin lempeästi, että Naemi oudostui sekä silmäsi isäänsä tarkkaavaisena ja ikäänkuin tiedustaen: »Mitä minä mahdoinkaan tehdä?»

Niitty, jota pitkin he taivalsivat päin Loiren tuulta, oli lähellä Varadesia, mutta jokseenkin kaukana kylästä ja sillasta. He riensivät rannalle, sillä Louarn oli nähnyt muutaman miehen valmisteleivan siellä soutamaan joen ylitse. Hän huusi miehelle ja pyrki mukaan. Mies katseli pientä matkuetta mielenkiintoisena. Kuten miltei kaikki joenlaaksorahvas oli hänkin varakas ja piti puutetta puolittain syntinä.

»Ainahan miestä on autettava mäessä», tuumi mies. »Mutta minulla on kiire. Kehoittakaapa kuhnailevaa vaimoanne joutumaan!»

Kuullessaan sanan »vaimoanne» hätkähti Louarn niin voimakkaasti, että soutaja alkoi nauraa. Hänen herkkuinaan olivat viini ja valkea leipä, eikä hän tarvinnut paljon syytä nauraakseen. Louarnin kumppali keräili sieniä niityltä hameensa helmukseen. Louarnin huudosta huolimatta hän löntysteli hitaasti kumartuen tuon tuostakin illalliseksi aiottua saalistaan lisäilemään. Vaimon lähestyessä virkkoi airoonsa nojaileva talonpoika naisen ruokkoamatonta asua ja pörröistä tukkaa katsellen:

»Hiiden huonoa ammattia tuo ainainen matkanteko! Siitä ei rahaa kuonnu! Lähtekäämme!»

Vastaamatta astuivat he matalaan veneeseen. Kärryt ja kamsut sijoitettiin siihen myös. Louarn istuutui Naemin kanssa keulatuhdolle. Hän tarttui taas tyttösen käteen ja puristi sen kouraansa.

Hän ei lausunut sanaakaan eikä vilkaissutkaan lapsiinsa. Hänen katseensa harhaili vain kimaltelevalla vedenkalvolla, jossa vene liukui virran viemänä. Hän jäi tuijottamaan sinne, missä Loire häipyi sinertävään etäisyyteen.

Naemi oli riemuissaan tällaisesta tuutimisesta: hänen ei tarvinnut kävellä ja hän kulki kuitenkin eteenpäin. Keskellä joenuomaa tunsi tyttönen isän käden kouristavan kiinteämmin. Hän näki isän kasvoihin kohouneen kärsivän ilmeen, vaikkakin isä oli kääntyneenä puolittain poispäin hänestä, kohti päivässä kauas silmänkantamattomiin päilyilevää leveää uomaa.

»Lapsoseni», lausui hän hiljaa, »muistuuko mieleesi mitään, suurta vettä silmäillessäsi?»

Louarn viittasi kädellään. Naemi seurasi katseellaan hänen kätensä suuntaa, mutta pudisti sitten päätään.

»Minä», jatkoi isä hiljaa, »muistan meren, sellaisena kuin se on Yffiniacin luona ja Guettesin rantamalla. Muistatko sinä sen?»

Tällä kertaa vastasi hento ääni:

»En.»

»Etkö muista äidinisääsi, Le Clech kalastajaa, jolla myös oli vene?»

»En.»

»Kävimmehän me kerran häntä tervehtimässä, sinä ja sinun —»

Hän yritti sanoa: »sinä ja sinun äitisi Donatienne olitte mukana.» Hän hillitsi kuitenkin mielensä, painoi päänsä rintaansa vasten. Pienokainen kuuli hänen kuiskaavan:

»Olen vallan yksin maailmassa!»

Isä ei hievahtanut ennenkuin toiselle rannalle tultua. Silloin hän nousi veneestä ja kiitti muutamin sanoin soutajaansa, joka kiinnitti veneen ketjuilla ja poistui nopeasti. Louarn jäi seisomaan hiekkarannalle pajupensaiden luo ja katselemaan joelle. Hän tajusi vain yhden seikan: kaukana olevan Bretagnen, jota hän katseli viimeistä kertaa.

Hän oli niin kiintynyt katselemaan — hetki sitten kulkemaansa niittyä, viiniviljelyksiä, maanteiden viiltelemää vihannuutta, kaikkea kauas luodeilmoihin laajenevaa, vieläpä jotain, jonka hän oli näkevinään kaiken tuon takaakin — että Naemi sai olla omin päinsä ja seuraajatar estelemättä ehättäytyä koreinensa, kärryinensä edelle. Nainen sadatteli häntä ääneensä. Louarn vain seisoi liikkumatta. Hänen sielunsa samoili taas kotimailla. Kahlitsemattomana se kiiteli Louarnin vastustelemisista välittämättä sinne, missä hän oli kärsinyt niin paljon. Vain tunteakseen ainaista tuskaansa! Hetki oli jäähyväisten heittoa. Hän syventyi siihen vallan kuin tuntien vain yksin koko maailmassa tuon seudun, jossa hän oli perheensä pienessä piirissä elämänsä elellyt. Jäähyväistensä syyn ja synkeyden tiesi hän yksin.

Kaukaa pajupensaikosta särähti huuto:

»Louarn, tuletko sinä?» Hän heräsi haaveistaan. Ääni jatkoi:

»Mihin päin minun nyt on mentävä?»

Hän vastasi:

»Eteenpäin, yhä vain eteenpäin!»

Sitten hän kääntyi seuraamaan kysyjää, onnetonta olentoa, samotakseen hänen kanssansa yhä kauemmaksi kohti Ranskan sydäntä. — — —

»CAFÉ DONATIENNE.»

Oli vierähtänyt kahdeksan vuotta siitä, kun Donatienne oli jättänyt miehensä ja lapsensa Ploeucin pitäjän Ros Grignonin mökkiin, astuakseen parisilaiseen palveluspaikkaansa, ja seitsemän vuotta siitä, kun Jean Louarn oli poistunut puolisonsa vuoksi köyhtyneenä, pettyneenä ja toivottomana Bretagnesta sekä painautunut taipaleelle Vendéehen, tielle, joka johtaa kaikkialle. Donatiennellä oli nyt Parisin laitakaupungissa Levallois-Perret katujen kulmauksessa kahvila »Café Donatienne».

Kahvilassa jäähdytteli Donatiennen hänelle tarjoamaa sikurikahvia muudan vieras. Hän ei ollut tavanmukaisia kahvilavieraita. Hän nojaili kyynärpäin pöytään, kumartuneena kuppinsa ylitse, josta höyry huuruili hänen sileäksi ajellulle leualleen ja värittömiin viiksiinsä. Eteensä tuijottaen hän konemaisesti hämmenteli lusikalla mustaa nestettä. Hänen kasvojensa lihakset riippuivat velttoina. Mies lepäili. Hänen harmaanvihreissä silmissänsä, joita valo vastapäätä olevasta ikkunasta voimakkaasti valaisi, asusti heikko hymy. Hän tunsi siinä istuessaan olonsa mukavaksi ja huolettomaksi. Hän katseli alimpia akkunanruutuja verhoavien pikku uudinten ylitse sumuun. Varhaisemmilta tunteikkaammilta päiviltään periytyneen vaiston pakoituksesta katsoi hän kuitenkin velvollisuudekseen virkkaa silloin tällöin sanasen satunnaiselle tuntemattomalle emännälleen, vaikkei tämä kertaakaan osunut hänen näköpiiriinsä. Donatienne istui selin valoon, miltei selkä ruudussa kiinni, huoneen vasemmalla sivustalla ja kutoi mustaa sukkaa; samaa näpertelyä oli hän sormiellut siitä ammoisesta ajasta asti, jolloin hän vuotteli naisten parvessa illoin Yffiniacin rannalla vuoksea ja vuoksen kanssa ulapalta palaavia veneitä. Hän työskenteli miltei tajuamattaan, pysähtyi silloin tällöin ja tarttui taas ääneti työhönsä. Hän oli kiintynyt kutomiseensa yhtä vähän kuin vieras katusumun katselemiseen. Hän tuumiskeli vain, että vieras oli perin väsyttävä ja nautti kahviaan hirmuisen hitaasti. Hänen, Donatiennen, olisi ollut oltava jo ammoin päivän ostoksilla. Maitokauppiaat palailivat jo tyhjine peltiastioineen.

Katsellessaan miestä tarkemmin näki Donatienne hänen karheiden kasvojensa olevan korkeille rakennuspaikoille paahtavan päivän syövyttämät. Kasvojen uurteissa oli kalkin pölyä, joka väliin irtautui ja putosi kahvi kuppiin. Kumpikaan ei ollut kovin kärkäs vastaamaan. Veltosti ja haluttomasti vaihdetut sanat aiheuttivat kuitenkin heidän tietämättään elämän käänteentekevän hetken.

»Vai niin», virkkoi Donatienne, »te palaatte siis taas kotiseudullenne?»

»Niin», vastasi muurari, »onhan nyt marraskuu. Meidän ammatissamme on se vuoden kuolleinta aikaa. Jään kotiini Limousiniin maaliskuuhun saakka. Tunnetteko kenties Gentiouxin seutua?»

»En, minä en poistu milloinkaan Parisista. Onko kotiseudullanne kaunistakin?»

»Eipä juuri. Tiedättehän, ettei missään ole kaunista, ellei siellä joku ole odottelemassa.»

Donatienne haukotteli ja kutoi taas vastaamatta pari silmää. Hän toivoi hartaasti vieraan vihdoinkin poistuvan.

Vieras kallisti kovan huopahatun peittämän päänsä kuppia kohti, tarttui kuppiin molemmin kourin ja siemaisi tilkan.

»Kaunista siellä ei ole», jatkoi hän, »mutta onhan se omaa kotiseutua. Tapaahan siellä ainakin tuttujaan ja kuulee kuka on kesän kuluessa haudattu, kuka vihitty ja kuka syntynyt. Palatessani pyytää minua moni kummiksi.»

»Sen uskon», vastasi emäntä.

»Meillä on lapsia, jos minkä nimisiä — Marie, Julie, Hortense, Pierre, Constant, Leonard ja mitä kaikkia lienevätkin.»

Mies alkoi nauraa ja puhallella kuppiinsa.

»Ajatelkaa! Minä tunnen Joel nimisenkin poikasen.» Hän nauroi taas.

Nainen oli ponnahtanut samassa seisoalleen. Sukankudin kädessään riensi hän kiiluvin katsein miehen luo. Pirteä, tummapukuinen pikku nainen ei ollut enää väsähtäneen näköinen. Hänen vielä eloisat, silmien seutuvilta hieman kurtistuneet kasvonsa olivat lehahtaneet punaisiksi.

»Mitä te sanoitte?» kysäisi hän.

Mies koki kaalimaista sukankudinta kantavaa, käskevään eleeseen ojentunutta kättä, mutta nainen vetäisi sen kärsimättömästi pois.

»Antakaa olla!»

»Älkää suuttuko, en tahtonut teitä loukata! — Niin, olenpa todellakin tavannut Joel nimisen poikasen.»

»Vanhanko?»

»Kahdeksan tai yhdeksän vuotiaan.»

»Kutripäisen?»

»Sitä en tarkoin muista —»

»Miellyttävän?»

»Luonnollisesti, kuten lapset yleensä.»

Donatienne tarttui hänen käsivarteensa.

»Katsokaa minua! Teidän täytyy muistaa! Nimi herättää mielenkiintoani! Näettehän, että kertomuksenne on minulle perin tärkeä. Tunsin sen nimisen lapsen. Missä hän asuu?»

»Jonkun matkaa kodistani, Gentiouxista — ehkä viisi, kuusi peninkulmaa paluutietä — nimeä en tarkoin tiedä — suuren maantien mutkassa. Näimme hänet, muudan toverini ja minä, sivu kulkiessamme viime maaliskuussa. Astelimme jalan asemalle. Muistan pienen poppelien ja pensaiden ympäröimän puutarhan. Poika leikki siellä. Toverini viittasi poikaan ja sanoi: 'Poika on Joel niminen ja on muutaman kivilouhimolla raatavan miehen poika; he ovat tulleet tänne Bretagnesta.'»

Donatiennen huulilta pääsi tukahtunut kirkaisu.

»Bretagnesta! Sanoiko hän varmasti Bretagnesta? Oi, ette saa valehdella minulle! Älkää tehkö niin! Minun on saatava tietää. Älkää pettäkö minua!»

Hänen kätensä vapisi muurarin käsivarrella.

»Hänellä oli pikku siskokin, eikö totta?»

»Pikemmin suuri, miellyttävä, hieman teidän näköisenne —»

»Suuriko?»

»Niin. Sisaren kauniit silmät kimaltelivat kuin vesi.»

»Naemi», lausui Donatienne. Hänen äänessään oli uneksiva väre, vallan kuin olisi hän nähnyt Naemin edessään. »Oliko lapsukaisia muitakin?»

»Näin vielä muutaman pienokaisen.»

»Tytön?»

»Ei, pojan. Hänellä oli polvihousut. Sen muistan varmasti.»

Donatiennen kasvoissa vaihtui ilme.

»Sitten he eivät ole niitä. Minä luulin — hassuja houreita vain —»

Hän hellitti miehen käsivarren. Hänet oli tukahduttaa hillitön mielenliikutus ja hän avasi tahtomattansakin tuntemattomalle sisimpänsä. Hän oli onneton, huomattuaan toiveensa turhiksi. Hän oli niin arkipäiväisyydestään järkyttynyt, että lisäsi:

»Luulin ensi huimauksessa löytäneeni omaiseni. — Minulla oli kolme lasta, joista en tiedä, missä he ovat — en kerrassansa mitään — käsitättekö? Pienin oli Joel niminen. Hän oli lapsistani poika, toiset olivat Naemi ja Lucienne. Eikö totta, minä hätäilen suotta?»

Hän selvitti kutimensa, koki nauraa ja vetäytyi pois. Mies joi kahvinsa ja katseli häntä kupin laidan ylitse tutkien. Vieras oli päässyt surullisen salaisuuden jäljille. Hän kärsi nähdessään tuollaista tuskaa, joka oli niin lähellä, ja kuitenkin niin salaperäistä. Äiti lapsinensa — hän oli näkevinään heidän leikkivän yhdessä. Sitten ero. Hän ei olisi mistään hinnasta raatsinut tehdä tuolle naiselle kysymyksiä. Hän muisti kuitenkin samantapaisia sattumia ja hänen mielensä valtasi epämääräinen säälin tunne. Hän lopetti hitaasti kahvinsa. Donatienne vetäytyi äskeiselle istuimelleen ja ryhtyi katsettaan kohottamatta kuin tajuttomana työhönsä. Hänen luomensa vapisivat huomattavasti.

Huomatessaan joutuneensa säälin aiheeksi kysäisi Donatienne:

»Työskentelettekö tässä kaupunginosassa?»

»En, olen täällä vain urakoitsijan asioilla kipsivalajan luona. Mutta minä tunnen tuttavistanne monta. He ovat tarinoineet teistä.»

»Heistä ei ole nyt väliä. Mutta kun aiotte viipyä kotonanne kotvan, niin ottakaapa tarkempi selko tuosta Joelista. Keväällä pistäydytte palattuanne kertomassa minulle kaikesta. Tahdotteko?»

»Tulen varmasti, Donatienne rouva. Pakeillenne pistäytyminen ei ole uhraus eikä mikään.»

Mies otti liivinsä taskusta viiden soun rahan ja viskasi sen marmoripöydälle. Hän oli taas entinen reipas raataja.

»On muutoin hieman hassua, että meillä siellä on köyhä kulkurijoukko teidän kotiseudultanne — tehän olette bretagnelainen? Ette kai pane pahaksenne? Hyvästi!»

Valkopuseroinen vieras poistui kahvilasta. Hänen hartiansa, lyhyttukkainen päänsä ja korviin painuva kalkkiin tahrautunut hattunsa häipyivät oviaukkoon ja hoippuivat hetken pikku uudinten ylitse näkyvässä katusumussa. Donatienne tähyili etääntyvää olentoa, kunnes näki hänen häviävän kuin suuren Parisin ahmaisemana. Donatienne tuijotti edelleen sinne, minne mies oli häipynyt. Maidon valkeassa ilmassa sivuitse sukeltavat vaunut rikkoivat kuitenkin hänen mielikuvansa. Hän rypisti kulmiansa. Samoin oli hän tehnyt pikkutyttösenäkin saadaksensa vanhempiensa luona tahtonsa täytetyksi. Ja vanhemmat olivat myöntyneet aina. Elämä ei kuitenkaan ollut yhtä taipuisa.

Donatienne poistui sisäsuojaan, ahtaaseen keittiöön, otti korin ja kiirehti kahvilan kautta kadulle. Hän oli jo tarttunut ovenripaan, kun nariseva ääni hänen takaansa tiedusti:

»Unohditko kenties isäntäsi?»

Donatiennen eloisissa kasvoissa kuvastui taas kärsimätön ilme. Joutuakseen ja päästäkseen selityksistä sanoi hän nopeasti:

»Kahvisi on liedellä. Ota vain.»

»Vierashan sen särpi?»

»Annoin hänelle omani. Pane maata uudelleen.»

Hän ojensi kätensä ovea kohti.

»Pysähdy!»