Part 1

BASILLEJA

3-näytöksinen ilveily

Kirj.

MARTTI WUORI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1913.

HENKILÖT:

_Torsti Turdén_, virkamies. _Tuttu_, hänen rouvansa. _Saima Sundell_, Tutun äiti. _Ilta_, Tutun sisar. _Eulalia_, Tutun täti. [Tätä osaa voi näytellä mieshenkilö.] _Feedi Klinkovström_, virkaheitto alikapteeni. _Laila_, hänen rouvansa, Tutun serkku. _Tyyra_, heidän 7-vuotias tyttärensä. _Fiina_, Turdénin palvelija. _Riikka_, Klinkovströmin lapsenhoitaja. (Mykkä rooli.)

Tapaus koleran aikaan pienessä huvilassa likellä erästä rautatienasemaa Uudellamaalla.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Sievästi sisustettu huvilasali, joka samalla on ruokahuone. Perällä leveä neliosainen ikkuna, jonka kaksi keskimäistä osaa muodostaa lasiovet ulos verannalle, josta taas rappuset johtavat alas puutarhaan. Oikealla on ovi keittiön puolelle, etualalla matala ruokakaappi, taka-alalla nurkittain pieni kirjoituspöytä ja sen edessä tuoli. Vasemmalla on ovi makuuhuoneeseen, etu-alalla leposohva, pikku pöytä ja pari tuolia, taka-alalla pianino. Keskellä, kattolampun alla, on ruokapöytä tuolineen.)

(Lasiovet ovat auki. Puutarhan puitten lomitse siintää järveä. On helteinen kesäpäivä, aurinko paistaa täydeltä terältä.)

TUTTU (Loikoo leposohvalla, nenäliina viskattuna kasvojen peitoksi, rinnalla avattu kirjekuori ja kirje, jonka luettuaan hän nähtävästi on nukahtanut.)

TORSTI (Ilmestyy vihellellen verannan rappusten eteen, kotvasen katsottuaan sisäänpäin hän huutaa.) Tuttu!

TUTTU (Herää, heittää nenäliinan kasvoiltaan ja katselee ympärilleen.) Mitä? Huusiko kuka?

TORSTI: Oletko siellä, Tuttu?

TUTTU: Olen. Mitä sulle? (Huomaa kirjeen, hypähtää istualleen ja kätkee kirjeen taskuunsa.)

TORSTI: Onko posti tullut?

TUTTU: On.

TORSTI: Oliko mitä?

TUTTU: Oli — sanomalehti.

TORSTI (Tullen verannalle ja sitte sisään): Joko olet lukenut?

TUTTU: Jo.

TORSTI: Onko mitä uutisia?

TUTTU: Lue itse!

TORSTI: En minä viitsi.

TUTTU: Et sinä viitsi mitään tehdä. Samoilet vain maita, metsiä, soutelet, ongit, syöt ja makaat.

TORSTI: Siinähän sitä onkin tekemistä — sairaita hermojaan lepuuttaakseen.

TUTTU: Hyvähän on, että siihen tyydyt.

TORSTI (Taputellen Tuttua): Tyydyn — mainiosti. Et sinä usko, Tuttu, kuinka täällä on ihanata, kuinka elämä on suloista, todellakin! Ja kuinka minä nautin täällä luonnon helmassa, kun saan olla poissa noista virkatoimista, ikävistä papereista ja — ikävistä ihmisistä varsinkin!

TUTTU: Mutta minun on täällä ikävä. Minä ikävöin ihmisiä, — seuraa.

TORSTI: On sekin makua!

TUTTU: Enhän minä jaksa sinun perässäsi juosta mäkiä pitkin. Eikä minulla ole kärsivällisyyttä istua tuntikausia onkivapa kädessä saamatta kiiskeäkäan!

TORSTI: Alkaisit jo hilloa keittää!

TUTTU: Kärpäsistäkö?

TORSTI: Vaikkapa karviaismarjaraakuloista ajanvietoksi.

TUTTU: Taitaisitpa silloin hyvinkin pian saada koleran — ajanvietoksi.

TORSTI: Ai, niin vainkin! Mitäs siitä kirjoitetaan lehdessä? Onkos basilleja jo levinnyt Helsinkiinkin?

TUTTU: Ei vielä — Jumalan kiitos!

TORSTI: Jokos sinutkin on pelko vallannut, Tuttu? Muista, että se on pahin tartunnan levittäjä!

TUTTU: Pelkäänpä hyvinkin! Paljonko pitäisi, että tuo kamala rutto tännekin leviäisi?!

TORSTI: Kolmen kilometrin päähän asemalta?!

TUTTU: Niin juuri! Pietarin—Helsingin radan varrella! Pietarissahan kuolee ihmisiä kymmenittäin, ehkä sadottainkin joka päivä. Rautatietä pitkin voi matkustavaisten muassa niitä tuota pikaa tulla tännekin.

TORSTI: Mutta Viipuriin niitä jo on tullut.

TUTTU: Joku epäiltävä tapaushan siellä jo näkyy olleen.

TORSTI: Mutta ei ole vielä kukaan joutunut basillien saaliiksi?

TUTTU: Kun sinä viitsit tuolla lailla laskea leikkiä vakavista asioista!

TORSTI: Niitä? Kuolleitako?

TUTTU: Basillejahan minä...! Aina sinä takerrut sanoihini.

TORSTI: Niinhän sinä sanoit.

TUTTU: En minä enää tahdo puhua kanssasi. (On suuttuvinaan ja käy selin istumaan Torstiin päin.)

TORSTI (Katselee Tuttua kotvan ivallisesti, purskahtaa sitte nauruun ja menee häntä hyväilemään): Voi sinuas pikku pässinpää! (Suutelee Tuttua niskaan.) Ihanko sinä siitä olet niin huonolla tuulella, ettei sinulla täällä ole muita seuraihmisiä, kuin Fiina ja minä?

TUTTU: Siitä juuri!

TORSTI: Kyllä meillä pitäisi olla lapsia.

TUTTU: Ei se minun syyni ole, ettei ole.

TORSTI: Eikä minunkaan.

TUTTU: Kenenkäs sitte?

TORSTI: Haikaran kai. Kun ei ole löytänyt meidän uunimme savutorvea, josta olisi päässyt sisälle tulemaan!

TUTTU: Kukas sinun käski ottamaan asunnon, jossa on keskuslämmityslaitos?!

TORSTI (Purskahtaa nauruun): Jopas sinä nyt sukkeluuden sanoit, Tuttu! Viisi penniä sinun pitää siitä saada. Kas tässä! (Ottaa kukkaronsa ja tahtoo antaa Tutulle viisi penniä.)

TUTTU: Mene matkaasi!

TORSTI: Onko se liian vähän? No, mitä sinä sitten tahdot sukkeluudestasi palkinnoksi? Ehkä kasvattilapsen?

TUTTU: Ehkä. (Ikäänkuin jotakin hoksaten.) Niin, sen juuri tahdonkin.

TORSTI: No, mitä lajia?

TUTTU: Kesälapsen.

TORSTI (Nauraen): Ha-ha-ha-ha! Mitäs uutta sukupuolta se sitte on?

TUTTU: Ei mitään uutta.

TORSTI: Sitte minä jo arvaan.

TUTTU: Etpäs.

TORSTI: Arvaanpas. Se on ruokkolehmä.

TUTTU (Pahastuen) Hyi! Hyi!!

TORSTI: Mikäs sitte, sano?! No, sano, Tuttu!

TUTTU: En sano, kun olet noin häjy.

TORSTI (Pyytäen, kärttäen): Sano nyt, sano! Ole niin hyvä, Tuttu! En minä sitte enää...

TUTTU: Jos lupaat, ettet suutu?

TORSTI: No, sano! En suutu, en.

TUTTU: Se on Ilta.

TORSTI: Sisaresi Ilta?!

TUTTU: Niin. Jos hän saisi tulla kesäksi tänne — minulle seuraksi, kun minulla on yksin niin ikävä?... Saako, Torsti?

TORSTI: Kylläpä sinä nyt kaukaa lähtien ja kautta rantain asiaasi ajat! Mikäs sitte estäisi?

TUTTU: Sinä kun olit keväällä niin kovin hermostunut, ettet ketään sietänyt nähdä, ja itse pyrit tänne yksinäisyyteen, niin ei kukaan omaisistani ole uskaltanut tänne tulla enkä minäkään ole uskaltanut tätä sinulle ennen esittää. Mutta nyt kun olet näin parantunut, näin hyvällä tuulella, (heittää mielistellen kätensä Torstin kaulaan) näin hauska, iloinen ja miellyttävä...

TORSTI: So, so, riittää jo vähempikin!

TUTTU: ... niin minä pyytäisin, että hän saisi tulla.

TORSTI: Kuulepas, Tuttu!

TUTTU (Kuin peläten kieltoa): Mitä niin?

TORSTI: Sanopas minulle suoraan!

TUTTU (Yhä enemmän siihen sävyyn): No, mitä niin?

TORSTI: Sinä varmaan olet saanut kirjeen?

TUTTU (Epäröiden): E... e... olen, — olen, olen.

TORSTI: Ilta ehkä sitte jo on matkallakin tänne?

TUTTU: Kyllä. Totta puhuen: — on, Torsti!

TORSTI: No, entäs äitinne?... Eikös hänkin tule?

TUTTU: Ilta kirjoittaa kyllä, että äidillä myös oli ollut vähän niinkuin aikomus, mutta...

TORSTI (Leikillisesti ivaten): ... mutta ettei hän vielä oikein varmaan tietänyt, jaksaisiko...

TUTTU: Älä nyt ole pisteliäs, Torsti hyvä.

TORSTI: Totta puhuen, Tuttu, eikös anoppi...

TUTTU: Älä sano: anoppi, Torsti, minä pyydän, se on niin se on niin, se on niin — kamala sana!

TORSTI: Äitinne, minä tarkoitin, hänhän, totta puhuen, on matkalla myös, eikö niin?

TUTTU: No, totta puhuen, on, Torsti. Mutta älä nyt vain suutu. Torsti hyvä!

TORSTI: Ja he ovat kohta jo täälläkin, eikö niin?

TUTTU: Kyllä se on hyvin mahdollista, että...

TORSTI (Hieman ivallisesti iloiten ja kiekkuen Tutun ympärillä): Ensimäisessä junassa he jo tulevat!! Ensimäisessä junassa he jo tulevat!

TUTTU: Kuinka sinä sen noin pian arvasit, Torsti?

TORSTI (Kuin edellä): Enkös arvannut, enkös arvannut?!

TUTTU: Onpas sinulla, todellakin, mainio kyky!

TORSTI: Oikein mainio kyky! Ja minäpäs arvaan vielä paljon muutakin, jota sinä, Tuttu, et arvaa.

TUTTU: Mitä niin?

TORSTI: Enpäs sano, enpäs sano! Sen sinä saat nähdä perästäpäin.

TUTTU: Nyt sinä jo olet häijy taas.

TORSTI: No, tahdotko, niin sanon?

TUTTU: Tietysti, sano!

TORSTI: Eulalia-täti tulee myös.

TUTTU: Se ei ole totta.

TORSTI: Tuleepas! Sen saat nähdä.

TUTTU: Hän ja äiti, jotka eivät ollenkaan sovi yhdessä olemaan! Sehän olisi kauheata!

TORSTI: Silloin on talomme ylösalasin, se on varma.

TUTTU: Kukas sen sinulle on sanonut, että hän tulee?

TORSTI: Minun mainio arvaamiskykyni! Eikös sitte hänestä ollut kirjeessä mitään mainittu?

TUTTU: Ei muuta kuin, että hän tätä nykyä on vierailemassa Hämeenlinnassa.

TORSTI: Ja epäilemättä sitte aikoo vierailla monessa muussakin paikassa Suomea niin kauan kuin kesää riittää.

TUTTU: Niinhän hän tekee — tavallisesti.

TORSTI: Tietysti hän aikoo vierailla täälläkin. Sehän on luonnollista.

TUTTU (Hieman itkusuulla): Mitäs minä nyt sille mahdan, jos hän tuleekin!

TORSTI: Enhän minä nyt sinua syytäkään, Tuttu kulta! — Mutta arvaapas, mitä minä vieläkin arvaan?

TUTTU: No?

TORSTI: Etkös arvaa?

TUTTU: En.

TORSTI: Että... että... että (matkien käheätä ja karskeata juomari-sotilaan ääntä): Feedi Klinkovström kunnioittaa meitä myöskin käynnillään kohta.

TUTTU: Se ei ole totta.

TORSTI: Ja hänen vaimonsa, serkkusi Laila myöskin.

TUTTU: Eivät tule, saat nähdä, eivät tule.

TORSTI: Ja heidän tyttärensä Tyyra.

TUTTU: Minä tiedän, että he ovat kaikki kesää viettämässä likellä Anianpeltoa.

TORSTI: Ja sitte tulee, luonnollisesti, — myöskin heidän kuuden kuukauden vanha poikansa Osmo-Björn-Tapio.

TUTTU: Älä nyt viitsi, Torsti!

TORSTI: Ja heidän lapsenpiikansa Riikka.

TUTTU: Voi, voi, sinua!

TORSTI: Ja heidän koiransa Tuisku.

TUTTU: Lakkaa jo, Torsti!

TORSTI: Ja heidän kissansa Muisku.

TUTTU: Suus kiinni nyt! (Menee ja suutelee Torstia.) Tuossa saat muiskun, että jo lopettaisit.

TORSTI: Siinä onkin esittelylistani valmis. Niin että laita nyt vain, Tuttu, kaikki kuntoon vieraitasi vastaan ottaaksesi.

FIINA (Kurkistaa oikeallevievästä ovesta sisään): Rouva, hoi!

TUTTU: Mitä, Fiina?

FIINA: Täällä on eräs vieras rouvasihminen, joka kysyy rouvaa.

TORSTI: Numero yks!

TUTTU: Miks'ei hän tule sisään? Miks'ei Fiina pyytänyt häntä sisään?

FIINA: Pyysinhän minä, vaan hän tahtoo ensin rouvaa yksin puhutella.

TORSTI: Kuka se on?

FIINA: Matkustavainen — kampsut sillä oli molemmissa kainaloissa ja käsissä tullessaan.

TORSTI: Eulalia-täti, ihan varmaan!

TUTTU (Fiinalle): Minä tulen. (Torstille.) Minä menen katsomaan. Jos se on hän, niin hän ei ole uskaltanut tulla sisään, ennenkuin...

TORSTI: ... ennenkuin on kuullut, ettei äitisi ole täällä, niin juuri. Mene, mene! (Sysää Tutun menemään ovesta ja jää itse siitä hänen jälkeensä kurkistamaan.) Eikös olekin?! Enkös arvannut oikein?! Täti Eulalia! No, nyt menee mailma mullin mallin!! (Oikealta alkaa kuulua iloista ja äänekästä puhelua, jota Torsti kotvan kuuntelee, painaen korvaansa ovea vasten) Kas niin! Nyt hän tulee tänne. Hauska on nähdä, kuinka hän minua kohtelee. (Sieppaa pöydältä sanomalehden ja heittäytyy leposohvalle sitä lukemaan, peittyen sen taakse.)

EULALIA (Molemmissa kainaloissa ja molemmissa käsissä matkatavaroita tulee, hattu päässä ja sadetakki yllä, leveästi sisään): Ei, ei, minä kannan itse. Minä en anna niitä kellekään muille. Niissä on koko minun omaisuuteni. Mikäs huone tämä on?

TUTTU (Tullen hänen jälessään sisään): Tämä on meidän yhteinen salimme ja ruokahuoneemme.

EULALIA: Yhteinen? Hyh! Kun voi siirtää ruokapöydän verannalle ja käyttää sitä näin kesäaikaan ruokahuoneena. Minä teen sen paikalla. (Menee leposohvan luo, johon aikoo Torstin päälle laskea tavaroitaan.)

TORSTI (Kiepsahtaa ylös, huutaen): Päivää, täti Eulalia!

EULALIA (Kirkaisten ja pudottaen toisen laukkunsa lattialle): Jessus siunatkoon, hyi! Sillä lailla säikäytti! Hyi!

TORSTI: Eikös täti huomannut?

TUTTU: Minäkin luulin, että täti vain leikillään...! (Torstille) Häpeä toki!

EULALIA (Torstille): Mene matkaas! Nyt en minä sinua tahdo tervehtiäkään. (Asettelee tavaroitaan minkä minnekin pitkin huonetta.) Hyvä ettei tuossa laukussa sattunut peilini olemaan, muuten se olisi voinut särkyä ja sinä olisit saanut ostaa minulle uuden.

TORSTI (Nauraen): Sehän vain virkistää vanhaa sielua, kun pelästyy vähän.

EULALIA: Vanha sinä olet itse! (Tutulle.) No? Entäs kahvi? Valmistuuko se kohta?

TUTTU: Kohta, täti, kohta. Minä käskin jo Fiinan keittämään.

TORSTI: Mutta tädinhän piti ensin siirtää ruokapöytä verannalle!

EULALIA: Niin teenkin. Tämäkö huone tulee minun käytettäväkseni, vai?

TUTTU (Hiukan hämillään): Kuinka vain...

TORSTI: Ellei täti tahdo ottaa asuntoa ylishuoneessa.

EULALIA: Enkä tahdo. Eihän teillä hissiä kuitenkaan ole. (Osoittaen vasemmalle) Mikäs huone tuo sitte on?

TUTTU: Se on meidän makuuhuoneemme.

EULALIA: Ehkä minä otan sen, jos teillä on hyvät sängyt.

TORSTI: Eivät ne ole hääviä.

EULALIA: Minäpä menen katsomaan, minäpä menen katsomaan. Sinä valehtelet. (Menee vasemmalle.)

TORSTI: Alku on mainio!

TUTTU: Voi, voi, sitä täti Eulaliaa!

TORSTI: Ei ole muuttunut vähääkään entisestään — ainakaan parempaan päin, pikemmin päinvastoin.

TUTTU: Kunpa hän nyt löytäisi sängyissä jotakin vikaa!

EULALIA (Palaa) Sängyt ovat mainiot, patjat myös.

TUTTU (Väistellen): Meneväthän ne... näin maalla juuri mukiin.

EULALIA: Ikävä vain, että ovat puusänkyjä.

TORSTI: Ja niinkuin täti tietää, on niissä aina (nyrpistää nenäänsä)...

EULALIA: Enpäs minä huomannut!

TORSTI: On, on, on... noita pahanhajuisia, — (syrjään) kuin täti, — syöpäläisiä.

TUTTU: Mutta Torsti!

EULALIA: Nyt sinä valehtelet. Ehei! Minua et petä. Minä asetun sinne kuin asetunkin. (Alkaa kerätä kamsujaan.) Minua et petä, ehei!

TUTTU: No, Torsti, voimmehan me niinkauaksi asettua asumaan ylishuoneeseen.

EULALIA: Asettukaa vaikka minne, se on samantekevä.

TORSTI: Sama se sitte. Äiti ja Ilta asukoot siinä tapauksessa täällä.

EULALIA (Pysähtyy yht'äkkiä puuhissaan ja tuijottaa vihaisesti vuoroon Torstiin, vuoroon Tuttuun.): Häh?! Mitä sinä sanoit?

TORSTI: Että Tutun äiti ja sisar Ilta asukoot siinä tapauksessa tässä huoneessa.

EULALIA (Tiukasti): Ja sinä, Tuttu?

TUTTU: Mitä niin?

EULALIA (Samoin): Mitä sinä sanot?

TUTTU (Arasti): Niin, ei sitte muu auta.

EULALIA: Ja sinä et sitä sanonut minulle aikaisemmin, että he tulevat tänne?

TUTTU: Eihän täti sitä kysynyt. Kysyi vain, ovatko he täällä. Sitä paitsi ovat he vasta aikoneet tulla. Enhän minä tahtonut tätiä heti tädin tultua poiskaan ajaa.

TORSTI (Tuttua puolustaen): Kiltti, hienotunteinen Tuttuni!

EULALIA: Milloinka he sitte ovat aikoneet tulla? Milloin?

TUTTU: Ell'ei mitään odottamattomia esteitä satu, niin...

TORSTI: ... ensimäisessä junassa tänä päivänä.

EULALIA (Tutulle): Onko se totta, Tuttu?

TUTTU (Varovasti): On, täti.

EULALIA: Minä lähden heti paikalla takaisin. (Alkaa kerätä kamsujaan.)

TUTTU: Mutta täti kulta!...

TORSTI: Niin, täti hyvä, me emme nyt päästä, emme päästä näin rakasta, herttaista, kultaista vierasta, kuin täti on.

EULALIA: Mutta minä lähden.

TUTTU: Juuri kun täti on ehtinyt kotiintua meille?

EULALIA: Minä lähden, kuulitko, minä lähden.

TORSTI: Mutta täti ei pääse täältä nyt minnekään.

EULALIA (Pysähtyen): Kuinka niin: en pääse?

TORSTI: Täältä ei lähde koko päivänä mitään junaa minnekään.

TUTTU: Niin — ei lähde, täti.

EULALIA: Te olette molemmat — sikoja! Entäs se juna, jolla...?

TORSTI: Jolla äiti ja Ilta tulevat? Se kyllä tulee, täti, mutta ei lähde. Se jää meidän asemallemme — huomiseksi.

EULALIA: Missään tapauksessa minä en jää teille, jos te otatte heidät vastaan, kuuletteko. Saimi tahi minä, — kuuletteko?

TORSTI: Kuulen, minä kyllä kuulen.

TUTTU: Mutta enhän minä voi äitiä ja sisartani...

EULALIA: Enkä minäkään voi. Jos äitisi menee pohjoisnavalle, niin minä menen etelänavalle.

TORSTI: Tahi päinvastoin.

EULALIA: Tahi päinvastoin, niin juuri.

TUTTU: Mutta eikös täti nyt kerrankin voisi tehdä poikkeusta?

EULALIA: En, en ja en — koskaan!

TORSTI: Niin että jos täti muuttaisi pohjoisnavalle — tuonne ylishuoneeseen.

TUTTU: Ja äiti ja Ilta saisivat meidän makuuhuoneemme.

TORSTI: Täällä etelänavalla.

EULALIA (Kotvan mietittyään): Jos teillä sängyissänne todellakin on syöpäläisiä...

TORSTI: Minä vakuutan, täti.

EULALIA: Silloin minä täydestä sydämestäni jätän anoppisi...

TUTTU: Täti kulta!

TORSTI: ... syöpäläisten syötäväksi, niinkö?

EULALIA: Niin juuri. Perinpohjin.

TORSTI: Minä kiitän... nöyrimmästi.

TUTTU: Kuinka kiltti täti onkaan!

EULALIA: Ensimäisen kerran mailmassa! Pakosta!

TORSTI: Tämähän oli mainio ratkaisu! Näin me saimme tädin sittenkin pitää!

TUTTU: Toivotaan, että meille nyt tulee oikein hauska... kaikille, täti kulta.

EULALIA: Toivokaa vain! Mutta minä vaadin, tämän uhraukseni kustannuksella, että minä myös saan syödä ja juoda huoneessani tuolla ylhäällä sen ajan kuin asun täällä.

TORSTI: Vaikka sitte vielä kuin täti on lähtenyt tiehensäkin.

TUTTU: Hyvin kernaasti, täti.

EULALIA: Ja missä se huone sitte on? Minä muutan sinne heti.

TORSTI: Minä tulen näyttämään. Minä saatan tädin sinne. Saanko auttaa?

EULALIA: Ota nuo kaksi suurinta laukkua! Mutta varovasti. Älä pudota!

TORSTI (Ottaen): Mikä ääretön luottamus, täti kulta!

TUTTU: Eikös täti ensin juo kahvia täällä alhaalla?

EULALIA: Hyvä! Minä teen senkin... mieliksenne.

TORSTI: Niinkauan kuin äiti vielä ei ole tullut.

EULALIA: Niin. Minä tulen kohta takaisin.

TORSTI: Me tulemme kohta takaisin.

EULALIA: Mutta ruokapöytä on muutettava verannalle — välttämättä!

TORSTI: Kuuletko sen, Tuttu?! (Menee edellä oikealle.)

TUTTU: Tehdään niin sitte, täti.

EULALIA (Ovella): Sillä en minä näin kesäaikaan suostu sisällä kahviakaan juomaan. Ja sen minä aina tahdon juoda pöydän ääressä, niinkuin tiedät, enkä kuppi kädessä ja vehnäset sylissäni. Tiedäthän sen, pikku rouvaseni?

TUTTU: Kyllä, kyllä!

EULALIA: Sillä minä tahdon nauttia sekä kahvista että luonnosta, kun minä kerran maalla olen. Eikö niin?

TUTTU: Luonnollisesti, täti.

EULALIA: Ja minun tapojani, sen sinä tiedät myöskin, ei saa muutetuiksi kukaan.

TUTTU: Eipä tietenkään, täti.

EULALIA: Niin. Nyt se on sanottu. (Ovesta mennessään.) Minä tulon, minä tulen. Torsti, vänta, vänta! (Poistuu oikealle.)

TUTTU (Seisoo ymmällään): Niin — nyt se on sanottu! — Voi, voi sentään! Kyllä Torsti nyt saa vettä myllyynsä! Turhaan minä hänelle ikävääni valitin. Ja kunpa vain olisivat tulleet äiti ja Ilta! Vaan nyt tuli täti Eulaliakin! Mikähän myrsky vielä nouseekaan? (Hoksaten.) Ai niin, — pöytä! (Aikoo mennä oikealle.)

FIINA (Tulee samassa hänelle vastaan): Tännekö se kahvi tuodaan, rouva?

TUTTU: Aioin juuri kutsua Fiinan tänne. — Tämä ruokapöytä on siirrettävä verannalle...

FIINA: Verannalle! Mitä varten?

TUTTU: Me juomme siellä kahvin.. Ja tulemme siellä tästä lähin syömään myös.

FIINA: Niinkuin ei täällä olisi hyvä ollut!

TUTTU (Joka on siirtänyt tuolit syrjään, tarttuu kiinni pöytään): Joutuun nyt vain!

FIINA (Tarttuen myös pöytään): Tuleeko tänne sitte enemmänkin vieraita?

TUTTU: Mitäs se Fiinaa liikuttaa, jos tuleekin! (Siirtävät pöydän verannalle päin.)

FIINA: Liikuttaa se. Jos tulee, niin minä lähden takaisin kaupunkiin, rouva. Minä olen tullut tänne lepäämään ja virkistymään enkä jaksa paljoa reistailla.

TUTTU: Ei siitä nyt ole aikaa puhua. — Fiina vetää nyt pöydän ovesta ulos verannalle.

FIINA: Ei se tästä mahdu.

TUTTU: Mahtuu se. Molemmat ovet vain oikein auki! Noin. (Saavat pöydän ulos verannalle, jonne sen sijoittavat ikkunan taakse oikealle): Tässä se onkin ihan paikallaan.

FIINA (Tullen takaisin): No, kun on, niin olkoon. Sama se on minulle, missä syövät. (Kantaa pari tuolia myös verannalle.)

TUTTU: Fiina saa tuoda kahvin. Minä kyllä asetan tuolit. (Vie tuolin verannalle.)

FIINA: No... (Aikoo poistua oikealle.)

TYYRA (Jolla on kissa "Muisku" sylissä, töytää ovessa häntä vastaan): Päivää, täti!

FIINA (Joka on saanut sysäyksen vatsaansa, pitelee sitä molemmin käsin): Siunaa ja varjele!

TYYRA: Missä täti on? Missä täti on?

FIINA: Mikä täti? En minä tiedä, kuka tätisi on? (Katsoo pitkään ja vihaisesti Tyyraan ja poistuu oikealle.)

TUTTU (Tulee peräovelle): Tyyrako siellä on?!

TYYRA: Siellähän täti on! (Juoksee Tuttua syleilemään): Päivää, täti! Minä juoksin edellä, minä ja Muisku...

TUTTU: Ja Muiskukin on mukana?!

TYYRA: Tietysti, täti. Me tulemme kaikki. Muut tulevat kohta perässä. Minä pääsin asemaita ruunun kyydillä.

TUTTU: Kuinka niin — ruunun kyydillä?

TYYRA: Kun emme olisi oikein sopineet yhdessä tulemaan, niin isä pyysi erään poliisikonstaapelin, joka oli tänne päin tulossa, ottamaan minut ja Muiskun rattailleen.

TUTTU: Niinkö? — No vie nyt tuo Muikku pois.

TYYRA: Minä vien sen heti puutarhaan.. Onko täällä paljon pikkulintuja? Muisku pyytää niitä paljon mieluummin, kuin hiiriä.

TUTTU: Hyi, siihen ei saa sitä opettaa, Tyyra.

TYYRA (Leikillisesti): Täti, Muisku on niin hieno ja sivistynyt. Ei se tykkää kellarikerrosten ihmisistä; sille pitää olla yläilmoissa asuskelevia, ylhäisiä.

TUTTU: Sinäkö tuolia lailla puhut?

TYYRA: Pappa sanoi kerran niin.

TUTTU: Mutta meillä on kellarissa hienoja hiiriä, jopa rottiakin. Sen tautta — (Ottaa Tyyralta kissan.) Annapas minulle Muisku! — vien minä kissan sinne.

TYYRA (Itkuäänellä): Ei, täti, ei! Minä en anna. Siellä on niin pimeä ja kostea. Muiskun tulee ikävä. Ja minä rupean itkemään.

TUTTU: Jääköön keittiöön sitte! Minä vien sen sinne. (Vie kissan oikealle.)

TYYRA (Lakkaa itkemästä, pyyhkii silmänsä, huomaa pianinon, juoksee sen luo ja alkaa kovasti soittaa "Ukko Noakkia" tahi muuta renkutusta.)

FIINA (Vie sillä välin kahvin tarjottimella verannalle ja palaa oikealle, katsoen vihaisesti Tyyraan, tullen mennen, salin kautta kulkiessaan.)

TUTTU (Palaa). Tyyra hyvä! Älä lapsi kulta, noin kovasti soita. Sehän ihan korvia särkee. (Menee verannalle.)

TYYRA (Ei välitä kiellosta, ei ole kuulevinaan, vaan soittaa edelleen jotakin muuta vaihteeksi, mutta yhtä rajusti.)

EULALIA (Tulee oikealta): Kuka ihme täällä niin rämpyttää?

TORSTI (Joka häntä seuraa): Kas, täällä on uusi vieras. Numero kaksi. (Menee ja tarttuu Tyyraa molemmista käsistä, saaden hänen siten lopettamaan soiton): Päivää, Tyyra!

TYYRA (Tervehtien): Päivää, setä!

EULALIA: Klinkovströmin pianon klinkuttaja, — arvasinhan!

TYYRA (Tervehtien Eulaliaa): Päivää, mummo Eulalia!

EULALIA (Silmiään muljahuttaen): Mummo?! Kuka sinut näin on opettanut minua kunnioittamaan?

TYYRA: Isä.

EULALIA: Sinun isäsi on vanha tabernaakeli! Ja ettet toiste soitollasi meitä kiusaisi, panen minä pianon lukkoon. (Panee pianon lukkoon) Ja avaimen annan sedälle. (Antaa avaimen Torstille.)

TORSTI (Ottaa avaimen): Kiitos, täti.

TUTTU (Verannalta): Kahvi on valmista!

EULALIA (Torstille): Mennään, tule!

TYYRA (Päästää kamalan itkun möläkän).

TORSTI: Älä, Herran tähden, tuolla lailla huuda, lapsi hyvä!

TUTTU (Juosten sisään verannalta): Mikä ihme! Tyyra! Mitä sinä itket?

TORSTI: Täti vain lukitsi pianon.

TYYRA (Potkien äkäisesti jalkaansa monta kertaa peräkkäin): Senkin vanha — piru!

TUTTU: Tyyra! Tyyra!

TORSTI (Nauraen): Isänsä lapsi! — Tule pois, Tyyra, kahvia juomaan, tule!

TYYRA (Lakkaa itkemästä): Mutta minun pitää saada kaksi pullaa.

Saat, saat, kunhan et tuolla lailla huuda. (Vie Tyyran verannalle.)

TORSTI (Kääntyen peräovelta): Mutta nyt sinne joku ajoi pihaan. (Juoksee salin läpi oikealle.) Varmaankin jo saapui koko Klinkovströmin mustalaiskuorma.

LAILA (Kantaen kapalolasta sylissään tulee ovessa häntä vastaan): Tässä sitä nyt ollaan! Päivää, päivää!

RIIKKA (Seuraa, kantaen lapsenvaunuja.)

TORSTI (Käsiään levittäen, mutta peräytyen kauhusta): Siinähän todellakin!

LAILA (Joka on pitänyt Torstin sanoja tuliaistervehdyksenä): Kiitoksia! Oli niin hauska tulla teille. Vaan minne saamme mennä lapsen kanssa?

TORSTI: Vaikka minne! Missä vaan tilaa on. Tämä on sali, tuolla makuuhuone.

LAILA: No, me menemme sinne. Riikka, vie vaunut sinne!

TUTTU (Tulee perältä): Kas niin! Täällähän sinäkin... (Tervehdys.)

LAILA: Täällä, täällä. Ja tämmöinen poika, oikea häränkyljys sylissäni!

TUTTU: No, tuo tänne, niin katsotaan! (Vie Lailan vasemmalle.)

LAILA: En tahdo jaksaa kantaakaan enään. Se juo kuin vasikka maitoa. (Seuraa Tuttua makuuhuoneeseen.)

TORSTI (Lyö kätensä yhteen silmät taivasta kohti): Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin jumala. Juo kuin vasikka. Mitähän me muut lopulta saamme syödä?

FEEDI KLINKOVSTRÖM (Metsästäjän tamineissa ja Tuisku riimussa mukanaan tulee vasemmalta. Hän hieman onnahtelee, käyttää tummia silmälaseja, pyyhkii usein pitkiä, tuuheita viiksejään ja puhuu ja nauraa hyvin kovaäänisesti, mutta käheästi): Päivää, poikaseni! Tässä olen minäkin. (Pudistaa kovasti Torstin hänelle ojentamaa kättä.) — Feedi Klinkovström, hä-hä-hä-hä.

TORSTI: Kyllä min muistan.

FEEDI: Et sano tervetuloakaan?! Hä?

TORSTI: Sehän oli tarkoitukseni, vaikka...

FEEDI (Lyö Torstia olkapäälle): ... vaikka et hoksannut samoa, senkin...

TORSTI (Kivusta irvistellen painuu toiselle sivulle): ... en ehtinyt.

FEEDI: Mutta me sotilaat, me ehdimme. — No, sano sitte tervetuloa Tuiskullekin ja anna sen olla ja elää kuin se itse tahtoo! Tässä, ota ja vie se! Sen minä jätän sinun hoidettavaksesi! (Antaa riimun Torstin käteen ja asettaa metsästystamineensa salin nurkkaan.)

TORSTI: Siinä tapauksessa minä sen lasken heti irti.

FEEDI: Laske vain, mutta maksakin sitte naapurisi lampaat.

TORSTI: Vai sitä erikoisalaa Tuisku harjoittaakin?

FEEDI: Niin, siksikuin oikea metsästysaika alkaa, sinä — pukki.

TORSTI: Ja se alkaa vasta puolentoista kuukauden perästä.

FEEDI: Sitävartenpa me ajoissa tänne tulimmekin.

TORSTI: Mitäs hittoa me sen ajan sitte teemme?

FEEDI: Mitäkö? Juomme totia, poikaseni. Etkö sitä muista?

TORSTI: Niin vainkin: illasta aamuun asti.

FEEDI: Ja aamusta iltaan.

TORSTI: Ja kun konjakki loppuu?

FEEDI: Niin juomme rankkia, hä-hä-hä-hä!

TORSTI: Kuin vesikauhuiset!

FEEDI: Kuin vesikauhuiset koirat!! — Mutta missä ne muut mustalaiset ovat? Jokos ne ovat ehtineet kahvipöytään? Vai ketkä tuolla istuvat? (Osottaa verannalle.)

TORSTI: Tyyra siellä on... (huutaa) Tyyra, tule viemään Tuisku ulos!

TYYRA (Tulee, ottaa Tuiskun ja vie puutarhaan.)

FEEDI: Rouvasiko kanssa? Hä? Miks'ei hän tervehtimään tule?

TORSTI: En minä vielä naimisissa ole — täti Eulalian kanssa.

FEEDI: Mitä sanot? Onko hän täällä? Onko sekin vanha Noakin arkki jo ehtinyt tänne purjehtia?

EULALIA (Huutaa verannalta): Kyllä minä kuulan,.kyllä minä kuulen! (Tulee peräovelle.) Täällähän se Klinkovströmin särkynyt iänikuinen baasiviulu taas rämisee.

FEEDI: Niin tekee, niin tekee! Hä-hä-hä-hä! (Levittää molemmat kätensä.) No, tule syliini sitte! No!

EULALIA (Levittää myös kätensä syleilyä varten): No! No! Juokse siitä, vanha kameli, sitte Noakin arkkiin! (Hän ja Feedi lentävät toisiaan halailemaan.).

TORSTI (Syrjään): Ne löysivät: siis toinen toisensa.

(Tuttu ja Laila tulevat samassa vasemmalta.)

TUTTU (Feedin ja Eulalian yhä halaillessa toisiaan): Oi, mikä ihana näky.

LAILA: Mikä sopusointu!

EULALIA: Vanha rakkaus ei ruostu! (Tervehtien Lailaa syleilemällä): Sinähän et ole mustasukkainen, minä tiedän sen, Lailaseni?!

LAILA: En, en ollenkaan.

TORSTI: Syytä on Lailan pitää silmänsä auki kuitenkin. Täti Eulalia on vielä kovin vaarallinen.

TUTTU: (Jota Feedi samalla kertaa on tervehtinyt): Kun Feedi Klinkovström näkyy tädin suhteen olevan yhtä tulenarka kuin ennenkin!

FEEDI: Niin, niin, hä-hä-hä-hä!

EULALIA (Ottaen Feediä käsivarresta): Sotilaissa on ruutia. Sen tautta minä heistä pidän.

TORSTI: Ai, ai! Varokaa räjähdystä, täti!

EULALIA: Näkemiin nyt! Me menemme puutarhaan kävelemään. (Aikoo viedä Feedin perälle.)

TUTTU: Mutta, täti hyvä, Laila ja Feedi eivät ole vielä juoneet kahvia.

EULALIA: Juokoot sitte! Minä odotan niin kauan.

TUTTU (Lailalle): Tule, Laila! Mennään!

LAILA: Se onkin maistuva nyt. (Menee perälle.)

TORSTI (Feedille): Menkäämme mekin!

FEEDI (Osottaa ruokakaappiin): Entäs se pikkanen champagne?

TORSTI: Valitettavasti — se ei ole vielä saapunut.

FEEDI: Eikö ole?! Mutta iltasella sen pitää jo olla täällä. (Menee perälle.)

TORSTI: Toivokaamme. (Seuraa häntä.)

TUTTU (Palaa samalla, menee oikealle vievälle ovelle, josta huutaa): Fiina tuo kuppeja ja kahvia lisää!

EULALIA (Joka sillä välin on ruvennut huonekaluja sijoittelemaan mielensä mukaan): Sinulla, Tuttu, on tässä huoneessa ihan liian vähän seiniä.

TUTTU (Kuin ajatuksissaan): Niin on, täti. Jos täti panee yhden lisää, niin olen kovin kiitollinen.

EULALIA (Kummastellen): Minä puhun seinistä.

TUTTU: Anteeksi! Minä kuulin heiniä.

FIINA (Kulkee sillävälin huoneen läpi perälle, kantaen kuppeja ja tuoden lisää kahvia.)

EULALIA: Herra jestas! Joko sinä olet päästäsi sekaisin, Tuttu?

TUTTU (Kuin sekaisin): Todellakin, täti, en muista enää, mitä minun piti tehdä.

EULALIA: Juo kahvia! Se selvittää.

TUTTU: Täytyy, täytyy. Ehkä tätikin juo vielä tilkan päälle.

EULALIA: Enkä juo. Mutta minä ajattelen ensin, miten täällä oikein olisi uudelleen kaikki järjestettävä.

TUTTU: No, tulkaa sitte! (Menee perälle).

EULALIA (Jää keskelle huonetta seisomaan selin oikealle vievään oveen päin, katsellen ja miettien.)

(Verannalla äänekästä puhelua).