Part 2

SAIMA SUNDELL (Astuu oikealta sisään ja pysähtyy tuijottamaan Eulaliaan, joka pitkään aikaan on kääntymättä eikä huomaa kenenkään tulleen sieltä sisään. Saima miettii kotvan; tekee liikkeen kuin aikoisi mennä takaisin, mutia samassa Eulalia kääntyy, on huudahtaa kuin pelästyneenä, vaan mykistyy ja molemmat naiset jäävät, kuin kaksi kukkoa, hyökkäävässä asennossa, silmät säihkyvinä toisiinsa tuijottamaan. Yht'äkkiä molemmat samalla kertaa kääntyvät selin toinen toiselleen ja kun Eulalia tekee pari askelta perälle päin, astuu Saima pari askelta etualaa kohti. Sitte he taas kääntyvät ja tuijottavat toisiinsa, ja näin kotvasen seisottuaan astuvat vielä muutaman askeleen syrjään, niin että Saima tulee olemaan vasemmalle vievän oven kohdalla ja Eulalia oikealle vievän oven suussa. Eulalia silloin osottaa sormella, että Saima menisi ulos perälle, Saima taas osottaa Eulalialle ovea oikealle. Samassa aukeaa oikealle vievä ovi ja _Ilta_ astuu sisään aivan Euialian eteen ja pysähtyy myös paikalleen kuin kivettynyt.)

EULALIA (Heittää silloin päätään taaksepäin, ottaa suoran asennon ja marssii kuin sotamies peräovesta ulos. Verannalla hän kääntyy, osottaa sormellaan sisälle Saimaan päin ja purskahtaa pilkalliseen nauruun): Katso, Tuttu, kuka on tullut! Ha-ha-ha-ha-ha-haa! (Tämän jälkeen hän poistuu ylpeästi portaita alas puutarhaan.)

TUTTU (Verannalla): Äiti! Ilta! (Tulee saliin.)

TORSTI: Tulivatko hekin jo? (Tulee samoin sisään.)

(Verannalla puhelu kotvaksi lakkaa, Laila ja Feedi katsovat myös sisään, mutta jäävät paikoilleen.)

TUTTU: Terve tuloa, terve tuloa! (Tervehdys.)

TORSTI: Tulitteko sittenkin samassa junassa! (Tervehdys.)

SAIMA: Kuin Klinkovströmin joukko? Kyllä.

ILTA: Vaikka meidän heidän tähden näin täytyi odottaa asemalta päästäksemme.

TORSTI: Siellähän aina tapaa hevosia tarpeeksi olla.

TUTTU: Niin.

ILTA: Vaan nyt ei ollut... yhtään muuta.

SAIMA (Alakuloisesti): Ja toisen harmin perästä kohtasi meitä täällä heti toinen.

ILTA (Samoin): Täti Eulalia, niin!

TUTTU (Samoin): Minkäs me sille voimme?! Hän tuli aivan odottamatta.

TORSTI (Autuaallisesti): Elämässä, rakkaat ystävät, eivät harmit lopu koskaan!

SAIMA (Varmasti): Siinä sinä toden sanoit, Torsti!

ILTA (Heittäytyen Torstin kaulaan): Oi, Torsti raukka! Minun on sinua niin sääli, niin sääli! Oikein minua itkettää. Tiedäthän, kuinka paljon sinua rakastan, rakas lankoni?!

TORSTI (Taputtaen Iltaa selkään): Kiitän sinua, rakas kälyni, myötätunnosta! (Myös itkuäänellä.) Mutta sillehän ei mahda mitään, ei mitään.

SAIMA (Syleilee häntä yhdessä Illan kanssa): Minäkin otan osaa sinun onnettomuuteesi, rakas vävyni!

TUTTU (Liittyen yhteiseen ryhmään ja syleilyyn): Kuinka rakkaita, kuinka helliä ja hyviä te olette kaikki, kaikki, kaikki!

FEEDI (Ilmestyy peräovelle): Mikäs sukulaisten kohtaus täällä on, josta tuommoista pirinää ja lirinää kuuluu?! Häh-häh-häh-häh! (Ryhmä hajaantuu ja kaikki pyyhkivät silminään, eri puolille kääntyen.)

LAILA (Joka on asettunut Feedin taakse): Todellakin! Kaikki kyyneleissä!!

FEEDI (Edeten keskelle salia ja ojentaen toisen kätensä Saimalle, toisen Illalle.) Päivää sitte, ell'ette ole tulleet meidän kesäiloamme pilaamaan!

SAIMA ja ILTA (Koskettavat jotenkin kaukaa ja kylmästi Feedin käsiä kukin taholtaan, lausuen samalla kertaa): Päinvastoin, päinvastoin ihan.

LAILA (Joka tervehtii ensin Saimaa ja sitten Iltaa): Hauska tavata teitä sitte.

FEEDI: Top, top! Kuinka niin päinvastoin? Mitä te sillä tarkoitatte? Minä vainuan siinä sotajuonta. Ettäkö..?

LAILA (Hoksaten): Niin, ettäkö...?

SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa): Niin juuri.

LAILA ja FEEDI (Yht'aikaa) Mitä: niin juuri?

SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa): Sitä, mitä te tarkoititte.

LAILA ja FEEDI (Yht'aikaa): Mitäs me sitte tarkoitimme? Mitä?

SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa): Kysykää itseltänne!

FEEDI: Ei, ei, ei mitään verukkeita.

LAILA: Ei, ei. Mitä me sitte tarkoitimme?

FEEDI: Minä kysyn, mitä me tarkoitimme? Vastatkaa?

SAIMA ja ILTA (Kohauttavat vain kummastellen olkapäitään.)

FEEDI (Kääntyen vuoroon Tutun ja Torstin puoleen): Mitä me tarkoitimme? Selittäkää te!

TUTTU ja TORSTI (Jotka koko ajan ovat keskenään nauraneet): Mistä me tiedämme! Mistä me tiedämme!

LAILA (Ahdistellen Saimaa ja Iltaa): Niin, teidän pitää sanoa, mitä me tarkoitimme!

SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa) Tämähän on kauheata! Tämähän on kauheata!

TUTTU: Ihan aluksi tämmöinen riita.

TORSTI: Ja aivan tyhjästä!

FEEDI: Minä tahdon vain tietää, mikä tarkoitus oli sanalla "päinvastoin". Sekö, että me pilaamme teidän kesäilonne vai päinvastoin? Kumpiko?

SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa) Se, se, se!

TUTTU ja TORSTI: Se, juuri se!

FEEDI: No, sitte minä olen tyytyväinen.

LAILA: Niin, sitte me olemme tyytyväisiä.

FEEDI: Ja me jäämme tänne.

LAILA: Ja me jäämme tänne.

FEEDI (Kolkuttaen rintaansa): Minun sotilaskunniani on hyvitetty.

LAILA: Kaikki saavat siis jäädä tänne.

SAIMA ja ILTA: Me kiitämme.

TORSTI: Ja me myöskin?

FEEDI: Ja te myöskin.

TUTTU: Nyt on vain sovittava siitä, rakkaat vieraamme, minkä huoneen kukin perhe saa.

TORSTI: Niin, minä pyydän jo etukäteen, ettei meitä, vaimoani ja minua, ollenkaan otettaisi lukuun.

LAILA ja FEEDI: Ei, ei, tietenkään, ei.

TUTTU: Me kyllä aina löydämme paikan itsellemme.

TORSTI Vaikka heinäladossa — näin kesäaikaan.

LAILA: Tahi kanakopissa.

FEEDI: Tahi sikoläätissä, hä-hä-hä-hä!

SAIMA: Ehkä herrasväki, joka tänne on ennen meitä tullut, tahtoisi valita makuuhuoneensa ensin.

ILTA (Puoleksi syrjään): Mainituista paikoista.

TUTTU: Vapaan valinnan mukaan!

TORSTI: Mikä parhaiten sopii.

LAILA: Meidän pikku Osmo-Björn-Tapiomme nukkuu jo tuolla viereisessä huoneessa.

FEEDI: No, ehkä me sitte pidämme sen.

TUTTU: Äidille ja Illalle teemme siis vuoteet tänne.

TORSTI: Tuohon leposohvalle ja lattialle.

SAIMA: No, miks'ei?!

ILTA: Minä kyllä makaan lattialla.

FEEDI: Mutta — ei. Ei se sovi. Ei se sovi sittenkään... siinä tapauksessa, Laila...

LAILA (Hoksaten tarkoituksen): Niin, niin. Se on totta. Ei se sovi.

FEEDI: Jos tämä ovi pannaan lukkoon, niin enhän minä pääse tätä tietä yöllä ulos, jos tarvitsen. Ja minun pitää päästä. Ikkunasta en voi kavuta.

LAILA: Me siis vaihdamme, eikö niin?

TUTTU: Sehän sopii paremmin: äiti ja Ilta nukkuvat siis meidän sängyissämme?

SAIMA ja ILTA (Nyökäyttävät hyväksyvästi päätään.)

FEEDI: Top! Top! Me muutamme sängyt tänne. Meillähän on etuoikeus, eikö niin?

LAILA: Feedi, ne eivät ole rauta-, vaan puusänkyjä.

FEEDI: Sitte en niistä huoli, vaikka itse paholainen ne tänne kantaisi.

SAIMA ja ILTA: Me kyllä tyydymme niihin.

TORSTI: Sehän oli mainiota!

TUTTU: Sittehän asia on selvä.

FEEDI: Ja nyt me lähdemme kaikki kävelemään puutarhaan, eikö niin?

LAILA: Sovussa kaikki?! Tule, Ilta! (Ottaa Illan käsivarresta.)

ILTA (Kylmästi): Voimmehan mennä. (Menevät perälle.)

FEEDI: Ja sitte me kaksi. Saanko luvan? (Tarjoaa käsivartensa Saimalle.)

SAIMA (Hiukan nenäänsä kohottaen): Voimmehan mekin...

TORSTI: Sillä aikaa laitamme me täällä kaikki kuntoon.

TUTTU: Älkää nyt vain kovin pian palatko!

FEEDI: Mutta muistakaa: ensin toti ja sitte hyvä illallinen päälle! (Menevät.)

TUTTU: Koetamme parastamme.

TORSTI (Huutaen Saiman ja Feedin jälkeen): Muistakaa vain, ettette kompastu täti Eulaliaan! (Kuuluu Feedin nauru: Häh-häh-häh!)

FIINA (Tulee puoleksi oikealta ovesta sisään): Mitäs sitä nyt illalliseksi laitetaan, rouva?

TUTTU (Epätoivossaan): Mitä vain Fiina tahtoo.

TORSTI: Ja voi.

FIINA: No, minä laitan sitte, mitä voin. Mutta minä sanon samalla, että se on viimeinen ateria, jonka valmistan.

TUTTU: Kuinka niin?

FIINA: Minä lähden huomenna ensimäisessä junassa pois.

TORSTI: Miksi niin?

FIINA: Siksi, että ruoka on lopussa ja — minun voimani myös, jos tätä menoa tulee jatkumaan. (Lyö oven kiinni jälkeensä.)

TORSTI: Joka oli todistettava.

TUTTU (Alkaa kävellä levottomasti edestakaisin huoneessa.)

TORSTI (Katsoo häneen pitkään ja ivallisesti): No, Tuttu?

TUTTU: No, mitä "no"?

TORSTI (Veitikkamaisesti): Minä toivon vain, ettei sinun ole enää ikävä. Olethan saanut seuraa nyt.

TUTTU (Itkusuin): Ja sinä kehtaatkin vielä puhua noin hävyttömästi, Torsti!

TORSTI: Saanko minä kysyä, minne sinä aiot panna yöksi maata?

TUTTU (Tiuskaisten): Kanakoppiin, niinkuin kuulit.

TORSTI: Minä sitten valitsen heinäladon ja jätän sikoläätin jollekin mahdollisesti vielä tulevalle vieraalle.

TUTTU (Yhä enemmän hermostuen): Tämä on kauheata, tämä on kauheata!

TORSTI: Niin, kultaseni! Tämä on koleran esimakua. Basillit ovat saapuneet!

TUTTU (Heittäytyen Torstin kaulaan): Oi, jospa voisimme niistä päästä pian, pian!

TORSTI: Senhän saamme nähdä sitte!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

(Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä. Muutamia tunteja myöhemmin.)

TORSTI (Istuu leposohvalla.)

SAIMA (Istuu toisella puolen häntä, pidellen häntä toisesta kädestä.)

ILTA (Istuu toisella puolen, pidellen toisesta kädestä.)

SAIMA (Intomielisesti): Et usko, Torsti rakas, kuinka iloinen todellakin olen saadessani olla täällä luonanne?!

ILTA (Vieläkin intomielisemmin): Ja minä, minä vieläkin enemmän — saada istua tässä vieressäsi, puristaa kättäsi ja (heittää kätensä Torstin kaulaan) syleillä sinua täydestä sydämestäni, näin!

TORSTI (Hiukan väistellen): Minä kiitän, minä kiitän, rakkaat ystävät! Tuntuuhan se kovin hyvältä minustakin.

SAIMA (Samaan sävyyn): Varsinkin, kun näen sinut näin tyytyväisenä ja hyvällä tuulella!

ILTA (Samaan sävyyn): Ja kilttinä ja rakastettavana meitä kohtaan!

TORSTI: Kuinkapa minä muuta voisin ollakaan?! Tämähän todellakin on niin hauskaa meillekin!

SAIMA: Oo, kuinka hienotunteinen sinä olet!

ILTA: Ei pahaa sanaakaan sinulta kuule!

TORSTI: Miksikä niin — pitäisi?

SAIMA: Älä sano! Älä sano!

ILTA: Onhan sinulla niin äärettömän paljon syytä.

TORSTI: Tehän saatatte minut ihan ymmälle.

SAIMA: Kun tämmöisen liudan vieraita näin tyynenä ja tasaisena siedät talossasi!

ILTA: Eikä sinussa huomaa hermostumista vähääkään, ei vähääkään.

TORSTI: Mutta, rakkaat ystävät, enhän minä toki raakalainen ole!

SAIMA (Suuttumuksella): Mutta sitä ovat nuo, jotka kehtaavat tällä lailla toisen talon täyttää.

ILTA (Samoin): Tällä lailla pyytämättä tulla ja kääntää kaikki ylösalasin!

SAIMA (Samoin): Ja pilata toisten ihmisten kesäilon kokonaan!

ILTA: Niin että tästä kaikesta voit vielä uudelleen sairastuakin!

TORSTI: Ehkäpä joutua hullujenhuoneeseenkin! Niin. Vaan minkäpä minä nyt sille voin? Neuvokaa te!

SAIMA: Anna heille hieno viittaus!

ILTA: Älä anna heille ruokaa!

TORSTI: Se olisi kyllä hieno viittaus!

ILTA: Mutta silloin emme saa itsekään syödä.

SAIMA: Minä laitan kyllä meille voileipiä valmiiksi ja me syömme salassa.

TORSTI: Minä pahoin pelkään, että meidän kaikkien pakostakin hyvinkin pian täytyy panna hampaat naulaan.

ILTA: Kuinka niin?

SAIMA: Onko täällä niin vaikea saada ruokatarpeita?

TORSTI: Kyllä se niin hullusti on — näin keskellä kesää.

SAIMA: Sittehän teidän on ihan sietämätöntä täällä asua?!

ILTA: Ja siinä tapauksessa täytyy se ilmoittaa kaikille suoraan.

SAIMA: Ja mekin lähdemme pois.

TORSTI: No, no, ei nyt mamman niin tarvitse pelästyä.

SAIMA: Täällähän ei muutenkaan voi liikkua askeltakaan: minne vain käännyn, niin näen tuon vanhan variksenpelättimen Eulalian käsikädessä Feedi Klinkovströmin kanssa kävelevän.

ILTA: Ja sitte vielä lapset ja koirat ja kissat — aina joka nurmella, minne vain tahtoo heittäytyä.

TORSTI: Minusta se vain on kovin hauskaa näin vähän vaihteeksi keskikesän raukeassa hiljaisuudessa.

SAIMA: Mutta minusta ei. Eulalian ja noitten muitten on lähdettävä pois. Joko he, — —

ILTA: — — taikka me.

TORSTI: Minun täytyy tunnustaa, rakkaat ystävät, että asetatte minut kovin vaikeaan välikäteen.

SAIMA: Niinkö?

ILTA: Sitä en olisi uskonut.

TORSTI: Niin, niin, ymmärtäkäähän minut oikein!

SAIMA: Et siis tiedä, kummanko joukon mieluummin tahtoisit pitää täällä.

ILTA: Heidätkö vai meidät? Kiitos, Torsti!

TORSTI: Tietenkin minä mieluummin antaisin heidän jäädä tänne — ja kuolla nälkään (levittää kätensä syleilyä varten) saadakseni pitää teidät hengissä, rakkaat ystäväni.

SAIMA (Tarttuen Torstin käteen): Vai sillä lailla. Se oli kauniisti!

ILTA (Juosten Torstin kaulaan): Nyt minä ymmärrän. Rakas, rakas Torsti!

TORSTI: Mutta, kuulkaapas!

SAIMA ja ILTA: No? No?

TORSTI: Minulla on eräs tuuma, eräs suuri suunnitelma, jonka kovin mielelläni soisin toteutuvan.

SAIMA: Ja se on?

ILTA: Mikä se on?

TORSTI: Ajattelin, että ennenkuin tuo odotettu nälkäkuolema tapahtuu, täällä pitäisi saada sovinto aikaan mamman ja täti Eulalian välillä.

SAIMA (Kääntyy selin Torstiin päin, tehden äänettömiä, vihaisia eleitä.)

ILTA Minä en luule siitä koskaan tulevan mitään.

TORSTI: Mutta Europan yleisen rauhan tähden — pitäisi ainakin koettaa! Ajatelkaahan: lähteä tästä maailmasta sanomatta toisilleen edes "näkemiin"!!

SAIMA (Seisoen yhä selin): Minä en tahdo häntä nähdä, en, en koskaan, tiedäthän sen.

ILTA: Tiedäthän, rakas Torsti, että äiti ja täti Eulalia ovat sovittamattomia verivihollisia siitä saakka, kuin äiti joutui naimisiin isän kanssa ja täti Eulalia jäi vanhaksi piiaksi.

SAIMA: (Kääntyen yhtäkkiä): Ja minä en voi Eulalialle koskaan antaa anteeksi, että hän sanoi minun riistäneen häneltä hänen sulhasensa. Sillä se ei ole totta. Minun mies-vainajani rakasti minua eikä Eulaliaa.

TORSTI: Tietysti, tietysti, mamma. Senhän todisti se, että hän nai mamman eikä Eulalia-tätiä.

SAIMA: (Itkuäänellä): Ja se on hävytöntä, että Eulalia sitte sanoi minun jääneen leskeksi sen tähden, että häijyydelläni muka kiusasin mieheni kuoliaaksi.

ILTA: Mutta rauhoituhan, mamma hyvä. Älä nyt viitsi itkeä turhasta!

SAIMA: Minä sanon: en, en, en, en koskaan tahdo sopia Eulalian kanssa.

ILTA: Miksikä, Torsti, aloitkaan puhua tuosta asiasta?!

TORSTI: Minä pyydän anteeksi sitte! Yleisen sovun ja rauhan tähden tein tuon esityksen. Vaan koska se ei käy päinsä, niin eläkäämme edelleen sitte riidassa ja näyttäkäämme toisillemme torahampaita.

TUTTU (Tulee oikealta piparkakkutaikinaa vadissa hieroen): Täällähän te olette. Kuka teistä tulee vähän auttamaan minua piparkakkutaikinaa hieromaan?

TORSTI: Anna mulle!

ILTA: Vielä mitä! Minä hieron. (Ottaa vadin Tutulta.)

TUTTU: Käteni on ihan puutunut jo.

SAIMA (Joka on pyyhkinyt silmänsä): Vai leipomapuuhissa sinä olet, lapseni! Minä tulen sinua auttamaan. (Illalle) Anna tänne vati! Minä hieron. (Ottaa vadin Illalta.)

ILTA: On sinulla nyt, Tuttu parka, huolia meidän tähtemme.

TORSTI (Pisteliäästi): Oo, Tuttu on siitä niin iloinen! Hän kantaa ne niin mielellään teidän tähtenne. Eikö niin, Tuttu?

TUTTU (Hieman nolona): Niin teenkin. Kunpa vain täällä saisi kaikki, mitä tahtoo!

TORSTI: Ja tarvitsee!

SAIMA: Meitä varten nyt ei mitään erikoisempia laitoksia tarvita.

ILTA: Me tyydymme vaikka mihin.

TORSTI: Vaikka kiviin leivän sijasta, niinkö?

ILTA: Vaikka!

SAIMA: Eihän nyt toki niin hullusti vielä liene!

TUTTU: Mitä sinä nyt tuollaisia puhut, Torsti!

TORSTI: Ei sitä tiedä, kuinka vielä voi käydä. Minä ainakaan en mistään takaa. Lihaa täällä ei saa rahallakaan. Eikä kalan häntääkään ole nähty moneen päivään.

ILTA: Vaikka ihan järven rannalla asutte!

SAIMA: Mitäs te, raukat, sitte täällä olette syöneet?

TUTTU: Onhan meillä munia, voita ja maitoa ollut!

TORSTI: Kummakos sitte, että me, Tuttu ja minä, näin laihoja olemmekin? Emmekös ole, hä? Emmekös ole kuin toistemme henkäyksiä vain?

TUTTU: Älä nyt viitsi laskea leikkiä, Torsti. Vielä pelästytät mamman ja Illankin.

ILTA: Kyllä se on totta, että olette vähän laihtuneet, kun teitä oikein katselen.

SAIMA: Ja nyt tuli näin monta suuta vielä yhdellä kertaa teille lisää!

ILTA: Ja semmoinen herkkusuu kuin Feedi Klinkovström!

SAIMA: Ja suur'syöjä kuin Eulalia!

TORSTI: Oikea syöjätär, eikö niin, mamma?

SAIMA: Ha-ha-ha-ha! Se oli oikeaan osattu!

ILTA: Hyvä ruokahalu näkyi Lailallakin olevan.

TUTTU: Tietysti matkalta tultua.

TORSTI: Toivokaamme, että ruokahalu yhä vain paranee!

SAIMA: Sinun pitää säästää voita, Tuttu! Se on turha, että Tyyra pitkin päivää syö voileipiä.

ILTA: Kova nälkä näkyy heidän Riikallaankin olevan, kun se tuolla puutarhassa karviaismarja-raakaleita yhtä mittaa syö.

TORSTI: Se ei ole niin vaarallista, kuin että Tuisku jo on ehtinyt syödä toisen kenkäni melkein kokonaan!

TUTTU: Taivas varjelkoon!

ILTA: Sehän on kauheata!

SAIMA: Mitä ihmettä ne tänne tulivatkaan samalla kertaa meidän kanssamme?!

TORSTI: Ja ajatelkaas: pikku Osmo-Björn-Tapio ja Muisku juovat maitoa kilvan niin, että huomenna tuskin saadaan enää kermaakaan kahviin.

TUTTU: Mitä sinä nyt tuosta kerrot, Torsti!

TORSTI: No, no, olkoon sitte! Minä olen suora. En tahdo, että kellekään tulisi mitään ikäviä yllätyksiä.

ILTA: On se epähienoa, että ihmiset tällä lailla toisten ihmisten taloihin tunkeutuvat!

SAIMA: Minusta se ei ole vain epähienoa, vaan suorastaan hävytöntä.

TUTTU: Mutta mammahan tekee työtä puolestaan otsansa hiessä.

TORSTI: Toden perään — ihan kuin hiiden myllynkiveä jauhaa!

SAIMA: Huh! Kovinpa tämä jo tuntuukin! Kukas nyt ottaa hieroakseen?

TORSTI: Minä kyllä ottaisin, mutta pelkään, että taikina katoaisi vatsaani ennenkuin siitä on kakkujakaan syntynyt.

ILTA: Minähän äsken jo tarjouduin. Antakaa tänne!

TUTTU: Minä otan taas! (Ottaa vadin Saimalta.) Mutta kuulkaa te, Ilta ja Torsti, menkää järvelle ja soutakaa uistinta! Ehkä näin illan suussa joku hauki tarttuisikin siihen!

ILTA: Ai, mennään, mennään, Torsti!

TORSTI: Ai, mennään, mennään sitte!

SAIMA: Menkää todellakin, niin teette puolestanne vähän hyötyä tekin!

TUTTU: Ja mamma tulee leipomaan vehnästä kanssani?

SAIMA: Tietysti. Mennään. Tule! Hyvästi siksi, lapset! (Menee oikealle.)

TUTTU: Näkemiin sitte! (Menee myös oikealle.)

ILTA (Heidän jälkeensä): Mutta noille muille ette saa antaa palastakaan!

TORSTI: Ei palanutta piparkakkuakaan, ha-ha-ha-ha!

ILTA: Niin juuri! Hankkikoot he itse itselleen ruokansa! (Ottaa Torstia käsivarresta.) Niinkuin me teemme. Menkäämme siis uistelemaan heti!

TORSTI: Menkäämme vain! Saa nyt nähdä, onko onni suotuisampi sinulle kuin se on ollut minulle?

ILTA (Intohimoisesti): Minä olen varma siitä. (Heittäytyen Torstin kaulaan.) Kuinka äärettömän hauska minun nyt tulee täällä olemaankin!

TORSTI (Ottaa Iltaa vyötäisistä ja pyörähyttää häntä ympäri): Ja minun, ja minun!

EULALIA ja FEEDI (Ilmestyvät samalla käsitysten verannalle ja rykäisevät merkitsevästi.)

ILTA (Riuhtaisekse irti Torstista ja luo vihaisen katseen tulijoihin.) Hyi!

EULALIA: ja Feedi (Räjähtävät ilkeään nauruun.)

EULALIA: Vai näin täällä kuherrellaankin?!

FEEDI: Pyydämme anteeksi, että tulimme häiritsemään herrasväkeä!

TORSTI: Ei ole vaarallista. Me olimme juuri lähdössä kahden kesken järvelle soutelemaan.

ILTA (Pisteliäästi vuoroonsa): Ja voimme siis jättää herrasväen tänne käsitysten kuhertelemaan, — niinkuin herrasväellä näkyy tapa olevan.

EULALIA: Ilta on niin hyvä ja jättää pistopuheensa välttääkseen enempiä ikävyyksiä sisarensa kanssa tämän kohtauksen johdosta...

FEEDI: Jota suinkaan emme olisi suoneet edes näkevämmekään.

ILTA: Minä pyydän: olkaa niin hyvä ja menkää heti kertomaan Tutulle! Hän on tuolla keittiössä äitini kanssa.

TORSTI: Mutta älkää, täti hyvä, missään tapauksessa unhottako sanoa, että me vielä läksimme järvelle jatkamaan kuherteluamme. Tule, Ilta, mennään! (Ottaa Iltaa kädestä.)

ILTA: Mennään! Ha-ha-ha-ha!

FEEDI (Estäen heitä): Top, top, sanon minä sittenkin.

TORSTI ja ILTA: Miksi niin? Miksi niin?

EULALIA: Järvelle soutelemaan ette nyt pääse missään tapauksessa.

FEEDI: Niin, se on turha yrittääkin.

TORSTI: Kuinka niin?

FEEDI: Laila ja Tyyra ovat vesillä veneellänne.

EULALIA: Eivätkä piankaan palanne. Näkyivät soutavan tuonne niemen taakse.

ILTA: Hyi, kuinka harmillista!

EULALIA: Eikö totta, kyyhkyseni? Niin kauhean harmillista!

TORSTI: Ja meidän kun piti yhdessä koetella kalaonneamme!

FEEDI (Salavihjauksella): Hä-hä-hä-hä! Kaikkea minä kuulenkin! Vai kalaonnea?!

TORSTI: Niin juuri. Tuttu ei tiedä, mitä hän vierailleen tänä iltana saa pöytään.

ILTA: Mutta minä juoksen rantaan ja koetan huutaa, että toisivat veneen takaisin.

FEEDI: Tee se, tee se, Ilta! Ja juokse pian! Emmehän voi ilman ruokaakaan jäädä.

ILTA: Tulethan, Torsti, kohta myöskin alas rantaan? (Juoksee perälle.)

TORSTI: Tulen, tulen — paikalla.

FEEDI: Vai ovat asiat täällä näin hullusti?!

EULALIA: Jos olisin tietänyt, että täällä tällainen puute vallitsee, niin tuskinpa olisin tänne tullutkaan.

TORSTI: Minkäs sille voi, kun ei paikkakunnallamme ole ruokatavaroita saatavissa — näin kesäaikaan. Lihaa emme ole nähneet viikkokausiin. Ja järvestäkin näkyvät kalat ihan kuin tahallaan lähteneen karkuun.

FEEDI: Luonnollisesti silloin tuotatte ruokatavaranne kaupungista. Mikä nahjus sinä olet, ettette niin paljoa ymmärrä!

TORSTI: Helppo sanoa, mutta ei se ole niinkään helposti täytettävä.

EULALIA: No, jo minä ymmärrän! Vai sillä lailla ovat asianne todellakin?! (Salaa Feedllle.) Eipä ihme, että he minusta näyttivätkin niin surkeilta ja laihtuneilta, kun tänne tulin.

FEEDI: Jaa, jaa, jaa, jaa! On se säälittävää todellakin. — Kuulehan, Torsti, tulehan tänne! (Vetää hänet istumaan leposohvalle.)

TORSTI: Mitä niin?

FEEDI (Salaperäisesti): Kuule, jos sinä olet rahan tarpeessa, niin voin minä sinulle lainata viisi markkaa?

TORSTI: Ei, kiitos, en minä tahdo.

FEEDI: Mutta täytyyhän sinun hankkia vieraillenne ruokaa.

TORSTI: Pitkällekö me viidellä markalla pääsemme — näin monta henkeä?!

FEEDI: Enempää minulla, ikävä kyllä, ei ole sinulle tarjota. Minulla on vain matkarahat, että pääsemme takaisin.

TORSTI: Sitä parempi. Minulla ei ole itselläni tapana keltään ottaa eikä liioin myöskään kenellekään koskaan mitään antaa lainaksi.

FEEDI: Se on hävytön tapa. Mitenkäs sinä sitte, poika parka, maailmassa ollenkaan toimeen tulet?

TORSTI: Sanos muuta!

EULALIA: Kylläpä me nyt tosiaankin olemme joutuneet ihanalle kesäretkelle.

TORSTI: Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta sillehän emme mitään voi.

FEEDI: Eikös sinulla sitte totia olekaan tänä iltana minulle tarjota, vai?

TORSTI: Koetan parastani. Asemapäälliköltä toivon jotakin saavani näin odottamattomalle vieraalle.

FEEDI: Ja minä kun toivoin, että sinä panisit toimeen täällä hauskan skruuvi-illan, että saisin jotakin kukkaroonikin.

EULALIA (Taputtaen Feediä olkapäälle): Tässä talossa, Feedi kulta, et sinä voita mitään, sen minä jo näen.

FEEDI: Tpfyi, saakeli! Kaikellaisiin paikkoihin sitä joutuukin.

TORSTI: Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta sillehän emme mitään voi.

FEEDI: Olisit ainakin voinut minulle aikaisemmin kirjoittaa, missä viheliäisessä tilassa te täällä elätte, niin emme olisi tulleetkaan emmekä turhaan tätä pitkää matkaa tehneet.

TORSTI: Mutta ettehän tekään sanallakaan ilmoittaneet tänne tulostanne.

FEEDI: Ai, saakeli! Se jäi tekemättä.

EULALIA: Mutta se teidän olisi pitänyt tietää ilmoittamattakin.

FEEDI: Niin juuri. Sehän oli ihan luonnollinen asia.

TORSTI: Nyt siis, kun asiat ovat sillä kannalla, ei auttane muu, kuin että vieraamme saavat pitää hyvänään, mitä talolla on tarjota. Olen ollut suora. Sillä en tahdo, että kellekään tulisi mitään ikäviä yllätyksiä.

FEEDI: Mutta teillähän, näin ollen, ei ole suorastaan mitään tarjota.

EULALIA: Ei muuta, kuin anoppisi ja hänen nenäkkään tyttärensä inhoittavaa seuraa.

FEEDI: On se epähienoa, että ihmiset tällä lailla toisten ihmisten taloihin tunkeutuvat.

EULALIA: Minusta se ei ole vain epähienoa, vaan suorastaan hävytöntä.

TORSTI: Minä olen aivan samaa mieltä tädin kanssa, mutta minkäs me sille nyt voimme.

EULALIA: Kyllä te voitte, kun vain tahdotte.

FEEDI: Samaa sanon minäkin. Semmoisia ihmisiä suorastaan ei ole pidettävä talossa!

EULALIA: Onkos se kumma, että teiltä ruoka kesken loppuu, kun on sellaisia suursyöjiä, kuin Saima ja Ilta.

FEEDI: Niin, molemmat ottivat semmoisen kasan sillisalaattia eteensä päivälliseksi, ettei heitä näkynyt sen takaa ollenkaan.

TORSTI: Se on totta, että tavallisissa oloissa tämänpäiväisestä laitoksestamme olisi kahdelle hengelle riittänyt ainakin kahdeksi viikoksi ruokaa.

EULALIA: Tuttu parka!

FEEDI: Tuttu parka!

TORSTI: Sen tautta meidän on todellakin sääli, ettei meillä enää ole vieraillemme mitään tarjottavaa.

FEEDI: Ole huoleti, veli hyvä, minä alan metsästää.

EULALIA: Ja minä — kalastaa.

TORSTI: Mutta ei vain sameassa vedessä, täti hyvä, minä pyydän.

EULALIA: Siinähän ne suurimmat kalat uivat, niinkuin sanotaan, eikö niin?

FEEDI: Hä-hä-hä-hä! Kyllä, kyllä, mutta niitä ei syödä.

EULALIA: Ooo-ho?!

TORSTI: Ne ovat valaskaloja. Niistä saadaan vain kalaöljyä.

EULALIA: Hyi! Sitte minä en viitsi kalastaa. Minä metsästän Feedin kanssa yhdessä. Eikö niin? Sinä tähtäät, Feedi, ja minä laukaisen?

FEEDI: Hä-hä-hä-hä! Silloin varmaan saadaan jänis.

TORSTI: Se onkin parasta, täti, sillä, niinkuin sanoin, meidän järvemme on aivan kalaton.

EULALIA: Hankkikoot siitä sitte anoppisi ja Ilta ruokansa. Me emme heille anna murustakaan.

FEEDI: Kukin pitäköön nyt huolta itsestään!

TORSTI: Minun on heitä kuitenkin kovin sääli, Feedi ja täti Eulalia.

EULALIA: Minun ei ollenkaan.

FEEDI: Ja mistä syystä?

TORSTI: Kuulkaa, täti hyvä, minulla on jo kauan ollut eräs tuuma, eräs suunnitelma, jonka kovin mielelläni soisin toteutuvan.

88

EULALIA: Ja se on?

FEEDI: Mikä se on?

TORSTI: Ajattelin, että ennenkuin heille nyt tästä johtuu ilmeinen nälkäkuolema, täällä pitäisi saada sovinto aikaan anoppini ja täti Eulalian välillä.

EULALIA: Oletkos sinä hassu?! (Kääntyy selin Torstiin päin vihastuneena.)

FEEDI: Minä en luule siitä koskaan tulevan mitään.

TORSTI: Ja minä jo niin toivoin saavani Nobelin rauhanpalkinnon!

EULALIA (Seisoen yhä selin): Minä en tahdo häntä nähdä, en, en koskaan, tiedäthän sen.

TORSTI: Siten olisimme kuitenkin yhteisesti hankkineet ruokarahat ja olisimme voineet viettää hauskan kesän kaikki yhdessä.

FEEDI: Tiedäthän, rakas Torsti, että anoppisi ja Eulalia ovat sovittamattomia verivihollisia siitä saakka, kuin Saima joutui naimisiin...

TORSTI: ... ja täti Eulalia jäi vanhaksi piiaksi.

EULALIA (Kääntyen yht'äkkiä): Minä en jäänyt vanhaksi piiaksi, se ei ole totta. Minä olisin saanut miehiä itselleni vaikka kymmenen joka sormelle.

FEEDI: Se on totta.

TORSTI: Mutta täti ei huolinut, niinkö?

EULALIA: En. Sillä minä tahdoin vain Sundellin ja...

TORSTI: ... ja häntä ei täti saanut.

EULALIA: Sillä hänen riisti tuo toinen variksenpelätin minulta, minulta, minulta... (Puhkeaa kovaan itkuun ja heittäytyy sohvalle.)

FEEDI: Miksikä, Torsti, aloitkaan nyt puhua tuosta asiasta?!

TORSTI: Minä pyydän anteeksi sitte! Yleisen sovun ja rauhan tähden tein vain tuon esityksen. Mutta koska se ei käy päinsä, niin... (Livistää yht'äkkiä ulos perälle.)

FEEDI (Ottaa nenäliinansa ja alkaa pyyhkiä Eulalian silmiä): Älä, älä itke, lapsi kulta!

TUTTU (Juoksee oikealta sisään leipomapuvussaan): Herranen aika! Mikä täällä on? Mikä tädille on tullut?

FEEDI: Ei mikään, ei mikään! Vähän vain lankesi ja satutti nenänsä! Kyllä se siitä ohi menee.

TUTTU: Ja minä kun luulin Tyyran täällä itkevän. Aioin lohduttaa häntä piparikakulla, joita äidin kanssa parast'aikaa paistamme.

EULALIA: Me emme teidän paistoksianne kaipaa emmekä tahdo.

FEEDI: Niin. Ei haittaisi saada jotakin vähän tuntuvampaa vatsaamme. Vaan semmoistahan ei teillä kuulu mitään olevan.

TUTTU: Feedi hyvä, me koetamme parastamme. Fiina tulee kohta kattamaan illallispöydän. Saatte munakokkelia.

FEEDI (Purskahtaa nauruun): Munakokkelia

TUTTU: Etkös sitä rakasta?

FEEDI: En, en. Minä rakastan vain — Eulaliaa. (Halailee Eulaliaa.)

EULALIA (Vastaten halailuun): Ooo!

TUTTU: No, jos siitä voi elää, niin ei ole hätää mitään.

FEEDI (Tarjoten käsivartensa Eulalialle): Niin, tule, armaani, mennään pois puutarhaan kävelemään.

EULALIA (Tarttuen intohimoisesti Feedin käsivarteen): Kuuntelemaan satakielien suloista lemmen liverrystä!

TUTTU (Heidän jälkeensä haaveksivasti): Onnellinen nuoruus, onnellinen nuoruus! Se elää vain lemmen haaveistaan ja lintujen liverryksestä. (Yht'äkkiä hoksaten.) Herranen aika! Unhotin kokonaan piparikakkuni! (Aikoo juosta oikealle.)

TORSTI (Tulee samalla häntä vastaan ovessa): Täällähän olet, Tuttu.

TUTTU: Mikäs on hätänä?

FIINA (Tulee Torstin perässä sisään ja alkaa kattaa illallispöytää verannalle, kulkien tuon tuostakin huoneen läpi kauheassa touhussa ja itsekseen mutisten.)

TORSTI: Oletpa sinä rauhallinen, vaikka itse tiedät, ettei talossamme ole tälle vieraslaumalle kohta mitään tarjottavana.

TUTTU: Minä tarjoan vain kaikki, mitä talollamme tarjottavana on. Saavat tyytyä siihen.

TORSTI: Entäs sitte? Sanotko, että nyt on kaikki lopussa? Nyt saavat vieraat lähteä tiehensä.

TUTTU: En. Minä pyydän kauniisti: ole niin hyvä, Torstiseni

TORSTI (Jatkaen): ... ja juokse sinne, hanki sitä, toimita tätä, soita kaupunkiin j.n.e.

TUTTU: Muuhan ei auta, rakas Torsti. Minkäs sille nyt voi.

TORSTI Sinä kyllä vielä pyydät kauniisti, mutta sitä eivät tee vieraat.

TUTTU: Kuinka niin?

TORSTI: Olisitpa kuullut vain, mitä vaatimuksia heillä on. Feedin, esimerkiksi, pitää välttämättä saada totinsa tänä iltana, vaan mistä minä sen konjakin otan?

TUTTU: Se ei ole niin vaarallista.

TORSTI: Vai ei ole? Minä ainakaan en osaa kuulla tuommoista komentamista toisen talossa.

TUTTU: Lupasitko sitte hankkia?

TORSTI: Lupasin — asemalta. Ja sinne lähdenkin paikalla.

TUTTU: Mutta joudu nyt kohta takaisin, Torsti.

TORSTI: Älä odotakaan minua niin pian.

TUTTU: Mitä tarkoitat?