Part 4

TORSTI: Kalapainen täytyy nykyaikaan sanoa. Kiitos ja oikein suuri! (Syleilee Iltaa.)

TUTTU: Siinähän meille on syötävää ensi nälkäämme.

TORSTI: Niin. Minä lennätän tämän heti keittiöön. Tuiskun, kuuleman mukaan, repimän kanajäniksen viekööt vieraat mukanaan. Ei se meille kelpaa. (Juoksee oikealle.)

ILTA: Mitä hän sanoi? Minä en ymmärtänyt yhtään mitään.

TUTTU: Kuka hänet tietää! Hänellä on aina suu täynnä hassutuksia.

SAIMA (Tulee ylös verannalte): Hoh-hoh! Huomenta, huomenta, Tuttuseni!

TUTTU (Äitiään syleillen): Mammahan jo on ehtinyt paljon tehdä tänä aamuna! Kiitos, kiitos!

SAIMA: Minähän siimaa pitelin. Minunhan se oli onneni.

ILTA: Minäpä sousin ja vedin kalan veneeseen.

TUTTU: Teidänhän se sitte on yhteinen!

SAIMA Järveenpä se olisi mennyt takaisin, ellen olisi saanut istuimeni alle piiloon.

ILTA: Ja järveen olisi mammakin sen kanssa mennyt, ell'en olisi äyskärillä päähän lyönyt.

TUTTU (Nauraen): Mammaako äyskärillä päähän löit, ha-ha-ha-ha?!

ILTA: Hyi! Haukea tietysti!

SAIMA: Oli siinä sellainen peli, että hyvä on, että hengissä taas täällä olemme.

ILTA: Katsos, missä siivossa kätenikin vielä ovat, Tuttu! Ihan naarmuissa!

TUTTU: Tule, hyvä ihminen, sitte käsiäsi pesemään, tule! (Menee edellä vasemmalle.)

ILTA: Ihan kauheata! (Seuraa.)

SAIMA (Katselee hameensa helmoja, pudistelee ja pyyhkii niitä, pyörittelee päätään ja istuutuu sitte huo'ahtaen leposohvalle, johon aikoo heittäytyä pitkäkseen.)

EULALIA (Täydessä matkapuvussa, jossa tuli edellisenä päivänä, ja laukut mukanaan astuu oikealta sisään, pysähtyen oven suuhun.)

SAIMA (Kiepsahtaa pystyyn ja tuijottaa Eulaliaan, joka taas tuijottaa häntä vastaan. He tekevät jälleen samallaiset liikkeet, kuin ensimäisessä näytöksessä, niin että Eulalia tulee olemaan peräoven kohdalla ja Saima etualalla. Näyttää siltä kun he aikoisivat jotakin toisilleen sanoa, suut liikkuvat, ilme osottaa kummastusta, mutta he vaikenevat kuin sisällisestä pakosta ja kääntyvät yht'äkkiä ympäri, joten joutuvat seisomaan selin toisiaan kohden. Heidän näin kotvan seisottuaan tulee oikealta sisään)

TORSTI (Joka kulkee nopeasti salin poikki, pysähtyy vasemmalle vievän oven kohdalle, kääntyy ja luo kummastuneen katseen selin toisiaan vastaan seisoviin Saimaan ja Eulaliaan.)

FEEDI (Tulee, kun Torsti on pysähtynyt paikalleen, hänen jälessään oikealta ja seisahtuu sille puolelle oven suuhun, luoden myöskin samallalsen katseen molempiin naisiin.)

SAIMA ja EULALIA (Tekevät yht'äkkiä samalla kertaa kokokäännöksen ja tuijottavat toisiinsa.)

FEEDI (Ojentaa silloin kätensä Torstia kohti ja lausuu tavuuttain): Hän on-kin i-han terve!

EULALIA (Ojentaa samoin kätensä Saimaa kohti ja lausuu myöskin tavuuttain.) Se on hä-vy-tön-tä!

SAIMA (Hämmästyneenä Torstiin päin): Mitä tämä merkitsee? Selitähän! Ovatko he tulleet hulluiksi?

TORSTI (Tehden myös hämmästyneen liikkeen ja pyyhkien otsaansa, kuin hänen päänsä ei olisi selvä): Käsittämätöntä! Käsittämätöntä! Minä en ymmärrä mitään, en niin mitään.

FEEDI (Eulalialle): Meidät on tahdottu tällä lailla ajaa talosta pois.

EULALIA: Se on ollut tarkoitus. Se on selvä.

FEEDI: Ja me lähdemme.

EULALIA: Emmekä palaa koskaan enää.

FEEDI: Emmekä tahdo tietää koko suvusta enää.

EULALIA: Vaan sanomme, että se on kuollut sukupuuttoon — kolerasta. (Hän ja Feedi marssivat toisiaan vastaan ja syleilevät toisiaan, jonka jälkeen:)

FEEDI JA EULALIA (Käsikynkässä yleisöön päin, deklamolvat): Vaan me olemme siitä pelastuneet!

(Vasemmalta kuuluu iloista naurua ja Tuttu ja Ilta juoksevat sisään.)

ILTA: Mainiota! Mainiota! Mikä hassunkurinen juttu! (Hän ja Tuttu pysähtyvät nähtyään Feedin ja Eulalian,)

TUTTU (Feediin ja Eulaliaan päin): Oo! En odottanut enää...

FEEDI: Mutta me odotamme vielä.

EULALIA: Niin, me odotamme vielä.

ILTA (Joka edelleen on naurun puuskassa): Tule, äiti onnittelemaan Torstia!

SAIMA: Mistä niin? Minä en sittenkään vielä ymmärrä mitään tästä jutusta!

TORSTI: Mistä niin, kysyn minäkin?

ILTA: Herranen aika! Hänessähän on ollut kolera. Onnitelkaamme, että hän on basilleista päässyt. (Puristaa Torstin kättä.)

SAIMA (Puristaa myös Torstin kättä): Minä onnittelen myös, vaikka ... (katsoo kysyvästi läsnäoleviin)... vaikka... Aaa... aaa... aaa... minä alan jo vähän aavistaa.

TUTTU (Kuiskaa jotakin Saiman korvaan): Niin se oli.

SAIMA (Iloisesti): No, nyt minä...

TORSTI: Minä olen aivan viaton, aivan viaton!

ILTA (Heittäytyy Torstin kaulaan): Mutta usko minua, Torsti, että vaikka sinussa olisi ollut pahempaakin koleraa, niin en olisi sinua jättänyt niin pian kuin — he. (Osottaa Eulaliaan ja Feediin.)

SAIMA: Enkä minäkään.

FEEDI (Joka Eulalian kanssa on koko ajan seisonut kuin julmistunut leijona, ärjäsee): Sen minä uskon.

EULALIA: Ne oikeat kolerabasillit eivät lähdekään niin pian.

FEEDI: Juuri niin. Vaan me lähdemme, me.

(Oikealta kuuluu rähinää ja sisään töytäävät Laila, lapsi sylissä, Tyyra Muisku sylissä ja Riikka Tuisku riimussa perässään.)

LAILA: Me odotamme. Tulkaa jo!

TYYRA: Lähtekäämme! Lähtekäämme!

RIIKKA (Itkee.)

FEEDI ja EULALIA: Me olemme valmiit myös.

(Eulalia marssii ensimäisenä, häntä seuraa Feedi, sitte Laila, Tyyra ja Riikka peräkkäin, kulkien halveksivin katsein vierekkäin asettuneiden Torstin, Tutun, Saiman ja Illan ohitse, ja poistuen ulos oikealle. Heidän mentyään purskahtavat jälelle jääneet hurjaan nauruun ja pyörivät piirissä keskellä lattiaa.)

SAIMA: Hullujako te olette, lapset?! En minä jaksa. Ei enää, ei enää! (Irtautuu muista ja heittäytyy istumaan.)

ILTA: Näin hurjan iloiseksi ja hauskaksi en olisi uskonut Torstin käyneen.

TUTTU: Eikö totta? Hänen hermostumisestaan ei näy merkkiäkään enää.

TORSTI: Ettepä tiedä, mistä minä oikeastaan näin iloitsen?

SAIMA, ILTA ja TUTTU (Yht'aikaa): No? No? No?

TORSTI: Tuttu on saanut lapsen.

SAIMA ja ILTA: Mitä? Mitä?

TUTTU (Ensin hämillään, vaan sitte hoksaten): Niin, niin! (Juosten Illan kaulaan.) Tässä se on, minun lapseni, minun kesälapseni!

TORSTI (Myöskin Iltaa syleillen): Jota minäkin saan hyväellä, eikös niin?

ILTA (Samoin Torstia hyväellen): Niinkuin minäkin sinua, eikös niin? Minähän rakastan sinua yhtä paljon kuin Tuttukin.

TUTTU: Hiljemmin! Hiljemmin!

SAIMA: Niinkuin käly lankoaan vain.

TORSTI: Juuri niin, mamma! (Menee istumaan Saiman viereen ja kiertää käsivartensa hänen vyötäisiensä ympäri.) Ja anopista tulee minulle kesämamma, eikö niin?

TUTTU: Ja kalatoveri samalla.

TORSTI: Sinäpä sen sanoit! Nyt emme saa kiiskejä enää niin kuin Tutun kanssa onkiessa, vaan haukia, suuria haukia ja muita suuria valaskaloja.

ILTA: Jotka minä vedän ylös vedestä.

TORSTI: Ja Fiina siivoo ja keittää.

TUTTU: Näinhän ei ole hätää enää kun sillä lailla pidätte koko talon ruoassa.

FIINA (Tulee juosten sisälle oikealta): Nyt ne lähtivät, nyt ne lähtivät! (Hoksaa vieraat ja kääntyy kasvot oveen päin peittäen suunsa kädellään.) Jessus sentään!

SAIMA: Fiinakin noin iloitsee!

ILTA: Ehkä olisi toivonut meidänkin lähtevän, vai?

TUTTU: Eihän Fiina nyt kuitenkaan lähde? Tulee kai Fiina nyt näitten vieraitten, äitini ja sisareni, kanssa toimeen?

TORSTI: Kun Fiina jo kolerastaankin näkyy kokonaan parantuneen.

FIINA (Kääntyen): Kah, jäänhän minä. Onhan sitä jo vähin ruokaakin. Ja muniakin saamme. (Nauruaan pidättäen.) Ei se meidän kanamme ollutkaan, jonka se koira toi.

TORSTI: Mikäs sitte?

FIINA: Se oli vanha täytetty pelätin tuolta hernepellolta.

TORSTI: Fiina tuo sen tänne!

FIINA: Ei sitä ole enää. Minä käärin sen paperiin ja panin sille kapteenille eväiksi, niinkuin se tahtoi. (Purskahtaa kovaan nauruun.)

KAIKKI (Lyövät kätensä yhteen ja purskahtavat myös hurjaan nauruun.)

TORSTI: Se se oli kaikista paras sittenkin!

Esirippu.