Part 1
ANJA ROUVA
Kirj.
Ilma Virtala
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.
Olemme muuttaneet nyt tähän vieraaseen kaupunkiin, uuteen kotiin, joka luullakseni on nyt meille pysyväinen. – Tunnen itseni hieman yksinäiseksi toisinaan, kun Otto on liikkeessä ja pikkupoikani nukkuu. Ei ole vielä ainoatakaan tuttua koko kaupungissa, ei elävää sielua, joka tulisi luoksemme, lukuunottamatta talonmiestä, joka kerran päivässä, "puupukki" selässä, astuu keittiöön, sekä kirjeenkantajaa, joka tuo lehdet ja toisinaan tervehdyksen muusta maailmasta. Siksi alotankin nyt tämän pikkuvihkosen. Olkoon tämä toistaiseksi ystäväni, uskottuni, johon merkitsen päivieni pikkutapahtumat, sekä piirtelen tunnelmieni ja mielialojeni vaihdokset.
Viihdyn muuten erinomaisesti täällä ylhäällä neljännessä kerroksessa. Kaunis näköala yli kaupungin ja ulompana meren aava, sininen ulappa. Voin seurata höyrylaivan kulkua, miten se hitaasti etenee, pienenemistään pienenee ja lopulta häipyy näkyvistä, katoaa etäisen taivaanrannan taakse. Jälelle jää vain savu, joka paksuna pilvenä kelluu taivaan ja veden välillä. Joskus tunnen mielessäni kummaa kaipausta ja halua tuonne kauvaksi meren taakse, suureen, avaraan maailmaan. Tunsin tuon halun ensikerran silloin, kun katselin kotikaupunkini rannalla miten isäni tukeva matka-arkku kannettiin laivaan ja hän itse asteli jälessä, voimakkaana, reippaana ja iloisena. – Voi, kuinka minä olisin halunnut lähteä hänen kanssaan. Mutta köydet irroitettiin ja hiljalleen eteni laiva rannasta. Hän heilutti lakkiaan, seisten kannella, minä lähenin rannalla yhä enemmän vedenrajaa, kunnes äiti pyöräytti minut ympäri ja lähti viemään tyttöstään kotiin. Kuinka vastahakoisesti minä häntä seurasin, sillä mielessäni oli hämärä aavistus siitä, että isä meni eikä enää palaja. – Niin sitte kävikin. Siitä saakka on meri sielussani aina virittänyt kaihoisan halun päästä sinne, kauvaksi, jonne isäkin kerran meni. Tahtoisin nähdä Tyynenmeren aallot, minne hänen ruumiinsa laskettiin, vaikka tiedän, että hän _itse_ ei enää ole siellä. –
* * * * *
Meillä oli harvinaisen hauska päivä tänään, meidän hääpäivämme toinen vuosipäivä. Pikku Paavollakin oli merkkipäivänsä, hän tuli tänään puolen vuoden vanhaksi. Siinä hän istui, tuo palleroinen, akkunan edessä pöydällä, tyynyjen varassa ja katseli kyyhkysten temmellystä ikkunalaudalla, sillä aikaa kun minä päivällistä valmistelin. Otto tuli liikkeestä tavallista aikaisemmin ja oli erinomaisella tuulella. Hän oli saanut ylennyksen. "Nyt, Anja, voimme jo ottaa palvelijan ja tehdä sinunkin elämäsi hiukan mukavammaksi kuin tähän asti." – Niin hän sanoi ja suuteli meitä molempia. Hän on niin hyvä. Meidän tähtemme hän tästä menestyksestään eniten iloitsi.
* * * * *
Hän kävelee! – Pikku Paavo otti tänään ensimäiset askeleensa. Otto toi hänelle pussillisen makeisia, joita parhaillaan jakoivat. Siitä tuo paapero sitte äkkiä lähti, kapusi alas isän polvelta ja tulla tallusteli luokseni sokeririnkilä kummassakin kädessä ja itsetietoinen ilme kasvoillaan. Se näytti kyllä tajuavansa hetken tärkeyden, enkä tiedä kuka meistä kolmesta eniten iloitsi, luulen että minä. – Nuo pikku jalat, joita ennen aina kapaloon kääriessäni suutelin ja jotka näyttivät silloin niin hennoilta, että tuskin uskalsi kuvitella niillä kerran asteltavan, ovat näin lyhyessä ajassa niin varttuneet. – – Miten ihanaa on omistaa tuommoinen pieni palleroinen! – Katselen häntä tässä yölampun himmeässä valossa, katselen kauvan, kuin ensi kertaa näkisin nuo pehmeät lapsenkasvot, keltaisen, silkinhienon tukan ympäröimänä, ja nuo pyöreät pikkukädet, jotka päiväkauden ovat ahkerasti ahertaneet, milloin uunista hiiliä etsien, milloin kukkaruukuista multaa kaivellen. – – On naisia, jotka eivät tunne äitiyden iloja. He säästyvät kyllä sen tuskiltakin, mutta minä säälin heidän köyhyyttään. –
* * * * *
Nopeasti kuluu aika. Kolme vuotta olemme jo täällä olleet ja pikkupalleroisestamme on sillävälin varttunut toimelias pikkumies. Yhdessä me liikumme kaikkialla. Kuinka me olemmekaan Paavon kanssa nauttineet tästä kesästä. Tunnemme jokaisen puiston kaupungissa ja lähistöllä. Olemme lapioineet hiekkaa merenrannalla ja soutaneet pikkuvenheellä lähisaariin. Paavo herättää kaikkien huomiota. Häntä puhutellaan, kysytään nimeä, ikää ja "sisaren" nimeä. – Eihän meidän ikäeromme niin suuri olekaan – yhdeksäntoista vuotta. – "Sinä oletkin sisareni," sanoo hän, "kun minulla ei kerran muita sisaria ole, ja voithan samalla olla äitinikin." –
Niin lapsellisen huolettomia ja iloisia ovat olleet nämä päivät. Tahdon piirtää ne muistiin, tallettaakseni siten hituisen verran päivänpaistetta pilvisten päivien varalle. – Onnellisia olemme olleet, Paavo ja minä, isä vaan on vallan liian vähän saanut olla seurassamme. Toimensa vaatii hänen aikansa liian tarkoin –
* * * * *
Liike kasvaa. Oton työt yhä lisääntyvät. Hän tulee myöhään iltaisin kotiin, perin väsyneenä. Olen hyvin huolissani hänen tähtensä. Täällä kotonakin kulkee hän syvissä mietteissä ja harvasanaisena.
On harmaa, sateinen lokakuun päivä, alakuloisine tunnelmineen, kuten tavallisesti aina syntymäpäivänäni. Otto lähetti minulle kukan, mutta hänellä oli kiire, hyvin kiire. Hän kehoitti minun Aini-rouvan kanssa kuluttamaan iltaani niin hyvin kuin voin. Kävelimme kaupungilla, istuimme elävissä kuvissa, mutta minua ei huvittanut yhtään. – Aini-rouvalla on kolme pienokaista, mutta hän on sekä muodoltaan että käytökseltään aivan kuin nuori tyttö, ehkä hieman liiankin nuorekas. –
On toisia vaimoja, jotka ovat niin onnellisessa asemassa, että voivat työskennellä yhdessä miehensä kanssa. Niin soisin minä meilläkin olevan. Mutta se on vallan päinvastoin. Otolla on kiire, minulla on liiaksi aikaa. Jos voisin ottaa osaa hänen työhönsä en tuntisi itseäni tarpeettomaksi olennoksi, kuten nyt viimeaikoina olen joskus tuntenut.
En ole nytkään oikein tyytyväinen, tekisi mieleni hiukan itkeä.
* * * * *
Pikku kirjaseni! – Kauvan olet ollut kateissa. Olin jo melkein unohtanut, että yksinäisyydentunto minut kerran pani piirtelemään lehdillesi. – Nyt on yksinäisyyteni vielä suurempi kuin silloin, kolminkerroin suurempi, nyt, kun kukaan ei minua sanottavasti tarvitse. Paavo askartelee koulutehtävissään ja lopun ajastaan leikkii tovereittensa kera. – Entä Otto? – Näyttää tosiaan siltä kuin hänellä tuskin olisi aikaa huomaamaan olenko olemassa vai enkö. Mutta kaikkeen sitä sentään vähitellen tuntuu tottuvan. Ensin surin ja murehdin, itkin silmäni sameiksi, voimani uuvuksiin huomattuani, että meidän välimme alkoivat päivä päivältä muuttua. Me vieraanuimme toisillemme ja matka välillämme piteni. Me puhelemme toisillemme ystävällisesti, joskus hyväilemmekin ohimennen, mutta se tulee vanhasta totutusta tavasta. – Henki, tunne on poissa. Ensin se minuun kovasti koski! Tuntui kuin ei millään muullakaan enää olisi mitään arvoa, kuin ilman meidän keskinäistä ymmärtämystämme olisi koko maailma pimeä ja tyhjä. – Niin ensin. Nyt saatan sitä jo rauhallisemmin ajatella. Se on kerran niin. Vähitellen, aste asteelta, on se hiljaa hiipien tullut. _Minä_ sitä en ainakaan ole tahtonut, tuskinpa hänkään. – Mistä se sitte tuli? Usein mietiskelen sitä. Alotan yhdyselämämme alusta ja muistelen jokaisen tapauksen ja käänteen, joka tämän yhdeksän vuoden aikana on ollut. Aina saan saman tuloksen. Olimme lapsia kun alotimme. Vuosien kuluessa olemme varttuneet aikuisiksi ja luonteittemme erilaisuus pistää nyt niin selvästi näkyviin, kun lisäksi kummankin kehitys on kulkenut eri teitä. Tuo hänen johtajantoimensa tempasi ensin esille hänen tavattoman tarmonsa ja kykynsä, jotka vähäpätöisestä kaupasta lyhyessä ajassa tekivät miljoonaliikkeen, mikä sitte muodostettiinkin osakeyhtiöksi. – Pian näin minä jälleen Oton sielussa tähän asti salassa piilleen ominaisuuden. – Hän tahtoo _rikastua_. "Meidän täytyy ajatella poikamme tulevaisuutta" – hän sanoo, mutta minä epäilen, että hänellä itsellään on kokoomisen halu. Hän riistää itsensä meiltä. Jokainen minuutti, jonka hän kuluttaa ylimääräisesti meidän kanssamme, on hukkaan kulutettu. Liike on hänelle kaikki kaikessa ja hänen päämääränään on päästä yhä useamman osakkeen omistajaksi. Vuotuiset tulomme ovat nousseet viiden, kuuden kertaisiksi, pieni, vaatimaton kotimme on muuttunut upeaksi, eikä minun enää tarvitse kääntää ja muodostella vanhoja pukujani useampaan kertaan. Otto ei ole itara, vaikka hyvin säästäväinen. – Kumminkaan en ole onnellinen enää. Paavo tuntuu tulevan häneen. Hänessä pistävät nuo ominaisuudet jo näin aikaiseen esille, kenties sen tekee isänsä vaikutus. Pojalla on pankkikirjansa ja säästölaatikkonsa. Hän osaa kieltäytyä sekä elävistä kuvista että makeisista ja – säästää rahaa. – Onhan tuo kaikki hyvää, mutta minusta on vaarallista opettaa lasta noin innokkaasti kokoamaan rahaa, se saattaa pilata luonteen, kasvattaa hänestä itaran ja ahneen. Koetanhan minäkin vaikuttaa häneen osaltani. Koetan saduillani herättää hänessä myötätuntoa ja sääliä muita kohtaan. Ehkä siitä sentään on jonkunverran hyötyä, vaikka täytyykin myöntää, ettei hän ole mieleltään herkkä, vaan kylmäverinen ja järkevä.
* * * * *
Olen jo kauvan ajatellut itsekseni, että Paavon pitää opetella soittamaan viulua. Toivon, että musiikki avaa hänen sielunsa tajuamaan kaunista ja jaloa. – Puhuin siitä eilen Otolle ja suureksi ilokseni lupasi hän koettaa hankkia pojalle sopivan opettajan. Paavolla itsellään on suurempi halu maantieteeseen ja laskentoon, kuin soittoon, mutta kenties tulee halu siihenkin kun päästään alkuun. –
Mutta mitähän tästä minun elämästäni tulee lopuksi. Tunnen saman mielikuvan aina useammin uudistuvan. – Me painaudumme eri haaroille, he yhdessä, minä yksin. Tekisi mieleni huutaa heidän jälkeensä, pyytää heitä pysymään luonani, kun taas huomaan, että se ei mitään hyödyttäisi. Kerran puhuin tästä Otolle; se oli heti alussa kun sain aavistuksen tuosta. Otto käsitti sen siten, että pelkään jonkun tulevan väliimme. – "Ellei puolisoiden välille synny _aukkoa_, ei kukaan koskaan voi heidän välilleen tunkeutua," sanoin. Mutta tätä hiljaista vieraantumista, joka tulee sisästäpäin, joka johtuu siitä, että meidän kummankin henkinen olemus on eri aineksista, että meidän ajatusmaailmamme on niin erilainen, sitä hän ei käsitä. Tahi oikeammin – hän ei tahdo vaivautua ajattelemaan joutavia. –
* * * * *
On taaskin kevät! – Liristen virtaa vesi katuojissa ja puistikoissa paljastuu paljastumistaan ruskeanharmaa maanpinta, jonka alla kevään voimat sykähtelevät. Yötä ei enää ole, ainoastaan pehmeä hämärä saapuu yösydännä, kunnes nousee jälleen aurinko ihanana, palavana, kuten ikuinen nuoruus. – En ymmärrä, mikä minun on; elän yhdessä luonnon kanssa nyt enemmän kuin ennen. On kuin sisässänikin sykähtelisi kevät, kuin virtailisi suonissani sen salaiset voimat. – Tunnen terveessä ruumiissani vielä nuorteaa voimaa ja sielussani kummaa herkkyyttä ja alttiutta. Saatan istua uneksien pitkät ajat avoimen ikkunan ääressä, kun raitis tuuli mereltä puhaltelee. Tuolla alhaalla kadulla on liikettä, ihmisvilinää – minä täällä ylhäällä saan olla _yksin_. Ei kukaan katso tänne, ei kukaan tiedä, ei välitä minusta mitään. Ainoastaan katolla kevätilojaan kuhertelevat, sulavassa lumessa ja päivänpaisteessa kylpevät kyyhkyset pistäytyvät toisinaan tänne sisälle avoimesta ikkunasta. – Meillä on yhteistä, heillä ja minulla, me iloitsemme kevään tulosta. – Olen onnellinen täällä yksinäisyydessä, melkein onnellinen, piti minun sanoa, sillä on kuin kaipaisin jotakin, on kuin odottaisin jotakin, itsekään en tiedä mitä.
* * * * *
On aamu. Salin kello löi juuri neljä, kun minut herätti kummallinen uni – luokseni saapui eräs entinen ystäväni kaukaisesta menneisyydestä, olin hänet jo ehtinyt unohtaa, mutta hän oli muistanut ja etsinyt minua. Tunsin minäkin heti tuon solakan vartalon, tumman, pehmeän tukan ja silmät – kuinka olin saattanut unohtaa nuo silmät! "Anja, vihdoinkin olemme taas yhdessä," lausui tuttu ääni ja kädenpuristus niin luja ja lämmin sai ihanan virtauksen värähtämään kautta olemukseni. Me katselimme toisiamme kauvan ja tuo katse herätti minussa niin ihmeellisen, sanoin kuvaamattoman, pyhän tunteen, että en tiedä miksi sitä nimittäisin.
Kun heräsin, tunsin kädessäni vielä hänen kosketuksensa. – – Ken olit, yöllinen ystäväni? Hämärästä ilmestyit, hämärään katosit. En koskaan ilmissä ole kasvojasi nähnyt, vaikka unessani muistin entisen ystävyytemme. – Niin, sinä tietenkin olit vain haihtuva unikuva, jonka yksinäisyyteni tunto mielikuvitukseni avulla eteeni loihti. Mutta kumman elävä oli tuo kuva. –
* * * * *
Olen toisinaan vieläkin koettanut rakentaa siltaa Oton ja itseni välille. – Niin eilenkin. Oli sunnuntai. Paavo tovereineen lähti katsomaan sirkusta ja me Oton kanssa, kumma kyllä, saimme koko iltapäivän viettää kahdenkesken. "Soita, Anja, vähäsen", hän sanoi, "saavat kiusaantuneet aivoni hetken levätä." Hän näyttäkin väsyneeltä istuessaan tuossa nojatuolissa, otsa ryppyihin vetäytyneenä. – Kunpa me vielä kerran voisimme toisiamme lähetä – ajattelin häntä katsellessani.
Soitin hänelle tutut säveleet, toisen toisensa jälkeen lauloin laulut, jotka mieleemme johdattivat menneet, onnellisemmat ajat, kun tuota erottavaa uomaa ei vielä välillämme ollut. – Lopetettuani menin hänen luokseen, istuin tuolin käsipuulle ja sivelin hänen otsaansa, poistaakseni nuo syvät vieraat rypyt. – "Milloin, Otto, on meillä taas elämä, kuten oli silloin?" – "Sitte kun meillä on _niin_, että voimme huoletta katsoa omaa ja poikamme tulevaisuutta", vastasi hän. – –
Siinä se taas oli, ei mitään voi muuttaa, ajattelin. Saan lohduttaa vain itseäni sillä, että kaikki käy, kuten käydä pitää, vaikka joskus tuntuu kuin menisi päinvastoin.
"Kuules, Anja", sanoi hän hetken kuluttua. "Olen saanut Paavolle soitonopettajan. Hän ei kyllä ole tässä kaupungissa vakinaisesti asuva, mutta viipyy täällä kumminkin jonkun aikaa. Se soittaja sieltä... tunnetko? Pyysin häntä huomenna käymään meillä. Etevä mies ja muutenkin hänen käytöksensä tuntuu hyvin miellyttävältä" – puheli Otto. Minä en tunne, mutta luulen että on mielenkiintoista nähdä häntä. –
* * * * *
Hän kävi meillä tänään, tuo soittaja. Ihmettelen sitä vaikutusta, jonka hän teki minuun. Tuossa yksinkertaisessa, vaatimattomassa olennossa oli jotakin niin miellyttävää, vaikkei hän ensi silmäykseltä tuntunut mitenkään erikoisemmalta kuin muutkaan ihmiset. Pitkä, hoikka vartalo, tietysti kähertyvä tukka, ohimoilta ja korvallisilta jo hiukan harmaantunut, vaikka kalpeat, hienopiirteiset kasvot näyttivät vielä nuorekkailta. – Entä silmät. Harmaat, surumieliset, mutta tuo lempeä katse tuntui tunkeutuvan sieluuni saakka. Hämmästyin ensin tavatessamme, olinhan nähnyt hänet kerran – unissani. – Heti kävi keskustelumme vapaasti ja luonnollisesti, kuten vanhojen tuttujen. Istuin viereisessä huoneessa käsitöineni sen ajan, kuu he Paavon kanssa alottelivat. Kuuntelin pojan ensimäisiä kokeita, ja _hänen_ äänensä pehmeää sointua kun hän pojalle puheli. Mutta äkkiä kuulen hänen tarttuvan jouseen. Sydäntäni värähyttivät jo ensimäiset vedot, aivankuin ensikertaa kuulisin viulun äänen. Sävel kasvaa, irtaantuu, kohoaa, lentää vapaana ja voimakkaana korkeuteen kuin kotka. – – –
Kuuntelen, kuuntelen henkeä pidätellen kunnes siihen vaivun ja unohdun. Minä vaellan kaukana oudoissa oloissa, liitelen, korkealla valoisissa keveissä ilmapiireissä. Niin leijailen minä unelmieni maassa kevyenä, vapaana, onnellisena. Katsahdan alas, näen hyörivät ihmiset, pyrkimyksineen, taisteluineen, pettymyksineen ja tuskineen, jotka täältä katsoen näyttävät pieniltä ja vähäpätöisiltä. Rauha ja sopusointu vallitsee täällä, jossa sielu sulaa yhteen siihen äärettömään, joka on olemuksemme alku. – –
* * * * *
Hän meni, mutta minusta tuntuu kuin olisi hän täällä yhä, kuin tuntisin hänen seisovan vierelläni ja katselevan minua noilla ihmeellisillä silmillään, tuolla katseella, joka herättää sielussani suunnattoman kaipuun johonkin saavuttamattomaan. – – Oi, en tiedä mitä tämä on. Oliko onni vai onnettomuus, että tapasin sinut – muukalainen?
* * * * *
Päivät, viikot kuluvat. Ei yksitoikkoisina kuten ennen, vaan rikkaina ja vaihtelevina. Jok'ikinen päivä on uusi, erilainen kuin muut vaikutteineen, tunnelmineen. Hän on muuttanut kaiken, tai ei oikeastaan mitään _muuttanut_, vaan antanut kaikelle eri valaistuksen, joten tuo yksitoikkoinen arkipäiväinen elämä on muuttunut mielenkiintoiseksi, ihanaksi. – Kaksi kertaa viikossa käy hän täällä – ne päivät ovat kuin muita kirkkaammat. Usein soittaa hän meille jotakin tunnin loputtua, sitte juomme kahvia kolmisin – Otto nimittäin on siihen aikaan aina poissa. Paavokin on hyvin ihastunut opettajaansa, vaikka hän mieluummin kuunteleekin hänen matkakertomuksiaan kuin soitto-ohjeitaan. Pian kumminkin leikkivien toverien äänet saavat hänet viekoitelluksi jättämään meidät ja rientämään puistoon. Kahdenkesken jäätyämme muuttuu keskustelumme tavallisesti syvemmäksi ja hiljaisemmaksi. Hän on suoraan ja avoimesti kertonut minulle elämästään, heikkouksistaan ja erehdyksistään, mutta minä uskon täydellisesti mitä hän sanoi opettaessaan: "Minä olen sellainen kuin olen, mutta en ole koskaan tehnyt kenellekään muille vääryyttä kuin joskus itselleni."
Me tunnemme kumpikin, että meidän on hyvä, kun saamme olla yhdessä, vaikka emme mitään sellaista koskaan mainitse. On minulla nykyisin montakin ystävää, tahi oikeammin, minä olen monen ystävä. On useita, jotka tahtovat purkaa minulle sydämensä taakan ja uskoa salaisuutensa säilytettäväkseni. Mutta he eivät välitä minusta sen enempää, vaikka mielihyvikseni kyselevät mitä minun rauhaani tulee. Omansa heillä ovat ensimäisenä ja viimeisenä, siksi en koskaan heille paljasta sisäistäni, en laske heitä tunnelmieni maailmaan. Toisin on meidän kahden. Kun me olemme yhdessä, emme ajattele itseämme, vaan toisiamme. Miten hellän huolehtiva katse on hänen harmaissa silmissään, tehdessään tuon yksinkertaisen kysymyksen: "Miten te nyt jaksatte?" tai "Mitä teille kuuluu?" Ellei minulla heti ole vakuuttava vastaus valmiina, että olen mitä parhaimmissa voimissa, näen hänen kasvoillaan niin lapsellisen huolestuneen ilmeen, että täytyy pakostakin hymyillä, huolimatta siitä, että tiedän itsekin melkein yhtä lapsellisesti huolehtivani hänestä, vaikka osaan sen ehkä hiukan paremmin salata.
Ihmeellistä vain on miten suuresti tämä vaikuttaa minun koko olemukseeni. Olen huomannut miten kasvoni ovat kuin nuorentuneet, miten katseeni on virkeä ja askeleeni tuntuvat kevenneen. Tunnen varttuvani henkisestikin päivä päivältä, luulen, että jaksaisin kestää mitä tahansa kunhan vain joskus, vaikkapa kuinka harvoinkin, saan nähdä hänet. Toisinaan sanon itselleni: "Anja, älä petä itseäsi! On teidän välillänne jo muutakin, ei se pelkkää ystävyyttä ole, voit olla varuillasi." Mutta samalla vastaan heti: "Olipa se mitä tahansa, en tahdo sitä mistään hinnasta kadottaa".
* * * * *
Se tuli äkkiä, odottamatta, nousi kuin musta ukonpilvi kohoaa taivaalle keskellä armahinta kevätpäivää. – Jos se murskaa hänet, tuhotkoon samalla minutkin, kunhan vain emme tarvitseisi erota.
Otto sen uutisen toi, tullessaan liikkeestä. "Paavon soittotunnit keskeytyivät nyt ainakin tältä keväältä, opettajansa kun on sairastunut keuhkokuumeeseen ja makaa nyt sairaalassa. Hyvin huonona kuuluu olevan. Olemme jo muuttaneet maalle siksi kun hän pääsee sieltä, jos toipuukaan." Hän puhui melkein välinpitämättömästi asiasta, joka minulle oli niin tärkeä. Ensikerran tunsin kylmyyttä Ottoa kohtaan hänen tähtensä. Puin kiireesti päälleni ja lähdin ulos peittääkseni liikutustani.
Olen kulkenut kuin kuumeessa koko päivän. Vihdoinkin tuli ilta. Otto ja Paavo nukkuvat raskaasti ja minä saan ottaa esille pienen rakkaan vihkoseni, joka on jo kuin osa itsestäni. On niin hiljaista. Yölamppu luo himmeää valoaan, vapiseva käsi piirtelee paperille tuskin ymmärrettäviä sanoja. – Sieluni on poissa täältä, se on sairasvuoteella, hänen luonaan. – – – Näen kolkon, korkean sairaalan salin, jota yksi palamaan jätetty lamppu vaisusti valaisee. Hän hengittää lyhyesti, tuskaisesti, huulensa ovat tulehtuneet ja muulloin kalpeilla kasvoillaan palaa hehkuva puna. Ei näy hoitajatarta; varmaan mennyt levolle ja jättänyt hänet, luullen nukkuvan. Mutta hän ei nuku, vaan katselee ikkunasta ylös keväiselle, vaalealle taivaalle, jossa loistava iltatähti säteilee lempeätä valoaan. Näen hänen huulensa vetäytyvän hymyyn tähden huomattuaan ja minä kuulen hiljaisen kuiskeen, – nimeni – ei, kuvitteluja!
Oh, kunpa olisin vapaa nyt, en hetkeksikään luotasi poistuisi, kallis ystäväni! – – Mutta kenties tunnet sinä sielussasi jonkinlaisen pehmeän, rauhoittavan tunteen minun rakastavien ajatusteni alituisesta läsnäolosta. Olenhan luonasi, oma, kallis kaivattuni! Et näe minua, vaan tunnet miten siunaten suljen silmäsi ja loihdin sielusi unien maahan sillä aikaa kun ruumiisi taistelee tuhoisan taudin kourissa. – Minä rukoilen Sinua, Elämän Herra, pelasta hänet kuolemasta, oi säästä, säästä! –
Mitä minä ajattelen? Millä perusteilla uskallan minä sellaista pyytää. Kenties on hänelle parempi siten, eihän minulla ole oikeutta... ehkä kumminkin on – rakkauden ikuinen oikeus, vapaan, puhtaan rakkauden, joka on riippumaton inhimillisistä siteistä ja joka kutsumatta saapui kuin keväinen kiuru. Se tuli ja sieluani lämmitti kuin päivän kultainen säde puiden punertavia silmukoita, pakoittaen ne avautumaan. – Niin, minä tunnustan sen nyt itselleni, että rakastan häntä ja olen rakastanut ensi näkemältä, vaikka en sitä vielä silloin tajunnut. Usein on se tieto pyrkinyt tajuntaani meidän yhdessä ollessamme, mutta minä olen aina sen tukahuttanut, peläten tunnustaa itselleni totuutta. Mutta nyt, kun en tiedä, näenkö häntä enää koskaan, piirrän lehdillesi, pikku kirjaseni, yön hiljaisuudessa tunnustukseni, jonka sinä visusti kätket. Kallis, kallis on minulle tämä salaisuuteni, peloittava, pyhä. Se on oleva tuskani ainoinen, riemuni, onneni ihana, elämäni valo ja autuus! – Sinne hautauduit sieluni sisimpään sopukkaan, siellä saat, kipinä, kyteä kätkössäsi kunnes teet tehtäväsi, sydämeni hiljalleen tuhoat. – En mitään pyydä vastineeksi; olisi hyvä, ettet tunteistani koskaan saisi aavistusta _sinä_, että luottaisit minuun aina niin avoimesti kuin tähänkin asti, kuin olisin sisaresi, sydänystäväsi ja minä yksin, yksin kantaisin kuormani raskaan, vaan suloisen. – – – Mieleeni väkisinkin pyrkii kysymys: entä jos hänkin rakastaisi? – entä jos kerran avautuisi tuo kaivattu syli? – – – Silloin olen minä oleva voimakas. Olen varjeleva unelmieni maailmaa, joka todellisuudeksi muuttuneena helposti pirstoutuu, jättäen jälkeensä vain pettymyksen tunteen. – Pala siis piilossasi, tuleni pyhä! Luo lämmittävä heijastuksesi hänenkin yksinäiselle tielleen kaukaisena, tuntemattomana voimana. Kun sairaus ja yksinäisyyden tunne sydäntäsi ahdistavat, tunnet äkkiä kuin lauhan kesäisen tuulahduksen, pehmeät kädet hyväilevät polttavaa otsaasi ja sinä näet luonasi rakkautta uhkuvan olennon, jonka piirteitä et unen hämärässä erota, mutta sinusta on niin hyvää ja turvallista. – – Niin, hän valvoo ja kaihoten odottaa ja toivoo paranemistasi saadakseen kerran vielä katsoa silmiisi, rakastettuni! – Suutelen nimeäsi, jonka tähän piirsin ja toivotan sinulle hyvää yötä.
* * * * *
Kolme päivää on kulunut, unessako vai valveilla, sitä tuskin tiedän. Teen työni vaistomaisesti, koneellisesti, kiinnittämättä siihen vähintäkään huomiota. Aamu vaihtuu illaksi, ilta yöksi, josta jälleen kirkastuu ihana kevätaamu. Mutta minä tuskin tiedän mikä aika vuorokaudesta kulloinkin on. Sieluni on poissa, henkeni on hänen luonaan. – –
Tiedustelin äsken puhelimella hänen vointiaan. Käännettä ei ole tapahtunut, kuume on kova ja sairas hourii. – Jumalani! Kuinka äkkiä tämä hirveä onnettomuus tapahtui. Keskellä herttaisinta kevättä. Muistan nuo aamut, hänen aamunsa. Minä tunsin hänen askeleensa portaissa, kuulin ovikellon helähtävän ja huomasin käsieni vapisevan lukkoa avatessani. Silloin en sitä vielä varmasti tietänyt, mutta nyt sen tiedän, miksi vapisivat käteni, miksi värähteli sydämeni. En muista miten me tervehdimme, mutta hänen silmiään etsivät silmäni ja niistä luin minä äänettömät sanat: Kuinka minä olen sinua ikävöinyt! Kuinka pitkiä ovat olleet yön tunnit aamua odotellessa! –
Me keskustelemme kaikenmoisista näköjään vähäpätöisistä asioista. Minä tiedustelen kuinka hän on nukkunut; ohi mennen vain olen sitä kysyvinäni, vaikka se olikin minulle hyvin tärkeätä, koska olin alkanut tehdä sen merkillisen havainnon, että valvoimme aina samaan aikaan. Toinen ajatuksillaan herätti toisen. Olisin niin hirveän mielelläni kertonut hänelle noista merkillisistä huomioistani, mutta pidättäydyin kumminkin siitä; tuntui kuin samalla ilmaisisin jotakin, jonka _täytyy_ pysyä salassa. Mutta tuossa valvontakohdassa olin ehtinyt kehittyä jo niin pitkälle, että tarkalleen tiesin milloin hän valvoo ja kysyin ainoastaan saadakseni tiedoilleni vahvistusta. Olen kuullut herkkäsieluisista ihmisistä, jotka vaihtavat ajatuksia rakkaittensa kanssa tuhansien penikulmien päästä. Me varmaan voisimme niin tehdä, voisimme, jos tahtoisimme, alottaa kokeilut tietoisesti molemmin puolin. Mutta se voisi olla vaarallista, sillä tunnenpa aatosteni muutenkin liiaksi kietoutuvan hänen ympärilleen. – – Niin ajattelin, mutta vaara varmaankin on ohi, tuskinpa koskaan enää saan häntä nähdä.
* * * * *
Kiitos Korkeimman! Käänne on tapahtunut, toipuminen alkaa. Oi, en osaa selittää ihmeellistä, ihanaa tunnetta, joka täyttää sieluni. Hän paranee, minä saan hänet takaisin – – ei, vaan minä saan hänet vielä nähdä, siinäkin on jo kylliksi.
* * * * *
Lepään riippumatossa suurten koivujen välissä ja katselen meren tasaista aaltoilua. Valkohohteisina välähtelevät lokkien siivet auringon valossa ja etäällä näkyy muutamia kalastajaveneitä, jotka pullistunein purjein liukuvat nopeasti edeten ulapalle, kunnes katoavat saarien ja riuttojen taakse näkyvistäni häviten. Mutta minun katseeni on kiinteästi tähdättynä tuonne, missä meri ja taivas etäisyydessä toisiinsa yhtyvät, ja sydämessäni värisee suloinen levottomuus odottaessani milloin Oton moottorivene ilmestyisi pienenä pilkkuna näkyviini. Otto ei tule tällä kerralla yksin, vaan tuo mukanaan _hänet_. Täällä on raitis voimakas ilma, tänne oli Otto pyytänyt häntä viikoksi pariksi vahvistumaan. Tänään on hänen määrä tulla, itse hän tulostaan minulle puhelimella ilmoitti. Saatoin tuskin vastata, niin hurjasti löi sydämeni kuullessani hänen äänensä. Mitenkä käynee, kun näen hänet nyt ensikerran paranemisensa jälkeen. Kuinka minä jaksan kätkeä ja peittää kuumat tunteeni. – – – Kuinka minua hävettää tällainen lapsellisuus. Olenhan neljännelläkymmenellä, olen naimisissa ja mittaiseni poika on vierelläni. Hullu minä varmaankin olen! – Kumminkin on asianlaita niin, enkä toisin soisi olevankaan, sillä rikkaaksi on tämä aika muuttanut elämäni, ajatusteni maailman, ja se se on, joka on _omani_. Se seuraa minua, minne tahansa kulkenenkin, ja luo sisältöä tähän muuten niin tylsistyttävään jokapäiväisyyteen. Niin, sinä vieras, samalla niin tuttu ja rakas, et aavista miten paljon minulle annoit, herättäessäsi henkiin kauvan nukkuneen tunne-elämäni.
Jo näkyy vene! Tuolta se kaukaa lähenee, kasvaen pienestä pisteestä, yhä suureten ja selviten. Kuuluu pehmoisena tykytyksenä moottorin potkut, kuin sykkivän sydämen lyönnit. On kuin lähenisi elämäni onni! – Unelmia, harhakuvia, – mutta tyhjää on elämäni ilman niitä. –
* * * * *
Oi sitä valtavaa tunnetta, joka täyttää olemukseni, oi tätä riemua ja tuskaa! On Juhannusaatto, mutta työstä ja kiireestä huolimatta minun täytyy purkaa tunteeni paperille, muuten en jaksa. – Hän on kalpea ja väsynyt, vaan entistään kauniimpi. Tuo hymy, tuo kasvojen lempeä hyväntahtoinen ilme ja katse, tuo katse, jota en sanoillani kykene kuvaamaan, joka viihdyttää ja elähyttää sieluani, se on minulle kaikista rakkain. Mielessäni on koko ajan pyörinyt kysymys, onko hän tietänyt, onko hän hituisen verrankaan aavistanut miten paljon olen häntä ajatellut, miten monta yön hiljaista tuntia kulutin häntä muistellen. Luulenpa melkein että hänen on _täytynyt_ se tuntea. – –
Kun vene saapui rantaan näin hänen silmillään etsivän jotakin ja kun minä astuin näkyviin, näin heikon punerruksen kohoavan hänen kasvoilleen. Niin lämpimästi hän puristi kättäni ja katsoi silmiini kuin... ei, en tahdo uskotella itselleni mitään. –
* * * * *
– Juhannus-ilta, ihmeellinen juhannus-ilta! Tahdon loihtia sen eteeni vielä, tahdon sen uudelleen nyt, jotta saisin sen tunnelmista edes heikon kajastuksen sinun lehdillesi, pikku vihkoseni. –
Tuuli on tyyntynyt. Meri välkkyy tyynenä monin värivivahduksin ja kaukaiset saaret näyttävät kelluvan veden päällä. Taivas hohtaa, vesi hohtaa, on kuin ijankaikkinen valkeus syleilisi katoovaisuuden maailmaa. Airon veto särkee hetkeksi veden kiiltävän kalvon ja hohtavina helminä pirahtelevat pisarat, upoten jälleen meren äärettömään, vilpoiseen helmaan. En tiedä mitä tapahtuu ympärilläni. En tiedä mitä he puhuvat, puhuvatko ollenkaan. Näen vain taivaan ja meren yhteen sulautuvan häikäisevän valon ja _hänen_ silmiensä loisteen.