Part 3

– Entä naimattoman miehen ajatella naimisissa olevaa naista? kysyin, katsoen tutkivasti häntä silmiin, sillä tiedän hänellä kerran olleen samantapaisen seikkailun. Hän punehtui, huomasi minun tietävän enemmän kuin oli luullut ja koetti tekeytyä välinpitämättömäksi vastatessaan:

– Niin, hoitakoon kukin asiansa ja tietäköön itse velvollisuutensa.

– Aivan samaa sanon minäkin, virkahdin. – Te sanoitte, ettei saa ajatella muita. Tarkoititteko, ettei saa rakastaa ketään muuta kuin sitä miestä, johon on kerran vihkiytynyt, vai miten?

– Niin, sitä nyt ainakin _pidetään_ sopimattomana ja jos minulla olisi vaimo, en tahtoisi jakaa...

Olisin taas halunnut sanoa suuni puhtaaksi. Kielelläni pyörivät sanat: "mutta suotte sangen mielellänne, että jonkun toisen vaimo kiintyy teihin". Sain kumminkin niellyksi nuo sanat ja katsellen alas Marian puistoon jatkoin rauhallisemmin:

– Kuulkaa, herra Miettinen, ajatus on vapaa, rakkaus on vapaa. Se tulee kutsumatta, kysymättä. Ei se käskien lähde, eikä pakolla jää.

Olimme hetken ääneti. Miettinen siirtyi toiseen ikkunaan ja katseli hänkin alas puistoon.

– Katsokaahan minun koivuani, sanoin hänelle, kuinka se kurkottaa nuorista silmukoista punertavat latvansa kohti akkunaani kuin tietäisi, että minä olen sen omistanut. Te saatatte sanoa, että minulla ei ole oikeutta siihen, että se ei ole minun, vaan _kaupungin_, kuten puistokin. Olette tavallaan oikeassa. Eihän minulla ole oikeutta hakata sitä maahan. Mutta kukaan ei kieltäne minun siitä iloitsemasta kesin talvin, aamuin illoin sitä katselemasta. Toivon sen menestyvän, kasvavan korkeaksi, muita uljaammaksi. On niitä, jotka uskovat kasvien tuntevan, jos heitä rakastetaan. Kenpä tietää vaikka koivukin minun rakkauteni tuntisi, sillä palasen sielustani sille annan, osan henkeni voimasta; siksi se kenties menestyy paremmin kuin muut. Eikö tämä koivu tavallaan ole minun?

Hän ei vastannut ja minä jatkoin: Rakastaa saa mitä ja ketä tahansa, jos ei mitään pyydä _takaisin_. Kun luopuu kaikesta _omistusoikeudesta_, vastarakkauden tavoittelusta, ei koskaan rakastettunsa tielle asetu, ei hänen läheisyyteensä pyri, vaan hiljaa, kenenkään tietämättä häntä siunaa, hyvillä ajatuksilla ja toivomuksilla häntä elämäänsä valaisee, jos kerran velvollisuudet, joista äsken mainitsitte, estävät häntä olemasta hänelle kaikki. – No, mitä arvelette, eikö sillä tavalla saa rakastaa?

– Hm, Teillä on aina oma filosofianne. Senjälkeen oli hän vaitelias ja tuntui helpotukselta, kun Otto tuli takaisin.

* * * * *

Minun pitäisi oikeastaan tulla enemmän tekemisiin _ihmisten_ kanssa. Kun näin tavallisessa jokapäiväisessä elämässä joutuu kosketukseen heidän kanssaan, näyttävät he yhtäläisiltä kaikki, kuten kekonsa ympärillä hääräilevät muurahaiset: kukin pitää huolta omastaan, kukin hakee omaa etuansa ja siinä ahertavat kaikki, joskus pikkumaisina ja pahansuovinakin toinen toisilleen. Mutta kun menet syvemmälle, kun pääset milloin kurkistamaan ihmistä hänen sisimpäänsä, löydät sieltä vasta hänen oikean – itsensä, joka on kuin rakastettava, rakkautta kaipaava lapsi, ja sinä tunnet häntä kohtaan hellyyttä ja myötätuntoa. – Kunpa aina osaisi etsiä ja löytää ihmisestä tuon sisimmän, tuon todellisen ja pysyvän, sen hyvän ja jumalaisen, joka kautta aikojen säilyy, kun kuona päältä häviää.

Jouduin tänään sattumalta pistäytymään Sauramolla. Vaikka en ollutkaan tuttu rouvalle, pyysi hän minut sisälle, kenties siksi, että hänen miehensä on Oton tuttuja. Rouva Sauramo ei mitenkään herätä mielenkiintoa ulkoasullaan, niin rikkaan kauppiaan rouva kuin onkin, ollen peräti vaatimaton. Hänen kasvonsa eivät ole juuri kauniit, mutta herttaiset, ja silmissä on lapsellinen, kaihomielinen katse, aivan samanlainen kuin hänen nuorimmalla pojallaankin, tuolla seitsemännellä kiharapäällä, joka on hiljaisempi muita ja pysyttelee aina äidin lähettyvillä. Ihmeellisen hienopiirteiset, enkelimäiset kasvot tuolla kaksivuotiaalla lapsella.

Olimme istuneet tuokion jutellen kaikenlaista, kun rouva äkkiä kysyy:

– Ovatko aviopuolisot aina toisilleen luodut?

Syntyi hiljaisuus. Sade rapisteli ikkunoita, taivaalla purjehtivat raskaat pilvet kuten syksyllä.

– Sitä olen joskus itsekin miettinyt, vastasin.

– Onkohan Jumala aikonutkin niin? jatkoi hän, että onni _ei saa_ olla täydellinen, koska me muuten ehkä unohtaisimme Hänet?

– Olen koettanut antaa kaiken, olen toisinaan antanut melkein enemmänkin. Mitään en ole itselleni säästänyt, sen tietää yksin hän. Olen tukahuttanut povessani tuon äänen, joka hiljaa nyyhkyttää pimeinä öinä, jolloin hän ja nuo seitsemän nukkuvat. Minun mieheni on minulle hyvä, liiankin hyvä, ja niinä olen rakastanut häntä niin paljon ja vieläkin rakastan. Vaan sitä sisäistä ymmärtämystä minä kaipaan. Tahtoisin antaa hänelle senkin, mikä minussa on hienointa ja kauneinta, sielunikin hänelle antaisin, mutta hän ei voi sitä ottaa vastaan, siksi että en löydä kieltä, en löydä sanoja, joita hän ymmärtäisi. Muistan kerran keväällä, kun olimme huvilassa. Oli ihana päivä, juuri juhannuksen seutuvilla. Tunteeni olivat perin herkät ja minä ajattelin häntä koko päivän. – Nyt minä sen _arvaan_, nyt minä sen paljastan, annan hänen nähtäväkseen kaiken mitä olen tuntenut, ja panen hänet ymmärtämään, miten suuresti minä häntä rakastan. – Näin ajattelin ja sovittelin sanojani, jotka aijoin hänelle lausua.

Valoisana kesäyönä me sitte lepäsimme kumpikin vuoteellamme, mutta käsikädessä, katse katseessa ja minusta tuntui, että nyt me ymmärrämme... Minä puhuin päivälliset ajatukseni, puhuin niin hyvin kuin taisin, mutta kun olin lopettanut ja odotin mitä hän nyt minulle sanoisi, virkkoi hän vain:

– Mamma, kuule, suljitko sinä sen varastohuoneen oven oikein kunnollisesti? Se lukko pettää helposti – – – Mutta mamma, mamma, mikä sinulle tuli, mitä sinä itket? Mitä, hyvänen aika, oletko sairas, vai olisinko minä jotenkin sinua loukannut?

Silloin näin, että me emme koskaan toisiamme täydellisesti ymmärrä.

Kuulin kerran rukoushuoneella erään neidin soittavan jonkun sävellyksen nimeltä "Koti". Painoin pääni alas ja annoin sävelien luoda eteeni kuvan: Ilta hämärtyy. Tuli loimuaa takassa ja sen loisteessa leikkii lapsiparvi. Isä istuu nojatuolissa sanomalehteä lukien, äidiltä on sukankudin vaipunut helmaan ja hän katselee mietteissään lasten leikkiä. Mutta ikkunan luona, hämärän kätkössä, on linnunhäkki, josta joskus kuuluu hiljainen, ikävöivä piipitys. Sekin kuuluu "kotiin". – Soitto oli tauonnut, kuvakin katosi, mutta minä itkin, itkin itseni väsyksiin sitä vangittua lintuparkaa. Vain harvoin, harvoin saan kuulla musiikkia – voi, kuinka minä ikävöin vapautta ja säveliä! Onko se syntiä? – Minä tunnen toisen maailman, kauniin ja valoisan, jossa kaikki muuttuu ihanaksi ja hyväksi. Mutta se on suljettu; kaksi on voimaa, jotka aukovat sinne pääsyn – musiikki ja rakkaus. Rakkaus on minussa niin heikentynyt, mutta säveleet, oi! Jos puhun siitä jotain hänelle, saan saman vastauksen: Se on kiusaajan ääni sekin. Jumala odottaa meiltä vain sitä, että tunnollisesti teemme tehtävämme. – On kuin en uskaltaisi uskoa toisin, on kuin rikkoisin sillä häntä vastaan. Voi, kunpa kerran pääsisin selvyyteen, kunpa kerran ilmestyisi eteeni ihminen, joka uskaltaisi vakuuttaa, että ääni, joka sisimmässäni puhuu, on oikeassa. Silloin olisin minäkin voimakas.

* * * * *

Hän vaikeni ja katseensa tähyili levottomana ulos. Näin hänessä hänen sisimmän itsensä. Näin myös noissa piirteissä mahdollisuuden tarmokkaaseen päättäväisyyteen, jos kerran tulisi tarvis ratkaista. – – Kuinka kävisi, jos tulisi joku, joka rohkenisi avata häkin ja päästää vangitun lintuparan vapauteen. – Mutta sitte ne seitsemän pientä, itkevää lasta! – Voi elämää! –

Kyynelsilmin kiitin häntä luottamuksesta ja lähdin ulos sateisen illan hämärtyessä.

* * * * *

Mikähän minun oikein on? On kuin jokin minua öin päivin ahdistelisi, enkä voi tarkoin sanoa, onko tuo tuska ruumiillista vai sielullista, kenties kumpaistakin. Ottokin sen on huomannut ja vaatii minua käymään lääkärillä. Mitä se hyödyttäisi? Ei lääkäri kumminkaan tiedä tautini syytä ja jos tietäisikin, ei kuitenkaan kykenisi auttamaan.

Otto ja minä olemme olleet taas hiukan lähempänä toisiamme viime viikkoina. Olen lähestynyt häntä kuten ystävää, kuten hyvää isoa veljeä. Suruissani sen olen tehnyt, sillä kaipaukseni on nykyisin taas aivan sietämätön. Otto parka! Paljon on hän minun tähteni kärsinyt, kylmyyttä ja laiminlyöntiä liian paljon. Kuinka me ihmiset täällä haavoitamme toinen toistamme! – Ja minäkin, joka pyrin ymmärtämään ja rakastamaan ihmisiä, osoittamaan myötätuntoa kärsiville ja antamaan apuani onnettomille, haavoitan joka päivä sitä, joka on minua lähinnä. Enemmän ymmärtämystä ja myötätuntoa korvaamaan sitä, jota minun tulisi antaa, vaan jota en voi.

Usein yksin ollessani kuulen sanat: "Anja, kuinka kauvan me voimme tätä kestää?" Minä vääntelen käsiäni kuin ruumiillista kipua tuntien. Kuinka armotonta tämä sentään on! – Niin, rakkaimpani, _minä_ en ainakaan tätä enää kauvan voi kestää!

Jotain on minussa kuin särkynyt, kuin kantaisin rinnassani haavaa, joka ei ota kasvaakseen umpeen. Toisinaan on kivun tunne vähäinen, joskus taas kova ja tuskallinen. En kumminkaan tahtoisi siitä päästä. Se on myöskin onneni ja salainen riemuni. Se on kallis omaisuuteni, ainoa rikkauteni, yksin minun omani. Minkä muualla muita varten teen, mutta unelmien utuiset kuvat kudon yksin itseäni varten.

* * * * *

Tunnen taas eläväni, minä herään kuin unesta aamusella pitkän yön jälkeen.

Hän on luonani todellisena, ilmielävänä! Saan katsoa häntä silmiin, saan kuulla hänen äänensä. Huone on puolihämärä, vaan uunissa loimuava tuli heittää punerruksen hänen kasvoilleen ja käsilleen. Keskustelumme kulkee entiseen tapaan, vain puoleksi lausumme ajatuksemme. Ei ole tarpeellista tuhlata sanoja, näin on parempi. Puhe kääntyy kuin itsestään pois tavallisista asioista ja siirtyy aloille, joista vain harvoin puhellaan, ajatusten vaihdosta sanattomasti, kyvyistä nähdä ja tuntea mitä aistimet eivät havaitse!

Niin me istuimme, en tiedä kuinka kauvan, sillä aika kadottaa mittansa silloin kun me olemme yhdessä, – tunti kaksi vierähtää kuin lyhyt hetkinen.

– Aikaa on kenties kulunut paljonkin, minun pitää lähteä ehkä taaskin matkoille, mutta olenpa missä tahansa, jos lähetätte minulle milloin ystävällisen ajatuksen, tunnen sen, – hän lausui, tarttui käteeni, piti sitä hetken omassaan, kosketti kevyesti huulillaan ja lähti. Vielä ovelta kääntyi hän ja loi minuun katseen, niin syvän ja suruisen, poistuen sitten kumarana kuin raskaan taakan alle taipuneena. Oli kuin olisi jäänyt jokin sanomatta, se, joka oli tärkein, niin, me emme kumpikaan saattaneet sitä sanoa.

* * * * *

Kärsiikö hän yhtäpaljon kuin minä, ehkä enemmän, kenties vähemmän. – Voi sinua kirjaseni, tuskieni, riemujeni tallettaja! Kyynelin olen lehtesi kastellut, hänelle saat sinä kenties kerran kertoa miten suuresti minä rakastin. Hänelle kerro, sitte kun minä olen mennyt, – ehkä piankin tai kenties vuosien kuluttua, mutta minusta tuntuu, että se lähenee.

Niin, elämä, tee kanssani mitä tahdot, yhtä minä vaan pyydän, yhtä rukoilen, _älä särje unelmaani!_ Suo minun pitää _se_, vaikka kaiken muun ottaisit!

On hetkiä, jolloin tuo toinenkin ääni sielussani taas pääsee kuuluville: – Sinä raukka, joka pyydät, kutsut kuolemaa katkomaan siteitä, joita itse et kykene aukaisemaan, sinä heikko ihminen, etkö tiedä, että vainajat varjojen maassa kadehtivat punaisen veren lämpöä! –

Tukin korvani tuolle äänelle, en tohdi sitä kuunnella. Minä riennän ulos, etsin ihmisiä, joiden kanssa voisin puhua. – Jumalani! – auta minua, pelasta, selvitä, että voisin olla kenellekään vääryyttä tekemättä.

* * * * *

Ensi lumi! – En voi vastustaa haluani, minun täytyy ulos. Päätän ajaa junalla muutamalle lähiasemalle. Seison vaununsillalla ja katselen pikaisesti muuttunutta ympäristöä. Eilen kesä ja nyt jo puhdas valkoinen lumi peittää vielä vihreän maan. Mieleni on kumman kevyt, on kuin tuo vasta satanut lumi olisi tuonut helpoituksen, puhdistanut, keventänyt, käärinyt peittoonsa kaiken ahdistavan ja painostavan. – Päivä paistaa niin kirkkaasti selkeältä syyskuun taivaalta. Silmiäni huikaisee valkea maa. Tuolta katolta pyrähtää lentoon lumivalkea kyyhkynen. Kuin vapautunut sielu liitelee se siintävässä ilmassa valkohohtoisin siivin. – Juna kiitää eteenpäin, mustina viivoina näyttävät ratakiskot juoksevan pitkin valkoista maata. Metsässä kulkee kuin hiljainen, kuiske puusta puuhun. Tämä on vain leikkiä, ei vielä ole talvi, eikä kohta tulekaan, eihän toki! Ei vielä ole routa kovettanut maan kamaraa ja aurinko lekottaa lämpimänä kuin kesällä konsanaan. Nuoret solakat koivut lepattavat keltaisen vihreitä lehtiään ja tummat totiset kuuset ojentelevat tuoreutuneita lehviään kuin hymyillen mielihyvissään: on niin ihanaa elää!

On kuin kaikki tuntisivat kuten minäkin. Kenties kuvittelen, ehkä näen muissa vain heijastuksen oman kylläisen sieluni onnesta. En näe tällä hetkellä varjoa en edes Tuonelan valtakunnassa, eikä minua peloittaisi kulkea rajan yli, jos sen saisin tehdä nyt, kun sieluni on valolle altis. Mutta vielä näen näillä silmilläni metsät ja maat, vielä saatan käsilläni pusertaa kiinteää ainetta, joka on ruumiini sukua, vielä hetkisen, kunnes kuulun varjojen valtakuntaan.

Vaunusta kuuluu soittoa. Vallattomat riemukkaat säveleet kertovat nuoren, voimakkaan miehen elämänilosta, joka pakostakin pulppuaa esiin häilyvän kohtalon uhallakin. – Olet oikeassa, mies. Anna soittimesi soida niinkauvan kuin vankat käsivartesi kykenevät sitä hallitsemaan – kaikkihan voi taas tuokiossa muuttua. Käytä hyväksesi jokainen hetki, joka jotakin voi tarjota, se kiitää pois, häipyy, häviää ijäisyyteen.

* * * * *

Sota! – Niin, se on kestänyt jo vuosikausia, vaikka minusta tuntuu kuin olisin äsken vasta kuullut sen hirmuisen sanoman, että _sota todellakin nyt riehuu_, että se todella vaatii joka päivä hirveän suuret määrät uhriverta ja että miljoonissa kodeissa vuotaa kyyneleet näiden uhrien tähden, jotka olivat omilleen heidän kalleimpansa. – Minä olen sen ennenkin _tietänyt_, mutta nyt sen vasta _tunnen_, ja se on jotakin aivan toista. Onhan kerätty lahjoja, onhan työskennelty punaisen ristin hyväksi, onhan sotaa toivottu lyhytaikaiseksi. Kuinka puolittaista se sentään on ollut! Kyllä me ihmiset sittenkin olemme kylmiä asioille, jotka eivät suorastaan koske itseämme, omaisiamme tai rakkaitamme.

Kun Otto tuli kotiin illansuussa, näin hänen kasvojensa ilmeestä, että jotakin oli hänellä sanottavaa.

– Nyt siitä ei enää pääse minnekään. Ystävämmekin pitää astua riveihin. Olihan sitä jo aavistettu, mutta aina kumminkin toivottu, että ehkä ei sentään tarvinne, että sotakin kenties loppuu pian, että hän sentään jotenkin säilyy. Jäytävän kylmän tunne valuu kautta olemukseni.

"Et minullekaan ole mitään sanonut." – "En, kun ei sitä oikein tahdottu uskoa, että sentään _saattoi_ käydä sillä tavalla. Tuntuu nyt niin kummalliselta, uskomattomalta vieläkin, että hän, joka tässä aina oli kanssamme, josta niin paljon olimme oppineet pitämään, lähtee huomenna sotaan, että hänen kaukainen kotiseutunsa määrää hänelle sellaisen kohtalon, jotavastoin me muut saamme jäädä tänne koteihimme".

Puin ylleni ja painauduin ulos. Kuljen kiireisesti katua ylös, toista alas, mielessäni yksi ainoa ajatus: meidän _täytyy_ tavata! –

Tähdet syttyvät tummalla taivaalla. Ei ainoakaan tunne herää sielussani. Kumma painostava tylsyys asuu aivoissani. Minun täytyy, täytyy tavata hänet!

Kuin aatosteni kutsumana hän tulee. Erotan jo kaukaa katulamppujen valossa pitkän kumarassa kulkevan olennon, joka lähestyy minua hoippuen, epävarmoin askelin. Näen jo ulkoapäin miten hänen laitansa on, mutta säpsähdän kumminkin tarttuessani ojennettuun käteen, ennen niin miellyttävän lämpöiseen, nyt kosteaan ja kylmään.

Hän kulkee vierelläni äänettömänä ja minä pelkään sanoa mitään, pelkään katsoa häntä kasvoihin.

Saavumme rantaan, astelemme edelleen maantielle, joka kulkee lahden ympäri. Levottomana käy loiske rantakiviä vasten ja syystuuli humisee tuhoa ennustavasti puiden latvoissa. Kelmeänä kohoaa kuu kaukaisen metsän takaa ja mustana ammottaa vielä avoin meri valkeitten rantojen ympäröimänä.

Astelemme yhä sanaa sanomatta, kävelemme aina eteenpäin kuin sopimuksesta, äänettöminä kuin peläten häiritä toista hänen raskaissa aatoksissaan.

Voi, kuinka mielelläni minä puhelisin hänelle! Aika kuluu, minuutti minuutilta vierähtää, soluu käsistä.

Nuo kalliit, kalliit viimeiset hetket! Säry sulku sielujemme väliltä, aikaa on vähän ja tämä kerta on _viimeinen_.

Jäntevät käsivarret kiertyvät äkkiä ympärilleni ja voimattomana värisen minä hänen sylissään. – Kuinka rajusti hän puristaa minua rintaansa vasten. En ole koskaan luullut häntä niin väkeväksi, vai onko se vuosien kuluessa kestetty ikävä, monien valvottujen öiden tuska ja hiljaisten hetkien hivuttava kaipuu, joka ryntää esiin kuin sulkunsa särkenyt tulvehtiva virta?

Hänen kasvonsa lähenevät kasvojani, hänen huulensa koskettavat huuliani. Pitkä, lämmin suudelma seuraa toistaan ja minä puserrun hervottomana hänen povelleen.

En ajattele mitään, en tajua mitään, mutta tunnen, että kaikki on nyt hyvin. Että onni, jota ikäni kaiken milloin tietoisena, milloin tietämättäni olin odottanut, oli nyt tullut ja sen ihanuus oli hurmaavampi kuin olin jaksanut kuvitellakaan. Se kantoi minua sylissään tuuditellen, kuletti sinne, missä tie satujen maahan on avoinna, missä verho tämän ja tuonpuoleisen väliltä on vedetty syrjään, missä aika ja ikuisuus yhtyvät, missä käsitteet "oikeasta" ja "väärästä" muuttuvat ja siteet katkeavat.

Kuinka kevyeltä tuntuukin nyt. On kuin kohoaisimme yhä kauemmaksi kiinteän aineen maailmasta hienoihin, puhtoisiin piireihin, valon, vapauden, sopusoinnun, maille. Minun ystäväni, kalleimpani, minun sieluni rakastettu, miksi eroaisimmekaan enää, miksi palaisimmekaan takaisin, jääkäämme tänne. Tämähän on meidän maailmamme.

* * * * *

Me muistelemme näitä kuluneita vuosia ja hetkiä, jolloin kaipaus tuntui raskaimmalle, jolloin kieltäymys eniten voimia kysyi. Me kerromme unia, joita olemme nähneet, joita toistemme ajatukset ja oma mielikuvitus ovat eteemme loihtineet.

– Mistä tiedät, rakas, ettei _tämä_ nytkin ole vain unta?

– Siitä, että kuulen sinun äänesi, että tunnen huulillani sinun huultesi lämmön, että kuulen sinun sydämesi sykinnän. – Unikuva on kevyt ja hauras, kun sitä tavoitan, häviää se, mutta kun kierrän käsivarteni ympärillesi, tunnen että olet lihaa ja verta, siinä lepäät povellani pehmeänä, lämpimänä ja minusta tuntuu kuin sulkisin syliini elämäni onnen tämän ainoan kerran, ensimäisen, viimeisen kerran.

– Viimeisen, sanoit? – oi, se on totta! Hetket rientävät. Aika vaatii meidät takaisin sinne, mistä tulimme. Vielä hetki, minuutti – sekunti – silmänräpäys. Kuinka kalpeat ovat kasvosi, rakkaani, kuinka sinun kätesi vapisevat ja huulesi polttavat kuin kuumeisen. Voi, miksi en saa olla kanssasi, miksi en saa seurata mukanasi sinne, minne menet!

Tuulen puuskat kohahtelevat kolkosti alastomien puiden latvoissa ja aallot loiskuvat oudosti rantaan. Kuuluu kuin kuiskeita, salaperäisiä, pahaa ennustavia. On kuin hiiviskelisi kuunvalossa pitkiä varjoja ympärillämme. On niin kaameata, aivan kuin salaperäiset olennot vaanisivat meitä. Minä painaudun lähemmäksi rakastettuani ja vielä viimeisen kerran sulkee hän minut syliinsä ja puristaa rintaansa niin että olen vähällä tukehtua.

– Jää hyvästi, Anja, hyvästi ainaiseksi. –

Minä näen, miten hän vapisee, miten hänen kasvojansa vääntää tuska, ja tunnen miten kyyneleet kostuttavat kasvojani, kun hän suutelee minua.

Nousen lähteäkseni, mutta hän pyytää niin hartaasti että vielä hetken viipyisimme. Istahdan kivelle, hän polvistuu viereeni ja painaa päänsä helmaani. Sivelen hänen tukkaansa, annan sormieni lomitse valua noiden pehmeiden tummain suortuvain ja puhelen hiljaa viihdytellen:

– Emme me eroa, tiedäthän sen. Pitkät matkat meidät ovat ennenkin erottaneet ja kumminkin olemme vaihtaneet ajatuksia. Me tapaamme edelleenkin toisemme näkymättömässä maailmassa, joka on yhtä todellinen kuin tämäkin. –

– Minusta tuntuu joskus kuin olisi se vielä todellisempikin kuin tämä, lausuu hän hiljaa.

Ilo välähtää sielussani taaskin keskellä raskaimman surun – että hän minut ymmärsi. Semmoinen olet, ystäväni, ei ole kukaan niinkuin sinä, ajattelin.

Kohotan päätä, joka lepää sylissäni, kosketan huulillani otsaa, joka on kylmä kuin kuolleen.

Kuljemme takaisin äänettöminä, mutta mieleni on levollisempi. Mistä se tuli, juuri nyt, kun onnettomuus ja kuolema kulkivat vierellämme, en tiedä, mutta minusta ehkä tuntui, että kun _hän minua rakastaa_, silloin voitan kaiken, yksin eronkin tuskan. Niin luulin vielä silloinkin kuu viimeisen kerran puristin hänen kättään. – Hyvästi! – Hyvästi! –

Hymyilemme toisillemme ja eroamme reippaasti, aivankuin ne, jotka pian tietävät tapaavansa. En uskaltanut katsoa hänen jälkeensä kun hän meni, poistui luotani ja katosi pimeään. Oh, minä en tohtinut laskea ainoatakaan ajatusta valloilleen, vaan kohdistin kaiken voimani noustakseni neljänteen kerrokseen pitkin autioita porraskäytäviä. Vähän väliä piti minun nojata kaidepuuhun, jalkani horjuivat, päätäni pyörrytti ja jokin siellä syvällä sisimmässäni valitti hiljaa: hän on poissa, poissa!

* * * * *

En muista tuskaa tämänveroista, jota näinä päivinä olen tuntenut. Olen kuljeskellut kuin mielipuoli saamatta selville ainoatakaan ajatusta, joka hiukankaan kiinnittäisi mieltäni, että saattaisin käydä edes työhön käsiksi. Mitä ajattelevatkaan muut, enhän voi heiltäkään täydellisesti peittää sisässäni vallitsevaa sekasortoa? Että minä jäinkin tänne! Miksi en seurannut häntä? Miksi revin olemukseni kahtia. Mitä iloa on minusta enää heille täällä. Minä näen, miten oudostellen he minua katselevat kuin keksisivät he minussa oireita mielenhäiriöön – ja siltä tosiaan näyttänenkin. Jos olisin voimakas, kuten soisin olevani, olisin tehnyt jonkun päättävän teon, joko seurannut häntä jollakin ihmeellisellä tavalla, tahi kuollut hänen syliinsä. Mutta minä en sellaiseen kykene, olen heikko raukka, jolta aina puuttuu voimaa tarvittaessa. Kärsiä, kuihtua hiljaa ikävääni, sen minä osaan, mutta se totisesti ei ole suuri taito. Miksi en jo aikoja ole sanonut Otolle, etten ole enää hänen, että rakastan toista ja pyytänyt, että kumminkin eroaisimme ystävinä. Ellei hän olisi antanut anteeksi loukkausta, olisi hän kuitenkin suostunut heti eroomme. Siksi ylpeä hän on, ettei hän päivääkään olisi pyytänyt minua luonaan viivähtämään. Poikamme olisi saanut valita välillämme ja tietenkin valinnut isän, he ovat aina olleet yhtä. Hetken häiriö pesässä minun lähdettyäni ja sitte kaikki taaskin entisellään. Mutta minä pelkäsin tekeväni heidät onnettomiksi – – pelkäsin – niin semmoista se on. Mikä olikin vain siinä, että minulta ratkaisun hetkenä puuttui _voimaa_. Voi minua! –

Kuormani kävi päivä päivältä raskaammaksi, lopulta tuntui se ylivoimaiselta. Ei tuottanut enää helpoitusta se, että sen piirsin paperille. Minun täytyi löytää _elävä ihminen_, jolle kertoa, paljastaa sisäiset taisteluni, saada myötätuntoa ja lohdusta. Minun täytyi saada itkeä itseni väsyksiin asti, ei yksin, sillä pelkään yksinäisyyttä nyt, tuntuu kuin menisi järkeni sekaisin. Minun täytyi saada jakaa tämä suruni jonkun toisen kanssa. Kuka muu tuo toinen olisi ollut kuin Alina, joka niin usein oli tarvinnut minun osanottoani huolista rikkaan elämänsä varrella. Kenties hän nyt voi auttaa minua, nyt kun minä tarvitsen häntä, kerran.

Menin hänen luokseen, pyysin häntä keskeyttämättä kuuntelemaan kertomustani ja rukoilin, että hän koettaisi ymmärtää minua. Sitte kerroin minä alusta alkain, aukaisin ovet unelmieni maahan ja koetin näyttää hänelle kaiken minkä sinne olin koonnut; hänen täytyi ymmärtää miten syvä, puhdas ja pyhä oli rakkauteni, miten se oli minulle elämäänikin kalliimpi. Kerroin hänestä, meidän keskusteluistamme, miten me ymmärsimme toisiamme aina, miten me usein sanattomastikin saatoimme vaihtaa ajatuksia, vieläpä pitkien matkojen takaakin.

– Ei ole kukaan niinkuin hän, en ole vielä koskaan tavannut miestä, jota ollenkaan voisi häneen verrata. Oli vahinko, Alina, ettet tullut häntä tuntemaan, lopetin.

Ja minä olin odottanut, että hän ojentaa minulle ystävän käden, että saan painaa pääni hänen syliinsä ja suuren suruni kyynelin lieventää, ja että hän sanoo: itke, Anja, itke, kunnes kuivuvat kyyneltesi lähteet, sielusi seestyy, kirkastuu ja sinä näet, että kaikki toivosi ei vielä ole menetetty. Ole rohkea, ja reipas ystäväni, äläkä kuluta voimiasi lohduttomassa surussasi. Miettikäämme mitä sinun olisi tehtävä. – Niin toivoin hänen sanovan ja niin olisin minä hänenä sanonut. Toisin kumminkin kävi.

– Anja parka! sanoi hän surkutellen, noin sitä tunteet saattavat ihmisen eksyttää, mutta kyllä sinä siitä vielä selviydyt, selviydyt niinkin, usko vain. Olet nyt kuin unessa, ja oli hyvä, että kerroit sen minulle, että saan sinut herättää. En käsitä miten sinä _häneen_ ihastuit, joka ei ollut edes minkään näköinenkään ja vielä kun oma Ottosi on puolta komeampi. Hänen luonnettaan en kyllä tuntenut, mutta olen hänestä sensijaan hyvin paljon _kuullut_ ja olen sitä mieltä, että sellaista miestä ei ollenkaan voi asettaa sinun Ottosi rinnalle.

Hän kertoi sitte puheita, joita oli kuullut. Pyysin, että hän lopettaisi ja selitin, että rakastin häntä itseään, enkä hänen vikojaan ja erehdyksiään. Alina vaan jatkoi, hyvässä tarkoituksessa kyllä, sillä hänhän tahtoi minut "herättää", ja "avata silmäni rakkauden sokeudesta." Myrkkynä valui se vereeni, maailma musteni silmissäni. Tunsin rinnassani kivun kuin tikarin piston. Jos ystävättäreni tietäisi, niin varmaan hän lopettaisi – – – ei, hän jatkaa yhä.

"Taiteilijaluonne hän oli, siis samanlainen kuin muutkin. Kevyttä väkeä ovat, huikentelevia, mutta hurmata ja lumota kyllä osaavat."

– Ei hän ole milloinkaan koettanut minua lumota, ei vähimmälläkään sanalla tai teolla. Väärin sinä häntä tuomitset, minä hänet tunnen, näetkös, sinä olet vain jotain _"kuullut"_. Jos meitä, sinua tai minua, arvosteltaisiin sen mukaan mitä meistä joskus on kuulunut, saattaisi kuva olla aivan väärä.

Apua olin tullut etsimään, vaan täältä sitä ei lähtenyt ja ymmärsin nyt, että sitä ei lähtenyt mistään. Yksin on minun tyhjennettävä kärsimysteni kalkki. Nousin hyvästelläkseni, sillä yhä sietämättömämmäksi kävi oloni täällä. Alina vielä saattoi minut lähimpään kadun kulmaan ja puheli yhä minun vaietessani. "Ole sinä vain kuten ennenkin, unohda pois tämä mikä oli, näethän että kohtalo johdatti kaikki sinun parhaaksesi. Olipa hyvä, että joutui täältä pois, kuka tietää kuinka olisi lopuksi käynyt. Olisipa ollut sääli sinua ja Ottoakin, semmoinen kunnon mies, ei toista parempaa. Ei, koeta sinä poistaa mielestäsi joutavat haaveet ja rakasta häntä, joka on omasi ja joka on rakkautesi arvoinen."

Pääsin hänestä vihdoinkin eroon ja riensin kotiin. Heittäydyin sohvalle ja itkin, itkin kuten itkee lapsi, jonka leikin armoton, "järkevä" aikuinen katkaisi, viskeli pois kuusen ja männyn kävyt selittäen, että ne eivät ole lehmiä ja lampaita, vaan käpyjä. Mutta lapsi oli _pitänyt_ niitä eläiminä, rakastanut ja hoitanut niitä, puhellut niille, niin, eivätkö ne hänelle silloin _niitä olleet_. Oh, mikä oikeastaan on totta, mikä on harhaa?

* * * * *

Olen tehnyt sellaista, jota minun ei olisi pitänyt tehdä. Olen aukaissut ovet salattuun maailmaan ja vienyt sinne vieraan, joka ei ollut tottunut siellä liikuskelemaan, ja seuraus oli se, että sieltä kaikkein hienoimmat ja arimmat esineet hänen raskaasta varomattomasta kosketuksestaan särkyivät. Hän ei edes nähnyt sen kauneutta, hänen aistimensa eivät havainneet sen puhdasta kuulakkuutta. Hän näki siellä aivan toista kuin minä. Kuinka vaikeata minun nyt on, sillä vasten tahtoani pyrin katselemaan asioita hänen silmillään, näkemään hänen näkemyksiään. Se sekoittaa katkeruutta murheeseeni, joka oli minulle pyhintä. Ihanaa oli häntä ajatella milloin ikävällä kaivaten, milloin yhdessäoloamme onnellisena muistellen. Hänen nimensä minä aamuisin herätessäni ensimäisenä mainitsin ja illalla uneen vaipuessani se äänettömänä huokauksena huulilleni raukesi. En koskaan antanut ainoankaan epäilyksen tai pahan ajatuksen himmentää pyhättöä, jonka sieluni sisimpään olin hänelle rakentanut. Hänelle, joka oli kaikkeni. Oh, nuo myrkylliset puheet, joita Alina-parka ymmärtämättömyydessään kertoili, nuo suusta suuhun kulkeneet, nuo ilkeät, tahraiset, pahantahtoisilla ajatuksilla tuetut. Ne kulkevat kierrellen kuin itsenäiset oliot, kuin inhottavat luikertelevat käärmeet ja takertuvat minuun kiinni kun häntä muistelen. Eikä minulla ole minne paeta. – Unelmieni maa, miksi minulta sulkeuduit?

* * * * *