Part 2

Ilta kuluu, lähemmäksi vedenrajaa painuu päivän tulinen pallo. Meri välkkyy ja säteilee yhä hehkuvammin, kuin palaisi sen povessa ikuinen lempi. Kuluu muutama minuutti, jo näyttää koskettavan kaari herkästi värisevää pintaa – – yhä alemmaksi painuu ja jo kokonaan kätkeytyy kaipauksesta vavahtelevan meren syliin. Hohtaa taivas, hohtaa ulappa tyyntä, ihmeellistä juhannusyön valoa, joka on kuin täyttyneen toiveen tuottama onni.

Me astelemme polkua pitkin kotia, kaikin kolmin. Minä käyn edellä, he tulevat yksitellen jälessä. Otto viimeisenä. Samoja teitä kulkevat aatokset meidän kahden, sen tiedän, mutta hämmästyn hiukan kun hän lausuu: "Tuntuu kuin olisin nähnyt ensimäisen juhannukseni" – aivan samoin olin minäkin ajatellut. Koko loppuyön tunsin miten hänen katseensa oli luonani ja heti kun vaivuin kevyeeseen uneen kuulin hänen kuiskaavan "Anja". Minä tunsin miten hän tuskassa heittelehti vuoteellaan, kuinka hän nousi ja käveli edestakaisin lattialla, painautuen jälleen tilalleen. Rakkaus herättää sielussani sisäisen näkemiskyvyn, jonka olemassa oloa tuskin olen ennen tietänyt. Minä tiesin yöllisen taistelusi ja painoin kasvoni vasten tyynyä, tukahduttaakseni esiin pyrkivän valituksen, meidän yhteisen tuskamme synnyttämän.

* * * * *

On ihmeen ihana päivä tänäänkin, ilma sellainen, jota minä eniten rakastan. Aurinko on kätkeytynyt ohueen pilveen, leuto tuulenhenkäys saa tuskin veden kalvon värähtämään. Sen särkee ainoastaan joku pikkukalanen, joka hopeanvärisenä välähtäen tavottaa tyynen pinnan yllä kisailevia hyönteisiä.

Me istumme nurmikolla, hän ja minä. Paavo ongiskelee veneessä. Me sidomme arpaheiniä, mutta asiata emme toisillemme sano. Se onnistuu joskus häneltä, joskus minulta. Tiedän, miksi hän sitoo heiniä – ja luulenpa hänenkin arvaavan mitä minä kyselen, mutta juuri se, että se pidetään niin salassa, antaa sille vielä suuremman viehätyksen. Se on kuin satua, jonka todenperäisyyttä puoleksi uskoo, puoleksi epäilee.

Miten iloista ja huoletonta on meillä nyt. Kuinka rikas on jokainen päivä, jonka me kolmin vietämme täällä. Emme malta nukkuakaan; myöhään yöllä panemme levolle, aamulla aikaiseen alotamme päivän. Olemme itaria jokaisesta hetkestä, joka täytyy menneisyyteen luovuttaa.

Panen kaulaani onnistuneen arpakokeen, käteni putoavat helmaan ja katseeni kohdistuu siintävään etäisyyteen. Äänetön huokaus pusertuu rinnastani. Oi elämä, miten paljon minulle annoit, millä olen ansainnut nämä onnen hetket!

Silmäni ovat kyynelissä, minä koetan niitä salata, mutta tunnen kädelläni hänen kätensä suloisen kosketuksen.

– Minä taas uneksin, sanon hänelle kuin vastaukseksi sanattomaan kysymykseen. – Minä kuvittelen, että tuon meitä ympäröivän uneliaan meren takana ei ole muuta kuin siintävää ilmaa, että kaikki rajoittuu tähän, ettei ole mitään muuta kuin tämä saari, että...

Siihen pysähdyn. En tahtonut sanoa, kuten ajattelin, että meidän ei tarvitse koskaan mennä täältä pois.

Mutta hän jatkoi puoleksi kuiskaten kuin itseksensä puhuen – "että meidän on hyvä, kun saamme olla yhdessä." –

– Mitä te sanoitte? –

– Mitä lienenkään sanonut, sanon sen sitte toiste, virkkoi hän hymyillen.

Oh, enkö minä sitä olisi kuullut! Mutta minut valtasi äkkiä halu kuulla se uudelleen ja vielä lisää, murtaa auki tuo salattu kätkö... oi, ei sillä tavalla! Olet oikeassa ystävä, satumaassa asuu aina pehmoinen hämärä.

Hän piteli kättäni yhä. Minun pitäisi vetää se pois, mutta en saata. Kumma raukeus herpaisee olemustani. Miten se juovuttaa tuo ilma ja läheisen apilaspellon tuoksu. Näen silmät, joiden pohjassa palaa kätketty lempi.

Jännitän hermoni, ponnahdan ylös ja lähden reippaasti astelemaan rantaan.

– Paavo, ota meidät veneeseesi, soudamme Kalliosaareen, setä ei ole vielä käynyt siellä.

Otan airot, soudan rajusti kaikin voimin. Minun täytyy koota tarmoni, minun täytyy olla voimakas, ellen ole, kuka tietää kuinka käy.

Matka reipastuttaa. Me puhelemme jo vilkkaasti ja rannassa kiveltä kivelle hypellen ilakoimme kuin lapset. Nyt on meidän noustava kalliolle. Rinne on jyrkkä ja hän ojentaa kätensä auttaakseen minua. Huomautan että hän, joka on hiljan sairastanut, pikemmin tarvitsisi apua.

– No sitte voitte te auttaa minua.

Käsikädessä me kiipeemme ylös, Paavo juoksee edellämme ja ennättää perille ennen meitä. Lokit ja tiirat kirkuvat päämme päällä, ollen levottomina pesistään. Ne eivät tiedä, että ihmiset, joiden sielussa asuu suuri onni, eivät vahingoita pienintäkään elävää olentoa.

* * * * *

On raitis syyskesän aamu. Hän on mennyt. Mutta usein kumminkin tuntuu kuin olisi hän läheisyydessäni kulkiessani näitä rakkaiksi käyneitä polkuja, joihin jokaiseen liittyy joku muisto hänestä. Toisinaan tunnen niin selvästi hänen ajatuksensa, että tapaan itseni puolittain keskustelemassa hänen kanssaan. – – – Minä kävelen yksinäni pitkät matkat autiolla rannalla, jossa voimakas läntinen ulappa puhaltelee ja selältä syöksyvät kohisten vaahtopäiset aallot, laimeten ja murtuen vasten valkeata hietikkoa; on kuin olisi hän kanssani, astelisi vierelläni.

Jos jollekin tämmöistä kertoisin, luultaisiin varmaan, että laitani ei ole oikein. Oli miten oli, mutta parempi minun on nyt, kuin koskaan ennen. Huomasin miten tunne-elämäni uudistus vaikutti suuresti ruumiini voimiinkin. Semmoinen keveys ja joustavuus jäsenissäni! Eräänä aamuna sanoikin Paavo: "Äiti, miten sinä olet äkkiä nuortunut ja kaunistunut, kuinka sinun silmäsi loistavat!" Katsahdin peiliin, jonka hän käteeni kiidätti, ja huomasin, että kasvoni enemmän muistuttivat sitä nuorta tyttöä, joka vuosia sitte istui B. & Kumppanin konttorissa ja tilaisuuden sattuessa teki pikkukepposia tovereilleen, kuin kalpeata, hiljaista Anja-rouvaa.

Muistoni palautuu tuohon entiseen työpaikkaani, konttorihuoneeseen, jossa pulpettini sijaitsi ikkunan lähellä ja kadun toisella puolen oli suuri rauta- ja konekauppa. Muistan miten muutamana päivänä ikkunani ohitse kulki samaisen kaupan uusi apulainen, sinisilmäinen, valkotukkainen, maalaiselta näyttävä nuorukainen. Satuin vilkaisemaan ulos ja hän milt'ei pysähtyi minut nähdessään. Sen huomasi myös toverini, jonka kanssa sitte yhdessä pidimme iloa tuon pikkutapahtuman johdosta. Mutta siitä pitäen en päässyt Ottoa näkemästä. Hän oli päättänyt saada minut omakseen ja ajoi tahtonsa täytäntöön koko suunnattomalla itsepintaisuudellaan. Kuinka se sitte kävikin? Hänen tahtonsa oli voimakkaampi kuin minun: eräänä päivänä me olimme kihloissa ja vähän senjälkeen naimisissa. Olin alkanut uskoa, että rakastin Ottoa olihan hän minulle niin hyvä, parempi kuin kukaan muu. Kaikki meni hyvin ja jonkun aikaa kuvittelin olevani onnellinen, koska oikeata onnea en silloin vielä ollut kokenut. – Nyt vasta sen tunnen ja nyt olen jo sidottu.

Otto parkakin! Säälin häntä. Olisin suonut hänelle vaimon, joka olisi kuulunut hänelle kokonaan, ruumiineen, sieluineen, jakamattomana. Koetanhan minä pitää tuon lupauksen, jonka kerran lapsellisuudessani annoin, niin vaikealta kuin se tuntuneekin, koetan täyttää velvollisuudet, jotka olen ottanut, niin raskailta kuin ne toisinaan näyttävätkin, mutta _sieluni on vapaa_. Ei sido sitä lupaukset, ei valta, ei sido sitä oma tahtonikaan, ainoastaan _rakkaus_ sen tekee. Siksi on niinkuin on ja siihen täytyy minun tyytyä. Toiselle kuuluu sieluni, toiselle ruumiini. Mutta ei aina ole tuo tyytyminen ja alistuminen yhtä helppoa. Päivin, kun tahdollani hallitsen ajatusteni kulkua, jaksan säilyttää tunteeni jotakuinkin intohimottomina ja viileinä, mutta öillä nousevat ne kätköistään ja tekevät tuskaisiksi nuo hiljaiset hetket. Kerrankin näin unta, että hän sulki minut syliinsä. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja kuuntelin hänen sydämensä sykintää. Ihana onni värisytti olemustani ja herätessänikin tunsin vielä huulillani hänen suudelmiensa sulon. Nousin vuoteeltani, kävelin huoneesta toiseen sisässäni polttava tuska. Tunsin silloin, että tämä ei enää olekaan mitään lasten leikkiä, että tunteeni ovat vakavat ja syvät. Ne _saattavat_ vetää minut mukaansa, kuten väkevä pyörre, ellen ponnistele kaikella voimallani vastaan.

Enkä sittenkään tiedä kuinka käy.

* * * * *

Kaupungissamme on toimeenpantu iltamat työttömien hyväksi. Ohjelma on loppuun suoritettu ja soittokunta on juuri alottanut ensimäisen valssin. Pehmeät aaltoilevat säveleet värisyttävät ilmaa, hivelevät sydäntä, kutsuen esiin kätköissään uinuvan kaipaukseni. – Oi, kuinka minä nytkin kärsin! – Tuolta ulkoa paksu, syksyinen pimeys ammottaa vastaani ikkunasta, niellen täältä sisältä tulvivan voimakkaan valovirran. Tuo pimeys on kuin sisässäni asuva ikävä, pohjaton ja lohduton, johon ei sähkölamppujen huikaiseva valaistus pysty.

Soiton seasta erotan tutun äänen, joka saa minut vavahtamaan. – – – En, ole huomaavinani mitään, minun täytyy koota voimiani, ennenkuin tervehdin häntä ensikerran pitkän eron jälkeen. Kuinka tämä oli odottamatonta! Luulin hänen olleen matkoilla. En nytkään jälestäpäin tiedä mitä hän sanoi minulle, vielä vähemmin sitä mitä minä vastasin, näin vain hänen silmänsä, joista luin nyt, kuten keväälläkin: "Kuinka minä olen sinua ikävöinyt!" Enkä minä muuta kuunnellut enkä ajatellut kuin sitä. Hän puhelee vielä hetken Otolle, joka seisoo vierelläni ja sitte tunnen minä miten hänen käsivartensa kevyesti kiertyy ympärilleni ja me sukellamme pyörivien parien joukkoon.

On kuin sydämeni seisahtuisi. Tunnen miten kasvoni kalpenevat, mutta soitto korvissani kiihtyy ja minun jalkani ovat kevyemmät kuin milloinkaan ennen. On kuin säveleet meitä kannattaisivat, nostaisivat, kohottaisivat yhä korkeammalle. Kristallikruunujen valo tulvii yhä voimakkaammin. – – Ne eivät enää olekaan sähkövaloja. Keskikesän, Juhannus-illan aurinko tekee laskuaan. Me hengitämme sävelissä värisevää valoa ja tunnemme toistemme olemuksista uhkuvan rakkauden lämmön. Ylemmäksi, ylemmäksi pois, kauvas pettymysten, erehdysten karkeasta piiristä, kauvas, korkealle, missä hallitsee ääretön sopusointu, jossa valaisee ikuinen rakkaus. – – –

Mielessäni väikkyi kauvan tuo autuaallinen tunne ja minä heräsin todellisuuteen vasta yöllä vuoteessani. Sade pieksää vihaisesti ikkunanruutuja ja sisään kurkistelee paksu syksyinen pimeys. Kuulen Oton hengityksestä, että hänen unensa ei ole syvä. Kätken kasvoni tyynyyn, jotta nyyhkytykseni eivät häntä herättäisi.

* * * * *

Päivä menee, toinen tulee, kohta on käsillä joulukin. – Aina, yhäti on tilani sama, vaikka ajat vaihtuvat. Elän yksin hänelle. Hän on aamulla aatokseni ensimäinen, illalla viimeinen, eikä päivisin kulu ainoatakaan minuuttia etten häntä muistaisi. Hänelle omistan jokaisen hetkeni, joka hengenvetoni. Toisinaan tuottaa se tuskaa, niin polttavaa että se tekee minut ruumiillisestikin sairaaksi, joskus taas olen niin äärimmäisen onnellinen, että luulisin voivani tehdä onnelliseksi koko ympäristöni, jos vaan saattaisin jakaa toisten kanssa. Silloin en kaipaa mitään, olen tyytyväinen siihen, että hän vain _on olemassa_ ja että minä saan rakastaa, hiljaisuudessa, kenenkään tietämättä. Mutta joskus mieleni on rauhallinen ja viileä. Silloin saatan hieman pysähtyä miettimään tilaisuutta, johon olen joutunut. Olisin oikeastaan mieluummin sen tekemättä, sillä näen nyt selvästi sen mahtavan voiman, joka elämääni hallitsee ja antaa sen kohtalon käteen. Ei mikään voi sitä enää tehdä tyhjäksi, vaikka toisinaan vakuuttelen itselleni, ettei se ole mitään, ei yhtään mitään muuta kuin joukko tunnelmia ja mielikuvia, joita itse itselleni olen luonut, ilman syytä tai näkyväistä aihetta, niin että jos minä itse tuon kokoomuksen sären, on se silloin tyyten hävinnyt. Eihän sen olemassa oloa edes kukaan tietänyt.

Minun, yksin minunhan se oli omaisuuttani. Minulla on valta rutistaa kasaan koko salainen satumaailmani, itsehän olen sen luojakin. Tarvitaan vain kylmää järkeä ja tahdonlujuutta, että _saakin_ sen tehdä, sillä se ottaa kipeätä, hyvin kipeätä, sen tiedän. – Näin toisinaan itselleni vakuuttelen, mutta en kumminkaan oikein vakavasti koskaan saata uskoa sen niin olevan. Enhän minä ole mitenkään _toivonut_ tai _etsinyt_ mitään sellaista, se on tullut äkkiä, odottamatta eteeni ja jo ensi näkemältä tuntui minusta kuin olisin häntä aina odottanut, kuin olisi kevät sieluuni saapunut, kuin hänen rinnallaan vasta olisin itsenikin tuntenut, kuin koko elämä ilman häntä olisi kylmä ja iloton – ja kumminkin olen näin kauvan elänyt ilman häntä ja usein tuntenut olevani onnellinenkin. Merkillistä! Olen ennen kuvitellut olevani järkevä, nyt olen siitäkin luopunut. Tunteeni, jotka uinuvat tänään, heräävät kenties jo huomenna kahta voimakkaampina, ja minun järkipahaiseni, samoinkuin tahdonvoimanikin saattavat milloin tahansa joutua voimattomiksi niiden edessä. Olen ennen kummeksunut niitä, jotka avioliitossakin ollessaan tekevät rikkomuksia, nyt en enää ihmettele ketään, nyt ymmärrän kaikkia, niitäkin, jotka ovat itseäni heikommat. Tunnen minäkin toisinaan niin kiihkeän halun omistaa hänet, että pelolla itseltäni kysyn, kuinka minun kävisi jos joutuisin koetukselle. – –

Toisinaan on minulla tunne samanlaatuinen kuin ennen pikkutyttösenä, kun olin laskemassa alas korkeata mäkeä: hirvitti katsoa alas, sydäntä vihlasi puoleksi ilo, puoleksi pelko, mennä täytyi, pysähtyä ei saattanut, kävi kuinka kävi. Joskus kävi onnellisesti, toisinaan taas kupsahdin kuperkeikkaa. Niin silloin, mitenkähän nyt? – –.

Entä hän? Ei sanallakaan ole meidän kesken koskaan mainittu _siitä_, on aivan kuin ei sitä olisikaan ja kumminkin se _on_, tuo salainen yhteiselämä sielujemme välillä. Tiedän hänenkin kärsivän ja se on minulle raskaampaa kuin oma tuskani. Kun hän kävi meillä viimeksi, olivat hänen kasvonsa tavallista kalpeammat ja silmäluomensa turvonneet. Tämä teki hänet silmissäni vieläkin rakastettavammaksi.

– En ole nukkunut koko yönä, vasta aamulla hiukan torkahdin, kenties tunnin verran, hän sanoi. Työkään ei huvita, turhaan olen yrittänyt aina uudelleen ja uudelleen alottaa. Olen palauttanut oppilaitani tunnin toisensa jälkeen, enkä tiedä, milloin tästä taas saavuttaisi tasapainonsa.

Näin hän puheli, ja minä kyselin visusti itseltäni: olenko minä syyllinen? Mutta rehellinen vastaukseni on vieläkin: en. En koskaan ole hänen tielleen asettunut, en ainoatakaan askelta ole ottanut häntä saavuttaakseni. Ainoastaan aatoksissani, silloin kun kaipaukseni ja ikäväni on käynyt liian raskaaksi, olen häntä kutsunut. Ehkä minun ei sitäkään olisi pitänyt tehdä, mutta kuka estää linnun lennon vapaan taivaan alla, kuka salpaa ajatuksen salamannopean kulun kahden ihmisen välillä, joita rakkaus toisiinsa vastustamattomasti sitoo?

* * * * *

Joulu! Se oli ja meni. Ihmeellinen joulu se oli, elämäni tähänastisista ihanin, kenties myöskin tuskaisin.

Meillä oli muutamia vieraita. Otto tahtoo aina kutsua kodittomia, tuttujamme luoksemme joulu-illaksi; nyt oli hän entisten lisäksi pyytänyt hänetkin. Olen laulanut tavallisesti vieraillemme illan ratoksi ja niin nytkin kävivät ahdistamaan minua pyynnöillään. Kuinka vaikeata se nyt olikaan, kun pelkäsin hänen arvosteluaan. Turhaan he olisivat saaneetkin minua pyydellä, ellei Otto olisi lähettänyt tuota kummeksivaa kysyvää katsetta. Minä alotin ja ensin tuntui kuin olisin ollut gramofooni, mutta vähitellen aloin unohtaa itseni ja ympärillä olijani, paitsi yhtä, ison palmun varjossa istuvaa yksinäistä ihmistä. Hänelle minä lauloin tunteeni hellät, lauloin sieluni pohjalla kauvan kyteneen kaipauksen. Tunsin kyyneleen vierivän pitkin poskeani, sydämeni surun valuvan ulos sävelissä. Muut sitä ihmettelivät – hän minua ymmärsi, sen tunsin.

Säveleet aukaisevat sisäisen maailmani ovet, ja minun sieluni haastelee hänelle. Tule, ystäväni, tule ja katso, mitkä aarteet olen sinulle koonnut, kaiken, mikä minussa on hienointa ja ylevintä, on sinun, mikä on kauneinta ja puhtainta, se sinulle on varattu.

Oudoksun ääneni sointua, kuuntelen sitä kuten jonkun toisen laulua; minä itse olen muualla, korkeammalla, mutta minä hallitsen tuota toista, jota käytän välineenä tunteitteni tulkitsemiseen. Tunnen hänet lähelläni, sillä minun on lämmin ja hyvä, kuten kesäilloin kun lämmin tuulonen hivelee poskiani ja levittää kukkien tuoksua ympärilleni. – – – Hän on luonani, koska minusta tuntuu kuin lapsena, kun painoin pääni äitini pehmeälle povelle. – – Pysy luonani, kaivattuni, unelmieni lemmitty, sillä tuntuu kuin tulisi yö. Me kaksi yhdessä emme pimeätä kammo, vaan käsikädessä siihen astumme ja aamun tuloa odotellen unien maat vaellamme. – – – Näin harhaili aatos, lauluni vaikeni ja minä poistuin hiljaa huoneesta, tulin omaan kamariini, jota kirkas kuutamo valaisi.

Olin huomannut hänen katseensa salista lähtiessäni. Se oli lujasti minuun kiinnitetty, tuo ihmeellinen, lempeä, puoleksi pyytävä, puoleksi vaativa, joka sanoo: "minunhan sinä olet."

Painan kasvoni vasten kylmää ikkunaruutua ja katselen huurteeseen kääriytyneitä puita tuolla alhaalla. Saadapa yhden ainoan kerran painaa rintaani vasten tuo pää ja silittää keveällä kädellä noita pehmeitä suortuvia. Hetken näin, silmänräpäyksen verran omistaa se onni, jonka kohtalo eteeni toi, vaan jonka se samalla niin armottomasti kieltää. Oi, eikö yksi silmänräpäys autuutta ole enempi kuin monta harmaata arkivuotta? Minä pyydän, elämä, älä ole julma, älä ankarasti tuomitse, jos... Oh, mitä minä ajattelen! Tämä on heikkoutta. Ei, minä olen luja ja pidän päätökseni säilyttää rakkauteni pyhänä, käsin koskemattomana sielujen yhteytenä.

Vieraani ovat poistuneet. Otto lähti heitä saattelemaan ja minä järjestelen sillä aikaa huoneissa. Sammutan valot ja pysähdyn suuren palmun viereen, josta hän hetki sitten lähti. Kuutamossa kiiltelevät kasvin rehevät lehdet ja minusta tuntuu kuin olisi hän vieläkin jossakin lähelläni.

Kuinka minä häntä ikävöin! En ole koskaan luullut että näin saattaa rakastaa! –

Kasvot käsiini kätkettyinä istun hetken. Kuulen oven avautuvan ja tunnen, että joku lähenee minua kuulumattomin askelin. – – Oliko se hän, olisiko hän kääntynyt takaisin kenties hakemaan jotain, jonka unohti lähtiessään... En uskalla katsoa, mutta _tiedän_, että hän se on. Se ei ollutkaan siis kuvittelua tai uneksimista tällä kertaa...

Pidän kasvoni yhä peitossa, tunnen miten hän polvistuu viereeni ja painaa päänsä helmaani. Minä katselen häntä silmiin, joiden laajenneista teristä loistaa vastaani koko hänen rikkaan sielunsa henkevyys ja rakkaus niin suuri, että minua värisyttää siihen suoraan katsoessani. Äkkinäinen rajaton riemuntunne valahtaa ylitseni. Onni, tuo kaivattu, uneksittu, ikävöity, jonka olemassaolon ainoastaan aavistellen olin tuntenut, on tullut. Ei muuta kuin avaat sylisi ja otat! – – Hetki autuas, miten hurmaat minut ihanuudellasi, ei mikään muu maailmassa merkitse mitään tämän rinnalla! Hän on minun, minun! – – Lasken käteni noille tummille suortuville, kun samassa vetäydyn takaisin. Olenhan sidottu, olen toisen oma. Riistän auki ympärilleni kietoutuneet kädet. Ote ei ollutkaan luja, vaan kevyt ja hellä. Alas vaipuivat käsivarret ja kokoon lyyhistyneenä näin hänen jäävän paikoilleen, minun vetäytyessäni omaan huoneeseeni. – – Velvollisuus, äidin ja vaimon velvollisuudet, mitä minun onkaan täytynyt teille uhrata?

Heittäydyn vuoteelleni tuskasta puoleksi turtuneena. Kuulen hänen äänensä toisinaan kuin kaukaa, toisinaan taas kuin läheltäni, kuin sisästäni kuuluvat nuo sanat: "Anja, kuinka kauvan me saatamme tätä kestää?" – – En varmaan tiedä ajatteliko hän ne, vai lausuiko ääneen – hänen sanojaan ne vaan ovat. Kuinka kauvan, oi Jumalani, kuinka kauvan tosiaan jaksan minä tätä kestää!

Kuulen oven sulkeutuvan – kuuntelen hänen askeleitaan, jotka hitaasti ja raskaasti etenevät autiossa käytävässä. – – Oi, kuinka sydäntäni repii tuo tuska. Hän menee luotani! Kenties ei ymmärtänytkään minua. – – – Velvollisuus! Olen minäkin lapsellinen ja ennakkoluuloihin kytketty. Mikä on sitte tuo velvollisuus, joka kenties ainiaaksi sulki minulta sylin, jota niin äärettömästi olen ikävöinyt? Onko tuo lupaus, tuo elinkautinen sitoumus, jonka kerran lapsellisessa ajattelemattomuudessani annoin, ennenkuin vielä sisästäni olin löytänyt todellista itseäni, onko se kyllin pätevä pidättämään minut siinä missä olen, kun tuskissani vuodet ja kenties vuosikymmenet äänettömästi vaikeroin sen syleilyssä, joka tuon lupauksen nojalla ruumiini omistaa? Onko, vaikka sieluni, henkeni, ajatukseni, kaikki mitä minussa on puhtainta ja pyhintä, kuuluu toiselle? – – Entä hän? Miltä tuntuu hänestä tietäessään toisen omistavan sen, jonka tietää kuuluvan hänelle itselleen, kun hän levittää käsivartensa ja tavoittaa tyhjyyttä, sen sijaan että sulkisi siihen rakastamansa olennon? Onko tämä oikeutta? Eikö minulla ole, ollenkaan velvollisuuksia häntä kohtaan ja itseäni? Eikö meillä, eikö minulla ole oikeutta ottaa osaani elämältä, eikö edes olemassaoloni hinnalla? Mitä on elämä tämänlaatuinen, ainaisten kieltäymysten tuska? Olenko minä ehkä vain veltto, tahdoton raukka, jolta puuttuu voimaa katkaisemaan yhdellä vedolla ne siteet, jotka ovat onnemme esteenä? Minä tahdon olla itsenäinen, tahdon ottaa kohtaloni omiin käsiini ja näyttää, että siihen vielä kykenen. Riennän hänen jälkeensä, pyydän tänne takaisin ja selitän kaiken suoraan ja avoimesti. Mitä hän ajattelikaan minusta äsken, kun hänet luotani työnsin, kun kumminkin olen niin selvästi näyttänyt hänestä pitäväni, ainakin silmäni ovat sen sanoneet! Minun täytyy tämä korjata! Mutta – jalkani ovat niin voimattomat, että tunnen yleväni mahdoton paikaltani lähtemään. En minä voi häntä saavuttaa, en ainakaan nyt, se täytyy jättää toistaiseksi.

Minä suunnittelen ajatuksissani suunnitelmani valmiiksi, miten minä kokoan pienen omaisuuteni, otan vain sen, minkä välttämättömästi tarvitsen, en yhtään enempää. Matkustan kauvaksi jonnekin, kenties R:ään tätieni luo, sillä päivääkään en voi viipyä täällä, sen jälkeen kuin olen Otolle sanottavani sanonut. Itse pidän huolen toimeentulostani, kenenkään apua en tarvitse, kunhan vain olen vapaa. Hänelle en virka mitään toimenpiteistäni, ainoastaan sen sanon, että en ole ollut kevyt enkä epävarma tunteistani, että olen ollut sitä mitä olen näyttänyt olevani. En odota häneltä mitään, ei minulla ole mitään vaatimuksia, tahdon vain olla häiritsemättä ja jakamattomasti omistaa itseni hänelle, jolle sydämeni kuuluu. Jos hän minua rakastaa, kuten minä häntä, etsii hän minua, ottaa selville olinpaikkani ja luokseni kiiruhtaa. Mutta ellei hän sitä tee, vietän hiljaisuudessa yksinäiset päiväni, muistellen rakastettuani, unteni ystävää ja kuulun sittenkin hänelle. –

Niin minä, entä sitte täällä kotona minun mentyäni? Otto tulee työstään ja hiukan kummeksuu miten täällä on niin outoa. Hän kulkee huoneesta huoneeseen – tyhjää! – "Anja, Anja! Minne ihmeeseen hän on mennyt, hiukan tavatonta tähän aikaan." –

Palvelustyttö kutsuu päivälliselle. "Rouva on matkustanut". – "Matkustanut, miten? – Kuule tyttö, ei tänään ole aprillipäivä". Hän ei ota uskoakseen, hänen on yleensä hyvin vaikeata uskoa mitään ikävää olevan tulossa, kaikkein vähimmän sitä, että hänen vaimonsa – niin – hänen Anjansa, jonka hän on omistanut toistakymmentä vuotta, joka kärsi murisematta puutetta hänen rinnallaan noina tukalina ensimäisinä vuosina, olisi nyt, kun kaikki oli saatu parhaaseen kuntoon – lähtenyt. Hullutuksia! Hän istuu pöytänsä ääreen, on lukevinaan sanomalehteä, mutta ajatuksissaan jatkaa äskeiseen tapaan. "Missä hän oikeastaan on? Mitä tämmöinen piilosilla olo merkitsee, miksi hän ei tule päivälliselle?" Hän ei tahdo uskoa mitään erikoista tapahtuneen, mutta jossakin sisimmässään kumminkin tuntee kumman levottomuuden, joka pahana aavistuksena kuiskaa, että onnettomuus todella on nyt tullut, nyt, jolloin hän sitä vähimmän odotti. Silloin huomaa hän pöydällä kirjeen, jonka olen jättänyt ja jossa parhaani mukaan selitän syyn lähtööni. Hän repii sen auki, lukee rivin riviltä, lukee loppuun, alkaa alusta. Ei ymmärrä sen sisällyksestä mitään, sen vain käsittää että vaimonsa on rakastunut toiseen, jättänyt hänet, mutta mistä syystä? Olenko minä koskaan ollut hänelle paha, tai tyly? Eikö hän saanut täällä hallita ja tehdä kuten itse halusi, eikö hän saanut pukea itsensä mielensä mukaisesti ja minä pidin huolta siitä, että riitti? Enkö minä hänen, heidän hyväkseen ole työskennellyt itseäni armahtamatta, kuluttanut voimiani ja hermostoani? Nyt alan olla väsynyt ja tämmöinen on loppu. – "Rakastaa toista!" – Hän nauraa luonnottomasti ja säikähtäen kuulee oman äänensä oudon kai'un. Paavo tulee koulusta, rientää säikähtäneenä isänsä luo. – "Isä, mikä sinun on, olet kumman näköinen! – Missä äiti on, – äiti!"

– Älä huuda äitiä, hän on mennyt pois, jättänyt meidät. –

– Mitä sinä sanoit? Äitikö jättänyt sinut, minutkin, ei ikinä! Mutta sinä olet niin kummallinen, isä, sanohan toki, mikä sinun on? – Hän purskahtaa itkuun. Otto katselee hetken tuota luonnollista, lievittävää lapsen itkua. Kätkee sitte kasvonsa käsiinsä ja nyyhkii niin, että leveät hartiat tutisevat –.

* * * * *

Minä en saata, minä en ikinä voi tehdä sitä. Miksi murtaisin heidän elämänsä? Jos jonkun täytyy sortua, niin mieluummin silloin sorrun itse. Minustahan se on alkuisin, tämä. Vaikka en olekaan syyllinen, ainakaan omasta mielestäni, on tämä onnettomuus kumminkin aijottu minulle, minullehan se on tullut, onnikin, joka ei suinkaan ole ollut vähäinen. – Niin, elämä, nyt vaadit sinä maksun lahjoistasi. Ota se, tässä olen, tee minulle mitä tahdot, ota kaikki, – rakkauteni sittenkin säilytän.

Mutta täytyykö minun oman olemukseni hinnalla maksaa vain tunteeni tuottama onni, enkö minä edes kertaakaan saa sulkea syliini häntä, jota rakastan enempi kuin kaikkea muuta koko elämässä? Enkö koskaan saa kiertää käsivarsiani hänen kaulaansa ja kertoa miten kallis hän minulle on? Näinkö minun täytyy hiljaiseen ikävääni kuihtua, menehtyä niin, ettei yksikään ihminen, ei edes _hän_ tiedä mikä minut mursi. Olisiko liikaa, jos vain kerran, yhden ainoan kerran, lyhyen hetken vain, saisin tuntea, mitä on rakkaus, mitä on onni? – ja sitte, sitte käyköön kuinka tahansa.

Päätäni polttaa kuin kuumeessa, tunnen rinnassani viiltelevää kipua, tuskaisaa lemmenjanoa.

Hetket kuluvat minun taistellessani intohimoni kanssa, ja tuntuu kuin sen voima asteittain heikkenisi, talttuisi, tyyntyisi vähitellen, kuin väsähtäisi se omaan riehuntaansa ja palamalla omaa voimaansa kuluttaisi.

Aamu valkenee kohta. Jouluaamu! Rauhaa ja sovintoa soittavat kirkkojen kellot. Sitähän etsin minäkin, sovintoa, sopusointua oman itseni kanssa.

* * * * *

Taaskin kevät! – Vuosi on kulunut, yksi ainoa vuosi vaan, vaikka tuntuu kuin siihen sisältyisi kokonainen ajanjakso. – Rikas, ihmeellinen vuosi, jota en olisi vaihtanut kymmeneen edelliseen. Vasta nyt tulin tuntemaan elämän, tuon pyhän salaperäisen, joka levittää eteemme rikkautensa, jakelee lahjansa juuri silloin, kun vähimmin niitä osaamme odottaa. Kiitän sinua osastani; vaikkakin suru ja kaiho ovat jokapäiväisinä vierainani olleet, on kumminkin sisimmässäni ainainen, salainen onni asustanut.

En ole nähnyt häntä kertaakaan tuon illan jälkeen, enkä ole toivonutkaan nähdäkseni, sillä se vain uudistaisi molemminpuolisen tuskan. Sitäpaitsi ei minun tarvitse muuta kuin ummistaa silmäni, ja sieluni kätköstä kirkastuu kuva: kalpeita kasvoja, tummia suortuvia valaisee kuu, mutta silmistä loistaa sisäinen valo. Tunnen helmaani painuvan pään, tunnen ympärilleni käsivarsien kietoutuvan – se on hän, minun onneni, minun unelmani, minun sydämeni kaivattu, joka kerran oli minun, sen lyhyen hetken vain, – sekunnin, kenties pari. Ehkä on hän jo unohtanutkin sen, mutta hän _oli minun_ kumminkin kerran.

Onko tämäkin kenties väärin, että näin ajattelen? Olen mietiskellyt sitä. Olen tehnyt tiliä, käynyt oikeutta oman itseni kanssa. Olen koettanut poistaa ennakkoluuloja, jotka estävät sisäisen oikeuden tunnon saamasta äänensä kuuluville. Missä määrin olen onnistunut löytämään totuutta, en varmuudella voi sanoa; sen vain olen huomannut, että etsimällä, mietiskelemällä voi saada totuuden äänen yhä kuuluvammaksi ja että ymmärrys harjoituksen kautta yhä paremmin kykenee sitä tajuamaan.

Miksi ihmiset solmivat siteitä, jotka heitä puristavat, miksi he vapaaehtoisesti tekevät lupauksia, jotka ovat pakotetut rikkomaan? Mies ja nainen lupautuvat rakastamaan toinen toistaan kautta elämän, vaikka saattaa olla niin, että eivät edes tunne mitä rakkaus onkaan, ovat vain mieltyneet toisiinsa. Vasta jälkeenpäin he ehkä rakkauden löytävät, mutta se on silloin myöhäistä, lupaus sitoo, jos he nimittäin tahtovat olla rehellisiä, muussa tapauksessa he taas pettävät toisiaan.

* * * * *

Herra Miettinen käy meillä toisinaan; olen huomannut, että Otto pitää hänestä enemmän kuin muista työtovereistaan. Tänään jäimme kahdenkesken, kun Otto lähti junalle saattamaan joitakin tuttujaan ja pyysi häntä odottamaan kunnes palaisi asemalta. Keskustelimme kaikenmoisista asioista, kunnes puhe kääntyi Aini-rouvaan, joka seurustelee erään nuoren ylioppilaan kanssa. Miettinen otti hurskaasti paheksivan ilmeen ja alotti:

– On sentään kerrassaan sopimatonta, suorastaan häpeällistä naimisissa olevan naisen vielä ajatella muita.