Part 4

Se oli heikkoutta taaskin! Miksi minä annan muiden itseeni vaikuttaa? Enkö minä häntä tuntenut, enkö minä ole katsellut hänen sielunsa syvimpään? Minähän sen tiedän, minkälainen hän oli pohjaltaan, tuskin kukaan muu häntä tunsikaan niinkuin minä. Mutta se on nyt onneksi ohi. Ehjänä ja kirkkaana päilyy jälleen vedenpinta, jonka hetkeksi särki sinne viskattu kivi. Taas kuvastuu siihen sisäisen maailmani ihanuus ja minun suruni on nyt tyyntä alistumista. – Niin on, kuin olla pitääkin.

* * * * *

Olen ollut verrattain tyynenä nämä viisi viikkoa. Joka aamu ja ilta olen sulkeutunut huoneeseeni hetkiseksi, lähettääkseni hänelle hyviä, rohkaisevia ajatuksia, ja toisinaan tuntuu kuin hän tuntisi ja ottaisi ne tietoisena vastaan. Olen melkein varma, että hän ainakin vielä on vahingoittumaton. – Joskus hekkumoin minä aatokselle, että hän tulee vielä takaisin, että minä saan painaa hänet surusta sairasta sydäntäni vasten. Oi, en uskalla ajatella sellaista onnea, sen pelkkä kuvittelukin saattaa minut huumaantumaan. Ja tiedänhän minä, että toisin käy. –

* * * * *

Mikä on tämä tuska! Olen varmaankin nähnyt kauheata unta, mutta en jaksa muistaa sieluni yöllisiä kokemuksia. Vilunväreet kulkevat kautta ruumiini, minua vapisuttaa tuntematon kauhu. Olen kenties sairas. Koetan maata hiljaa ja rauhoittaa itseäni, ollakseni häiritsemättä muita. Kylmä hiki valuu karpaloina otsaltani, mutta muuten on kuin olisin kuumeessa.

Suljen silmäni ja koetan nukkua uudelleen. Minä näen paksun savun sakeuttaman ilman, jonka tuokiossa leikkaa punainen lieska. Kuulen jyskeen ja tunnen maan allani vapisevan. Kuuluu rutinaa, ulvontaa ja pamahduksia..

Jo hiljenee ja etenee melske. Näen aavan, lumisen kentän, jonka yllä tähdet kylmästi palavat. Kuljen autiota seutua, kahlailen nietoksissa ja luulen olevani yksin erämaassa, kun tuulenkin voimakkaan ja raskaan huokauksen vierelläni.

Ah, hevonen siinä makaa verissään, takajalat pahoin murskautuneena kurkottaen kaulaansa. Se katsoo minuun silmissään kuvaamaton katse. On kuin anoisi se apua, pyytäisi, rukoilisi minua pelastamaan sitä. Sydäntäni särkee, mutta minä en voi mitään, en yhtään mitään. Hevonen näkee, että aijon lähteä ja jättää sen. Se päästää hiljaisen valituksen, joka muistuttaa ihmisääntä ja paksuna huuruna puhaltuu lämmin ilma sen sieraimista pakkasyöhön. En tahdo nähdä sen kuolinkamppailua, en tahdo nähdä viimeistä katsetta sen sammuvista silmistä, pois minun pitää päästä!

Minä riennän pois niin kiireesti kuin voin, mutta jalkani kompastuvat johonkin ja minä tupsahdan suulleni hankeen. Mikä se on? Ruumis, vielä puoleksi lämmin, ei, hän elää vielä, vaikka on jo milt'ei jähmettynyt maatessaan puoleksi lumeen hautautuneena. Hänen ohimossaan on haava, josta tihkuva veri yhä suurentaa punaista täplää hangella.

Mitä minä voisin tehdä tuon nuorukaisen hyväksi? En mitään! Minun täytyy jättää hänet oman onnensa nojaan.

Kuu valaisee kirkkaasti lakeutta. Näen ruumiin ruumiin vieressä, joukossa haavoittuneita, jotka vielä näyttävät elon merkkiä. Missä nousee käsi, missä kohottautuu pää. Rukoukset, tuskanhuudahdukset, voihkina ja valitukset täyttävät tienoon.

Taas kiirehdin kulkuani toivoen että vihdoinkin löydän pois tältä kauhun kentältä. Vaivaloista on eteenpäin pääsy, lumi vajottaa, jalka kompastuu.

Jo loppuu aukeama ja alkaa suuri, synkkä metsä. Ei näy kaatuneita enää. Helpotuksesta huo'ahtaen istun hangelle levähtämään, kun taaskin silmäni keksivät maassa makaavan miehen. Jo ensi silmäykseltä tunnen tuon solakan vartalon ja tummat hiukset, joiden sekaan oli nyt entistä enemmän harmaata ilmaantunut. Kasvot maata vasten hän lepäsi, mutta kivääriä pitelevä käsi oli kovin kuihtunut.

Polvistun hänen viereensä ja kosketan päätä, jonka kylmä elottomuus saa minut värisemään. – Minun kalleimpani!

* * * * *

Tuskani herätti minut. – Kuinka pitkä onkaan tämä yö! Kuinka hirveitä unia minun pitää nähdä! Tahtoisin nousta lopettaakseni uneksimisen, mutta pääni on raskas ja jäseneni hervottomat ja pian sukellan minä takaisin unien hämärään.

Istun taaskin kinoksessa puoleksi vajonneena pehmeään lumeen, mutta minua ei palele, sillä minua ympäröivä metsä on kuin hienon hieno, vitivalkoinen untuvapilvi. Hän on luonani. Käteni lepää hänen kädessään ja minä tunnen hänen olemuksestaan heijastuvan rakkauden sulon. Mitkään sanat eivät kykene kuvailemaan onneani saatuani takaisin kaivattuni ja juuri silloin kun luulin hänet kadottaneeni. Minä puristaudun häntä lähemmäksi, minä painaudun hänen rinnoilleen ja pyydän, että hän ei minua enää jättäisi. Hän suutelee kättäni, poskeani ja otsaani, hän katsoo hymyillen minua silmiin ja taivaalta tulvivan iltaruskon punerrus luo rusoittavan hohteen hänen kasvoilleen, jotka ovat kauniimmat kuin koskaan ennen ja silmät, ne loistavat niin, että häikäisee niihin katsoa. Koko taivaanranta hehkuu ja liekehtii ruskon purppurassa. Kinoksille valautuu ruusuinen puna ja silmäni eivät erota muuta kuin säkenöivän taivaan ja sen värejä heijastavan tasaisen valkean maan. Kuulen säveleet, niin vienot ja ihmeellisen ihanat. Käännyn ystäväni puoleen ja hän vastaa sanattomaan kysymykseeni:

– Ne soivat minun sielussani, ne soivat sinulle, Anja, joka olet ne herättänyt. Tapailin niitä viuluuni jo siellä, mutta vasta täällä sain niille muodon. –

Niin puhelee hän, mutta minun onneni on liian suuri. Rintani täyttyy ja omituinen tukehduttava tunne pusertaa sydäntäni. On kuin täytyisi minun herätä taaskin. Puserran lujasti ystäväni kättä pidättääkseni hänet luonani. Kaunis unikuva katoaa kumminkin. Aukaisen silmäni ja löydän itseni yksin vuoteessani.

* * * * *

Mitähän merkitsevät nämä unet? Ne eivät olleet ollenkaan tavallisia, vaan oli kuin sieluni olisi maatessani vaeltanut tuntemattomia teitä. En voi olla uskomatta että jotain on hänelle tapahtunut. Kunpa saisin siitä varman selvyyden.

Koetan päästä ajatus-yhteyteen hänen kanssaan, mutta en tiedä mikä sulkee tien. Onko hän jo mennyt? Eikö kaikkivoipa rakkaus aukaise aatokselle tietä kuoleman porttienkin lävitse? Miksi ei hänen sielunsa vapauden saatuaan lennä luokseni halki Tuonelan hämärän? Tahi ehkä se onnistuu nyt vain unessa, kenties saan nähdä pian hänet uudelleen. Älä jätä minua, ystäväni, älä jätä, kohta olen siellä minäkin. Mitä minulla on enää täällä, jos kerran sinä olet poissa!

* * * * *

Viikkoja on kulunut. Nyt vasta sain asiasta varman tiedon, eikä se minua ollenkaan hämmästyttänyt, siksi vakuutettu olin sisäisen tuntemukseni luotettavuudesta. Oli kenties kumminkin joku salainen toivonkipinä sydämessäni piileskellyt, koska tuntui nyt, kuin jotain minussa olisi ratkennut.

Joku toveri varmaan oli hänen taskustaan löytänyt tuon Paavolle osoitetun kortin, joka sisälsi sanat:

"Tervehdän teitä kaikkia. Jääkää hyvästi! _K. K._"

Varmaan oli hän tämän jättänyt taskuunsa juuri sen tapahtuman varalle, joka sitte tapahtuikin. Siitähän tiesi eloon jäänyt toveri minne hänen oli ilmoitettava. Niinpä olikin tyhjälle paikalle vieraalla käsialalla piirretty kuolinpäivä ja taistelupaikka. Pyysin Paavoa luovuttamaan kortin minulle ja olen kantanut sitä povellani kuin pyhäinjäännöstä. Elän kuin jossakin houreessa. En saata edes itkeä, mutta ohimoitani polttaa ja silmiäni särkee kummasti. Tunteeni ovat kuin turtuneet, minä en varmaankaan ole oikein selvillä mitä on tapahtunut.

* * * * *

Elän nykyisin kuin kahdessa eri maailmassa. Sitä ei tietenkään voi jatkua pitkälle, ja minä tunnenkin jo miten aste asteelta lähenen sitä toista samalla kuin tästä irtaannun. Tässä pidättää minua vielä ruumiissani jälellä oleva elinvoima, sekä kiintymys lapseeni, mutta siellä asuu jo henkeni, siellä on rakkauteni.

On ihmeellistä, miten minusta usein tuntuu kuin olisi hän lähelläni, erittäinkin yksin ollessani, mutta joskus myös muidenkin seurassa. Silloin olen hajamielinen, enkä tahdo jaksaa seurata keskustelua.

Mutta yöllä olen minä täydellisesti oma itseni. Se mikä päivällä on vain heikko tuntemus, on yöllä täysi todellisuus. Kun aistimieni toiminta lakkaa ja henkeni sukeltaa kaikkeuteen, silloin seisoo edessäni hän, ilmielävänä, kauniina ja nuorekkaana. Yhdessä kuljemme outoja teitä. Hän kuljettaa minua kautta ihanimpien maisemien, mitä milloinkaan olen nähnyt ja vielä herätessänikin tunnen yöllisen onneni heijastuksen.

* * * * *

Ruumiini on väsynyt. Tunnen rinnassani omituisen täyttävän tunteen, joka toisinaan haittaa kovasti hengitystäni. Oton pyynnöstä annoin lääkärin tutkia itseäni. "Sydän kasvaa. Se on jo puolta suurempi kuin pitäisi. Välttäkää kaikin mokomin mielenliikutuksia y.m." – – Niin, minä ymmärrän ja alan varustautua matkalle.

Otto kulkee hiljaisena, alla päin. Hän suree. Minun täytyy puhua hänelle pian – voimani heikkenevät. Ei ole helppoa alottaa, pelkään, että hänen on vaikeata ymmärtää.

Se on nyt tehty, tahi minun ei tarvinnutkaan, sillä heti kun alotin teki hän torjuvan liikkeen.

– Tiedän kaikki, olen lukenut sen kasvoistasi. En ole puhunut mitään, en ole tahtonut sekaantua ollenkaan, vaan annoin asiain mennä omaa menoaan. Toivon, etten ole sinua häirinnyt.

Niin hän puhui, hyvä, kunnon ystäväni. Paljon on varmaan sinullakin ollut yksinäisyydessä kestettävänä; sen sinulle tulevaisuus korvatkoon. Toivon, että löydät omasi sinäkin, jonka saat vapaasti omistaa. Oi, ihanaa on kuulua sille, jota rakastaa, kuulua kokonaan ja esteettömästi. – Niin, elämä, eikö sinun ole sääli minua... ei, minä en valita. – Kuinka sitä saattaa olla itsekäs, aina ne omat pyyteet tulevat esille. Ei, kaikki on hyvin niinkuin on. Tyydyn tahtoosi, Isä.

* * * * *

Sopusointu kodissamme kasvaa sitä mukaa kuin aika lyhenee. On kuin kaikki hiljenisi, tyyntyisi ja asettuisi ennen suuren ratkaisun tuloa. Minä koetan toisinaan olla hilpeä karkoittaakseni miesten kasvoilta tuon raskaan surumielisyyden, mutta se ei oikein ota onnistuakseen; siksi tuntuu kuin meillä nykyisin hallitseisi tuo määrätty tunnelma, on kuin kukin meistä olisi siihen viritetty, siksi me ehkä ymmärrämmekin toisemme paremmin kuin koskaan ennen.

* * * * *

Voimani yhä heikkenevät, mutta minä voin vielä jonkunverran liikuskella ulkona. Kun Otto on liikkeessä ja Paavo koulussa, kävelen yksinäni kaupungilla. Tunnen kummallista irtaantumista kaikesta. Olen kuin matkustaja, joka on kauvan oleskellut vieraalla paikkakunnalla, on usein ikävöinyt kotiaan ja nyt tietää lähtöhetken olevan lähellä. Hän tulee asemalle, katsoo kelloa ja on puoleksi tyytyväinen, että juna viivästyy. Rakkaaksi on ehtinyt käydä tämäkin paikka. Katse kulkee verkalleen taaksepäin sinne, mistä hän tuli. Tuossa kerran tuskitellen kuljin, pimeys piiritti, rankkasade pieksi kasvojani ja vihuri reuhtoi vaatteitani. Tässä umpihankea kahlasin, tietä etsien, enkä tietänyt, että sitä myöten juuri kuljin. Mutta paistoi se aurinkokin toisinaan. Oli ihania kesäisiä päiviä, oli kukkia tienvarsilla ja lintujen laulua ilmassa. Paljon oli hyvää täälläkin, ei kuitenkaan niin, että jäädä haluaisin, – ei, vaan kiitän hyvästä, jonka sain. Kello lyö toisen, kolmannen kerran. Hän silmäilee hyvästellen seutua vielä kerran. Juna viheltää ja syöksyy pois. Kotiin, kotiin! Oi kiiruhda, riennä! Kaiho kasvaa, kuluneen eronajan ikävä polttaa! Hän ei muistele enää sitä, mikä jää, vaan autuaasta odotuksesta väristen vuottaa hetkeä sulkeutuakseen rakastettunsa syliin.

* * * * *

Niin äkkiä saattaa kaikki muuttua! Muistelen itseäni kolmisen vuotta takaperin, miten raskasta olisi silloin ollut elämästä luopua. Tunsinhan minä silloinkin näkymättömän maailman olemassa olon, mutta niin vieraana ja kaukaisena sitä pidin. Aste asteelta se sitten läheni ja nyt on kuin suurin osa minusta jo kuuluisikin sinne. Kaikki siteet ovat irtautuneet. Olen valmis muuttamaan kutsun saatuani.

Olen iloinen, että tautini on enimmäkseen tuskaton; tuo täyttävä, tukehduttava tunne ei tunnu aina, vaikkakin se päivä päivältä tulee voimakkaammaksi. Koetan tuskan aikanakin pysyä tyynenä ja ajatella, että minä _itse_ en kärsi, ainoastaan ruumiini, jonka täytyy riutua ennenkuin pääsen vapauteen. On paljon helpompi _siten_. Olen nähnyt muita, jotka ovat käyneet tämän saman tien. Muistan setävainajaani, joka kärsi hirveitä tuskia tautinsa tähden. Eräänä vapunpäivänä menin hänen luokseen reippaana ja elämänhalua uhkuvana. Asetin pöydälle tuomani kukkavihon ja kysyin miten yö oli kulunut. Hän katsoi minuun melkein villisti ja kivun vääristämillä kasvoillaan oli katkera hymy. "Tuskaa, tuskaa, samanlaisia ovat yöt, yhtäläisiä päivät. Onko kenenkään tarvinnut kärsiä niinkuin minun. Eikö tämä elämä ole kurjan kurjaa?"

Mitä vastasin minä, jolle elämä oli valoisa ja toiveita täynnä? Loin silmäni maahan kuin häveten, että olin ollut iloinen, vaikka tiesin hänen niin kärsivän. Siihen loppui silloin minun vappuiloni. Ukko rukka. Hän kärsi silloin, nyt on minun vuoroni ja pahin on kai vielä edessä. Kunhan vain voisin olla valituksillani häiritsemättä muiden onnea.

* * * * *

Hiljaa lepattaa vielä sammuva liekki. Voi kuinka toisinaan kouristaa tuota sydän parkaani – mutta varmaankin se loppuu pian. Joskus on kuin olisin jo erilläni tästä sairaasta ruumiistani ja minusta tuntuu kuin katselisin sivustapäin sen kamppailua, näen miten huulet sinettyvät ja kasvoille heruu kylmä hiki. Kohta katkeaa yhdistävä lanka ja alkaa vapaus.

Kuinka minä heitä hyvästellessäni siunaan rakasta pikkupoikaani ja hyvää, kunnollista Ottoani. Kuinka minä olen heidän puolestaan rukoillut näinä unettomina tuskan öinä. Olen hyvästellyt jok'ikisen esineen tässä kodissa, jota kerran niin valoisin toivein perustimme. Joka kappaleella on historiansa. Yksitellen me vähin varoin niitä hankimme ja joka kapineesta erikseen iloitsimme. Muistini on kirkastunut ja minä katselen elämääni alusta loppuun, selailen sitä kuin kirjaa ja alleviivaan huomattavampia paikkoja.

* * * * *

Jää hyvästi sinäkin, pikku kirjaseni, jonka lehdet niin usein kyynelin kastelin. Olit yksinäisen sieluni ystävä, suruni säilyttäjä, tuskieni huojentaja, kunnes kuorma keveni. En enää tunne sen painoa. Vielä on kapea pimeä sola, mutta sen lävitse jo pilkoittaa ikuinen valkeus. Jo hiljenee mainen humu ja ikuisuuksien pyhä, hiljainen soitto kaikuu korviini, kuin kaukaisen meren kohina, kuin äitini kehtolaulu – kuin ystävän kutsuva kuiske. – – Näen hämärässä ikkunakomerossa lintuhäkin. Hiilos liedessä sammuu, muut sikeimmässä unessaan nukkuvat... Jo pilkoittaa päivän ensi säde. Kuuluu liverrys niin kumman kaihoisa... Häkki avautuu, heikko ilonhuudahdus tunkeutuu kauvan ahdistetusta rinnasta ja pikkulintu parka on – vapaa.