Part 2

"Kiiruhtakaa, herra Melirytos", huudahti tyttö jo pitkän matkan päästä hänelle, "kiiruhtakaa, se on jo täydessä kukoistuksessa, se bengaalilainen ruusu, jonka te annoitte minulle. Se olisikin ollut mitä epäkiitollisinta, jos ei se kaiken sen huolenpidon jälkeen, millä minä olen sitä hoitanut, olisi kukkinut. Minä rakastan näitä bengaalilaisia ruusuja niin paljon — ja erittäinkin tätä", lisäsi hän hiukan värisevällä äänellä, kun Melirytos seisoi hänen vieressään.

Sen sijaan että hän olisi vastannut ja tavallisuuden mukaan kauvan pakissut hänen kanssaan, tarttui nuorukainen vilkkaasti hänen käteensä ja vei sen huulilleen, jotain jota hän, niin kauvan kuin hän muisti, ei koskaan ennen ollut uskaltanut. Senjälkeen, ennenkuin Aglaia oli ehtinyt täysin toipua tästä tavattomasta rohkeudesta, jätti hän hänet mennäkseen sisään Skuludiksen luo. Aglaia seurasi häntä, kevyesti kuin varjo, varpaillaan, uteliaana tietämään, mitä niin tärkeitä asioita Melirytoksella oli hänen isälleen, ettei hän joutunut juttelemaan muutamia silmänräpäyksiä hänen kanssaan.

Näköjään ei Melirytoksella ollut mitään erityistä aihetta suureen kiireeseensä.

"Herra Metaksas lähettää terveisiä teille ja tyttärellenne", sanoi hän Aglaian isälle, "että jos ei teillä ole mitään tärkeämpää, niin pyytää hän teitä kunnioittamaan häntä käynnillänne, kun hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi kotonaan."

Tämän yksinkertaisen ja luonnollisen kutsumuksen esitti nuorukainen niin liikutetulla äänellä, että Aglaia turhaan aprikoi itsekseen, mitä oli tapahtunut, joka saattoi hänet sellaiseen mielenliikutukseen.

Vanhan Metaksaan toivomus oli luonnollisesti sama kuin käsky hänen ystävälleen Skuludikselle. Hän huusi heti tytärtään, ja kaikki kolme läksivät sairaan luo.

He tapasivat ukon sängyssä, mihin hän jo kauvan sitten oli ollut kiinnitetty. Hänen sisarenpoikansa, Gregoriksen, viimeinen konnantyö oli ollut kylliksi tykkänään turmelemaan hänen terveytensä, joka jo ennestäänkin oli heikontunut harmista. Ruumiillisista kärsimyksistään huolimatta, kuvastui hänen piirteissään kuitenkin mitä suurin sielunrauha, ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä eloisinta iloa, kun hän näki ystävänsä tulevan.

"Hyvä Skuludikseni", sanoi hän, "minä kiitän teitä, että te ja teidän rakas tyttärenne tulitte. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sen itsekkäämmäksi minä tulen. Minun elämäni voidaan nyt laskea vain minuuteissa, ja minä toivon, että te tulette läsnäolollanne viehättämään minun viimeisiä silmänräpäyksiäni."

"Elkää heittäytykö sellaisten synkkien ajatusten valtaan", vastasi Skuludis; "toivokaamme mieluummin, että kaitselmus antaa meidän vielä elää yhdessä monta vuotta täällä maan päällä."

"Elkää uskoko sitä, rakas ystäväni, elkää myöskään toivoko sitä minun tähteni. Kuinka sen laita olleekin, niin on minulla velka, joka painaa minua, ja minä uskon, että minä kärsivällisyydellä tulen vastaanottamaan sen hetken, jolloin Jumala kutsuu minut luoksensa, jos minä saan suorittaa sen!"

"Mistä velasta te puhutte? Ketä kohtaan teillä on sellaisia velvollisuuksia?"

"Siihen aikaan, kun veri vielä juoksi kuumana minun suonissani", vastasi ukko, "kun minun käsivarteni vielä oli voimakas, sai se reipas vauhti, minkä kehitys Europassa otti, ja siitä johtuneet muuttuneet olosuhteet, joiden alaiseksi isänmaani joutui, minut uneksimaan sen täydellisestä vapautumisesta. Muutamat ajattelemattomat teot, liian pikainen yritys toteuttaa suunnitelmiamme, jotka eivät vielä olleet kypsyneet, saattoivat minut turkkilaisten viranomaisten vainon alaiseksi, jotka, kuten hyvin tiedätte, siihen aikaan toimivat suurimmalla ankaruudella. — Tähän aikaan löytyi muuan mies, joka itse antautuen mitä suurimpaan vaaraan auttoi minua pakoon. Minun henkeni oli pelastettu, mutta minä olisin menettänyt kaiken omaisuuteni, jos ei tämä jalo ystävä vapaaehtoisesti olisi huolehtinut sen hoitamisesta, minun takaisin tultuani jättääkseen sen minulle ei ainoastaan vähentymättömänä, vaan vieläpä lisääntyneenä. Se oli myöskin hän, joka taitavasti käyttäen ensimäistä tilaisuutta käytti koko vaikutusvoimansa vallassaolijoihin aikaansaadakseen minun armahtamiseni ja minulle luvan tulla takaisin maanpaosta. Se on minun velkani ja tässä on minun saamamieheni."

"Teidän tarkoituksenne niinmuodoin on nyt maksaa tämä velka?" kysyi Skuludis äänenpainolla, joka selvään osoitti hänen tyytymättömyytensä.

"Hän ei kysy edes, mitä minä tarjoan päästäkseni velastani, vaan vieläpä suuttuu", sanoi Metaksas hymyillen.

"Minä kysyin", vastasi Skuludis lempeästi, "siksi että se ilo, mikä minulla oli tämän pienen palveluksen tekemisestä, tuli satakertaisesti maksetuksi. Mutta kylliksi siitä asiasta, rakas velkamieheni, minkälaista maksua te minulle tarjootte?"

"Jotakin, joka maksaa minulle hyvin vähän, mutta josta voi teille olla paljon hyötyä: yhden neuvon."

"Neuvon, sen minä vastaanotan mielelläni", huudahti Skuludis, "Sata yhden sijasta jos niin tahdotte."

"No hyvä on, ensiksikin näette tuon pahan tytön tuolla, joka isänsä kanssa yhdessä ryhtyy minua vastaan ja katselee minua suurilla silmillään kuin tahtoisi hän repiä minut palasiksi; no niin, minä neuvon häntä mahdollisimman pian menemään naimisiin."

"Isä", huudahti Aglaia punastuen, "jos ne toiset yhdeksänkymmentä neuvoa ovat samanlaiset, niin pistän mieluummin sormet korviini."

Mutta Skuludis painoi vaieten päänsä alas, ja synkkä pilvi peitti hänen otsansa.

Metaksas ei ollut huomaavinaan.

"Tämä olisi minun ensimäinen neuvoni. Toinen on se, että etsitte rehellisen miehen hänelle. Minä tunnen erään, joka salaisesti ihailee häntä, niinkuin ainoastaan pyhimystä voidaan ihailla, ja jonka hän voisi tehdä niin onnelliseksi kuin täällä maan päällä on mahdollista. Ja senvuoksi on minun kolmas neuvoni se, että kysytte tyttäreltänne, tahtooko hän vastaanottaa minun kosimiseni Melirytoksen puolesta. Katsokaa häntä, ettekö näe, miten paljon hänen vaikenemisensa ilmaisee? Melirytos poikaseni, olenko minä oikeassa vai enkö?"

Voimatta virkkaa sanaakaan tarttui nuorukainen ukon käteen ja suuteli sitä.

"Jalo hyväntekijäni", sanoi hän vihdoin, "te olette avannut minulle paratiisin portit, johon minä en uskalla nostaa silmiäni. Minä odotan vain yhtä ainoata sanaa, jotta ne avattaisiin selälleen."

"Kuuletteko, mitä hän sanoo?" kysyi Metaksas kääntyen Aglaiaan päin, joka oli kalpea kuin marmooripatsas.

"Rakas, kallis ystäväni", huudahti Skuludis tarttuen Metaksaan toiseen käteen, "tyttäreni on köyhä. Mutta kuitenkin, jos te puhutte Melirytoksen puolesta, ja jos ei hänellä ole mitään meidän köyhyyttämme vastaan ja Aglaia antaa myöntymyksensä, niin ei minulla ole mitään tätä yhteyttä vastaan. Minä annan hänelle kaikki mitä minä voin antaa: isällisen siunaukseni. Ja mitä sinä sanot tyttäreni?"

Aglaia heittäytyi isänsä syliin, ja se salaisuus, jota hän niin kauvan oli salannut sydämessään, paljastui samalla hänen kyyneleissään.

"Tee niinkuin tahdot, isä", nyyhkytti hän, "määrää minun kohtaloni."

"Elkää olko huolissanne Melirytoksen köyhyyden tähden, ystäväni", sanoi Metaksas. "Kunniallisen, ahkeran miehen ei tarvitse pelätä puutetta, sillä Jumala auttaa häntä kaikissa hänen toimissaan."

"Minä en tunne suurempaa onnea kuin saada uskoa tyttäreni kohtalo Melirytoksen käsiin. Mene, Aglaia, kiittämään toista isääsi siitä, että hän on huolehtinut sinun onnestasi."

Näillä sanoilla työnsi hän hiljaa tyttärensä sairaan vuoteen ääreen, missä hän laskeutui polvilleen. Hän otti Metaksaan käden suudellakseen sitä ja peittääkseen punastuvat kasvonsa. Myöskin Melirytos oli polvistunut vanhuksen vuoteen ääreen, joka yhdisti rakastavain kädet, laski omansa heidän päänsä päälle ja käänsi silmänsä ylöspäin hiljaisessa rukouksessa.

"Rakkaat ystävät", sanoi hän viimein, "minun korkein toivoni täällä maan päällä on nyt tapahtunut. Avoimin sylin voin nyt vastaanottaa kuoleman, kun se koputtaa ovelleni. Jos lasten menestys voi ilahuttaa vanhempain sieluja toisessa maailmassa, niin olkaa onnelliset, lapseni, silloin minä voin tyytyväisenä nukkua haudassani."

Kaikki kolme syleilivät häntä silmät kyynelillä kostutettuina.

"Mutta", jatkoi hän, "minä en tiedä kuinka monta hiekkajyvää vielä on jälellä minun eloni tuntilasissa, ja sentähden pyydän teitä, lapseni, kiirehtimään yhtymistänne, että minä itsekin vielä saisin olla siinä läsnä."

"Kallis hyväntekijäni", vastasi Skuludis, "minä toivon, että te vielä kauvan eläisitte siunataksenne lapsianne. Joka tapauksessa olemme valmiit viettämään häitä niin pian kuin tahdotte ja hyvä Melirytoksemme on valmis."

"Minulla on ainoastaan yksi velvollisuus täytettävänä, ennenkuin minun onneni tulee täydelliseksi", sanoi Melirytos. "Minun täytyy matkustaa Parokseen vastaanottamaan äitini siunauksen."

"Matkusta, poikaseni", sanoi Metaksas. "Lapsen kunnioitus vahvistaa perheyhteyden."

Kun Skuludis poistui Aglaian ja Melirytoksen kanssa, huusi Metaksas viimemainitun takaisin.

"Huomenaamulla auringon noustessa purjehtii minun laivani S:t Nikolas Triestiin. Käytä hyväksesi tätä tilaisuutta, niin pääset turhasta ajanhukasta. Minä sanon siis sinulle hyvästi nyt, sillä aamulla, kun sinä matkustat, en minä vielä ole hereillä."

Melirytos suu teli vielä kerran ukon kättä ja kiiruhti ulos saavuttaakseen Aglaian.

Sillaikaa kun vanhus ensi kerran pitkästä aikaa nukahti virkistävään uneen, seurusteli Melirytos kihlattunsa ja hänen isänsä kanssa myöhään yöhön.

Keskiyö oli jo ohi, kun vanha Janko, Metaksaan uskollinen palvelija, jonka makuuhuone oli talon alikerrassa, luuli kuulevansa varovaisia askeleita portaissa. Vanha palvelija tahtoi kiiruhtaa ylös, mutta kun hän kuunteli tarkemmin, kuuli hän että askeleet lähestyivät Melirytoksen huonetta, ja hän muisti nyt, että tämä oli mennyt Skuludiksen ja tämän tyttären mukana eikä vielä ollut palannut. Se oli siis luultavasti hän, joka oli mennyt ylös, ja mikä vielä vahvisti tätä luuloa oli se, että samat askeleet Melirytoksen huoneesta lähestyivät sitä, missä herra Metaksas nukkui. Heti senjälkeen kuuli hän myöskin ääniä ylhäältäpäin. Tämä rauhoitti hänet täydellisesti, ja siinä vahvassa uskossa, että se oli Melirytos, joka vasta nyt tuli kotiin, jättäytyi vanha Janko keskeytetyn unensa valtaan.

Päivän koittaessa nousi uskollinen palvelija ylös ja meni heti herransa huoneeseen, jonne hän hiipi hiljaa ja varovasti. Seisottuaan siellä jonkun silmänräpäyksen, mutta kun ei Metaksas mitään sanonut, vetäytyi hän hiljakseen varpaillaan takaisin. Etehisessä kohtasi hän Melirytoksen, joka juuri tuli makuuhuoneestaan.

"Te tulitte myöhään kotiin eilen illalla, herra Melirytos", sanoi hän.

"Niin, se oli tosiaankin myöhään, isä Janko. Mutta kuinka voi herra Metaksas?

"Hän nukkuu."

"Nukkuuko hän? Sanokaa hänelle Sitten, kun hän herää, terveisiä minulta ja että minä olen matkustanut."

"Kuinka, matkustatteko te pois, herra Melirytos?"

"Matkustan, mutta ainoastaan muutamaksi päiväksi. Se on tärkeän asian vuoksi."

"Ettekö te odota sanoaksenne hänelle hyvästi?"

"Me sanoimme toisillemme hyvästi jo eilen illalla. Minä en voi viipyä kauvempaa. Laiva lähtee."

Näillä sanoilla läksi hän talosta ja oli pian laivalla.

Samaan aikaan jätti tuntematon henkilö notariolle suljetun kirjeen ja katosi heti. Serlendis mursi kuoren ja otti esiin kirjeestä siihen suljetun paperin, jota hän ensin katseli ihmetellen ja sitten pisti sen taskuunsa. Vasta sen jälkeen hän nähtävällä mielenliikutuksella luki itse kirjeen.

"Roisto!" huudahti hän, saatuaan selvän sisällyksestä.

Hän aikoi juuri repiä rikki kirjeen, kun hän äkkiä näytti tulleen toisiin ajatuksiin, veti esiin salalaatikon kirjoituspöydältään ja piilotti paperin sinne.

"Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua?" sanoi hän. "Kuka tietää?"

Tunnin kuluttua Melirytoksen lähdöstä hiipi Janko varpaillaan toisen kerran herransa huoneeseen. Kun ei tämä tälläkään kertaa antanut minkäänlaista merkkiä itsestään, poistui hän taasen, jottei hän häiritsisi hänen untaan. Puolentunnin kuluttua astui hän sisään kolmannen kerran ja lähestyi vihdoinkin, levottomana herransa pitkällisestä unesta, sänkyä ja hiljaa vedettyään syrjään uutimet huomasi kauhukseen, että tyynyt peittivät sairaan pään. Mutta kuinka suureksi kävikään hänen kauhunsa, kun hän poistettuaan tyynyt huomasi, että vanhus oli kuollut ja että hänen kasvonsa, samoinkuin sänkyvaatteet olivat tahratut verellä.

"Kuollut!" kirkasi Janko, syösten mielipuolen tavoin ulos huoneesta. "Herra Metaksas! Auttakaa! — Auttakaa! Auttakaa! Herra Metaksas on kuollut!"

Jankon hätähuudot kokosivat pian kaikki naapurit paikalle, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin surullinen uutinen oli levinnyt yli koko Syran, missä vanhaa Metaksasta rakastettiin ja kunnioitettiin kuin patriarkkaa. Hämmästynyt joukko kokoontui kuolinhuoneen ympärille, missä erilaisia huhuja alettiin levittää.

Ensimäisten joukossa, jotka näyttäytyivät paikalla, oli myöskin notario Serlendis. Virkamiehenä tavattiin nimittäin hänelle ennen muita ilmoittaa kaikki kaupungin tapahtumat. Tylysti tunkeutuen läpi joukon, joka piiritti portaat, meni hän kiireesti huoneeseen, missä kuollut makasi. Tuntui siltä kuin silmäys ruumiinvärisiin, kouristuneisiin ja verisiin kasvoihin Serlendiksessä, kuten muissakin läsnäolijoissa olisi herättänyt mielenliikutusta, niin, tuntuipa notario olevan kaikkein liikutetuin koko joukossa, sillä jos ei kaikkein silmät olisi olleet kiinnitetyt kuolleeseen, olisi jokainen heti huomannut, että Serlendis silmänräpäyksen ajan oli yhtä kalpea kuin hänen edessään oleva kuollutkin. Mutta pian oli hän kuitenkin hillinnyt tuskansa ja ottaen entisen kylmän, ankaran katseensa nosti hän toisella kädellään peitteen ja peitti sillä lempeästi ja hartaasti kuolleen pään. Sitten kutsui hän epätoivoisen Jankon sivuun.

"Paras ystäväni", sanoi hän, "herra Metaksas oli vanha, halvaus on temmannut hänet meiltä. Tänään hän, huomenna minä. Sellainen on ihminen! Kerran kuolleena ei ole muuta neuvoa kuin haudata hänet. Mutta, rakas ystävä, mitä kaikilla näillä ihmisillä on täällä tekemistä? Heidän pitäisi toki osottaa suurempaa kunnioitusta kuolleelle! Herra Metaksas on kutsuttu pois, eikä se ole sopivaa, että hänen maalliset jäännöksensä ovat joukkojen katseltavana. Sulkekaa ovet, ystäväni ja ajakaa uteliaat pois, kunnes papit ehtivät tulla. Hänet on haudattava hiljaisesti ja arvokkaasti, jollaista koko hänen elämänsäkin on ollut."

Uskollinen palvelija totteli halukkaasti notarion määräyksiä, ja sitäkin mieluummin, kun ne olivat hänen sydämensä toivomusten mukaisia. Hän pyysi senvuoksi läsnäolevia poistumaan, ja huone oli jo tyhjentymäisillään, kun Skuludls saapui hillittömän surun valtaamana. Itkien heittäytyi hän vuoteen yli, otti jo peitteellä peitetyn ruumiin syliinsä ja suuteli kuollutta, jonka vartalon piirteet näkyivät lakanan alla. Serlendis lähestyi vanhaa palvelijaa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, jonka jälkeen Janko meni Skuludiksen luo ja otti häntä käsivarresta, koettaen pyynnöillä ja esityksillä ja leppeällä väkivallalla vetää hänet pois ystävän ruumiin vierestä. Skuludis seisoi kuitenkin paikallaan kuin ihminen, jonka järki tosin on valmis myöntymään, mutta jonka sydän kieltäytyy tottelemasta.

"Antakaa minun sentään nähdä hänet vielä kerran!" huudahti hän ja veti vapisevin käsin syrjään lakanan, joka peitti kuolleen kasvot. Mutta tuskin oli hän heittänyt silmäyksen niihin, ennenkuin hän hypähti taaksepäin kuin salaman iskemänä.

"Lääkäri!" huudahti hän. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"

"Lääkäri?" kysyi Serlendis. "Mitä lääkärillä on täällä tekemistä? Hänhän on kuollut. Ei mikään lääkäri voi kutsua häntä elämään."

"Lääkäri!" huusi Skuludis uudelleen. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"

"Antaa hänen huutaa", sanoi Serlendis säälivällä äänellä. "Tehän näette että suru on vienyt häneltä järjen. Tulkaa nyt, paras Skuludis, niin menemme ja annamme sulkea huoneen. Osottautukaa nyt järkeväksi mieheksi älkääkä antautuko tuskien valtaan, ne voivat vahingoittaa teidän terveytenne. Tulkaa nyt, rakas ystävä!"

Mutta samassa tuokiossa saapui kaksi naapuria, jotka Skuludiksen ensimäisen huudon johdosta heti olivat kiiruhtaneet pois, seurassaan lääkäri, jonka he olivat tavanneet kadulla aivan lähellä taloa.

Niinpian kun Serlendis sai nähdä hänet, painoi hän lasisilmänsä silmilleen, kuten hänellä aina oli tapana tehdä, joko tieten salatakseen ajatuksiaan tai koneellisesti, kun jotain hänelle vastenmielistä tapahtui. Mutta kukapa nyt välitti Serlendiksestä?

"Herra tohtori", kääntyi Skuludis lääkärin puoleen. "Te olette kuullut puhuttavan tämän hyvän, vanhan miehen kuolemasta. Saanko pyytää teitä astumaan lähemmäksi ja sanomaan, mitä te luulette siitä. Mika on ollut syynä hänen kuolemaansa?"

"Halvaus, mitäs muuta!" huusi Serlendis. "Halvaus!"

"Minä en ole niin aivan varma siitä asiasta", vastasi Skuludis. "Kuulkaamme ensin mitä lääkäri sanoo."

Lääkäri astui kuolleen luo. Ensi silmäyksellä hämmästyi hän yhtä paljon kuin Skuludis ja ennen häntä Serlendis. Sitten tarkasteli hän tarkemmin, tunnusteli tarkoin kaulaa ja pudisti päätään, sanoen päättävällä äänellä:

"Janko, menkää heti hakemaan tutkijatuomari!"

"Perhana! Mitä te sanotte?" huudahti Serlendis. "Tuomari? Eikö voida antaa haudata kristittyä rauhassa?"

Palvelija meni. Lääkäri huusi hänen jälkeensä:

"Minä jätän teidän vastuullenne, Janko, mahdollisimman pian hankkia tutkijatuomarin."

Lyhyen hetken kuluttua, jollaikaa lääkäri hiljaa ja suurimmalla tarkkuudella jatkoi tarkastustaan, tuli poliisikomisarius tutkijatuomarin kanssa.

"Herraseni", sanoi lääkäri, "herra Metaksas on kuollut, ja minun mielipiteeni mukaan ei hän ole kuollut luonnollista, vaan väkivaltaisen kuoleman. Tässä on tapahtunut rikos. Tehkää velvollisuutenne, herraseni!"

"Ja minkä perusteella väitätte te sellaista?" kysyi virkamies.

"Kurkun puristamisen johdosta", vastasi lääkäri, osottaen kysymyksessä olevaan kohtaan, "mustista pilkuista kaulassa, paisuneista lihaksista ja rauhasista, pullistuneista silmistä, jäsenten suonenvedontapaisista koukistuksista ja verenvuodosta, joka on johtunut kaulasuonen katkeamisesta. Kaikki tämä todistaa epäämättömästi, että tukehtuminen on tapahtunut."

Lääkärin selitys ja ne hirveät todisteet, joihin hän nojasi, vaikuttivat pöyristyttävästi läsnäoleviin. Skuludis peitti kasvonsa käsillään ja murheen murtamana vaipui hän tajuttomana ystävänsä ruumiin viereen.

Serlendis käski heti viedä hänet kotiaan ja kehotti melkein veljellisellä osanotolla heti viemään hänet levolle.

Näytti kuin tämä näytelmä ei vähin olisi koskenut häntä itseään, sillä hänen huulensa olivat vaaleat kuin vaha.

"Totisesti", sanoi hän niin pian kun Skuludis oli viety pois, "sen, jolla on sellainen omaisuus kuin herra Metaksaalla, ei pitäisi unohtaa, mitä varovaisuus vaatii. Vanha, heikko ukko asuu yksin yhtä vanhan palvelijansa kanssa eristetyllä paikalla sijaitsevassa talossa! Minä kysyn, voiko ihmetellä, että pari roistoa yönaikaan tunkeutuu hänen luokseen ja murhaa hänet? Meri on aivan lähellä, murhaajat ovat varmat pakoonpääsystään jollain laivalla, ja ottakaapas kiinni heidät nyt? Jumala tietää, mihin he jo ovat purjehtineet!"

"Mutta, herra Serlendis", sanoi poliisikomisarius, "meidän velvollisuutemme on kuitenkin etsiä, kunnes olemme löytäneet syyllisen."

Poliisikomisarius käski läsnäolijoita, lukuunottamatta tutkijatuomaria, Serlendista, palvelijaa ja lääkäriä, poistumaan, ja kääntyen viimeksimainittuun kysyi hän, oliko tosiaan mahdotonta, että sairas yöllä oli saanut halvauskohtauksen ja tyynyt silloin olisivat kääntyneet hänen kasvoilleen ja tukahuttaneet hänet. Tohtori vastasi, että kasvojen ilme ja jäsenten asento osottivat tuimaa taistelua eikä äkkinäistä kuolemaa halvauskohtauksen kautta.

Vanha Janko pani tuomarin käskystä tyynyt takaisin kuolleen pään yli sillä tavoin kuin hän oli ne löytänyt sisääntullessaan. Oli selvää, ettei sairas mitenkään itse voinut asettaa niitä sillä tavalla, jonka vuoksi tultiin siihen päätökseen, että harkittu murha oli tapahtunut.

Poliisikomisarius veti nyt kokonaan peitteen ruumiin päältä. Lakana oli alapäästä revitty repaleiksi. Palvelija selitti, häneltä tätä asianlaitaa kysyttäessä, että lakana oli aivan uusi ja että se oli ehjä vielä edellisenä päivänä, hänen valmistaessaan tilaa. Voitiin siis varmuudella otaksua, että Metaksas oli sen repinyt viimeisessä kuolonkamppailussaan.

Sen jälkeen aikoivat viranomaiset tutkia huoneita ja huonekaluja, mutta missään ei näkynyt jälkiä sisäänmurrosta. Poliisikomisarius pyysi Jankolta avaimia ja avasi kirjoituspöydän laatikot, joissa löytyi noin kolmetuhatta dukaattia kulta- ja hopearahaa.

Kun Serlendis oli esittänyt asiakirjan, jonka mukaan Gregoris Ferrara oli määrännyt hänet valtuutetukseen, ja varmuuden vuoksi näyttänyt myöskin ukon kuukausi sitten Gregoriksen hyväksi teettämän testamentin, pyysi hän, että kirjoituspöydän laatikoista löydetyt rahat jätettäisiin hänelle kuittia vastaan. Tätä vastaan ei virkamiehillä ollut mitään sanomista.

Kun huonekalut olivat tarkastetut, tutki komisarius akkunat toisen toisensa perään; mutta kaikki havaittiin olevan suljetut. Oli mahdotonta avata niitä ulkoapäin, eikä näkynyt jälkeäkään siitä, että olisi edes yritetty tehdä sitä. Myöskin ovet olivat vahingoittumattomat.

"Käsittämätöntä", sanoi tuomari, "Että vanhus on murhattu, siitä ei ole epäilemistäkään, mutta yksikään varas ei jätä tuhansia dukaatteja liikuttamattomina laatikoihin ja vielä vähemmin tunkeutuu sisään avaimenreiän kautta. Ettekö te luule samaa, herra Serlendis?"

"Aivan, aivan!" vastasi notario kuivaten hikeä otsaltaan.

"Asuuko tässä talossa ketään muita?" kysyi tuomari palvelijalta.

"Ei ketään", vastasi tämä, "paitsi herra Melirytos, vainajan kirjuri, ja minä."

"Suljetteko te portin joka ilta?"

"Joka ilta."

"Muistatteko, suljitteko sen myöskin eilenillalla?"

"Suljin, kuten aina. Minä muistan sen varsin hyvin."

"Ja kun aamulla nousitte ylös, oliko portti silloin vielä suljettu?" kysyi komisarius.

"Ei", vastasi Janko, "se oli auki."

"Ah, herra Melirytoksella on siis toinen avain", huudahti Serlendis, ja hänen huulensa, jotka olivat olleet hirveän kalpeat, saivat punasen värinsä takaisin, ja hänen silmänsä salamoivat äkisti hänen viheriäin silmälasiansa takana.

"Kutsukaa tänne herra Melirytos!" sanoi tuomari.

"Ehkä hän voi antaa meille jotain tietoja."

"Herra Melirytos ei ole kotona, hän on matkustanut Parokseen", sanoi Janko.

"Mitä se tahtoo sanoa. Eilen illalla tuli hän myöhään kotiin ja aikasin tänä aamuna matkusti hän Parokseen? Pyhän Jumalan nimessä!" sanoi Serlendis ikäänkuin itsekseen ja näytti työntäen lasisilmänsä otsalle, ihmettelyä asettavat silmänsä.

"Hän on siis matkustanut Parokseen", jatkoi tuomari, "ja kuinka paljon oli kello, kun hän tuli kotiin?"

"Herraseni", sanoi Janko pelästyen, "ette suinkaan epäile Melirytosta murhasta?"

"Paras ystäväni", keskeytti hänet notario. "Melirytos on erinomainen nuori mies. Minä rakastan häntä kuin silmäterääni. Mutta kaikki me olemme ihmisiä, ja kiusauksella on pitkät kynnet."

"Sitäpaitsi, ystäväni, täytyy tuomioistuimen näin vakavassa asiassa toimeenpanna mitä tarkimmat tutkimukset; sen parempi hänelle, jos hän havaitaan syyttömäksi."

"Hän on oikeassa", sanoi tuomari leppeästi. "Meidän velvollisuutemme on ottaa lukuun kaikki asianhaarat. Juuri syyttömällä on suurin etu siitä, jotta hänen syyttömyytensä tulisi todistetuksi. Minä pyydän siis teitä vastaamaan kysymyksiini. Kuinka paljon oli kello kun Melirytos tuli kotiin yöllä?"

"Minä en voi sitä niin tarkkaan sanoa; noin puolenyön tienoissa, ehkä hiukan myöhemmin", vastasi palvelija.

"Näittekö Melirytoksen, kun hän tuli kotiin?"

"En, mutta minä kuulin. Minä heräsin hänen askeleihinsa, mutta nukuin heti taasen."

"Ettekö kuullut mitään suurempaa hälinää?"

"Minä kuulin, kun Melirytos meni huoneeseensa. Ennenkuin hän astui sisään, kävi hän minun isäntäni huoneessa. Minä kuulin heidän puhuvan keskenään ja heti senjälkeen minä nukahdin."

Serlendis heitti merkitsevän silmäyksen tuomarille ja komisariukselle.

"Ja aamulla, kun hän lähti", sanoi hän, "elikö herra Metaksas silloin vielä?"

"Minä en tiedä, mutta minä en usko", sanoi Janko itkien.

"Mitenkä, matkustiko hän sanomatta herra Metaksaalle hyvästi?" kysyi Serlendis taasen, jonka uteliaisuus ja ehkäpä rakkaus vainajaan vei niin pitkälle, että hän näytti unohtavan, ettei hänellä ollut oikeutta kysyä. Kuitenkin näytti tuomari, joka tunsi notarion suuren taidon, kernaasti myöntävän hänelle sellaisen oikeuden.

"Niin, hyvästi sanomatta", vastasi Janko. "Hän sanoi minulle, että hän jo illalla oli ottanut jäähyväiset häneltä, ja että hänellä oli kovin kiire, eikä senvuoksi tahtonut herättää häntä."

Tuomari katsoi komisariukseen kummallisella silmäyksellä ja molemmat pudistivat päätään.

"Kunniani kautta, hyvin epäilyttävää!" huomautti Serlendis ikäänkuin tulkitakseen heidän ajatuksiaan. "Joka tapauksessa tuntuu minusta selittämättömältä, että Melirytos — mitkä vaikuttimet saattoivat hänet menettelemään siten, kun se ei kuitenkaan tuota hänelle mitään? Mitä saattoi hän voittaa hänen kuolemastaan? Eihän hän ole edes hänen perillisensä."

"Kuinka tämän asian kanssa olleekin", sanoi tuomari, "Melirytos on hankittava tänne. Ehkä voimme hänen vastauksestaan löytää perusteita, joita emme edes osaa arvata."

Senjälkeen antoi komisarius luvan hautauksen toimittamiseen, mikä myöskin tapahtui suurilla juhlallisuuksilla. Seuraavana päivänä jätti Serlendis testamentin tuomioistuimelle valvottavaksi, ja kun hän lähetti sen Gregorikselle, kirjoitti hän samalla kertaa:

"Surullisia uutisia, paras herraseni! Enonne on lähtenyt pitkälle matkalleen. Tässä on testamentti, ystävä raukkani; elkää nyt kuolko surusta. Pysykää toistaiseksi poissa Syrosta, missä kaikki näyttäisi teille synkältä ja surulliselta."

Kaiken tämän tapahtuessa oli Melirytos matkallaan Parokselle, ja joskin matka oli lyhyt ja hänen kärsimättömyytensä suuri, niin vähän välittivät luonnonvoimat siitä; laiva tarvitsi enemmän kuin kaksi kertaa tavallisen ajan ehtiäkseen naapurisaarelle.

On tarpeetonta viipyä yksityiskohdissa hänen yhtymisessään äitinsä kanssa. Tunnin kuluessa oli hän ilmoittanut hänelle onnensa ja saanut hänen myöntymyksensä ja siunauksensa avioliittoonsa Aglaian kanssa. Kun hän siis oli toimittanut asiansa äitinsä luona, oli hän valmis matkustamaan takaisin, vaikka hänen äitinsä hartaasti pyysi häntä viipymään vielä jonkun päivän. Hän oli juuri vähällä antaa perään äitinsä toivomuksille, kun muuan palvelija jätti hänelle tuomioistuimen sinetillä varustetun kirjeen.

"Kuka on antanut kirjeen?" kysyi Melirytos.

"Kolme oikeudenpalvelijaa", vastasi tämä. "He odottavat pihalla."

Melirytos luki kirjoituksen, jonka sisällys näytti hämmästyttävän häntä.

"Äiti", sanoi hän hymyillen, mutta hiukan epävarmalla äänellä, minun täytyy matkustaa heti.

"Mistä syystä?"

"Syran poliisi vaatii minua heti palaamaan takaisin."

"Kuinka? Sinähän olet tuskin ehtinyt tänne. Mitä tämä merkitsee? Odota ainakin huomiseen asti."

"Oikeudenpalvelijoilla on käsky viedä minut tahtoen tai tahtomattani."

"Mutta mitä on sitten tapahtunut? Herra Jumala, mitä on tapahtunut?" huudahti äiti. "Mitä tahtoo poliisi sinulta? Sano — puhu —"

"Minä tiedän siitä yhtä vähän kuin sinä", vastasi Melirytos. "Mutta rauhoitu, äiti, se ei voi olla pelättävää. Kuulkaamme mitä oikeudenpalvelijoilla on sanottavaa."

Kun nämä tulivat sisään, lähestyi se, joka Syran viranomaisilta oli saanut toimekseen vangitsemisen, hiukan epäröivin askelin Melirytosta toisten jäädessä ovelle.

"Vaaditaan niinmuodoin, herra Kopides, minun palaamistani Syraan. Voitteko te ja onko teillä lupa minulle ilmoittaa syyt siihen?"

Mies näytti tulevan hämilleen.

"Herraseni", sanoi hän, "herra Metaksas on kuollut ja otaksutaan, että hänet on murhattu. Poliisi etsii murhaajaa ja senvuoksi on vaadittu teidän palaamistanne esiintyäksenne todistajana."

Nämä sanat tekivät hyvin erilaisen vaikutuksen äitiin ja poikaan. Kun edellinen niissä ei huomannut vähääkään aihetta pelkoon, kohtasivat ne viimemainitun kuin salamanisku.

"Herra Metaksas — kuollut — murhattu! Oi Jumalani!" huudahti nuorukainen kalveten ja heittäytyi tuskan valtaamana äitinsä syliin.

Oikeudenpalvelijat vaihtoivat salaista ymmärrystä osottavan silmäyksen. Äidin ja pojan hyvästijättö oli hyvin lyhyt.

Muutamaa minuuttia myöhemmin astui hän eräälle hallituksen laivalle, eikä viipynyt kauvaa, ennenkuin hän taasen oli takaisin Syrassa.

Tuskin maalle tultuaan tahtoi Melirytos lähteä hyväntekijänsä haudalle, mutta hänen seuraajansa selittivät, että heillä oli käsky heti viedä hänet poliisiasemalle. Hän seurasi siis heitä poliisikomisariuksen luo, jolle hän heti uudisti ennemmin hyljätyn pyyntönsä.

Tämä vastasi hänelle, että hänellä oli käsky saattaa hänet varmaan talteen ja jätti hänet vankilantirehtöörin haltuun, joka antoi viedä hänet yksinäiseen koppiin.

Melirytos luuli uneksivansa, hän ei voinut löytää minkäänlaisia selitystä siihen kohteluun, jonka alaiseksi hän joutui. Koko yön vietti hän arveluissa, joskin suru hänen hyväntekijänsä kuolemasta joskus vei ylivallan kaikilta muilta tunteilta.

Aikasin seuraavana aamuna vietiin hänet hänen suureksi helpotuksekseen tuomioistuimen eteen. Kuulustelu, ajatteli hän, selittää kaikki ja pelastaa hänet tästä epätietoisuuden tilasta. Tavan mukaan tehtiin hänelle seuraavat kysymykset:

"Nimenne?"

"Themistokles Melirytos."

"Kotipaikka?"

"Paros."

"Ikänne?"

"Kaksikymmentäneljä vuolta."

"Toimenne?"

"Kirjuri Metaksaalla."

"Koska saitte tiedon herra Metaksaan kuolemasta?"

"Paroksella poliisivirkamiehen kautta, joka vangitsi minut."

"Koska matkustitte Parokselle?"

"Tämän kuun kymmenentenä päivänä."

"Mihin aikaan päivästä?"

"Kello viisi aamulla."

"Kuinka jätitte herra Metaksaan sinä aamuna?"

"Hän nukkui."

"Mistä tiesitte, että hän nukkui?"

"Hänen palvelijansa sanoi sen minulle."

"Ettekä te mennyt sisään sanomaan hyvästi hänelle?"

"En, minä en tahtonut häiritä häntä hänen unessaan."

"Se kuuluu kummalliselta, kun ajattelee sitä ystävällistä suhdetta, mikä oli teidän välillänne, että te matkustitte sanomatta hyvästi hänelle."

"Minä olin ottanut jäähyväiset häneltä jo illalla, kun tiesin, että tulisin matkustamaan seuraavana aamuna."

"Te olitte jo ennemmin iltapäivällä ollut poissa. Mihin te menitte ja mihin aikaan tulitte takaisin?"

"Minä kävin ensin notario Serlendiksen luona ja menin hänen luotaan herra Skuludiksen luo, jonka kanssa tulin takaisin Metaksaan luo. Sitten seurasin herra Skuludista hänen kotiinsa ja viivyin siellä kello yhteen yöllä, jolloin läksin kotiin."

"Mihin menitte ja mitä teitte, kun olitte tullut kotia?"

"Menin heti huoneeseeni, tein matkavalmistuksen ja menin levolle."

"Oliko teidän kotiintullessanne ovi sulettu vai auki?"

"Se ei ollut sulettu, ja minä luulin, että palvelija jostain syystä oli jättänyt sen auki."

"Teillä oli portinavain?"

"Oli."

Tuomari antoi nyt kutsua Serlendiksen.