Part 4

Häneen itseensä vaikutti ihanan kreikattaren tulinen kauneus alussa vähemmän lämmittäväsi. Hän tunsi nimittäin itsensä vielä sidotuksi Smaragdaan, vähemmän kuitenkin rakkautensa kuin rikoksensa kautta. Mutta pian valtasi hänet kuitenkin Marigoon tutustuttuaan pirullinen ajatus: "Hän on rikas. Hän on hieno — Hm! — Oliko vaatimaton, vähemmän loistava Smaragda todellakin sen arvoinen, että sinusta hänen tähtensä piti tulla murhaaja? Jos sinä nyt voisit yhdistää aarteesi rikkaan neiti Pangaloksen aarteiden kanssa, niin se olisi joka tapauksessa käytännöllisempää. — Miksi kiinnittää itsesi näiden Serlendisten kanssa, tähän roistoperheeseen? Joskin sinun vähemmän tarvitsisi pelätä, että murhatun Metaksaan haamu tunkeutuisi häiritsemään avioliittoasi Smaragdan kanssa — sellaiset haamut ovat sitäpaitsi ainoastaan taikauskoa — niin on asia kuitenkin hyvin vastenmielinen, sillä minä en rakasta Smaragdaa. Mutta Marigossa minulla on kaikki maailman aarteet yhdistettyinä. Suunnattomat rikkaudet — suunnattomat nautinnot!"

Mutta huumauksessaan sivuutti hän kaiken johdonmukaisuuden. Sillä eikö juuri siteiden katkaiseminen Serlendiksen kanssa, ainoan, joka tiesi hänen rikoksestaan voisi tulla turmiolliseksi hänelle? Kammoaisiko petetty isä todellakin paljastaa tuota rikollista tekoa?

— Mutta ei, tuo roistomainen, pelkuri notario ei tulisi oman turmionsa uhalla kavaltamaan Gregorista.

Nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan hänen hymyillen kuunnellessaan soiton säveleitä ja silloin tällöin kuiskatessaan jonkun imartelevan sanan Marigolle.

Mutta äkkiä päätti hän itsekseen, että hänen täytyi rientää päämääräänsä tarmokkaammin. Teeskennellä tulista rakkautta oli hänelle helppo asia, ja pian oli hän täydellisesti hurmannut puhtaan ja viattoman Marigon sydämen.

"Tämä ihmeellinen yö", kuiskasi hän hänelle, kun sopiva aika oli käsissä, "on aivan lumonnut minut. Minä en koskaan tule unohtamaan näiden tähtien lumousvoimaa."

Marigo loi silmänsä ylös komeaa kreikkalaista yötaivasta kohti. "Niin, tähdet tuikkivat todellakin ihmeellisesti tänä yönä", sanoi hän vienosti.

"Voisivatkohan ne todellakin ennustaa minun onneani?" nauroi Gregoris katsoen hänen silmiinsä. Marigo ymmärsi ja painoi alas silmäluomensa.

"Mutta minä en pelkää mitään, vaikkapa tähdet piiloutuivatkin; sillä — minä rakastan sinua! Mutta kun minä sain tietää kohtaloni yhtenä yönä, täytyy meidän tavata toisemme toisenakin yönä. Sinunkin, rakas Marigo, täytyy kokea tämän ihmeellisen salaperäisyyden lumousta. Nauttikaamme siitä siksi, kunnes minä saan tilaisuuden sinun isältäsi pyytää, että sinä minun kanssani saisit nauttia kaikesta siitä ihanuudesta mitä meidän rakkautemme, nuoruutemme — rikkautemme voi meille antaa."

Marigo vaikeni, ainoastaan hänen rintansa aaltoilu ilmaisi hänen syvää liikutustaan.

"Tulemmeko kohtaamaan toisemme?"

"Kyllä, mutta meidän kohtauksemme ei tule tapahtumaan välittömästi. Minun täytyy matkustaa tervehtimään ystävätärtäni Smaragda Serlendistä."

"Smaragdaa —?!"

"Tunnetteko hänet?"

"— — En!" Ja samalla kertaa kun hän sanoi tämän valheen, valtasi hänet pirullinen ajatus. "Minä tulin ajatelleeksi erästä asiaa! Sallitteko minun kirjoittaa pari sanaa eräälle liiketuttavalleni? Tuolla on kirjoitus, pöytä. Me voimme sentään jatkaa keskusteluamme. Minulla on sama kyky kuin Cicerolla, voida tehdä kaksi tehtävää yhtaikaa."

Marigoa huvitti suuresti hänen kevyt seurustelupuhelunsa. Tämä nuori mies sai yhä suuremman ja suuremman vaikutusvallan häneen. Gregoris jutteli hänen kanssaan samalla kirjoittaen:

"_Rakastettu Smaragda_!"

Ikävöimiseni saada tavata sinua tahtoo kuolettaa minut.

Sanaa "kuolettaa" katseli hän kummallisella hymyllä.

"Uskotteko", kääntyi hän Marigoon päin, "että teidän vanhempanne ovat suosiolliset minulle?"

"Oi, herra Gregoris, se ei suinkaan ole jäänyt teiltä huomaamatta."

"Ehkä minä olen liiaksi syventynyt teidän mustain kutrienne yöhön", sano! hän ja kirjoitti: "Sitten kun kaikki olosuhteet nyt ovat käyneet meille edullisiksi, on maailma lupaavana edessämme. Valkoinen morsiushuntusi tulee näyttämään ihastuttavalta sinun mustaa tukkaasi vastaan."

"Mutta antakaa minulle ajatusaikaa, Gregoris", kuiskasi Marigo, "minä en ymmärrä, kuinka kaikki tämä niin äkkiä tuli ylitseni. Mitä he tulevat ajattelemaan —?"

"Minä ajattelen, ettei meidän tule ajatella, vaan tuntea. Muuten ajattelen minä, että me teemme aivan oikein, kun menemme kihloihin."

"Niin, Smaragda", kirjoitti hän sitten, "jos sinä tietäisit kuinka paljon minä olen tehnyt sinun tähtesi. Mutta mitä minä en uskaltaisi sinun tähtesi! Mitä olisi minun elämäni ilman sinua! Minä olen tullut luoksepääsemättömäksi kaikelle muulle kauneudelle, paitsi sinun, Nämä eivät ole mitään tyhjiä sanoja! Kuukauden perästä minä riennän sinun syliisi. Niin kauvan pidättävät minua asiani."

"Mutta vielä yksi asia, Marigo", sanoi hän sitten, "me pidämme kaikkityyni salassa hääpäiväämme saakka. Jo tänä iltana minä puhun sinun vanhempiasi kanssa. Minä en ole kiusallisten muodollisuuksien ystävä, ja vihkimisen jälkeen vetäydymme me syrjään vaivalloisesta seuraelämästä ja pakenemme — — —"

"Italiaan."

"Niin, Italiaan." Sitten kirjoitti hän: "Kallis Smaragdani, häittemme jälkeen vaihdamme Kreikan Italiaan. Lemmittyni, minä suutelen sinua ajatuksissani!"

"Seura hajaantuu, herra Gregoris."

"Minä olen lopettanut! Hyvästi siis — toiseen yhtä ihanaan yöhön." Hän tarttui Marigon käsiin ja suuteli niitä intohimoisesti. "Ei, jo tänä iltana minä esitän pyyntöni", lisäsi hän. "Tämä äkkinäinen onni on liian kallis, elkäämme riistäkö siltä sen romantillista lumousta. Minä lasken suunnattoman rikkauden sinun jalkoihisi. Kuka voisi olla onnellisempi kuin me ja — sinun vanhempasi."

Näin nopeasti voitettuaan tämän kauniin ja ylhäisen kreikattaren tulisen, vaikkakin vielä neitseellisesti suletun sydämen, näytteli Gregoris nyt jonkun aikaa tälle kauniille tytölle ihastuttavan romantillista ilvenäytelmää, sillaikaa kuin tuon uskottoman häpeälliset, teeskentelevät kirjeet onnellistuttivat Smaragdaa ja kiinnittivät hänen toiveensa onnelliseen tulevaisuuteen.

Kauvan ei kuitenkaan hänen ja Marigon välinen salaisuus ja heidän yölliset kohtauksensa voineet olla ilmi tulematta. Sopivalla hetkellä pyysi Gregoris Marigon kättä ja sai Pangoloksen puolelta mitä parhaimman vastaanoton. Tälle perheelle oli hänen suuremmoinen omaisuutensa riittävä suositus ja antoi täyden vakuuden heidän ainoan lapsensa onnesta.

Erityisten olosuhteiden ja valmistusten vuoksi täytyi kumminkin häät lykätä, ja Marigo matkusti isänsä seurassa Biskopioon tervehtimään ystävätärtään Smaragdaa ja kutsumaan häntä häihin.

Eräänä päiväpaisteisena iltapäivänä istuivat nämä molemmat nuoret tytöt Serlendiksen hauskassa huvilassa. Kummankin sydämet paisuivat onnesta: Marigon nuoren, komean Gregoriksen omistamisesta ja Smaragdan — aavistamatta mitään pahaa — myöskin hänen omaamisestaan. Merimatka Biskopioon oli ollut ihana. Vene, joka vei heidät sinne, oli peitetty ruusuilla. Onnesta säteilevä Marigo vei suuren ruusuvihkon mukanaan huvilaan.

"Mitä on tapahtunut, Marigoni?" kysyi Smaragda. "Tuletko sinä morsiamena?"

"No, ja jos niin olisi", nauroi Marigo. "Minun ruusuissani piilee salaisuus."

"Kuinka, sinä ilkeä, salaisuus? Etkö sinä ole sanonut minulle, ettei sinulla ole mitään salaisuutta minulta?"

"Sen minä olen todellakin sanonut", huudahti Marigo nauraen, samalla kun hän kiepsahti hänen kaulaansa. "Sen minä olen todellakin sanonut, ja minä pidän myöskin sanani. Sinä yksin saat tietää, että löytyy joku — joka rakastaa minua."

"Ja tämä joku, onko hän myöskin rakastettu?"

"Luonnollisesti, muuten minä en olisi puhunut siitä sinulle."

"Ja kuka on tämä joku?"

"Se on salaisuus numero kaksi. Hän on pyytänyt minun vanhempiani vaikenemaan asiasta meidän häihimme asti, ja sitten, välttääksemme vierailuja ja vaivalloisia muodollisuuksia, matkustamme me heti vihkimisen jälkeen Italiaan. Se on, jos niin tahdot, oas minun ruusustani, mutta minä vain nauran sille. Minä tapaan hänet, vaikken koskaan päivisin, niin että minä usein ajattelen, että minä olen voinut pettää itseni ja ettei minun tuleva herra mieheni ole mikään muu kuin lumottu yölepakko. Mutta hiljaa tästä kaikesta!"

"Eikö hänellä siis ole mitään nimeä?" kysyi Smaragda.

Tässä silmänräpäyksessä alkoi heikkoja säveleitä jostain soittimesta kuulua meren takaa. Vähitellen kävi ääni voimakkaammaksi ja saattoi selvään eroittaa huilun ja kitaran säveleet. Marigo laski toisen kätensä ystävättärensä käsivarrelle ja osoitti toisella kädellään pientä ruuhta, joka kevyesti liukui yli aaltojen. Pian kuultiin miehekkään äänen, joka voitti soittimien äänen, laulavan sulavaa ja syvästi melankoolista kreikkalaista lemmenlaulua.

Ensimäisten sävelten kaikuessa, vaikka vielä kaukaa, vavahteli Smaragda. Koko hänen sielunsa näytti keskittyvän hänen kuuloonsa. Hän unohti missä hän oli, unohti Marigon, ja suu auki ahmi hän jokaisen tavun laulusta, joka kuului hänen korviinsa.

"Se on hän", sanoi Marigo, kun ensimäinen säe oli päättynyt ja huilu ja kitara taasen kuuluivat.

"Kuka?" huudahti Smaragda, kuin olisi hänet äkkinäisen ravistuksen kautta herätetty syvästä unesta.

"Yölepakko, josta minä puhuin sinulle. No, eikö sinunkin mielestäsi hänellä ole hyvin kaunis ääni ollakseen yölepakko?"

"Mutta kuka hän on?" kysyi Smaragda.

"Hiljaa", sanoi Marigo, "nyt alkaa hän taas."

Vene oli lähestynyt rantaa ja toinen säe kuului selvemmin.

"Sinä näet, ettei minun ruusuissani ole okaita", sanoi Marigo nauraen, kun laulu toisen kerran vaikeni.

"Viikon perästä me vietämme häitämme; sinä näet kuinka hän kiertelee minun ympärilläni; voisi luulla, ettei hän vielä ole minun sydämeni herra, vaan vasta yrittäisi valloittaa sitä. Ja kuitenkin on hän parhaassa ystävyydessä perheemme kanssa. Kaikki valmistukset ovat tehdyt. Huomenna minä näytän sinulle varustukseni."

"Mutta kuka hän on?" kysyi Smaragda, puhuen ikäänkuin itsekseen, "Tämä laulu, tämä ääni —"

"Voitko ajatella, hän tahtoi, että häät pidettäisiin juuri tänään! Mutta me emme ole valmiit vielä hankkeinemme ja senvuoksi on minun isäni pyytänyt häntä lykkäämään ne ensi sunnuntaihin."

Nyt oli vene lähestynyt rantaa, ja kuunvalo lankesi suoraan siinä istuvain yli, "Näetkö hänet, joka seisoo suorana veneessä? Mitä sinä pidät minun yölepakostani?"

"Gregoris Metaksas!" huudahti Smaragda kuolevan viimeistä huokausta muistuttavalla äänellä.

"Ah, tunnetko sinä hänet?" sanoi Marigo. "Elä ilmaise minun salaisuuttani, niin, se on Gregoris Ferrara. Vielä yksi viikko, ja minä olen rouva Ferrara, mitä sinä sanot siitä? Oletko tyytyväinen minun valintaani?"

Smaragda ei vastannut. Hänen kasvonsa olivat käyneet valkeiksi kuin marmori; nyt kaatui hän kylmänä ja elottomana lattialle.

"Smaragda, Smaragda, mikä sinulla on? Mikä sinua vaivaa? Suuri jumala!" huusi Marigo tarttuen ystävättärensä kylmiin käsiin. "Auttakaa! Auttakaa! Smaragda on pyörtynyt", huusi hän, ja heti riensivät kaikki huvilan asukkaat paikalle. Serlendis otti tyttärensä käsivarsilleen ja koetti suurien hikitippojen valuessa hänen otsaltaan vahvistavilla lääkkeillä saada hänet toipumaan. Yli puoli tuntia olivat kaikki yritykset tuloksettomia. Vihdoinkin hengitti hän syvään, suonenvedontapainen kouristus tärisytti hänen jäseniään, hän avasi silmänsä ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Sitten pyyhkäsi hän molemmin käsin kiharat otsaltaan.

"Minä kiitän teitä", sanoi hän heikosti hymyillen. "Vilpoinen yöilma aiheutti minun pyörtymiseni."

"Tule, koeta nukkua", sanoi Marigo. "Se tekee sinulle hyvää."

"Ei, rakas ystävä, se on mahdotonta. Minä tunnen, että kuume lähestyy. Rakas isä, lähtekäämme kotiin."

Turhaan koettivat herra Pangalos ja Marigo houkutella häntä jäämään ainakin aamuun asti, ja Serlendis kiiruhti levottomana vuokraamaan venettä viedäkseen hänet kotiin.

"Koeta tulla terveeksi niin pian kuin mahdollisia", kuiskasi Marigo hänelle lähtiessään. "Sinä tiedät, että sinä ensi sunnuntaiksi olet kutsuttu minun häihini, ja sinun täytyy olla mukana, muuten ei minun onneni ole täydellinen."

"Minä toivotan sinulle onnea koko sydämestäni", vastasi Smaragda, "joskaan en itse olisi siellä läsnä."

Kun he saapuivat Hermopolikseen, tahtoi Serlendis hankkia lääkärin, mutta Smaragda selitti olevansa aivan entisellään ja tarvitsevansa vain lepoa sekä läksi makuuhuoneeseensa. Suljettuaan oven laskeutui hän polvilleen pyhän neitseen eteen ja rukoili pitkän aikaa, senjälkeen nousi hän, sytytti lampun ja istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan. Hänen silmiään poltti, mutta kyyneleet eivät niitä kostuttaneet, hänen kätensä vapisi hermostuneesti, mutta hänen tahdonvoimansa ohjasi sitä, kun hän kirjoitti paperille seuraavat rivit:

"Rakas isä! Sinä olet pettänyt minut, jotta minä kuolisin surusta. Mutta kohtalo on rikkirepinyt sen taiteellisen verkon, jonka sinun hellyytesi on kutonut minun ympärilleni. Hän ei ole meidän saarellamme; hän ei tule, kuten hän on luvannut ja niinkuin minä nyt kuusi viikkoa olen odottanut. Minä näin hänet eilen Varissa.

"Ensi sunnuntaina hän menee naimisiin Marigon kanssa. Minä en tuomitse häntä, Marigo on kauniimpi, rikkaampi ja ylhäisempää sukua kuin minä, mutta se on enemmän kuin minä voin kestää! Anna anteeksi minulle, isä, jos en minä voi kestää tätä koetusta. Minä olisin vaieten tyhjentänyt kärsimyksen maljan, jos minä olisin uskaltanut toivoa, että minun kurja elämäni olisi ollut sinulle lohdutukseksi sinun vanhuudenpäivänäsi. Mutta ei! Elämä on minulle kauhea kuorma, ja minun epätoivoni olisi alituinen tuska sinulle. Anna minun mennä sinne, missä minä löydän rauhan ja ehkä unhotuksen, ja jos et sinä, isäni, voi unohtaa minua, niin rukoile joskus puolestani."

Kun hän oli lopettanut tämän kirjoituksen, otti hän esiin erään laatikon ja otti sieltä pienen pullon, joka sisälsi vihertävää nestettä. Sitten istuutui hän sänkyyn, veti esiin povestaan Gregoriksen kirjeet, joita hän oli säilyttänyt siellä kuukauden ajan, ja alkoi lukea niitä. Taajain nyyhkytysten keskeyttämänä luki hän kirjeet loppuun nosti sitten silmänsä taivaaseen päin, vei pullon huulilleen ja tyhjensi sen. Pian kävi hänen hengityksensä raskaaksi ja hän menetti tajuntansa.

Seuraavana aamuna astui Serlendis huolestuneena äänettömästi tyttärensä huoneeseen. "Smaragda", kysyi hän hiljaa, "nukutko sinä?" Kun hän ei saanut vastausta, ei hän lähestynyt sänkyä, jottei olisi häirinnyt lapsensa unta, vaan meni sensijaan akkunan luo, missä avoin, hänelle osotettu kirje heti pisti hänelle silmään. Vavisten otti hän sen, yhdessä silmänräpäyksessä oli hän läpilukenut sen sisällyksen ja lyöden molemmin käsin kaljuun päähänsä huudahti hän: "Smaragda! Oi minun Smaragdani!" ja heittäytyi ojennetuin käsin tyttärensä ruumiin yli. Hänen päänsä, kalpea kuin murtunut lilja, oli vaipunut syvälle tyynyihin, hänen pitkät kiharansa valuivat alas olkapäiden yli. Toisessa kädessään oli Gregoriksen kirje, toisessa myrkkypullo. Serlendis suuteli häntä ehtimiseen, huusi häntä nimeltä ja koetti saada hänen sydämensä tykyttämään uudelleen. Mutta hänen isänrakkautensa oli voimaton kuoleman kylmyyttä vastaan. Hän ymmärsi vihdoinkin, että oli turhaa koettaa herättää kuollutta henkiin.

Kuin mielipuoli hypähti hän ylös ja juoksenteli edestakaisin huoneessa. Se oli kauhea näytelmä. Väliin karjui hän kuin tiikeri, jolta poikaset on ryöstetty, väliin ryntäsi hän pää edellä seiniä vastaan, väliin puristi hän nyrkkiä haastaen taivasta ja maata taisteluun, heti senjälkeen vaipuakseen tuolille ja itkeäkseen kuin lapsi.

Äkkiä kuului kevyt naputus ovella. Serlendis havahtui. Heitettyään tutkivan silmäyksen ympärilleen oli hän saavuttanut entisen kylmäverisyytensä. Hän veti ensin yhteen uutimet tyttärensä sängyn edessä, laski lasisilmät silmilleen ja aukasi. Muuan palvelustyttö astui sisään. "Minä luulin, että herra huusi", sanoi hän.

"Niin", vastasi Serlendis tyynesti, "Minä huusin sinua sanoakseni sinulle, että tyttäreni on sairas ja ettei kukaan saa tulla hänen huoneeseensa. Ette myöskään te saa tulla sisään muuten kuin jos minä huudan." Kun palvelustyttö oli mennyt, lähti hän huoneesta, lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.

Päivällisen tienoissa samana päivänä sai Gregoris Ferrara Khrusassa seuraavan kirjeen:

Paras Herra Gregoris!

Minä olen kuullut, että te olette tullut takaisin ja nyt oleskelette Khrusassa. Sydämellisesti tervetullut! Minulla on tärkeitä tiedonantoja teille koskeva affääriä, jonka tiedätte Tulkaa luokseni illalla huvilaani Biskopiossa. Naputtakaa kolme kertaa portille, minä odotan teitä siellä illalliselle.

Kun Gregoris oli lukenut sanat "affääriä, jonka tiedätte", kalpeni hän. Mutta tuskin oli aurinko laskenut, ennenkuin hän heitti päällystakin hartioilleen ja läksi Biskopioon. Taivas oli pilvessä ja yö oli hyvin pimeä. Siitä huolimatta löysi hän helposti tien, joka vei Serlendiksen huvilaan. Sinne tultuaan koputti hän kolme kertaa, kuten kirjeessä oli sanottu, ja notario itse avasi.

Hän vei hänet sisään loistavasti valaistuun saliin, jonka keskellä oli kahdelle henkilölle valmistettu illallispöytä ja seinän vieressä lakanalla peitetty sohva.

"Herra Gregoris", sanoi Serlendis lyhyesti, "tervetuloa! Te oleskelette siis Syrassa enkä minä tiennyt siitä mitään."

"Niin", vastasi Gregoris hämillään, "minä tulin aivan äskettäin, appiseni, ja tahdoin yllättää teidät."

"Yllättää minut! Erinomaista! Istukaa, korkeasti kunnioitettu, istukaa, syökäämme ja jutelkaamme. Minkätähden katselette niin peloissanne minua? Elkää olko rauhaton, me olemme kahdenkesken, aivan kahdenkesken."

"Se oli erinomainen illallinen", sanoi Gregoris, "tämä kastike on mainiota."

"Kuinka se voisikaan olla muuta?" vastasi Serlendis, "minähän tiedän, että minulla tänään oli kunnia nähdä arvoisan herra Gregoris Ferraran luonani. Ja entäs teidän eno raukkanne, josta te noin vaan ilman pitempiä puheita teitte lopun, häh? Te uhkasitte murhata hänet, jos ei hän antaisi allekirjoitustaan, ja kun olitte sen saanut, tukahutitte hänet tyynyillä! Pyhän Gregoriksen kautta, eikö se ole mainiota! Mitäs sanotte näistä metsäkanoista, ystäväni?"

"Ne ovat mainioita", sanoi Gregoris kalveten.

"Mutta, isä Serlendis, te käytätte kieltä, joka ei ole juuri ylösrakentavaista syödessä. Antakaa tuon epämiellyttävän asian levätä."

"Mitä hullua, saahan sitä hiukan puhua pilaa ajankuluksi. Minä luulen sitäpaitse, että jos panisi teidän eteenne enonne pään hyvin laitettuna, niin te kaikesta huolimatta rakkaan perinnön tähden söisitte sen."

"Serlendis", huudahti Gregoris pikaisesti työntäen tuolin pöydästä, "lopettakaa nämä tyhmyydet, muuten minä menen tieheni."

"Te olette oikeassa, elkäämme enää puhuko siitä. Mikä on tapahtunut, sitä ei enää saada tekemättömäksi. Tyhjentäkäämme sensijaan malja nuoren herra Ferraran menestykselle ja hänen täydelle kassakirstulleen."

Kummallakin heistä oli pullo ja lasi edessään pöydällä. Notario täytti lasinsa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella, Gregoris seurasi hänen esimerkkiään.

"Ja mikä toi teidät oikeastaan Khrusaan?" kysyi Serlendis.

"Minä olen jo sanonut teille, että minä olen juuri tullut tänne", vastasi Gregoris äkäisesti.

"Niin tosiaan! Anteeksi että olen jo unohtanut sen. Mutta sanokaapas minulle, kuinka teidän häittenne kanssa käy?"

"Minkä häiden?" kysyi Gregoris yhä enemmän hämillään.

"Kuinka? Oletteko jo unohtanut, että teidän pitäisi mennä naimisiin? Eläköön rouva Gregoris!" Ja notario ja Gregoris tyhjensivät uudelleen lasinsa.

"Miksi minä olisin sen unohtanut?" sanoi Gregoris viimein, "Sitä minä en todellakaan ole unohtanut. Ensin täytyy minun kuitenkin toimittaa vielä joitakin asioita — noin kahden viikon kuluttua ovat kaikki selvät, ja silloin minä tulen vaatimaan Smaragdan teiltä."

"Ah, niin Smaragda?" sanoi Serlendis villipedon hillittyä murinaa muistuttavalla äänellä. "Mutta juokaamme teidän häittenne menestykseksi." Kumpikin tyhjensi kolmannen kerran lasinsa.

"Mutta se on totta", sanoi Serlendis, "minä olen aivan unohtanut kysyä, miltä viini maistuu?"

"Se on mainiota, joskin hiukan väkevää" vastasi Gregoris, "minä tunnen itseni jo hiukan liikutetuksi."

"Kummallista", sanoi Serlendis. "Minä luulin, että myrkky tekee viinin karvaaksi."

"Mikä myrkky?"

"Te olette oikeassa, minä unohdin kokonaan sanoa teille, että se pullo, jonka te olette tyhjentänyt pohjaan asti, sisälsi puoleksi viiniä ja puoleksi myrkkyä".

"Minä en ymmärrä teitä", sanoi Gregoris nähtävällä pelästyksellä.

"Te ette ymmärrä minua, ahaa! No niin, paras herraseni, te saatte sitten oppia ymmärtämään minua. Nouskaa ylös ja vetäkää pois tuo peite, jonka näette tuolla."

Gregoris totteli. Ymmärtämättä notarion sanojen merkitystä, läheni hän sohvaa ja veti pois lakanan. Mutta samassa silmänräpäyksessä kirkasi hän kimeästi ja horjui pelästyneenä taaksepäin.

Sohvalla oli Smaragdan ruumis.

"Nyt teidän pitää ymmärtää kaikki", huudahti Serlendis jyrisevällä äänellä. "Hän oli minun enkelini, minun elämäni. Kun te ette muuta ollut kuin kurja kerjäläinen, valehtelitte te hänelle, että te rakastitte häntä, kun hän oli rikas. Lapsi parka uskoi teitä, hän unohti vanhan isänsä, unohtipa Jumalansakin rakkautensa tähden teitä kohtaan. Murhattuanne enonne ja varastettuanne hänen omaisuutensa, ei Smaragda ollut kylliksi teille. Te olette pettänyt hänet, te olette hyljännyt hänet."

"Minäkö?"

"Vaiti! Kuka on antanut teille luvan puhua? Te olette häpeällisesti hyljännyt hänet, sanon minä. Ensi sunnuntaina vietetään teidän häänne rikkaan Pangaloksen tyttären kanssa. Te olette pettänyt hänet, ja tuolla hän makaa. Hän on ottanut myrkkyä, hän on tappanut itsensä. Tuolla hän makaa, katso häntä murhaaja!'

"Etkö sinä myöskin tahdo hänen sydäntään, syödäksesi sen samalla kertaa kuin enosi pään? Hän on myrkyttänyt itsensä! Kuuletko sinä! Miehen ja vaimon täytyy juoda samasta lasista. Minun tyttäreni joi puolet ja hän kuoli kolmen tunnin kuluttua. Toiset puolet minä säästin sinulle, paras herraseni. Tunnin kuluttua sinä olet kylmä kuin jää, kahden tunnin kuluttua sinä olet repivä omaa lihaasi hampaillasi, ja kolmen tunnin perästä sinä kuolet täällä yksinäsi kuin koira!"

"Te olette myrkyttänyt minut, te olette myrkyttänyt minut!" kirkui Gregoris ja hänen silmänsä tunkeutuivat kauhusta pitkälle ulos päästä.

"Hiljaa, sanon minä!" alotti Serlendis taasen, jonka kasvot olivat käyneet perkeleellisen näköiseksi. "Minä olen myrkyttänyt teidät, mutta tämä on ainoastaan yksi kuolema, ja minä tahtoisin antaa teidän nähdä tuhannen kuolemaa! Senvuoksi ovatkin nämä valmiit teidän palvelukseenne." Näillä sanoilla veti hän kaksi pistoolia taskustaan. Ulvoen kuin mielipuoli tahtoi Gregoris rynnätä ovelle.

"Miksi te kiljutte? Tahdotteko paeta, kurja pelkuri?" sanoi Serlendis, kiristellen hampaitaan. "Enkö minä ole sanonut teille, ettei koko penikulman alalla ole ketään, joka voisi kuulla teitä? Potkikaa vain kaikkia ovia, se on turhaa, avaimet ovat minun taskussani."

"Serlendis, Jumalan nimessä, kaiken nimessä, joka on teille rakasta tässä maailmassa", huusi Gregoris vapisten kuin lehti tuulessa.

"Joka on minulle rakasta tässä maailmassa, roisto! Se on hän, sinun kauttasi murhattu!"

"Serlendis, oi Serlendis, armahtakaa!"

"Käänny perkeleen puoleen armonpyynnöllä — rukoile häntä, että hän tulee vastaanottamaan sinun sielusi, jos hän huolii. Mutta annapas minun nähdä, kohtaavatko pistoolit."

Kolmen askeleen päästä laukasi Serlendis, ja ojennetuin käsin kaatui Gregoris kuolleena maahan.

"Hyvin, kunniani kautta!" sanoi murhaaja, rähähtäen helvetilliseen nauruun. "Ei voisi uskoa, että minun käteni on seitsemänkymmentä vuotta vanha. Mutta pitääkö toisen pistoolin jäädä käyttämättä? Se olisi vahinko. Se koira ei vielä ehkä ole aivan kokonaan henkäissyt ulos mustaa sieluaan, hän saattaa vielä sietää kolmannen kuoleman."

Hän astui askeleen lähemmäksi, laukasi vielä toisen laukauksen uhriaan kohti ja meni sitten tyttärensä luo ja suuteli häntä otsalle. "Lapseni", sanoi hän sitten juhlallisella äänellä, "sinun isäsi ei ole pettänyt sinua. Hän on luvannut hänet sinulle sulhaseksi, tuossa hän on." Sitten otti hän avaimen taskustaan, avasi oven ja läksi Hermopolikseen päin.

Yö oli pimeä, tuuli ulvoi, ja saattoi tuskin eroittaa lähimmät esineet. Kun Serlendis oli kävellyt noin neljännestunnin, tapasi hän erään puun alla uskollisen palvelijansa, joka siellä odotti häntä satuloidun hevosen kanssa.

"Tämä kirje", sanoi hän jättäen palvelijalle suljetun paketin, "pitää sinun heti jättää yleiselle syyttäjälle. Sen täytyy jo tänä yönä olla hänen käsissään. Se on mitä tärkein."

Sillaikaa kun palvelija kulki Hermopolikseen päin, hyppäsi notario hevosen selkään ja kääntäen kaupungille selkänsä ratsasti hän täyttä laukkaa merenrantaan, missä pieni purjevene odotti häntä.

* * * * *

Päivä, jolloin mestaus piti toimitettaman, alkoi koittaa. Onneton tuomittu oli noussut vuoteeltaan ja katseli surullisena koppinsa pienen akkunan läpi aamuruskoa, ja kun aurinko vihdoinkin näkyi taivaalla, mutisi hän täynnä katkeruutta: "Viimeisen kerran!"

Samassa avattiin hänen koppinsa ovi ja vanginvartija astui sisään raa'an ja synkän näköisen miehen seuraamana.

"Joko nyt on aika?" kysyi Melirytos.

"Jo", vastasi vanginvartija, "aurinko on jo noussut."

"Eikö kukaan ole pyytänyt saada tavata minua?"

"Kyllä, mutta ne henkilöt, jotka tahtovat nähdä teidät viimeisen kerran, saavat odottaa tuolla alhaalla. Me menemme nyt sinne."

"Minä olen valmis", vastasi Melirytos. Hän ojensi vanginvartijalle sormuksen, jota hän oli kantanut. "Ottakaa tämä muisto", sanoi hän; "merkiksi minun kiitollisuudestani siitä hyvyydestä ja ystävyydestä, jota te olette osottanut minulle näinä surullisina päivinä."

Vanha vanginvartija tarttui innokkaasti hänen käteensä ja suuteli sitä. "Herra Melirytos", huudahti hän "vaikka teidän kätenne olisi antanut minulle miljoonia, en minä koskaan olisi koskettanut sitä huulillani, jos olisin uskonut sen olevan murhaajan käden."

"Minä kiitän teitä, ystäväni", vastasi Melirytos, "rehellisen miehen vakaumus on hyvä lohdutus näin vaikeana hetkenä." Kääntyen pyöveliin sanoi hän sitten: "Minä luulen, että minun vaatteeni lain mukaan tulevat teille; yhdessä taskussa löydätte kukkaron, jonka minä täten jätän teille. Se ei ole minun vikani, että teidän täytyy täyttää velvollisuutenne minun suhteeni."

He astuivat alas vankilan portaita Pihalle vievällä ovella pysähtyi Melirytos hetkiseksi — hän oli nähnyt Aglaian eli oikeammin hänen varjonsa. Onneton tyttö ei voinut seisoa suorana, vaan nojautui isäänsä ja murhatun Metaksaan palvelijaan. He itkivät kaikki kolme.

Kun Aglaia sai nähdä tuomitun, ryntäsi hän hänen luoksensa kuin olisivat hänen rauenneet ruumiinvoimansa saaneet uutta eloa. Molemmin käsin puristautui hän nyyhkyttäen lujasti häneen kiinni. Skuludis ja vanha Janko tarttuivat Melirytoksen käsiin, joka syvällä liikutuksella vastasi heidän ystävyydenosotuksiinsa ja tuki Aglaiaa, joka oli vähällä vaipua maahan. Ja niin alotti hän viimeisen matkansa, tukien morsiantaan ja koettaen rohkaista ja lohduttaa häntä.

"Pelkäätkö sinä minun ruumiillisia kipujani?" sanoi hän. "Kuolonkamppailu kestää vain lyhyen silmänräpäyksen. Meidän eromme tulee olemaan lyhyt ja ijankaikkisuus on edessämme. Joskin meidän hääseppeleemme kuihtuu ennenkuin se oli palmikoitu, rakkaani, niin odottaa meitä taivaassa terässeppele, joka koristaa marttyyreita. Elä koeta väkivaltaisesti katkaista niitä siteitä, jotka sitovat sinut elämään, ennen kuin Kaikkivaltias kutsuu sinut, sillä muuten eivät meidän sielumme tule yhdistetyiksi Jumalan edessä."

"Meidän sielumme ovat yksi", vastasi Aglaia nyyhkyttäen. "Ne tulevat samalla kertaa liitelemään taivaaseen, ja kaksinkertainen edesvastuu väärästä tuomiosta on vaivaava tuomarien omiatuntoja."

He olivat nyt tulleet mestauspaikalle. Lähellä hiekkaista rantaa heti kaupungin ulkopuolella oli guillotiini pystytetty ja sen ympäri muodostivat sotilaat taajan muurin. Lukuisa ihmisjoukko oli jo kokoontunut, uteliaana näkemään kun mestauskirves erottaa ihmisen pään ruumiista. Kun surusaatto oli ehtinyt tuon kolkon rakennuksen luo, lähestyi pyöveli Melirytosta sitoakseen hänen kätensä.

"Vielä silmänräpäys", sanoi tuomittu ottaen esiin testamentin, jonka hän oli kirjoittanut ja sulkenut yöllä, ja jättäen sen Skuludikselle. "Minä asetan sinut täten testamenttini täytäntöönpanijaksi", sanoi hän, "avaa kääre minun kuolemani jälkeen ja seuraa minun siinä tekemiäni määräyksiä," Sitten syleili hän Skuludista, Aglaiaa ja vanhaa Jankoa. Kääntyen pyöveliin sanoi hän sitten: "Minä olen valmis."

Mutta Skuludis heittäytyi uudelleen hänen syliinsä ja huusi: "Mene sinne, missä taivaan enkelit odottavat sinua, ja rukoile meidän puolestamme, jotka sinä jätät tänne, kunnes me taasen kohtaamme toisemme." Myöskin vanha Janko syleili Melirytosta ja tahtoi sanoa jotain, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen sanansa.

Siiloin heittäytyi Aglaia hänen rinnalleen ja painoi häntä rintaansa vastaan kuin äiti, joka tahtoo suojella lastaan uhkaavaa vaaraa vastaan. Hän ei tahtonut päästää häntä, vaikka pyöveli jo kaksi kertaa oli lähestynyt.

"Ei", huusi hän, "minä en päästä häntä."

"Jos te välttämättömästi tahdotte uhrin, niin ottakaa minut, mutta säästäkää hänet!"

Upseeri, joka komensi sotilaita, lähestyi nyt Skuludista ja sanoi; "Jos te ette vie pois häntä, niin olen minä, ikävä kyllä, pakotettu poistamaan hänet väkivallalla."

Melirytos heitti kiukkuisen silmäyksen upseerille ja suuteli kihlattuaan viimeisen kerran. "Hyvästi", sanoi hän lempeästi työntäen hänet luotaan, jonka jälkeen Jankolle ja Skuludikselle onnistui yhdistetyin voimin poistaa onneton tyttö.

Pyöveli otti nyt tuomitun haltuunsa ja vei hänet portaita ylös guillotiinin luo. Hän oli jo valmiina ratkaisevaan liikkeeseen, kun kaukaa kuultiin sortuneen äänen huutavan: "Odottakaa! Odottakaa!"

Kaikkein silmät kääntyivät siihen suuntaan, mistä huuto kuului, ja huomattiin itse prokuraattori, joka kaikin voimin juosten tuli guillotiinia kohti.

"Odottakaa, taivaan nimessä, odottakaa!" puhkui hän melkein hengettömänä ja heilutti ilmassa jotain paperia.

"Mitä se on, mitä on tapahtunut?" kysyi tuhatlukuinen ihmisjoukko, ja upseerit ja poliisivirkamiehet ympäröivät prokuraattorin.

"Lykätkää mestaus! Lykätkää se!" kirkui tämä, ikäänkuin peläten ettei häntä oltu ymmärretty. "Melirytos on viaton! Melirytos on vapaa!" Näillä sanoilla näytti hän paperia, käskyä oikeuspresidentiltä jättämään vangin hänen huostaansa.

Silmänräpäyksen seisoi Melirytos paikallaan liikkumattomana, senjälkeen levitti hän kätensä ja painoi Aglaian ja Skuludiksen sydäntään vastaan.