Part 3

Tämä selitti, että Melirytos saman kuun yhdeksäntenä päivänä iltapäivällä oli käynyt hänen luonaan hänen konttorissaan ja pyytänyt häntä hankkimaan hänelle kymmenentuhannen drakman lainan, vakuutuksella että hän lyhyen ajan kuluttua maksaisi sen takaisin. Omasta alotteestaan oli hän sitten uskonut hänelle, että herra Metaksas yksityisesti tehdyssä testamentissa oli asettanut hänet ainoaksi perillisekseen. Serlendis lisäsi lopuksi, ettei hän tahtonut suostua lainanvälittäjäksi, koska hän tiesi, että Metaksas kuukautta ennen notarion kirjoittaman testamentin kautta oli jättänyt koko omaisuutensa sisarenpojalleen Gregorikselle. Jos hän senjälkeen lain mukaan ja testamentin määräyksen jälkeen olisi tahtonut tehdä muutoksia joko osittain tai koskeva testamenttia kokonaisuudessaan, niin voi se tapahtua ainoastaan notarion vahvistaman liitteen kautta, lisättynä entisiin määräyksiin.

Tälle selitykselle näytti tuomari panevan suuren merkityksen.

Serlendiksen jälkeen kutsuttiin ne henkilöt, jotka yhdeksäntenä päivänä ovat olleet hänen konttorissaan. He selittivät yhdenmukaisesti kuulleensa, kuinka Melirytos oli pyytänyt kymmenen tuhannen drakman lainaa ja vakuuttanut, että hänellä pian olisi hallussaan omaisuus, joka kymmenkertaisesti vastaisi sitä summaa.

Kun Skuludis kutsuttiin, selitti hän, että Melirytos oli tullut hänen luokseen yhdeksännen päivän iltana ja että hän ja hänen tyttärensä olivat seuranneet häntä Metaksaan luo. Tuomarin kysymyksen johdosta ilmoitti hän vielä, että hän Metaksaan toivomuksen mukaan oli kihlannut tyttärensä nuoren Melirytoksen kanssa.

"Anteeksi, että minä näytän tahtovan tunkeutua teidän perheoloihinne", sanoi tuomari. "Minä tahdon on kuitenkin niin paljon kuin mahdollista rajoittua vain siihen, mikä voi saattaa valaistusta asiaan. Melirytos on köyhä. Eikö herra Metaksas sanonut sitä teille, kun hän ehdotti häntä teidän vävyksenne?"

"Ystäväni Metaksas sanoi minulle, ettei Melirytoksella ollut mitään omaisuutta, mutta että hänellä oli kaikki mitä tarvittiin sellaisen hankkimiseen, tietoja ja työkykyä."

"Hän ei niinmuodoin", jatkoi tuomari, "kuolemansa edellisenä iltana puhunut mitään siitä, että hän oli asettanut Melirytoksen perillisekseen?"

"Melirytoksen perillisekseen!" huudahti Skuludis. "Ei, sitä hän ei sanonut. Se on loukkaus Melirytosta kohtaan."

"Ja lähdittekö samana iltana herra Metaksaan talosta Melirytoksen seurassa?"

"Lähdin."

"Kuinka paljon oli kello, kun Melirytos erosi teistä?"

"Kello oli yksi yöllä."

Janko, joka nyt kutsuttiin, uudisti ennen antamansa tiedonannot. Hän pysyi väitteessään, että Melirytos, tultuaan kotiin yöllä, vielä kerran oli mennyt hänen herransa huoneeseen ja että hän oli kuullut hänen siellä puhuvan Melirytoksen kanssa. Kysymykseen, tiesikö hän, että hänen herransa oli tehnyt Melirytoksen perillisekseen, vastasi hän ettei hän ollut kuullut mitään sellaista.

Hän sai mennä ja Melirytos tuotiin kuulusteltavaksi uudelleen.

"Tämän kuun yhdeksäntenä päivänä", sanoi tuomari, "käännyitte te notarien puoleen saadaksenne kymmenentuhannen drakman lainan. Voitteko ilmoittaa, mihin tarkoitukseen tarvitsitte rahat?"

Kun hän huomasi, että Melirytos epäröi, mitä hän vastaisi, lisäsi hän: "Elkää unhottako, että te olette velvollinen sanomaan meille koko totuuden."

"Jos oikeus katsoo sopivaksi tunkeutua minun yksityiselämäni salaisuuksiin, niin en minä tahdo vaieta niistä, vaikkakin niistä puhuminen on minulle vastenmielistä. Minä olen tosin kyllä pyytänyt lainaa, mutta vain erityisessä tapauksessa. Aikomukseni oli pyytää neiti Aglaia Skuludiksen kättä ja ainoastaan siinä tapauksessa, että tämä nuori neiti myöntyisi minun kosintaani, minä tarvitsin kysymyksessä olevan kymmenentuhannen drakman summan."

"Mutta te selititte notariolle, että te voitte antaa vakuudeksi pyytämäänne summaa kymmenkertaisesti vastaavan kiinteimistön. Täällä Syrassa teillä ei ole mitään omaisuutta. Mitä te sillä siis tarkoititte?"

"Se on kyllä totta, ettei minulla itselläni ole mitään kiinteimistöä, mutta herra Metaksas on testamentannut minulle omansa Sentähden minä nostinkin lainata rahaa, kun en minä hyväntekijäni eläessä tahtonut enkä voinut vastaanottaa mitään hänen omaisuudestaan."

"Herra Metaksas on siis asettanut teidät perillisekseen? Kuinka se on selitettävissä? Eikö hänen sisarenpoikansa ollut hänelle läheisempi?"

"Minun asiani ei ole", vastasi Melirytos vältellen, "ottaa selvää niistä perusteista, millä herra Metaksas mieluummin tahtoi jättää omaisuutensa jollekulle toiselle kuin sisarenpojalleen."

"Niinmuodoin on hän tehnyt testamentin, jossa hän asettaa teidät perillisekseen?"

"Niin."

Melirytos veti testamentin taskustaan ja jätti sen tuomarille, joka tarkkaan katseli sitä.

"Onko tämä herra Metaksaan omakätinen allekirjoitus?" kysyi hän.

"Tietysti", vastasi Melirytos tyynesti.

"Mutta se ei missään tapauksessa ole samaa käsialaa kuin itse testamentti."

"Se on helposti selitettävissä, kun herra Metaksas ei itse ole sitä kirjoittanut."

"Kuka sitten on sen kirjoittanut?" kysyi tuomari epäillen.

"Minä", vastasi Melirytos.

"Kuinka, tekö?"

"Niin", vastasi Melirytos tyynesti, "herra Metaksas saneli sen minulle."

"Vai niin, onko herra Metaksas todellakin sanellut testamentin teille?" kysyi tuomari kiinnittäen läpitunkevan silmäyksen häneen. "Tahtoisitteko myöskin sanoa minulle, milloin se tapahtui?"

"Tämän kuun yhdeksäntenä päivänä, päivällisen tienoissa."

"Ahaa, vai yhdeksäntenä", huomautti tuomari ivallisesti, "viimeisenä päivänä, minkä hän oli elossa. Se oli onnellinen sattuma, herra Melirytos, ettei hän viivytellyt kymmenenteen."

Melirytos vei nenäliinan silmilleen.

"Säästäkää tuollaiset traagilliset ilveilynne siksi, kunnes saatte tuomionne", sanoi tuomari vastenmielisyydellä. "Ehkä niillä silloin on enemmän vaikutusta. Mutta siihen asti saatte pysyä vankilassa."

Tällä tavoin näki Melirytos, samassa silmänräpäyksessä kun hän oli toivonut selityksensä kautta puhdistaneensa itsensä ja pääsevänsä vapaalle jalalle, joutuvansa takaisin vankilaan, epäiltynä hyväntekijänsä murhasta.

Käsky annettiin, että vangittua on tarkasti vartioitava, eikä ketään saanut päästää hänen luokseen.

Todistusten hankkiminen, todistajain kuulustelu, joista useat, kuten syytetyn äiti, asuivat Paroksella, kesti yli kuukauden ajan.

Vihdoinkin koitti tutkintopäivä. Lukematon joukko ihmisiä oli saapunut oikeussaliin ja oikeus huoneuston läheisyyteen.

Ei ainoastaan Parokselta, vaan muiltakin lähisaarilta oli uteliaita saapunut. Metaksaan, yleisesti rakastetun miehen murha oli lavealti herättänyt mitä suurinta huomiota. Ne, jotka olivat tottuneet pitämään Melirytosta kunniallisena miehenä, eivät tahtoneet uskoa hänen rikollisuuttaan; toiset taas, ja niistä oli suuri enemmistä, olivat kauhulla vastaanottaneet sanoman rikoksesta, josta häntä syytettiin. Ei koskaan oltu kuultu puhuttavan suuremmasta epäkiitollisuudesta, ei koskaan ollut murha tapahtunut inhottavimmissa olosuhteissa.

Kun syytetty tuotiin saliin, pitivät ainoastaan ne, jotka lähemmin tunsivat hänet, sitä tyyneyttä, millä hän silmäili ympärilleen, ja varmuutta hänen käytöksessään todistuksena hänen syyttömyydestään; mutta useimmat läsnäolijoista näkivät siinä ainoastaan merkin paatuneen pahantekijän uppiniskaisuudesta.

Tutkinto ulotettiin todistajain kuulustelulla. Näiden joukossa herätti erittäinkin vanha Janko läsnäolijain huomiota ja osanottoa. Hänen valkonen tukkansa laskeutui molemmin puolin alas olkapäille, hän piti päänsä alaspäin, ikäänkuin vuosien kuorman ja surujen painamana; hänen kalpea otsansa ja itkusta punaset silmänsä puhuivat hänen syvästä surustaan. Hänen lausuntonsa epäämätön totuudenmukaisuus, mikä sillä oli Melirytoksen kertomuksen kanssa siitä mitä tämä oli tehnyt kotiin tultuaan murhayönä, teki syvän vaikutuksen niin tuomareihin kuin kuulijoihinkin.

Kun Skuludiksen vuoro tuli esiintyä ja hän huomasi Melirytoksen syytettyjen penkillä, tahtoi hän heittäytyä hänen syliinsä, mutta oikeudenpalvelijat estivät hänet siitä. Kun hän jälleen oli toipunut, uudisti hän entiset lausuntonsa, mutta väitti mitä päättäväisimmin ettei mitään testamenttia ollut olemassa Melirytoksen hyväksi. Syytetty yritti keskeyttää häntä, mutta tuomari käski hänen vaieta ja odottaa kunnes häneltä kysyttäisiin.

Serlendiksellä, joka nyt esiintyi todistaakseen asiassa, oli lasisilmät silmillä. Hänen huulillaan leikki hymyily, joka samalla kertaa näytti osottavan ujoutta ja osanottoa syytetylle. Hän yritti voimainsa mukaan antaa äänelleen vakuuttavaa, eli oikeammin hunajanmakeaa kaikua.

Hänelle oli syytetty aina "hyvin kunnianarvoisa herra Melirytos, korkeasti kunnioitettu herra Melirytos", Hän selitti, että "kunnianarvoisa" herra Melirytos muutamaa tuntia ennenkuin pahantekijät murhasivat herra Metaksas raukan, oli vakuuttanut hänelle, että hänellä pian oli hallussaan suuri omaisuus ja että hän oli hänelle puhunut testamentin olemassaolosta, jonka herra Metaksas hänen kauttaan oli valmistanut ja jonka mukaan kaikki myöhemmät testamenttimääräykset täytyi tapahtua tähän sisältyväin lisäysten kautta. Kysyttynä yksityistestamentin allekirjoituksen suhteen, myönsi notario, että se oli hyvin vainajan nimikirjoituksen näköinen, mutta että kuitenkin jonkunverran erilaisuutta oli huomattavissa näiden välillä.

Sittenkun todistajat oli kuulusteltu otti yleinen syyttäjä puheenvuoron. Hänen puheensa oli vilkas ja voimakas. Hänen päätelmänsä olivat lyhyesti valmistetut ja tekivät vakuuttavan vaikutuksen.

Aste asteelta kehitti hän ne tapahtumat, jotka osottivat, ettei ollut edes epäilyksen varjoakaan siitä, ettei Metaksas ollut tullut murhatuksi. Hän esiintoi, että murhan jälkeisenä aamuna portti oli ollut lukitsematta, vaikkei siinä huomattu pienintäkään jälkeä siitä, että se olisi avattu väkivallalla, ja ettei kenelläkään, paitsi uskollisella Jankolla, jolla myöskään ei voinut olla pienintäkään hyötyä herransa kuolemasta, jota hän jumaloi, ollut portinavainta.

Hän merkillepani senjälkeen edelleen, että murhaaja ei kernaasti voinut olla tavallinen varas, koska murhatun rahat ja muu omaisuus olivat aivan koskemattomat.

"Kenellä siis", huudahti hän, "olisi ollut joitakin vaikuttimia tämän rikoksen tekemiseen, jos ei sillä, joka toivoi saavansa hedelmät siitä, jos ei Melirytoksella, joka seisoo täällä edessämme vainajan testamentti kädessään? Mutta tämä testamentti, joka tempaisi Melirytoksen hänen köyhyydestään ja nostaisi hänet rikkauden huipulle, minkä arvoinen se on? Se on alusta loppuun asti testamentin omistajan itsensä kirjoittama ja siinä on ainoastaan vainajan allekirjoitus. Ja edelleen: onko tämä allekirjoitus uskottavain todistajain todistama? Sellainen kuin asianlaita nyt on, peruutetaan jokainen yksityinen testamentti, jokainen entinen notarion kautta tehty määräys, joka ei ole liite siihen ja juuri vastoin sitä määräystä, mikä tässä on erityisesti painostettu."

"Koska antoi hän tehdä sen uuden testamentin?"

"Muutamaa tuntia ennen kuin rikos tapahtui."

"Koska on Melirytos esittänyt sen? Vasta sitten kun hän on tehnyt rikoksen, kun hänen uhrinsa ei enää voinut tehdä vastaväitteitä sitä vastaan."

"Kuka voisi enää epäillä? Testamentti on väärennetty tai pikemmin allekirjoitus pakotettu väkivallalla! Melirytos tulee kotiin myöhään yöllä, hän menee herransa huoneeseen ja puhuu hänen kanssaan. Miksi kieltää hän tämän tosiasian, kun Janko kuitenkin on kuullut sen? Tällä hetkellä eli Metaksas vielä; seuraavana aamuna löydetään ainoastaan hänen verinen ruumiinsa. Miksi matkusti Melirytos jo aikasin, jo ennen päivän nousua saarelta? Miksi matkusti hän ensin käymättä ukon huoneessa, kun palvelija kehotti häntä siihen?"

Syyttäjä lopetti puheensa vaatien syytetylle edesvastuuta testamentin väärentämisestä ja Metaksaan murhasta.

"Mitä rangaistuksen laatuun tulee, jätän sen oikeuden ratkaistavaksi."

"Minä tunnen", lisäsi hän, "leijonan raivon, tiikerin verenhimon; mutta koskaan en ole kuullut puhuttavan tällaisesta julmuudesta, en edes petoeläinten kesken; minkään kansan lakikirjoissa ei löydy rangaistusmääräystä, joka vastaisi näin inhottavaa rikosta."

Yhä enenevällä ihmettelyllä kuunteli Melirytos tätä syytösten kokoonhaalimista.

Syyttäjän todisteet tuntuivat hänestä niin valtaavilta, hänen johtopäätöksensä niin taitavasti perustelluilta, että hän tunsi, että hän itsekin olisi tullut niistä vakuutetuiksi, jos hän ei olisi tiennyt itseään viattomaksi.

Niin pian kun syyttäjä oli lopettanut lausuntonsa, nousi Melirytos arvokkaasti. Hän sanoi, että mikä suretti häntä kuolemaan asti, oli se surullinen loppu, minkä hänen hyväntekijänsä oli saanut, jota kohtani hän aina oli tuntenut pojan rakkautta. Vaikkakin se hänelle oli lisäys onnettomuudessa, että uskottiin hänet syylliseksi toisen isänsä murhaan, niin kantoi hän nureksimatta sellaisen syytöksen, kun hänen täytyi tunnustaa, että ihmeteltävä ketju sitovia olosuhteita ja todennäköisyyksiä löytyi häntä vastaan. Luottaen totuuden voimaan oli hän hyljännyt puolustajan asettamisen itselleen ja nytkään vielä, kun näyttää siltä, että totuutta on vaikea todistaa, ei hän tahtonut, että hän pelastuksestaan saisi kiittää asianajajan taitavaa puolustuspuhetta, vaan asetti hyvin yksinkertaisesti kaikkia näennäisiä todisteita vastaan hänen rikollisuudestaan ehdottoman kieltonsa siitä.

Hän vakuutti uudelleen, että herra Metaksas omasta vapaasta tahdostaan oli sanellut testamentin hänelle, ja että hän itse mitä vastahakoisimmin oli taipunut vanhuksen tahtoon. Hän vakuutti, että Metaksas itse oli sen allekirjoittanut, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta niitä perusteita, mitkä olivat saaneet vanhuksen menettelemään sillä tavalla. Hän lisäsi vielä, ettei Metaksas koskaan ollut puhunut hänelle mistään aikaisemmasta testamentista. Hän oli itse jo yhdeksännen päivän iltana antanut hänelle luvan matkustaa Parokselle ja toivottanut hänelle onnellista matkaa, jottei hän olisi tullut häirityksi seuraavana aamuna, ja hän oli vihdoin lähtenyt matkaan aavistamattakaan, että rikos oli tapahtunut.

"Tämä on koko minun puolustukseni", jatkoi hän, "ja joskin asianhaarat näyttävät olevan minua vastaan, niin on minulla kuitenkin totuus puolellani."

Tämän puolustuksen heikkous teki kaikkiin läsnäolijoihin kiusallisen vaikutuksen. Välinpitämättömät pudistivat epäillen päätään; Melirytoksen ystävät peittivät kasvonsa käsillään, ja Skuludis, joka näki surullisen päätöksen olevan tulossa, itki kuin lapsi.

Tuomarit vetäytyivät neuvottelemaan.

Pelottava mielenliikutus vallitsi saliin kokoontuneiden keskuudessa, kaamea mutina kävi yli joukon, merenaaltojen kohinan tapainen, joka ennustaa lähestyvää myrskyä. Kun tuomarit tunnin kuluttua taasen näyttäytyivät ja julistivat kuolemantuomion Melirytokselle, jonka katsottiin tehneen väärennyksen ja murhan, ei kuulunut pienintäkään myötätuntoisuuden ääntä tuomitun puolesta. Siellä löytyi tosin kyllä myöskin monta henkilöä, jotka tunsivat Melirytoksen ja arvossapitivät häntä, mutta kammo rikoksen johdosta, josta hänet oli tuomittu, oli kuolettanut kaikki osanoton tunteet heissä. Mitä Skuludikseen tuli, oli hän tuskin kuullut tuomion ennenkuin hän meni tainnoksiin ja hänet täytyi viedä ulos.

Totuuden nimessä ei kuitenkaan saa jättää mainitsematta, että ainakin yksi valittava ääni kuului. Kun notario Serlendis läksi salista, kuultiin hänen useampaan kertaan lausuvan: "Säälittävä ihminen! Mies parka!"

Niin pian kun Skuludis oli toipunut pyörtymystilastaan, riensi hän vankilaan. Tuomittu oli kaikkea muuta kuin murtunut; mutta hän ei myöskään osottanut ylvästä välinpitämättömyyttä elämänsä suhteen. Hän oli vain huumaantunut kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut oikeudenkäynnin aikana, ja hänen oli vaikea koota ajatuksiaan.

"Lähettäkää heti armonanomus!" huudahti Skuludis. "Laki myöntää kuusi viikkoa siihen, kiirehtikää käyttämään hyväksenne tätä aikaa."

"Armonanomus?" huudahti Melirytos, ihmetellen katsellen häntä. "Jos minulle olisi luvallista vaatia oikeutta, niin en epäröisi minuuttiakaan; mutta ainoastaan syyllinen pyytää armoa, minä en ole syyllinen, minä en pyydä sitä."

"Mutta teidän kuolemanne on varma; ei ole muuta keinoa välttää sitä."

"Kuolemani", sanoi Melirytos kalveten. "Minä tiedän sen, ja minua huolestuttaa, että minun väärien todistusten kautta harhaan joutuneiden tuomarien eksytysten tähden täytyy kuolla. Minä olen nuori, enkä kernaasti tahtoisi erota tästä elämästä, joka näytti tarjoavan minulle mitä ihanimpia toiveita, kun minä olin niin lähellä saada kutsua teidän tytärtänne, rakkauteni esinettä, omakseni. Tämä kaunis unelma tulee tyhjäksi tehdyksi kuoleman kautta."

"Me saisimme pian tutustua kaikkiin nautinnoihin, mitä rikkaus voi tarjota, kun herra Metaksas, jonka kuolema tulisi olemaan ainoa suruni elämässäni, oli testamentannut minulle koko omaisuutensa."

"Kuinka, Melirytos, te väitätte —"

"Minä näen surukseni", vastasi nuorukainen katkerasti, "että tuomio on antanut paraimmille ystävillenikin oikeuden epäillä minua. Niin Skuludis, minä pysyn väitteessäni, että herra Metaksas on testamentannut minulle omaisuutensa. Se on ensi kertaa, kun te kuulette sen minun suustani. Testamentti valmistettiin todellakin vainajan viimeisenä elinpäivänä, ja hän kielsi minua erityisesti sanomasta sitä teille, niin kauvan kuin hän eli."

Skuludis löi rintaansa. "Mikä onneton kohtalo meitä vaivaakaan!" huudahti hän. "Mutta teidän täytyy itsekin myöntää, että minun luottamukseni teihin täytyy olla rajaton, voidakseni uskoa teidän sanojanne."

"Minä tiesin sen", vastasi Melirytos, "senvuoksi en olekaan suuttunut tuomareilleni. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia teiltä muuta."

"Mutta se toinen testamentti hänen sisarenpoikansa eduksi —".

"Siihen nähden voin vain sanoa teille samaa kuin sanoin tuomareille: herra Metaksas ei ole koskaan maininnut sanaakaan siitä minulle. Sen olemassaolo on minulle selittämätön arvoitus. Kun herra Metaksas saneli minulle viimeisen tahtonsa, olisi hän kai siinä maininnut jotain tästä paperista. Mutta päinvastoin antoi hän minulle, kun minä tahdoin pyytää hänen sisarenpoikansa puolesta, pitkän selityksen siitä, minkätähden hän ei tahtonut, että edes pieninkään osa hänen omaisuudestaan joutuisi Gregoriksen käsiin. Kaikkityyni on minulle arvoitus, jonka selittäminen tulee olemaan minun elämäni päämäärä, jos minun suodaan elää."

"Mutta teidän täytyy elää, vaikkakin vain saadaksenne selville totuuden", huudahti Skuludis painaen hänet rintaansa vastaan. "Pyytäkää armoa, niin te saatte elää."

"Minä olen jo sanonut teille, että minä haluan elää. Minulla on tuhannen syytä siihen. Mutta tahdotteko, että minun raskaan kuormani lisäksi vielä pitäisi saada kunniattomuuden? Tahdotteko, että minun pitäisi Aglaialle tarjota nimen, jota hänen täytyisi punastua? Sokeat tuomarit ovat tuominneet minut syylliseksi. Heillä on oikeus langettaa kuolemantuomion minun ylitseni. Mutta minä olen syytön enkä tahdo ostaa henkeäni häpeällisellä tunnustuksella. Minä en tee armonanomusta."

Skuludis pudisti itkien hänen kättään. "Olkoon niin, älä pyydä armoa, vaan vaadi oikeutta. Jos sinä rakastat minua, säälistä — Aglaiaa kohtaan, ja jos vielä löytyy oikeutta maan päällä, niin sinun täytyy tulla pelastetuksi."

Melirytos antoi viimeinkin perään Skuludiksen rukouksille. Hän kirjoitti armonanomuksen, mutta aivan toisella tavalla kuin sellaisia hakemuksia tavallisesti kirjoitetaan. Hän selitti hyvin yksinkertaisesti, ettei hän ollut syyllinen siihen rikokseen, mistä hänet oli tuomittu, ja vaati tuomiota kumottavaksi.

Heti kun kirjoitus oli valmis, otti Skuludis sen ja jätti vangin heti pannakseen kaikki voimat liikkeelle: saavuttaakseen onnellisen tuloksen tahtoi hän heti lähteä Ateenaan.

Seurataksemme oikeusnäytelmää olemme joksikin aikaa jättäneet muutamia kertomuksemme päähenkilöistä syrjään. Punastunein poskin ja hymyilevin huulin oli Aglaia kihlattunsa seurassa jättänyt vanhan Metaksaan asunnon ja palannut kotiinsa, missä yli puoli yötä kului molemminpuolisissa rakkaus- ja uskollisuuslupauksissa. Puoliyö oli aikoja sitten ohi, kun rakastavat vihdoinkin erosivat.

Neljä päivää oli jo kulunut Melirytoksen matkan jälkeen, ja Skuludis teki mitä suurimpia yrityksiä salatakseen tyttäreltään Melirytoksen paluun ja vangitsemisen. Mutta lopultakin, kun hän ei enää voinut täydelleen salata totuutta, sanoi hän, että Melirytos kyllä taasen oli Syrassa, mutta että tutkimuksia murhan johdosta oli alettu toimeenpanna ja että tuomioistuin, toivossa saada painavia todistuksia vainajan ystäviltä, m.m. Melirytokselta, oli kieltänyt näiltä kaiken yhteyden Syran asukasten kanssa.

Jo isänsä ensimäisten sanojen johdosta pelästyi Aglaia. Kun hän oli lopettanut, pyrskähti hän itkemään. Mutta pian näki hän, ettei kyyneleistä ollut mitään hyötyä ja päätti alistuvaisuudella odottaa tutkimusten tuloksia ja tuomiota.

Kuumeentapaisella kärsimättömyydellä laski Aglaia päiviä, tunteja, minuutteja, ja kun vihdoinkin odotettu päivä tuli, näytti hänen aurinkoon päin käännetty silmäyksensä moittivan sitä liian hitaasta kulusta.

Illan tullen kuuli hän hälinää portaissa ja kiiruhti ovelle. Sensijaan että olisi nähnyt Melirytoksen ilosta loistavin kasvoin rientävän vastaan, näki hän tajuttoman ja kalpean isänsä, jota neljä miestä kantoi. Veri virtasi nuoren tytön sydämeen. Hän oli vähällä pyörtyä, sillä hänen isänsä tila ennusti surullisia uutisia.

Skuludis oli ensialuksi aikonut viivyttelemättä toimeenpanna ystävänsä pelastusyrityksen, mutta katsoen siihen, että asian surullinen lopputulos varmasti olisi tullut hänen tyttärensä tietoon, oli hän katsonut edullisemmaksi itse ilmoittaa siitä hänelle, jotta se kohtaisi häntä niin lievästi kuin mahdollista.

Kun hän oli tullut tuntoihinsa, tarttui hän Aglaian käteen ja lempeästi vetäen hänet luokseen sanoi hän: "Rakas lapseni, elämämme on loppumatonta taistelua ja ainoastaan voimakkaat sielut voivat kestää siinä; me vastaanotamme sen kaikkine riemuineen ja iionaiheineen, voimatta kieltäytyä siitä, ja kaikki nurkumisemme on syntiä. Mutta myöskin ovat, rakas lapseni, monet tapahtumat, joita me pidämme suurina onnettomuuksina, ainoastaan koettelemuksia meidän uskomme lujuudesta. Pilvet eivät aina tuo ukkosta mukanaan, ne antavat myöskin usein tarpeellista sadetta. Tällä hetkellä meitä näyttää uhkaavan onneton kohtalo."

"Puhu, isä! Puhu Jumalan tähden!"

"Se on toistaiseksi vain uhkaus. Minun täytyy jättää sinut jo tänä iltana, mutta minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että minä voin pelastaa Melirytoksen — jonka harhaanjohdetut tuomarit ovat tuominneet syylliseksi."

"Tuomittu syylliseksi! Syylliseksi! Mutta, hyvä Jumala, mihin he ovat tuominneet hänet syylliseksi?"

"Mitä meille kuuluu heidän typerä tuomionsa? Onko meidän kohtalomme pelkästään heidän käsissään?" kysyi Skuludis. "Minä pakenen niiden luoksi, jotka ovat tuomarien yläpuolella ja jotka voivat tuomita elämästä ja kuolemasta. — He tulevat antamaan syyttömälle oikeutta ja pelastamaan hänet."

"Isä, he ovat siis tuominneet Melirytoksen kuolemaan?" kysyi Aglaia aivan kauhun ja pelästyksen esikuvana.

"He tulevat hukkumaan häpeään ja pilkkaan, tyttäreni, kun minä muutaman päivän perästä riemulla vien ystävämme vankilasta."

"Onko hän vankilassa?" huudahti tyttö. "Vie minut sitten hänen luokseen, isä. Jos viaton viedään kuormaan, on hänen kihlattunsa paikka hänen vierellään."

"Mutta, lapseni, minähän sanon, että minä matkustan Ateenaan pelastaakseni hänet. Hän on viaton, emmekä me elä vuosisadassa, jolloin viattomuus pitkäksi aikaa jää ilmitulematta. Ole senvuoksi tyyni", jatkoi hän, "kun minä tulen takaisin, lupaan minä viedä sinut hänen vankilaansa ja sinä saat itse vapauttaa hänet kahleistaan."

"Lupaatko sinä minulle, isä, lupaatko sinä minulle takaisin tultuasi viedä minut hänen vankilaansa, mitä ikänä tulee tapahtumaan, hyvää tai pahaa?"

"Tapahtukoon mitä tapahtua voi, hyvää tai pahaa, minä lupaan sen sinulle."

"No matkusta sitten, elä kadota yhtä silmänräpäystä! Auttakoon Jumala sinua toimissasi. Mutta koska sinä tulet takasin?"

"Niin pian kuin mahdollista. Mutta missään tapauksessa ei minun poissaoloni tule kestämään kauvempaa kuin kuusi viikkoa", sanoi Skuludis surullisesti painaen alas päänsä.

"Kuusi viikkoa! Oi, Jumalani!" huudahti tyttö. "Löytyykö joku inhimillinen olento, joka voi kestää kuusi viikkoa tällaista epävarmuutta? Mutta käyköön niin, minä koetan."

Ja Aglaia eli nämä kuusi viikkoa, hän eli jokaisen tunnin tätä loppumatonta aikaa; mutta jokainen tunti sisälsi kokonaisen maailman tuskallista epäilystä ja rauhattomuutta, joka olisi riittänyt vuosiksi jonkun toisen elämässä.

Vihdoinkin, viimeisenä päivänä kuudennella viikolla huomasi hänen silmänsä, joka jännitetyllä tarkkuudella tähysteli merelle, pienen valkosen pisteen. Hänet valtasi äkkinäinen sydämentykytys, sillä hän aavisti, että se oli se alus, joka toi mukanaan Melirytoksen kohtalon. Mitä pitemmälle päivä kului, sen suuremmaksi tuli se valkoinen piste, ja viimeinkin, auringonlaskussa heitti höyrylaiva Pireuksesta ankkurinsa Syran satamassa.

Skuludis astui maihin. Aglaia odotti häntä portilla. "Isä", huusi hän, rynnäten hänen syliinsä, "Rientäkäämme vapauttamaan hänet hänen kahleistaan."

Mutta silloin tunsi hän ukon kyyneleiden putoavan käsilleen. "Minä ymmärrän", sanoi hän, "hänen kuolemansa on päätelty. Voi minua! Voi!" Hänen äänensä petti hänet, hän nojasi päänsä isänsä rintaa vastaan ja hänen silmänsä sulkeutuivat.

Itse asiassa ei tuomiossa voitu osottaa ainoatakaan lieventävää asianhaaraa. Se vahvisti ilman armoa sen kaksinkertaisen rikoksen, jonka raskauttavana asianhaarana, kuten siinä selvästi sanottiin, oli mitä mustin kiittämättömyys. Senvuoksi ei myöskään, Skuludiksen kaikista yrityksistä huolimatta, oltu voitu löytää mitään syytä armahtamiseen, ja vieläkin vähemmän juuri sentähden, kun itse armonanomuksen pikemmin voitiin katsoa olevan paatuneen pahantekijän uhmailevaa hävyttömyyttä kuin katuvaisen syntisen rukousta.

"Rohkeutta", sanoi Skuludis, sulkien tyttärensä lujemmin syliinsä, "rohkeutta lapseni!"

"Niin rohkeutta", sanoi Aglaia, avaten silmänsä. "Tule, menkäämme vankilaan."

"Vankilaan? Aglaia, mitä sinä pyydät minulta!"

"Sinä lupasit, isä. Elkäämme kadottako aikaa. Vankila on nyt ainoa paikka maailmassa, missä aurinko paistaa lempeästi. Menkäämme sinne!"

"Aglaia, minun Aglaiani!" huudahti Skuludis, painaen hänet rintaansa vastaan, "tahdotko sinä tappaa minut? Lupaa minulle taistella onnettomuutta vastaan, lupaa minulle kestää kuin urhea tyttö!"

"Älkäämme kadottako kalliita minuutteja, minä pyydän sinua, isä", vastasi Aglaia päättävästi. "Vie minut vankilaan, jos et tahdo, että minä tulen mielipuoleksi. Vie minut hänen luokseen, niin minä lupaan mitä sinä vain tahdot!"

Verta vuotavalla sydämellä seurasi Skuludis tytärtään vankilaan ja päästettiin, vaikka yö jo oli alkanut, sisään vangin koppiin. Melirytos oli vielä epätietoinen siitä, miten hänen armonanomuksensa on käynyt. Kun ovi avattiin ja hän näki Skuludiksen ja hänen tyttärensä tulevan, hypähti hän ylös penkiltään. "Vihdoinkin olette siis tulleet!" huudahti hän, "minä näen teidät taasen, ystäväni, minä kiitän teitä. Tämä on minun elämäni onnellisin hetki. Juuri nyt tähtäsin minä katseeni rakkaisiin tähtiini, minun sieluni liiteli vapaana ja ilman kahleita teidän luoksenne samassa silmänräpäyksessä kun te, minun ystäväni, astuitte sisään tuomaan minulle vapauden ihanaa lahjaa, joka on minulle kaksin verroin kalliimpi, kun sinä, Aglaia, tulet julistamaan sitä minulle."

Nämä sanat kuultuaan peitti Aglaia nyyhkyttäen kasvonsa käsillään.

"Vapaus", sanoi Skuludis tarttuen Melirytoksen käsivarteen, "vapaus asuu ainoastaan taivaassa! Onnellinen se, joka saa liitää sinne ylös täydelliseen maailmaan, tarvitsematta kokonaan läpikulkea tätä murheenlaaksoa, tarvitsematta pohjaan asti tyhjentää kärsimysten maljaa."

Skuludis oli puhunut tärisevällä, itkunsekaisella äänellä, Melirytos antoi kummastuneena silmäyksensä lentää isästä tyttäreen. Hän ei ymmärtänyt, mitä kaikki tämä merkitsi, kun, kuten hän luuli, ilosanomaa piti tuotaman hänelle.

Mutta siiloin, ikäänkuin yhdellä iskulla poistaakseen kaiken epävarmuuden, tuli vankilanjohtaja papin seuraamana. "Herraseni", sanoi hän kääntyen Melirytokseen päin, "minä tuon tässä mukanani sananpalvelijan. Ehkä tarvitsette hänen apuaan, sillä minun suulliseksi velvollisuudekseni on annettu teille tiedoksiantaa, että oikeuden tuomio on vahvistettu."

"Vahvistettu", vastasi Melirytos tyynesti, "minä ymmärrän, minä kiitän teitä, herraseni, ystävyydestänne. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua minä käytän hyväkseni kunnianarvoisan isän apua. Saanko kuitenkin ensin pyytää teiltä paperia, mustetta ja kynän?"

Johtaja lähti kopista, ja Melirytos sanoi tarttuen tytön käteen: "Aglaia, sinä kuulit, mitä isäsi äsken sanoi. Onnellinen se, joka saa jättää tämän maailman ja muuttaa parempaan. Elä itke! Minun sydämeni on murheellinen meidän pikaisen eromme tähden, mutta mitä se itse asiassa merkitsee? Yksi lyhyt silmänräpäys ijankaikkisuuteen verraten, jonka me vietämme yhdistettyinä taivaassa. Siellä minä odotan sinua."

"Siitä hetkestä asti, jolloin Metaksas yhdisti meidän kätemme", sanoi Aglaia juhlallisella äänellä, "olen minä luvannut olla sinun elämässä ja kuolemassa. Koetuksen hetki on käsissä, sinun ei tarvitse kauvan odottaa minua."

Itkien syleili Skuludis tytärtään. "Aglaia, tyttäreni", sanoi hän murtuneella äänellä, "kuinka sinä voit olla noin julma isääsi kohtaan? Tule, lähtekäämme. Tunti on kulunut, vankila suletaan."

Sillaikaa kun Melirytos Ateenan vankilassa yhä lisääntyneellä rohkeudella odotti kuolemaa, ainoastaan sillä lohdutuksella, että Aglaia ja Skuludis olivat hänen läheisyydessään, oleskeli Gregoris miellyttävässä seurassa Varissa.

Tietoisuus siitä, että hänellä oli hallussaan Metaksaan rikkaudet, joista hän tunsi itsensä aivan varmaksi, miltei huumasi hänet. Ja joskin omantunnon ääni joskus hyvin heikosti saattoi itsensä kuuluviin, oli hänelle helppoa huvituksilla ja irstaisuudella tukahuttaa sen. Ennenkuin hän kuitenkaan aivan kokonaan antautui nautinnoihin, tahtoi hän päästä selväksi eräästä "affääristä" — niinkuin hän kyynillisesti kutsui sitä. Tämä "afääri" oli vanhan Metaksaan murha. Ylimielisyydessään ja sellaisen salaisen ylpeyden tunnolla millä rikollinen ylvästelee teollaan, kirjoitti hän Serlendikselle seikkaperäisen selonteon enonsa murhasta. Hän ei ajatellut, että tämä kirjallinen tunnustus hirveästä murhasta kerran voisi tulla merkitsemään hänen turmiotaan, kun hän notariossa näki ainoastaan kanssarikollisen, joka ei koskaan tunnustaisi sitä roolia, minkä hän itse oli pelannut, ja jonka omien etujen mukaista oli vaieta aina hautaan asti.

Kun hän tämän kertomuksen kautta katsoi kuitanneensa "affäarin", tapahtui tapaus, joka kokonaan johti hänen ajatuksensa uusille urille. Varin hienossa maailmassa tuli hän muutamana iltana tuntemaan erään korkean virkamiehen, herra Pangaloksen ja hänen perheensä. Pangalos omisti suuria rikkauksia, jotka hänen ainoa tyttärensä, Marigo, tulisi perimään. Kun hän oli tottunut hienoilla maailmanmiestavoillaan herättämään myötätuntoisuutta ylhäisemmissä piireissä, onnistui hän täälläkin. Tähän tuli vielä lisäksi, että häntä nyt pidettiin rikkaan Metaksaan perillisenä. Ja hän osasi käyttää hyväkseen olosuhteita.

Kun Gregoriksen ja Marigon silmät keskellä loistavaa juhlaa kohtasivat toisensa, huomasi tuo tottunut naispyydystäjä heti Marigon punastumisesta, että hän oli tehnyt edullisen vaikutuksen tämän kauniin tytön sydämeen.