Part 2
_Selma_. Minä en tahtoisi uskoa. Minun on ylimalkaan niin vaikea uskoa pahaa muista. Ihmiset aina puhuvat niin paljon joutavia, panettelevat ja parjaavat aivan ilman syytä.
_Elvi_. Eipä savua ilman tulta, — kuitenkaan.
_Selma_. Niin, niin. Mutta tässä tapauksessahan tutkimuksen kautta kuuluu käyneen selville, että luutnantti Blom itse päätti päivänsä.
_Elvi_. Kyllä, niin sanotaan. Mutta varmaan ainakin vaimonsa tähden, — hänen tavattomiin summiin nousseiden pukuvelkojensa ja ylellisen, yli heidän varojensa eletyn elämän tähden.
_Selma_. Siitä en voi sanoa mitään, Elviseni. Täällä hän on elänyt hyvin vaatimattomasti.
_Elvi_. Kun niin on täytynyt. — Ja mitä sitte vielä? Se toinenkin juttu...
_Selma_. Sen luontoisista, kuin hän on, tietysti kerrotaan kaikellaisia rakkausseikkailuja, jos sinä niitä...
_Elvi_. Enhän minä muuta tiedä, kuin sen — saman rykmentin erään upseerin kanssa —, mikä juttu kuuluu sattuneen juuri hänen miehensä kuoleman aikaan. Ja sehän se lisäksi luo niin omituisen varjon tuohon naiseen.
_Selma_. No, kultaseni, minä en tiedä sitä enkä tätä. En siis tahdo häntä puolustaa enkä panetella.
_Elvi_. Enhän sitä minäkään... Mutta omituisesti hän jo kuulemalta minua kammottaa.
(Eteisestä kuuluu Liisin ääni, hänen iloista puhettaan ja nauruaan.)
_Selma_. Kas, sieltä hän tulee. Varmaan Hemmon kanssa.
_Liisi_ (tulee sisään, vetäen perässään kädestä Hemmoa). Täältä me tullaan, täältä me tullaan. Ha-haha-ha-ha! — Kuulkaa, täti! Minä juoksinkin keittiön kautta nuoria vastaan ottamaan, mutta tapasin pihalta vain Hemmon. Ja sekös säikähti, minut nähdessään niin, että oli keikahtaa selälleen.
_Hemmo_. Kyllä kai, kyllä kai!
_Selma_. Sinuakos vallaton!
_Liisi_ (yhä nauraen, Elviin päin). Mutta tässä varmaan on — —? Ehkä minä saan tutustua...?
_Hemmo_. Niin, saanko esittää? Minun vaimoni — —
_Liisi_. Ja Liisi Blom. Olettehan minusta kuullut? (Kättelee Elviä). Tiesittehän jo minun olevan täällä?
_Elvi_ (väkinäisesti). Terve tul...
_Liisi_. Olen kovin ihastunut. Nähkääs: minä olen vanha ystävä täällä talossa. Vanhempi teitä, rouva Kaltimo... (Pitelee Hemmoa tuttavanomaisesti kädestä ja tarkastelee Elviä.) Me olemme sinutelleetkin toisiamme, Hemmo ja minä. Ei suinkaan nuorella rouvalla ole mitään sitä vastaan, että jatkamme sitä edelleenkin, vai?
_Elvi_ (kylmästi). Tehkää niin hyvin!
_Hemmo_. Tietysti siinä tapauksessa sinäkin, Elvi, olet rouva... — Liisin kanssa "sinä"?
_Elvi_ (kuin äsken). Miks'ei.
_Liisi_. Tietysti! (Asettuen Hemmon ja Elvin väliin, pidellen toisella kädellä Hemmoa käsivarresta, toisella Elviä vyötäisistä.) Tietysti, pikku Elvi! Mitä niistä pitkistä puheista?! Se on niin mainio tapa täällä Suomessa. Sitä on paikalla niin tuttavallinen. Saa paikalla sanoa ihan mitä tahtoo, ja tehdä mitä tahtoo. Nähkääs, minäkin olen tässä jo kuin saman perheen jäsen, kuin mikäkin yhdistysmerkki kahden nuoren välillä. Eikö totta, täti? Ja täti on ihan kuin minun äitini tahi isoäitini, ha-ha-ha-ha-ha!
_Selma_. Aina sinä olet sama tenhotar!
_Hemmo_ (irtautuen Liisin kädestä). Aina vain sama —
_Liisi_. Mikä? Mikä niin? Miks'et sano? — Vai tenhotar?! Kyllä kai! Näenhän minä, etten mitenkään, vaikka kuinka tahtoisin, voi voittaa Elvin sydäntä puolelleni.
_Elvi_. Anteeksi — —! Me täällä Pohjolassa olemme niin kovin hidasverisiä.
_Liisi_. Sitä minä en usko. Osataan sitä täälläkin — —
_Hemmo_. Ei. Kyllä se on totta.
_Selma_. Sinuun verrattuina, Liisi, tietysti.
_Liisi_. Ja minäkö sitte olisin niin kuumaverinen?! Ha-ha-ha-ha! Jopas minä nyt heti sain kuullakin Elviltä...
_Elvi_. Minä pyydän: olkaa... ole niin hyvä ja istu, Liisi.
_Liisi_. Niin, istutaan...! Tule! (Vetää Elviä kädestä viereensä.) Että saan sinua oikein katsella. (Istuutuu Elvin kanssa sohvaan.) Vai sinä se nyt olet...?! Mutta kuule, Hemmo! Minun täytyy sanoa, että kyllä sinulla on oikein hyvä maku.
_Elvi_. Voi, enhän minä ole tottunut...
_Selma_. Ihanhan sinä saatat Elvin hämille, Liisi.
_Hemmo_. Minä kiitän itseni ja Elvin puolesta.
_Elvi_. Teillä, siellä suuressa maailmassa, on aina kohteliaisuuksia varastossanne. Ja minä kun en ollenkaan osaa imarrella.
_Liisi_. Imarrella? Sitä en minäkään rakasta. Minä sanon suoraan, mitä ajattelen, olkoon se sitte asianomaiselle mieluista taikka ei.
_Elvi_. Siinäkin minä olen niin tuiki hidasluontoinen, etten voi sanoa toiselle mitään ennenkuin olen oppinut hänet oikein tuntemaan.
_Liisi_. Ai, siinä oli kärkeä, totta toisen kerran! — Mutta nythän meidän juuri pitää oppia tuntemaan toisemme, Elvi! Meistä pitää tulla oikein hyvät ystävät, eikö niin? Minä toivon sitä sydämmestäni oikein.
_Elvi_. Tietysti se on suotava.
_Selma_. Liisi kun aikoo taas viettää kesän Kivistössä.
_Liisi_. Ja kun toivon, että, niinkuin ennenkin, kursailematta, saisin juosta tänne, milloin tahdon, miten tahdon.
_Selma_. Terve tuloa vain.
_Elvi_. Jos vain minun seurastani huvia on.
_Liisi_ (suudellen Elviä, kuin lasta hyväillen). Oi, sinä Elvi kultaseni! — (Hemmolle.) Mutta mitäs isäntä sanoo? Hän ei sano mitään.
_Hemmo_ (kumartaen). Pyydän nöyrimmästi.
_Liisi_ (räjähtää iloiseen nauruun). Ha-ha-ha-ha-ha! Kylläpä se oli juhlallista! — Enhän minä toki millään lailla, — ymmärränhän minä sen, — tule häiritsemään nuorten kyyhkyläisten kuhertelua.
_Elvi_ (melkein itkuun valmiina, nousee äkkiä ylös). Minä pyydän anteeksi... Minun täytyy...
_Liisi_. Hyvänen aika! Mikäs nyt? Jokos minä jollakin lailla...?
_Elvi_. Ei. Minun täytyy... matkan jälkeen... hiukan pestä käteni... puhdistaa...
_Liisi_. Ja minä jo luulin... pahoittaneeni... jollakin lailla...
_Elvi_ (puolikovaan Selmalle). Minä en voi... minä en voi sietää tuommoista.
_Selma_ (samoin Elville). Älä nyt välitä... turhasta...! (Ääneen). Minä tulen sinua auttamaan.
_Elvi_. Tule, äiti! (Menee Selman kanssa ruokasalin ovesta).
_Hemmo_ (on sillä välin, otsa rypyssä, alkanut kävellä edestakaisin huoneessa).
_Liisi_ (joka on jäänyt sohvaan istumaan, panee käsivartensa pöydälle ja katsoo Hemmoon, alkaen kotvan äänettömyyden jälkeen). Olenpa minä todellakin ilonhäiritsijä! Minä en tiedä, pitääkö minun itkeä vai...?
_Hemmo_. En minäkään tiedä, minkä tähden...?
_Liisi_ (lyhyt väliaika). No? Mitä: minkätähden?
_Hemmo_ (kuivasti, vaan ei epäkohteliaasti). Ei mitään.
_Liisi_ (jälleen lyhyt väliaika). Istuhan vähän tuohon vastapäätä — toiselle puolen pöytää!
_Hemmo_ (istuu). Mistä on kysymys?
_Liisi_ (panee kyynärpäänsä pöydälle, tukee kämmenillään leukaansa ja katsoo tiukasti Hemmoon). Kuule! Mitä niin: minkä tähden?
_Hemmo_ (tyynesti). Ei muuta, kuin että minä vain tahdoin pyytää sinua, että olisit niin hyvä ja koettaisit välttää, ettei, niinkuin äsken, syntyisi mitään ikävyyksiä,... että sinä...
_Liisi_. Sitäkö vain? Ja minä luulin, että kysyit... että tarkoitit toista. Sinä tiedät, mitä.
_Hemmo_. Olkoonpa sitte niinkin, että tarkoitin.
_Liisi_. Miksi olen tänne tullut, — sitä, eikö niin?
_Hemmo_. No niin. Koska sen sanoit.
_Liisi_. Ja se sinua kummastuttaa?
_Hemmo_. Totta, puhuen — hyvin.
_Liisi_. Todellako?! — Totta puhuen, sinun sanasi minua kummastuttavat eivätkä niinkään vähän.
_Hemmo_. Sitä en käsitä.
_Liisi_. Et käsitä?!
_Hemmo_. Sillä toinen, sinun sijassasi, ei olisi enää tullut.
_Liisi_. Toinen — ehkä — niin. Mutta minä en ole "toinen". Näetkös: minä tahdoin, minun piti vielä saada nähdä sinua — sittenkin.
_Hemmo_. Vaikka siihen ei ole niitäkään aihetta.
_Liisi_. Aihetta? Kuinka kamalan kolkko sana kuulla. Mutta muuten: mistä sinä tiedät, mitä aihetta minulla saattaa olla — sitä paitsi?
_Hemmo_. Ainakin minusta tuntuu, ettei pitäisi olla vähääkään.
_Liisi_. Tuntuu, — sanoit?
_Hemmo_. Niin.
_Liisi_. Sepäs se juuri on, että minusta tuntuu päinvastoin. Ja juuri siksi...
_Hemmo_. Sitä en olisi uskonut.
_Liisi_. Olet erehtynyt siis.
_Hemmo_. Enkä usko sittenkään.
_Liisi_ (tuntehikkaan alakuloisesti). Vaikka on kulunut pitkän pitkä talvi ja tulin sittenkin.
_Hemmo_. Mutta talven kuluessa on paljon, paljon muuttunut.
_Liisi_ (kuin äsken). Paljon, paljon! Mutta ei kaikki.
_Hemmo_. Kuitenkin niin, ettei sitä voi koskaan enää entiseksi saada.
_Liisi_ (intohimoisesti). Ei, mutta paljon puhkeaa kuitenkin kevään tullen uudelleen eloon ja aina se, joka on elämän ikuinen itu, se, joka ei peity minkään talven lumen alle, ei kuole minkään kylmän käsiin, se, joka on elämä itse.
_Hemmo_. Aina sinä olet sama rauhaton —
_Liisi_. Raivotar — sano niin! Siksihän taisit minua kerran viime kesänä nimittää.
_Hemmo_. En muista. Vaan sopiihan se nimi todellakin tavallaan sinulle välistä.
_Liisi_. Sopiiko? Ehkä. Ja nyt ehkä paremmin kuin koskaan.
_Hemmo_. Se ei olisi suotava, Liisi. Sen sanoin jo äsken. Toivoisin sydämmestäni, että nyt voisit pysyä rauhassa ja antaa muitten elää rauhassa.
_Liisi_. Sydämmestäsi? Elää rauhassa ja nauttia onnestasi? Niinkö?
_Hemmo_. Niin.
_Liisi_. No, jos niin on, niin sitte tahdon koettaa, Hemmo. Aluksi siis, — sillä luulenpa tosiaan, että olen sen kokonaan unhottanut, — minun täytyy onnitella sinua naimisesi johdosta.
_Hemmo_. Mikä sala-ajatus taaskin sanoissasi piilee? Suoraa puhetta tuo ei ole, sen näen.
_Liisi_. Suoraan sanoen sitte, en ole onnitellut sinua senvuoksi vain, etten ole tietänyt, maksaako vaivaa.
_Hemmo_. Kylläpä sinä olet kohtelias!
_Liisi_. Niin, näetkös, kun en ensin ole kysynyt, saatko vaimosi kanssa paljonkin rahaa?
_Hemmo_. Noh! Onhan sitä totuttu sinun suustasi paljonkin kaikellaisia sanoja kuulemaan, mutta noin kyynillistä kysymystä ei toki vielä ole kuultu.
_Liisi_ (nauraa ivallisesti). Ja sinä vastaat?
_Hemmo_. Minä voisin siihen yhtä julkeasti vastata, vaan katson paremmaksi hienotunteisesti vaieta.
_Liisi_. Niinkö, että se asia ei minuun kuulu?
_Hemmo_. Juuri niin.
_Liisi_. Ja sittenkin minä tahtoisin niin mielelläni saada sinun suustasi oikean vastauksen tuohon kysymykseeni.
_Hemmo_. No, jos välttämättä sen tahdot, niin voin sen antaa.
_Liisi_. Ja se kuuluu?
_Hemmo_. Että Alhon kartano oli kylliksi varakas saadakseen emännän semmoisen, kuin tahtoi ja tarvitsi.
_Liisi_. Oo... oo... ooo!! Niin että olisi ollut pyrkijöitä enemmän, kuin tarpeeksi?
_Hemmo_. Eikä, vaan sen verran, että voi valita mieluisensa.
_Liisi_. No nyt minä sen vasta kuulin. — Mutta sittenkin minun täytyy pyytää anteeksi, että rohkenen epäillä — ja hyvillä syillä — tuon ilmoituksen todenmukaisuutta.
_Hemmo_. Ja millä syillä, jos rohkenen kysyä?
_Liisi_. Pitääkö se minun todellakin sanoa?
_Hemmo_. Minä pyydän, minä vaadin sen.
_Liisi_. No sitte... Koska minulla sattuu olemaan kunnia tuntea Hemmo Kaltimon intohimoinen luonne.
_Hemmo_ (nousten äkkiä ylös). Sanasi ovat niin sopimattomat, että minun — — heti — —
_Liisi_ (nopeasti).— — pitäisi ajaa minut pellolle? Niin. Mutta et tee, et tee sitä. Minä tiedän sen. Et uskalla — —
_Hemmo_ (alkaa kävellä edestakaisin huoneessa). Mutta jospa uskallan... ja teenkin sen!
_Liisi_ (nousee ylös). Niinkö? Todellakin? (Ilkkuvasti.) No, siinä tapauksessa minä poistun vapaaehtoisesti. Ainakin vähäksi aikaa. Minä unhotinkin kokonaan, että täällä sinua muudan tahtoo tavata.
_Hemmo_. Kuka niin?
_Liisi_. Muudan henkilö, jonka tieltä minun tulee väistyä — antaakseni aikaa hänelle puhutella sinua. Tunsithan hevosen, joka on sidottu portin pieleen?
_Hemmo_ (hätääntyen). Takamaan —?
_Liisi_ (ruokasalin ovella). Mikon — niin. Ukko odottaa täällä ruokasalissa päästäkseen puheellesi.
_Hemmo_. Minä jätän sinut sitte.
_Liisi_. Ei, ei. Tulkoon hän tänne. Nyt on hänen vuoronsa.
_Hemmo_ (hämmästyneenä). Mitä — sinä — tarkoitat?
_Liisi_. Mitä — hän — tarkoittaa, senhän saat kuulla. (Aukaisee ruokasalin oven.) Mikko on hyvä ja tulee nyt.
_Mikko_ (tulee). Hyvää päivää! (KyImähkö kumarrus.)
_Hemmo_ (teeskennellyn välinpitämättömästi). Päivää, Mikko! (Kättely.)
_Liisi_ (seisoo, käsi oven rivalla, ja tarkastaa Hemmoa).
_Mikko_. Isäntä on kutsunut minut puheelleen?
_Hemmo_. Niin. Sehän oli hyvä, että jo tulitte. (Luo katseen Liisiin.)
_Liisi_. Minä menen, minä menen. (Luo, vielä viivytellen, merkitsevän katseen molempiin ja poistuu ruokasaliin.)
_Mikko_ (kotvan väliajan jälkeen). Mitäs se olisi ollut — —?
_Hemmo_. Niin, tuota, ensiksikin... Eihän siellä Takamaalla mitään erikoisempaa nyt liene tekeillä, vai?...
_Mikko_. No, eipä... Tavalliset tehtävät vain.
_Hemmo_. Jokos Mikko ne uudet viikatteen terät on saanut?
_Mikko_. Tulivathan ne sen sanantuojan mukana silloin.
_Hemmo_. Sehän on totta, se. (Kotva väliaikaa. Kävelee pari kertaa edestakaisin.) No, entäs se kaivonkehys? Mitenkäs se on edistynyt?
_Mikko_. Sekö? Johan se on ammoin ollut valmis ja paikoillaankin.
_Hemmo_. Niin, niin, enhän minä sitä epäile, ettei Mikko olisi... Päinvastoin: hyvinhän te siellä kaikki toimitatte. Mutta kun ei itseltäni ole pitkään aikaan tullut siellä käydyksi...
_Mikko_. Eipä isäntä todellakaan pitkään aikaan ole ottanut käydäkseen.
_Hemmo_. Enpä, en. Vaan mitäpäs minä siellä nyt... Tähän aikaan ei ole sopinutkaan. Ja hyvinhän minä aina olen voinut Mikkoon luottaa. Mielihyväksenihän siellä kaikki on tehty ja toimitettu.
_Mikko_ (harvakseen). No, onhan tuo hyvä kuulla. (Jälleen lyhyt väliaika.)
_Hemmo_ (kävelee taas pari kertaa edestakaisin, Mikon seuratessa häntä katseellaan). Niin, tuota, sitte minun piti vielä puhua Mikolle eräästä toisesta asiasta. (Pysähtyy.)
_Mikko_. Sitä kai juuri minun piti kuulemaankin tulla.
_Hemmo_. Jokos te sen sitte tiedättekin?
_Mikko_. Eikä. Mistäpäs minä sen...
_Hemmo_. Luulin, että äitini mahdollisesti jo oli ottanut asian puheeksi.
_Mikko_. Ei, ei ole hän puhunut mitään. En sitte tiedä, mistä on kysymys.
_Hemmo_ (kotvan mietittyään). Asian laita on, nähkääs, Mikko, nyt sitte se, että, niinkuin varmaan olette kuullut, minun apellani on maatila Turun läänissä...
_Mikko_. Olenhan minä...
_Hemmo_. Niin. Ja kun hän nyt itse äskettäin on muuttanut tänne kaupunkiimme, niin tarvitsisi hän sinne tilalleen luotettavan, kunnollisen miehen isäntärengiksi tahi voudiksi, siellä asioita johtamaan.
_Mikko_. Jas-soo!!
_Hemmo_. Ja nyt hän on pyytänyt minun täältäpäin toimittamaan jonkun semmoisen sopivan henkilön. Minä puolestani en tunne ketään...
_Mikko_. Enpä liioin sitte minäkään.
_Hemmo_. Tahdoin sanoa: ketään muuta, kuin Mikon itsensä, joka siihen sopisi.
_Mikko_. Minä? Ettäkö minut...?
_Hemmo_. Itse kyllä sanoin apelleni, että minulla ei olisi varaa antaa pois Mikkoa, minä kun niin välttämättä tarvitsisin teidät itsekin Takamaata hoitamaan...
_Mikko_. Eihän sitä sitte pakkoa olekaan...
_Hemmo_. Lupasin kuitenkin ensin kysellä Mikon mieltä asiasta.
_Mikko_. No, minulla siihen ei ole vähintäkään halua.
_Hemmo_. Vai ei? Sepä kumma.
_Mikko_. Ei pikkuistakaan. Sen sanon vielä kerran.
_Hemmo_. Kuinkas sen nyt niin voi sanoa, asiaa tarkemmin miettimättä?
_Mikko_. Kyllä minä sen voin. Sillä miettimisestä se ei parane kuitenkaan.
_Hemmo_. Mitenkä Mikko nyt noin voi puhua?
_Mikko_. Koskapa minä, suoraan sanoen, en tahdo.
_Hemmo_. Onpas Mikko nyt jyrkällä päällä, ja kuitenkin on tuo tarjoumus teille monessa suhteessa hyvinkin edullinen.
_Mikko_ (naurahtaen). Kelle se voi olla edullinen kelle ei. Minä vain en siihen suostu väellä millään!
_Hemmo_. Minä nyt en Mikkoa ymmärrä. Enkä tunne teidän puhettannekaan enää. Pyytäisin, että vähän ääntännekin alentaisitte, sillä ei se tähän tilaisuuteen sovi lainkaan.
_Mikko_. Niinkö? Ei sovi?!
_Hemmo_. Ei. Sillä minä en suinkaan ole tahtonut teidän mieltänne millään pahoittaa. Päinvastoin olen talla vain teidän parastanne ajatellut.
_Mikko_. Minunko parastani? He-he!
_Hemmo_. Mitä se tuo ivallinen nauru oikeastaan merkitsee? Minä jo sanoin...
_Mikko_. Kun ei älyni ota ymmärtääkseen sitä parastani. Isäntä, näet, on minuun tyytyväinen ja minä tyytyväinen olooni Takamaalla, jossa olen piakkoin vuosikymmenen elänyt ja raatanut, ja kuitenkin, näet minut tahdotaan pois. Se se on, joka vähän niinkuin naurattaa. Mutta mitäs se tuhma talonpoika...!!
_Hemmo_. En, totta tosiaan, käsitä, mikä Mikon nyt on riivannut?! Tehän olette aina niin siivoa puhetta käyttänyt, välimme ovat aina olleet niin hyvät ja kaikkiin esittämiini tekoihin olette myöskin aina ollut niin taipuvainen. Aina on sovittu asiat kinaamatta ja riitelemättä, vaan nyt näin vastarintaan nousette. Joku rietas henki kai se nyt sitte on teihinkin lyöttaytynyt, muuta en käsitä.
_Mikko_. Saattaapa se sitte ehkä niin ollakin, vaan ei ainakaan minun esiin manaama.
_Hemmo_. On tämä nyt todellakin ikävää. Tahdoin vanhalle appiukolleni tehdä mieliksi ja hankkia hänelle kunnollisen isäntärengin, vaan nyt käy tällä lailla. Ymmärrättehän, Mikko, ainakin sen, mihin pulaan näin olen joutunut, kun varmaan otaksuin teidän suostuvanne ja puolestani jo annoin hänelle lupauksenkin. Mitäs minä hänelle nyt sitte sanon?
_Mikko_ (päättävästi). Joo! Sanotte vain, että Takamaan Mikko ei suostu.
_Hemmo_. Soo-soo! (Kävelee jälleen, pari kertaa edes takaisin ja pysähtyy sitte Mikon eteen.) Mutta jos minä nyt sitte puolestani sanon, että minä toivon, että Mikko suostuu.
_Mikko_. En sittenkään.
_Hemmo_ (kiivastuen). Mutta jos minä tahdon...
_Mikko_ (vastaa samoin). Niin en suostu sittenkään.
_Hemmo_. Silloin minun täytyy — — täytyy —
_Mikko_. Häätääkö, vai?
_Hemmo_ (hilliten itseään). Joihinkin muihin keinoihin ryhtyä. Mihin, sen saan sitte nähdä. Joka tapauksessa, minulla nyt ei ole teille enää mitään sanottavat. Saatte mennä. (Osoittaen ovea.)
_Mikko_ (tyynesti). No, kyllä. Saattaahan tuon. Mutta ennenkuin minä menen, saanko minä ehkä vielä kysyä muuatta asiaa?
_Hemmo_. Mitä niin?
_Mikko_. Sitä, että miksi sitte te, isäntä, nyt näin kiivaasti oikeastaan tahdotte minun suostumaan tuohon muka tarjoukseen eli oikeammin vaaditte minun muuttamaan pois?
_Hemmo_. Senhän olen jo sanonut. Ei se enää kyselyistä parane.
_Mikko_. Kyllä se paranee, kun minä saan kysyä. Ja minun täytyy se kysyä. — Sanokaapa! Hiljanko tähden ehkä te sitä vaaditte, vai?
_Hemmo_ (hätkähtäen). Hiljan? Mitäs sillä olisi...?
_Mikko_. Niin, niin, Hiljan. Kyllähän te tiedätte hyvinkin,... mitä tarkoitan.
_Hemmo_. Arvaan sen kyllä. Mutta tekin hyvin tiedätte, että se asia ei merkitse mitään.
_Mikko_. Vai ei merkitse mitään?
_Hemmo_. Ei yhtään mitään. Te kyllä tunnette minun mielipiteeni, etten minä anna sen seikan vaikuttaa itseeni. Se on yksityinen asia, hänen yksityinen asiansa ja sillä, niinkuin sanoin, ei ole tämän asian kanssa mitään yhteyttä.
_Mikko_. Niin. Ei siltä kannalta, tietenkään, miltä te sen nyt tahtoisitte otettavaksi. Sen minä kyllä käsitän. Olettehan te kyllä niin jalomielinen, ettette pidä sitä tapausta minäkään loukkauksena, minäkään pahennuksena itsellenne ja tilallenne, niin että meidät sentähden olisi ihmisten näkyvistä etemmäksi kyörättävä.
_Hemmo_ (kiivaasti). Vaan mitäs sitte? Mitä?
_Mikko_ (pontevasti). No, suoraan sanoen sitte: oikeammin teidän itsenne tähden, ettei tulisi ilmi seikka, jonka te ja Hilja, molemmat, niin visusti tahdotte kaikilta pitää salassa.
_Hemmo_ (kuin äsken). Kuulkaapa nyt, Mikko! Te menette nyt jo liian pitkälle puheessanne. Mikä on tarkoituksenne?
_Mikko_ (yhä pontevammin). Minä menen ja ai'on mennä nyt niin pitkälle, kuin voin, kun kerran olen jälille päässyt. Enkä vain puheessani, vaan myöskin te'ossa. Sillä tänään tekemänne tarjoumuksen kautta, joka lopulta on pakoksi muuttunut, on paljastunut täydellisesti se asia, jota jo kauan olen epäillyt. Niin, se on nyt selvä minulle.
_Hemmo_ (tyynemmin). Minä en puhu nyt enää sanaakaan teidän kanssanne, Mikko. Saatte mennä, niinkuin äsken jo sanoin.
_Mikko_. Kyllä. Nyt minä menen. Nyt olen valmis menemään — käskemättäkin.
_Hemmo_. Mutta minä annan teille kuitenkin vielä neuvon. Puhutelkaa tytärtänne ensin!
_Mikko_. Sitä neuvoa minä en kaivannut. Juuri hänen kanssaan on asia selvitettävä nyt.
_Hemmo_. Minä toivon, että hän on järkevämpi teitä tässä asiassa, Mikko.
_Mikko_. Järkevämpi? Ehkäpä yksissä neuvoin teidän kanssanne?
_Hemmo_. Niin. Minä toivoisin senkin, että tulisitte Hiljan kanssa täällä käymään tämän kysymyksen johdosta.
_Mikko_. Kyllä se tehdään. Ja piankin. Kun asia on selvitettävä lopullisesti teidänkin kanssanne, silloin tulemme kyllä molemmat.
_Hemmo_. Hyvästi sitte siksi. (Menee oikealle.)
_Mikko_. Hyvästi — vain — siksi. (Aikoo nostaa lakkinsa, jonka on pudottanut maahan, oven suuhun, tuolin viereen, mutta lyyhistyykin tuolille istumaan ja vaipuu synkän näköisenä, pää käsien varassa, ajatuksiinsa. Lyhyt väliaika.)
Liisi (käsi Elvin vyötäisissä), Elvi ja Selma palaavat.
_Liisi_. Kas! Yksinkös Mikko täällä istuukin?
_Elvi_. Todellakin?!
_Mikko_ (nousee istualtaan).
_Selma_. Jokos Mikko on saanut asiansa toimitetuksi?
_Mikko_ (ikäänkuin heräten ajatuksistaan). Jo — — kyllä — — tällä kertaa — — Vaan nyt pitää lähteä. Mutta kyllä minä — — kyllä minä — — (Tekee lähtöä, hätiköiden oven suussa ja sekaantuen puheessaan.)
_Selma_. Sanokaa nyt paljon terveisiä Hiljalle!
_Mikko_. Kiitoksia! Käskettiin tulemaan takaisin. Ja kyllä minä tulen, kyllä. Ja tuon Hiljan mukanani myös.
_Liisi_. Tuokaa, Mikko, tuokaa! Että saan nähdä. Milloinka te tulette?
_Mikko_. Niin pian kuin mahdollista. Vaikkapa ensi keskiviikkona.
_Liisi_. Ja varmasti?!
_Mikko_. Kyllä. Varmasti silloin tullaan. Hyvästi nyt vain. (Menee.)
_Selma_. Olipas Mikko nyt oikein kummallinen!
_Elvi_. Ihan omituisesti käyttäytyi.
_Liisi_ (salakavalasti). Mikä hänelle oli tullut? Ja näin yht'äkkiä!
_Selma_ (epäellen katsahtaen Liisiin). Niin. Olisiko hänelle jotakin — —?
_Liisi_. Olisiko Hemmo hänelle jotakin sanonut?
_Elvi_. Missäs Hemmo on?
_Selma_ (avaten oikealle johtavan oven). Oletko täällä, Hemmo?
_Hemmo_ (tulee). Kyllä.
_Selma_. Hyvänen aika! Sanohan, mikä Mikkoa vaivasi?
_Hemmo_ (kävelee hermostuneesti edestakaisin). Kuka hänet tietää! Esitin hänelle appiukon tarjoumuksen muuttaa sinne maatilalle ja hän joutui siitä ihan päästä pyörälle. Mies, joka ennen on ollut niin tasainen, kiihtyi oikein silmittömäksi ja rupesi puhumaan puita heiniä.
_Elvi_. Siitäkö hän niin?...
_Selma_. Eipäs, kun jo häneenkin nykyajan villiytyminen on tarttunut!
_Hemmo_ (luoden silmäyksen Liisiin). Ellei se ollut muuta yllytystä.
_Liisi_ (ovelasti väistellen). On sitä, todellakin, harmia nykyään joka alalla. Vaan mitä sitä joutavista välittää ja turhaan itseään hermostuttaa. — Katsos, Hemmo, nyt me jo olemme Elvin kanssa hyviä ystäviä. (Suutelee Elviä poskelle). Minä pyysin häneltä vilpittömästi anteeksi äskeisen vallattomuuteni, kun olin niin tuhma ja loukkasin häntä kujeillani. Hän kyllä ymmärsi, ettei sillä ollut pahaa tarkoitettu.
_Elvi_. Ei nyt siitä enää — —.
_Liisi_ (menee Hemmon luo ja laskee kätensä hänen olkapäilleen). Ethän sinäkään ole minulle siitä suuruksissasi? Annathan anteeksi sinäkin? Minä olen välistä niin häjy, niin häjy.
_Hemmo_ (ottaen pois Liisin kädet ja väistyen hänestä). Kerrankin puhuit totta.
_Liisi_ (teeskennellyn iloisesti nauraen). Ha-ha-ha-ha! Vai kerrankin puhuin totta?! — Vaan nytpä voin minäkin lähteä. (Ottaa hattunsa, jonka panee päähänsä).
_Selma_. Joko sinä sitte...?
_Liisi_. Jo — jo! Täytyyhän sitä antaa ihmisten vähän olla rauhassa. Kas niini Hyvästi, täti! Hyvästi, Elvi! (Kättelyä.)
_Elvi_. Käyhän nyt meillä!
_Liisi_ (leikillisesti). Kyllä. Usein. Joka päivä. Kaksi kertaa päivässä. Niin että saatte oikein kylliksenne minusta. (Hemmolle merkitsevästi.) Näkemiin asti nyt, Hemmo!
_Hemmo_ (kylmästi). Hyvästi!
_Liisi_. Eikä, kun näkemiin asti — minä sanoin. Ha-ha-ha-ha! (Juoksee verannan ovelle, josta jatkaa:) Minä kulen jälleen tätä tavallista oikotietäni: puutarhan kautta, sitte pellon piennarta pitkin, tuoksuvaa apilanurmikkoa myöten, sitte rantatietä ja sitte sitä hiljaista havuneulain peittämää metsäpolkua, humisevan männikön suojassa, kotia Kivistöön. Ihan niinkuin viime kesänä. (Nyökäyttäen päätään.) Näkemiin, näkemiin! (Poistuu.)
_Selma_. Minä saatan sinua vielä puutarhan portille, Liisi. (Seuraa.)
_Liisin_ (ääni ulkoa). Kiitos, täti! Tulkaa!
_Hemmo_ (kävelee jälleen pari kertaa edestakaisin. Ikäänkuin itsekseen). On se koko — kappale!
_Elvi_. Oikea arvoitus, se nainen!
_Hemmo_. Että hänen pitikään tänne taas tulla! — Ja sitte vielä tuo Mikko!
_Elvi_ (kotvan äänettömyyden jälkeen menee Hemmon luo, tahtoen tarttua hänen käteensä). Kuule, Hemmo! Sinulla on joitakin ikävyyksiä. Kerro minulle, mitä?
_Hemmo_. On, Elvi, on. Mutta anna minun nyt olla, anna minun olla. (Menee nopeasti oikealle, vetäen oven kiinni.)
_Elvi_ (jää katsoa tuijottamaan hänen jälkeensä, kääntyy sitte, peittää molemmilla käsillä kasvonsa ja menee ruokasaliin).
_Esirippu_.
TOINEN NÄYTÖS.
(Alhon kartanon piha. Vasemmalla asuinrakennus, jonka keskikohdalla portaikko ja pääsisäänkäytävä. Vastapäätä oikealla puolella on tuparakennus sisäänkäytävineen, ja ikkunan edessä kiikkulauta. Etempänä, samalla puolella, on aita porttineen, perempänä aitta. Asuin- ja tuparakennusten päädyt yhdistää näyttämön etualan poikki aita, jonka keskellä on portti, joka johtaa pihasta puutarhaan. Aidan vierustalla kasvaa matalia pensaita, niin että voi nähdä, mitä pihassa tapahtuu; asuinrakennuksen päädyn edessä, jossa on isännän työhuoneen ikkuna, on iso syreenilehtimaja pöytineen istuimineen ja tuparakennuksen päädyn edessä kasvaa tuuhea koivu. Perällä, rakennusten välistä näkyy peltoa, järveä ja järven takana metsää.)
(Selma, Elvi, Liisi ja Hemmo istuvat lehtimajassa, Selma ja Elvi käsitöitä tehden, Liisi, lukien sanomalehteä, Hemmo, sytyttäen paperossia. Pöydällä on kahvipannu, tarjotin astioineen, leipäkori ja virvokejuomapullo. — Kaikki istuvat jonkun aikaa ääneti.)
_Liisi_. Onko tämä eilinen lehti?
_Selma_. On. Mehän saamme pääkaupungin lehdet aina vasta iltasella sinä päivänä, jolloin ne ilmestyvät.
_Liisi_. Nyt on siis keskiviikko tänään? (Luo, salaisen ajatuksen valaisemana, silmänsä, ylös.)
_Selma_. Niin on. (Lyhyt väliaika.) No, koska ei kukaan enää sanonut tahtovansa lisää, niin minä vien astiat pois. (Laskee käsityönsä syrjään ja alkaa korjata astioita.)
_Hemmo_. Mitä te, äiti...?! Minä kutsun Riikan.
_Selma_. Ei. Olkoon! Sillä on siellä sisällä muuta tekemistä; koko muu väkihän on poissa ulkotöissä.
_Elvi_ (kooten työnsä yhteen). Minä vien, äiti. Antakaa!
_Liisi_ (viskaa lehden pois). Istu sinä, Elvi, nyt töinesi siinä vain rauhassa! Minä autan tätiä, minä, joka olen tyhjäntoimittaja muutenkin.
_Selma_. Nytkös te joutavasta kinaatte?! — No, ota sinä, Liisi, sitte, kun niin välttämättä tahdot, tarjotin astioineen.
_Liisi_. Ja täti ottaa pannun ja leipäkorin. (Menee portista pihaan.)
_Selma_ (seuraa häntä). Älä nyt vain kompastu rappusissa!
_Liisi_. Johan nyt! Enhän minä toki niin kömpelö ole. (Menee portaikon kautta sisään.)
_Selma_. Sattuuhan se vahinko — viisaallekin. (Menee Liisin jälessä sisään.)
_Hemmo_ (polttaa paperossinsa hermostuneesti loppuun, viskaa pätkän maahan ja tallaa sen jalallaan sammuksiin. Kotva äänettömyyttä, sitte hän nousee ylös). No niin!
_Elvi_. Menetkö — —?
_Hemmo_ (katsoo kelloaan). — — töitä katsomaan, — niin.
_Elvi_. Kuule, Hemmo! Minä olisin vähän tahtonut puhella kanssasi.
_Hemmo_. Mistä niin?
_Elvi_. Tiedätkös? Minusta alkaa tämä elämä tämmöisenä, tuo jokapäiväinen tukala, kireä yhdessäolo hänen kanssaan tuntua aivan sietämättömältä.
_Hemmo_. Hml — —
_Elvi_. Sitä ei vielä ole montakaan päivää kestänyt, mutta tuskin yhtäkään enää jaksan kestää.
_Hemmo_. Kysymys on, mitä olisi tehtävä.
_Elvi_. Niin. Mitä olisi tehtävä, että siitä tulisi loppu.
_Hemmo_. Sitä samaa minäkin ajattelen, — juuri sitä samaa.
_Elvi_. Minä kyllä olen huomannut, Hemmo, että sinulla on jotakin ollut mielessä siitä saakka, kuin hän tänne tuli, että jostakin syystä olet niin omituiseksi muuttunut. Mutta mitä se on ja mistä syystä, sitä en ole saanut tietää. Ja itse olen karttanut sitä sekä sinulta että muilta kysyä, — aina tähän asti. Mutta nyt minun täytyy, Hemmo — —
_Hemmo_ (aikoo ensin sanoa jotakin, mutta onkin sitte vaiti).
_Elvi_. Sinä et sano, et tahdo puhua minulle?
_Hemmo_ (tuskistuneena). Mitäs minä — —? Minustakin tämä olo on niin kovin painostavaa. Minäkin tahtoisin siitä päästä, vaan en todellakaan tiedä millä keinoin.
_Elvi_. Ei, ei. Et sinä nyt ole vilpitön kohtaani. Sinä et tahdo ilmaista oikeata syytä. Sinulla on joku ikävyys, joka sinua vaivaa. Senhän silloin jo myönsit itsekin. Mutta nyt sinun täytyy se sanoa!
_Hemmo_. Älä kiusaa, Elvi! En minä nyt tahdo puhua.
_Elvi_ (hellästi). Etkö?! Omalle vaimollesi? Jos häntä rakastat?
_Hemmo_. Mitä sinä nyt joutavia!
_Elvi_. Sinun tulee itsesi helpompi olla, saat nähdä, jos puhut kanssani.
_Hemmo_ (pyyhkien otsaansa). Saattaisi olla. Vaan tokkopahan. — Tuskin. — — Ei. Ei puhuta. — — En minä nyt. — — Ehkä toiste.
_Elvi_. Ei, ei toiste. Nyt, nyt sinun pitää... Minä arvaan sen jo. Ja ell'et sinä sano, niin minä kysyn toiselta... häneltä. Sillä hän...
_Hemmo_. Hän? Liisi? Mitäs hän tietäisi? Mitäs hänellä olisi sen asian kanssa tekemistä?