Part 6

_Liisi_. Eikä, kun vain silmänne ajoissa avata, että tietäisitte, mikä teilläkin edessänne on. Sillä minäkin olen ollut häntä yhtä lähellä, kuin te. Minäkin olen häntä rakastanut ja rakastan vieläkin yhtä paljon, ehkä enemmänkin, kuin te. Ja minua hän on ennen teitä rakastanut, minulla on ollut hänen ensi lempensä, ja sen tautta hän on minun, minun eikä kenenkään muun.

_Hilja_. Ei, rouva. Sitä minä en usko. Se ei ole totta. Se ei voi olla totta.

_Liisi_. Mutta se on kuitenkin niin. Sillä te ette voi häntä rakastaa, niinkuin minä. Minä vaikka kuolisin hänen tähtensä, vaan sitä ette... Sanokaapa, Hilja, voisitteko te kuolla sen henkilön tähden, jota rakastatte? Voisitteko te nyt kuolla hänenkin tähtensä?

_Hilja_. En ymmärrä, rouva, miksi te tuommoisia kyselette.

_Liisi_. Siinäpä se on. Mutta minä voisin. Minä voin vaikka heti. (Hypähtää ylös sohvalle ja etsii aseiden joukosta seinältä.)

_Hilja_ (hätääntyen). Rouva! Mitä te teette? Mitä te ai'otte tehdä?!

_Liisi_. Missä?... Missä?... Minä kyllä näytän... Ei, ei ole... (Kun ei löydä seinältä revolveria, niin hyppää alas ja juoksee kirjoituspöydän luo, josta hakee kiireesti.)

_Hilja_. Rouva, rouva hyvä!

_Liisi_ (löytää revolverin). Tässä se on! Ja panoksissa — valmiina.

_Hilja_. Ette saa, ette saa! Minä huudan ihmisiä tänne.

_Liisi_. Ha-ha-ha! Näenhän minä, ettette te uskaltaisi! Mitä on sitte teidän rakkautenne? Jos häntä rakastatte, niinkuin sanotte, niin tuossa on! (Tarjoo Hiljalle revolverin.) Uskaltakaa nyt! Näyttäkää, että häntä rakastatte enemmän, kuin kaikkea muuta maailmassa! No!

_Hilja_ (peräytyen). Mitä te tarkoitatte, rouva?!

_Liisi_ (kuivasti naurahtaen). Ha-ha-ha! Voi, Hilja raukka! Näenhän minä nyt, kuinka paljon hänen onnestansa ja elämästänsä välitätte. Kuolla sen tähden jota rakastaa, se ei ole vielä mitään, ja sitäkään ette voi. Mutta tappaa se, joka riistää sinulta rakastamasi olennon, ja elää sittenkin rakkautensa tähden, se on jotakin, se on suurta, se on suurenmoista ja sen uskallan minä.

_Hilja_. Oletteko te hullu?!

_Liisi_ (takertuen kiinni Hiljaan). Ja minä sen teen, minä sen teen! Kuuletteko te, Hilja! Minä — sen — teen.

_Hilja_. Kyllä. Päästäkää! Päästäkää!

_Liisi_ (Hiljan kaulassa). Sillä hän on minun eikä kenenkään muun. Eikä saa olla. Ei saa olla. Kuuletteko, Hilja? Minä häntä rakastan, vain minä. Ja te ette saa häntä minulta riistää. Minä pyydän, minä rukoilen teitä, Hilja, rakas Hilja! Uskokaa minua! Se on niinkuin olen sanonut. Hän on minun. Miksi te viette minulta kalliimpani, sen, joka on minun, minun, minun eikä kenenkään muun! Miksi te olette kaikki tielläni, tekin? Miksi ette väisty? Miksi ette mene? Lähtekää! Antakaa minulle omani! Antakaa hyvällä, muuten minä hänet otan, niin, minä hänet otan kuitenkin, otan, otan väkisin. Sillä minä tahdon elää, elää hänen kanssansa, elää elämäni ihanimman päivän, uneksia sen suloisimman sydänyön hänen povellansa. Antakaa minunkin elää kerran, kerran vain! Ja sitte kuolla, kuolla hänen kanssansa! Niin, Hilja. Tiedättekö, mitä minä olen päättänyt? Ellen minä tätä toivoani täytetyksi saa, niin kuolkoon sitte hän — ensin.

_Hilja_. Jumala! Jumala!

_Liisi_. Ja sitte kuolen minä, — vasta sitte. Sillä miksi kuolisin vain minä? Miksi ampuisin minä itseni? Että toinen hänen saisi? E-hei. Ei koskaan, ei koskaan.

_Hilja_ (painautuu oven pieltä vastaan itkemään). Niinkö sitte tämä päättyy?!!

_Liisi_. Niin. Muuta pääsyä ei nyt ole enää. Sillä ellen minä tapa sitä, joka on minun tielläni, ja jää rakkauteni tähden elämään ja kärsimään, niin tapan sen, jota rakastan, ja sitte kuolen itse. Se on päätetty. Muuta pääsyä ei ole. Saatte valita, Hilja. Jompi kumpi. Kumpi sitte?

_Hilja_. Eläkää! Eläkää! Minä menen. Lähden. En tahdo olla teidän tiellänne — en kenenkään — en kenenkään tiellä enää.

_Liisi_ (suutelee häntä rajusti). Kiitos! Kiitos, Hilja! Kiitos!

_Hilja_ (riuhtaisekse nopeasti irti). Päästäkää! — — Minä menen. — Hyvästi!! (Poistuu perälle.)

_Liisi_ (huo'ahtaa ikäänkuin helpotuksesta). Onnistuikohan sittenkin?! (juoksee ikkunan luo.) Ei, ei rantaan. — Pihan poikki — tupaan. — — Raukka! Raukka! — — Vaan — kuka tietää? Ehkä — kuitenkin.

_Hemmo_ (tulee nopeasti vasemmalta). Sinä — yksin? Entä Hilja?

_Liisi_. Hän meni!

_Hemmo_. Meni? Minne?

_Liisi_. En tiedä. Ei sanonut. Luultavasti tupaan — lastansa katsomaan.

_Hemmo_. Lasta! Niin, niin. Meidän pikku lastamme.

_Liisi_. Joka siis nyt jää tänne äitinsä kanssa, niinkö? Vai?

_Hemmo_. Niin jäävät.

_Liisi_. Ja Elvi?

_Hemmo_. Hän lähtee. Niinkuin oli päätetty. Ja nyt voin sinuakin kiittää, Liisi. (Ojentaa hänelle molemmat kätensä.) Hyvästiksi myöskin.

_Liisi_. Tokkopahan vielä?

_Hemmo_. Olethan asettanut kaikki kuntoon nyt. Johan täällä alkaa kaikki olla järjestyksessä taas. Anna siis kätesi minulle, että saan puristaa niitä vielä viimeisen kerran!

_Liisi_ (joka on koettanut salaa pitää revolveria selkänsä takana, piiloittaa sen nopeasti taskuunsa ja asettuu uhmailevaan asentoon, kädet selän takana, Hemmon eteen.) Jospa ei kaikki vieläkään olisi valmista?!

_Hemmo_ (hätääntyen). Mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä teit täällä yksin? (Alkaa hakea pöydältä revolveria.) Mitä? Sinä olet ottanut revolverini. Missä se on? Sinä olet ottanut. Sinä pidit sitä, sinä piiloitit sen äsken. Anna tänne se! Anna se heti paikalla tänne! (Tarttuu Liisin käsiin ja vaatii niitä näyttämään.) Näytä kätesi!

_Liisi_ (kiemurrellen, vastustellen). Anna minun olla! Minulla ei sitä ole. No! Katso sitte! (Näyttää molempia tyhjiä käsiään.) Näethän!

_Hemmo_. Sinä valehtelet. Se on sinulla. Mitä sinä teet sillä? Mitä sinä aiot tehdä?

_Liisi_. Minä kai saan itselleni tehdä mitä tahdon. Se on minun asiani.

_Hemmo_. Sinähän raivoat. Olet hullu ihan. Anna tänne se paikalla! (Yrittää jälleen käydä Liisin kimppuun.)

_Liisi_. Anna minun pitää se! Anna minun pitää se, Hemmo! Minä tarvitsen sen. Tarvitsenhan sen, kun täältä lähden. Minunhan nyt pitää täältä lähteä. Sinähän sen sanoit. Sinähän käsket minun lähtemään. Sinähän ajat minut pellolle, kuin koiran, pahemmin kuin koiran. Hemmo! Hemmo!

_Hemmo_. Mutta, taivaan nimessä, ole toki järkevä! Mitä hyötyä tästä lähtee? Olethan jo tarpeeksi kääntänyt taloni mullin mallin. (Ulkoa kuuluu rattaiden ajoa portaiden eteen.) Kas tuossa on jo hevonenkin valmis Elvin lähteä. Voithan olla tyytyväinen siihenkin jo, mitä nyt on tapahtunut. Pyydän sinua siis kauniisti, ystävän tavoin, jos niin tahdot: lopeta, lopeta jo! Jätä ilveesi! Liisi! Liisi!

_Selma_ (tulee perältä, itkien). Nyt hän lähtee. Nyt Elvi lähtee. Etkö edes tule saattamaan, Hemmo? Ja sinä, Liisi? Mikä teillä on? Mitä te täällä teette? Tulkaa! Vaan missä Mikko on? Minne hän on mennyt?

_Hemmo_. Ulkona kai. Hevosen luona.

_Selma_. Ei ollut, ei.

_Liisi_ (katsoen ikkunaan). Tuolta hän juoksee tännepäin, tuvasta.

_Mikon_ (ääni ulkoa). Tulkaa, hyvät ihmiset! Apuun! Auttakaa! Auttakaa!

_Hemmo_. Mitä hän huutaa?

_Selma_. Mitä on tapahtunut?

_Hemmo_. Apua?! Mitä! (Aikoo mennä perälle).

_Mikko_ (rientää samassa kauhistuneena sisään).

_Elvi_ (puettuna matkapukuun tulee hänen jälessään, myöskin aivan pelästyneenä). Voi, Jumala!

_Mikko_. Hilja on hirttäytynyt! Oma Hiljani hirttäytynyt!

_Hemmo, Liisi ja. Selma_. Hirttäytynyt!!! (Kaikki, paitsi Liisi, osoittavat kasvoissaan surua ja kauhistusta.)

_Hemmo_. Missä? Milloin?

_Mikko_ (nopeasti). Tupakamarin pellinnyöriin. Kuulin lapsen itkevän, juoksin katsomaan, ei ollut Hiljaa tuvassa, etsin, löysin riippumasta.

_Hemmo_. Joko kauan, joko kauan?

_Mikko_. En tiedä. Tulkaa! Apuun! (Rientää ulos.)

_Hemmo_. Mennään! Joutuun! (Seuraa Mikkoa.)

_Selma_. Voi, hyvä Jumala! Se siitä tuli.

_Liisi_ (itsekseen puolikovaan). Niinkö se kävi?!

_Elvi_. Ja minkä tähden sitte nyt?!

_Selma_. Kuka hänet tietää?! Hilja raukka!

_Elvi_. Eihän se ole minun syyni. Enhän minä sitä tahtonut — sillä lailla. Voi, äiti, äiti!

_Selma_. Rauhoitu, kultani! Ethän sinä... Päinvastoin. (Vilkaisten ikkunaan.) Kas tuossa he kantavat hänet pihalle. Minä menen myöskin auttamaan.

_Elvi_. Ehkä hän sitte vielä virkookin.

_Selma_. Ehkä — niin — toivotaan. Tulkaa tekin, tulkaa! (Rientää perälle.)

_Liisi_ (joka koko ajan jännitetyin mielin, seisoen yhdellä kohtaa, on seurannut tapahtumia, heittäytyy sohvan nurkkaan ja kääntää kasvonsa seinään päin.) Ei, ei, ei. Minä en voi nähdä kuollutta, en. Mene sinä, Elvi, mene, jos tahdot. Minä en mene.

_Elvi_ (seisoen kirjoituspöydän luona ja pelokkaasti katsoen silloin tällöin ulos). Tuossa hän on tuvan oven edessä nurmella. Nuora on hänen kaulastaan leikattu pois.

_Liisi_ (kuin itsekseen kuiskaten). Nurmella... Leikattu pois! (Väliaika.)

_Elvi_. Mutta hän ei hievahda...

_Liisi_ (kuin äsken). Ei hievahda! (Väliaika.)

_Elvi_. Hemmo koettaa yhä toinnuttaa.

_Liisi_ (kuin äsken). Toinnuttaa! (Väliaika.)

_Elvi_ (kirkaisten). Voi, kuinka siniset kasvot ovat! Ihan siniset! (Vaipuu, kasvot käsiin peitettyinä, tuolille kirjoituspöydän ääreen.)

_Liisi_ (huo'ahtaen kuin helpotuksesta). Siniset — — kasvot! — — (Hän heittää käsivartensa päänsä alle ja oikaisekse sohvalle suoraksi).

(Pitkähkö väliaika. Ulkoa kuuluu levotonta, äänekästä puhelua.)

_Selma_ (tulee sitte itkien sisään perältä). Myöhäistä! Myöhäistä! Ei siinä auta enää mikään.

_Elvi_. Eikö mikään enää?

_Selma_. Ei, ei, ei.

_Liisi_ (ikäänkuin itsekseen, puolikovaan). Ei!

_Hemmo_ (palaa kovasti nyyhkyttäen). Kuollut! Kuollut!

_Liisi_ (kuultuaan Hemmon äänen hypähtää ylös ja kuiskaa). Kuollut!

_Hemmo_ (kävellen edestakaisin huoneessa). Hilja, Hiljani! Kuollut! Poissa! Nyt kun hänet sain. Nyt kun häntä tarvitsin.

_Selma_ (lähestyen Hemmoa). Hemmo! Poikani!

_Hemmo_ (äitinsä kaulassa). Voi, äiti, äiti! Kaikki on minulta nyt poissa. Nyt ei minulla ole mitään enää.

_Selma_. On, Hemmo, on. Ajattelehan vielä! Me, minä ja... ja... lapsesikin.

_Hemmo_. Niin. Lapseni. Onhan se. Senhän unhotin. Pikku poikani, meidän pikku poikamme. Sehän on jälellä. Senhän sain kuitenkin pitää.

_Elvi_. Hemmo! Saanko minä puhua? Uskallanko minä...? Minä tahtoisin pyytää — —

_Hemmo_. Mitä niin?

_Elvi_ (hellästi, kyynelsilmin). Minä pyytäisin... Näetkös! Nythän asia on kokonaan muuttunut — tämän onnettomuuden kautta. Niin. Jos minä nyt — — — jos sinä sittenkin — — — tahtoisit — — Tiedäthän, että minä aina olen sinua ra... rakastanut — — Minä tahdon nyt koettaa — — unhottaa — — Nyt sen ehkä voi — — jos sinä — — tahdot pitää — — huolit minusta, — — niin otetaan — — lapsesi... Minä tahdon sitä hoitaa... kasvattaa... olla sen äiti...

_Hemmo_. Elvi! Elvi! — —

_Elvi_. Niin. Jäädä... jäädä... tänne... vaimoksesi.

_Selma_. Niin, Hemmo, niin. Nythän ei ole mitään esteitä enää tiellä. Pitäähän sitä nyt.

_Elvi_. Jos sinä luulet, että se on mahdollista, niin minä koetan kaikki. Jos se on mahdollista...?

_Hemmo_ (kuin ajatuksissaan). Niin... koetetaan... Voihan... Ehkä se on mahdollista... nyt.

_Liisi_ (asettuen heidän väliinsä). Mutta se ei ole mahdollista.

_Hemmo_. Mitä? Kuinka? Mitä sinä?...

_Liisi_. Sillä _minä_ aion ottaa sen pojan ja kasvattaa sen, olla sen äiti. Minä eikä kukaan muu. Sillä...

_Hemmo_. Millä oikeudella sinä...?

_Liisi_. Sillä _minulle_ Hilja sen jätti. Minulle hän luovutti paikkansa. _Minulle_ hän tiesi sen kuuluvan, kun hirtti itsensä.

_Elvi_. Taivaan Jumala! | Yhtä aikaa. _Selma_. Liisi hyvä! |

_Hemmo_ (sysäten Liisin syrjään). Raivotar! Mieletön! Sinä hänet siis sait itsemurhan tekemään? Sinun on tämä kamala teko!

_Liisi_. Sitte tapan minä vielä senkin, joka nyt uskaltaa tielleni tulla. (On ottanut taskustaan esille revolverin ja aikoo ojentaa sen Elviä kohti.)

_Hemmo_ (tarttuen samassa Liisin käteen, vääntää irti revolverin ja paiskaa Liisin maahan). Vai semmoinen sinä olet! Hullu! Hullu!

_Elvi_ ja _Selma_ (huudahtavat kauhuissaan. Elvi painautuu tuolin taakse. Selma juoksee perälle ja aukaisee oven).

_Liisi_ (taisteltuaan Hemmon kanssa, masentuneena maassa). Saitkos sen sittenkin?! Voititkos sittenkin?!

_Mikko_ (on Selman avatessa ovea, ilmestynyt kynnykselle).

_Selma_. Auttakaa, Mikko, auttakaa! Hän murhaa, hän tahtoo tappaa meidät kaikki.

_Hemmo_. Ei tarvita apua. Tässä on ase. Nyt sen näitte. Tuossa tuo on syypää kaikkeen. Peto, peto hän on, vaan ei ihminen.

_Elvi_. Hemmo! Sinä pelastit minut.

_Selma_. Jumalan kiitos, Hemmo!

_Mikko_ (kuin itsekseen). Onko se sitte ollut mahdollista...?

_Elvi_. Rakas Hemmo! Sano nyt! Vastaa nyt! Voinko minä nyt jäädä?

_Hemmo_. Voit, Elvi. Nyt. Nyt se on mahdollista. Koetetaan nyt elää taas. (Painaa Elviä poveaan vastaan.) (Sitte Mikolle.) Niin, Mikko hyvä! Näin täällä on käynyt. Me olemme kaikki olleet suuressa onnettomuudessa mukana. Te olette Hiljanne kadottanut, kultaisen sydämmen. Häntä säälimme, suremme yhdessä. Mutta meillä on muisto häneltä, — lapsi. Sen olemme me, vaimoni ja minä, päättäneet nyt ottaa tänne kasvatettavaksemme. Teillähän ei voi olla mitään sitä vastaan? Ja tekin voitte asua täällä. Tahi, jos niin tahdotte, jäätte niinkuin ennenkin Takamaalle. Tekin olette meidän omamme nyt. (Puristaa Mikon kättä.)

_Elvi_. Niin, Mikko, niin!

_Mikko_. Nuori rouva siis jää?

_Hemmo_. Nyt hän jää. | _Elvi_. Minä jään. | Yhtä aikaa. _Selma_. Hän jää. Hän jää. |

_Mikko_. Hevonen siis joutaa...?

_Hemmo_. Hevonen on valmis — rouva Blomille.

_Liisi_ (joka sillä välin on noussut polvilleen ja on ollut kyykistyneenä tuolin käsinojaa vastaan, nousee kalpeana ylös verkalleen). Hevonen — valmis — rouva Blomille?!

_Hemmo_. Jos hän tahtoo lähteä täältä sillä lailla pois... palaamatta koskaan enää. Taikka on se valmis noutamaan nimismiestä, jos rouva Blom mieluummin tahtoo tulla murhayrityksestä vangittavaksi. Hän saa itse valita.

_Liisi_. Saa valita?!

_Hemmo_. Muuta vaalia ei ole.

_Liisi_. On. Jos saan takaisin tuon (osottaa revolveria), minkä minulta otit.

_Hemmo_ (revolveri kädessä). Tämän?! Sinun käsiisi en usko sitä koskaan.

_Liisi_. Itseäni varten, Hemmo! Minä pyydän: — muistiksi — matkalle! Kun nyt lähden — kokonaan.

_Selma_ ja _Elvi_. Liisi! Liisi.

_Hemmo_ (pitäen asetta korkealla kädessään). Tämän tarvitsemme tästä päivästä muistiksi me, Elvi ja minä. Sinä et täältä mitään muistia tarvitse etkä saa. (Avaten peräoven.) Mikko on hyvä ja saattaa rouvan kotia ensin. Sitte pidetään huoli kaikesta muusta..

_Liisi_. Täällä minulla nyt sitte ei ole enää mitään tekemistä. (Lyö suonenvedontapaisesti puristetun nyrkkinsä sydäntään vasten ja huudahtaa tukehtuvalla, särkyneellä äänellä.) Ah! — — Ah! (Hoippuu ulos.)

_Mikko_ (seuraa).

_Elvi_ ja _Selma_ (heittäytyvät) Hemmon (kaulaan).

_Esirippu_.

LOPPU.

Helsingissä, Helmikuussa 1909.