Part 4

_Liisi_. Se on ihan Hemmon näköinen.

_Selma_. Eihän niin pienestä voi mitään päättää.

_Liisi_. Voi, täti, voi. Se on varma.

_Selma_. Liisi hyvä, mene sisään! Mene Elvin luo! Pidä hänelle seuraa, kunnes Hemmo tulee. Puhele, lohduttele, ettei hän nyt tulisi katsomaan.

_Liisi_. Mielelläni, täti. (Menee sisään.)

_Selma_ (Liisin jälkeen). Minä tulen heti paikalla. — (Mikolle.) Voi, Mikko hyvä! Minä olen kuullut, minä tiedän nyt, miksi olette tulleet. Onko se sitte todellakin niin?

_Mikko_ (joka on noussut istualtaan). Kyllä se on niin.

_Selma_. Ja ihanko te todella tahdotte...?

_Mikko_. Kyllä, rouva. Tiedätte kai mitenkä asiat ovat?

_Selma_. Olenhan minä jotakin sinnepäin aavistanut. Mutta miksikä sitä nyt pitää, nyt... Ja sillä lailla? Eikö sitä voi toisin järjestää? Niin ettei mitään julkista häväistysjuttua syntyisi?

_Mikko_. Kyllä se jo nyt on niin julkinen häväistys meille ainakin, ettei paremmasta apua. Ja siitä on isäntä lisäksi huolen pitänyt, kun tahtoo meidät pois ajaa.

_Selma_. Puhutelkaa häntä vielä, Mikko hyvä! Ehkä hän vielä jotenkin toisin sen sovittaa.

_Mikko_. Pyytää en minä enää mitään ai'o, en mitään armoa rukoilla. Minulla on nyt oikeus vaatia.

_Selma_. Onkos se oikeus sitte niin selvä? Mistä sen niin varmaan tiedätte? Onkos Hilja mitään sanonut? Hänenhän ensin pitää... ennenkuin te...

_Mikko_. Niin pitää. Ja ell'ei hän sitä tee, niin kylläpähän se lakituvassa selviää.

_Selma_. Ajatelkaahan toki, Mikko, mitä te teette!

_Mikko_. Sitä olen kyllä ajatellut.

_Selma_. Ja kaikkia seurauksia!

_Mikko_. Niitäkin olen ajatellut. Sillä onhan se kunnia nyt jo meikäläiselläkin, jota ei niin vain tahrata saa, ja oikeus, joka ei niin vain loukattavaksi jouda.

_Selma_. Mutta syyttömän kärsimyksiä! Ajatelkaahan, ell'ei meitä muita, niin nuorta rouvaa! Mitäs pahaa hän on tehnyt? Säälikää edes häntä! Kuinkas hänen, raukan, käy?

_Mikko_. Sitä olisi pitänyt hänen miehensä ajatella, kun naimisiin meni, tietäen, mitä oli tehnyt. Ja tokkopahan minuakaan ajateltiin, kun tytärtäni häväistiin? Tokkopahan minuakaan, isää, kukaan säälii kärsimyksistäni nyt? (Pusertaa kyynelkarpalon silmäpieleen.)

_Selma_. Kyllä, Mikko hyvä, kaikki säälimme teitä, Hiljaa, koko tätä asiaa, joka nyt näin on käynyt. Eihän sitä kukaan ole tahtonut. Mistä sen tietää, mitä syitä kaikkeen on voinut olla? Mutta eihän sitä pidä asiaa näin tuhat kertaa pahemmaksi tehdä meille kaikille — teille ja meille. Pitää koettaa kärsimyksiä lieventää, eikä lisätä, ja rikokset sovittaa mielisuosiolla molemmin puolin. Eikö niin, Mikko hyvä, eikö niin? — Kas tuossa onkin poikani. Neuvotelkaa hänen kanssansa nyt!

_Hemmo_ (tulee portista oikealta. Ystävällisesti). Hyvää päivää, Mikko! (Kättelyä.) Näin teidän tulevan ja palasin... Olette täällä Hiljan kanssa?

_Mikko_. Niin, ollaan, kaikki.

_Selma_. Hemmo rakas, minä pyytäisin sinua Mikon puolesta, että järjestäisit sen asian.

_Hemmo_. Mistä teillä on ollut puhe?

_Selma_ (vetäen Hemmon syrjään vasemmalle). Poikani! Minä olen aavistanut, että niin oli laita... Minä näen, että olit kiinni... ja miksi tahdoit... silloin.

_Hemmo_. Mutta sinä et tahtonut, äiti. Vastustit. Tahdoit toisin.

_Selma_. Niin, poikani, niin. Ja nyt on Elvi saanut vihiä.

_Hemmo_. Arvasinhan. Niin piti käydä. Sen piti tulla ilmi.

_Selma_. Kultaseni! Mitä ai'ot tehdä?

_Hemmo_. Teen, mitä on tehtävä, äiti.

_Selma_ (Mikon kuullen). Sinun pitää sovittaa Mikon kanssa, Hiljan kanssa, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi.

_Hemmo_. Niin. Minä tahdon sovittaa kaikki. Minä en voi muuten enää. Minä en jaksa. Minä teen, mitä on tehtävä. Ja se on ainoa keino päästä selville, rauhaan. Se on ainoa oikea keino. Toivon, että tekin, Mikko, tulette olemaan tyytyväinen.

_Selma_ (kummastellen). Mutta mitä ai'ot tehdä?

_Hemmo_. Sen saatte kuulla kohta. Jätä minut nyt vähäksi aikaa, äiti! Mene! Tahdon ensin puhua Mikon ja Hiljan kanssa.

_Selma_ (epätoivossaan). Minä menen, minä menen. (Menee portaikon kautta sisään.)

_Hemmo_ (saattaen äitiään portaikolle asti). Minä kyllä kutsun teidät sitte — kaikki — tänne. (Palaa Mikon luo.) No niin, Mikko! Oli hyvä, että tulitte. Olen teitä kovin odottanut, teitä ja Hiljaa. Sillä se asia on selvitettävä nyt, niinkuin kuulitte.

_Mikko_. Kyllä se sitä on.

_Hemmo_. Vaan missäs Hilja on? Sisälläkö?

_Mikko_. Täällä, tuvassa on.

_Hemmo_. Kutsukaa hänet minun puheelleni! Vaikka tänne puutarhan lehtimajaan. Siellä on rauhallista. Tahtoisin puhutella häntä kahden kesken.

_Mikko_. Tokkopahan siitä mitään hyvää lähtee. Kyllä minä sen arvaan. Eipä teillä liene muuten enää mitään semmoista puhuttavaa, jota minä en saisi olla kuulemassa ja jota minun ei pitäisi kuulla.

_Hemmo_. Ei ole, Mikko, ei. Mutta antakaa minun kuitenkin ensin puhutella Hiljaa kahden. Sitte puhutaan kaikki kolme, kaikki.

_Mikko_. Mitäs isäntä — nyt sillä — tarkoittaa?

_Hemmo_. Nähkääs: tahdon ensin ottaa esille Hiljan kanssa hänen asiansa, sitte ratkaistaan se toinen, se muuttoasia, josta teille silloin puhuin, teidän kanssanne.

_Mikko_. Mutta se on ja pysyy, niinkuin jo olen sanonut, ettei siitä tule mitään.

_Hemmo_. No, no, älkää nyt hätäilkö, Mikko! Olkaa levollinen! Ehkä se nyt kuontuukin toisinpäin. Saadaan sitte nähdä. Vaan tehkää nyt niinkuin sanoin: kutsukaa Hilja luokseni! Ja olkaa itse sen aikaa tuvassa lapsen kanssa!

_Mikko_. No, jos... sitte... Ell'ei tästä muuten mihinkään päästä. (Menee tupaan.)

_Hemmo_ (hänen jälkeensä). Minä odotan häntä lehtimajassa. (Laskeutuu sinne, istuutuu ja sytyttää paperossin.)

_Liisi_ (aukaisee samassa hiljaa lehtimajan yläpuolella olevan ikkunan, josta kumartuu puhumaan, kuiskaten) Hemmo!

_Hemmo_ (hätkähtää, kääntyy). Mikä on?

_Liisi_. Oletko siellä?

_Hemmo_. Kuulethan sen.

_Liisi_. Voitko tulla vähän sisään?

_Hemmo_. Kuinka niin? Mitä varten?

_Liisi_. Vaimosi ei voi oikein hyvin.

_Hemmo_. Tulen vähän ajan perästä. Onhan äitini siellä?

_Liisi_. On.

_Hemmo_. No niin. Minä tulen, jahka joudun.

_Liisi_ (istuutuu ikkunalaudalle ja alkaa viheltää: "La donna e mobile").

_Hemmo_ (kotvan kuluttua). Ole niin hyvä ja pane ikkuna kiinni!

_Liisi_. Miksi?

_Hemmo_. Kun minä pyydän. — —

_Liisi_. Tiedätkös, että Hilja on tuvassa?

_Hemmo_. Tiedän.

_Liisi_. Ja hänen lapsensa?

_Hemmo_. Minun poikani.

_Liisi_. Sanoitko sinä sen nyt?

_Hemmo_. Joko sinä nyt menet pois?

_Liisi_ (riemuisasti). Kyllä! Nyt minä menen. (Sulkee ikkunan ja poistuu.)

_Hilja_ (on, ilman lastaan, tullut tuvan portaille, Mikon seuraamana). Minä menen, isä, menen.

_Mikko_. No, sukkelaan sitte. Tuonne! (Poistuu jälleen.)

_Hemmo_ (on noussut ylös ja menee portille Hiljaa vastaan, jota kättelee). Tule, Hilja, tule! (Menevät lehtimajaan.) Vihdoinkin saan sinut nähdä, vihdoinkin puhua kanssasi. Olen sitä niin kauan hartaasti halunnut. Istuhan — tähän! (Istuutuu ja osoittaa Hiljaa istumaan.)

_Hilja_ (estellen). Kyllähän minä — —

_Hemmo_. Istu toki. Minä pyydän.

_Hilja_ (istuutuu). Olisinhan minäkin halunnut. Ette ole käyneet — — siellä — — kuitenkaan.

_Hemmo_. En ole voinut, Hilja.

_Hilja_. Ymmärränhän sen.

_Hemmo_. En ole voinut, en ole voinut. Ymmärrä se oikein! Minun on ollut niin raskasta, kovin raskasta. Olen jo kauan kärsinyt. Et tiedä, — kuinka! Emmehän ole tavanneet toisiamme, voipa sanoa, ollenkaan — sen koommin.

_Hilja_. Niin — emme.

_Hemmo_. Ja sen jälkeen on niin paljon tapahtunut, minkä ei olisi pitänyt tapahtua. Toisin olisi pitänyt kaiken käydä, — sittenkin niin, kuin minä tahdoin.

_Hilja_. Kai se näin kuitenkin oli sallittu.

_Hemmo_. Sanotaanhan, että jokainen on oman onnensa seppä. Mitäs tämä sitten on? Minä en ymmärrä. Jos tämä on sallimuksen tekoa, niin sallimus on ollut kova, hyvin kova meille, sinulle ja minulle.

_Hilja_. Niinkuin sitte on ansaittu varmaan.

_Hemmo_. Tämmöisenkö palkan rakkaus sitte on ansainnut? En sitäkään ymmärrä.

_Hilja_. Ei kai sitte ole ollut oikeata. Eikä olekaan. Rikosta se on ollut. Siksi se on saanut rangaistuksensa Jumalalta omantunnon vaivoina ja kärsimyksinä.

_Hemmo_. Kaunista on alistua kohtalonsa alle. Minä tunnen sinut jälleen, Hilja. Kuinka leppeä, nöyrä, hyvä sinä olet yhä vieläkin kaikesta huolimatta. Et lainkaan ole muuttunut. Kun katselen sinua, Hilja, on sinussa, ulkomuodossasikin, kaikki vielä jälellä, kaikki, mitä aina olen ihaellut sinussa. Leimansa on kyllä talvi surumielisenä sinuun jättänyt, mutta sekin kaunistaa sinua.

_Hilja_ (leppoisasti). Ei puhuta minusta.

_Hemmo_. Ja kuitenkin meidän juuri nyt on puhuttava sinusta, sinusta ja minusta, siitä asiasta, joka koskee meitä yhteisesti niin läheltä.

_Hilja_. Mikä nyt sitte on tapahtunut, että se on käynyt näin välttämättömäksi?

_Hemmo_. Sanalla sanoen ja pitkittä puheitta, se, että koko se väärä pohja, jolle kaikki on ollut rakennettu, on alkanut horjua ja horjuu jo niin, että koko laitos tuossa tuokiossa luhistuu kokoon. Luonnollistahan on, että niin piti käydä, sillä niin ei pitänyt rakentaa. Luonnollistahan on, että sen petollisen, valheellisen perustuksen pitää tulla ilmi. Sinä tiedät, Hilja, että sinä olet ensimäinen, johon sydämmeni on ollut kiintynyt, syvästi kiintynyt, niin syvästi, että nytkin voin sanoa, että sinä olet ainoa, johon se vieläkin on oikein kiintynyt. Sille perustukselle siis olisi ollutkin rakennettava. Mutta miksi ei niin tehty, sen tiedät myöskin. Vaan se oli väärin, ettei niin tehty. Sen aavistin jo silloin, sen näen selvään nyt. Siinä asiassa meidän ei olisi pitänyt antaa perää toisille syrjäseikoille, kun oma onni oli kysymyksessä. Sillä mitä on äitini voittanut, etten hänen tähtensä, hänen ihmisarkuutensa tähden — sillä muuta se ei ollut hänen puoleltansa — sinua vaimokseni ottanut, kun jo olit minun? Mitä olen minä voittanut, että myöskin hänen tähtensä, heikkoudessani, uhrasin parhaimman osani, vaikkapa sinunkin suostumuksellasi, sinunkin tahdostasi, ja toiseen sitouduin enemmän kylmän harkinnan, kuin todellisen, syvän tunteen perustuksella? Ja lopuksi: mitä olet sinäkään, Hilja raukkani, voittanut, että näin uhrasit itsesi toisten tähden, toisten, äitini ja minun, muka onnelle, rauhalle, ulkonaiselle edulle vain? Emme mitään. Se nähdään nyt. Emme suorastaan mitään. Päinvastoin on vain päivä päivältä, paitsi ulkonaisia kärsimyksiä, vielä enemmän sisällisiä sieluntuskia lisääntynyt niin, etten minä voi ja varmaankaan et myöskään sinä voi sitä kuormaa kauemmin kantaa. Niitä olen koettanut peitellä ihmisten silmiltä, tukehuttaa niitä, vaan nyt se on enää mahdotonta. Nyt täytyy kaiken tulla ilmi, nyt on muutos tapahtuva, nyt on minun tunnustus tehtävä — sinun suostumuksellasi, Hilja, sillä sinä olet tahtonut tämän salaisuuden kuorman nurkumatta julkisesti yksin kantaa, vaikka minun se olisi myöskin ollut yhdessä kannettava kanssasi. Muuten ei nyt enää käy päinsä, — ei sinun eikä minun. Sen tahdoin sinulle nyt ilmoittaa.

_Hilja_ (syvissä mietteissä). Niin. — — Niin. — — Minä sen kyllä näen. — — Minä sen kyllä tunnen, että niin on... että niin pitää tehdä. — — Mutta kuinka — —? Minä en käsitä, kuinka sitte käy?

_Hemmo_. Käyköön, kuinka käykin. Mutta muuta apua ei ole enää.

_Hilja_. Ei sitte ole, ei. Se on Jumalan tahto siis. Eihän semmoiset asiat voi pysyä salassa. Kaikkihan tämänkin jo tietävät varmaan?

_Hemmo_. Isäsi on siitä, nähtävästi, jo ihan selvillä?

_Hilja_. On. Ja tuo vieras rouva näkyy myöskin...

_Hemmo_. Niin, hän. — Hän on lietsonut asian ilmi tuleen. Sen tiedän. Arvasin, että niin tulisi käymään, kun hän tänne saapui. Olin aikonut... Niin, isäsihän on puhunut, mitä esitin, että olisit voinut olla rauhassa?

_Hilja_. Kyllä.

_Hemmo_. Mutta se ei ollut oikein tehty. Niin ei pitänyt tehdä. Hän voi vaatia hyvitystä. Ja hän on oikeassa.

_Hilja_. Ei, ei. Sitä en tahdo. En minä semmoinen ole.

_Hemmo_. Mutta sitä hän tuntui uhkaavan.

_Hilja_. Siihen vain en ikinä suostu. Se on minun asiani eikä isäni. Oikeuteen hän ei saa tätä vedetyksi.

_Hemmo_. Nyt ei hän sitä tarvitsekaan. Toisin tahdon sen sovittaa. Toisin jo senkin vuoksi, Hilja, että hän sinua, joka olet jaloutesi tähden paljon paremman kohtelun ansainnut, kuuluu kovin tylysti, jopa säälimättäkin kohtelevan. Ja siitä on tuleva loppu nyt, siitäkin.

_Hilja_. Mitä minusta — —!

_Hemmo_. Juuri sinusta välitän. Juuri sinun tähtesi on se tehtävä. Semmoista ihanteellista rakkautta, kuin sinun, tähän maailman aikaan harvoin, jos missään enää tapaa. Sen tautta juuri on se palkittava, vaikka niinkin kuin sen vielä voin tehdä. Ja siitä on isäsikin osansa saava. Hänkin, toivon, on sitte oleva siihen tyytyväinen.

_Hilja_. Mutta vanha rouva, äitinne?

_Hemmo_. Äitini, niin?! Hän saa nähdä, kuinka paljon olen tämän asian tähden kärsinyt, väärän asian tähden, jota minun ei olisi pitänyt tehdä hänelle mieliksi.

_Hilja_. Entä vaimonne sitte?

_Hemmo_. Vaimoni?! (Vaipuu ajatuksiin.)

_Hilja_. Hänhän on ihan syytön.

_Hemmo_. Niin.

_Hilja_. Ei, ei. Ei sittenkään. Ei se käy päinsä. Ette saa ilmaista.

_Hemmo_. Mutta hänkin on jo asiasta perillä.

_Hilja_. Jo?! Perillä?!

_Hemmo_. Ja minun yli lankeaa sitä suurempi syyllisyys, etten ollut hänelle mitään puhunut meidän, — sinun ja minun, — välistämme, kun naimisiin menin. Syyttömänä saa hän kanssani kärsiä nyt.

_Hilja_. Onneton! Onneton! Mitä olenkaan tehnyt?!

_Hemmo_. Sinä?! Miksi sinä? Minä, minä sen olen tehnyt. Minä olen syypää. Minä yksin — heikon, horjuvan, velton luonteeni kautta. Mutta nyt tahdon sen korjata. Nyt täytyy minun se korjata, sillä rauhaa ei omatuntoni ennen saa.

_Hilja_. Vaan nythän on kaikki myöhäistä. Tätä asiaa ei saa korjatuksi mitenkään enää ilman rikkomatta kaikkia välejä, teidän ja omaistenne elämää ja onnea.

_Hemmo_. Rikkoutukoot, kun kerran niin pitää. Ja niin pitääkin nyt.

_Hilja_. Ei, ei, ei. Minä en sitä tahdo, en.

_Hemmo_. Muuta pääsyä ei ole enää, Hilja.

_Hilja_. Ei, ei, ei.

_Hemmo_. Ja mitään elämää tämä ei missään tapauksessa sittenkään olisi enää. Onnea vieläkin vähemmin. Elämäni ja onneni ovat muutenkin jo olleet särkyneet, palasina, pirstaleina. Tulkoon sitte meille, mitä tulleekin! Mitä meistä?! Mitä sinä, Hilja kulta, (tarttuu Hiljaa kädestä) aina vain minua ja meitä ajattelet? Olethan jo enemmän kuin tarpeeksi saanut kärsiä.

_Hilja_. Itsehän olen niin tahtonut. Ja tahdon vieläkin, tahdon niin mielelläni, jos vain jotenkin vielä on mahdollista. (Painautuu Hemmon olkapäätä vasten.) Teidän tähtenne teen kaikki, mitä voin, —vaikka mitä.

_Hemmo_ (hellästi). Hiljaseni, Hiljaseni! Sinä olet jo tehnyt enemmänkin, kuin olisit voinutkaan. Nyt on minun tehtävä sinun tähtesi kaikki mitä voin. Ja sen minä tahdon tehdä. Ja minä teen.

_Elvi_ (tulee portaikon kautta pihaan, häntä pitelevät Selma toisesta, Liisi toisesta kädestä, seuraten häntä). Minä tahdon mennä heitä katsomaan, minä tahdon. Missä he ovat, Mikko, Hilja ja hänen lapsensa? Minne he ovat menneet? Minne he ovat menneet?

_Selma_. En minä tiedä, kultaseni.

_Elvi_. Joko he ovat lähteneet? Eihän. Tuollahan hevonen seisoo. He ovat täällä vielä.

_Liisi_. Kyllä he sitte täällä vielä ovat.

_Elvi_. Missä? Minä tahdon heitä nähdä. Minä tahdon varmuutta. Tuvassako ehkä? Niin, niin, siellä he ovat. Päästäkää, päästäkää! (Riistäytyy irti ja juoksee tupaan.)

_Liisi_. Menköön, täti! Tässä ei auta enää mikään.

_Selma_. Voi, Liisi kulta! Mitä tästä nyt tulee?!

_Hemmo_ (joka Elvin juostessa pihaan on hypähtänyt paikaltaan, menee puutarhan portille, Hiljan seuraamana vähän matkan päässä). Kas niin, äiti! Se on selvä nyt. Täällä on Hiljakin. Tule, Hilja, tule! (Ottaa Hiljaa kädestä ja vie hänet pihaan äitinsä luo.) Ja Elvi?

_Selma_ (hätääntyneenä). Hän meni tupaan. — Hilja hyvä!! — — Hemmo rakas!!

_Hemmo_. Tulkoon nyt Elvikin! Ja Mikko myös —! (Aikoo mennä tupaan päin.) Minä kutsun heidät kaikki. Kas tuossa! — —

_Elvi_ (palaa samassa, Mikko jälessä). Missä hän on, Hilja?

_Hemmo_. Tässä, Elvi, — tässä hän on. Minä — —

_Elvi_ (seisahtaa silmänräpäykseksi, tuijottaen Hiljaan, ja syöksyy sitte Hemmon luo, tarttuen häntä käsivarresta). Hemmo, Hemmo! Onko se totta? Onko se totta? Sano! Onko se totta?

_Hemmo_. Minä tahdoin... Minun täytyy se tunnustaa. Se on niin...

_Elvi_ (vaipuu kirkaisten Hemmon eteen maahan).

_Hilja_ (peittää, itkien, kasvonsa ja kyykistyy kiikkulaudalle).

_Selma_. Jumala! Hän pyörtyi! Elvi! Elvi kulta! Hän pyörtyi! Viedään hänet sisään, Hemmo! Kannetaan!

_Hemmo_ (nostaen Elvin käsivarrelleen). Minä puhun kanssanne vielä, Mikko. (Kantaa Elvin sisään, Selman häntä auttaessa ja seuratessa.)

_Hilja_ (nousten ylös, Mikolle, joka on pysähtynyt tuvan portaiden eteen). Isä! Sen kuulitte nyt. (Rientää tupaan.)

_Mikko_. Sen kuulin nyt.

_Liisi_ (joka välähtelevin silmin on taaempana seisonut, sanoo voitonriemuisesti kuiskaten Mikolle). Nyt sen kuulitte! (Juoksee oikea käsi ojossa, vasemmalla kädellä portaissa hamettaan edestäpäin kohottaen, nopeasti portaikon kautta sisään.)

_Mikko_ (katsoo hetkisen vakavana eteensä, kääntyy sitte ja menee tupaan).

_Esirippu_.

KOLMAS NÄYTÖS.

(Hemmo Kaltimon työhuone. Oikealla ikkuna ja sen edessä kirjoituspöytä. Samalla puolella, etualalla, tupakkapöytä ja sen ympärillä kolme nojatuolia. Perällä, keskiseinässä, ovi eteiseen, oikealle siitä kirjakaappi ja vasemmassa peränurkassa uuni. Vasemmassa seinässä, likempänä uunia, myöskin ovi, josta etualalle päin iso sohva. Sohvan yläpuolella riippuu peuran sarvet, pyssyjä, metsästyslaukku y.m. metsästyskaluja sekä kuvia ja tauluja, joita myöskin on muilla seinillä. Sohvapöytä ja tuolit ovat sysätyt, miten kuten, tieltä, että sohvan edusta olisi tyhjä.)

(_Elvi_ makaa tainnoksissa sohvalla. _Selma_ on hänen edessään lattialla polvillaan, kastellen hänen ohimojaan hajuvedellä, jota myöskin antaa hänen haistella. _Hemmo_ istuu sohvan laidalla, pidellen Elviä kädestä _Liisi_ seisoo, nojaten selin kirjoituspöytään, ja katsoo hellittämättä Hemmoon.)

_Hemmo_. Hän virkoo nyt!

_Selma_. Hän virkoo. — — Liikuttaa huuliaan.

_Hemmo_. Ja nyyhkyttää. — — On hyvä, jos puhkee itkuun.

_Elvi_ (aukaisee silmänsä, heittää kätensä Selman kaulaan ja purskahtaa hysterilliseen itkuun). Äiti! — — Äiti!!

_Selma_. No, kultaseni! Kultaseni, no!

_Hemmo_ (on samassa noussut ylös ja menee Liisin luo; puolikovaan). Minä pyydän: poistu, Liisi, poistu!

_Liisi_ (myös puolikovaan). Vaan jos vielä tarvitset... minua?

_Hemmo_ (ottaa Liisiä käsivarresta ja tahtoo viedä häntä eteisen ovelle). En tarvitse...

_Liisi_ (kääntyy ja menee vasemmalle vievälle ovelle). Ehkä. Menen tänne — siltä varalta kuitenkin. (Poistuu vasemmalle.)

_Elvi_ (tyyntyen). Äiti! — —

_Selma_. Mitä, kultaseni?

_Elvi_. Ja sinä, Hemmo! Istu tähän!

_Hemmo_ (istuutuu Elvin viereen). Mitä tahdot sanoa, Elvi...?

_Elvi_ (tarttuu toisella kädellään Hemmoa, toisella Selmaa kädestä). Niin. Tahdon... tahdon puhutella teitä. Tahdoin sanoa... (Alkaa jälleen nyyhkyttää.)

_Hemmo_. Mitä niin, Elvi hyvä? Älä nyt!

_Selma_. Niin, koetahan rauhoittua nyt, Elviseni.

_Elvi_. Tahdoin sanoa, että... kyllä on... parasta, että... minä... lähden... että minä jätän teidät...

_Hemmo_. Kuinka?!

_Selma_. Mitä sinä nyt?! — —

_Elvi_. Niin, niin... että lähden... pois... vanhempieni luo... kotiin... kokonaan. (Purskahtaa itkuun ja painautuu Hemmon rintaa vasten.)

_Hemmo_. Mutta, Elvi!...

_Selma_. Elvi kulta, ajattelehan, ajattelehan toki! Mitä tästä tulee? Mitä ihmiset sanovat? Eihän sitä nyt niin saa! Voihan sitä antaa anteeksi. Hemmo pyytää sinulta anteeksi... koettaa sovittaa, sovittaa vast'edes kaikki. Pahahan se on ollut, hirveän paha. Eihän sitä kukaan hyväksy. Mutta tapahtuuhan sitä, tapahtuuhan. Ja voihan sen antaa anteeksi, eikö niin? Ja elää sitte hyvin... Unhottaa, unhottaa!... Voihan sitä? Ajattelehan toki ensin.

_Elvi_. Minä olen sitä jo ajatellut...

_Selma_. No? Annathan sinä anteeksi? Hemmohan pyytää?

_Hemmo_. Niin, Elvi. Se on minun velvollisuuteni. Olen tehnyt väärin sinua kohtaan.

_Elvi_. Antaa anteeksi — niin. Sen voi...

_Selma_. Tietysti, tietysti.

_Elvi_. Mutta unhottaa, unhottaa!...

_Selma_. Senkin voi — aikaa myöten. Aika kyllä tuo, — unhotuksenkin.

_Elvi_. Ei, äiti, ei.

_Selma_. Kuinka: ei? Voi, voi!

_Elvi_. Päinvastoin: — sen muistaa aina. Ja mitä on elämämme silloin, meidän yhdyselämämme, Hemmon ja minun?! Ei, ei.

_Selma_. Ei, Elvi, ei. Ei se ole niin. Eihän, Hemmo? No, miks'et sinäkin puhu? Sanohan sinäkin jotakin!

_Hemmo_ (nousten ylös ja alkaen kävellä huoneessa eestaas). En tiedä, en tiedä, äiti.

_Selma_. Kuinka et tiedä?! — Niin. Eihän tässä ole minun asiani puhua teidän kanssanne nyt. Minä menen. Jätän teidät kahden kesken. Minä olen vain tiellä tässä. Puhelkaa, selvittäkää, sopikaa! (Suutelee Elviä otsalle.) Kultaseni, kultaseni! Tehkää se! Ja sinä, Hemmo rakas! (Halailee Hemmoa.) Minun tähteni, minun tähteni! (Menee, pyyhkien silmiään, vasemmalle.)

_Elvi_ (kotvan äänettömyyden jälkeen). Sano, Hemmo! Eikö se ole parasta, että teen niin? Enkö minä, mielestäsi, ole oikeassa siinä, mitä sanoin?

_Hemmo_. Voinko minä siihen nyt vastata? Minä olen sinulle tunnustanut, mitä minulla oli tunnustettavana. Sen johdosta olen sitte pyytänyt sinulta anteeksi, että olen tehnyt väärin sinua kohtaan. Ja sinä olet jo ajatuksesi lausunut, jo päätöksesikin tehnyt ja sen minulle ilmoittanutkin. Minä en tiedä, olisiko minulla sitte enää mitään oikeutta pyytää sinua vielä jäämään, jos niin voin kysymyksesi ymmärtää.

_Elvi_. Oikeutta? Pyytää?

_Hemmo_. Oikeutta, niin, pyytää, jos näin, ensi myrskyn tultua, sen enempää kysymättä, kuulematta, paikalla olet valmis lähtemään... ilman muuta jättämään kaikki.

_Elvi_. Mitä sillä tarkoitat, Hemmo?

_Hemmo_. Sitä, että mihin sinun tunteesesi voin minä nyt sitte vedota?

_Elvi_. Todellako? Olisiko sinulla ehkä joku syy? Ehkä tosiaankin olen tehnyt väärin siinä, etten ensin ole kysynyt, onko sinulla mahdollisesti joku selitys, joka voisi tätä asiaa lieventää, jolla voit puolustaa itseäsi ja joka ehkä voisi...

_Hemmo_. Muuttaa ajatuksesi, vaikuttaa päätökseesi, niinkö?

_Elvi_. Niin, en tiedä, olisiko se mahdollista. Mutta minä tahdon joka tapauksessa kuulla, minkä nojalla sinä minulta niin paljon vaadit, vaadit enemmän, kuin minä luulen voivani tehdä.

_Hemmo_. Minä en voi, Elvi, sinulta mitään vaatia. Minä toivon sinun puoleltasi vain ymmärtämistä.

_Elvi_. Ja minä olen sanonut, että minä tahdon sinulle antaa anteeksi. Tahdon siis myös koettaa ymmärtää sinua.

_Hemmo_. Silloin sinun samalla pitää myöskin ottaa huomioon minun tunteeni, ihmisluonteen heikkous ylimalkaan.

_Elvi_. Nyt semmoinen, joka tahtoo jakaa elämänsä useamman välille, paloitella sydämmensä ja tarjota sen mureneita milloin millekin, niinkö? Kelle onneksi? Tokkopa itselleen? Ei ainakaan muille, — niille, joille noita sirpaleita siroitellaan.

_Hemmo_. Kenen on elämä ehjä? Missä on onni täydellinen? Ken ei sitä etsi? Harva ei hairahdu. Se vain voi todellakin anteeksi antaa, joka kaikki oikein ymmärtää.

_Elvi_. Hyvä! Minä tiedän siis, että, ennenkuin minut jo tunsit ja vaimoksesi otit, Hemmo, olit etsinyt ja ehkä löytänytkin onnesi toisen luota. Tämä, suhteesi Hiljaan, on nyt tullut ilmi. Sattumalta, — en voi sanoa. Olet sen kyliä itse...

_Hemmo_. Tunnustanut ja tahtonut tunnustaa.

_Elvi_. Niin. Mutta pakosta.

_Hemmo_. Sisällisestä omantuntoni pakosta.

_Elvi_. Nähtävästi kuitenkin ulkonaisesta. Sillä Liisin osa, niin hämärä kuin se vieläkin minulle on, on sittenkin tässä ollut kylliksi huomattava.

_Hemmo_. Olkoon niin! Minä myönnän sen, että hän on ollut välikappaleena tässä. Mutta siitä, mitä itse jo olen meistä sinulle puhunut ja minkä verran sinä itse hänet tunnet, tiedät, että hänessä ei piile muuta, kuin sokea koston ja hävityksen henki.

_Elvi_. Joka on jostakin varmaan johtunut?

_Hemmo_. Halveksitusta rakkaudesta, loukatusta itserakkaudesta vain, — senhän jo pitäisi olla sinulle selvä.

_Elvi_. Uskon sen sitte. Hän on tietänyt sinusta enemmän kuin minä ja on sentähden paljastanut lemmensuhteesi Hiljaan. Mutta onhan samalla nyt tuon asian kautta paljastunut toinenkin: meidän välimme, sinun ja minun. Mitä se on ollut ja mitä se olisi ollut? Miksi olet minut nainut? Jos rakkaudesta, — niin mitä on silloin Hilja sinulle ollut? Tahi jos hänellä on vielä sydämmesi, niin mitä olen minä silloin sinulle, vaikka olenkin vaimosi? Ja miksi silloin hänet jätit ja minut nait? Missä ovat nyt oikeat tunteesi? Jos toista rakastat, niin olet vain toista rakastavinasi. Sillä eihän sydämmesi toki voi olla jaettu, — jaettu ainakaan rehellisesti. Vai kuinka, Hemmo?

_Hemmo_. Ei. Sen tunnen kyllä nyt. Ja siksi olenkin kaikki sinulle tunnustanut.

_Elvi_. Olet siis katunut naimistasi, Hemmo? Hiljan heitit, minun otit ja nyt olet jo minuunkin väsynyt. Niinkö häilyväinen sinä siis oletkin? Intohimoko se sinussa sitte vain tyhjänä vaahtona kuohuu ja poreilee? Oi, kuinka säälittävä onkaan tuon tyttö paran kohtalo! Vaan onko minunkaan sitä paljoa parempi?! Jos semmoinen olet, miksi tahdoit minut näin onnettomaksi tehdä?

_Hemmo_. Minä en ole tahtonut olla silmissäsi parempi, kuin olen, ja siksi olen ilmaissut sinulle sen mitä nyt tiedät. Etten jo tunnustanut sitä sinulle pyytäessäni sinua vaimokseni, siinä olen voinut tehdä, ja sen näen nyt, olen tehnyt väärin. Mutta onnettomaksi minä en ole tahtonut kumpaakaan teistä tehdä. Ja mitä sinuun tulee, niin ilman mieltymystä, ilman kiintymystä sinuun minä sinua en ole nainut, sen kyllä tiedät itsekin. Niin, minä rakastuin sinuun ja — saatoin sinut naida.

_Elvi_. Saatoit?

_Hemmo_. Niin — saatoin.

_Elvi_. Vaan Hiljaa?...

_Hemmo_. Häntä en saattanut naida.

_Elvi_. Vaikka olisit tahtonut?

_Hemmo_. Vaikka olisin tahtonut.

_Elvi_. Kuinka? Rakastit häntä, vaan et voinut?... Miksi?

_Hemmo_. Siksi, että me ihmiset heikkoudessamme teemme ja usein olemme pakoitetut tekemään paljon — toisten ihmisten tähden.

_Elvi_. Särkemäänkö oman ja toisten elämän, onnenkin?

_Hemmo_. Valitettavasti — niin, kun tahtoo uhrautua toisen hyväksi.

_Elvi_. En ymmärrä, Hemmo. Se on turha veruke, joutavaa puhetta.

_Hemmo_. Mutta kuitenkin on asianlaita ollut niin — tässä tapauksessa. Erilainen asemamme, Hiljan ja minun...

_Elvi_. Nykyaikaan, tämmöisessä asiassa? Kuka ottaa niitä seikkoja huomioon, jos todellakin...?

_Hemmo_. Tuomitset jälleen liian aikaiseen ja liian ankarasti. Sillä siinä asiassahan juuri toiset — omaiset, lähimmät etupäässä — asettavat oman näkökantansa, — yhteiskunnallisen aseman, eri sivistystason j.n.e. — toisen sydämmen asiaa korkeammalle. Ja näin sitä välistä alistuu ja kärsii, vaikka tahtoisikin... toisin.

_Elvi_. Olisit siis todellakin aikonut ottaa Hiljan...?

_Hemmo_. Olisin. Aioin.

_Elvi_. Äitikö siis vastusti? Hän tunsi valinne, Hiljan ja sinun, ja sittenkinkö...?

_Hemmo_. Kun sinuun tutustuin, kun sinut nain, ei äitini, sen uskon, tuntenut, minkälainen välimme Hiljan kanssa todellisesti oli, yhtä vähän kuin minäkään tiesin, mihin seuraukseen se oli johtanut, mihin tilaan hän jo oli joutunut. Onhan asioita, joita ei puhu äidilleenkään, joilla ei tahdo tuottaa surua rakkahimmalleenkaan. Ja Hiljaa, häntä en ollut moneen kuukauteen edes nähnytkään. Kun tämän sinulle olen sanonut, ehkä nyt on asia vähän selvempi, ehkä nyt on tekoni lieventynyt, ehkä nyt jo ymmärrät kaikki?

_Elvi_. Nyt minä ymmärrän. En tiedä, mitä sanoa nyt. Onnettomat! Onnettomat! Mihin asemaan olemmekin joutuneet?! Ja Hilja, Hilja, mitäs hän? Miks'ei hän?...

_Hemmo_. Hän, hän on vain hiljakseen kärsinyt. Alusta pitäen tähän päivään saakka — yksin kärsinyt. Ja tahtoo vieläkin kärsiä — rakkautensa tähden — yksin.

_Elvi_. Se on käsittämätöntä, Hemmo.

_Hemmo_. Sille, joka ei häntä tunne. Sillä hän — kuule vielä sekin! — itse ei tahtonut, kun pidin velvollisuutenani tehdä hänelle rehellisen miehen tarjoumuksen, tulla tänne emännäksi talooni.

_Elvi_. Hän? Köyhän alustalaisen tyttö ei tahtonut tulla ison kartanon emännäksi, kun tarjottiin? Vieläpä rakkaudesta? En ole moista kummaa kuullut. En ymmärrä enkä voi sitä ymmärtää.