Part 2

Kun jälkiruoka alkoi olla loppuun syöty, arveli Pekka ajan tulleen taas pistää jalkansa piinapenkkiin. Huoaten kumartui hän hapuilemaan jalkineitaan. Aivan oikein, tuossa on vasen kenkä. Pekka veti sen jalkaansa. Mutta missä on toinen? Pekka kurottaa jalkaansa niin pitkälle kuin ulottuu, koettelee joka taholle, kurkistaa lopuksi pöydän alle, mutta — kenkä on kadonnut. Samassa ilmaisee tuolien liike, että noustaan pöydästä. Pekka kavahtaa pystyyn, peräytyy tuolineen aivan seinän viereen, ja, piiloittaen oikean jalkansa vasemman taakse, tekee sieltä kankeita kumarruksia isännälle ja emännälle. Sitten istuutuu hän miettimään, miten tästä pälkähästä pääsisi. Mutta vaikealta se näyttää. Hänen ympärillään on taaja piiri naapuripitäjien rouvia, jotka juuri ovat päässeet puhumaan piikojensa ominaisuuksista, ja hän tietää kokemuksesta, että sitä puheenainetta saattaa riittää loppumattomiin.

Ja kaiken muun lisäksi näkee hän Ellin kävelevän puutarhassa. Tuli ja leimaus! Hän hypähtää tuolilta, mutta vaipuu jälleen istumaan. Hänen ajatuksensa alkavat mennä sekaisin.

Mutta silloin näkee hän oven suussa »Mustin» ja »Mustin» suussa jotakin. Oman kenkänsä! Hänen verensä kuohahtaa, ja hän unohtaa, missä hän on.

»Koira s—na!» huutaa hän kuin rajamies, ja on kahdella harppauksella ovella. Kiivas potku lennättää »Mustin» eteiseen, ja hämmästyneet vieraat näkevät pyylevän nimismiehen kenkä kädessä katoavan kirkkoherran kamariin.

Ensiksikin luullaan Pekan joutuneen suunniltaan ja kauhistus on yleinen. Mutta kun Pekka on saanut asian selittää, muuttuu kauhistus suureksi nauruksi, johon Pekka ei kumminkaan ota osaa. Kiiruimman kaupassa antaa hän valjastaa hevosensa ja ajaa kotia sellaista vauhtia, että itse Jehu, vanhan ajan kuuluisin hevosmies, olisi hänestä jäänyt kauvas jälelle.

* * * * *

Pari päivää sen jälkeen sai Pekka Ellin ja ylioppilas Salon kihlauskortin. Ja kun ensimäinen tuska oli mennyt ohi, siunasi hän mielessään suutaria ja »Mustia», jotka olivat estäneet hänet tekemästä suuren tyhmyyden.

Kohtalonsa kantoi hän miehen tavalla. Hän käsitti nyt, että Vapunpäivänä on nuorten kevätjuhla, ja että hänen oma nuoruutensa jo aikoja sitten oli mennyt. Elli ei koskaan saanut tietää, mitä tärkeätä Pekalla olisi ollut hänelle sanottavaa tuona merkillisenä Vapunpäivän iltana.

URHEILUA.

En ole mikään urheilija, sen todistaa jo koko ulkomuotoni ja automaattisen vaa'an viisari, joka aina tekee hyvin arveluttavan pyörähdyksen, kun astun vaakalaudalle ja pistän kymmenpenniseni »jalopeuran kitaan». Tuo pahuksen viisari osottaa tosiaankin niin suuren kilomäärän, ettei minulla ole pienintäkään toivoa päästä maailman, eipä edes Suomenkaan »mestariksi» missään Marathon-kilpailussa. Huoneessani ei ole mitään »palaestronia» (universaali-hirsipuu olisi mielestäni sopivampi nimitys), ei mitään rautakangilla yhdistettyjä tykinkuulia, joiden nostelemisesta toiset saavat terveyttä ja pitkää ikää, toiset taas kolme kyynärää multaa ja raskaan kiven nokkansa päälle, eikä tuota »käsivarrenvahvistajaksi» sanottua gummikapinetta, joka olisi kenties hyvinkin tarkoituksenmukainen, kun vaan ensiksi saisi käsivartensa siksi vahvoiksi, että sitä voisi käyttää.

Tällä en suinkaan tahdo sanoa, ettei minussakin toisinaan urheilunhenki heräisi. Kun kauniina talvipäivänä näen somien nuorten neitosten reippain askelin, helisevät luistimet käsivarrellaan rientävän luistinradalle päin, alkaa mielessäni kajastaa nuoruuden muistoja, ja ehdottomasti luon silmäyksen tuonne loukkoon, jossa luistimeni jo kauvan, sangen kauvan ovat saaneet rauhassa ruostua. Mutta silloin kuvastuu sieluni silmien eteen luistinrata, sen keskellä kaksijalkainen elefantti, joka vimmatuilla ponnistuksilla koettaa pysytellä takaraivoansa kantapäitänsä ylempänä, ja ympärillä satakunta henkeä kumpaakin sukupuolta, joiden suupielet ovat vetäytyneet hyvin lähelle korvia ja hartiat tutisevat hillittömästä naurusta. Ja se elefantti olen _minä_. Silloin häviävät kaikki nuoruuden unelmat, leijona, joka oli valveutumaisillaan, uupuu jälleen uneen.

Kun näen polkupyöräilijäin somissa puvuissaan nuolen nopeudella kiitävän sivuitseni, herää jotakin kateuden tapaista rinnassani ja huoaten silmäilen uskollisia »alamaisiani», jotka minua kyllä vakavasti, vaan hitaasti, niin vietävän hitaasti kuljettavat eteenpäin. Kerran nousi urheiluhenki ihan ilmikapinaan, ja läksin kuin läksinkin tallustelemaan polkupyöräkauppaan. Kadulla tapasin kumminkin erään urheilua harjoittavan ystäväni ja kysyin häneltä, oliko kuinkakin vaikeata ajaa polkupyörällä. Vastaus oli yhtä lyhyt kuin masentava: »Se joka ajaa kovaa, ajaa muiden yli, se taas, joka ajaa hiljaa, ajaa itsensä yli.» Vieläpä tuo riiviö uskalsi pilkatakin minua; silmäillen ruumistani, joka peitti suuren osan hänen näköpiiriänsä, lausui hän myrkyllisesti: »Polkupyöriä ei sitäpaitsi käytetä kuormien kuljetukseen.» Suuttuneena läksin kotiin ja säästin luultavasti sen kautta kirurgisen sairaalan lääkäreiltä paljon vaivaa.

Niin on nyt laitani, vaan niin ei aina ole ollut. Oli aika, jolloin minussakin piili urheilijan siemen, jopa työnteli esille heikkoja oraitakin. Heti kouluun tultuani aloin ikäisteni kanssa uutterasti harjoittaa paininlyöntiä, tappelua ja tukkanuotanvetoa. Voitonseppele näistä kilpailuista ei tosin tullut laakerin, vaan rottingin muodossa ja annettiin puolueettomasti sekä voittajalle että voitetulle, mutta eihän Suomi ole mikään Hellas, ja tuohon asiain järjestykseen tottui piankin. Ja vielä muistan nuo kauniit kuutamoillat koulukaupunkini luistinradalla, kun tuli viidentoistavuotiaana koulukavaljeerina näyttää taitoaan samanikäisille neitosille. (Huomattava on, että yhteiskoulut siihen aikaan olivat yhtä tuntemattomat kuin langaton sähkötys ennen Marconia.) Silloin saivat sääret teräksen jäntevyyden ja urheilijanalku astui suuren kehitysaskeleen eteenpäin. Mutta urheilijaa minusta ei kumminkaan ole tullut, ja voisinpa melkein panna vuosipalkkani vetoon vanhaa virsuparia vastaan, ettei minusta koskaan tulekaan. Siihen on syynä harmittava seikkailu, joka pitkiksi ajoiksi tukahdutti minussa kaikki urheilunharrastukset, niin pitkäksi, ettei harrastuksesta nyt enää ole mitään hyötyä.

Eräänä talvena monta, monta vuotta sitten olin virkaatekevänä opettajana eräässä maaseutukaupungissa — nimi ei kuulu asiaan. Kun pikkukaupunkilaisten ensimäinen epäluulo, jolla he aina katselevat kaikkea vierasta, on haihtunut, ja on ennättänyt hiukan tutustua heihin, niin huomaa heissä paljonkin miellyttäviä ominaisuuksia. Niin oli asianlaita ainakin täällä. Pian tutustuin sekä virkamiehiin että porvareihin, sekä rouviin että neitosiin, ja ystäviä oli minulla kymmenittäin. Siihen aikaan olinkin vielä sorea, solakka poika ja kykenin yhtä hyvin katsomaan lasin pohjaan kuin neitosten silmiin. Voisinpa tässä luetella joukon muitakin hyviä ominaisuuksia, mutta jääköön se tekemättä. Oma kiitos... Sanon vain, että olin jokseenkin täydellinen »seura-ihminen».

Niin kului aika hauskasti. Milloin katseltiin lasien pohjiin, milloin taas neitosten silmiin, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin kaiken maailman lasit. Ja tilaisuutta oli jälkimäiseen yltäkyllin. Jonkinlainen huvitteluraivo näytti vallanneen tuon hyvän kaupungin: perhekutsuja, tanssiaisia, rekiretkiä, seuranäytelmiä j.n.e. oli tuhkatiheään. Eikä kulunut pitkää aikaa, kun jo huomasin, että olin auttamattomasti liian syvälle katsonut Anna Alasen tummansinisiin silmiin ja — voinhan, sen myöntää — luonut pienen syrjäsilmäyksen hänen isänsä lujasti raudoitettuun kassakaappiin, jossa huhu kertoi olevan »tukkueltuna tuhansia». Ukko Alasta pidettiin kaupungin äveriäimpänä miehenä, mutta muuten oli hän aivan »vanhaa juurta». Hän joi tusinan jättiläistotia illassa, kiroili kuin kaartin aliupseeri, puri mälliä kuin merimies ja kertoi kaskuja, joita naisväki läksi pakoon. Usein ihmettelin, mitenkä tuommoisesta rosoisesta korpikannosta oli voinut puhjeta niin suloinen vesa kuin Anna oli, sillä suloinen hän oli sinisilmineen ja kultakutrilleen, ja koko hänen olentonsa oli kuin ihmisten sekaan eksyneen keijukaisen.

Annan seuraa aloin kaivata yhä enemmän; en tahtonut enää ollenkaan viihtyä muualla kuin hänen läheisyydessään. Eikä hänelläkään näyttänyt olevan mitään minua vastaan; pari kertaa olin saanut häneltä silmäyksen, joka pani sydämeni riemusta sykähtelemään. Mutta pääkaupungin oloihin tottuneena en ollenkaan tiennyt, mikä merkitys pikkukaupungissa pannaan tytölle osotettuun kohteliaisuuteen. En ymmärtänyt ollenkaan salata tunteitani; tanssin Annan kanssa yhtä paljon kuin kaikkien muiden neitosten kanssa yhteensä, olin hänen alituinen seuralaisensa rekiretkillä j.n.e. Pian alkoivatkin »tätien» päät kallistella toisiinsa päin ja heidän kätensä tehdä salaperäisiä viittauksia. Kuta enemmän aika kului, sitä kiivaammiksi kävivät nuo liikkeet, ja lopuksi pyörivät koko vanhemman naismaailman käsivarret kuin myllynsiivet. Mutta minä olin onnellinen enkä huomannut mitään.

Olen unohtanut mainita, että paras ystäväni kaupungissa oli Riekki Reijonen, virkamies eräässä sikäläisessä pankkikonttorissa. Me olimme aivan eroamattomat — ihan kuin Castor ja Pollux, kuten kaupungin kirjallisesti sivistynyt kunnallisraatimies sanoi. Mutta kohtalo oli päättänyt, ettei tämä ystävyys ikuisesti kestäisi. Ja tämän päätöksen toimeenpanoa auttoi se seikka, että Riekki oli aivan vimmatusti iskenyt silmänsä samaan impeen, jonka kuvaa ininä kannoin sydämessäni. »Tätien» liikkeistä huomasi hän piankin, että hänen asiansa alkoivat. olla arveluttavalla kannalla. Silloin alkoi hän hautoa päässään hornanmoisia tuumia, joiden tarkoituksena oli kukistaa minut ja saattaa hänet itsensä tuon ihanan immen ja lujasti raudoitetun kassakaapin herraksi ja omistajaksi. Mutta minua kohtaan oli tuo kavala käärme yhtä ystävällinen kuin ennenkin.

Hän teki ensiksi kaikellaisia pieniä kokeita — vasta jälkeenpäin olen ne sellaisiksi huomannut. Niinpä hän m.m. eräässä iltamassa kävi »terästämässä» totilasiani saadakseen minut humalaan, mutta menestyksettä. Sen jälkeen kompastuin pari kertaa Annan kanssa tanssiessani taitavasti asetettuun »ämmänkoukkuun». Tanssijamaineeni oli kumminkin siksi vakaantunut, ettei se tuosta suurestikaan kärsinyt. Mutta että hänen aikeensa vihdoinkin onnistuivat, siitä on hänen kiittäminen — urheilua, joka siihen aikaan kulkutaudin tapaan alkoi »suuresta maailmasta» levitä näillekin rauhallisille syrjäseuduille.

Pari vuotta aikaisemmin oli kaupunkiin Pohjanmaalta tullut muutamia »siirtolaisia», jotka toivat mukanaan suksensa ja hiihtämistaitonsa. Kun siirtolaisperheen nuoret neitoset ensi kerran liikkuivat noilla oudoilla kulkuneuvoilla, herätti se kaupungin nuorissa herroissa niin suurta mieltymystä, että ennen pitkää jokaisella täysi- ja puolikasvuisellakin tytöllä oli sukset, ja hiihtourheilu oli täydessä vauhdissa. Ei liene tarvis mainita, että herrat tietysti olivat mukana. Niin kehittyi kaikista taitavia hiihtäjiä, jotka ohjasivat suksensa minkälaisesta jyrkänteestä tahansa.

Minun kaupungissa ollessani oli ollut melkein lumeton talvi, niin ettei hiihtäminen juuri voinut tulla kysymykseenkään. Mutta helmikuun alkupäivinä tuli ankara lumituisku, ja sen mentyä oli maassa paksulta lunta. Näin olivat asiat, kun Riekki eräänä päivänä tuli luokseni.

Hetkisen aikaa juteltuamme jonninjoutavia, kysyi hän sivumennen:

»Osaatko hiihtää?»

»En», vastasin minä, »olen kyllä aikonut opetella, mutta minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta siihen.»

»Vai niin», lausui hän ja käänsi puheen muihin asioihin.

Saman päivän illalla tuli hän kertomaan, että oli päätetty seuraavana päivänä panna toimeen yleinen hiihtoretki. (Hän itse oli sen tietysti puuhannut.) »Ei se vaikeata ole», sanoi hän, kun rupesin estelemään, »eihän sinun toki sovi olla poissa urheilusta, jota koko kaupunki niin suuresti ihailee. Arvosi siitä alenisi. Olenkin jo kaikkialla kertonut sinun olevan taitavan hiihtäjän. Hankin sinulle hyvät sukset, joilla kyllä tulet toimeen.»

Näistä sanoista kasvoi itseluottamukseni, ja niin päätin kuin Columbus lähteä purjehtimaan tuntemattomalle merelle.

Kun seuraavana aamuna saavuin kokoontumispaikalle kaupungin laitaan, oli jo suurin osa seuraa koolla. Silmäni etsivät heti Annaa, ja tuolla hän seisoikin niin somana valkoreunaisessa turkissaan. Riekki toi minulle sukset ja antoi minulle samalla muutamia ohjeita, joita, vaan hajamielisesti kuuntelin, sillä huomioni oli kokonaan kiintynyt Annaan. Tuskin oli Riekki poistunut, kun jo siirryin Annan viereen, ja me aloimme tuttavallisesti puhella.

»Nyt tulee oikein hauska päivä», sanoi hän. »Olen äärettömästi mieltynyt hiihtämiseen. Ja tehän kuulutte olevan oikea mestari siinä taidossa.»

»Olenhan minä vähän hiihdellyt»; valehtelin minä rohkeasti, luottaen Riekin vakuutukseen, ettei siinä mitään taitoa tarvittu. »Mutta minne käy matka?»

»Hiihdämme vain penikulman päähän tehtailija Kallion luokse, juomme siellä kahvit ja palaamme toista tietä takaisin.»

Tuo penikulma pani minut vähän aprikoimaan, sillä olin tottunut pitämään sitä jokseenkin pitkänä matkana, mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin, sillä lähtömerkki annettiin ja koko seurue läksi liikkeelle.

Heti alussa huomasin, ettei tuo hiihtäminen niinkään helppoa ollut. Jalat eivät mitenkään tahtoneet suksilla pysyä; huomasin että muiden suksissa oli jalan kohdalla karvainen nahka, mutta minun suksissani paljas puu ja sekin peevelin liukas. Kun olin työntänyt jalkani lenkkeihin niin tiukkaan, että tunsin nahan varpaistani heltiävän, sain ne toki viimein pysymään. Vasen suksi luisti kyllä, mutta oikea oli vastahakoinen kuin porsas, jota korvista läättiin vedetään. Se ei tahtonut ollenkaan kulkea ja sen alta kuului omituinen kariseva ääni. Ponnistin kaikki voimani, hoipertelin sauvojeni nojassa, ollen joka hetki mennä nenälleni, mutta turhaan. Ennen pitkää huomasin olevani hyvän matkaa Annasta jälellä ja hiihtäväni erään toisen neitosen rinnalla. Tavallisissa oloissa ei tämä olisi ollut mikään ylenkatsottava paikka, sillä tyttö ei ollut hullumpia hänkään, mutta nyt ajattelin vain Annaa.

Kim olin jäänyt noin kolmekymmentä askelta jälelle, kääntyi Anna ja kysyi:

»No, ettekö tule?»

»Kyllä», vastasin minä ja ponnistelin vimmatusti, mutta Annaa en enää saavuttanut: töin tuskin pysyin uuden seuralaiseni rinnalla.

Näin, kuinka Anna kävi tyytymättömän näköiseksi ja alkoi hiihtää yhä vinhemmin. Ei suinkaan hän voinut otaksua, että niin mainio hiihtäjä, kuin minä muka olin, ei voisi pysyä hänen rinnallaan, jos vaan tahtoisi. Olin kiukusta pakahtua, kun näin, että Riekki kohta anasti minun äskeisen paikkani. Uusi seuralaiseni rupatteli lakkaamatta, mutta minun puoleltani oli keskustelu hyvin yksitavuista. Olinkin jo aivan hengästyksissä ja tunsin, kuinka hiki alkoi joka paikasta tunkea esiin. Äkkiä virkkoi seuralaiseni:

»Nyt tulee hauska alamäki.»

Samassa huomasinkin, kuinka edellä hiihtäjät toinen toisensa jälkeen hävisivät näkyvistä, ikäänkuin olisivat vajonneet maan alle. Kohta olimme mekin mäen reunalla.

Minun täytyy tunnustaa, ettei tuo »hauska alamäki» minua lainkaan miellyttänyt. Se oli jyrkkä kuin seinä ja korkea kuin kirkontorni. En voinut käsittää, kuinka ihmiset, joidenka täytyi noudattaa voimassa olevaa »painolakia», voivat siinä ollenkaan pystyssä pysyä. Mutta niin he kumminkin tekivät. Vilahdus vaan, ja tuolla he jo alhaalla kiisivät eteenpäin paljon pienentyneessä koossa. Aivan kääpiöiltä he näyttivät, niin korkea oli mäki.

Olin korjaavinani suksiani ja jäin siten viimeiseksi, mutta nyt oli armon aika lopussa.

»Hoi, etkö tule jo?» hoilasivat miehet.

»Joutukaa, joutukaa!» huljuttivat naiset.

Minusta näytti mäki tulevan yhä korkeammaksi, kunnes se mielestäni oli todellinen Schreckhorn. Alhaalla olevat ihmiset pienenivät kärpästen kokoisiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa siekailla, jos mieli pelastaa arvonsa. Ummistin silmäni ja hiihdin umpimähkää eteenpäin.

Lukijani, oletko koskaan unissasi ollut syöksyvinäsi pohjattomaan kuiluun? Siinä tapauksessa voit kuvitella tunteitani, kun nyt yhtäkkiä menetin sekä maaperän jalkaini alla että sukseni ja tunsin olevani paljaan ilman varassa. Unessa on kumminkin se etu, että pudottuaan löytää itsensä omassa, lämpimässä vuoteessaan, mutta kun minä tulin tajuihini, olin päälläni pohjattomassa kinoksessa. Suu, sieramet, silmät ja korvat olivat täynnä lunta; tukehtumaisillani ponnistelin päästäkseni tukalasta asemastani, mutta turhaan, kunnes parikymmentä vahvaa kättä tarttui koipiini ja tempasi minut ylös semmoista vauhtia, että aivoni velloutuivat sekaisin.

Tuskin olin saanut silmäni auki, kuu huomasin, että olisi ollut parempi pysyä lumen peitossa. Ympärilläni oli koko seurue: kaikkien kasvoista kajasti mitä vilpittömin iloisuus ja harmillista tirskunaa ja hökötystä kuului joka haaralta. Tuhat tulimmaista, tuossa aivan edessäni hirnui Riekki kuin vanha kyytikoni tallin hajua tuntiessaan, ja häntä säesti hopeanheleällä naurullaan Anna, minun Annani! Hänellekin tuotti siis onnettomuuteni iloa. Sydämeni tuli surulliseksi.

Kun vihdoin olin löytänyt uskottomat sukseni, ja seurue nauranut tarpeekseen ja tyhjentänyt kokkapuhevarastonsa, lähdettiin taas liikkeelle. Mutta eipä retki enää huviretkellä tuntunut. Oikean jalan suksi kävi yhä vastahakoisemmaksi; tuntui siltä kuin olisi jalkani sidottu kiinni satapiikkiseen äkeeseen. Takinkauluksen alle tunkeutunut lumi alkoi sulaa ja valui pitkin selkää saappaisiini. Ja väsynyt aloin olla kuin koira.

Sen lisäksi näytti koko seutu muuttuvan sveitsiläiseksi vuoristoksi. Tuli mentäväksi alas mäkiä, joihin verraten äskeinen oli kuin mitätön muurahaiskeko. Minkä hornan kattilan pohjaan tuo kirottu Kallio lieneekin tehtaansa rakentanut!

Tarvinneeko minun kertoakaan, että jokaikisessä mäessä uudistui tuo äskeinen näytelmä. Vaihtelua oli kumminkin se, että väliin tein ilmassa viisi kuperkeikkaa, väliin taas kymmenen, toisin ajoin tulin alas päälleni, toisin jaloilleni. Tätä menoa jatkui siksi, kunnes enää yksi mäki oli laskettava ja tehtaan savutorvi jo pelastavana majakkana törötti edessäni.- Mutta nytpä täyttyi kärsimyksen kalkki reunojansa myöten.

Olin taaskin jäänyt viimeiseksi mäen päälle ja läksin hiihtämään alas, jonkinlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä tuumaillen, mikä osa ruumiistani tällä kertaa saisi pahimmat kolaukset. Kumma kyllä, pää sin kaatumatta puoliväliin mäkeä ja luulin jo olevani pelastettu, kun yhtäkkiä tunsin kovan nykäyksen ja kuulin omituisen ritisevän äänen. Olin laskenut kuivan petäjän ohi, ja eräs ulospistävä oksa riisti »nimettömistäni» sen osan, jota intiaanit eivät käytä, mutta jota Euroopassa pidetään vallan välttämättömänä. En kumminkaan heti housuvahinkoani huomannut. Kaatumatta pääsin alas ja aloin jo olla hiukan paremmalla tuulella, kun edellinen osa matkan vaivoista oli päättynyt. Mutta tuskin olin muiden joukkoon saapunut, kun naiset kiljahtaen kaikkosivat kaikkiin ilman suuntiin ja miehet päästivät sellaisen naurunrähäkän, että mäet kajahtelivat Pian selvisi minulle asianlaita, mutta samassapa oli mittanikin täysi.

Sanaakaan sanomatta otin sukset Olalleni ja aloin painaa läheistä taloa kohti, jonka portilla näin tuon tutun punaisen kievaripylvään. Toiset kyllä koettivat estellä minua, luvaten hankkia minulle lainahousut, mutta en ollut heitä kuulevinanikaan. Nöyryytys oli ollut liian katkera.

Kievarista otin hevosen kaupunkiin. Tiellä juolahti mieleeni ruveta lähemmin tarkastelemaan suksiani, noita kiusankappaleita. Silloin huomasin, että minua kohtaan oli harjoitettu kavalaa koiruutta. Oikean jalan suksessa oli suuri sälö, joka nähtävästi oli tekemällä tehty, ja aivan jalansijan kohdalle oli lyöty leveäkantainen rautanaula.

»Ah, Riekki ystäväni», huusin sanomattomasti raivostuneena, »kunpa saisin elää niin kauvan, että ennättäisin näillä hyvillä suksillasi selkäsi pehmittää!»

* * * * *

Kun seuraavana aamuna, hyvin levottomasti nukuttuani heräsin, olin kuin noiduttu kuningas »Tuhannessa ja yhdessä yössä». Ruumiini alaosa ei tosin ollut mustaa marmoria, mutta sen sijaan raskasta lyijyä. Ja ennen iltaa sairastuin vuoteen omaksi. Lääkäri selitti minun vilustuneen; se mahtoi tapahtua, kun hikisenä läksin ilman päällysvaatteita ajamaan kaupunkiin. Sain ankaran kuumeen, joka pari viikkoa piti minut seinien sisäpuolella.

Kun terveeksi tultuani jälleen läksin ulos, olivat ensimäiset ihmiset, jotka kohtasin, Anna ja Riekki — kävellen käsikoukussa! Maailma musteni silmissäni, mutta ponnistaen kaikki tahdonvoimani saatoin kumminkin mennä heitä onnittelemaan. Sen muistan, että ääneni oli silloin käheä; sanat tahtoivat väkisinkin kurkkuun takertua. Riekin kasvoissa olin huomaavinani jonkinlaisen pahan omantunnon ilmauksen, Anna taas näytti kylmältä ja ylpeältä.

Riekki oli osannut käyttää hyväkseen sairauttani. Taitavasti pannen liikkeelle kaikellaisia keksimiään juttuja, oli hän pikkukaupunkilaisten herkkäuskoisiin mieliin saanut luoduksi minusta kuvan, joka ei suinkaan ollut imarteleva. Varsinkin Annalle oli hän kertonut aivan kauheita asioita. Sitä hän ei olisi koskaan uskaltanut tehdä, jos olisin jalkeilla ollut. -Ja saatuaan Annan mielen käännetyksi minusta, kosi hän — millä menestyksellä, käynee jo edellisestä selville.

Kohta sen jälkeen loppui viransijaisuuteni, ja iloinen olin, kun pääsin lähtemään tuosta kirotusta kaupungista. Silloin päätin myöskin olla koskaan harjoittamatta urheilua, olipa se minkä nimellistä tahansa. Tähän saakka olen päätökseni pitänyt.

* * * * *

Useampia vuosia yllämainittujen tapausten jälkeen satuin matkallani samaan kaupunkiin. »Porvariklubissa» tapasin useita vanhoja tuttavia, niiden joukossa Riekin, joka näytti hyvin laihtuneelta ja ränsistyneeltä. Juteltiin siinä yhtä ja toista, mutta mitä pitemmälle ilta kului, sitä levottomammaksi tuli Riekki. Vihdoin kellon lyödessä kymmenen, kavahti hän pystyyn, sanoi kiireiset jäähyväiset ja seuraavassa silmänräpäyksessä näin hänen kantapäittensä vilahtavan ovessa.

»Mikä miehelle tuli?» kysyin kummastuneena.

Silloin sain kuulla, että jollei Riekki viimeistään kello 10 ole kotona, saa hän Annaltansa kotiripityksen, joka ei ole mikään salarippi, vaan kuuluu kadulle saakka.

Keijukaisesta on tullut syöjätär.

Entäs tuo lujasti raudoitettu kassakaappi? — Kohta häiden jälkeen löi Riekin appiukko kintaat pöytään ja tyhjä kassakaappi meni huutokaupassa 63 markasta 16 pennistä.

Onneton hiihtoretki on siis lopultakin päättynyt minulle onneksi.

»VAHTI».

Syyskesällä muutamia vuosia takaperin tapasin matkustaessani junassa vanhan ystäväni, insinööri Pekka Oittisen, jota en ollut nähnyt useampaan vuoteen.

Hän oli sillä aikaa »purjehtinut avioliiton tyyneen satamaan», kuten hän runollisesti kyllä sanoi, ja hänen huuliltaan virtasi innokkaita ylistyslauluja pyhän aviosäädyn onnellisuudesta. Niinpä niin, hänellä oli siihen aikaan vielä jokseenkin lyhytaikainen kokemus tästä »säädystä»; ken tietää, mikä sävel hänen lauluissaan tätä nykyä on. Hän oli juuri palausmatkalla ulkomailta, missä hän valtion matkarahoilla oli muutamia kuukausia oleskellut tutkimassa sikäläisissä virastoissa käytettyjä matonpölyytyskoneita, joista hänen tuli senaatin asettamalle komitealle antaa lausunto. Sydämensä pohjasta sadatteli hän Suomen hidaskulkuisia junia, jotka eivät kyllin nopeasti kiidättäneet häntä armaan eukkonsa syliin.

Minun paatunut vanhanpojan sisuni ei oikein jaksanut sulattaa Pekan ylistyksiä, ja uskalsinpa lausua pari sävyisää sanaa vanhanpojan vapaan elämän puolesta. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Pekka joutui aivan haltioihinsa.

»Senkin vanha, lahonnut pölhö!» huusi hän. »Epäiletkö minun, kokeneen miehen sanoja? Kyllä minä... Niin, nytpä tiedän. Rangaistukseksi saat seurata minua kotiini näkemään, minkälaisista onnenpäivistä sinä, samoinkuin moni muukin pässinpää, olet kieltäytynyt. Ei mitään vastaväitteitä, asia on päätetty!»

Eikä siinä vastaanponnisteleminen auttanut, vaikka kyllä koetin huomauttaa, kuinka sopimatonta olisi, että vieras henkilö tulisi jälleennäkemisen riemua häiritsemään. Pekka oli hämäläinen ja tämän heimon tunnettu itsepäisyys oli hänessä kehittynyt korkeimpaan huippuunsa. Olin jo puoleksi voitettu, kun juna saapui sille asemalle, jolle Pekan tuli jäädä. Ja kun sitten hänen armas Annansa, joka oli tullut miestänsä vastaanottamaan, ja jonka nähdessäni minun mielessäni täytyi tunnustaa ystäväni ylistysvirret jossakin määrin oikeutetuiksi, innokkaasti yhtyi Pekan kehotuksiin, suostuin lopuksi, varsinkin kun matka ei ollut pitkä eikä minulla ollut mitään erityistä kiirettä.

Tunnin verran ajettuamme saavuimme Pekan kauniiseen kesähuvilaan. Portilla oli vastassa suunnattoman suuri newfoundlandilainen koira, jonka karheaääninen haukunta muistutti leijonan karjuntaa. Se tervehti hyvin ystävällisesti rouvaa, mutta näytti hampaitansa Pekalle ja minulle.

»Se on Vahti, josta olen sinulle kirjoittanut.» sanoi rouva ja kääntyen minuun jatkoi:

»Sain kohta mieheni lähdettyä tämän koiran lahjaksi veljeltäni. Se ei vielä tunne isäntäänsä. Etkö häpeä, Vahti!» huusi hän samassa, kun koira vihaisesti murahti Pekan yrittäessä taputtaa sitä päähän. »Se ei tahdo suostua kehenkään muuhun kuin minuun,» selitteli hän ja kutsui koiran luoksensa.

»Olisipa lanko itse saanut pitää tuollaisen pedon,» sanoi Pekka hieman tyytymättömänä. »Näyttääpä siltä, kuin tässä täytyisi taistella isäntävallasta oman koiransa kanssa!»

Koko illan pysytteli Vahti uskollisesti meidän seurassamme, mutta sen epäluulo Pekkaa ja minua kohtaan ei näyttänyt lainkaan laimenevan. Se piti meitä nähtävästi hyvin arveluttavina lurjuksina. Kun Pekka vaan laski kätensä vaimonsa vyötäisille, taputteli häntä tai teki muita nuoren aviomiehen tavallisia hullutuksia, nousivat Vahdin selkäkarvat pystyyn, ja illallista syödessämme piti se tarkasti silmällä, ettei kumpikaan meistä pistäisi veitsiä ja lusikoita taskuumme. Anna rouva oli oikein liikutettu koiran uskollisuudesta, mutta Pekka alkoi jo hiukan noitua tuota valpasta vartijaa.

Aivan hovimestarin tavoin saattoi Vahti pariskuntaa makuuhuoneen ovelle, kun myöhään illalla erosimme levolle mennäksemme. Kun ovi sen nenän edessä suljettiin, pudisteli se tyytymättömänä päätänsä, varmaankin kummastellen emäntänsä rohkeutta, kun uskalsi tuollaisen roikaleen kanssa jäädä kahdenkesken. Sitten alkoi se sitä suuremmalla tarkkaavaisuudella pitää silmällä minun liikkeitäni. Minua tuo tarkastus ei ollenkaan miellyttänyt, jonka vuoksi pujahdin ulos ja suljin oven.

Kun ilta oli erinomaisen kaunis, läksin vielä pienelle kävelymatkalle ihailemaan elokuun kuutamoa. Noin puolenyön aikaan palasin huvilaan ja aioin astua sisälle, kun uhkaava murina, joka kuului eräästä pimeästä loukosta eteisessä, pysähdytti askeleeni. Tuo kirottu Vahti, jonka jo olin unhoittanut, muistutti minua huomattavalla tavalla olemassa olostaan ja näytti varmasti päättäneen kieltää minulta sisäänpääsyn.

Mitä nyt tehdä? Jos yritin pyrkiä sen ohi, oli jokseenkin luultava, että Vahdin hampaiden väliin jäisi kappale uusista housuistani ja siihen kuuluva osa koipea. Astuin kuitenkin koetteeksi askeleen eteenpäin puhutellen Vahtia kaikkein lempeimmällä äänelläni, mutta seurauksena oli vaan yhä äkäisempi murina hämärässä välkkyvän, uhkaavan hammaskarsinan takaa. Katsoin siis viisaimmaksi peräytyä ja vetäydyin hiljalleen ulos.

Olinpa todellakin tukalassa asemassa. Siinä seisoin ohut takki ylläni, kolkossa yöilmassa; lahjomaton Kerberus sulki minulta tien makuusuojaani ja huvilassa nukkuivat kaikki, niin etten voinut kutsua heitä avukseni. Enhän edes tiennyt, missä palvelijat makasivat. Tunnin ajan kävelin edestakaisin huvilaa ympäröivässä pienessä puistossa, sadatellen ystävääni, hänen rouvaansa, koiraansa ja kaikkea, mikä hänen omansa oli, ja lopulta itseänikin, kun olin ollut niin tyhmä, että olin keskeyttänyt matkani joutuakseni tällaiseen satimeen.

Värjötellessäni siinä seinustalla, kädet syvällä taskuissa, huomasin äkkiä jotakin, mikä sai toivon kipinän syttymään rinnassani. Yksi huvilan akkunoista oli hiukan raollaan. En tiennyt mihinkä huoneeseen se kuului, mutta pääasiahan oli päästä katon alle, kyllä kai siellä sitten löytäisin oman huoneeni. Tuossa tuokiossa olin akkunan luona ja vedin sen kokonaan auki. Ruumiini muoto ja paino eivät tosin ole erittäin edulliset kiipeämisyrityksille, mutta akkuna oli siksi matalalla, että ilman suurempaa vaivaa sain, sivumennen sanoen, jokseenkin pyöreän vatsani hinatuksi akkunalaudalle. Mutta ennenkuin silmäni olivat sen verran tottuneet pimeyteen, että olisin nähnyt, mikä huone se oli, tömisi äkkiä maa takanani, kuului kiukkuinen haukahdus ja tunsin, kuinka lujat hampaat iskivät kiinni toiseen kantapäähäni. Tein epätoivoisen ponnistuksen, kenkä irtautui jalastani ja minä menetin tasapainoni, pudoten päälleni johonkin märkään, kylmään ja sakeaan, joka oli minut tukehduttaa, kunnes, koipieni piirtäessä ilmassa puoliympyrän, rojahdin selkä edellä lattialle.

Hetken aikaa makasin melkein tajuttomana. Sitten aloin vähitellen huomata, että olin vielä elävien joukossa ja etteivät raajani olleet varsin pahoja vammoja saaneet. Raapasin tulitikkuun valkean ja näin olevani — ruokasäiliössä. Allani oli suuri munakori aivan rutistuneena ja vieressäni kaatunut piimäsaavi, johon akkunasta pudotessani olin sukeltanut ja jonka sisällys nyt hitaasti valui tukastani, parrastani ja vaatteistani. Lattialta noustessani pudotin vielä hyllyltä jauhovakan, joka kaiken muun hyvän lisäksi tyhjensi päälleni runsaan siunauksensa. Eipä minun totta tosiaan olisi tarvinnut hävetä pahimmankaan lurjuksen rinnalla, jota konsanaan Amerikan vapaassa maassa on koristeltu tervalla ja höyhenillä.

Ensi tehtävä oli tietysti pyrkiä pois tästä kovan onnen paikasta. Mutta voi kauhistus! Ovi oli lukossa ja niin tukevaa tekoa, että heti huomasin mahdottomaksi yrittääkään päästä ulos sitä tietä. Ja kun katsoin ulos akkunasta, näin ystäväni Vahdin kykkivän sen alla, hyvin verenhimoinen ilme silmissään. Olisin kyllä voinut kolkuttaa ja huutaa, kunnes joku talossa olisi herännyt ja tullut minut pelastamaan, mutta minua kammotti se nauru ja pilanteko, joka epäilemättä tulisi osakseni yöllisen seikkailuni johdosta. Katsoin sen vuoksi parhaaksi odottaa, eikö Vahti kenties kyllästyisi vahtimiseen ja menisi tiehensä, niin että huomaamatta voisin päästä huoneeseeni, jossa pukisin ylleni toiset vaatteet, enkä aamulla olisi tietävinäni, mitään aikaansaamastani hävityksen kauhistuksesta.

Istahdin sen vuoksi huoneen nurkkaan ja aloin mietiskellä tämän matoisen maailman surkeutta. Mutta siinä mietiskellessäni painuivat vähitellen silmäni umpeen — matkan ja seikkailujen! tuottama väsymys voitti — ja tuota pikaa olin purjehtinut Höyhensaarille...

Kimeä kirkuna, joka olisi saanut maatuneen luurangonkin nousemaan haudastaan, herätti minut jälleen todellisuuteen. Edessäni seisoi tukeva hämäläinen piika, joka silmät kauhusta ympyriäisinä kiljui niin, että vieläkin sitä muistellessani pintaani karmii. Ja tuskin olin päässyt jaloilleni, kun jo Pekka ja hänen vaimonsa peljästyneinä syöksyivät sisään — totta puhuen kumpikin sangen kevyesti puettuna — ja akkunan alla ystäväni Vahti piti oikein pakanallista menoa, yrittäen useampia kertoja hypätä akkunasta sisään, mikä ei kumminkaan onnistunut. Enpä tahdo kuvailla niitä minuutteja, jotka sen jälkeen seurasivat, mainitsenhan vain, että lopuksi sain asian täydellisesti selitetyksi, vaikka tukeva hämäläistyttö ei näyttänyt minua oikein uskovan, ja pääsin pakenemaan huoneeseeni, jonne suureksi nautinnokseni pian joka taholta alkoi kuulua naurunhohotusta ja tirskunaa.