Part 3

Kun sitten olin saanut toiset vaatteet ylleni ja puutarhasta oli tuotu toinen kenkäni, josta Vahti odotellessaan oli muodostanut kiinalaisen mandariinin jalkineen, tultiin kutsumaan aamiaiselle. Sainhan siinä niellä koko lailla pilkkaa, mutta kun sen ohessa sain niellä kelpo aamiaisen, tuli mieleni vähitellen tasapainoon, niin että kun rouva lupasi toimittaa Vahdille selkäsaunan, »kun vaan hänen veljensä parin kuukauden kuluttua tulee heillä käymään, sillä kukaan muu ei uskalla sitä lyödä», minä jalomielisesti luovuin tästä loistavasta hyvityksestä. Vahtiin ei tämä jalomielisyys näyttänyt tehoavan enemmän kuin rouvan nuhteetkaan, sillä sen silmissä olin yhä vain näkevinäni kiihkeän halun tehdä minun ruumiissani anatomiallisia tutkimuksia.

Kun sitten aamiainen oli syöty ja Pekka tyhjentänyt koko sukkeluusvarastonsa, joka, sivumennen sanoen, ei ollut kovin runsas eikä monipuolinenkaan, päätettiin lähteä pienelle aamukävelylle. Pekan ja minun vaatimuksesta jätettiin kumminkin Vahti kotiin ja teljettiin varmemmaksi vakuudeksi Pekan työhuoneeseen.

Olimme ehtineet kappaleen matkaa huvilasta, kuu Pekka huomasi unohtaneensa paperossikotelonsa ja palasi sitä noutamaan. Me rouvan kanssa istuuduimme kiveliö ja aloimme pakinoida. Ehdimme siinä pohtia ilmat, ja säät, Kalle Kakkisen uusimman romaanin ja rouvan parhaimman ystävättären avioerojutun ja aijoimme juuri ryhtyä parjaamaan yhteisiä tuttaviamme, kun äkkiä pisti päähämme, että Pekka viipyi merkillisen kauvan.

»Missähän se mieskulta taas kuhnustelee?» sanoi rouva. »Parasta, että lähdemme häntä etsimään.»

Samassa sattui silmäyksen! rikkipureskeltuun kenkääni, ja mieleeni muistuivat Vahdin terävät hampaat. Minua pöyristytti.

»Olisikohan tuo peto...?»

En uskaltanut ajatella pitemmälle, vaan nousin kiireesti ja aloin melkein juoksujalkaa rientää huvilaa kohti, niin että rouva tuskin saattoi minua seurata.

Huvilassa oli kaikki hiljaa; ainoastaan keittiöstä kuului astioiden helinää. Henkeäni pidätellen seisoin Pekan huoneen ovella. Sieltä ei kuulunut luiskaustakaan.

Vavisten, peljäten saavani nähdä kamalan näytelmän, rohkaisin vihdoin mieleni ja avasin oven.

Olihan siinä silmieni edessä näytelmä, vaikkei juuri niin kamala kuin olin peljännyt.

Seljällään permannolla, pää vedellä täytetyssä sylkilaatikossa makasi Pekka hievahtamatta, kasvot kiukusta tulipunaisina. Hänen päällään seisoi Vahti, katsoen häntä tarkasti silmiin ja päästäen tyytymättömän, murinan ja näyttäen hampaitaan, kun hän vain vähänkään äännähti tai liikautti itseään. Koira ei nähtävästi tahtonut vahingoittaa Pekkaa, jota hän kai luuli varkaaksi, vaan pitää häntä kiinni, kunnes toiset ennättäisivät avuksi.

Näky oli niin hullunkurinen, että huomattuamme, ettei Pekalla ollut sen suurempaa hätää, sekä rouva että minä purskahdimme kaikuvaan nauruun, josta ei tahtonut loppua tullakaan. Vihdoin tointui rouva kumminkin sen verran, että saattoi kutsua koiran pois ja Pekka pääsi nousemaan ylös.

Häntä ei ollenkaan naurattanut. Useamman minuutin ajan saastutti hän ilmaa jumalattomilla sanoilla, kuivatessaan päätänsä, joka oli ainakin puoli tuntia lionnut sylkiastiassa. Hän näytti kokonaan unohtaneen aviosäädyn onnen ja ärjyi rouvalleen niin kiukkuisesti kuin olisi hän ollut naimisissa jo kaksikymmentä vuotta. Vahtikin lienee vaistomaisesti huomannut »iskeneensä kirveensä kiveen»,-sillä yhtäkkiä pyörähti se ympäri ja luikki häntä koipien välissä ulos.

Päivällisiin saakka menosi Pekka kuin pahinkin kotityranni, niin että Anna-rouva alkoi jo peljätä hänen rakkautensa sammuneen sylkilaatikkoon ja vuodatella katkeria kyyneliä. Mutta kun sitten päivällispöydästä Pekan nenään nousi makea vasikanpaistin tuoksu, alkoi hänen sisunsa sulaa, eikä oltu vielä jälkiruokaan ehditty, kun jo hänkin nauroi koko tapaukselle. Vahtikin, joka oli saanut meiltä muutamia makupaloja, alkoi jo nähtävästi saada meistä paremmat ajatukset. Ja niin päättyi tämä myrskyisesti alkanut päivä sulaan sovintoon. Ja kun seuraavana päivänä matkustin, oli keskinäinen luottamus ja ystävyys kehittynyt niin pitkälle, että Vahti kohteliaasti saattoi minua portille ja jäähyväisiksi heilutti häntäänsä...

Vahdin myöhemmistä elämänvaiheista en ole kuullut. Mutta jos joskus tulen niin rikkaaksi, että pääsen huvilan omistajaksi, tahtoisin kernaasti jonkun Vahdin sukulaisista talonvartijaksi. Silloin ainakin saisin itse korjata omenat puutarhastani ja yöjalkalaisten kevytmielinen suku pysyisi loitolla taloni rajoista.

»KESÄLAITUMELLE».

Onnellisimpia hetkiä vanhanpojan elämässä on kieltämättä se varhainen aamuhetki kesäkuussa, jolloin Helsingin asemalla istuu liikkeelle lähtevässä junassa ja näkee asemasillalla töllöttävien tyhjäntoimittajain naamojen yhä vinhempää vauhtia vilahtavan ohi. Sillä edellytyksellä nimittäin, että on edessä pitempi kesäloma ja matka käy jonnekin sisämaahan »kesälaitumelle». Tämän hetken onnellisuus on sitäkin suurempi, kun viimeksi kulunut neljännestunti on ollut tukalimpia, mihinkä hiljainen ja rauhaa rakastava mieshenkilö saattaa eläessään joutua. Kylkiluut ovat saaneet muistiaisia pariltakymmeneltä luisevalta kyynäspäältä, liikavarpaat ovat magneetin tavoin vetäneet puoleensa suurimman osan kaikista liikkeellä olevista korkoraudoista niihin kuuluvine painavine tallukkoineen ja älykoppa on ollut litistymäisillään pannukakuksi senkin seitsemän matka-arkun ja korin välissä, joita hikiset ja läähättävät kantajat ovat edestakaisin kiidätelleet. Tästä kiirastulesta on nyt ilman pahempia vaurioita selviydytty ja juna lisää vauhtiansa, ja yhä kauvemmaksi jää kaupunki pölyineen, tuoksuineen, jyrisevine ja vonkuvina raitiovaunuineen, jäätelöryssineen, polkupyöräilijöineen, muotinukkineen ja — ennen kaikkia — politikoitsijoineen. Muutamia viikkoja saa toki olla rauhassa tuolta kaikelta ja paljolta muulta, jota ei tässä viitsi luetellakaan. Helpotuksen huokaus pääsee rinnasta ja mielihyvällä pistää mies tupakaksi.

Niin tein ainakin minä, kun juna porhalsi ohi Kaisaniemen keilaradan, jonka katolla pari kirkuvaa katupoikaa, pääkaupungin viimeisinä edustajina, liekutti jäähyväisiksi hyvin epämääräisen värisiä nenäliinoja.

Olin matkalla oikein maan sydämeen, satasaarisen järven rannalle, mielessä monen kyrmyniskaisen ahvenen, solakan hauven ja punasilmäisen särjen surma. Siellä aioin viettää kesäni erakkona yksinkertaisessa mökissä, herkutella reikäleivällä ja viilipiimällä ja kerätä uusia voimia kestääkseni taas talvikauden n.s. kulttuurielämän pyörteissä.

Niin, juna oli päässyt täyteen vauhtiinsa ja minä aloin tarkastella matkatovereitani. Hyvä tuuleni aleni muutamia asteita, kun huomasin lähimpänä naapurinani olevan tukevan perheenemännän, mukanaan hyvällä alulla oleva aritmeettinen sarja »kotikasvuisia», yksivuotiaasta lukkarinkokelaasta puolikasvuiseen, kesakkonaamaiseen pojanroikaleeseen saakka. Minä en suinkaan vihaa lapsia, pois se, mutta suotakoon minulle anteeksi, jos kernaimmin ihailen noita »herran terttuja ja kullan nuppuja» sopivan välimatkan päästä, kaikkein kernaimmin jonkun läpi- ja ylipääsemättömän esteen, esim. rautalankaverkon tai lujan akkunaruudun takaa. Minulla on näet näiden herttaisten pikkuolentojen kanssa ollut monen monta yhteentörmäystä, joissa kaikissa olen joutunut surkeasti alakynsin.

Ennen pitkää sainkin »tehdä lähempää tuttavuutta» perheen kanssa. Välittäjänä oli sarjan toinen »numero», kaksivuotias palleroinen, joka, uskollisesti säestettyään veljensä, lukkarinkokelaan, lauluharjoituksia, sai voileivän ja, syötyään siitä puolet, sijoitti jäännöksen, _tietysti_ rasvainen puoli alaspäin, uusille kesähousuilleni. Äiti kiiruhti heti pyytämään anteeksi, antaen samalla sen lohduttavan tiedon, että voipilkut lähtevät hyvin helposti. Tähän yhtyi joku viereisessä »karsinassa» istuva koiranleuka, huomauttaen hyvin loogillisesti, että koska esim. tervapilkkuja poistetaan voilla, olisi syytä koettaa poistaa voipilkkuja tervalla. Tästä nerokkaasta neuvosta sai hän rouvalta palkakseen murhaavan katseen ja vajosi näkymättömiin sohvan selkänojan taakse. Minä puolestani lausuin kohteliaasti hymyillen, ettei asialla ollut mitään merkitystä, koska minulla oli kesäisin tapana kuljeskella housut rasvassa sekä edestä että takaa. Rouva ei nähtävästi ollut ajatusten lukija, muuten hän luultavasti olisi katsonut turvallisemmaksi jäädä seuraavalle asemalle odottamaan toista junaa.

Sitä, hän ei nyt tehnyt, vaan alotti kanssani vilkkaan keskustelun, johon minä tosin otin osaa ainoastaan korvillani, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei rouvan puhetulvassa ollut niin suurta aukkoa eli seisahdusta, että liukaskielisinkään lipilaari olisi siihen ennättänyt tokaista edes neljättä osaa kielen lyhimmästä sanasta.

Siinä sain tarkat tiedot viimeisistä torihinnoista, Helsingin piikojen ilkeydestä, hänen suuresta suvustansa, hänen miehensä luuvalosta y.m. huvittavista seikoista. Vahinko vaan, ettei minulla näistä tiedoista liene suurtakaan hyötyä elämän mutkaisella polulla. Sillä välin kirkui lukkarinkokelas lakkaamatta; muut lapset milloin koettelivat kellonperieni kestävyyttä, milloin tekivät tutkimusretkiä taskuihini, milloin harjoittivat telinevoimistelua säärilläni. Ainoa rauhallinen sielu koko joukossa oli kesakkonaamainen poika, joka tuon tuostakin pistäytyi salaa tupakoimassa — missä lie pistäytynytkään. Hän sai osakseen täydellisen myötätuntoisuuteni ja kunnioitukseni.

Vihdoin, kun aivoni jo alkoivat olla aivan sekaisin, rupesi näkymään lähestyvän vapautuksen hetken oireita. Rouvan puhetulva alkoi ehtyä ja hänen huomionsa jälleen kiintyä perheensä jäseniin. Pari mukulaa, jotka olivat kiivenneet selkäni taakse tappelemaan, ja tässä luvallisessa toimessa sukivat _minua_ kummallekin korvalle, sai tukkapöllyn, eräs vekkuli vedettiin esiin sohvan alta, jossa hän huvitteli itseään koristelemalla saappaitani liitupiirustuksilla, lukkarinkokelaan laulu lakkautettiin karamellilla ja kesakkonaama pysäytettiin, juuri kun hän aikoi pistäytyä salaperäiseen tupakkahuoneeseensa. Ja kerättyään kokoon pari-, kolmekymmentä erikokoista ja -näköistä myttyä ja lausuttuaan minulle sydämelliset jäähyväiset, purkautui tämä hauska perhe seuraavalla asemalla lumivyöryn tavoin junasta, jättäen minut henkisenä rauniona retkottamaan sohvan nurkkaan. Älköön minulle luettako kovin suureksi synniksi, että tunsin pientä iloa, kun sadekuuro samassa hiukan kasteli äskeisiä ystäviäni.

Kuluipa joltinenkin aika, ennenkuin olin täydellisesti tointunut, ja samassa oli minunkin rautatiematkani lopussa. Astuin junasta pienellä asemalla, joka näytti olevan aivan erillään muusta maailmasta synkässä metsässä. Siitä oli minun noin penikulman matka ajettava hevosella ja aloin sen vuoksi tiedustella, kestikievaria.

Eräs mies, joka äkkiväärä suussa istui aidalla ja erinomaisen taitavasti sijoitteli ruskeita täpliä asematalon valkeaan nurkkalautaan, tarjoutui saattamaan minut sinne suorinta tietä.

Muistaakseni suorinta tietä sanotaan myöskin »linnuntieksi», ja tässä tapauksessa oli nimi kerrassaan paikallaan. Välillä oli kahdeksan Kullervo-vainajan malliin rakennettua aitaa, enkä olisi juuri tahtonut tulla valokuvatuksi siirrellessäni arvoisaa sadan kilon painoista ruumistani niiden yli. Kun vielä olin saanut tehdä odottamattoman vierailun erään vaatimattoman sammakkoperheen luona, syystä että ojan yli vievä porraspuu petti, saavuin vihdoin onnellisesti majataloon.

Siellä tilasin hevosen Kiiskilahden laivasillalle. »Heti!» oli vastaus. Mutta pari tuntia kului, ja ennätin jo moneen kertaan katsella majatalon seinillä olevan taidenäyttelyn, jota vähintäin kymmenen kesän kärpäset olivat kaunistelleet, ennenkuin rattaiden kolina pihalla ilmoitti, että hevonen oli valjaissa.

Olin ollut siinä hurskaassa uskossa, että ne kidutuskoneet, joita minun lapsuuteni aikana kunnioitettiin kyytikärryjen nimellä ja arvolla, jo kuuluisivat muinaismuistojen joukkoon, mutta pihalle tultuani huomasin, että kansa tällä paikkakunnalla, ainakin mitä ajoneuvoihin tulee, uskollisesti riippui kiinni isiltä perityissä tavoissaan. En voi juuri sanoa, että tämä uskollisuus minua kovinkaan ilahutti, mutta hyvin »liikutetuksi» sen johdosta kumminkin tulin, ennenkuin olin kahtakaan kilometriä ajanut. Luulenpa, että oikein vuodatin kyyneleitä astuessani rattailta Kiiskilahden laivasillalle.

Siitä alkoi nyt matkani viimeinen taival. »Nopeakulkuinen», rautainen höyrylaiva »Kiiski» ähkyi ja puhkui jo laiturin kyljessä ja puolen tunnin kuluttua piti lähdön tapahtua. Mutta sisävesien »kapteeneilla» on oma käsityksensä aikatauluista. Kun jo kokonainen tunti oli kulunut yli määräajan eikä mitään lähtövalmistuksia näkynyt, kysyin vihdoin »kapteenilta», eikö jo olisi vähitellen aika lähteä.

»Kapteeni», jonka ulkoasu suuresti muistutti niitä yhteiskunnan jäseniä, joita kesäisin näkee joukottain vetelehtivän Helsingin satamassa, otti piipun suustansa ja toivotti valituin sanoin kokonaisen sarjan hornan henkiä noutamaan ja viemään Mattilan emännän, joka varmaankin oli jäänyt kylään kahvikupin ääressä juoruamaan, ja jota ei voinut jättää, hänen miehensä kun oli laivan omistajia.

Tämän selvityksen saatuani katsoin parhaaksi vetäytyä aluksen perässä olevaan pieneen koppiin, jota »salongin» nimellä kunnioitettiin. Siinä oli juuri sen verran tilaa, että saatoin pitkin pituuttani oikaista itseni puiselle sohvalle, eikä sitä enempää tarvittukaan. Makasin siinä, katselin kattoon ja kuuntelua, kuinka Kiiskilahden laineet huuhtelivat »Kiisken» kupeita. Olin noussut aikaisin aamulla, matka oli ollut rasittava, laineiden loiskina vaikutti nukuttavasi, sanalla sanoen: tässä oli kaikki edellytykset »kiisken onkimiseen». Hiljalleen vaivoinkin unen helmoihin ja heräsin vasta, kun ankara sysäys viskasi minut sohvalta pöydän alle ja kannelta kuulin »kapteenin» hirvittävän ärjynnän:

»Enkö minä sanonut sinulle ramoot, ja sinä musta p:le panit pakkia!»

Päästyäni jaloilleni, kiiruhdin ulos kannelle ja näin, että alus laiturista lähteissään oli perä edellä ajanut rantaan. »Kapteeni», kasvot mustanpunaisina kiukusta, hyppeli koholle ilmaan, löi yhteen kämmeniään ja ärjyi kuin jalopeura koneenkäyttäjälle, joka oli pistänyt nokisen naamansa esiin konehuoneen luukusta ja hyvin tyynenä pureskeli mälliänsä. Hetkisen tarkasteltuaan asiain tilaa virkkoi hän rauhallisesti: »Mitä siinä leksottelet? Saathan sen ramootin vähemmälläkin.» Sitten vetäytyi hän takaisin konehuoneeseen, josta kohta alkoi kuulua ankara jyske ja sähinä. Mutta »Kiiski» ei niin hevillä ottanutkaan irtautuakseen. Vasta kun kaikki matkustajat, niiden joukossa eräs äärettömän paksu nainen, jonka arvasin olevan tuon mahtavan Mattilan emännän, oli komennettu etukeulaan, ja laivamiehet lykkivät sivuilta pitkillä seipäillä, saatiin alus irti liejusta ja läksi viilettelemään väljemmille vesille, purkaen savupiipustaan kannelle, sellaisen määrän kipunoita ja palavia hiilenkappaleita, että olisi voinut luulla purjehtivansa jossakin Vesuviuksen lähettyvillä.

Tämä, sanan varsinaisessa merkityksessä, »tulilaiva» vei minut vinhaa vauhtia Aarniosalmen laiturille, jossa nousin maihin. Siitä sain soutumiehen, joka halvasta maksusta otti viedäksensä minut matkani päähän, Hopealahden mökkiin, jossa eräs paikkakunnalla asuva ystäväni oli minulle vuokrannut kesäasunnon. Tunnin ajan soudettuamme mitä kauniimpien saarien lomitse, saavuimme juuri auringon mailleen mennessä Hopealahden pohjaan.

Siinä oli edessäni tuleva asuntoni. Jättiläiskoivujen suojassa seisoi siisti, punaiseksi maalattu mökki, valkeine ikkunalautoinaan. Pihalla lausui mökin halli äänekkäät tervetuliaisensa, mökkiä ympäröiviltä lähteviltä kunnailta kuului käen kukunta, jota karjan kellojen kilinä kauniisti säesteli. Jossakin kaukana lauloi sointuva naisääni vienon surullista kansanlaulua. Alas rantaan asteli vakavin askelin vanhanpuoleinen mies, tuleva isäntäni. Minun oli tarvis luoda vaan silmäys hänen avomielisiin, rehellisiin kasvoihinsa, huomatakseni, että meistä tulisi mitä parhaimmat ystävykset. Ja sydämellisesti tartuin hänen ojennettuun käteensä.

SUSI LAMMASTEN VAATTEISSA.

Muistelma reserviajoilta.

Oli kaunis kesäkuun ilta, kun parin toverin kera saavuin A:n reservikasarmille, jossa meille kruunun puolesta oli kuudeksi viikoksi ilmaiseksi varattu täysihoito, jopa vaatetuskin. Kasarmin portin edustalla vallitsi aika mylläkkä. Siihen ajaa karahuttivat rattaat toisensa jälkeen, täynnä kovaäänistä väkeä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli maantie sakean tomupilven peitossa, mutta eivätpä siitä esiinpistävät päät juuri enkelinpäitä olleet, eikä siitä kuuluva laulu ja soitto enkelien huulilta lähtenyt eikä harpuista, huiluista ja symbaleista kajahdellut. Päinvastoin oli se hyvin »maailmallista musiikkia», niinkuin Teemun isä »Nummisuutareissa» olisi sanonut, ja esitettiin se karkeilla kurkuilla ja rämisevillä hanureilla. Poikien viimeisen »sivellipäivän» aurinko oli mailleen menemässä, ja nyt olivat viimeiset pisarat tyhjennettävät vapauden kultaisesta maljasta.

Tätä iloista vierasjoukkoa vastaanottamassa oli portilla koko liuta jokseenkin epäkohteliaita isäntiä. Äreänaamaiset aliupseerit ärjyivät, komensivat ja kiroilivat, ja taampana seisoi tuimannäköinen, lyövällä miekalla varustettu vääpeli. Tervehdyssanat eivät juuri olleet niin sileiksi höylätyt kuin ne, joita salonkien ovella kuulee, mutta sen korvasi täydellisesti niissä ilmenevä suoruus ja ytimekkäisyys. »Siivolla, senkin s:nan nauta!» sai kuulla eräs, joka rattailta maahan päästyään koetti muutamilla polkka-askeleilla elvyttää viimeisten nurkkatanssijaisten muistoa. »Tuo p:leen kollo tuuppii siinä kuin lautapää sonni», oli toisen arvolause. Ja niin jatkettiin, kunnes karjatalouden koko sanavarasto oli tyhjennetty ja Hornan aateliskalenteri läpikäyty ja vieraat vihdoin saatettu vierasvaraisen talon seinien sisäpuolelle. Se oli siihen vanhaan hyvään aikaan.

Joukossa oli kumminkin muutamia, joille isännät katsoivat parhaaksi varata erityiset makuuhuoneet. Niissä oli rautaiset akkunaverhot ja makuuvaatteet olivat valmistetut Suomen lujasta honkapuusta. Näin erityisen huomion esineiksi joutuneet vieraat kyllä koettivat kieltäytyä kunniasta, mutta mitäpä se auttoi isäntien itsepäisyyttä vastaan. Huolelliset isännät telkesivät vielä ovet, jotta vieraat eivät voisi päästä ulos kosteaan yöilmaan ja kenties vilustua.

Niiden joukossa, jotka seuraavana aamuna kivistävin kalloin rautaristikon läpi katselivat nousevaa aurinkoa, oli myöskin Antti Antinpoika Anttila, josta saman päivän kuluessa tehtiin »n:o 114», ja joka on syynä siihen, että nämä rivit mustetolpon pimeydestä ovat kömpineet päivänvaloon.

* * * * *

Antti Antinpojan pituuden mitta määräsi hänet kuulumaan kolmanteen plutoonaan ja antoi hänelle edellämainitun numeron. Mutta eipä oltu vielä montakaan päivää tutkittu sotatieteen ensimäisiä alkeita, kun jo hänen läsnäolonsa huomattiin välttämättömäksi myöskin n.s. viidennessä plutoonassa. Tähän valiojoukkoon kuului miehiä kaikista plutoonista; yhteisenä nimenä oli heillä »Ven Tuuva». Plutoonan harjoitukset pidettiin tavallisesti siihen aikaan, jolloin muut tukevan hernerokan syötyänsä vetää jyristävät ankaraa päivällisunta, ja niissä pohdittiin perinpohjin kysymystä: missä on oikea ja missä vasen? Tietysti se aliupseeri, tai jefreitteri, jonka vuoro kulloinkin oli komentaa tätä »makedonialaista falangia», oli suuresti kiukuissaan päivällisunensa menettämisestä ja antoi pitkälle kehittyneen kaunopuheliaisuutensa ilman tokeita ja sulkuja virrata opetuslastensa yli. Tästä tulvasta sai aina pahimman ryöpyn niskaansa n:o 114, jolle luoja terveen ruumiin ja pohjattoman ruokahalun ohessa oli antanut n.s. »kovan pään».

N:o 114 oli rikkaan talon poika, eikä ole kummakaan, että tämä komento alkoi hiukan käydä hänen sapelleen. Kotipaikallaan oli hän kukkona kylän poikien keskuudessa, kävi »rikoovaatteissa», ryypiskeli oluita kievarissa ja poltti »rettinkiä». Täällä häntä mikä aliupseeriksi kohonnut renkirahjus hyvänsä survi kylkiin ja leukaan, haukkui pöllöksi, naudaksi, pässiksi j.n.e., ja hänen piti vaan nöyrästi, käsi lakin reunassa kuunnella moisia törkeyksiä. Jopa hän kerran yritti täristä vastaankin, mutta seurauksena oli se, että hänet neljänä päivänä perättäin määrättiin pitämään puhtaana erään kasarmiin kuuluvan, hyvin »tarpeellisen» sivurakennuksen permantoa. Tämä alentava rangaistus riisti häneltä toistaiseksi halun potkia tutkainta vastaan, mutta sitä enemmän pani hän hampaan koloon vastaisuuden varalle. Hän ajatteli kyllä karkaamistakin, mutta oli kuullut siitä tulevan »västinkiä», ja siellä kai olivat olot vielä tukalammat kuin viidennessä plutoonassa.

Kolmisen viikkoa palveluksessa oltuaan pääsi Antti Antinpoikakin muiden muassa sunnuntailomalle. Koska hän täydellä syyllä arveli, että tieto hänen menestyksestään sotilasuralla muiden reserviläisten kautta jo oli saapunut hänen kotikyliinsä korviin, ei häntä lainkaan huvittanut lähteä sinne. Sen sijaan tallusteli hän erään lähellä asuvan tuttavan suutarin luokse, jolle hän jo ennakolta oli laittanut sanan, että tämä sunnuntaiksi hänen rahoillaan varaisi riittävästi »vettä väkevämpää». Hän tahtoi nyt huuhtoa alas kolmen viikon harmit ja ikävyydet ja purkaa kylläisen sydämensä ystävälleen, joka jo edellisenä vuonna oli päättänyt kolmivuotiset kesähuvituksensa.

Suutari-Kalle oli tehnyt työtä käskettyä, ja pian oli ilo ylinnä talossa ja unohtuneet Antilta kaikki vaivat ja rasitukset.

* * * * *

Mitenkä ystävykset muuten sunnuntainsa viettivät, ei kuulu tähän, mutta sunnuntai-iltana noin kello 7 istuivat he ojan partaalla lähellä kasarmin kruutikellaria. Kummankin naama punotti ja hohti ja vieressään oli heillä pullo »koljaattia», jota tuon tuostakin maisteltiin.

Antti murisi itsekseen, noitui ja pieksi nyrkillään mätästä. Vihdoin lausui hän pahasti kangertelevalla kielellä:

»Nyt täytyy taas kohta lähteä iltahuutoon, muuten, piru perii.»

»Hääh?» äännähti hänen viinaveikkonsa, joka oli hetkisen vieraillut unien maailmassa.

»Iltahuutoon täytyy... kuuletko!» huusi Antti. »Ja sitten ne alkavat taas huomenna ne herraspäivät Plutoonan päällikkö on luvannut tanssittaa minua, niinkuin se peto ei olisi sitä ennen tehnyt. Tekisi mieli antaa palttua koko jutulle. Ja taitavat vielä iltahuudossa huomata, että olen vähän niinkuin ryypyissäni. Silloin se on putka niinkuin kourassa.»

Antti tutki taas pullon sisustaa, jonka johdosta hänen kielensä kävi yhä kankeammaksi.

Mutta nyt alkoi karkaamistuuma, joka joskus oli hänen mieleensä juolahtanut, hänen pöhnäisissä aivoissaan vähitellen häämöittää yhä houkuttelevampana.

»Kuuleppas, Kalle,» puhkesi hän puhumaan, »mitähän, jos luistaisin tieheni ja antaisin hyvät päivät aliupseereille, putkalle ja luudanvarsille? Lähtisin sukulaisiin toiseen lääniin; sieltä eivät ainakaan tänä kesänä minua löytäisi.»

»Lähde vaan», kehoitti suutari, joka nyt oli rohkeimmillaan. »Mutta pentele, mitäs noille ruunun vaatteille...? Siitä tulee sama kuin varkaudesta, jos ne vie mukanaan. Ja niiden kauttahan pian joutuisit kiinni.»

Tämä oli pulmallinen kysymys ja kumpikin raappi korvallistaan. Mutta äkkiä syntyi suutarin aivoissa nerokas tuuma. Hän oli aika koiransilmä ja valmis mihinkä kepposiin tahansa, ja nyt oli hänellä mainio tilaisuus käsissä.

»Ei hätää Antti», lausui hän vilkkaasti, »nyt tiedän. Sinä otat nämä minun vaatteeni ja alat laputtaa kievariin, josta saat hevoskyydin. Minä otan sinun vormusi ja menen sijastasi iltahuutoon. Näin sunnuntai-illan touhussa ei kukaan huomaa, että mies on vaihtunut, varsinkin kun paikkasi on takarivissä. Muuten pysyttelen piilosalla, ja jos joku tovereistasi huomaakin, niin kyllä hän pitää suunsa kiinni, jos työnnän markan tai pari kouraan. Onhan sulla rahoja? Aamulla kyllä melu nousee, mutta minkäs he sivellimiehelle voivat, ja sinä olet jo maiden ja matkojen päässä. Haetan vaan toiset vaatteet torpasta ja menen matkoihini. Ja sitten valehtelen vielä sinun menneen ihan toiselle suunnalle. Siitä tulee lysti leikki.»

»Sinä olet mainio mies, Kalle», huusi Antti illastaneena. »Saavatpa pitkän nenän, senkin ihmisrääkkääjät!»

Ystävykset sopivat nyt kaikista yksityisseikoista, sen verran kuin heidän pimitetty järkensä salli. Karkaamisen arveluttavia seurauksia ei kumpikaan ajatellut. Tuossa tuokiossa oli vaatteet vaihdettu, pullo tyhjennetty ja kello puoli yhdeksän läksi sotilaaksi muuttunut, suutari jokseenkin hoippuvin askelin piirtämään kasarmia kohti; Antti jäi istumaan ojan reunalle, sanoen vielä lepäävänsä hetken. Mutta eipä aikaakaan, kun hän jo kuorsasi sikeässä unessa.

* * * * *

Kello yhdeksän seisoi komppania, kasarmin pihalla rintamassa iltahuutoa varten. Aliupseerit touhusivat, huusivat ja järjestelivät tarmonsa takaa. Rivit eivät tahtoneet pysyä oikein suorina, sillä useat olivat lomaltaan palanneet jokseenkin notkeapolvisina.

Äkkiä alkoi oikealta sivustalta kuulua outoa hälinää. Huudettiin, että tuntematon humalainen sotamies väkivallalla tahtoi tunkeutua n:o 114:n sijalle. Siitäkös mylläkkä syntyi! Vääpeli ja aliupseerit riensivät paikalle ottamaan selkoa tästä kummallisesta seikasta. Mutta suutari ei ollut milläänkään, nauroi vääpelille vasten silmiä ja maksoi aliupseerien tuuppimiset samalla mitalla takaisin. Hän vakuutti kiven kovaan olevansa »n:o 114, Antti Antinpoika Anttila» ja haukkui aliupseereja sokeiksi tarhapöllöiksi, kun eivät omia miehiään tunteneet. Hän oli aikoinaan palvellut eräässä toisessa komppaniassa ja vasta vähän aikaa asunut paikkakunnalla, niin ettei häntä heti tunnettu. Mutta lopuksi huusi joku: »sehän on Honkalahden suutari!», ja nyt alkoi kiivas kyseleminen, miten hän oli kruunun vaatteet saanut ja mihinkä oikea n:o 114 oli joutunut.

Tästä hälinästä teki lopun kapteenin ja vänrikin saapuminen paikalle. Kapteeni ällistyi ensin kuultuaan vääpelin raportin, mutta käski sitten viemään valesotamiehen päivystyshuoneeseen, jonne itsekin meni.

Siellä joutui nyt suutari helisemään. Hän oli jo osittain selvinnyt ja sen mukaan oli hänen miehuutensakin masentunut. Kun nyt kapteeni uhkaili häntä kaikellaisilla pelottavilla rangaistuksilla, vajosi hänen rohkeutensa kerrassaan saapasvarsiin saakka, ja hän tunnusti juurta jaksain koko jutun.

»Hm», tuumasi kapteeni, jonka oli vaikea pidättää nauruansa, »tuon toisen veijarin saamme kyllä kiinni. Pankaa patrulli liikkeelle. Mutta mitä teemme tälle lammasten vaatteisiin pukeutuneelle sudelle? Mitä arvelee vänrikki?»

»Riisuttakoon vaatteet hänen yltään ja ajettakoon hän korpeen», vastasi vänrikki.

»Tapahtukoon niin», sanoi kapteeni.

Hetkisen kuluttua sai komppania, joka jännityksellä odotteli ulkopuolella, nähdä kummallisen näyn. Alas kasarmin portaita harppasi pitkin askelin paitasillaan, aivan aivinaisillaan oleva mies, kiisi riemuhuutojen ja naurunrähinän kaikuessa yli kasarmin pihan, loikkasi aitauksen yli, riensi vinhaa vauhtia harjoituskentälle ja pääsi vihdoin, tehtyään pari kolme kuperkeikkaa kentällä olevissa ampuma-ojissa, sen toisella puolella olevan metsän peittoon. Siellä seisova kruutikellarin vahti peljästyi sanattomaksi ja pudotti kiväärinsä, nähdessään tämän oudon kummituksen tuulispäänä kiitävän ohi.

Mutta kummituksen kintereillä seurasi nopsajalkainen patrulli. Ennen mainitun ojan reunalle saavuttuaan näkivät miehet paitaniekan ankarassa ottelussa siviilimiehen kanssa, jolta hän kaikin voimin kiskoi takkia yltä. Siviilimies tunnettiin heti olevan kaivattu n:o 114. Patrullin avulla sai suutari omansa takaisin, ja nyt alkoi Antti Antinpojalle epäilemättä ikävin matka, minkä hän eläissään oli tehnyt. Patrullin keskessä sai hän yhtä kevyessä puvussa kuin suutari äsken lähteä tallustamaan kasarmille. Ja voi kauhistusta! Koko harjoituskenttä oli mustanaan ihmisiä, jotka melun johdosta olivat paikalle saapuneet. Naiset, varsinkin nuoremmat, pakenivat kirkuen, nähdessään näin säädyttömässä asussa olevan miehen, miehet hurrasivat ja nauroivat ja kokat haukkuivat. Ja kasarmin pihalla otettiin n:o 114 vastaan niin jyrisevillä riemuhuudoilla kuin olisi hän voitokkaasta tappelusta palaava sotapäällikkö.

Pimeässä tyrmässä sai hän sitten pari vuorokautta rauhassa mietiskellä sotilaselämän vaivoja ja vaikeuksia. Ja loppupuolen harjoitusaikaa pitivät kyllä toverit ja päälliköt huolen siitä, ettei tämä seikka päässyt hänen mielestään haihtumaan.

Seuraavaksi kesäksi lienee hän siirtynyt johonkin muuhun komppaniaan, sillä A:ssa ei häntä enää sen koommin näkynyt. Senpä vuoksi en tiedä, miten hän sittemmin lienee sotilasurallaan menestynyt.

MÄTÄKUULLA.

Mätäkuun aurinko paahtoi täydeltä terältä Kuivalan kaupungin ainoan äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikkaan, jossa, samoinkuin koko kaupungissa, vallitsi kesäisen iltapäivän hiljaisuus ja lepo. Päätoimittaja, kirjailija Antti Ukkonen istui kyllä pöytänsä ääressä, mutta »ukonnuoli», Humboldtin M-kynä, oli pudonnut hänen kädestään ja hänen henkensä lähtenyt vierailulle unien maailmaan, jättäen kuorsaavan ruumiin hyvin epämukavaan asentoon tuolin selkänojan varaan. Aputoimittajista olivat läsnä ainoastaan sakset, jotka haukotellen loikoivat pöydällä, ja liimapullo, jonka alkujansa taipuvainen ja »ylitsevuotava» sydän kuumuuden ja toimettomuuden vaikutuksesta oli käynyt jäykäksi ja sitkeäksi kuin jonkun vanhan paatuneen koronkiskurin. Paitsi kuorsauksia, häiritsi hiljaisuutta ainoastaan eräs toimituspaikan nuoremmista, kokemattomista kärpäsistä, joka oli jalastaan tarttunut kiinni liimapullon suuhun ja nyt helteiseen ilmaan lasketteli surkeita valitusvirsiä tämän maailman petollisuudesta.

Päätoimittajan oli uni yllättänyt, juuri kun hän keitti kokoon tepsivää pääkirjoitusta, jolla hän aikoi tuntuvalta tavalta ravistella Kuivalan uneliasta yhteiskuntaa. Alun oli hän jo ehtinyt panna paperille ja oli se kylläkin lupaava. Se kuului:

»Suosikkijärjestelmääkö?»

Kuten tiedettänee, tulee valtuusmiesten ensi istunnossa kaupungin rankkurin virka täytettäväksi. Hakijoista on kieltämättä suurimmat ansiot Pekka Paanasella, joka edellisen viranpitäjän apulaisena on virkatoimiin perehtynyt ja niissä osottanut kiitettävää intoa. Häntä kannattaa yleinen mielipide. Mutta nyt kuuluu rahatoimikamari virkaan ehdottaneen erään Paavo Marttisen, josta ei tiedetä muuta kuin että hän muutamia vuosia, on ollut n.s. jätkänä Helsingissä. Katsoen siihen, että mainitun Marttisen täti palvelee lapsenpiikana. rahatoimikamarin puheenjohtajalla.»

Tässä kohdassa oli päätoimittajan kynä pudonnut, ja kirjoituksen jatko jäänyt uinailemaan mustetolppoon yhtä viattomana kuin syntymätön lapsi.

Hetken kuluttua häiriytyi toimituspaikan idyllinen rauha. Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja huoneeseen astui lehden toimitussihteeri, kirjailija Eero Viikki. Hän tuli suoraa päätä »Seuraklubin» tarjoiluhuoneesta, jonka ilmastosta osa seurasi hänen mukanaan ja raitistutti nyt toimituspaikan ilmaa vienolla hajahduksella monivuotisesta sikarinsavusta ja väljähtyneestä oluesta.

Kolinasta heräsi päätoimittaja ja loi tulijaan jokseenkin epäsuopean katseen.

»Taas tulet näin myöhään», ärähti hän. »Tässä olen saanut istua raatamassa otsani hiessä. No, onko sulia uutisia?»

»Uutisia!» — toimitussihteeri teki merkitsevän liikkeen käsillään. »Uutisia tähän vuoden aikaan! Kaikkien merikäärmeiden nimessä, se on mahdotonta.»

»Niin, et niitä siten löydä, että istut klubissa ja tirkistelet olutpulloosi. Ei, sinun tulee liikkua kaupungilla, tiedustella, urkkia...»

»Yhtä hyvin voisin onkia kaivosta. Koko kaupunki on kuin kuollut. Kunnon porvarit aviopuolisoineen kuorsaavat alaslaskettujen akkunaverhojen takana, nuoret neitoset uinailevat, puotilaiset onkivat kiiskiä tiskiänsä takana ja erään valppaan lehden päätoimittaja torkkuu.»

»Minäkö? Minähän tässä juuri sepitän ankaraa artikkelia. Mutta uutisia, paikkakunnan uutisia meidän täytyy saada, muuten perii peijakas koko lehden. Sinun tulee hankkia niitä vaikka kivenkolosta!»

»Hm! Tornikellokaan ei ole pysähtynyt kertaakaan koko viikolla, niin ettemme siitäkään saa uutista.»

»Oho! Siitähän juuri uutisen saammekin. 'Tornikello ei ole kertaakaan pysähtynyt tällä viikolla', Samalla se on pieni letkaus asianomaisille. Mutta lisää, lisää! Kuinka on, eikö pormestari jo ole alkanut talonsa maalauttamista?»

»Kuuluu jäävän ensi viikkoon. Ja laivasillan tervaamisesta on jo ollut kaksi uutista, niin ettei sekään enää kelpaa.»

»Ei kelpaa. Mutta mitähän, jos tarjoaisimme Juoppo-Kaalepille markan, sillä ehdolla että hän pitää pahaa elämää kadulla ja antaa Inkisen viedä itsensä putkaan? Siitä saisimme poliisiuutisen.»

»Ei käy sekään. Inkinen kuuluu olevan kalastamassa. Sitäpaitsi ei Kaaleppi tyytyisi yhteen markkaan, vaan vaatisi itselleen täyden humalan, ja se tulisi meille liian kalliiksi. Hänellä on aivan pohjaton kurkku.»