Part 4

»Hm! Ei näy auttavan muu, kuin että itse lähden liikkeelle. Sinä olet oikea nahjus, sietäisi vähentää palkkaasi», murisi päätoimittaja, pannen lakin päähänsä.

»Vähentääkö palkkaani ja minä kun olen juuri aikonut vaihtaa paikkaa juoksupojan kanssa!»

»Silmäile sinä sillä aikaa pääkaupungin lehtiä, vaikka kuivia ovat nekin. Hiisi tiesi, millä ne laiskiaiset siellä aikansa kuluttavat, kun eivät kokonaiseen viikkoon ole saaneet kokoon ainoatakaan kunnollista tappelu- tai murhajuttua!»

Tämän sanottuaan läksi päätoimittaja löytöretkelle, uutisia etsimään. Toimitussihteeri istui hänen sijalleen ja alkoi silmäillä pääkaupungin postia haukotellen ja tuon tuostakin torkahdellen.

Sillä aikaa käveli päätoimittaja hitain askelin pitkin kaupungin pääkatua. Ilma oli, kuten jo on mainittu, helteinen, ja ennen pitkää alkoivat hänen lihavat kasvonsa kiiltää hiestä. Hän silmäili oikealle ja vasemmalle, eteen- ja taaksepäin, keksiäkseen jotakin, josta voisi keittää kokoon uutisen.

Saalis ei ollut suuren suuri. Tunnin ajan käveltyään ja hikoiltuaan oli hän saanut tähdelle pannuksi, että heinä kaupungin torilla oli kasvanut puolen kyynärän mittaiseksi ja oli niittämisen tarpeessa, että löyhkäävä kissanraato oli tungettu laivasillan luona olevien halkopinojen väliin ja että pumppukaivon katolle oli asetettu uusi tuuliviiri. Hän lohdutti itseään kumminkin sillä, että naapurikaupungin lehdellä tuskin olisi senkään vertaa uutisia, siellä kun ei ollut pumppukaivoa ja tori oli hiekoitettu. Hiljoilleen läksi hän astelemaan toimituspaikkaan päin pannakseen saaliinsa paperille.

Mutta ehdittyhän maalari Sutisen talon kohdalle pysähtyi hän äkkiä. Talosta kuului outoa ääntä. Se oli milloin itkua, milloin pahaa parkumista, milloin oikein selkää riipivää kirkumista. »Ahaa!» ajatteli päätoimittaja, »siellä on jotakin tapahtunut. Perhedraama, tapaturma tai kuolema. Otan siitä selvän, ehkä saan hyvänkin makupalan lehteen.»

Hän meni pihaan ja kuuli, että ääni tuli talon keittiöstä. Hetkisen mietiskeli hän, mitä olisi tehtävä, mutta meni sitten päättäväisesti keittiön ovelle, avasi sen ja astui sisään.

Keittiössä istui talon emäntä, paksu, tuimannäköinen eukko, jolla jokapäiväisessä elämässä oli nimenä »Sutiska», suuren akkajoukon ympäröimänä. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet, ja hänen huuliltaan tulvaili vuoroin voivotuksia ja siunauksia, vuoroin soimauksia ja sadatuksia, jotka tuntuivat tarkoittavan jotakin poissaolevaa henkilöä. Akkaparvi säesteli uskollisesti noita mielenpurkauksia, jotka esitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa.

»Mitä täällä on tapahtunut, hyvät ihmiset?» huusi Ukkonen, kun melu senverran hiljeni, että sai äänensä kuuluviin.

Nyt vasta huomasivat eukot tulijan. »Sutiska» tuijotti häneen hetkisen, peitti sitten kasvonsa esiliinaan ja päästi pitkäveteisen ulinan. Muut olivat ääneti, ja päätoimittaja uudisti kysymyksensä.

»Sutinen on hukkunut», vastasi vihdoin eräs läsnäolijoista matalalla äänellä.

»Hukkunutko?» Päätoimittajan sydämessä kamppailivat hetken aikaa inhimillinen sääli ja sanomalehtimiehen tyytyväisyys keskenään, mutta lopuksi voitto kallistui jälkimäisen puolelle. »Koska? Kuinka se tapahtui?» kysyi hän innokkaasti.

Nytkös muijat kilvan selittelemään. Yksi puhui yhtä, toinen toista ja kukin koetti saada äänensä muiden yli kuuluviin. Mutta päätoimittaja oli kokenut mies eikä tuota sanatulvaa säikähtänyt Hän antoi akkojen pauhata itsensä hengästyksiin ja alkoi sitten tehdä kysymyksiä, kirjoittaen vastaukset muistikirjaansa. Siten sai hän lopuksi selville seuraavat asianhaarat:

Sutinen oli pari päivää juopotellut, telmänyt ja räiskänyt kotonaan, riidellyt ja tapellut vaimonsa kanssa. Tänä aamuna oli hän kohmeloissaan murtautunut kaappiin, jossa »Sutiska» säilytti viinapulloa »sydämenkouristuksien varalle, jotka häntä aika ajoittain vaivasivat», ottanut sen ja mennyt menojaan. Äskettäin oli hänen lakkinsa löytynyt järvestä, Onkiniemen päästä, rantaliejuun tarttuneena oli siellä ollut myöskin hänen toinen kenkänsä ja rannalla pullonsirpaleita. Ei ollut epäilemistäkään siitä, että hän oli hukkunut tai, mikä oli vielä luultavampi, hukuttanut itsensä. Sällit olivat muutamien muiden miesten kanssa menneet mestarinsa ruumista järvestä etsimään.

Tällä välin oli niin äkkiarvaamatta leskeksi jäänyt emäntä istunut esiliina silmillään, huojutellen ruumistaan ja voihkaillen. Mutta juuri kun Ukkonen aikoi jäähyväisiksi hänelle lausua muutamia lohduttavia sanoja, kavahti hän pystyyn ja alkoi kiivaasti soimata miesvainajaansa, »tuota hulttiota, juoppoa ja sikaa», joka tuollaisen teon oli tehnyt ja jättänyt hänet puille paljaille, sillä talo ja tavarat menisivät veloista ja »inteikistä». »Jättäisivät vaan sen raadon järveen», kirkui hän lopuksi, »pitääkö tässä vielä mokomalle arkut ja hautajaiset kustantaa!»

Päätoimittaja oli elämän mutkaisella polulla kokenut yhtä jos toistakin, oli ollut, ennenkuin sanomalehtialalle antautui, sotamiehenä, näyttelijänä, merimiehenä ja tiesi minä, eivätkä hänen hermonsa juuri silkkiä olleet, mutta tällainen raakuus meni hänen mielestään toki yli kaikkien rajojen, varsinkin kun hän huomasi, että »Sutiskaa» nähtävästi olivat äskettäin ankarat »sydämenkouristukset» vaivanneet ja hän niitä perin pohjin lääkinnyt.

»Hävetkää toki, matami!» sanoi hän ankarasti ja olisi sanonut enemmänkin, mutta silloin sieppasi »matami» häneltä sananvuoron ja alkoi syytää hänen silmilleen herjauksia siihen määrään, että hän katsoi viisaimmaksi peräytyä saaliineen, varsinkin kun huomasi, että »Sutiskan» kädet arveluttavalla tavalla lähentelivät uuninloukossa seisovaa hiilihankoa.

Hän Iäksi nyt itse onnettomuuspaikalle, noin kilometrin päässä olevaan niemenkärkeen. Siellä kaksi venekuntaa naaraili hukkunutta, ja rannalle oli kokoontunut suuri joukko katsojia. Heiltä koetti hän saada tarkempia tietoja tapahtumasta, mutta niitä he eivät voineet antaa, lausuivat vaan kaikellaisia arveluita, höystäen niitä enemmän suoravilla kuin imartelevilla arvosteluilla hukkuneesta ja hänen leskestään.

Sieltä kiiruhti päätoimittaja toimituspaikkaan. Toimitussihteeri ällistyi sanattomaksi, kun hänen esimiehensä voitonriemuisena hänelle selvitti retkensä tulokset. Hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että oitis juoksujalkaa riensi klubiin tuodakseen sieltä ennen mainittuja virkistäviä lisäaineksia toimituspaikan ilmaan.

Mutta päätoimittaja istui valtaistuimellaan ja alkoi kirjoittaa. Hetken kuluttua oli hänellä valmiina seuraava uutinen:

— »Taaskin viinan uhri. Eräs tämän kaupungin vanhemmista käsityöläisistä, maalarimestari Samuli Sutinen, jonka kodissa viina jo pitemmän aikaa on ollut penaattina (kotilieden haltijana), on eilen tämän epäjumalansa alttarille kantanut viimeisen uhrinsa: oman itsensä. Eilen aamupäivällä hän nimittäin, vietettyään kotonaan hurjaa bakkanaalia (juomajuhlaa) ja väkivallalla anastettuaan samaan helmasyntiin vajonneelta aviopuolisoltaan täysinäisen viinapullon, on toistaiseksi tuntemattomalla tavalla joutunut Onkiniemen luona veteen ja hukkunut, saaden siten surmansa siinä elementissä (alkuaineessa), jonka käyttäminen hänestä eläissään oli yhtä vastenmielistä sisällisesti kuin ulkonaisestikin. Ensi numerossa toivoaksemme, voimme antaa, seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta. Kuten jo mainittiin, jättää vainaja jälkeensä lesken, mutta ei lapsia. Tätä kirjoittaessamme ei ruumista vielä ole löydetty.»

»Täytyy käyttää ainetta säästäväisesti,» mutisi päätoimittaja tyytyväisenä katsellen neronsa tuotetta. »Siitä saan höystettä vielä yhteen, jopa kahteenkin numeroon.»

Myöhemmin illalla kun lehti oli painovalmiina, ilmestyi päätoimittaja klubiin, jossa, hän, päivän kunniaksi joi muutamia ylimääräisiä tuutingeita ja päätti vihdoin tämän muistorikkaan päivän laulamalla. »Arvon mekin ansaitsemme», mikä, katsoen siihen, ettei hänellä ollut nimeksikään ääntä ja vielä vähemmän korvaa, osotti hänessä olevan tahdonlujuutta ja tarmoa vaikeuksista huolimatta toteuttamaan kaikki, mihin hän täydellä todella ryhtyi.

* * * * *

Jos päätoimittaja olisi tiennyt asian oikean laidan, olisi laulu epäilemättä jäänyt laulamatta. Sutinen ei nimittäin ollutkaan hukkunut.

Hän oli kyllä horjahtanut veteen ja siinä menettänyt lakkinsa ja toisen kenkänsä, mutta oli rämpinyt jälleen kuivalle maalle ja lähellä olevaan kallionkoloon vaatteitaan kuivaamaan. Sinne nukkui hän ja makasi sitten koko päivän, heräämättä siitäkään, että vähän matkan päässä hänen ruumistaan suurella, melulla ja pauhinalla etsittiin. Vasta yön tultua heräsi hän ja kömpi vilusta ja kohmelosta väristen kotiansa.

Mitä siellä aviopuolisoiden välillä tapahtui, on tähän saakka pysynyt salaisuutena. Mutta seuraavana aamuna istuivat he ainakin näennäisesti sovinnossa kahvia juoden. Ja juuri silloin toi sanomalehtipoika samana aamuna ilmestyneen »Isänmaan Pylvään».

Sutinen, jonka kallossa kupariseppäin ammattikunta oli toimeenpannut, »työskentelevän näyttelyn», avasi koneentapaisesti lehden ja loi verestävät silmänsä tekstiin. Mutta äkkiä hyppäsi hän karkeasti kiroten pystyyn ja näytti siltä kuin olisi haistanut kymmenkertaisesti väkevöityä ammoniakkia. Ja silmäiltyään hiukan tarkemmin lehteä, alkoi hän kiljuen tanssia ympäri huonetta tavalla, joka Sioux-intiaanien kuuluisassa päällikössä Sitting Bullissa olisi herättänyt mitä suurinta myötätuntoisuutta.

Mutta sitten tempasi hän kouraansa, tukevan sauvan ja ryntäsi ulos kadulle, jättäen vaimonsa, joka sillä välin oli saanut lehden käsiinsä, jatkamaan kiljuntaa ja tanssia.

Itse elävän paholaisen ilmestyminen Kuivalan kaduille ei olisi voinut herättää suurempaa kauhistusta kuin nyt kuolleeksi luullun Sutisen: Kaksi ämmää pyörtyi, poikanulikat pakenivat huutaen porttikäytäviin, muut vastaantulijat jäykistyivät suolapatsaiksi, ja kaupungin uljas poliisi Inkinen nieli kauhistuksissaan tupakkamällinsä. Mutta Sutinen ei tästä kaikesta välittänyt mitään, vaan riensi yhä kiiruummin eteenpäin. Vihdoin saapui hän »Isänmaan Pylvään» toimituspaikan luo ja ryntäsi tuulispäänä sisälle.

Minuutin kuluttua kuului toimituspaikasta hirmuinen meteli. Pöydät ja tuolit menivät nurin, jalkojen töminää, läjähdyksiä, huutoja ja kirouksia kuului kadulle pöyristyttävänä sekamelskana. Ja hetken kuluttua näkivät paikalle kokoontuneet ihmiset, kuinka toimitushuoneen molemmat akkunat aukesivat ja toisesta hyppäsi ulos päätoimittaja, toisesta toimitussihteeri, jotka hirveätä vauhtia, lakitta päin vilkkasivat kadun yli, kadoten »seuraklubin» suojelevien »muurien» sisäpuolelle...

* * * * *

Kuivalan raastuvanoikeudessa on sittemmin ollut vireillä kaksi juttua. Toinen on kunnianloukkausjuttu, jonka maalarimestari Samuli Sutinen omasta ja vaimonsa puolesta on nostanut »Isänmaan Pylvään» toimitusta vastaan, toisen taas ovat samaisen lehden toimittajat nostaneet Sutista vastaan, syyttäen häntä kotirauhan rikkomisesta, pahoinpitelystä, kiroilemisesta, haukkumisesta ja huonekalujen särkemisestä. Jutut eivät vielä liene päättyneet alioikeudessakaan, puhumatta sitten hovioikeudesta ja senaatista.

Mutta uutinen Sutisen surkeasta kuolemasta kierteli kaikissa Suomen lehdissä. Raittiusmiehet pudistelivat päätään ja teroittelivat viinamiesten mieliin tätä varoittavaa esimerkkiä. Ja vaikka uutinen sittemmin peruutettiin, ei Sutisen maine siitä suurestikaan parantunut — enemmän kuin Sutinen itsekään, joka yhä vielä, palvelee vanhoja penaattejansa.

EREHDYS.

Mattilan isäntä käveli äkeissään edestakaisin huoneessaan. Tupakkamälli hänen suussaan kierähteli kiivaasti toisesta suupielestä toiseen, ja ruskeat täplät, joita ilmestyi lattialle kuin sieniä sateen jälkeen, ilmaisivat isännän sekä mielen että syljen olevan kuohuksissa.

Syytäpä hänellä olikin harmitella. Naapuritalon renki, mokoma hulttio, oli uskaltanut iskeä silmänsä hänen tyttäreensä Hilmaan, ja, mikä oli kaikkein pahinta, tytöllä ei ollut mitään asiata vastaan. Jo kauvan oli hän ollut huomaavinaan, että näillä kahdella kirkkomatkoilla ja muissa sellaisissa tilaisuuksissa oli hyvin paljon toisilleen sanottavaa, mutta hän ei voinut uneksiakaan, että moinen mies uskaltaisi ajatella hänen tytärtään, rikkaan talon ainoata perillistä, eikä sen vuoksi tahtonut uskoa omia korviansa eikä silmiänsä, kun tänä aamuna pääsi asian perille.

Hän istui nimittäin halkovajassa silannappulaa vuolemassa, kun äkkiä kuuli ääniä vajan ulkopuolelta. Hiljalleen hiipi hän seinän ääreen ja tirkisti ulos raosta. Karkea kirous oli samalla päästä hänen huuliltaan, sillä tuossa aivan vajan seinustalla seisoivat Hilma ja Alatalon renki-Mikko käsi kädessä ja hymyilivät toisilleen niin vietävän metisestä. Vihan vimmassa aikoi ukko ensiksi suoraa päätä hyökätä ulos ja rajuilman tavoin yllättää nuot kelvottomat, mutta onneksi johtui hänen mieleensä, että läheisyydessä saattoi olla muita ihmisiä, jotka melun kuullessaan tietysti heti tulisivat paikalle, ja asia siten tulisi koko maailman tiedoksi. Hän jäi siis paikalleen ja kuunteli nyrkkejään puristellen nuoren parin keskustelua. Mikko kertoi, että hän oli matkalla pappilaan, jonnekka rovasti oli hänet, jonkun tärkeän asian vuoksi, kutsuttanut, ja ihmetteli suuresti, mikä tuo asia mahtoi olla. Yhtä ihmeissään oli Hilmakin. Mikko pyysi sitten, että Hilma pimeän tultua tulisi tapaamaan häntä rannalle, nuottatalaan luokse, saadakseen kuulla, mitä rovastilla oli ollut sanottavaa, ja puhelemaan muistakin asioista, johon Hilma suostui. Lopuksi — Mattila oli harmista haljeta — suuteli tuo riiviö hänen tytärtänsä, suuteli kaksikin kertaa, ja hyppäsi sitten aidan yli. Hilma taas läksi iloisesti hyräillen menemään tupaan.

Tätä harmillista asiaa mietti nyt Mattila, kävellen kiivaasti edestakaisin ja sylkeä ruiskien kiukuissaan. Hän oli vävykseen ajatellut juuri saman Alatalon isäntää, ja nyt lennätti lempo tuon renkirahjuksen selväksi mietittyä vyyhteä sotkemaan! Alatalon kanssa oli jo ollut asiasta puhe ja kaupat olivat melkein valmiit: myötäjäisistä oli vaan hiukan vielä tingittävä. Mattilan ja Alatalon tilukset sopivat niin mainiosti yhdistettäviksi. Alatalon Jaska oli tosin hiukan viinaan menevä ja raakaluontoinen mies, mutta sellainenhan hän itsekin oli ollut nuorempana. Hilman oli hän luullut pitemmittä puheitta kauppaan suostuvan, siitä kun oli niin suuret edut tarjona. Ja nyt tuo letukka rupesi kauppoihin rengin kanssa, tuollaisen haljun, jolla toinen tasku oli tyhjä ja toisessa ei mitään. Mutta kyllä siitä leikistä oli tuleva pikainen loppu!

»Se oli Leena-vainajan syy tämäkin», mutisi Mattila itsekseen, »tyttöhän piti kaikin mokomin pantaman kansakouluun. Siellähän ne oppivat pitämään kaikkia ihmisiä vertaisinaan. Kansakoulussa kuuluu Mikkokin olleen. Eivätkö jo siellä liene peliänsä ulottaneet?»

Mattila tuumaili nyt, mitä oli tehtävä. Hän aikoi jo kutsua tyttärensä sisälle ja pitää hänelle aika ripityksen, mutta samassa juolahti hänen mieleensä sukkelampi tuuma. Hän päätti jollakin tavalla estää tyttärensä tänä iltana menemästä rannalle Mikkoa tapaamaan ja sen sijaan mennä itse sinne. Siellä antaisi hän puheen aluksi Mikolle kunnollisen selkäsaunan ja toimittaisi sitten, että Alatalon Jaska ajaisi tuon vaarallisen kilpakosijan pois talostaan. Ehkä sitten Hilmakin tulisi järkiinsä, kun kultaa ei enää olisi mailla eikä halmeilla.

Tämä tuuma näytti Mattilasta niin sukkelalta, että hän jälleen tuli hyvälle tuulelle. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa tappelukukko, eikä siis hetkeäkään epäillyt pystyvänsä Mikkoa löylyttämään, vaikka tämä olikin roteva, pulska mies. Tyttärelleen hän ei siis virkkanut asiasta mitään, vaan kuljeskeli koko päivän talossaan vihellellen ja kämmeniään hieroen ja kärsimättömästi odotellen iltaa, jolloin hän taas pitkistä ajoista saisi lähimmäisensä seljän pehmittää — tehtävä, joka ennen oli ollut hänen mieluisimpia huvituksiaan.

* * * * *

Alatalon Jaska oli tänään myrkyllisellä tuulella hänkin. Hän oli edellisenä päivänä ollut käymässä kirkolla, siellä, niinkuin sanotaan, »tarttunut suustaan kiinni» ja vasta myöhään yöllä palannut kotia tilassa, jota ei ainakaan voinut siunatuksi sanoa. Eräät synnit rankaisevat kohta itsensä: niinpä eilen nautittu »patakukko» nyt kammottavalla tavalla kiekui Jaskan kallossa, ja suriseva tuulimylly pyöri vinhaa vauhtia hänen vatsassaan. Ähkyen loikoi hän vuoteellaan, tuon tuostakin sammutellen janoansa vuoteen vieressä olevasta kaljatuopista ja toivotellen kaikkia maailman viinoja hiiden kattilaan.

Hänen siinä loikoessaan avautui kamarin ovi hiljaa raolleen, ja raosta näkyi terävähuippuinen nenä ja vuotava silmä. Rako suureni vähitellen, ja lopuksi pujahti siitä huoneeseen laiha, väkäleuka ämmä, joka polviaan nyykistellen pysähtyi oven suuhun.

Jaska tuijotti vihaisesti tulijaan, jonka nuuskainen naama pari-, kolmesataa vuotta takaperin, noitavainojen aikana olisi omistajalleen tuottanut varman kuoleman tuliroviolla. Se oli Kulku-Kaisa, kyläkunnan »sanomalehti», kuuluisa juorukello, jonka ainoana toimena oli kulkea talosta taloon uutisia kertomassa, juoruja levittämässä ja kylvämässä vihaa ja eripuraisuutta naapurien kesken. Hänen toimestaan oli moni kihlaus purkautunut monen avioparin väli rikkoutunut, ja lukemattomat olivat ne riidat, tukkanuotat ja tappelut, joihin hän oli ollut oikeana, vaikka näkymättömänä alkusyynä.

»Mitä sulia on asiana?» ärähti Jaska, näyttäen siltä kuin olisi miehen syönyt ja toista tekisi mieli.

»Eipä mitään erinomaista, isäntä kulta», vastasi Kulku-Kaisa lipevästi, astuen lähemmäksi ja hieroen käsiänsä. »Käväisin tässä juuri Mattilassa... ylpeätä isäntäväkeä... ei istumaankaan käsketty...»

»Hittoako se minua liikuttaa?» tiuskasi Jaska. »Laita luusi tuonne tuvan puolelle, en minä viitsi sinun lörpötyksiä kuunnella.»

»No, no, älkää nyt kiivastuko, isäntä kulta, menen heti... Siellä näin Hilmankin... puheli sulhasensa kanssa... oikein suuta antoivat, he, he, hee... Sanovathan ne teidänkin ajatelleen... mutta ei taida olla perää...»

»Sulhasensa? Mitä sanot?» huusi Jaska, hypähtäen seisaalleen.

»Niin, teidän renki-Mikon kanssa...» Ja nyt pääsi Kulku-Kaisan kieli valloilleen. Hän kertoi, kuinka hän tänä aamuna Mattilaan tullessaan oli kuullut ääniä halkovajan takaa, hiipinyt lähemmäksi ja nähnyt ja kuullut kaikki. Koska hän oli kuullut, että Alatalon isännällä oli aikeena kosia Hilmaa, oli hän rientänyt kertomaan asiasta, jotta isäntä voisi menetellä asianhaarain mukaan.

Kaisalla oli vihan kaunaa sekä Hilmaa että Mikkoa kohtaan, jotka kumpikin olivat hänelle monta kertaa osottaneet ylenkatsettansa, ja hän näki nyt salaisella vahingonilolla, kuinka Alatalon kasvoille nousi ankara vihan puna. »Nytpä olen keittänyt teille kuuman keiton», ajatteli hän, hykertäen käsiänsä.

Jaska käveli kotvasen aikaa edestakaisin. Sitten pysähtyi hän äkkiä Kaisan eteen ja tarttui lujasti hänen käsivarteensa. »Pane nyt mieleesi, mitä sanon», lausui hän ankaralla äänellä. »Tässä on sinulle viisi markkaa siitä, että- tulit asian ilmoittamaan. Mutta, auta armias, jos siitä kenellekään muulle hiiskut sanaakaan Silloin on sinun paras korjata luusi näiltä mailta. Tyttö ja talo on luvattu minulle, enkä suinkaan aio väistyä jonkun renkirahjuksen tieltä. Jo tänä päivänä saa Mikko lähtöpassin talosta.»

Kaisa lupasi pyhästi olla virkkamatta kenellekään asiasta. Nöyrästi kiitellen läksi hän sitten tiehensä, ilkeä hymy huulillaan.

Yksin jäätyään kiroili ja räiski Jaska hetken aikaa itsekseen. Se häntä varsinkin sapetti, että hänen oma renkinsä oli uskaltanut lähennellä tyttöä, jota hän piti melkein morsiamenaan. Hilman kanssa ei hän tosin vielä ollut suoranaisesti puhunut asiasta, mutta olihan hänellä isän suostumus. »Ehkäpä ei Hilma ole luullut minulla olevan todellisia aikeita», ajatteli hän sitten, »olisihan mahdotonta, että hän siinä tapauksessa Mikosta huolisi. Kaiketi hän vaan Mikon kanssa ilvehtii. Kaisa kyllä kertoi suutelemisesta, mutta hiisi tiesi, vaikka ämmä olisi valehdellut. Eihän se ensi kertaa olisi... Ahaa, nytpä tiedän! Asetun vahtimaan rannalle, jossa Kaisa sanoi heidän päättäneen tavata toisensa tänä iltana. Jos asiassa on perää, erotan Mikon jollakin tekosyyllä palveluksestani. Mattilan kanssa saamme sitten kyllä Hilman taivutetuksi.»

Tämä ajatus rauhoitti hänet vähitellen. Peljäten kumminkin, ettei osaisi hillitä itseään Mikon läsnäollessa ja siten pilaisi ennen aikojaan asian, läksi hän kotoa, ennenkuin Mikko palasi pappilasta, ja meni tervehtimään erään lähellä olevan talon isäntää. Hänellä oli siihen toinenkin syy: siellä hän nimittäin tiesi saavansa »parannusta» kolkuttavalle kohmelolleen.

Illan tultua läksi hän talosta hyvin rohkealla tuulella, sillä »tohtoroiminen» oli ollut perinpohjainen. Määräpaikalle saavuttuaan asettui hän istumaan nuottatalaan seinustalle odottamaan Mikon ja Hilman ilmestymistä näyttämölle.

»Rohtojen» vaikutuksesta oli hänen tuumiinsa syntynyt pieni lisäys. Hän päätti nyt pimeyden suojassa antaa Mikolle muutamia kunnon sivalluksia palkaksi siitä, että tämä oli uskaltanut ryhtyä hänen tuumiansa sotkemaan.

Mikon selkänahan varalle hiottiin siis kynsiä kahdella eri taholla. Suo siellä, vetelä täällä.

* * * * *

Illan pimetessä sanoi Mattila tyttärelleen:

»Hilma, sinun täytyy lähteä viemään tämä kirje Honkalaan. Isäntä kuuluu huomenna lähtevän kaupunkiin, ja minulla on siellä asioita toimitettava.»

»Voi isä, eikö joku muu voisi kirjettä viedä», vastusti Hilma. »Minulla ei mitenkään olisi aikaa, ja iltakin on niin pimeä.»

»Vielä mitä, eihän matka ole pitkä. Mene nyt vaan», intti isä, ja Hilman täytyi vihdoin taipua. Huoaten ajatteli hän, että Mikko nyt sai turhaan odottaa, mutta lohdutti itseään sillä, että ylihuomenna oli sunnuntai, jolloin he taas kirkolla saisivat tavata toisensa.

Hilman lähdettyä otti ukko muutamia rohkaisuryyppyjä ja läksi sitten menemään rantaan. Hän aikoi ensiksi ottaa mukaansa tukevan sauvan, mutta jätti sen kumminkin ottamatta.

»Siitä voi jäädä rumia jälkiä», tuumaili hän. »Ja pystynhän minä toki ilman asettakin yhden miehen pieksemään.»

Ilta oli pimeä, sillä syksy oli jo pitkälle kulunut. Rantaan tultuaan pysähtyi Mattila ja kuunteli. Aluksi hän ei kuullut muuta kuin aaltojen loisketta ja tuulen suhinaa, puissa. Mutta äkkiä säpsähti hän. Talaan takaa kuului aivastus. »Vai siellä olet, veijari!» ajatteli Mattila, ja hiljaa kuin kissa hiipi hän lähemmäksi. Juuri kuin hän tuli talaan nurkalle, seisoi miehen haamu kuin maasta kasvaneena hänen edessään.

Nyt oli hetki tullut. Nuolen nopeudella lensi Mattilan vasen käsi haamun kaulukseen, ja oikea käsi kohosi tulista iskua varten.

Mutta ennenkuin isku lankesi, päästi haamu kiukkuisen ja samalla kummastusta osottavan huudahduksen, ja kihelmöivä korvapuusti keikautti Mattilan pään oikealle olkapäälle, josta se melkein samassa silmänräpäyksessä toisen vielä kiukkuisemman iskun vaikutuksesta pyörähti vasemmalle. Ja seuraavina silmänräpäyksinä tuiskusi hänen päällensä sellainen ryöppy korvapuusteja, että hän heti huomasi joutuneensa tottuneisiin ja taitaviin käsiin.

Mutta tämä lämmin ja sydämellinen vastaanotto herätti silmänräpäyksessä eloon vanhan tappelijan povessa uinuvan jalopeuran. Raivoisasti huudahtaen tunki hän vastustajansa päälle, ja hänen käsivartensa alkoivat pyöriä kuin myllynsiivet. Nyt yltyi kahakka oikein täyteen vimmaan. Huohottaen iskivät vastustajat kiinni toisiinsa, koettaen kaataa toisensa kumoon, mutta se ei onnistunut kummallekaan, vaikka ankarat »ämmänkoukut» hyväilivät heidän pohkeitaan. Mattilan takinselkämys repesi niskasta helmaan asti: hänen vastustajansa menetti takkinsa toisen etukappaleen ja hihan, ja osa hänen paidastaan meni kaiken maailman tietä. Kummankin tukassa ja parrassa tapahtui tuntuva harvennus. Mutta into yltyi kummallakin puolella, iskuja ja potkuja sateli kuin rakeita, multa ja turpeet tuoksahtelivat tappelijoiden jaloissa, ja loitolle kuului läiske ihan pimeydessä. Tiesi kuinka kauvan kahakkaa olisi kestänyt, jos tappelijat eivät olisi hurjan raivonsa sokaisemina huomaamattansa joutuneet liian lähelle rantaäyrästä. Nyt petti kummankin jalka samalla kertaa, ja toisiinsa kiinni takertuneina kuin takkiaiset vierähtivät tappelupukarit jääkylmään veteen. Pahasti älähtäen kirposivat he toisistaan ja ryömivät syljeksien ja kiroten kuivalle maalle.

»Kirottu Mikko, tämä tulee sinulle kalliiksi!» ärjyi Mattilan vastustaja, syljettyhän suustaan pivollisen mutaa.

»Mi—mitä! Alatalon ääni! Sinäkö se olet, Jaska?» huudahti Mattila ällistyneenä.

»Tuhat tulimmaista! Mattilahan se on», huusi Jaska. »Mitä sinä, tulen korvattava, kävit minun kimppuuni?» tiuskasi hän sitten kiukkuisesti.

»Sinähän tappelun alotit, senkin sokea tarhapöllö», kiljui Mattila, jonka hampaat alkoivat pahasti kalista.

»Minä tulin tänne estämään tulevaa morsiantani juoksemasta oman renkini syliin. Mutta sinä...»

»Morsiantasi? Hae itsellesi morsian vaikka hiiden kattilasta; minun tytärtäni ei tuollaiselle rosvolle anneta», huusi Mattila ja alkoi kiivaasti juosta taloa kohti, sillä hänen jäsenensä alkoivat vilusta jäykistyä.

»Luuletko minun mokomasta ketaleesta huolivan? Tarjoa rengeille!» huusi Alatalo hänen jälkeensä. Sitten läksi hän väristen ja nilkuttaen painamaan kotiansa kohti.

Heidän riidellessään oli talaan luokse ilmestynyt kolmas mies. Se oli Mikko. Hämmästyneenä kuunteli hän kiivasta sanasotaa, toisten huomaamatta häntä pimeässä.

»Mitä tämä merkitsee?» ajatteli hän, jäätyään yksin taistelukentälle. »Mattila ja Alatalo ilmitappelussa! No, sitä parempi. Se on jo suuri askel eteenpäin, ja kun huomenna lyön uuden valttini pöytään, niin luulenpa voittavani pelin.»

Arvaten, että oli turha enää tänä iltana odottaa Hilmaa, läksi hän iloisesti viheltäen kävelemään Alataloon päin.

Kotiin saavuttuaan otti Mattila kynttilään valkean ja katsoi peiliin. Hän näki siinä pörröisen tukan, turvonneen, verisen naaman, potaatin paksuiseksi ajettuneen nenän ja umpeen isketyn silmän. Vaatteet riippuivat liejuisina riekaleina hänen ympärillään, ja lakki oli luultavasti jäänyt järveen. Hänen ruumiissaan ei ollut ainoatakaan kohtaa, jota ei olisi kolottanut ja kivistänyt. »Kirottu Alatalo!» mutisi hän hammasta purren.

Samassa sattui hänen silmäyksensä etusormen ympäri kietoutuneeseen vaaleaan hiustöyhtöön, joka vielä puoli tuntia takaperin oli koristanut Alatalon päälakea. Hänen huulensa vetäytyivät tuimaan hymyyn »Saipa Alatalokin osansa, sai kuin isän kädestä», mutisi hän.

Tämä lohduttava tunne mielessään riisui hän märjät riekaleet yltään ja kömpi vuoteelleen. Pitkän aikaa ähkyi hän siinä saamatta pakotuksen vuoksi unta, ja kun vihdoin nukkui, näki hän koko yön unta tukkanuotasta ja tappelusta.

* * * * *

Seuraavana aamuna tuli Mikko Mattilaan ja meni suoraa päätä isännän kamariin. Kun hän sieltä palasi saattoi hän hämmästyneelle Hilmalle kertoa, että ukko oli suostunut heidän kihlaukseensa.

Sitä ei kumminkaan eilinen tappelu yksistään vaikuttanut, vaikka sekin oli lisänä niinkuin rikka rokassa. Mutta Mikko oli eilen provastilta kuullut setänsä kuolleen Amerikassa ja jättäneen hänelle pikku perinnön. Ja se naula veti.

Kun nuori pari sitten istui kuistilla keskustellen tulevaisuudestaan, joka nyt näytti niin valoisalta, aukeni ovi ja Mattila pisti ulos naamansa, jota kaikki sateenkaaren värit kaunistivat.

»Kuinka Alatalo jaksaa?» kysyi hän.

»Hän on vuoteen omana», vastasi Mikko.

»Hän sai enemmän selkäänsä kuin minä», myhähti Mattila ja vetäytyi kamariinsa. Tämä ajatus tuotti hänelle niin suuren mielihyvän, että hän sen vuoksi melkein unohti omat kipunsa.

ARVOSTELU.

Kuivalan kaupungin äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikassa uurastettiin ahkerassa työssä, sillä huomenna oli taas yksi noista 104:stä päivästä vuodesta, joina mainittu lehti otti kynttilänsä vakan alta ja antoi sen säteiden loistaa yli kaupungin ja sitä ympäröivän laajan maakunnan. Päätoimittaja istui paitahihasillaan, rikkipureskeltu kynä kädessä, ja siroitteli hiukan lisää pippuria jo ennestäänkin karvaaseen pääkirjoitukseen: »Kaupungin katujen siivottomasta kunnosta eli — kunnottomasta siivosta», aihe, josta hau jo kymmenkunta vuotta, syksyin keväin, oli pauhannut kaupungin kovakorvaisille hallitusmiehille. Toimitussihteeri oli juuri lopettanut sen tärkeän ja laajaperäisen työn, jossa saksia ja liimaa käytetään, ja otti käsiinsä paksun pinon maalaiskirjeenvaihtajain lähettämiä »avustuksia», ajatellen jonkinlaisella kateudella Herkulesta, joka sen enempää valikoimatta saattoi Augiaan-tallista syytää pellolle kaikki pahnat ja pehkut, kun hänen sitävastoin piti edessään olevasta läjästä poimia esiin kaikki mahdollisesti hengen ravinnoksi kelpaavat jyväset. Hän huokasi ja loi syrjäsilmäyksen paperikoriin. Ja kun hän sitten huomasi, että päällimmäisenä pinkassa oli puolentoista arkin pituinen kyhäelmä, jossa seikkaperäisesti tehtiin selkoa jostakin kissajahdista Katinlahden kylässä, mutisi hän itsekseen muutamia rumia sanoja.

Päätoimittaja sai vihdoin artikkelinsa valmiiksi ja antoi sen odottavalle juoksupojalle, jonka ulkomuoto todisti mitä syvällisintä ylenkatsetta maamme saippuateollisuutta kohtaan. Sitten heittäysi hän rennosti tuolin selkänojan varaan ja veti syvän helpotuksen huokauksen.

»Niin pitkällä siis olemme», sanoi hän tyytyväisenä. »Pitäkööt hyvänään. Mutta kuinka selviämme tämän illan kokouksista ja huveista? Valtuusmiesten kokous — sinne menen minä. Kaarlo Kilkuttaman pianokonserttiin menet sinä. Mutta sitten jää maaseututeatterin näytäntö. Tosinhan _Tuukkalan tappelu_ on jo ennen näytelty kappale, mutta täytyyhän siellä olla jonkun istumassa toimituksen tuolilla, näyttäisi muuten liian välinpitämättömältä. Etkö tiedä, kenenkä sinne lähettäisimme?»

Toimitussihteeri mietti.

»Hm! Niin, nytpä tiedän. Joonas Jalkanen, se ylioppilas, kysyi kerran, eikö hän joskus pääsisi meidän piletillä teatteriin. Minä lähetän heti hänelle piletin.»

»Lähetä samalla ohjelma, niin ei hänen tarvitse sitä teatterissa ostaa.»

Toimitussihteeri kirjoitti ystävälleen Joonakselle pienen kirjelipun, jossa pyysi häntä menemään teatteriin ja kirjoittamaan näytännöstä muutaman rivin lehteen. Saippuaa halveksiva juoksupoika kutsuttiin esiin ja sai käskyn kiidättää kirjeen tavallista nopeammin määräpaikkaansa.

Kun asia täten oli saatu selville, läksivät herrat toimittajat kukin tahollensa.

Kellon kymmenettä käydessä palasivat he takaisin. Päätoimittaja laati kertomuksensa valtuusmiesten kokouksesta, höystäen sitä muutamilla tavanmukaisilla letkauksilla kaupungin arvoisille isille, ja toimitussihteeri piteli pahasti herra Kilkuttajaa, punniten ja köykäiseksi havaiten hänen fortissimonsa ja pianissimonsa, creseendonsa ja diminuendonsa ja ennustaen hänelle vielä monta raskasta oppivuotta, ennenkuin olisi täysin mahdollinen ja kelvollinen esiintymään Kuivalan musikaalisesti sivistyneen yleisön edessä.

Kun teatterista oli vain muutamia rivejä odotettavissa ja siellä oli luotettava mies, päättivät he lähteä klubiin virkistämään päivän työstä rasittuneita ruumiitaan. Lähtiessään antoivat he oikolukijalle määräyksen, että teatteriarvostelijan kirjoitus oli ilman muuta lähetettävä kirjapainoon heti kun se saapui.

* * * * *

Joonas Jalkanen veti juuri hansikkaita käsiinsä lähteäkseen mielitiettynsä luo, jota hän oli luvannut saattaa konserttiin, kun toimitussihteerin kirje saapui.

Hän lasketteli suustaan muutamia turkasia ja verkasia ja juoksi sitten ulos tavoittaakseen sanantuojan ja lähettääkseen pääsylipun takaisin, mutta näki ainoastaan vilauksen saippuanvihaajan kantapäistä, kun tämä hävisi lähimmän kadunkulman taakse.

Hän aikoi jo itse lähteä viemään pääsylippua takaisin, kun samassa muisti, että Kalle-serkkunsa, nuori talollinen eräästä lähipitäjästä, oli vierailemassa hänen luonansa ja oli aikeissa mennä teatteriin.

Siinähän oli miestä tarpeeksi.