Part 2

Italia ihmemaa, josta haaveilin ma läsnä illoin, miksen sua nähdä saa, milloin vapahana laulan, milloin?

Italia, lemmen maa, kauniiks kasvatit sa tummaa lasta, sairaan silmä nähdä saa tyttäres vain vangin akkunasta.

Italia, Danten maa, Firenze, en kulje kukkihisi, taivas täällä kangastaa, täällä hehkui mulle helvettisi.

Macciavellin, vihan maa, kuvan tahras Toscanasi saasta... enkö koskaan nähdä saa kuvaa rakkahasta kotimaasta?!

Firenze, keväällä 1906.

Miserere nostri.

Santo Lucan kellot soi pyhän äidin ruusuvyöstä, päivä paistaa sairasvuoteeseen, missä havahdin ma äsken yöstä.

Santo Lucan kellot soi, yöhön katoo aivo-aaveet, niinkuin linnun sydän sykähtää, vielä huumaa mua sairaat haaveet.

Santo Lucan kellot soi, pater noster holviin kaikaa, kädet kaareen nostan rukoillen niinkuin ennen herkkään lapsuusaikaan.

Santo Lucan kellot soi, korviin onnen loppuun juoneen, oman käden kurjan käyttäjän, vangin vieraan, tylyn sairashuoneen.

Santo Lucan kellot soi, tuoksut tulvaa kastanjasta. — Miserere nostri, Domine, johda valoon sielun vankilasta!

Motto a di.

Mun vuoteeni jalkopäässä on tahrainen sinkkitaulu ja kirjoitus, koska ma synnyin ja toimeni: kynä ja laulu!

Sen piirsi saastainen sormi, ei rakkaus johtanut kättä vaan julkea elämän pilkka, è morto on täyttämättä.

Lie kaikki kuin säännöt määrää, ne hoitaja täyttää tarkkaan, kun joku kammioon kuolee, hän nostaa kolme markkaa.

Oo huoleti, toivosi täyttyy, saat kohta jo sulkaasi käyttää, niin kirjoitustaitosi eistyy, saat kuolinpäiväni täyttää.

Näen rohdoista löyhkäävät sormes, sä naurat kuin julkea portto, kuin tärkeät säännöt määrää sä tauluun piirrät: è morto...!

Hän kuitilla rahansa nostaa, oi, elämän murhepilaa! Mies ruumiini paarille heittää, chiantia krouvissa tilaa.

Firenze, Santa Maria novellan sairashuone toukok. 1906.

Teräskynä.

(Kaarlo Kytömaalle omistettu).

Lauloit ennen kynäkulta, terässäsi välkkyi viini, ennen kuljit karkelohon, nyt sä tartuit tahraan kiinni.

Teräs tuikki kipeneitä, aatos liikkui päivän mailla, nyt jo uuvut puolitiehen, teräst' oon kai itse vailla.

Keskipäivään tieni taittuu, elämäni viini hyytyy, aatos harhaa, tyhjään hukkuu, tylsään puoli-uneen tyytyy.

Itke, itke kynärukka, työni huutaa sydänverta, kerran näin ma suurta unta, uneksi nyt viime kerta!

Loista, laula joutsenlaulus, vielä kerran sytä, soita, pärsky yöhön punaviiruin, singo myrskysalamoita!

Houruttaret yössä tanssii, kiljuu kärki kynän hauraan, yli pöydän varjo väilyy, akkunassa aaveet nauraa.

Aatos seisoo... aivot värjyy, hämyttäret yötä kutoo... sairas pääni vaipuu pöytään, kynä itkee... taittuu... putoo.

Firenze keväällä 1906.

Ennen kuljin kuninkaana.

(Neiti D. Forsténille omistettu.)

Ennen kuljin kuninkaana, sydän paloi tuliahjoin, huoletonna laulun heitin säkenöiden kevein lahjoin.

Nyt ma käyn kuin pakolainen, toiset lahjat, toiset soinnut syvemmät ja synkeämmät, mut en rauhaa löytää voinut.

Ah, nyt tuntuu katkeralta vieraan onnen porttiin lyödä, säästää, sairas, rikas sielu rahvahalle rahaan myödä.

Tuulos, 18/VIII 1908.

Kiintotäbdet.

Ennen olin onnen loistolapsi, leikin, nukuin kodin kynnyksellä, kaksi kiintotähteä ma tunsin, loisti emon silmäpari hellä.

Niiden tähtein alla tieni kulki, mut ne elon myrsky peitti multa, usein kiinnyin suuriin kiertotähtiin, joiden luona tuikki virvatulta.

Nyt ma olen murheen musta lapsi, ei mua tuudi lämmin äidin povi, kalman kynnyksellä ryömin, huusin, mut ei auvennut sen julma ovi.

Firenze keväällä 1908.

Hädän hetkellä.

Jumala, Jumala, armoas kerjäsin, sinut ma kielsin, sinua herjäsin, sinut ma luotani ilossa työnsin, salassa, surussa aavistin, myönsin.

Jumala, Jumala, elämä, suojani, mistä sun löydän, Luojani, Luojani, suuri hämärä henkeni peittää, ethän sä tahdo heikkoa heittää!

Auta, auta henkeni sairaus, sovita hämäräin tekojen hairaus, sinussa herään ja tuhoni torjun. Jumala, Jumala, luoksesi horjun! — —

1903—4.

Ääni erämaassa.

Ma olen ollut ääni erämaassa, mi eksyi erehdysten ongelmiin, ei tunne sijaa se, kuss' avun löytäis, kuin koditon se aina kulki niin.

Se kohos autioille vuorimaille, se heljään avaruuteen ikävöi, se itki, etsi omaa soittajaansa, taas kuiluihin sen hirmumyrsky löi.

Maan taivaan väliä niin harhaan käyden ei missään löytänyt se lepoaan, ken sovittais sen suureen sävelluomaan, se turhaan etsi tarkoituksiaan.

Ikuinen, liitä ääni pyhään harppuun, se sua etsii, sielun soittajaa, sfeerien hymniin nosta heikko ääni, elämän kukkiin puhkeis erämaa!

Leijukaa kuin valkeet päiväperhot, niinkuin hopeekannel helkkyileisi, silmistä kun väistyis maa kuin varjo yön, tähdet sammuis, sydän valkeneisi.

Leijukaatte puhtaat aatokseni.

Teijukaatte puhtaat aatokseni illan hiutuvassa hämärässä niinkuin kirkkaat hiuteet talvitaivaalta salasointuisessa helinässä.

Lentäkäätte kuudanhienot hiuteet, pehmein hunnuin kaikki peittäkäätte murheen muistomerkit, kaikki kurjuudet, kaikki ruma loka, minkä näätte.

Tulkaa, tuutikaatte puhtahaksi, sillä sydäntäin jo jäätää huurre, peittäkäätte huvitulten hiilokset, rakkauden ruumisvaunun uurre.

Umpeen luokaa elon kisapolut, joihin vuoti elämäni viina, laskekaatte kauvas silmän siintämiin valkovaippa, kylmä paariliina.

Arnon rannalla.

Maan vieraan kalmankammioon mun päättyykö viime tieni? Lepääkö Suomeen lentäissään ees hetken lintu pieni,

itkeekö laulun haudallain, min vieraat kädet loivat Toscanan iltarusossa, kun Arnon aallot soivat?

Soittaisko suvimuistojaan keskellä vuorten lunta, tuutisko nuorna nääntyneen yksinäistä unta?

Kantaisko kukkaa hellä kasi istuttain sen multaan, nousisko sorja kypressi kuin patsas illan kultaan?

Vai tasoittuisko tantereeks tai rikkaruoho peittäis, hautaani kiertäis kulkuri tai kiven ristiin heittäis!

Kypressin varjoon polvistuin hän rikkaruohot kitkee, kyynelet huuhtoo sydäntäin, niin enkeli vain itkee.

Tuntuu kuin sydän rauhan sais, maan alle vaipuis taakka, tuntuu kuin taivas aukenis ikuiseen kehään saakka.

Löytäiskö kukkakunnailtaan yön yksinäinen tuuli; maan tytär ehkä seisahtuis, kun haudan kuiskeen kuuli!

Ojennan kädet valohon, mi ihmisteitä johtaa. Haudalla tunnen enkelin: äitini kasvot hohtaa.

Huokaisko kesken hymyään, ruusuja, haaveiluita, kuivaisko silmän hunnullaan ja siunais vieraan luita?

En tiedä. — Yli hautani eksynyt pilvi kulkee; — ma kuutamossa siivet nään, mi haudan valoon sulkee.

Talvikukkia.

(Oskar Merikannolle omistettu.)

Talvi kukkii omia kukkiaan, päivä ei päily lehdillä milloinkaan, jäätynyt kyynel niiden sydän on, elämä kylmä, kolkko, arvoton.

Sydämmet jäätyy kylmiin kyyneliin, elämän iljanteihin ikuisiin, monenpa onnen yksi talvi lyö, syämmeni jääti yksi, pitkä yö.

Psalmeja.

1.

Riemuitkaa Herralle kaikki maa, kasvoinsa eteen langetkaa, hälle, mi maailman piirin loi, kiitoskanteleeni nyt soi!

Menkäätte porttiinsa ylistämään hänen suurta nimeään, sydämmelle hän rauhan suo, uudeksi ihmiseksi hän luo!

Herra on hyvä ja laupias, sydänten kaikkivaltias, armonsa pysyy, jos hukkuu maa, kaikki kantelot riemuitkaa!

2.

Herra, vesikosket paisuvat, vesikosket pauhinansa paisuttaa, hirmuisesti aallot syvyyksissä, suuret aallot yössä meuruaa.

Pilvenvaarut ovat väkevät, pilvenvaarut kiirii taivaan kiireellen, pilvenvaarut laahaa pitkin maata, tulivaarut iskee merehen.

Herra, väkevämmin itses vyötit, kestävämpi on sun henkes korkeus, ijankaikkisesta kaikkisuuteen pyhyys on sun huonees kaunistus.

Epitafium.

Ei kukaan aavista yön salaisuutta, vain yön ja vihan voimat mua soimaa, mut kaatunut en oman teon kautta, viel' uskoin elämään ma täynnä voimaa.

Ken kuolon esiripun saattaa nostaa, mi loppukohtauksen kätkee yöhön? Korkeempi valta, joka itsellensä kostaa? Maksettu käsi, joka johti kurjaan työhön?

Auliisti elo tahtoi lahjojansa jakaa, mut varhain hyytyi runoniekan huulet, mut ehkä ankeen, himmeen ajan takaa viel' yöstä hätähuudon kuulet.

Elämä haudan yli käyköön karkelolla, yön tilit tehdään kerran tuomiolla.

Firenze 19/V 1906.

Gloria Deö in éxcelsis!

Salainen suuri, tuntematon Mestarini, mi valkeuden, äärettyyden loit ja ajan, ihanan luonnon, meren, maan ja taivaan tuohukset, Sinulle soikoon laulu yli kuolon rajan!

Sen valan, jonka tein, kun hätä oli suurin, nyt täytän, julistan sun jumaluutes työtä, kuin ihmeen kautta pelastit mun uuteen elämään, kun kaikki sieluss' oli saastaa, keskiyötä.

Kuin aavistus sun hahmos kasvoi hämärässä, maan päällä tuskin koskaan enään kotiudun. Kyrie eleison! Väkevyyden myrskyn lähetit, loit syrjään verhon, hälvensit myös hengen udun.

Muurari, Rakentaja, Jahve, Paan tai Luoja tai Allah, Buddha, Kaikkeuden juuri, min nimen kannatkaan, kuin valo yli luomisyön ja suurten vetten ikihenkes liikkuu, Suuri.

Sen maailmoille julki julistaa ma tahdon, ei järjestystä viisaampaa, mi meitä ohjaa, ken, Mestari, sun käsialaas meisselöidä vois, ken mitata vois ijäisyyden meren pohjaa!

Soi kaukainen ja pyhä ääni sydämmessä, sen kerran perintönä Eedenistä toimme, se avain on, mi johtaa sielun templisokkeloon, mut Luojan irvikuvaks itsemme me loimme.

Luonnosta, Ikuisesta kauvas kirposimme kuin jalo siemen maasta, jonka Luoja kynti, me ihmisaattein, kirkoin taivaan täytimme, hyveeksi paheen teimme, synniks sen, mi ei oo synti.

Kiitetty korkeuden kirkas, koskematon, miljoonin kuoroin laulaa sulle luomakunta, kuolemankysymysten porttiin aatos kimmahtaa, unissakävijöitä oomme, elo unta.

Kiitetty, annat lempeen lohdun, unen lahjan, kun musta myrsky soittaa suruun pääni, herätät kukkatuoksuillas ja päivänsäteilläs kuin sieluuni sois paratiisilinnun ääni.

Kiitetty, etten syntynyt ma sokeana, koin kirkkaan tähden nään, kun yössä kidun, kiitetty, että annat järjen hienon, hilpeän, työn ilon, vaimon, äidin, lapsen... iki-idun.

Kiitetty ollos, koska annoit laulun taidon ja kanteleen, mi iloks ihmisten loit soimaan, Sinulle, Virittäjä, soikoon korkein lauluni, sun nimes kaiku nostakoon sen valtavoimaan!

Kun lahjas takaisin sä otat laulajalta, kun kilvoitukseni ma kestin, vihdoin voitin, kuin elin kuolla suo mun soittoon nuorten sävelten, ja anna uusi, kirkas, kantavampi soitin!

Tuulos 23/VIII/08.

Sairashuoneen portilla.

(Toivo Tuhkaselle omistettu.)

Yön mailla henkeni käynyt on, oon kitunut vuoteessa kiinni, nyt päivä valtaa mun valollaan, ja kevät huumaa kuin viini.

Ma taakseni katson kuin Tuonelaan, yön kauhuja värjyen torjun, kuin elämän kyllyyttä juopuneen ma ristikkoportilta horjun.

Sen taakse tummukoon entisyys yön varjoon tuskan ja tuonen, nyt elämän viini virratkoon taas täyttäen sairaan suonen.

Ah, kauniimpi sille elämä on, ken Tuonelan portille tohti, hän kulkee kuin autuuden aurinkoon, hän kulkee elämää kohti.

Kotiinpalaaja.

1.

Taasen armas tuomi tuoksuu, tintit puissa piipii, Luojan luonto vihannoi, ja purot polskaroi.

Vihreen lehdon veräjillä päivän säde hiipii, mut ei sielussani, oi, nyt kevätenteet soi.

— Sillä kuolleet on lapsuuden laulut, lie mennyt jo ilo muu, jo himmeni silmä seijas, ei herätä vihreä puu.

Vaan elämän mylvivät myrskyt, mun herättää voivat vain, sillä maailman pikarista ma myrkkyä juoda sain.

2.

Kukat kirjavat loisti, kun ketoa kuljin, ma tuijotin nuoriin, leikkiviin lehtiin, käet kukkui ja kiurut lemmessä lensi, kun pellolla raskaita toukoja tehtiin.

Ma maailman katuja kuljin yksin, niin usein ma kasvoni päivältä peitin, ma tuhlaripojan polkuja etsin ja kultani lokaviemäriin heitin.

3.

Kuin ennen ei luonnon laulu soi, kuin ennen ei niityt vihannoi, niin vieras on käenkin ääni.

Sillä turman tuoksun ma kanssani tuon, naissilmään ma riettaan katseen luon, ja väsynyt on mun pääni.

Oon väsynyt tietoihin vaivaisiin, niin iloihin maisiin kuin taivaisiin, ma kuljen tyhjin toimin.

Ma käyn ohi kirkon muurien, yli toivontaimien juurien, ja kalman kukkia poimin.

4.

Ilonaisten kanssa ma nauroin, valeveljien kanssa ma join, sanat suuret huumasi pääni, ma itseäin ilkamoin.

Täällä puhdas on neitosen uni, täällä vieras vaeltaja oon, täällä kyntäjän tiellä kuljen, sanat hukkuvat hongikkoon.

5.

Pois, sittenkin pois! Pois maailmaan, missä voimani kasvaa uhmailemaan, missä henkeni tekoihin heräät Veren vihoja tääll' olen paossa, täällä pienien pyyteiden raossa kamasaksat kultaa kerää.

Pois sinne, miss' ikuiset salamat lyö, missä naiset on myrkkyä, juopumus yö, miss' ei ole rajaa, rantaa, missä maineen maljoja maistellaan, miss' elosta, kuolosta taistellaan, ja voittajat kruunuja kantaa!

1903.

Jääbyväismalja.

( Viiniveikkosille).

Maljani täyden veripuna maljan kohotan ilmaan, juon sen pohjaan asti, elämä kuohuu, veri, voima, ilo liikkuu, keväinen päivä paistaa ihanasti.

Kultainen kiitos, iloviiniveikot, minulle avasitte uudet ukset elämän taikasaliin, hetken seikkailuihin, missä ei käyneet vakaat kamppailukset.

Iloa hurmaavaa ma hetken nautin, nauroin ja join, ja imin sanoistanne huumausmyrkyn mehut turhiin ilvetöihin, nähnyt en alhaisia temppujanne.

Elämänjanossani usein etsin ylempää tarkoitusta sanain takaa, itsekkyys irvisteli silmäreijästänne, tahdoitte kylläisnä vain ilot jakaa.

Rakennus raukes, katos ilmalinna, yksin mä seisoin täynnä ihmishätää, kullattu kunnia ei voinut mua auttaa, ympärilläin näin vain tuhmaa, mätää...

Iloinen kiitos, tyhjät ystäväni, ma kokemuksistani teitä kiitän, mitä te sieluhuni salaa kylvää saitte, hyvää ja pahaa, sen nyt loppuun niitän.

Hyvästi, joudot illan iloperhot, elämä kutsuu mua uuteen juhlaan, itseni voittoon, kylmään, kovaan kamppailuhun, missä vain aatteilleni voiman tuhlaan.

Iloisten pöytäin luota työhön lähden, kutsuu mua kädet, joita painaa taakka, maljojen ääressä mua hetken muistelkaatte, hyvästi, maljanne juon sakkaan saakka.

Bukefalo.

Mun veren villivarsa maahan löi, se löi mun korkeasta satulasta, päin kuiluja se eksyi juoksemaan ja kiiti kirmahdellen karsinasta.

Yön varjot kintereillä kiersivät kuin skorpioonit, jotka rintaa viilsi, mun varsani ne ajoi vaahtohon, ja hiiden tuli silmässänsä kiilsi.

Se korskui, kaatui, etsi kuolemaa, jo alla kurimusten pyörteet ärjyi... Kun päivä taasen puhkes piilostaan, se seisoi vavisten ja hiljaa, värjyi.

Kuin Aleksander suuren ratsukin vain omaa varjoaan se vielä pelkää, se syrjähyppyyn ilmaan kaarestaa, kun nousen taas sen silkkihienoon selkään.

Oi, Bukefalo ylväs, vallaton, yön kuiluille sun tyhjä kammo johti, sun kammos poljen tulikannuksin ja pakoitan sun käymään päivää kohti.

Pää pystyyn! Vaikka yli kuilujen! Ei skorpioonit meiltä niskaa taita. Hei, heppani, nyt oikein lähdetään me valloittamaan viidenvirran maita!

Taas päivä paistaa.

Taas päivä paistaa maille, mättähille ja koivut punertaa ja viidat viherjöi, niin iloissansa juoksi rannan riippa, kun liplatellen laine santaan löi, taas samettiruoko ja piilipuu veen rajaan niin somasti kuvastuu.

Jo joutui uunilintu, kivitasku, tiltaltti lepikössä yksin leikamoi, puukotaansa jo palas kottarainen, ja heinäsuorsa suossa pulikoi, jo koppelo tanssivi soinnallaan, ja käki se soittavi huiluaan.

Maan mato ryömii kohden suurta päivää, mut minä kuljen korven suureen siimekseen pois lehdon vihrehiltä veräjiltä, käyn rotkorauniolle, haudan teen, ma hautaan kaikki, min talvi kaas, ja päivän iloihin palaan taas.

Tuhlaajapoika.

En tahdo tulla niinkuin tuhlaaja, kuin kerjäläinen kunniata vailla, vaikk' kaiken perintöni hukkasin ja rapaa söinkin vierahilla mailla.

Ja vaikka sielu nälkään nääntyikin, niin suuri olin yhden suuren hetken, viel' ilohuumein, kuvin kirjavin ma muistan elämäni rikkaan retken.

Isäni majassa nyt riemuitaan, juon tulomaljan, kuulen laulut, hypyt, mut veljet, kylänmiehet, huomatkaa, on otsallani kokemuksen rypyt.

En tinkiä ma tahdo lahjoista, syön ennen muukalaisten luona rapaa, te luontohoni älkää luottako, ma tahdon olla niinkuin kotka vapaa.

Vasikan tänään jos te syötätte mut huomena jo kätenne on saita, niin lähden köyhempänä etsimään taas hengen tuhlareita — kuninkaita.

Tuulos 30/VIII/08.

Tulikaste.

Ma yksin loppuun kamppaella saan, ei öistä tuskaani saa nähdä kukaan, mun täytyy, täytyy nousta itseäni vastaan, niin vaikka paraat vuodet menis mukaan.

Ma mielikuviani vastaan käyn, yön ahdistusta, joka jäytää mieltä, mun täytyy kauhun kahlevalta alas painaa ja lyödä pelon peikonpäitä tieltä.

Ma omaa sieluani penkoan siks kunnes ehdin valon vahvan asteen, pois kurjat houreet häätää saan ma terästahdoin, ja sielu käyköön kovan tulikasteen.

Mun täytyy veren palot sammuttaa vaikk' kaikki onni ehkä siitä jäytyy, siis selvä tie, ei muiden niskaan taakkaa siirtää, mun loppuun kamppaella täytyy, täytyy!

Ma elän!

Ma elän, ah, mikä riemu, mikä riemu ja soitto nyt suonissa soi, näin sydän ei koskaan oo sykkinyt, mikä loisto ja hehku mun täyttää nyt, ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!

Ma voisin jo olla vainaa alla kalman kukkain ja tumman yön, ei, ei, minä elän, ma tunnen sen, kuinka sieluni kasvaa kamppaillen kohti tähtiä kautta korkean työn!

Ma elän, ma elän, ma elän! Sulle, Elämä, korkea lauluni soi! Pyhä kevät mun henkeni kruunatkoon, taas elämän nuori kuningas oon, ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!

H:linna kesällä 1908.

Vuorivaeltajan lauluja.

Metsäsatu.

1.

Ma kuljen metisessä metsässä, sen suhina mieltäni viihtää, puut, pensaat, juuret ääniä saa, ja hämärä hymisten hiihtää.

Ma kuuntelen tiaisten tiukuja, kun hiistakat kivissä kiistaa, mun eessäni polku kisailee, ja metsä tiukkuvi riistaa.

Mun kulkuni on kuin sininen tie, jota salainen sattuma johtaa, tien käänteessä kuuset kumartaa, havulinnat ja lähteet hohtaa.

Sinipiiat ja haltiat piiriin käy, katinkultaiset paaterot paukkaa, yli raunioaittojen aarteiden pyhä hirvi hilpeenä laukkaa.

Näen karjaa kaitsevan Tellervon, näen Tapion tasaiset pellot, nyt soi simapilli ja hiljaista on, taas kaikuvat kirkon kellot.

Ja peikot ne villeinä vuorilla käy ja kiviä kirkolle heittää. — Näen Marjatan aholla astuvan, hän silmänsä pelosta peittää.

Hän ryysyisnä harhasi päivin öin, veripilkkkuja näki hän kuussa, hän kylistä korpeen ajettiin, hän on istunut jalkapuussa.

Hän lankee ja nousee ja lankee taas, on ihanat silmät veessä, ah, taivainen ihana ilmestys: pyhä paimen seisoo eessä.

2.

Nään kuninkaan ma kultatuolillaan, ja kivet kiiltää valtikastaan, nään nuoren vaimon, joka vapisee ja ilmaan nostaa sylilastaan.

Nään tuomarit ma virkaviitoissaan, lain sanoja ne suustaan syytää, nään oven suussa punapyövelin, ja vaimo kieltää sekä pyytää.

Hän muistaa prinssin nuoren, hehkeän, mi unohtaen isäns linnan vei neitseen vyötäisille kätensä, kun lehtoon uinahtivat rinnan.

Ja sammalvuotehella suudellen, kun taivaall' lemmen tähti väikkyi, he raukenivat rakkauteensa, kun veri lämpeni ja läikkyi.

Hän lumos sinisillä silmillään ja kietoi kirsikkaisin huulin, ja sitä katehet ne kanteli, ja taijaks tuomaritkin luuli.

3.

Näen kansan krouveista hoipertavan, se pyövelivuorelle vyörii. Näen auringon laskevan tornien taa, ja säteet paalulla pyörii.

Siell' lavall' on Marjatta polvillaan, hän kiertää rukousnauhaa, hän linnanporttihin tuijottaa, kun puiset torvet pauhaa.

Ma kuulen kimeän kiljunnan, kun säilä välkkyy ja suihkaa — nään kultaisen, vierivän kiharapään, ja kansa ulvoo ja uihkaa.

Yli vuorten pitkät varjot käy, tulet tuikkivat laaksoon tummaan, tien varsilla portot keimailee, yökrouveissa kansa hummaa.

Ritari Hurjapää.

Hyvästi emo, hyvästi veikko, hyvästi Marjana, morsian nuori, hyvästi metsä, missä torvella soitin, hirvet hiihdin ja karhut voitin, kajahti jylhä Kiljanvuori, karjasi Kiljan vanha peikko.

Hyvästi kuutamon kisatanner, hyvästi hilpeä lahden laine, lähtee nyt ritari Hurjapäinen, ritarin sydän on täällä jäinen, terve vieras meri ja maine, taivahantakainen kultamanner!

Linnani alla laihot läikkyy, kisoissa kaartaa neitojen parvet; maineeni ei ole mannunorjain, en ole polkija niskojen norjain, viihdyn, kun kiertää juomasarvet, suihkavi säilät, ja silmät säihkyy.

Anteeksi, äiti, on luontoni hurja, veikoille valtakruununi singoin, etsin miestä taljalla vahvaa, ken ei pelkää käyttää kahvaa, lyödä ja leikkiä vinkuvin lingoin, anteeks, Marjana, armas, kurja!

Ällös itke, en jäädä saata, levoton vereni yöhön ajaa, seikkailuissa ja rauhaa vailla elää tahdon ma vierailla mailla, lähellä kalman kankaan rajaa siunaan, kun sorrun, syntymämaata.

Suureksi sieluni kasvaa annan, soittaen riennän suurihin sotiin, itse kuoleman tilille vaadin; verten ruusuista seppeleen laadin, Marjana, sulle — jos palaan kotiin, — keihääni kärjessä ylpeenä kannan.

Saksilaiset sisaret.

Vanhassa Bolognass' on sairashuone, ei siellä yöllä aatos rauhaa saane, se ennen vanhaan oli luostarina: "Convento delle suore salesiane."

Siell' ennen taivaan totuus tarjottihin, nyt elon kiirastuli, houre, vale, palatsi kellertävä kaltereineen, nyt "Manicamio provinciale."

Öin Santo Lucan kellot holviin kaikuu, ei moni kurja haave löydä unta: luostari elää; kulkee kummitellen menoissa vanha, pyhä sisarkunta.

Holvien alla vahatuikut liehuu kuin ennen aikaan pyhän kevätpaaston, ritarileikkein, rajun lemmen aikaan, suurien seikkailuiden, naisten raaston.

Santo Isaion kammiosta yhtyy riveihin nunna, hento, nuori donna, ritari Monti Pisan sotakilpi, varjona kulkee Spiga, tumma konna.

Ihana Barbara kuin keltaruusu, otsa kuin vaha, joka loistaa yöstä, verhotuin katsein käy ja mustin ripsin, kultainen näky taivaan ruusuvyöstä!

Menojen jälkeen alkaa juhlatelme, salissa notkuu nunnain herkkupöydät, loimuvi soihdut, heiluu helminauhat, nuorimman sisaren, oi, mistä löydät?

Ihana donnasi, Barbara sorja, ritari Monti, hiipii luostartarhaan, hio nyt sanasi kuin jalo miekkas, Bolognan kaunein ruusu yksin harhaa.

Suhiskaa kastanjat nyt Barbaralle, ei messukirjaansa nyt armas tavaa, Montille kuulun Parman voittajalle ens lemmen pyhät sydänlehdet avaa!

Kuuli sen Spiga seisten käytävässä, unohti vanhat säännöt luostarkunnan, hekumat paradiisin niin hän vaihtais öisehen syleilyhyn kauniin nunnan.

Tietää sen kuu ja tähdet, satakieli, Barbara sydäntarinansa haastoi, kypressin varjot tietää, kuinka Spiga illalla immen kammiohon raastoi. —

Olivi tuoksui siitinpölytuoksuin, viikunapuilla kiilsi kultakaste, herätti päivä laakerin, mi peitti kuollehen Spigan muurin laattaa vasten.

Aamuinen messu kaikuu kappelista, kyyhkyjen kuherrus soi kaikkialta, ruusulta ruusulle jo perhot leijaa, tikari Montin välkkyy muurin alta.

Santo Isaion kammiossa makaa huulilla vaahto, ripset kyynelveessä Bolognan ruusu hourein huokaellen Madonnan jalokivikuvan eessä.

Kuuletko, kuuletko, taas juhla jatkuu, vuossatain läpi mandoliinit soivat, ylitse palatsein käy kuu, yön soihtu, tarhassa ritarit taas ailakoivat!

Kuuletko huudon yöstä muurin luota, kalmako kolkuttavi portin rautaa? Näetkö nunnan, joka tarhaan hiipii, yksöisen lapsen salaa soraan hautaa?

Iloinen intohimon hurja temmel, myrkkyä lempi, sota, veri mettä! Näetkö sisarien harmaan joukon muurihin pirskoittavan pyhää vettä?

Värit ja valot, öiset hetket väilyy, luostarin ristikkohon tuuli ammuu, näetkö salesilaisten siskoin hunnut, jo holvein hämyyn valoliekit sammuu?

Kirjavain mielikuvain sekasorto, kuulehan nunnalasten itkun kuoro! Pelkäätkö lemmen tulta, hurja hullu, yöhönkö sammua on järkes vuoro?

Kimmo ja kynsi muurin punalaattaa, ei pyhä vesi huuhdo mullan luita, levoton salaisuus, yö kaikki peittää, vai oisko kaikki hullun haaveiluita!

Bologna huhtik. 1906.

Nuorelle nunnalle.

Näin notkuvan nuoren vartalos, kun astelit luostaritarhaan, näin silmies hiljaisen, hehkuvan yön ja ma mietin, sä kätkeyt harhaan.

Miks kätkeyt luostarimuurien taa, kun on poskillas ihanin rusko, voit vieläkin palaa ja armastaa vaikka Luojaan oisikin usko!

Sun huules on vihityt suutelemaan, ei Neitsyeen ristiin ja vaivaan, sydänmyrskysi kammioss' sortavat sun, myös ulkoa löydät sä taivaan.

Sun sielusi elämän rakeet lyö kuin luostariruusun halla, sun rintasi riehuu haluineen myös kaamean kaapusi alla.

Novgorodissa, naisiuostarissa käytyä 23/V 1897.

Lemminkäisen pako.

(Valter Juvalle omistettu.)

Tule tuuli ja pursi puhkaa, laula, liekuta Lemminkäistä, heitä helmoihin Vellamon, miekkamiestä nyt vaino uhkaa; poroks poltettu koti on, kumu kuuluvi Pohjan häistä, kuuluu huikeista häistä!

Singo ilmaan ja singo pohjaan, nosta pilvihin vainopurtta, aalto vallaton laitaan lyö, kotirannoilta kauvas ohjaa, mene päivä ja tule yö, nouse merestä myrskyn hurtta, huutava meren hurtta!

Antaa hauskasti nuoran luistaa, soita, vihuri, ruokopilliin! Emon kyynelt' en surra saa, maata matalaa en saa muistaa, tahdon punaisen pilven taa, vihan viettiin ja iloon villiin, iloon leimuvan villiin!

Tahdon painia meren kanssa, olla suuri ja olla ylpee, sairas uni ja usko pois! Nyt on vereni valloillansa, ken mun uhmaani estää vois, merenneidot kun yössä kylpee, keulan kuohuissa kylpee!

Tahdon suuria seikkailuita, joissa silmä ja säilä säihkyy, sodan oltta kun kyllin join, tahdon suudella simasuita, lemmen lehdossa leikamoin, rinnan aaltoset allain läikkyy, neitten rinnat ne läikkyy.

Siellä saarella vierahalla siskot sannalla karkeloivat, miehet kulkevat miekkavöin, kannel kaikuvi koivun alla, sinne juhlihin ikävöin, missä heleimmät naurut soivat, nuoret naurut ne soivat.

Lempeen lepytän joka lesken, enkä taljalla miestä väistä, syöksyn suurihin sotihin, ajan varsalla kisan kesken, kukan kuljetan kotihin, kaikkein kauneimman kassapäistä, kauneimman kassapäistä!

Jumalten lehdossa.

(Selim Palmgrenille omistettu),

Jumal'lehtohon päivä päilyy, lämmin läikkyvi yli veen, lehdet aukee, ja mesi huokuvi, linnut alkavat kisoineen.

Myrttilehdossa bulbullintu pylvään varjossa kuhertaa, hohtaa olivi, auer aaltovi vanhan temppelin harjan taa.

Siellä viattomat, valkeet immet uurnan liekkejä lietsoilee, kaikuu kattohon hymnit hilpeät, savu sininen tuoksuilee.

Mutta seedrien siimeksessä nuori Diana uneksuu paljain rinnoin ja katsein kirkkahin, otsan kaarella puolikuu,

Juoman jumala hymyhuulin lemmen tytärtä pyytää luo, viinin lehvillä lanteen kietovi, päivän kunniaks maljan juo.

Oinaan sarvella ilmaan soittaa karvarintainen, nuori Paan, vuohet telmivät, hiehot hyppivät, luomakunta on balteissaan.

Oksat taipuu ja latvat liikkuu, kauniit jumalat karkeloi, savun sinessä hymnit hilpeät pyhäin neitseiden suusta soi.

Haukka olalla kiivas kyttä puiden piilosta kavahtaa, paimentyttönen karjapolulla käsi povella vavahtaa.

Siinä seisovat siimeksessä vaiti, värjyen, ihmeissään, haukka kiljuen ilmaan kiirii, tyttö painavi alas pään.

Silmät janovat silmää, huulta, veri juoksee kuin salama, syliin syöksyvät kiertäin kirkuen nuoret ruumiit kuin tulessa! —

Siinä lempensä lähteen luona jumaljuomaa ne hetken joi, — Paan vain soitteli luomisinnossa, nuoret jumalat karkeloi.

Maailman valloittaja.

Ma lähdin valloittamaan maailmaa, jo pääsin vanhan tullin suuhun, korkeesta satulasta hyppäsin ja sidoin ratsun paalupuuhun.

Näin "Jokapaikan" vanhan kapakan, siell' ilolaulut, luutut soivat, näin akkunassa nuoren tytön pään, miss' unikukat kiemuroivat.

Ma tertun hattuhuni kiinnitin, viiniä tilasin ma kannun, näin kolme teiniraukkaa nurkassa ja vanhan tutun krouvar-Hannun.

Siell' ilveilijät, miettijät ma näin ja paljon janoovia muita, joill' ei oo kotia, ei kontua, vaan kirjavia seikkailuita.

Hei, teinit, ilveniekat, piiparit! Miks vaivaatte te aivokoppaa, ei riitaa kannuista mut naisista nyt heittäkäämme onnen noppaa!

Hiis menköön valloittamaan maailmaa, se maine on kuin ristituuli, kas, Hannun renska tääll' on makeaa, mut makeempi on Kertun huuli!

Hei, Hannu, tyttäres on ihana, hän suloll' liikkuu kirkkain elein, maa tääll' on heleä ja viini myös, mut Kertun silmänterä helein!

— Ma join jo hämärtäissä kaupungin, kun ruso taittui tornein nastaan, ma Kertun salaa huvitarhaan vein, kuin yö hän hiipi rintaa vastaan.

Nyt koko maailma on sun, on mun, haat, vuoret tuoksuu vihrehinä, ah, sydämmeni prinsessa sä oot, ja ritar' Yrjänä oon minä.

Mut älä katso, armas, kaupunkiin! Sen mustan kidan kataluuden jo tunnet huomena, se häväisee yön kauniin, suuren salaisuuden.

Kas, louhikäärmeet herää huomena, nuo tädit, joiden tunnen hampaan, ne monen maineen tahras myrkyllään, niin monen taivassilmä lampaan.

Ma ivan keihäällä kuin Yrjänä käyn lyömään louhikäärmeen päitä, niin, huomena — nyt sinut valloitan, tän' yönä viettäkäämme häitä!

Tarhassa hiipii hienohelma.

Tarhassa hiipii hienohelma, kuiskien kulkee neito nuori ja orvonkukkia kitkee. Kuoliko muori, kaatuiko taata, kun neitonen illalla itkee?

Taata se kyntää kyhnystelee, taata on vankka vaikka on vanha ja kyllä hän kynnön taitaa, muori se kutoa helskyttelee taatalle riihipaitaa.

Illan kasteessa istuu impi, miksikä itkee nurmella nuori ja kukkia kastaa neito, oiskohan kuopattu onneton sisko tai veikeä viljon veito?

Ei ole kuopattu sirkeä sisko, kisasta kisaan pyörii sisko, ja riemulla ei oo rajaa, veikko se rannan raukuja soutaa ja sorsan poikia ajaa.

Sitä se itkee neito nuori kirkon varjossa vaahteran alla, ja sydän suruja kantaa, kulta se ajaa keveästi Tuonelan kuutamorantaa.

Sunnuntai.

Saarnastuolistansa vanha pappi puhuu, otsaa hieroo, postiltaansa kääntää, vaahtera se kirkkoon varjon heittää, seinäin pyhimykset tomu peittää, puinen Simson nurkass' sormiansa vääntää.

Unisesti vierii papin heikko ääni, katsoo syrjäkatsein ruustinnaansa, rykii, tankkaa vanhan tavan mukaan. — Tokko saarnaa kuulee tänään kukaan? Tänään unohtaa hän verot, viljamaansa.

Emännät ja rouvat silkkihameissansa kultakorvarenkain hiljaa loistaa, tuskin ykskään syntiään nyt nyyhkii, ukot torkkuu, vuoroin hien pyyhkii, sillä silmistään ei untaan voi ne poistaa.

Väsyneesti laulaa laiha kanttorikin, valkokauluksensa peiliin hohtaa, pojat lehteriltä naisiin kurkkii, tytöt huivin alta salaa urkkii, kun ei äidin valpas silmä heitä kohtaa.

— Mutta päivä paistaa, seudun linnut laulaa, vanhat urut tuikkivat kuin tulta, pappi kiihtyy, katsoo suvi viljaa, taivaan armosta taas saarnaa hiljaa, koska rikkaan kasvun kantaa köyhä multa.